Pöllön testamentti

Koko viikon on pitänyt kirjoittaa väsymyksestä ja kuolemasta, mutta molemmista aiheista tulee väsyneinä niin pateettisia kirjoituksia, että ennemmin kuolee kuin lukee ne. Pienempi lapsi kielsi tällä kertaa kirjoittamasta hänen kuulumisiaan. Lupasin, mutta koetin selittää, että ihmiset ja kuulumiset eivät ole toisistaan irrallisia yksiköitä. Että hänen kuulumisensa riippuvat minusta ja päinvastoin. Mutta onnistuin lopulta vain syyllistämään hänet siitä, että olen väsynyt.

Puoliso on työstänyt koko viikon testamenttiopasta, joka neuvoo miten omaisuuttaan voi testamentata suomalaisten metsien suojeluun – kotkien ja pöllöjen reviireiksi ja ikuisiksi kodeiksi. Hän on pyytänyt minua oikolukemaan ja kommentoimaan kuvitettua opasta joka toinen ilta. Opasta, jossa on myös kertomuksia ihmisistä jotka ovat jo kuolleet. Valokuvia testamentin jättäneistä. Ja joka toinen ilta olen miettinyt milloin minä kuolen, ja miten, ja miksi tämä näin menee. Miksi ei voi elää aina.

Testamenttioppaan teon lomassa hoitoon tuli yksi kerrallaan kolme lintua: lapinpöllö, varpushaukka ja kanahaukka. Seisoin lapinpöllön kanssa sisällä käytävässä ja ohjailin lapsia nukkumaan sillä välin kun puoliso siirteli häkeistä edellisiä lintuja niin että pöllölle vapautui sopiva tila. Pienempi lapsi seisoi hetken käytävässä pöllön kanssa ja vaikean illan päätti hyvin se, että lausuin pöllön äänellä hänelle hyvää yötä ja vakuutin, että kaikki käy hyvin.

Seuraavana päivänä pöllö kuoli. Se oli ollut tullessaan jo niin nälkiintynyt, ettei sen elimistö ottanut enää ravintoa vastaan. Kerroin lapselle, että pöllö jätti kuollessaan meille hyvän perinnön: sen rauhallinen, iso, pehmeä ja hiipuva elämä päättyi meillä. Aktiivista tappamista lukuunottamatta valtaosa vapaista eläimistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Yhtä lailla valtaosa ihmisistä kuolee ihmisten näkymättömissä. Eläimiä, ihmiset mukaan luettuna, tapetaan aktiivisesti huvin, urheilun, kiistojen, politiikan, joskus myötätunnon vuoksi. Tapettuna kuoleminen, tai tappaminen ovat tekoja ja kokemuksia, joissa kuolemaa kontrolloidaan. Sen armoille ei tarvitse asettua. Sen sijaan hiipuvan kuoleman jakaminen elämään jäävien ja elämästä luopuvien välillä on ulkoistettu ammattilaisille ja sijoitettu pois näkyvistä. Samalla on tehokkaasti ulkoistettu yksi elämän voimakkaimmista kokemuksista – toisen kuoleman kohtaaminen. Varsinkin lapsilta.

Pöllön hiipuminen ja lopulta kuolema puhtaalle kutterinpurulle, sen höyhenpeitteen silittäminen ja häkin siivoaminen seuraavalle on etuoikeutettua ja tärkeää kuolemisen jakamista. Se saa yrittämään enemmän, olemaan parempi elävä. Se on silti vaikeaa; lopettamisia lukuun ottamatta en ole vieläkään kyennyt katsomaan, tai halunnut katsoa, linnun kuoleman hetkeä. Istun vierellä pitkään, mutta poistun hetkeksi ja palaan silittämään jo kuollutta.

Lastenpsykiatri soittaa viimein ja puhuu milligrammoista, veri- ja virtsanäytteistä. Kysyy lopuksi ”Miten te jaksatte?”. Kuulen vastaavani, että ihan hyvin. Vaikka olen jo niin uupunut, etten ole voinut tehdä töitäni viikkoon. En tee enää muuta kuin istun ja itken. Jaksan hoitaa sovitut asiat. Istun opettamassa koulutuspoliitiikkaa uusliberalistisessa ideologiassa, tyhjän kahvimukin kanssa koska saavuin luokkaan ilman kahvia, totesin opiskelijoille että haen nopeasti kahvin ja palasin hetken päästä tyhjän mukin kanssa. Olin unohtanut ottaa kahvia. Teeskentelen juovani kannellisesta mukista. Hörpin tyhjää huonelämmintä ilmaa ja keskustelen koulutusjärjestelmien yhdenvertaisuuskehityksestä varsin pätevästi. Tiedän, että autossa odottavat tallikamppeet ja opetuksen loputtua ajan suoraa tietä oman suomenhevosen kainaloon.

”Ihan hyvin jaksetaan. Tämä on ihan tuttua. Tällaisia vaiheita tulee, on ne jaksettu ennenkin.” Koska mitä muuta voi sanoa? En luota hetkeäkään siihen, että lääkärillä olisi tarjota sellaista apua, joka oikeasti auttaisi. Olen vajaan kymmenen vuoden kokemuksella melko varma, että hän tarjoaisi jotakin josta ei oikeasti olisi apua vaan jopa lisää vaivaa, mutta se pitäisi ottaa vastaan tai sitten papereihin kirjattaisiin, että apua on tarjottu, mutta vanhemmat kieltäytyivät. Niin että turvallisinta on vain todeta, että hyvin menee.

Ehkä ensimmäiset viisi vuotta ajattelin, että jotakin apua on ja kyse on vain sen saamisen hankaluudesta. Nyt toiset viisi vuotta myöhemmin en osaa kuvitella mitä se apu edes olisi jota langan päästä voitaisiin tarjota. Tai osaan, mutta sellaiseen ei millään yhteiskunnalla ole varaa. Siispä vastaan vain, että hyvin menee, kiitos kysymästä.

Pärjään yksin! Olen aikuinen uhmaikäinen Mikko Mallikas. En luota toisiin ihmisiin, mutta osaan peittää sen hemmetin hyvin. Nyt tässä on monta vaihtoehtoa. Joko se on ollut kutakuinkin aina voimakas piirteeni, tai pienemmän lapsen luottamuspulan oireilu on voimistanut sitä. Tai sitten pienemmän lapsen täydellinen kyvyttömyys luottaa muihin on siirtynyt pikkuhiljaa myös minuun [toivottavasti ei kuitenkaan niin, että minun luottamuspulani on hypännyt lapseen!]. Sekundaarinen trauma, sellaiseksi sitä kai kutsutaan. Koska kenenkään kuulumiset eivät kuulu tälle itselleen.

Me hankimme pienemmän lapsen kanssa yhteisiä hyviä hetkiä sinnikkäästi. Niitä on aina, vaikka niiden määrän pieneneminen väsyttää ja huolettaa. Me olemme onnekkaita ja saamme ostaa kälyltä pitkällä takaisinmaksuajalla pikkuisen talliauton. Pääsemme tallille vaikka joka ikinen päivä. Ja siellä minulle ja lapselle kuuluu vain hyvää, olemme maailman onnekkaimmat ihmiset.

Keskiaikaperhe

Radiossa mainostetaan vinkkejä siitä kuinka lasten säästöt kannattaa sijoittaa. Enkä kuuntele edes Radio Suomea tai Radio Kokoomusta vaan Bassoradiota. Basson kuulijakunta on joko vaihtunut tai ajanut aikuisten keski-ikäiskaistaa ohitseni. Meidän lapsillamme on näennäisiä säästöjä. Homma toimii niin, että siirrämme aina lapsilisät, vammaistuen ja jotakin pientä lasten tileille palkkapäivänä, mutta loppukuusta nostamme tileiltä yleensä aika lailla saman määrän, kattamaan kaikenlaisia menoja. Näin tuntuu siltä, että lapsille säästetään, vaikka tileillä ei oikeastaan tapahdu pitkällä aikavälillä yhtään mitään.

Lasten tileiltä käytetään rahaa auton huoltoon ja polttoaineisiin (koska lapsia kuljetetaan terapiaan, mökille ja harrastuksiin), asuntovaunuun (lapsethan ovat mukana lomilla), matkoihin (täytyyhän lasten joskus päästä) ja hevoseen (lapsilla on mukavaa kun äiti on tyytyväinen). Yritämme kyllä kasvattaa lapsia rahan säästämiseen. Isompiin hankintoihin täytyy säästää rahaa tekemällä ylimääräisiä kotitöitä, viikkoraha on pieni, mutta vastikkeeton ja sen säästöön siirtämisestä maksetaan korkoa. Lainaa myönnetään äitipankista harkinnanvaraisesti ja lainaehdoista sopien. Mutta lapsia ei oikein innosta säästäminen. Pitkäjänteisyys puuttuu ja työn tekeminen ottaa päästä – sellaisen työn, joka ei ole mieluista. Droneen säästäminen loppuu siihen kun pitäisi imuroida taas vaikka imuroi kolme päivää sitten edellisen kerran. Haudomme täällä todellisia unelmatyöntekijöitä tulevaisuuden markkinoille.

Lentokoneessa apteekkariyrittäjä päivitteli vierustoverilleen kuinka kauheita nykyajan nuoret farmaseutit ovat. Kun he mielellään tekevät töitä vain sen verran, että pärjäävät, eivätkä välttämättä siis edes täyttä päivää. Että miten joku kehtaa olla tekemättä töitä niska limassa, kehtaa pärjätä vähemmällä – ja nautiskella vapaa-ajasta! Puistattavaa kerrassaan. Pitää muistaa lapsille vinkata, ettei farmaseutiksi kannata opiskella. Tai todennäköisempää on, ettei heille tarvitse vinkata mitään koska he eivät opiskele kuitenkaan. He ovat kasvaneet kahden näkymätöntä työtä tekevän vanhemman kanssa. Heistä näyttää, että raha tulee tilille ihan vain sillä, että istuu pöydän ääressä ja naputtaa konetta. Että pitääkö sitä nyt sitten oikein vuosikaupalla opiskella.

He ovat kasvaneet myös sellaisten vanhempien kanssa, jotka tekevät työtä, josta nauttivat. Heistä näyttää siltä, että työnteko on vain pelkästään mukavaa – niin kivaa, että sitä haluaa tehdä illat ja viikonloputkin – ja siitä hauskasta vielä maksetaankin.

Meillä ei ole säästöjä koska kaikki rahat menevät koko ajan. Koska entä jos säästäisi vuosikaupalla, mutta kuolisi ennen kuin ehtii tehdä rahoilla mitään. Se ei tietysti ottaisi päästä, jos kuolisi yhtäkkiä. Mutta jos sairastuisi ja hiipuisi hiljalleen, tilillään vaikka kymmenentuhatta euroa, joita säästäessä olisi lykännyt eteenpäin vaikka mitä kivaa. Niin se voisi ketuttaa. Toisaalta, jos sairastuisi yhtäkkiä ja tarvitsisi kymmenentuhatta euroa kokeelliseen hoitoon, joka saattaisi parantaa, niin ottaisi sekin päästä, että piti ostaa asuntovaunu ja käydä Italiassa. Niin että ei voi tietää. Eikä meillä ole säästöjä siksikään, että emme me oikein keksi mitä meiltä puuttuisi. Mitä varten pitäisi erityisesti säästää. Ikuinen naiivi optimismi katkoo pahaan päivään varautumisen ajatukselta siivet napakasti. Ei meille mitenkään käy!

Joskus tuntuu, että tämä on ihan holtiton ja epäonnistunut perhe. Kun astuu meidän ovesta putoaa ihmisen evoluutiossa ja kulttuurihistoriassa muutaman kymmenen tuhatta vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin ihmisten piti keskittyä taistelemaan ja puolustautumaan, syömään ja tulemaan toimeen toisten eläinten kanssa. Aikaa ei jäänyt mihinkään mikä ehtisi kumuloitua sivistykseksi tai kulttuuriseksi pääomaksi. Kaikki energia meni arjesta selviämiseen. Meille voisi tulla keskiaikaiselle elämysmatkalle. Vähän kuin Kanarian saarten ritariturnajaisiin, meille voisi tulla istumaan olohuoneen nurkkaan ja aistimaan selviytymisturnajaisten tunnelmaa. Täällä lentää kirosanojen lisäksi välillä virvelin siiman päähän sidottu myyrä (loukkaantuneen lapinpöllön pyydys), toisinaan ihmisen pissa, koiran oksennus ja koko ajan lintujen kakka ja siemenpöly. Hevosen hiki leviää ilmaan joka puolella kuivavista loimista, joten turnajaisten kosteanhomeinen hajumaisema on taatusti autenttinen. Kukaan ei käyttäydy kovinkaan sivistyneesti ja kaikki taistelevat viimeisestä kalapuikosta koska ruoka-aikoja ei ole ja ruokaa tehdään jos joku ehtii.

Sitten kotimatkallaan elämysmatkailijat voisivat kuunnella radioistaan sijoitusvinkkejä lasten säästöille ja kaasutella keski-ikäisten Basso-ohituskaistaa menemään. Tietysti turnajaismatka olisi ollut heille hintava, ja lopulta myös meidän lasten tileille alkaisi kertyä säästöjä. Ellei sitten rahoja käytettäisi heti jonkun suon ostamiseen ja suojeluun mikä olisi ehkä todennäköisempää.

Männikön aikamiespoikanainen

Takapihan Alpo-jänis tuli syömään lintujen kauroja ihan keittiön ikkunan alle. Se näki minut ikkunasta, kohotti päätään ja käänsi korviaan, mutta jatkoi syömistä. Minun olisi pitänyt oikeastaan mennä vessaan, ja kahvikin kylmeni mukissa. Mutta seisoin vartin ikkunan ääressä ja katselin Alpoa. Se on asunut tässä lähellä jo kolmatta vuotta. Näen sitä talvella, usein iltalenkillä koirien kanssa. Se saattaa seistä keskellä pyörätietä ja katsella vaan. Jos katsoo oikein tarkkaan, näkee kuinka sen uloshengitys nousee ilmaan huuruna.

Minä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että esikoinen on elävä olento kun kärräsin häntä Vallilassa pikkupakkasessa ja vaunuista nousi hengityshuuru. Siinä uloshengitetyssä ilmassa, joka muuttui lämpötilaeron vuoksi hetkellisesti vesihöyryksi, materialisoitui pienen ihmisen elävyys.

Alpo tulee pihaan yleensä illansuussa ja syö sille jätettyä kauraa. Aamulla käpälänjäljistä voi seurata mitä reittejä se tykkää kulkea. Nytkin se jatkaa matkaa aidankolosta naapurin puolelle. Se on vanhempi asukas kuin perhe, joka on aloittanut talon rakentamisen naapuritontille. Siinä tontilla oli ennen lähimetsä. Sieltä löytyi kerran kuolemaisillaan oleva vanha jänis. Puoliso lopetti sen kirveellä.

Kroatialaisen talon parvekkeella on peippoja pienissä häkeissä. Niin pienissä, että ne mahtuvat käännähtämään, ei paljon muuta. Ne laulavat. Kaupan edessä ulkona on pyöreä lasikulho, jossa ui iso kultakala. Ui ja ui, ympyrää. Mietin minkälainen ihminen voi katsoa, ja todennäköisesti vielä iloita siitä kuinka toinen elävä olento on vanki. Lyö päätään lasiseinään ja siipiään kaltereihin, näkee sinne minne kaipaa, muttei pääse. Sille ihmiselle toisen elävän täytyy olla vain esine tai asia jota voi näyttää ja käyttää, eikä oikeasti elävä, sillä muutenhan hän olisi julma sadisti. Sellainen ihminen ei varmasti ole nähnyt peipon hengityksen huuruavan. Saati jäniksen, tai lapsen.

Vien matkan jälkeen hevoselle valkosipulia ja puolukoita. Happamista puolukoista se ei välitä, mutta hetken päästä sen hengitys haisee valkosipulilta. Tallikissa on vetelä ja pehmeä; pellon yllä muuttaa neljä joutsenta takaisin pohjoiseen. Pulunpoikaset tuntuvat raskailta ja lämpimiltä, eivät enää mahdu kämmenelle. Emoilla on jo uudet munat, jotka vaihdan pieniin valkoisiin kiviin. Astan niska tuoksuu Astan niskalta ja kourallinen kuivattuja jauhomatoja häipyy kanojen nokkiin.

Kävin matkalla ystävien kanssa kaipaamassa kotiin. Matkalle lähti jonkinlainen osa minusta. Kynsien alla kulkivat mukana sinnikkäät mustat vanat, mutta kotiin jäi suurin osa. Säikeitä risteili Euroopan yllä. Mustia ja valkoisia karvoja, kuolaa, lantapaakkuja, märkiä pusuja, koiranhengitystä, sulkia, jouhia, epiteelipölyä, hirnumista, haukkumista ja liverrystä. Takapihalle jäivät Alpo sekä harakat jotka olivat edelliskesänä leikkineet Otto-variksen kanssa. Jätin kotiin puolison, joka ei olisi jaksanut olla olemassa. Jätin ihan kaikki rakkaat sille ihmiselle, joka ei juuri silloin olisi jaksanut pitää huolta muuta kuin omasta hengityksestään.

Kun käy poissa omasta monilajisesta arjestaan, muuttuu enemmän ihmiseksi – yksilajisemmaksi. Huomasin, että se väsyttää ja turhauttaa. Paluu sellaiseen kuhinaan, jossa itsen rajapinnat häviävät iloisesti pölykarvaiseen pilveen ja kainaloon hakeutuvat kaikenlaiset olennot, on levollista. Ihmisenä olen väsynyt ja tylsä, yhtenä eläimenä toisten joukossa olen iloisempi, puheliaampi ja lempeämpi. Puoliso pääsee mökille ja metsään, minä palaan meluisaan sotkuun ja uppoan siihen hyvän kauramaitokahvin kanssa.

Onko ihminen epäsosiaalinen erakko, jos elämä on täynnä keskusteluja ja mielekästä puuhaa toisten erilajisten kanssa? Ovatko eläimet vain ihmisten korvikkeita Esko Männikön kuvaamissa pohjoisten aikamiespoikien elämässä? Karitsoja ja suomenpystykorvia naisten ja lasten puuttuessa? Minä en ole koskaan osannut katsoa niitä niin.

Volvon omahuoltaja ei vaihdu

”Lapsi on pukeutunut siististi ja iänmukaisesti. Tullessa tapaamiseen ei vastaa tervehdykseen, heittäytyy istumaan tuolille”

Uuden hoitavan lastenpsykiatrin hoitopalaute saapuu postissa. Statusteksti nykytilanteesta alkaa arviolla siitä miten lapsi on pukeutunut. Kovin vaikealta tuntuu sen jälkeen suhtautua tekstiin asiallisesti. Olipa onni, että lapsi suostui laittamaan sukat jalkoihinsa ja että lääkäri ei huomannut toppahousujen polvessa ammottavaa suurta reikää. Tai en tiedä oliko se onni vai ei. Olisikohan lapsi vaikuttanut vielä enemmän tuen tarpeessa olevalta, jos hän olisi pukeutunut Spidermaniksi, kuten vielä vuosi sitten.

Pienemmän lapsen ikäinen lapsi ei itse valitse vaatteitaan, hänellä on aika paljon muuta mielessään aamuisin kuin iänmukainen pukeutuminen. Minullakaan ei ole oikein aavistusta siitä mitä iänmukainen pukeutuminen tarkoittaa silloin kun lapsen biologiskognitiivinen ikä ja sosioemotionaalinen ikä eivät täsmää. Olisiko silloin oikea pukeutuminen viisivuotiaan vai kymmenenvuotiaan lapsen, ja mistä sen iänmukaisen vaatteen erottaa? Miksei Citymarketissa varoiteta selkeästi jos on ostamassa vaikka seitsemänvuotiaalle pitkälle lapselleen kymmenevuotiaan lapsen paitaa? Siitähän voi joku tehdä vaikka lastensuojeluilmoituksen! Lapsen iänmukainen vaatetus on selkeästi psykiatrian kannalta olennainen asia.

”Neljäkymmentävuotias nainen, saapuu vastaanotolle ratsastushousut jalassaan ja päällään likainen harmaa huppari, jonka alta erottuvat liian pienet rintaliivit, joiden hakasista kolme neljästä on irronnut. Hän kertoo käyneensä juuri kampaajalla, mutta hiuksissa ei ole huomattavaa eroa aiempaan. Saattaa olla harhainen. Kertoo esimerkiksi omistavansa hevosen. Täydellisen epäuskottavaa.”

Lapsen opettaja siis vaihtuu kesän jälkeen. Kaikki vaihtuu. Paitsi Volvon omahuoltaja Henkka ei ole vaihtunut viiteen vuoteen mihinkään. Eikä minun kampaajani Timppa. Minun hiukseni ja ruotsalainen perheauto ovat tietysti pientä lasta tärkeämpiä. Pitäisihän se ymmärtää. Kampaaja pukeutuu oikein tyylikkäästi ja iänmukaisesti, omahuoltaja on merkkihuoltaja – heidän psykiatrinen statuksensa olisi varmasti oikein positiivinen.

”Henkka ja Timppa saapuvat vastaanotolle. Tervehtivät miellyttävästi ja istuutuvat alas. Molemmat ovat pukeutuneet siististi ja ammattimaisesti. Kevään trendivärit malva ja sinooperi ovat hyvin edustettuina. Heidän asiakkuussuhteidensa pysyvyydestä tulee huolehtia.”

Mutta koska kyseessä on lapsi eikä auto eivätkä hiukset niin hetkinen ollaan taas tyhjän päällä, tarraudutaan toisiimme kiinni kun muitakaan ei ole. Jalat haarukoivat ilmaa eikä voi tietää laskeudutaanko juoksuhiekkaan vai kalliolle. Uusi hoitava lääkäri vaikuttaa juoksuhiekalta. Hän ehdotti tapaamisessa lapselle tukiperhettä, jossa lapsi voisi käydä viikonloppuja. Lapselle, jolle kiintyminen ja uusiin aikuisiin luottaminen on erityisen vaikeaa ja joka pelkää jatkuvasti että hänet hylätään – että hänestä halutaan eroon. Minä en millään jaksanut selittää, että toiseen perheeseen siirtäminen edes viikonlopuiksi ei todellakaan tukisi ketään, ei lasta eikä meitä. Hoitopalautteessa lukee nyt, että vanhemmat eivät halua tukiperhettä.

Mutta elämän monilajiset verkostot vahvistuvat ja kantavat koko ajan enemmän. Riippumatta siitä minkälaisia ihmisiä ympärillä on – vaatetusta arvioivia tai koko ajan uusia. Linnunpojat, keväästä iloiset kanat, laulupapukaijat, koirat ja suomenhevonen avaavat meille kaikille uusia maailmoja, uusia tapoja olla ihminen. Uusia tapoja olla onnellinen ja tyytyväinen siitä että on olemassa. Siitä, että on olento, joka voi rapsuttaa, silittää, hengittää, olla vaan.

Ja kaikesta aivan irrallaan, iänmukaisen pukeutumisen absoluuttisena vastakohtana Pariisin taivaalla liitää meitä kohti arosuohaukka, jonka luulimme jo hukkuneen. Haukalle asennettiin satelliittilähetin toissakesänä. Se on talvehtinut Länsi-Afrikassa ja pesinyt Pohjois-Suomessa. Viime kesänä niin kaukana käsivarren erämaassa, ettemme löytäneet sitä. Nyt se on taas palaamassa kotiin. Ja Pariisin eteläpuolella sen GPS-paikannin alkaa vihdoin purkaa talven sijaintitietoja. Se on elossa.

”Vastaanotolle saapuu arosuohaukka. Se ei ota kontaktia, ei näytä välittävän mistään. Se ei suostu mihinkään, se haluaa vain lentää. Sen iästä ei ole tietoa. Sukupuolta on vaikea tietää ellei ole lintujen tuntija. Se ei asetu mitattavaksi. Ei suostu yhteistyöhön. Lentää pois. Aivan kuin tilanteella ei olisi sille mitään merkitystä.”

Akateeminen anoreksia

Riittämättömyyden tunne ei meinaa helpottaa ei millään. Opettelin vuodenvaihteessa sanomaan ei, että saisin työmäärää vähän vähemmäksi. En tiedä mitä kasvatuksellisia keinoja rouva kasvatustieteilijä on itseensä käyttänyt, ehkä olisi pitänyt konsultoida äidinkielen didaktikkoa, koska kieltosanan sijasta olen tainnut sanoa taas aivan jotakin muuta. Seison siis jälleen peilin edessä ja toistan ”Ei”, ”Kiitos, mutta ei”, ”Ei tällä kertaa”, ”Ei”, ”En ehdi”, ”En halua”, ”En voi”, ”Ei”.

(Minkälaiset kuolaimet hankkisin hevoselle, että se ei heittäisi kieltään niiden yli?)

Miten ihminen voi olla yhtä aikaa patalaiska ja aivan hirveä suorittaja? Vein kolme päivää sitten bioroskaämpärin takaterassille. Siellä se on vieläkin. Matkalla kompostiin. Jäätyy yöllä ja sulaa päivällä, eikä etene yhtään. Ja minä istun sisällä ja toimitan kahta kirjaa, kirjoitan neljää artikkelia, poden syyllisyyttä siitä, että vuosi sitten kerättyä aineistoa ei ole vielä analysoitu, toukokuun toista kenttäjaksoa ei ole suunniteltu eikä syksyllä alkavan uuden tutkimuksen kouluja etsitty. En ole saanut aikaan oikein yhtään mitään.

(Mitähän se nyt tekee? Seisoo tarhassa. Onkohan sillä kaveri? Pitääkö aina ratsastuksen jälkeen loimittaa? Mistä tunnistaa kaviokuumeen oireet?)

Minulla on akateeminen anoreksia. Edelleen liikaa oikean elämän kiloja, mutta töiden suhteen varsin vääristynyt käsitys itsestäni ja suoriutumisestani. Koko ajan tuntuu, että teen liian vähän ja saan aikaan liian vähän vaikka oikeastaan ihan kivasti menee ja taidan olla ihan hyvä työntekijä. Mistä helvetistä se paine tulee? Miten ei yksi saakelin korkeasti koulutettu älykäs ihminen voi keksiä, että mistä se paine tulee ja millä sen saa pois?

(Jos kävisin tallilla neljästi viikossa niin neljännen kerran voitaisiin tehdä kaikenlaisia hauskoja temppuja. Laitan sen käyttämään päätään muutenkin kuin ratsuna)

Tai tiedänhän minä. Ja osallistun siihen itsekin. Jokaisella lausahduksella ja eleellä ja suoritusmittarin mukaan suoriutumisella. Häntä ohjaa koiraa. Dekaani kertoo, että yksikön johtaja laskee julkaisujen lukumäärää huolissaan. Se on fakta, uskon että hän tekee niin. Minulle kerrottuna se kuulostaa kuitenkin siltä, että en tee tarpeeksi, että kollega ei tee tarpeeksi, että joku muu tekee enemmän. Minkälainen olisi sellainen johtaja, joka ei korostaisi huolta, tavoitteita, laskemista, vertailua, opetusministeriöstä tulevia paineita, edes sivulauseessa. Vaan puhuisi ilosta. Voi miten kuulostaa kliseeltä.

(Mitä on melassivesi? Pitääkö satulasaippua pestä pois ennen kuin vahaa satulan? Seuraisikohan se minua irti maneesissa? Onko olemassa suomenhevosagilitya?)

Voiko uutta yliopistoeetosta vastaan taistella? Mittaamista, tehostamista, huippuutta, nopeutta, tulosta, tulosta, tulosta. Kehityskeskusteluja, joihin listataan hengästyneenä kaikki mitä on vuoden aikana tehnyt ja mikään ei koskaan riitä, koska se lomake pakottaa esimiehen ja työntekijän miettimään vielä enemmän, korkeampia ja parempia tavoitteita. Siihen lomakkeeseen pitäisi olla ohjelmoituna, että jos jokaisessa arvioitavassa kohdassa on ”yli odotusten” tai ”erinomaisesti” niin se vetäisi ruksit sen uusien tavoitteiden laatikon yli ja tulostaisi työntekijälle kortin, jossa lukee ”Levähdä vähän. Käy uimassa. Rapsuta hevostasi kauemmin. Vie lapset leffaan, tässä on kymmenen kerran leffapassi”.

(Kunhan selviän tästä vararikosta voisin hankkia ratsastushuovan jalustimilla. Voitaisiin lapsen kanssa maastoilla ilman satulaa ja minäkin pysyisin selässä. Tunnistaakohan se minut jo?)

Kollega USAsta kertoi, että sikäläisissä isoissa firmoissa on työntekijöillä välillä omaa aikaa. Työaikana. Aikaa tehdä mitä omaa projektia haluaa – neuloa, opetella pelaamaan shakkia, nukkua, leipoa marsipaanikakku. Ja myös varsinaisen työn ilo ja tehokkuus lisääntyy. Meillä on kilpailukykypuolituntinen.

Minä alan jarrumieheksi. Niitähän ihaillaan vuoristoradassakin. Kun tavallisesti huutaisin ja kiljuisin rahoitussyöksykierteessä, vedän tästä lähtien jarrut pohjaan. Liinat kiinni. Enkä tee mitään. Syljeksin kattoon niin kauan, että vauhti tasaantuu. Sanon ”Ei”, ”En tee”, ”En lähde”, ”En kirjoita”, ”En tule”, ”Ei” – ”Kiitos. Mutta Ei”. Ja yliopiston hallitus päättää, että jokaisen tiedekunnan parhaista jarrumiehistä tehdään kuvagalleria rehtorin käytävän seinälle.

(Enää kaksi tuntia!)

Renessanssieläimet

Nopealiikkeisiä ollaan molemmat, ja maatiaishenkisiä. Mitään turhia kotkotuksia harrasteta, mutkatkin voi ihan hyvin oikoa. Jos ottaa päästä niin purastaan vaivihkaa, muttei sen suuremmin temppuilla. Pikkuilkeyksiä. Ja ihan kaikki käy – monitoimitammoja ollaan molemmat. Renessanssieläimiä.

Jos edellisellä viikolla päättää harkita hevosen ostoa niin pitäähän se jo seuraavalla viikolla olla ostettuna. Ja kaupantekoa edeltävänä yönä herää kolmelta eikä enää nukuta. Ja seuraavana päivänä väsyttää pirusti. Se on rankkaa hommaa, hevosen omistaminen.

Pienempi lapsi on raivonnut koulussa eikä ole ehtinyt koulutaksiin. Minut soitetaan hakemaan ja kurvaan paikalle ja samaa tietä takaisin ja kaupungin toiselle laidalle, jotta lapsi ehtii terapiaan. Juttelemme matkalla tammasta. Lapsi haluaa oppia heti laukkaamaan. Ja ajamaan, ja hyppäämään, ja kaikkea ja heti. Eikä hän ole edes minun biologinen lapseni, kärsimättömyys ei voi periytyä geeneissä. Myöhästymme terapiasta juuri sen verran, että en ehdi käydä ruokaostoksilla. Isompi lapsi valittaa iänikuista kalapuikot ja ranskalaiset pikaratkaisua. Vetoan siihen, että omistan nyt hevosen. Eikä mikään haittaa yhtään. Pieni lapsi ei voi käsittää miksi en suutu siitä, että jouduin kuskaamaan häntä edestakaisin pitkin kaupunkia. ”Kuule sitä sattuu semmoista. Että suututtaa. Ei se mitään.”

Puoliso pyytää vakavaa parisuhdekeskustelua. Ei tunnu missään. Otan kuulemma kritiikkiä vastaan ihmeellisen rakentavassa hengessä. Huomautan, että ihmekö tuo, omistan nyt hevosen. Hän on vastustanut tai ainakin jarruttanut tähän mennessä joka ikisen eläimen hankkimista, mutta hevonen teki poikkeuksen. Unelmissa ei kuulemma kuulukaan olla järkeä.

Ja kuka sen tietää miten kauan näillä lonkilla edes enää ratsastaa. Että jos odotan oikeaa aikaa: että olisi rahaa enemmän, aikaa enemmän, osaisi ratsastaa paremmin. Niin jos se hetki joskus tulee niin entä jos en enää pääse selkään. Ohi meni. Olisit silloin aikaisemmin, se oikea aika oli silloin. Estettä voi lähestyä kymmenen asteen viistokulmassa ja silti hypätä, riskillä. Ainakin jos on tämmöinen tamma kuin me.

Varikset lentävät myrskypuuskissa selvästi leikitellen. Ne singahtelevat sivuliitoa ja sukeltelevat. Ne lentävät tuulen kanssa ilman että tietävät mihin se heittää.

Kotona on kuohuviinipullo. Piti kilistää suomenhevosmaljat. Mutta lapsen kaverit ovat syöneet pellilltä puolisolle tarkoitetut kalapuikot ja ranskanpotut. Napsineet vaan kysymättä mitään pellin tyhjäksi. Puoliso on joutunut käymään kaupassa toiseen kertaan, hakenut sitä ennen hiiripöllön hoitoon, koettanut pitää sitä hengissä, mutta lopulta katsonut kuinka se kuolee käsiin. Eikä töissäkään ole kuulemma ollut yhtään hyvä päivä. Kuohari jää korkkaamatta. Hevonenkin oli tunnilla kummallisen levoton, kaikki meni pitkästä aikaa pieleen.

Entä jos teinkin aivan kamalan virheen? Jos se katkaisee jalkansa huomenna? Jos se ei enää ikinä pyöristy vaan kipittää vaan? Jos en opikaan ikinä tarpeeksi, jos minusta ei olekaan varikseksi, tuuli loppuu ja lässähdän jonkun ohiajavan Opelin konepellille.

Päivän saldoksi jää yksi hevonen ja yksi korkkaamaton pullo cavaa. Niin, ja pulunpoikasten silmät aukesivat tänään. Kuudentena kuoriutumisen jälkeisenä päivänä.

Neitseellinen Roope-Ankka

Pyöräilin jäistä tietä töistä kotiin ja koetin olla kaatumatta. Koska jos murtaisin käden tai jalan en voisi ratsastaa pitkään aikaan. Ja olin sentään juuri kenties neuvotellut itselleni hevosen ylläpitoa ehkä vastaavaa kuukausisummaa kohti varmaankin ehkä hapuilevan palkankorotuksen. Kehityskeskustelussa ei pitänyt puhua palkasta, mutta vaadin palkkakeskustelun erikseen. Puolison palkkaa nostettiin kerran pyytämättä, mutta minä en usko neitseelliseen palkannousuun.

Näytin esimiehelle kuvia suomenhevosista. Osan niistä olin piirtänyt itse. Mukana oli myös hevosaiheinen kiiltokuva- ja postimerkkikokoelma. Kerroin, että olin seitsemänvuotiaasta asti kuvitellut, että polkupyöräni on hevonen. Kolmekymmentäkolme vuotta jo. Että olin pysynyt maastossa kotiin päin kiitolaukkaavan ponin selässä kilometrin kymmenvuotiaana. Vaikken ollut siihen mennessä laukannut edes kentällä kertaakaan. Näytin mustelmaista reittä, koska jotenkin sen piti kertoa omistautuneisuudesta, mutta ei se tainnut vakuuttaa. Keksin, että hevosen voisi myös hyvin perustella tutkimusinfraksi. Että tarvitsisin oikeastaan vain aika kohtuullisen palkankorotuksen, jotta voisin tehdä tutkimustyöni kannalta aivan välttämättömän hankinnan. Vetosin tunteisiin. Näytin kannettavalta YouTubesta hidastettua kuvaa laukkaavasta hevosesta ja selässä istuvasta tytöstä. Musiikki oli herkkää, mutta määrätietoisesti etenevää. Tarjosin nenäliinoja. Esimies myöntyi palkkakeskusteluun kyynel silmäkulmassa.

Vaikka ei siitä kuulemma mitään seuraisi kuitenkaan. Sillä jos palkkataulukon vaativuustasoa nostettaisiin (kuten tulee todennäköisesti tapahtumaan), laskettaisiin samalla suoriutumistasoa (vaikka niin ei tulisi tehdä), ja palkka pysyisi samana koska rahaa ei ole. Että kyllä, työstäsi kuuluisi saada suurempaa palkkaa, ja kyllä, suoriudut jatkuvasti kirkkaasti yli odotusten. Mutta älä nyt osta sitä hevosta ihan vielä.

Metallibeigen värinen kumirenkainen hevoseni väisteli liukkaat ja sukelsi vesiesteisiin rohkeasti. Poljin kotiin ja mietin, että olen nelikymppinen nainen joka on koko työuransa tähdännyt siihen, että palkka riittäisi hevosen ylläpitoon. Tehnyt ylimääräisiä hommia, suostunut kaikenlaisiin nakkeihin, kouluttautunut niin pitkälle kuin tässä maassa on mahdollista, tehnyt aina juuri halutunlaista tulosta, laittanut lapsensa kulkemaan reikäisissä vaatteissa ja liian pienissä kengissä, hiihtämään kierrätyssuksilla ja syömään pyttipannua – kasvispyttipannua, jotta lapset sairastaisivat vähemmän eivätkä vaikuttaisi hänen urakehitykseensä. Leikannut itse kaikkien hiukset jo toistakymmentä vuotta ja miltei sortunut vaarinsa säästökeinoon jättää A- ja E-kirjainten keskiviivat vetämättä, että kynät kestäisivät pidempään. Eikä vieläkään hevosta. Polkaisin vasemmalla jalalla aina vähän suuremmalla voimalla kuin oikealla, jotta säästäisin rikkinäistä oikeaa lonkkaa. Jotta se jaksaisi sinnitellä vielä ratsastuskuntoisena siihen asti, että saan oman hevosen.

Saavuin kotiin ja tein tavallisen iltapäiväkierroksen. Päästin koirat pihalle, tervehdin undulaatit, vaihdoin niille vedet ja lisäsin siemeniä. Tarkistin, että hoitoon saapunut hiiripöllö on kunnossa ja että se on syönyt myyriä. Nappasin leivänkannikoita ja menin kanalaan. Heittelin leivät kanoille ja kurkistin puluja. Seljanka-koiras istui pesässä ja Bouillabaisse (aka Pulla) –naaras kyyhötti sen vieressä. Ne olivat hautoneet kahta munaa jo jonkin aikaa. En ehtinyt laskea monesko päivä oli menossa kun huomasin isäpulun helmahöyhenten liikkuvan. Sen rinnan alta pilkisti peukalonpään kokoinen pulunpoikanen. Poikasen silmät olivat kiinni ja se möyri isänsä helmoissa niin holtittomasti heiluen, että totesin sen kuoriutuneen ihan äskettäin. Siipirikosta Seljankasta oli tullut isä.

Juoksin sisälle hakemaan pienemmän lapsen. Kurkistimme vielä yhdessä huojuvaa pienokaista ja molemmilta pääsi itku. Lapsi kuroi yhteen monta asiaa uuden lintuperheen äärellä.

”Äiti nyt on vähän niin kuin meidän vanha pulu olisi taas elossa. Se näkee tämän meidän kautta, koska se elää meissä, eikö niin. Ja se on iloinen. Ja äiti kuule. Minä olen onnellinen, että saan olla tässä perheessä. Meidän perheessä.”

Ja sitten me istuimme kanankakkaisella jakkaralla ja itkimme vielä pikkuisen ja mietin, että aivan täysin riippumatta siitä mitä tulosta teen tai paljonko saan palkkaa niin saan nyt seurata kuinka kyyhkyperhe kasvattaa ja hoitaa poikasensa. Että milläs rahalla semmoisen hankit.

Mutta sisällä sähköpostissa odotti viesti esimieheltä. Palkkaneuvottelua varten oli avattu joukko lomakkeita, jotka piti täyttää luvuilla ja perusteluilla ja listauksilla. Unohdin kanalan ällösentimentaalisen kaikkea-ei-saa-rahalla -hetken välittömästi; hieroin pieniä pulleita käsiäni yhteen ja ryhdyin hommiin. Ensin kumminkin latasin kannettavan taustakuvaksi suomenhevosen kuvan.

Hei lääkäri, lue tämä

(tämä on jatkoa edelliselle kirjoitukselle ja tulee ymmärretyksi suhteessa siihen)

Hei lastenpsykiatrian erikoislääkäri / erikoistuva lääkäri / sosiaalityöntekijä / laita-tähän-oma-nimikkesi. Olet valinnut valtavan tärkeän ammatin ja opiskellut aika hemmetisti. Tohtorina ja dosenttina tiedän mitä suunnilleen kahden väitöskirjan verran tutkimuskoulutusta ja erikoistumista tarkoittaa. Se tarkoittaa, että sinulla ei oikeastaan ole muuta elämää. Tiedät ja taidat valtavasti, olet asiantuntija, rakastat kirjallisuutta ja ongelmien ratkomista. Jos olet kuten minä, et aina jaksaisi tavata ihmisiä vaikka asiantuntijuutesi ytimessä nimenomaan on ihmisten kohtaaminen. Tiedän miltä se ristiriita tuntuu. Olen lapsuudentutkija, joka sietää kiusallisen vähän oikeiden elävien lasten seuraa. Tai ainakin hyvin valikoidusti.

Niin että kun kohtaat erityistä tukea tarvitsevan lapsen ja hänen perheensä, kuten meidän perheemme, en oleta, että kaikki menee heti putkeen. Itse asiassa se olisi vallan epäilyttävää. Meidän kohtaamistamme kuitenkin helpottaisi, jos sinäkin voisit lähtökohtaisesti todeta, ettei sinulla ole hajuakaan miten meidät kohdataan. Se olisi asiantuntijuutta. Se olisi lastenpsykiatriaa. Se menisi suunnilleen näin.

  1. Kun sinulle on tulossa uusi asiakasperhe, varaa kymmenen minuutin soittoaika vanhemmille etukäteen. Pyydä heitä kertomaan minkälaisen lapsen kanssa he saapuvat. Kysy heiltä mitä he ovat oppineet aiemmista lääkärikäynneistä – mitä kannattaa tehdä ja mitä kannattaa jättää tekemättä. He ovat lääkärissä käynnin asiantuntijoita, et sinä. Käytä vaikka virkettä ”En voi tietää miten toimisin lapsenne kanssa parhaiten koska en vielä tunne teitä. Autatteko minua niin pääsemme hyvin alkuun”.
  2. Ymmärräthän, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on tiivis ja usein hyvin sisäänpäin kääntynyt. He ovat puristuneet kiinni toisiinsa usein vuosia jatkuneessa, valtavan paineistetussa arjessa. He ovat yksikkö. He eivät ole tottuneet saamaan ymmärrystä tai tulemaan nähdyksi. He ovat tottuneet pärjäämään yksin. Yhtenä taistelujoukkona. Et vastaanota erikseen lasta ja tämän puolesta puhuvia vanhempia. Vastaanotat yhden tiiviin yksikön, joka kantaa mukanaan hitaasti avautuvaa historiaa. Älä odota yhdeltä tunnin tapaamiselta liikaa.
  3. Sinä asetut lapsen elämässä siihen joukkoon aikuisia, jotka arvioivat häntä. Se joukko on suuri ja loppumaton. Se joukko on ahdistava ja pelottava. Mieti miltä sinusta tuntuisi vastaavassa tapaamisessa. Vuosi toisensa jälkeen vastaavissa tapaamisissa – niitä kertyy kymmeniä jo ennen kuin lapsi täyttää kymmenen. Niissä puhuttaisiin siitä kuinka sinä olet vaikea. Joutuisit kuuntelemaan kuinka omat vanhempasi, tärkeimmät ihmiset maailmassa ja juuri ne, kenen pelkäät enemmän kuin mitään hylkäävän sinut, kertovat sinusta vaikeita asioita. Pettyisit itseesi jälleen kerran. Voit ottaa tämän huomioon niin ettet ainakaan istu tapaamisessa lehtiön kanssa ja kirjoita ylös kaikkea sanottua. Lapsi näkee sen. Se ahdistaa lasta. Käytä vaikka nauhuria ellet ehdi kirjoittaa muistiota tapaamisen jälkeen. Mieti myös tarkkaan tarvitseeko lapsen olla paikalla. Entä jos järjestäisit tapaamisen alkuun jonkun hauskan hetken lapselle ja vanhemmille kanssasi. Tarjoa vaikka pillimehut ja kysy vanhemmilta mikä heidän lapsessaan on kaikkein ihaninta. Päästä lapsi sen jälkeen odottelemaan johonkin toiseen tilaan, vaikka toisen vanhemman kanssa.
  4. Muista, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on joutunut kertomaan asiansa sinua ennen jo kenties kymmenille eri ihmisille. Jokainen heistä on odottanut avointa ja luottamuksellista, rakentavaa asiakassuhdetta. Perhe on kenties uskonut näiden asiakassuhteiden pysyvyyteen tai toimivuuteen aluksi, mutta mitä konkarimpi perhe, sitä kyynisempiä he ovat. Älä odota varauksetonta avoimmuutta. Anna aikaa. Jos tiedät, että sinulla ei ole sitä, sano se. Ole rehellinen. Älä vaadi perhettä sitoutumaan jälleen kerran, ellet ole ihan varma, että voit myös itse sitoutua.
  5. Perheeltä, ja lapselta, on todennäköisesti kysytty jo ihan kaikki mitä keksit kysyä. Sanottu jo ihan kaikki mitä sinullakin on sanottavaa. Jotta voisit osallistua perheen hoitoon todella, tulisi sinun tunnistaa perheen asiantuntijuus asiakkaina ja potilaina ja ryhtyä työskentelemään heidän kanssaan. Käytä vaikka ilmausta ”Minulla ei ole kokemusta siitä minkälaista elämä teidän tilanteessanne on. En tiedä mikä on oikein tai mikä toimii, mutta olen valmis tekemään töitä kanssanne. Tässä menee aikaa. En odota, että luotatte minuun heti. Minä luotan siihen, että te tiedätte enemmän kuin minä”.

Me erityisten lasten perheet toivomme jaksamista ja suurta viisautta vaikeaan työhösi.

Lastenpsyka AKA “redrum”

Aamulla on seurantakäynti lastenpsykiatrisella. Lääkäri on taas vaihtunut. Hoitava lääkäri on jo neljäs kahden vuoden sisään. Me emme edes jaksa enää esittää, että haluaisimme tutustua lääkäriin. Emme usko hetkeäkään, että häntä kiinnostaa meidän elämämme. Kerromme vakiovastauksia, vastaamme vain kysymyksiin, emme jaksa selittää ylimääräistä. Koska seuraavalla kerralla lääkäri on kuitenkin taas eri ihminen. Lapselle kerrotaan, että kyseessä on ihan tavallinen seurantakäynti tutussa paikassa, mutta että ihminen on eri. Että ei tarvitse huolestua, ei mitään uutta. Verenpaineet, pituus ja paino. Ja vähän keskustelua.

Mutta lapselle uusi ihminen ja arviointitilanne on miltei pahin olemassa oleva yhdistelmä. Hän istuu tuolille takki päällä ja lääkärin ensimmäinen lause hänelle on ”Ai siihenkö sinä haluat istua”. Mietin, että oliko niistä viidestä nojatuolista joku erityisesti lapsipotilaalle varattu. Katson, mutten keksi mikä se olisi. Lääkäri katsoo lasta ja jatkaa ”Minä haluaisin tietää ketä täällä huoneessa on”. Lapsi vastaa takin sisältä ”Lihansyöjäzombieita”. Siinä kohtaa vilkaisemme puolison kanssa toisiimme: juuri nyt punnitaan se miten lääkärin käy.

Ja huonostihan hänen käy. Hän nimittäin vastaa totisena ja vakavana ”Ketkä täällä ovat zombieita? En oikein kuule sinua takin alta, voitko ottaa sen pois?” Se riittää lapselle. Hän on päättänyt, että tilanne ei tule onnistumaan. Hän alkaa häiritä meitä, puhuu päälle, sylkee ja höpöttää. Ei suostu mihinkään, ei varsinkaan riisumaan takkiaan. Lääkäri ehdottaa, että lapsi voisi istua ja piirtää. Ruskealla pöydällä on paperia ja puuvärit. En ole hetkeen todistanut absurdimpaa tilannetajun puutetta. Vaikka ymmärrän kyllä, että lapsi on erityisen haastava ja aivan saakelin ovela. Hän saa aivan kaikki aikuiset tolaltaan jos haluaa. Lastenpsykiatrit toisensa jälkeen. Niin että tälläkään ei oikeasti ollut edes mahdollisuutta – ellei hän sitten olisi tarttunut lihansyöjäzombietarjoumaan lapsen näkökulmasta oikealla tavalla. Valinnut olla lapsen puolella. Sellaiset lääkärit ovat harvassa.

Puoliso siirtyy lapsen kanssa käytävään ja minä jään käymään läpi sitä miten meillä menee. Aikaa piti olla tunti, mutta sitä onkin vain kolme varttia. Ja vaikka en kerro enempää kuin mitä kysytään, pysyn pääkohdissa, en itse kysy mitään ja jätän lähes kaiken sanomatta mitä lääkärin kuuluisi tietää loppuu aika silti. ”Minä luulin, että tämä olisi ihan vain lääkkeen uusimiskäynti. En tiennyt, että tässä tulee tätä muuta” hän toteaa.

Lapsi valuu lastenpsykan käytäviä pitkin pituuden ja painon mittaukseen ja muuttuu käytävien edetessä Jack Nicholsoniksi Hohdossa. Hän hekottaa ontosti, teeskentelee olevansa sekava ja pyörittelee silmiään. Ulko-ovella meitä vastaan tulee perhe, jonka vanhemmat katsovat minun lastani kummasti. Huomaan ulkona, että lapsi on purskuttanut suupielistään vaahtoa, joka valuu pitkin hänen leukaansa. Loistavaa, hohdokasta pikku-Jack. Ja lapsi myhäilee. Maailma on hänen sätkynukketeatterinsa.

Siinä välissä kun lapsi jätetään kouluun ja kun hän taas palaa ja on vuorossa kuljetus terapiaan, on kolme tuntia työaikaa. Töitä olisi tietysti vähintään kahdeksaksi tunniksi. Mutta tiedän, että minusta on kehittynyt varsin pätevä akateeminen palomies. Kolmessa tunnissa sammutan pahimmat tulipalot. Aloitan itsestäni. Kieriskelen lattialla kuten palavan ihmisen kuuluu ja itken täsmälleen kaksi minuuttia. Onnistuneen kieriskelysammutuksen jälkeen keitän kahvia ja vastaan jokaiseen vaativaan sähköpostiin tukahdutuspeitteellä ”Kiitos viestistäsi, selvitän asiaa ja palaan siihen mahdollisimman pian”. Vaahtosammuttimen vaahdolla ruutaan kalenterista kaikki muut merkinnät eteenpäin seuraaville päiville.

Piti kirjoittaa, piti lukea, piti kommentoida, piti suunnitella, vastata ja analysoida. Mutta lääkäri ei ymmärtänyt, että lihansyöjäzombiet ovat lapsen elämässä todellisia. Ahdistusta ja levottomuutta siitä, että hän ei ole hyvä, ei onnistu eikä tee oikein. Että aina on uusi ja outo ihminen, joka muka tietää hänestä jotakin. Haluaa tietää, vaikkei oikeasti halua tuntea. Ja vaihtuu kumminkin heti. Elävät kuolleet ovat lapselle uhka, jota vastaan hän taistelee, ja paha perii sen aikuisen, joka ei ole taistelussa lapsen puolella.

Päivä on vaikea. Pitkään aikaan vaikein. Lapsi on kuin puolisoaan pahoinpitelevä väkivallantekijä – lyö silloin kun kukaan ei näe, sinne mistä kukaan ei näe jälkiä. Kukaan muu ei kuule mitä me kuulemme eikä koe mitä me koemme. Meille ehdotetaan joskus, että josko me ylireagoimme. Että eihän lapsi vaikuta lainkaan hankalalta. Mutta tällaisina päivinä me väsymme niin, että olemme nukahtaa seisaallemme. Lapsi tarvitsee meistä aivan kaiken.

”Minun pitää jotakin tähän lausuntoon kirjoittaa sitä tukea varten. Mitä tähän laitetaan?” kysyy lääkäri. Miten sen selittää, että lapsi tarvitsee meidät koko ajan ihan kokonaan, vaikkei ole liikuntavammainen eikä kehitysvammainen, vaikka näyttää kaikille muille ihan melkein tavalliselta lapselta. ”Kirjoita siihen, että lapsi asuu yksin tyhjässä hotellissa ja uskoo, että häntä jahdataan ja haluaa tappaa kaikki”. Isompi lapsi kysyy voisiko muuttaa johonkin toiseen perheeseen. Kertoo, että rakastaa meitä, muttei jaksa asua pienemmän lapsen kanssa samassa perheessä. Ei vain jaksa. Minä kerron, etten olisi ikinä uskonut että tämä on näin vaikeaa. Etten tahtonut hänelle tällaista lapsuutta. Enkä voi luvata, että kaikki käy hyvin. Mutta että meiltä ei keneltäkään lopu rakkaus vaikka mitä tapahtuu.

Illalla tallilla ratsastan jämerällä suomenhevosella. Puoliverisen heitettyä selästä olen pyytänyt, että saisin siitä taukoa. En jaksa jännittää enää yhtään enempää. En jaksa mustelmia sekä jalkoihin että sydämeen. Haluan semmoisen tasaisen ja mutkattoman ratsun joka on ihan tavallinen ja veikeä.

Lapsi onnistuu omalla tunnillaan keventämään oikein ja pitämään kädet paikallaan. Juoksen vierellä. Minun tuntini ajan hän istuu kahviossa ja odottaa. Minä odotan, että joku juoksee kohta kertomaan kuinka lapsi käyttäytyy hankalasti. Mutta kun menen tunnin jälkeen katsomaan hän istuu uuden pienemmän lapsen kanssa sohvalla ja auttaa tätä pelaamaan Angry Birdsia. Uusi sohvalapsi on kuulemma kiva ”Ajattele, se ei välittänyt ollenkaan siitä, että mä olen ruskea. Aivan kun se ei olis edes huomannut sitä!” Uudelle sohvalapselle on kuulemma kerrottu meidän eläimistä. Ja uusi sohvalapsi kuulemma myös pitää eläimistä. Mutta nimi unohtui kysyä.

Ja illalla kerron lapselle, miten rohkea hän on ollut. Miten vaikea päivä oli, ja miten nyt on ilta ja kaikki on kuitenkin hyvin. Sanon, että rakastan valtavasti ja että olen ylpeä siitä, että hän oli hyvä kaveri uudelle sohvalapselle. Ja uskon taas itsekin, että tulee kevät ja hotellin ympäriltä sulaa jää enkä ole enää kauaa yksin.

Kiire on kiirettä

Et ole linkittänyt, julkaissut tai kommentoinut mitään viiteen päivään. Kaikki 127 sivustasi tykkäävää eivät ole kuulleet sinusta vähään aikaan. Aktiivisuus sivullasi laskee. Haluatko buustata julkaisujasi? Viidellä eurolla saattaisit saada 400-1100 ihmistä lukemaan julkaisusi.
– Facebook

Onnittelut, artikkeliasi on luettu sata kertaa. Haluatko nähdä muitakin tilastoja? Tiesitkö, että kollegasi julkaisuja on lainattu sataviisikymmentä kertaa. Haluatko onnitella häntä? Lisää julkaisujasi niin saat enemmän näkyvyyttä.
– Research Gate

Lapsi hyötyisi kyllä vielä kolmannesta viikkokerrasta. Varmasti on vaikeaa järjestää. Työhän siinä kärsii; työajallahan te kuljetatte häntä. Mutta mikä teille on tärkeintä? En toki halua painostaa. Mutta pidän tätä erittäin tarpeellisena.
– terapeutti

Hienosti tuntumalla, sopivan pyöreä. Tasainen nätti ravi. Kolme askelta käyntiä. Ravi jatkuu. Selkeä keskiravi. Koonti. Odota, kakkaan välillä. Noniin, koottua raviahan se oli. Ja sitten nättiä hallittua laukkaa, eikö niin. Ja ravia. Saisko jo nostaa laukan, saisko? Ok, odotan. Kiitos kun muistat pehmeät kädet. Sori tuosta kulman oikaisusta.
– suomenhevonen

Kun teet tästä tuotteesta dippiä, laitatko dipin a) kulhoon, vai b) dippaatko suoraan tästä purkista? Tähän ei ole oikeaa vastausta, olen vain utelias.
– Oatly kaurafraiche, 200ml

Voitko kirjoittaa suosituksen, auttaa muokkaamaan CV:n, kommentoida artikkelikäsikirjoitusta, kommentoida abstraktia, kommentoida hakemusta, vinkata luettavaa, selittää immanenssin, pitää skype-palaverin, lähteä kahville?
– jatko-opiskelijat

Voisitko mitenkään harkita, vaikka tiedän, että olet kiireinen, että olisiko mitenkään mahdollista, vaikka tiedän, että ehkä ei, että jos kumminkin suostuisit ohjaajakseni? Voin odottaa vaikka vuoden. Vaikka kaksi vuotta. Voin vaikka muuttaa Suomeen, jos on ihan pakko.
– tuleva jatko-opiskelija

Äiti sää et ikinä oo meidän kanssa. Sulla on aina vaan töitä. Aina.
– Lapsi

Hidasta ruokaa, hitaita kaupunkeja, hidasta tutkimusta, jopa hidasta tiedettä. Hidastaminen on hyvinvointia, elämän hallintaa, itsensä ja ympäristönsä kunnioittamista. Hitaus on laadun paranemista, kuluttamisen vastustamista, kapitalismille keskisormen näyttämistä. Kiire on kirosana, oma syy, heikkojen hommaa. Alistumista.
– The Slow Movement

Lapsi tarvitsee hiihtovarusteet tällä viikolla.
– Wilma

Meillä on vaan noita suksipaketteja, niissä ei ole kuin nämä kolme kokoa.
– keskustan KCM

Meillä ei ole suksia.
– keskustan Prisma

Meillä ei ole juuri sitä kokoa nyt, on päässyt loppumaan.
– isompi Prisma

Varaa aika huoltoon. Lisää pesunestettä. Lämmitin kytketty pois päältä, polttoneste vähissä.
– auto

Kiire ei ole pelkästään oma syy. Kiire ei ole pelkästään sosiokulttuurinen konstruktio tai kapitalistisen vallankäytön sisäistetty ruoska. Ei se ole myöskään tuotteliaisuuden tai ahkeruuden merkki. Ei se ole mitään sen ihmeellisempää kuin että on enemmän tekemistä kuin mihin olisi aikaa. Joskus vain on kiire.
– minä ja pina colada -pullo, kello 0.54