Kentauritinder

Tasan vuosi sitten minulla oli musta silmä. Olin ylpeä siitä, koska sen oli aiheuttanut kengitysonnettomuus ja olin ylpeä orastavista kengitystaidoistani. Olen sittemmin odottanut tammaltani irtokenkää harjoittelukappaleeksi. Osaisin nyt kyllä varmasti kiinnittää sen ilman hematoomaa, mutta vuoden aikana tammalta on irronnut vain kaksi kenkää. Molemmilla kerroilla tarvittiin kuitenkin kengittäjä jonka kengityskokemus oli pidempi kuin viisi minuuttia.

Tasan vuosi sitten palasin työmatkalta pandasilmäisenä ja elämänjanoisena ja päätin selvittää mikä onkaan se Tinder, josta nuoriso puhuu. Vispasin deittiehdokkaita sadan kilometrin säteellä kännykän ruudulta vasemmalle kunnes tuli eteen ihan mukavannäköinen erityisopettaja ja päätin kokeilla mitä sovellus tekee jos pyyhkäisenkin oikealle. Eihän se tehnyt mitään. Jatkoin iltapalan laittamista lapsille.

Tasan vuosi sitten pienempi lapsi oli siirretty sairaalakouluun jonottamaan paikkaa erityiskoulussa. Hänen limbo-keväänsä päättyi hyvin ja syksyllä aloitettu erityiskoulu on varovastikin arvioituna tehnyt ihmeitä. Lapsi on kasvanut silmissä ja raottanut suojakuorikerroksiaan, päästänyt sisään rakkautta ja ulos ihmetystä maailmasta: kysymyksiä planeetoista ja ammateista ja auton kytkimen toiminnasta. Olisi aika siirtyä koulutaksista itsenäiseen bussimatkustamiseen. Olimme odottaneet oikeaa hetkeä koko loppuvuoden. Mutta sitten kaupungissa paljastui sarja hirvittäviä rikoksia ja tekijöiksi joukko maahanmuuttajia. Lapsi polki iltapäivällä pyörällä kotiin kaverinsa luota ja vieras aikuinen mies oli tullut vastaan pyörätiellä ja sanonut lapselle ”Häivy täältä neekeri!”

Nyt en uskalla laittaa hauraasti maailmaan luottavaa lasta yksin kaupunkiin. En edes koulumatkalle.

Tasan vuosi sitten olin juuri laittanut iltapalaksi lapsille karjalanpiirakoita ja keittänyt omien kanojen munia. Puhelimeen saapui viesti uudesta sovelluksestani. Siitä, jota nuoriso käyttää. Ja keski-ikäiset toisen kierroksen deittailijat, joihin opettelin kuuluvani. Viestissä tervehdittiin ja todettiin, että meillä on yhteistä historiaa jo muutaman vuosikymmenen takaa. Kesti kauemmin kuin hevosen irtokengän naulaaminen selvittää mistä ihmeestä erityisopettaja, 39, niin päätteli. Mutta hän oli oikeassa. Olimme viettäneet sunnuntai-iltoja lapsuuden kotikaupungin vapaakirkon takapihalla väitellen siitä kenen isällä on paras auto. Sillä välin kun isät lauloivat ja soittivat kokouksessa siitä kuinka maallinen on katoavaa.

Sittemmin on käynyt ilmi, että olemme jokseenkin yö ja päivä mitä elämänhistoriaan ja -kokemukseen tulee. Maailmankatsomuksellisestikin asetumme eri leireihin: hän on epäilevä uskova ja minä uskomattoman epäilevä. Hän syö eläimiä – minä varmistin jo hyvissä ajoin ettei hän ole allerginen eläimille koska se olisi ollut kynnyskysymys minun taloudessani, jossa paitsi ei syödä eläimiä niin niitä hoidetaan loukkaantumisten jälkeen takaisin elämään. Hän on sosiaalinen ja lapsirakas, minä erakoituva aikuinen, joka on oikeasti lapsi. Tai oikeammin ehkä ihminen ennemmin kuin aikuinen. Hän ei syö sieniä eikä oliiveja, minä rakastan molempia. Hänellä on plussakortti, minulla ei periaatteesta ikinä.

Hän pelkää lintuja. Minä rakastan niitä.

Tasan vuosi sitten lasten isä oli asunut omillaan jo muutaman kuukauden. Olin joskus saanut tutulta professorilta mustan muistikirjan, joka kannessa luki jotenkin niin, että jos uskallat unelmoida niin haaveista tulee totta. Englanniksi se kuulostaa paremmalta tietysti. Olin kirjoittanut ensimmäiselle aukeamalle, että unelmani on joskus omistaa suomenhevonen. Ja kirjannut vuotta myöhemmin sivun alareunaan ”Totta: 2017”. Olin kirjoittanut muistikirjaan myös, että jos ikinä enää aion olla ihmissuhteessa, toivon että seuraavat neljä kriteeriä täyttyvät:

  1. Täytyy haluta pelata lautapelejä kanssani
  2. Täytyy olla melkein kalju, parta on plussaa
  3. Täytyy puhua toisista ihmisistä kauniisti
  4. Täytyy haluta lähteä tallille edes joskus

Noin vuosi sitten ovikelloa soitti ihastuttavasti hiushaasteinen mies, jolla oli skotlantilaisittain punertava parta. Olemme kirineet 35 kadonnutta vuotta kiinni täyttäen ristisanoja, pelaten Scrabblea, ajellen hevosella hänen kertoessa juttuja vanhoista kotikaupungin ihmisistä silmät hehkuen. Minulla on takanani raskas vuosi sopeutumista ja poukkoilua edestakaisin uudessa elämäntilanteessa ja vanhasta irti päästäen. Olen heittänyt ristisanalyijykynät seinään liian monta kertaa. Hän ei ole hirveästi edes hetkahtanut. Olen puhunut rumasti ja käyttäytynyt huonosti. Hän ei ole koskaan sanonut minusta mitään pahaa vaikka on rehellisimpiä ihmisiä jonka tunnen.

Tasan vuosi sitten minulla oli tamma, joka oli alkanut tunnistaa minut erityiseksi ihmiseksi ja käveli melkein aina tarhasta vastaan portille. Meistä oli tulossa me. Nyt minusta tuntuu, että meidät toi yhteen joku näkymätön kentauritinder, joka tiesi taivaallisen algoritminsa avulla, että tamma ja minä kuulumme yhteen. Ennen kiukkuinen ja vieläkin perushapan vokkerilainen puskee nyt päänsä kainalooni. Elämäni onnellisimpia hetkiä on laukata tamman kanssa ihan kaksistaan metsässä ja pienillä suorilla teillä. Löysin ohjin.

 

 

 

 

Advertisements

Ihmispelastusliivi

Silloin kun oma jaksaminen on kortilla ja kokee kaiken negatiivisena eikä kuule ympäriltään hyväksyviä hyviä ääniä vaan musertuu pieniinkin soraääniin. Silloin pitää yrittää kurottaa ulospäin; auttaa, kehua, kannustaa ja nostaa muita. Minä olen sillä tavalla naiivi (etten vieläkään tiedä miten sana naiivi kirjoitetaan oikein), että oletan ja näen muissa ihmisissä ennen kaikkea hyvää. Ja sitten romahdan kun muut eivät teekään samoin. Jokaisella on taakkansa, mutta myös ihmeellinen kyky jatkaa elämää ja mahdollisuus tehdä hyvää. Voisin alkaa ihmispelastusliiviksi, koska hukun itse, ellei joku tarvitse minua.

Niinpä teen tästä blogista nyt “Kysy Annikilta” -palstan. Lähettäkää rohkeasti kysymyksiä, olen renessanssi-ihminen, osaan vastata ihan kaikkeen. Aloitamme napakasti haastavien lasten ääreltä, edellisen postauksen kommentista. Rohkaisen teitä jatkossa kysymään vaikka Higgsin bosonista tai luteiden leviämisestä. Lupaan vastata!

*

Nimimerkki Hulda kysyy:

Pyytäisin sulta neuvoa. Olethan kasvatusalan sekä
tieteellinen että kokemuksellinen asiantuntija.

Toimin erityisopettajana lapsille, joilla on laajoja oppimisen vaikeuksia ja nepsy-pulmaa. Muutaman kollegan kanssa on erimielisyyttä erään lapsen käytökseen puuttumisesta. Heidän mielestään olen vahingollinen lapsen kehitykselle, koska heidän mielestään joustan liikaa lapsen raivarien kanssa.

Heidän näkemyksensä mukaan lapselle kerrotaan etukäteen, millaista käytöstä odotetaan ja mitä seuraa, jos lapsi ei niin käyttäydy ( kiukku ruokajonossa johtaa syömättömyyteen ja kiukku pukeutuessa siihen, ettei pääse ulos). He saavat loistavia tuloksia aikaan! Muutamassa päivässä tai viikossa menee monella kiukut ohi.

Itsekin uskon, että kiukulla ei saa saada tahtoaan läpi. Tietenkään. Tähän asti olen nähnyt tärkeäksi mahdollisuuksien mukaan käyttää kaikkia muitakin keinoja, kuten ennakointi, motivointi, huomion siirto, huomiotta jättäminen, palkinnot – ja kiukun jälkeen jatkanut elämää ilman muita kuin luonnollisia (aika ulkoiluun, leikkimiseen vähenee) seurauksia. Muksuoppia olemme yrittäneet käyttää. Raivarit eivät ole loppuneet, vähentyneet kyllä. Nyt pohdin, pidänkö omalla joustollani yllä vääränlaista reagointitapaa, kuten minulle vihjattiin. Tähän asti olen pitänyt kollegoideni toimintaa vaihtoehtona, joka ei sovi kasvatusnäkemykseeni.

Olen oppivainen. Pystyn muuttamaan toimintaani, jos koen toimivani oikein. Tällä hetkellä olen hyvin epävarma. Onko Sinulla “tutkittua tietoa”, jota voisit minulle vinkata ja josta voisin löytää vahvistusta omalle tai toisten tavalle? Perusteokset toki olen kahlannut. Tai muuta ajatusta pohdinnan tueksi

Annikki vastaa:

Kiitos kommentista!

Kollegojesi toiminta kuulostaa perustuvan syy-seuraussuhteiden opettamiselle (käytös –> seuraus). Se toimii ihan mainiosti, jos lapsi a) ymmärtää syy-seuraussuhteita (joillakin nepsylapsilla on siinä haasteita), ja b) kykenee säätelemään toimintaansa riittävän hyvin. Suurin osa lapsista pystyy tähän. On kuitenkin lapsia, kuten omani, jotka eivät “toimi” näin eli eivät pysty tuohon. Väittäisin, että heitä kohtaan tehdään väärin jos jatketaan syy-seuraus-suhteiden jankkaamista. Nämä lapset erottaa siitä, että heille tuo toimintatapa ei niin sanotusti mene perille. Ei kukaan lapsi halua vapaaehtoisesti lyödä päätään seinään vuodesta toiseen. Ei myöskään ilkeyttään.

Syy-seuraussuhteille eli rangaistuksille perustuva kasvatus on kuitenkin niin lujassa meidän kulttuurisessa selkärangassamme, että siitä lipsuminen tai toisin tekeminen näyttää todella epäilyttävältä. Minun annettiin ymmärtää kuusi vuotta (päiväkodin ja koulun suunnasta), että lujempi kuri ratkaisisi lapseni ongelmat. Olen vasta viime vuosina saanut synninpäästön. Pyristelen noiden vuosien jälkeen vieläkin itsetunto-ongelmissa vanhemmuuteni suhteen, vaikka tunsin koko ajan tekeväni oikein ja toimivani lapseni parhaaksi.

Kirjoitan tätä nyt ennen kaikkea kokemuksesta, en niinkään ammattitaidosta, koska tutkimuksellinen asiantuntijuuteni kohdistuu yhteiskuntatieteelliseen lapsuustutkimukseen (eikä kovin paljoa edes sivua koulua, opetusta saati erityispedagogiikkaa), enkä ole opettaja. Mutta kokemusta erityisen haastavan lapsen vanhempana minulla on jo 11 vuotta.

Minä olen itse myös sitä kaartia, että kaihdan kurilla ja rangaistuksilla kasvattamista (mikä ei tarkoita sitä, ettei rajoja olisi). Eihän sitä kuitenkaan voi kokonaan välttää, joskus uhkauksia tarvii, mutta olen huomannut että ne ovat paniikkiratkaisuja eivätkä kanna pitkälle lapsen käytöksen rakentavassa tukemisessa. Luin aikanani kiintymyssuhdekirjallisuutta ja vaikka en ihan kaikkea allekirjoitakaan niin sieltä jäi mieleen, että tulisi aina pyrkiä ns. luonnollisiin seurauksiin ennemmin kuin rangaistuksiin. Eli juuri kuten sinäkin teet: jostakin käyttäytymisestä seuraa se mitä siitä oikeastikin seuraa (viivyttelystä esimerkiksi vähenee ulkoiluaika), eikä mitään teon ulkopuolista rangaistusta/seuraamusta. Tämä siksi, että erityisen haastavien lasten on usein mahdotonta ohjata omaa käyttäytymistään edes ulkoa määrättyjen seuraamusten ”pelossa”, heidän on sen sijaan helpompi ymmärtää tekojensa suorat seuraukset.

Esimerkki oikeasta elämästä: ”Jos nyt käyttäydyt hyvin niin pääset huomenna muiden kanssa uimaan. Ellei onnistu, niin jäät huomenna koululle”. Tämä on minun lapseni kaltaiselle lapselle aika sietämätön tilanne. Hänelle on pedattu epäonnistuminen ja koska hän on jo kokenut epäonnistuja (ei aina kykene hillitsemään itseään ja tietää sen), hän luovuttaa jo tuossa hetkessä. Hän ajattelee, ettei kuitenkaan pääse uimaan, että ihan sama.

Minun toimintamallini vaikuttaa monesta syy-seuraussuhteen kaikkivoipaisuuteen uskovasta epäilyttävältä, mutta on toiminut hyvin (vaikkakin hyvin hitaasti) ja on nykyisin myös molempien meitä ja lasta tapaavien terapeuttien allekirjoittama lähestymistapa. Eli minä teen niin, että kun lapselta kaikesta ennakoinnista ja harhauttamisesta ja yrittämisestä huolimatta menee hermo, otan sen kiukun vastaan siinä tilanteessa niin, että sitä ei tule ratkaista vaan se tulee elää sen lapsen kanssa läpi. Siitä seuraa se, mitä siitä kulloinkin seuraa (ei ehditä johonkin, ruoka jäähtyi tai jäi välistä, kännykkä meni rikki eikä siis voi soittaa, puuro on lattialla eli se pitää siivota), mutta kun kiukku ja raivo on ohi, palkitsen lapsen siitä että tilanne on ohi – en rankaise lisää.

Eli saatan ehdottaa, että tehdään jotakin mukavaa. Saatan kertoa tarinan siltä istumalta, sellaisen joka ei liity tilanteeseen vaan on vain hauskaa kuunneltavaa. Annan lapselle itsestäni oman suhtautumiseni kautta jotakin sellaista, joka viestii lapselle, että hän on silti hyvä vaikka en hyväksykään hänen tekojaan. Että olen ilahtunut, että tässä sitä ollaan ja kaikki on hyvin. Moni näkee toimintani niin, että palkitsen huonosta käyttäytymisestä. Se perustuu kuitenkin oletukselle, että lapsi ei itse tietäisi käyttäytyneensä huonosti. Että hänelle tarvitsisi vielä opettaa sitä. Minä väitän, että lapsi tietää kyllä. Ja että häntä myös harmittaa ja hän on pettynyt itseensä. Ei sitä tarvitse alleviivata lapselle.

Lapsen kokemus siitä, että hän on arvokas ja hyvä vaikkei onnistunutkaan hillitsemään itseään, on minusta tärkeä ja rakentava. Olen omani kohdalla huomannut suurimpia edistysaskeleita juuri näissa tilanteissa. Koulusta tuli alkusyksystä viestiä, että lapsi rikkoi raivoissaan ikkunan. Lapsi tiesi kotiin tullessaan, että minulle oli kerrottu. Minä otin hänet kotona vastaan niin, että lähdettiin lähimarkettiin munkkikahveille ”Koska sillon kun on ollut tosi kurja päivä, pitää tehdä jotakin mukavaa”. Hän suli silmissä. Vietimme mukavan munkkikahvihetken ja hän kertoi oma-aloitteisesti mitä oli tehnyt, miten kurjalta tuntuu ja pyysi anteeksi. Ilman, että olin ottanut koko asiaa edes puheeksi. Seuraavana päivänä hän oli pyytänyt anteeksi myös koulussa, ilman että kukaan ehti sitä vaatia. Näitä vastaavia tilanteita on tapahtunut usein!

Esimerkki tuosta uimaan lähtemisestä jatkuu, minun versioni ”Vaikka meni nyt vähän mönkään tämä iltapäivä niin pääset silti huomenna uimaan. Kyllähän kaikkien lasten kuuluu päästä uimaan”. Koetan osoittaa lapselle, että tämä ansaitsee hyvää huolimatta siitä, että meni huonosti. Että hyvää seuraa kaikesta huolimatta. Että hän ei voi koskaan olla niin paha, että ansaitsee vielä lisärangaistuksen (sen lisäksi, että hänellä itsellään on paha olla omasta käytöksestään).

Tuntuu kurjalta kuulla, että sinua kyseenalaistetaan omassa työyhteisössäsi. Se, jos mikä on haitallista sinun ja oppilaidesi suhteelle. Tiedän tämän kun olen seurannut päiväkodista asti työntekijöitä, jotka ovat yrittäneet tehdä asioita eri tavalla minun lapseni kanssa, mutta jotka on ”laitettu ruotuun” kun joku kokeneempi on antanut ymmärtää, että tiukempi kuri vaan eikä mitään pelleilyä.

Minun lapseni kohdalla tiukempi kuri on johtanut suurempaan ahdistukseen. Koska hän on itse itsensä ankarin rankaisija. Lempeys ja aika sen sijaan on tuottanut tulosta, vaikkakin hitaasti. Näyttänyt hänelle kerta toisensa jälkeen, että riippumatta siitä mitä tapahtuu, hän ansaitsee aina myös hyvää.

Kuka sanoo, että on kiire? Mihin on kiire? Ja pitäisikö kaikkien lasten oppia hallitsemaan toimintaansa jotenkin samaa tahtia? Entä jos joku pystyy siihen kolmen viikon jälkeen, mutta toisella kestää viisi vuotta? Ei se todennäköisesti ole kenenkään vika eikä siitä voine syyttää jotakin yhtä kasvatustapaa. Eivät lapset ihan tahallaan tee omasta elämästään vaikeaa. Tärkeintä on aina olla lapsen puolella – myös silloin kun lapsi käyttäytyy ns. huonosti. Silloin on vaikeinta olla empaattinen, mutta silloin se juuri on tärkeintä.

Voimia ja jaksamista sekä työhön lasten kanssa että yhteistyöhön kollegojen kanssa,

Annikki

 

Erityisen hyvä koulu

Lapsi on ensimmäistä kertaa elämässään osa yhteisöä. Eikä niin, että häntä vain siedetään tai suvaitaan koska hänen olemistaan ja käyttäytymistään järjestellään erityisin menetelmin suhteessa muihin yhteisön jäseniin. Nyt hän kuuluu yhteisöön, jossa hän ei ole jatkuvasti erityisten toimenpiteiden kohde. Jossa se, minkälainen ihminen hän on, ei aiheuta päivittäin huolta, ihmetystä ja palavereja – siirtelyä paikasta toiseen, vaihtuvia ihmisiä ja väsyviä ihmisiä.

Hän oli ehtinyt jo tottua olemaan sellainen yhteisön jäsen, joka ei ole oikeanlainen, ei oikein sovi – joka ei osaa, tahdo tai uskalla sillä tavalla kun pitäisi, sillä tavalla kuin muut. Hän oli tottunut olemaan aina huono ja korjauksen tarpeessa oleva. Koska syyllistyy siihen pahimpaan syntiin mihin lapsi voi koskaan syyllistyä: ei tottele aikuista.

Syyslukukausi erityiskoulussa on mullistanut tämän perheen elämän. Lapsi ei edelleenkään tottele aikuista läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Mutta tässä koulussa siitä ei muodostu ongelmaa. Siitä ei tehdä kynnyskysymystä, joka pitäisi ratkaista ennen kuin lapsi voisi käydä koulua. Se hyväksytään lähtökohtana ja osana lapsen koulunkäyntiä – osana sitä minkälainen lapsi on ihmisenä juuri nyt. Tottelemisen sijaan koulussa haetaan lapsen omaa intoa ja mielenkiintoa – halua tehdä jotain, ei pelkästään totella koska sanotaan (sillä sitä ei tule koskaan tapahtumaan). Joinakin päivinä sitä ei löydy ollenkaan, mutta sekin kuuluu asiaan. Mikään ei ole tavatonta. Lapsi ei ole tavaton – hän kokee kerrankin olevansa tavallinen.

Päivittäinen toiminta nojaa ihmissuhteisiin ja lojaaliuteen – yhdessä ajan kanssa ja pienen pieni palanen kerrallaan rakennettuun arkeen. Lapselle pedataan tilanteita, joissa hän voi tehdä toisille hyviä asioita, puhua toisten puolesta ja edustaa yhteisiä näkemyksiä. Sääntöjen noudattaminen onnistuu vähän paremmin kun lapsi kokee oikeasti kuuluvansa samanvertaisten yhteisöön – silloin toiminnastaan ei vastaa yhdelle aikuiselle (joka käskee totella) vaan koko yhteisölle (johon haluaa kuulua). Kuuluminen syntyy esimerkiksi siitä, että lapsi ei ole ainut, joka joudutaan poistamaan luokasta, ainut jota joudutaan pitämään kiinni, ainut jolla menee hermo joka toinen päivä tai ainut joka heittää kengän seinään jos sukka on rutussa (eikä kuvainnollisesti vaan kirjaimellisesti).

Koulun aikuiset eivät ole vain opetelleet puhetapoja, joilla lasta kannustetaan tai kehutaan. Sitä, että muistetaan aina kritiikin jälkeen sanoa jotakin positiivista. Näyttää, että heidän ei tarvitse pinnistellä tai muistuttaa itseään siitä miten tulisi puhua ja kohdata haastava lapsi positiivisesti. Vaikuttaa, että he oikeasti ajattelevat ja elävät niin, että jokaisessa heidän oppilaassaan on sisällä maailma täynnä mahdollisuuksia. Vaikka heidän oppilaansa ovat niitä, jotka kymmenet muut opettajat ovat siirtäneet eteenpäin liian haastavina. Minun lapseni kokee ensimmäistä kertaa, että muutkin kuin hänen vanhempansa uskovat häneen. Että hän ei olekaan toivoton. Toivottoman erilainen.

Ja miten tämä sitten onnistuu? Millä ihmeen resursseilla? Kovin yksinkertaista: aika, asenne ja rohkeus joustaa. Yksikään niistä ei maksa mitään. Tai lähes mitään. Neljäs tekijä saattaa maksaakin, mutta väitän, että se maksaa itsensä takaisin myöhemmin: koulun koko. Kyseessä on pieni koulu. Pienessä koulussa kaikki tuntevat toistensa voimavarat, pienessä koulussa voi joustaa ja räätälöidä. Pienessä koulussa voi päättää yhdessä olla rohkea ja tehdä eri tavalla.

Erityisen hyvässä koulussa on harvoin kiire. Sen tärkein piirre on kenties se, että siellä siedetään hitautta. Siellä uskotaan, että opetussuunnitelman sisällöt voi saavuttaa monella tavalla. Eikä hätkähdetä ajatusta, että kaikki lapset eivät välttämättä ehdi saavuttaa kaikkia tavoitteita koko kouluaikanaan. Erityisen hyvässä koulussa kyetään keskittymään oikeasti siihen mikä on kunkin lapsen kannalta olennaista. Erityisen hyvässä koulussa lapsi ei suorita koulua vaan koulu on mahdollisuus, joka on olemassa lasta ja hänen vahvuuksiaan varten ja kullekin mahdollisimman sopivassa muodossa.

Minun lapseni on oppinut syyslukukauden aikana, että hän on tavattoman sinnikäs, aika vahva, hyvä puhumaan, argumentoimaan ja esiintymään. Tänään hän oppi, että on myös lahjakas nuori judoka. Opettaja oli judon harrastajana päättänyt aloittaa kahden oppilaan kanssa viikoittaiset harjoitukset. Tavoitteena suorittaa vyökoe ja edetä valkoisesta keltaiseen vyöhön. Kouluaikana. Lapsi tuli koulusta kotiin judopuvun kanssa ja kertoi, että joka tiistai on harjoitukset. Opettaja kuljettaa lapset oikealle tatamille ja harjoitusten jälkeen takaisin kouluun. Lapsen kolmetuntisesta koulupäivästä kuluu judoon valtaosa. Tatamilla hikoillaan siis muiden oppiaineiden kustannuksella (tiistaisin pitäisi olla musiikkia, ympäristötietoa ja äidinkieltä). Mutta se, mitä mahdollinen keltaisen vyön saavuttaminen tekee lapsen itsetunnolle ja itsesäätelykyvyille – sekä lapsen ja opettajan keskinäiselle suhteelle – on mittaamattoman arvokasta ja parhaimmillaan pohja, jolle joskus ehkä rakennetaan muutakin oppimista. Hitaasti. Ja huolella.

Erityisen hyvässä koulussa on ennen kaikkea erityisen hyvät aikuiset, joiden työyhteisöä johdetaan hyvin ja joilla on siksi hyvä olla. Heillä on lupa ja vapaus keskittyä ratkomaan sellaisten lasten mysteerejä, jotka eivät solju tavallisissa uomissa – jotka vaativat paljon enemmän aikaa ja työtä kuin lapset jotka tottelevat. Heillä selvästikin on se aika. Ja heihin luotetaan – sekä työyhteisössä että lasten kodeissa.

*

(Erityisen hyvän koulun kuuluisi kuulua kaikille lapsille, jotka sitä tarvitsevat. Erityiskouluja kuitenkin lakkautetaan jatkuvasti. Tavoitteena on integroida kaikki yhteisiin kouluihin. Kaunis ajatus. Ei tällä hetkellä muuta. Siitä ajatuksesta johtuu, että tässä isossa kaupungissa tarvitaan pahimmillaan vuosia kestävät tutkimusjaksot ja rankat diagnoosit, jotta heltiäisi edes jonotuspaikka erityisen hyvään kouluun. Siihen ainoaan erityiskouluun koko kaupungissa. Minä haluaisin Suomeen enemmän erityisen hyviä kouluja).  

 

 

Pyöreä yleisluovuttaja

Johan oli vuosi. Duodecim kertoo, että stressillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihmiseen kohdistuu niin paljon haasteita ja vaatimuksia, että sopeutumiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat tiukoilla tai ylittyvät. Stressiä aiheuttavat sekä kielteiset että myönteiset elämäntapahtumat. Minun tapauksessani vuosi on ollut hämmentävä yhdistelmä molempia, vieläpä niin, että väliin ei ole mahtunut montakaan keskivertoa päivää. Sellaista, joita ennen oli yhdeksän päivää kymmenestä. Niinpä Duodecimin stressilaskurin ™ mukaan elinikäni on lyhentynyt kuluneen vuoden ansiosta 4,8 vuotta, minulla todetaan vatsahaava ensi vuonna tähän aikaan, korkea verenpaine uhkaa aiheuttaa ensimmäisen sydänkohtauksen samanikäisenä kuin Eero-vaarilleni eikä minulla ole koskaan vara korjata Volvon rikkinäistä webastoa. Kuolen 4,8 vuotta ennen aikojani yksin ja kylmissäni. Kiitos 2018.

Minä olen pyöreä yleisluovuttaja. Ja ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni maailmassa oli sopivasti koveria kuoppia ja pyöreitä aukkoja ja kotoisia kuppeja. Sovin joka paikkaan ihan hyvin. O-positiivista vertani kaivattiin ja olin yleensäkin oikeaan aikaan suunnilleen oikeassa paikassa. Webasto reistaili silloinkin ja Strömsössä elettiin vain kun oltiin koko perheellä mukana kun lasten isä kuvasi Strömsön toimittajan kodin Avotakkaan. Mutta sitten maailma otti ja muuttui kulmikkaaksi.

Kulunut vuosi alkoi kahdeksantoista vuotta kestäneen avioliiton päättymisellä. Omalla mittapuullani kyseessä oli täydellinen elämässä epäonnistuminen. Ja kaiken alusta aloittaminen. Paitsi, että mikään ei oikein alkanut alusta. Kaikki oli keskellä. Ja miten keskeltä voi lähteä rakentamaan mitään? Miten sovittaa itsensä yhtäkkiä uudenlaiseksi osaksi omaa ja muiden elämää? Voi joko vittuuntua siihen, että muut ovat vääränlaisia tai että itse on vääränlainen. Minä päädyn aina jälkimmäiseen. Sekin on stressireaktio.

Vuosi on kulunut nenä juuri ja juuri pinnalla. Pienempi lapsi on saateltu uuden trauman käsittelyn alkuun. Ensimmäisen äidin hylkäämisen jälkeen toisten ja hänelle ainoiden vanhempien eroaminen on hänelle kuulemma vakava uusi trauma. Näillä terapeutin saatesanoilla aloitettiin vuosi helvetistä. Vuoden aikana lapsi siirtyi sairaalakoulusta myrskyisän kesäloman jälkeen erityiskouluun ja saimme asiantuntijakaartiin vielä yhden konkariterapeutin. Viime viikolla uusi terapeutti kysyi miten vietämme joulua. Kerroin, että samalla tavalla kuin aina ennenkin: aatto lasten isän suvun kanssa ja joulupäivä minun sukuni kanssa. Kaikki yhdessä. En ollut kuullutkaan, että joulunvietolla on psykoanalyyttinen symbolimerkitys, mutta kai sillä on koska terapeutti piti vastaustani erityisen merkittävänä. Kääntyi katsomaan, vaikka yleensä huoneessa istutaan rinnakkain yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja katsotaan eri suuntiin – minä seinällä roikkuvaa ryijyä ja hän akvarellimaisemaa (onneksi niin päin, koska en kestäisi katsoa akvarellimaalausta tapaamisesta toiseen). Ehkä joulupukki on oidipaalinen hahmo, fallinen sauva sillä on ainakin.

Totesin, ettei meillä ole vaihtoehtoja. Erityislapsen vanhemmat ovat hitsautuneet kiinni toisiinsa. Ymmärtävät toisiaan puolesta sanasta tilanteissa, joissa kukaan ulkopuolinen ei edes huomaa, että mitään tapahtuu. Joululomat, lomat ylipäätään, ovat lapselle haastavia. Silloin muutumme eksoskeletoniksi ja tuemme häntä ulkoapäin.

Traumaperäiseksi stressihäiriöksi kutsutaan tilaa, jossa haasteet ovat niin suuria, että oireet kestävät yli kuukauden. Traumataustaisen lapsen kanssa hoitosuhteessa olevia ammattilaisia varoitetaan sekundaarisesta traumatisoitumisesta eli sijaistraumatisoitumisesta. Kansainvälinen kirjallisuus tuntee myös adoptiovanhempien sijaistraumatisoitumisen, mutta Suomessa siitä ei puhuta juurikaan. Minusta tuli erityisen traumatisoituneen lapsen äiti yksitoista vuotta sitten. Se on 132 kuukautta.

Vuoden päätti kymmenen päivän työmatka Australiaan. Olin kerännyt lentopisteitä kaksi vuotta ja sain korotettua Helsinki-Hong Kong välin bisnesluokkaan. Lentämisen vähentämisestä tuli yllättäen sen ansiosta helpompaa. Kun pääsee lonkkavikaisena nukkumaan vaaka-asennossa täkin alla ja shampanjainen pää tyynyllä, ei turistiluokan keskipaikka 62E enää kiinnosta ellei kohdemaan lentokentällä odota Volvomekaanikko, toimiva webasto sylissään.

Itkin koko vuoden edestä Tyyneen valtamereen. Välillä valvoin pari yötä, koska airbnb-taloomme murtauduttiin yöllä kun nukuimme. Sitten taas itkin. Osoittautui, että Australia oli aivan oikea paikka raskaalle elämälle. Siellä ihmiset kestävät vaikka mitä.

Eräälle sydänlääkärille, Hugh Knightille tapahtui klassinen stressiä aiheuttava elämänmutos: hän menetti työpaikkansa huippusydänkirurgina Sydneyssa ja joutui muuttamaan maalaiskaupunkiin yleislääkäriksi. Luulisi, että kortisolitasot vaatisivat tuossa tilanteessa jo mielenhallintaa. Mutta vastoinkäymisiä oli vielä luvassa. Hugh’n isälle siirettiin vääräntyyppistä verta, hänen munuaisensa vaurioituivat ja hän joutui dialyysiin. Läheisten terveyshuolien lisäksi Hugh’n perhesuhteissa tapahtui yllättävä muutos: hänen pikkuveljensä Ajax paljastui hänen pojakseen. Rikollisuuttakaan ei voi välttää: Hugh’n äiti on korruptiokierteessä oleva kaupunginvaltuutettu, joka välttelee poliisitutkintaa.

Luulisi, että tällaisessa kuormittavassa tilanteessa sydänlääkärin verenpaine huitelisi pitkin New South Walesin maaseutuja, mutta hänen stressinsietokykynsä on ilmeisen korkea. Hän hymyilee jokaisessa jaksossa keskimmäräistä enemmän; paljon enemmän kuin kukaan muu hahmo. Siitä huolimatta, että hän on rakastunut veljensä vaimoon ja joutuu auttamaan parhaan ystävänsä eutanasiassa, laittomasti. Niin ja pienessä kaupungissa tapahtuu joka päivä vakavia onnettomuuksia, jotka vaativat häneltä intensiivisen työpanoksen: milloin metamfetamiinipäissään oleva mies on katkaissut itseltään peniksen tai kausityöntekijä jäänyt puolisilvotuksi puimurin uumeniin.

Tätä kaikkea seuraa läheltä Dora-vuohi. Luulen, että olen paikantanut ongelman. Minulta puuttuu vuohi.

Elossa unessa

Lasten koulupäivän aamu alkaa biologisella demonstraatiolla siitä, kuinka silmien yläpuolelle muodostuu pallomaiset turvonneet pussit jos edellisenä iltana itkee ihan hirveästi. Kyse on kudoksiin kertyvästä nesteestä. Seison eteisessä ja kumpikin ihastelee ja kauhistelee erityisesti vasempaa silmää, joka ei meinaa aueta kunnolla. Pienempi lapsi lohduttaa:

”Sun ei tarvi nolostua äiti tuosta yhtään. Muistatko sillon kun sulla oli se kamalan iso musta silmä niin lähdit silti Helsinkiin!”

Tänään kaikeksi onneksi ei tarvitse näyttäytyä päivällä missään. Istun keittiön pöydän ääressä ja esitarkastan kolmesataasivuista väitöskirjan käsikirjoitusta. Se sujuu myös ilman stereonäköä, pelkästään oikealla silmällä. Sen verran käyn talosta ulkona, että tarkastan lasten isän kanssa kahden hoidossa olevan joutsenen kunnon. Toisen olkaluussa on ikävä haava eikä se käytä siipeä kunnolla, toisen jalka on venähtänyt ja siipi roikkuu pahasti. Murtumaa ei voi hoitaa. Pidän joutsenta kaulasta kun lasten isä käy läpi jalat ja siivet vielä kerran. Kaula on pehmeä ja kevyt. Myös silloin kun se irtoaa ruumiista.

Tänään iltapäivällä nyljen ensimmäistä kertaa elämässäni joutsenen ja irrotan sen täkkälihat.

Illalla itkin sitä, etten osaa olla äiti lapselleni. Että lapsi ei syö silloin kuin pitää, sitä mitä pitää, mene nukkumaan milloin pitää, pese hampaita, käy suihkussa, pidä hammastukia, puhu tai käyttäydy miten pitää. Että ihan kaikilla mittareilla näyttää siltä, joka päivä, että minä en osaa olla lapseni äiti. Huonoina hetkinä, eli joka päivä jossakin välissä myös lapsi itse sanoo tämän.

Vaikka tiedän, että meidän perheessä mittarit ovat jotakin ihan muuta kuin niin sanotun tavallisen yksitoistavuotiaan lapsen ja vanhemman mittarit. Mutta en ole aina kovinkaan vahva enkä varma. Itken epäonnistumista ja huonoutta vähintään joka toinen päivä.

Aiemmin päivällä olin saanut lapsen taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Kävelimme tihkusateessa muutaman kilometrin maastolenkin ja hän kertoi supervoimista. Jotakuinkin näin.

Äiti, jos ihminen viettää puolet elämästään unessa niin eikö sillä olekin silloin väliä, että mitä unissa tapahtuu ja mitä tekee. Koska se on puolet elämästä. Esimerkiksi supervoimat. Jos unessa vaikka osaa lentää, ja vaikka hereillä semmoista supervoimaa ei voikaan olla, niin unessa voi. Niin miksi se ei riitä? Miksi ihmiset sanoo, että ”Se oli vaan unta”? Kumpikin on totta. Se aika minkä on hereillä ja se mitä voi tehdä unissa. Minusta se, että minulla on unissa supervoimia, on ihan hyvä. Vaikkei päivällä olekaan. Niin puolet elämästä silti on!

Illalla silmät turvoksissa koetan palata siihen tihkusateeseen ja miettiä miten kumpikin voi olla totta: että minä olen huono ja hyvä, että lapsi on sekä vaikea että helppo, välillä yhtä, joskus toista ja koko ajan kumpaakin.

Luen väitöskirjan käsikirjoitusta, jossa rivi toisensa jälkeen eritellään käsitteellisesti sitä miten ihmisyksilöä tulisi ajatella osana monimutkaisia ja ihmistä laajempia sommitelmia, eikä yksittäisenä itsenäisenä toimijana. Väsyneen pääni kapasiteetti ymmärtää teoreettista keskustelua on heikko. Rinta ja pää ovat räjähtää joutsenen kuolemasta ja sen vielä lämpimästä ruumiista, jonka kohta avaan. Minä elän sitä mikä pitäisi saada paperille, minkä muut saavat paperille. Mutta jo pitkään on tuntunut siltä, että toisten eläinten kanssa jaettua elämää ja kuolemaa ei ole mahdollista sanoittaa. Sen kokeminen riittää. Se ei siirry unesta valveillaolon maailmaan – päästä ja rinnasta tekstiksi – mutta on silti totta.

Takanani undulaattien puussa istuu Miina. Alkusyksystä huomasin, että sen vasemman siiven alla oli verinahalla oleva ihottuma. Kaikki höyhenet olivat poissa ja se nokki siipeään nokka veressä. Ryhdyin puhdistamaan ja rasvaamaan siipeä kolmesti päivässä. Miinan lentokyky hävisi osaksi rasvaisten höyhenten, osaksi ehkä kipeän siiven vuoksi. Se putoili lattialle ja poimin sen takaisin puuhun monta kertaa päivässä. Tänään, kaksi kuukautta myöhemmin, Miina lentää taas ja sen siiven alle on kasvamassa uusia untuvia.

 

 

Tiina, Juha ja DNA-molekyyli

Miksei se voi saada sekä häitä että itsenäistä elämää? Vihervaaran Annasta tehdyt uudet jaksot on nyt katsottu putkeen. Ja niin kuin sillon kaksitoistavuotiaana kun luin kirjat, jää hampaankoloon yhä vieläkin se, että näyttää ettei Anna voi saada sekä ihanaa, ymmärtävää kumppania että itsenäistä elämää naisena, joka ansaitsee oman elantonsa ja tietää mitä haluaa. Pitää valita jompikumpi.

Minä kasvoin Anni Polvan Tiina-kirjoilla ja L.M. Montgomeryn Annan kanssa. Tiinaa ja Annaa ei haitannut, etteivät minua kiinnostaneet letit tai prinsessaleikit ja että kynsien alla oli jatkuvasti likaa ja tukka oli helpompi lyhyenä. Tiina ja Anna ymmärsivät, että se ei tarkoittanut, että halusin olla poika. Vaan, että tyttönä ja naisena oli mahdollista olla monenlainen. Ihan kuten poikanakin (vaikka sille on vielä vähemmän tilaa – minulla oli sentään Anna ja Tiina).

Uusi ihminen on oppinut, että tässä asiassa kannattaa olla tarkkana.

”Oliko teidän opiskelijaporukasta kaikilla tytöillä… Oliko teidän opiskelijaporukasta monellakin hyvät muistiinpanot?”

Minä olin se, kuten olen kirjoittanut aiemminkin, joka otti taidehistorian seminaarityön aiheeksi Suomenlinnan puolustusjärjestelmän koska miesopettaja totesi ”Tätä teistä naisista nyt ei kukaan varmasti halua aiheekseen”. Uhallakin otin, vaikkei kiinnostanut tippaakaan. Ei ollut vaihtoehtoa. Nousin barrikadeille Suomenlinnan bastionimuureilla – opettelin erottamaan kurtiinin raveliinista ja tenaljista – ihan siksi, että näyttäisin että vitustako se tietää mitä minä haluan vain siksi että olen nainen.

Tyttökirjafeminismi tarkoittaa sitä, että hullaantuu yhtä aikaa Uuden Englannin maaseuturomantiikasta, valkoiseksi maalatuista lautaseinistä, pitsilakanoista ja messinkikynttilänjaloista ja rämpii polvet mudassa hevosten ja koirien perässä pitkin pihoja sen jälkeen kun on lukenut DNA-molekyylin rakenteen keksijän elämänkerran. Se on sitä, että voi saada kaiken – ja että muutkin voivat saada kaiken. Riippumatta siitä onko mies vai nainen vai joku muu. Se on sitä, että puolustaa ihan kaikkien oikeutta elää tämä yksi ja ainutkertainen elämä juuri siten miten sen onnellisimmin osaa, toisia tukien.

Prissy menee naimisiin opettajan kanssa (joka on homoseksuaali, muttei voi myöntää sitä edes itselleen) ja joutuu unohtamaan yliopisto-opinnot. Uusi opettajatar ajaa kaupunkiin moottoripyörällä ja hänet palkannut edistyksellisten naisten yhdistys uhkaa erottaa hänet epäsopivan käyttäytymisen vuoksi. Minä seison sata vuotta myöhemmin päiväkodin eteisessä ja tuijotan kuravaatekaappeja: oikeanpuoleisessa lukee punaisella ”tytöt” ja vasemmanpuoleisessa sinisellä ”pojat”. Kysyn lastentarhanopettajalta miten tyttöjen kurahousujen kuivattaminen eroaa poikien kurahousujen kuivattamisesta. Hän ei osaa vastata. Ei keksi yhtään syytä miksi tytöille ja pojille on erilliset kaapit. Sen jälkeen hän ohjaa minua etsimään lastani päiväkodin uumenista: ”Tuolla vasemmalla on tyttöjen leikit ja tuolla oikealla on huone, jossa on poikien juttuja”. On vuosi 2013. Palaan yliopistolle ja totean opiskelijoille, että ihan oikeasti nyt. Miettikää mitä te lähdette rakentamaan.

Tyttökirjafeministit – tytöt tai pojat tai ihan vaan lapset – rymyävät toisten lasten kanssa, leikkivät prinsessasoturiritarikissoja toisten tyttöjen ja poikien – tai ihan vaan lasten – kanssa. Eivät valitse tai suostu ohjattavaksi oikealle tyttöjen leikkeihin tai vasemmalle poikien juttuihin. Menevät sen sijaan sinne mikä kiinnostaa tai mikä auttaa ymmärtämään jotakin muuta kuin jo tiedettyä. Eivät isoina oleta sukupuolen perusteella juuri mitään vaan pyrkivät kysymään ja kohtaamaan toisia ihmisiä ihmisinä. Jotkut päätyvät prinsessanaimisiin, toiset nokikolareiksi ja kolmannet erakoituvat Inarijärven saareen neljän porokoiran kanssa. Mutta tärkeintä on, että niissä valinnoissa sukupuoli ei estä mitään, on yksi ominaisuus toisten joukossa – moninainen ja muuttuva niin kuin muutkin.

Hämmennän uutta ihmistä sillä, etten pidä siivoamisesta tai halua naimisiin. Mutta huolehdin kuitenkin näin joulun alla siitä, että hän ymmärtää, että hänen minulle hankkimansa joululahja tulee tulkituksi osoituksena siitä kuinka hyvin hän tuntee minut, kuinka paljon hän välittää ja ylipäätään siitä kuka hän on ihmisenä pohjimmiltaan, mikä on elämän tarkoitus ja miten maailmankaikkeus syntyi. Että ei paineita, mutta kannattaa sitä lahjaa jo ehkä miettiä.

 

Käsitöistä ja vallankumouksesta

Kerran avattu kahdenkymmenenviiden litran ämpäri täynnä paksua tahmeaa melassia pysyi pystyssä Volvon takaosassa ensimmäiseen mutkaan asti. Sen jälkeen kuului sellainen ääni, joka lähtee kaatuvasta kahdenkymmenenviiden litran ämpäristä täynnä paksua tahmeaa melassia. Jarrutin keskelle tietä ja sain tonkan pystyyn ajoissa. Sen sisältö oli alkanut valua kannen raosta. Nostin sen loppumatkaksi vänkärin puolen jalkatilaan. Siinä vaiheessa tyhjäkäynnistä närkästynyt Volvo puski harmaata dieselsavua konepeltinsä alta. Ohi pyöräili joku keltaisessa huomiotakissa, hidasti ja käänsi liioitellun kiinnostuneesti päätään.

En ole vieläkään maksanut kokonaan Volvon hiukkassuodattimen uusimista ja määräaikaishuoltoa. Autosta ajoittain nouseva vatikaanin valkoinen savu olkoon MasterCardin luottorajan palautumiseen saakka pelkästään mystinen, uuden alkua symboloiva pilvi. Auto savuttaa ainoastaan pakkasaamuina ensimmäisen käynnistyksen jälkeen. Eläköön jälleen uusi päivä.

Eläköön semmoinenkin päivä, jolloin lapsen terapeutti, joka on meidän vanhempien lisäksi ainut ihminen, joka on pysynyt lapsen elämässä pisimpään – nyt kolmatta vuotta – soittaa, että terapiaan tulee byrokraattisista syistä puolen vuoden katkos. Psykoterapiaan, joka ’by definition’ toimii juuri siksi, että terapeutin ja asiakkaan välillä on hyvin tiivis ja katkeamaton, kannatteleva suhde. Lapsen ainoa ja hyvin intensiivinen hoitomuoto putoaa yhtäkkiä pois kokonaan.

Ellei.

Ellei vanhemmilta löydy 800€ kuussa ylimääräistä rahaa, jolla voi jatkaa terapiaa yksityisesti tuon puolen vuoden ajan. Melassiämpäri meni nurin. Eli kuppi kaatui. Herne meni nenään. Pinna katkesi tai päreet paloivat – valitse mielesi mukaan vaikka sen perusteella oletko pyöräilijä vai vanhan puurakennuksen entisöijä.

Volvo tupruttaa ahkerasti positiivista uuden alkua konepeltinsä alta. Sen korjausarvio on toistatuhatta euroa. Sentään savu on valkoista. Se koettaa pitää minut positiivisena. Elämässä, jossa melassi ei päätynytkään pitkin auton takakonttia, jossa olen ihan kohta lähdössä hetkeksi Australiaan ja jossa ajelen joka sunnuntai omalla suomenhevosella pitkin poikin metsäkankaita. Semmoisessa Hyvin Onnekkaassa Elämässä on kuitenkin omat ristinsä, eikä optimismi ole aina helppoa. Se on kuitenkin asenne, joka pelastaa kerta toisensa jälkeen. Joku perusteeton usko parempaan. Toisen äidin synnyttämän lapsen puolesta taistelu ei ole koskaan ollut valinta. Sille ei ole vaihtoehtoa. Jotta sitä jaksaa, täytyy uskoa että omilla teoilla on väliä.

Realisti-konservatiivin ja idealisti-liberaalin välinen arki ei eina, yllättäen, toimi. Kun toinen saa elämänvoimansa siitä, ettei odota eikä aina toivokaan muutosta ja toinen siitä, että uskoo mahdottomien asioiden olevan huomenna mahdollisia.

”Ihminen ei koskaan muutu, mikään ei koskaan muutu. Yksilön valinnoilla ei ole väliä. Pitää olla nöyrä ja hyväksyä tilanne.”

”No onhan tässä esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut vaikka mitä! Miten niin nöyrä? Ei helvetissä. Pitää taistella ja vaatia muutosta! Tehdä JUURI ne epätodennäköisimmät asiat. Meillä on vastuu myös toisen puolesta, Levinas selittää tätä niin, että [poistan tästä kaksikymmentäkahdeksan minuuttia kestäneen monologiluennon]. Moraalin kehittymisen tutkijat ovat luopuneet jo jonkin aikaa sitten teoriasta, että ihminen olisi perimmiltään paha tai laiska tai ahne tai jotain. Frans de Waahlin mukaan… [toinen luento]. Altruismi on vienyt yhteisöjä eteenpäin, ei ahneus. Perusteeton ja lähes pyyteetön toisen auttaminen siinäkin tilanteessa, että toiset eivät auta ja muut ovat ahneita. Sitten jos mietitään sosiaalipsykologisia tutkimuksia niin… [ja kolmas luento].”

Ja sitten väsyin luennoimaan omassa kodissani ja neuloin kaulahuivia puoli metriä puhumatta mitään. Mutta se toinen ei lähtenyt mihinkään. Ja tuli takaisin seuraavanakin päivänä. Itse olisin varmaan kaasutellut Paavia savuttavalla Volvollani Vatikaaniin asti.

Jos olisi nelikenttä, melkein mistä aiheesta vain, me olisimme luterilaisen lihansyöjän kanssa eri nurkissa. Jos olisimme tavanneet nuorina en olisi perustanut hänen kanssaan perhettä – eikä hän vielä todennäköisemmin minun kanssani! Mutta tämmöisenä vanhempana ihmisenä on vähemmän tarvetta jakaa elämästään ja itsestään ihan kaikki. Luulen. Tai sitten lapset pysyvät tänä talvena tosi lämpiminä kymmenmetrisissä kaulahuiveissaan.

Äitis oli

Lapsen peliaikaa tai nukkumaanmenoaikaa ei ole rajoitettu enää moneen viikkoon. Joku saattaa ajatella, että nyt tulee kasvatustieteiden apulaisprofessorilta jäätävä pedagoginen käyttöteoria, jolla ratkaistaan lasten ja aikuisten välinen ikiaikainen peliaikakiista. Mutta ei. Päädyin tähän ratkaisuun silkasta väsymyksestä jatkuvaan taistelemiseen. Halusin omaan kotiini enemmän rauhaa ja vähemmän huutamista ja kiistelyä (toim. huom. uskallan väittää, että meidän perheen peliaikakiistely on hieman eri kaliiberia kuin sellaisessa perheessä, jossa lapsi ei ole lastenpsykiatrian asiakas isossa sairaalassa). Päätin luovuttaa ja ryhtyä kaikessa hiljaisuudessa huonoksi vanhemmaksi. Sellaiseksi, joka ei aseta lapselleen rajoja ellei kyse ole omaisuuden tai toisten ihmisten vahingoittamisesta.

Meillä ei ole tapeltu enää moneen viikkoon. Pieniä kiistoja tulee joskus siitä pitääkö syödä pöydän ääressä vai omassa huoneessa, pitääkö käydä suihkussa jos haisee hieltä, tai pitääkö kengissä olla sukat. Mutta Suuret Taistelut ovat loppuneet. Hinta on se, että lapsi on ollut ruudulla järjettömiä aikoja. Valvonut joka ilta puoli kahteentoista. Ja minä olen aktiivisesti asettunut huonoksi vanhemmaksi joka yhtä aikaa sekä häpeää sitä ettei laita lastansa kuriin että nauttii siitä rauhasta mikä kotona enimmäkseen on.

Meitä huonoja vanhempia tapaava psykoterapeutti on kohta eläköityvä konkari. Semmoinen pitkä ja parrakas mies, joka puhuu transferenssista, defensseistä ja oidipaalisesta vaiheesta. Hän on hoitanut urallaan niitä kaikkein hankalimpia lapsia. Kun hänelle selvisi, että olemme korkeakoulutettuja tutkijoita, hän ei enää rajoittanut psykoanalyyttista jargoniaan vaan lateli projektiivisen identifikaation ja varhaislapsuuden deprivaation keskeisiä tekijöitä ja eritteli lapsen käyttäytymistä suhteessa hänen infantiileihin ja ikätasoisiin persoonallisuuden tasoihinsa. Meistä kumpikin suhtautuu psykoanalyysiin vähintäänkin skeptisesti, mutta joku hänen maailmanselitystavoissaan kiehtoo ja toimii.

Iltaisin vastaanottoa pienessä kerrostalokaksiossa pitävä terapeutti on osoittautunut oivalliseksi keskustelukumppaniksi ja tueksi. Tunnustan hänelle luovuttaneeni peliajan ja nukkumisen suhteen. Hän pitää päätöstä loistavana ja erittäin järkevänä. Sen jälkeen tekee mieli korjata, että siis ihan tietoisestihan hain tässä lapsen psyyken rakenteen kannalta mahdollisimman rekonstruoivaa vuorovaikutussuhdetta. Että minähän juuri olenkin loistava ja järkevä. Mutta näyttää siltä, että ajauduimme sattumalta tilanteeseen, joka saattaa hyvinkin toimia.

Parrakas psykoanalyytikko nojaa nahkatuolissaan taaksepäin ja kertoo, että se mitä lapsi juuri nyt tarvitsee on mahdollisimman pitkiä konfliktittomia kausia. Jos se saavutetaan luopumalla peliajasta ja nukkuma-ajoista niin hänen mielestään se on hinta, jonka voi hyvillä mielin maksaa. Lapsi ei kuulemma vahingoitu eikä kuole, jos hän pelaa muutaman kuukauden, jopa muutaman vuoden liikaa ja nukkuu liian vähän. Sen sijaan lapsi vahingoittuu, jos hänen kehityksensä ei saa sitä rauhallista tilaa, jota tarvitsee, vaan hän joutuu käyttämään energiansa jatkuviin taisteluihin.

Minä pyydän häntä toistamaan, että olin ymmärtänyt oikein: että minulla ei sittenkään ollut mitään hävettävää. En ollut luovuttaja. Olinkin oivaltaja. Nahkatuoli natisi kun hän kumartui toistamaan painokkaasti, että oli huomannut urallaan lukemattomia kertoja miten rauhallisia jaksoja seurasi yhtäkkinen kehitysharppaus lapsen psyykkeen rakenteessa. Että on hyvä, ettei tapahdu mitään – pitää pyrkiä siihen, ettei juuri mitään tapahdu. Melkein hinnalla millä hyvänsä. Niin sitten tapahtuu pieniä ihmeitä.

Ajoin iltahämärässä terapiavastaanotolta taidekoululle hakemaan isompaa lasta elokuvakurssilta. Saavuimme kotiin, jossa pienempi lapsi oli odottanut yksin kaksi tuntia. Hän seisoi eteisessä ja kysyi huomaammeko mitään. Ennen kuin ehdin vastata, hän purskautti ilmoille uutisen, jollaista en olisi koskaan uskonut kuulevani. ”Minä imuroin olohuoneen ja undulaattien puun alustan. JA laitoin puolet puhtaista tiskeistä kaappiin!” Seisoimme isomman lapsen kanssa keittiössä tietämättä mitä piti ajatella tai sanoa. Ehdotin, että mittaamme pienemmältä lapselta kuumeen. Hän kikatteli sitä suurta teatteria, jonka järjestin silkasta hämmästyksestä, että lapsi oli vapaaehtoisesti tehnyt jotakin auttaakseen. Omien sanojensa mukaan vieläpä ”ihan ilmaiseksi!”

Samana päivänä hän suostui keskustelemaan ruutuaikansa vähentämisestä ja ehdotti aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa itselleen. Seuraavana päivänä vein hänet elokuviin. Istuimme kolmannen rivin keskellä keskikokoiset popcorn-laatikot syleissämme ja kuuntelimme kuinka Risto Reipas toisti elokuvassa, että ei mitään on tärkeää. Kun tekee ei mitään, niin tapahtuu ihmeellisiä asioita. Elokuvan loppuessa lapsi sai kiinni kyyneliä äitinsä poskelta.

Ja sen jälkeen ajettiin tallille, valjastettiin tamma ja käytiin kolmistaan lyhyt metsälenkki pienessä sateessa. Ei muuta.

 

Kafka oli nero

 

Luulin, että olin kasvanut ihmisenä, mutta enpä ollutkaan. Viikkoon en ole nukkunut kunnolla ja vituttaa kuin pientä oravaa. Miksi se muuten on aina orava? Ne vaikuttavat eläimiltä joita vittuttaisi vähiten. Mutta ehkä jos oravaäidin lapsista – joita hän on hoitanut ihan älyttömän hyvin ja reippaasti – tehtäisiin jatkuvasti lastensuojeluilmoituksia. Ehkä sitäkin vituttaisi. Orava-sosiaalityöntekijä ja orava-psykiatrinensairaanhoitaja kuuntelisivat ja kallistaisivat päätään ja toistelisivat, että onpa haastavaa, kyllä onkin haastavaa. Eivätkä kuuntelisi kun se orava-äiti yrittää kertoa, että siitä huolimatta tässä porskutetaan, että eikö ole melkoinen saavutus!

Se orava-äiti hymyilisi, vaikka sitä vituttaisi, mutta ne toiset oravat siinä toimistossa toistaisivat vain, että näin tämä nyt menee, että taas kerran me ängetään sinne teidän kuusenlatvaan ja tullaan katsomaan, että eikö teitä nyt tosissaankaan voi auttaa. Vaikka käytiinhän me jo kaksi kertaa ihan vasta, ja yhdessä todettiin että kaikki on ok ja tukea riittää. Mutta taas tuli uusi ilmoitus ja me ollaan uusia ihmisiä jotka ei ole vielä käyneet teillä niin meidänkin pitää nyt tulla. Ei me voida luottaa siihen, että sanoisit ettei tarvi. Hupsu äitiorava! Että me voitais tulla syyslomaviikolla.

Niin kyllä sitä oravaakin varmaan vituttaisi.

“Käyn täyttämässä palautekyselyn, mutta tässä myös laajemmin mietteitä aamun tapaamisesta. Olen sen jälkeen, kuten aina näiden samanlaisten tapaamisten jälkeen, käytännössä työkyvytön ainakin kuluvan päivän osalta. Mietin miten absurdia on, että ajoittain enemmän kuin se haastava lapsi, minua väsyttävät kaikki palaverit ja lukemattomat eri ihmiset ja tahot, joihin on pakko olla yhteydessä. Selitän tässä alla miksi näin on, koska oletan että teiltä puuttuu kokemustieto siitä minkälaista on olla haastavan adoptiolapsen vanhempi ja joutua tähän hoito-, tuki-, ja viranomaispyöritykseen. Tekisi mieli kirjoittaa ”tuki” lainausmerkeissä. Minulla on nyt kymmenen vuotta tuota kokemusta. Toivon, että se auttaisi paitsi teitä työssänne myös koko järjestelmää edelleen kehitettäessä. 

Minun jaksamiseni ja lasten hyvinvoinnin kulmakivi on minun asennoitumiseni ja asenteeni. Minä en jaksa päivästä toiseen siksi, että olisin huolissani, vaan siksi että koen pärjääväni aika hemmetin mainiosti. Koen itse olevani onnistuja haastavasta tilanteesta huolimatta. Minulla on kaksi lasta, jotka voivat niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi. Olen hankkinut kaiken avun itselleni ja lapsilleni, jota koen tarvitsevani. Jokainen uusi lastensuojeluilmoitus ja sitä seuraava selvittely on tästä näkökulmasta isku vasten kasvoja. Täydellinen epäluottamuslause. 

Kysyitte, että millaista tukea tarvitsisin. Se on hyvä kysymys ja se on esitetty minulle jo monesti. Toivoisin, että systeemissä olisi mahdollisuus aidosti myös kuulla vastaus. Siivous-, lastenhoito-, ja ruoanlaittoapua saan järjestettyä ja olen järjestänyt sitä itse. Se mitä kaipaisin olisi ennen kaikkea henkinen tuki: että minuun luotettaisiin vanhempana. Että joku sanoisi ”Kylläpä sinulla on melkoinen tilanne, mutta näen että pärjäät ihan mahtavasti!” ja luottaisi siihen, että osaan pyytää apua kun sitä tarvitsen. Toistan: että joku luottaisi minuun vanhempana. 

Sen sijaan jokainen uusi lastensuojeluilmoitus, joita näköjään tehdään nyt kiihtyvää tahtia, on paluu lähtöruutuun. Paluu asetelmaan, jossa lapsistani on huoli ja lähdetään selvittämään miten meitä voisi tukea. Se ”tuki” jota tarjotaan (tai pakotetaan ottamaan vastaan, koska minulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä näistä tapaamisista) on toistuva huoli lapsistani. Yhä uudet ihmiset, jotka eivät tunne minua tai lapsiani – tai jo olemassa olevia hoito- ja tukitoimia – päivittelevät ja kallistavat päätään ja huolestuvat. Sovitaan palavereja ja kotikäyntejä. Se ei auta jaksamaan, se ei tue – se väsyttää ja lannistaa. Se mitätöi minun pärjäämiseni äitinä, tilanteessa jossa tarvitsen juuri sitä henkistä tukea eniten. 

Tämä palaute koskee järjestelmää, jossa työskentelette, ei teitä ihmisinä: Minulla ei ole olo, että minua kuultaisiin tai tuettaisiin tavalla, joka oikeasti auttaa. Minulla on voimaton ja avuton olo systeemissä, joka ei anna minun itse arvioida tuen tarvetta vaan käynnistää joka kerta koneiston, joka ryhtyy ruotimaan elämääni ja arvioimaan puolestani, ja ylitseni, tarvitsenko tukea – nyt jo kolmannen kerran vuoden sisään!

Kehitysehdotus 1: (jonka olen esittänyt ennenkin) voisiko (adoptio)perheelle järjestää nimetyn sosiaalityöntekijän, joka oppisi vuosien varrella tuntemaan perheen ja joka ottaisi vastaan mahdolliset lastensuojeluilmoitukset ja joka siten tietäisi mistä on kyse, osaisi suhteuttaa huolen perheen historiaan. Esimerkiksi nyt meidän kohdallamme hän olisi soittanut minulle ja kysynyt, että onko tarvetta tapaamiselle – ehkä kertonut ja muistuttanut tukimahdollisuuksista – mutta luottanut siihen, että osaan itse arvioida tilanteen. Hän kykenisi siihen, koska tuntisi minut ja lapseni ja tietäisi ettei meillä ole hätää. 

Kehitysehdotus 2: Jokaisesta ilmoituksesta ja yhteydenotosta kirjataan muistiinpanot. Saan ne nähtäväkseni pyytämällä, mutta en käsittääkseni saa muokata niitä enkä lisätä niihin mitään tekstiä. Voisiko vanhempi osallistua sellaisen ”pohjatekstin” tuottamiseen, joka olisi seuraavien lastensuojeluilmoitusten taustana. Jonka jokainen uusi sosiaalityöntekijä automaattisesti lukisi ja jota kautta pääsisi kiinni kyseisen perheen ja lapsen tilanteesta aina uuden ilmoituksen tultua (jos niitä ei voi välttää). Tämä auttaisi tilanteessa, jossa samasta lapsesta tehdään toistuvasti ilmoituksia: sosiaalityöntekijä voisi raskaan tapaamis- ja arviointikoneiston käynnistämisen sijaan käyttää omaa harkintaa yhdessä vanhemman kanssa ja todeta, että tuen tarpeet on jo kartoitettu kuluneen vuoden aikana eikä muutoksia tilanteeseen ole tullut. 

Tervetuloa meille kotikäynnille kaikesta huolimatta (sitäkin seuraava kotikäynti on tulossa pian kun haen kaupungilta lapsen omaishoitajuutta – voiko näitä yhdistää mitenkään?).” 

 

Vielä kerran, pojat! Ei tunnu melkein missään.

Minun lapsistani tehtiin taas lastensuojeluilmoitus. Tällä kertaa ei koulusta, eikä minun tai lasten käyttäytymisestä tai käyttäytymättömyydestä johtuvasta syystä. Tehtiinpä kuitenkin. Koska sehän auttaa vaikka hammaskipuun. Olen seonnut jo laskuissa. Jos lapsen tukka on kampaamatta taitaa olla lastensuojeluilmoituksen aika. Jos housunpolvessa on reikä, auttaa lastensuojeluilmoitus ihan varmasti. Jos lapsi sanoo paska eikä kiitos niin kyllä lastensuojeluilmoitus on paikallaan! Jos oma sukka on rutussa niin kannattaa ihmeessä tehdä lastensuojeluilmoitus minun lapsistani. Se auttaa myös jos margariini on loppu ja ottaa päästä lähteä kauppaan. Jos vittu tämä äiti näyttää vähän väsyneeltä niin kyllähän sitä ihan varmasti piristää, että tehdään sen lapsista vielä yksi lastensuojeluilmoitus!

Näyttää siltä, että lastensuojeluilmoitus on meidän yhteiskunnassamme ainut keino osoittaa huolta, mutta ennen kaikkea siirtää vastuu pois itseltä. Kunhan tekee ilmoituksen, ei voida enää pitää osasyyllisenä. Kaikkihan ilman muuta korjaantuu kun ällistyttävän ylityöllistetty lastensuojelu ja sen piippuun ajetut työntekijät saavat jälleen kerran ilmoituksen, että kyllä nyt huolettaa. Mikä parasta: ei tarvitse itse ottaa asioita puheeksi eikä edes jutella, sehän voisi olla vähän ikävä tilanne. Voi vain soittaa ilmoituksen.

Minäpä siis valmistaudun taas kahteen uuteen kotikäyntiin: ensimmäinen on tulossa sosiaalitoimesta koska haen jälleen lapseni omaishoitajuutta. Toinen tulee varmaan heti perään uusimman ilmoituksen vuoksi lastensuojelusta – elleivät ne sitten usko, että tilanne ei ole oleellisesti muuttunut siitä kun he käsittelivät edelliset kaksi ilmoitusta aiemmin tänä vuonna. Olemme yhteistuumin todenneet jo pariin kertaan, että meillä on aika erityisen haastava perhetilanne, mutta lastensuojelun keinot ja resurssit eivät meitä auta. Kiitos, kyllä, hyvähän se on, että otitte yhteyttä. Aivan niin, välittämisestähän se kertoo. Ei se ihan siltä aina tunnu, mutta moi nyt! Soittelemisiin taas kun joku tekee seuraavan ilmoituksen.

Pyysin viimeksi, että voisiko edes olla niin, että meidän ilmoitukset käsittelisi aina sama henkilö niin ei tarvitsisi joka helvetin kerta selittää elämäntarinaansa taas uudelle sosiaalityöntekijälle. Ei kuulemma onnistu. Vaihtuvuus on niin suurta.

Siinä kun muut tahot tehtailevat ilmoituksia niin minä olen järjestänyt meille ruoanlaittoapua, kohta siivousapua, koiranlenkitysapua ja remonttiapua. Todennut, että sitä vanhaa kunnon toisista huolehtimista on olemassa. Ei joka helvetin risaukseen tarvitse sekoittaa viranomaisia jos ihmiset eivät itse sitä koe tarpeelliseksi. Koska niitäkin risauksia on aivan liikaa, joihin viranomaiset todellakin kuuluvat. Meillä ei tällä hetkellä rytise siihen malliin. Mutta koska joka nurkan takana on aina uusi ihminen, joka ei tiedä meistä mitään, niin ihan varmuuden vuoksi: ilmoitus.

Kauheasti olen kasvanut tässäkin kohti ihmisenä. Tai turtunut tai jotain. Yhden päivän itkin tätä ilmoitusta. Sitten kävin taas tallilla ja ratkoin luterilaisen lihansyöjän kainalossa ristikoita. Ja kaikki oli ihan hyvin. Pelasin pienemmän lapsen kanssa Robloxia, jossa on maa (Adopt Me), jossa hän voi olla lapsi ja minä aikuinen ja minä adoptoin hänet. Minun palikkapelihahmoni kantaa lapsen pienempää hahmoa sylissään ja juoksee ympäriinsä huolehtimassa, että lapsen tarpeet täyttyvät koko ajan. Lapsen pään ympärille ilmestyy tiuhaan yhä uusia tarvekuplia: nälkä, jano, kouluun, suihkuun, nukuttaa. Ja minä juoksen ja juoksen, ja jos en ehdi tarpeeksi ajoissa, on lapsi vaarassa kuolla. Ihanan rentouttava peli.

Lapsi kikattaa pissat housussa kun viuhdon kännykän näytöllä peukaloita ja karjun, etten ehdi millään, että ”Mitä hemmettiä, TAASKO sulla on nälkä?” Siinä pelissä on varmaan myös nappi, josta voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Me ei olla lapsen kanssa löydetty sitä vielä, mutta eiköhän joku muu löydä sen ihan kohta.