Elossa unessa

Lasten koulupäivän aamu alkaa biologisella demonstraatiolla siitä, kuinka silmien yläpuolelle muodostuu pallomaiset turvonneet pussit jos edellisenä iltana itkee ihan hirveästi. Kyse on kudoksiin kertyvästä nesteestä. Seison eteisessä ja kumpikin ihastelee ja kauhistelee erityisesti vasempaa silmää, joka ei meinaa aueta kunnolla. Pienempi lapsi lohduttaa:

”Sun ei tarvi nolostua äiti tuosta yhtään. Muistatko sillon kun sulla oli se kamalan iso musta silmä niin lähdit silti Helsinkiin!”

Tänään kaikeksi onneksi ei tarvitse näyttäytyä päivällä missään. Istun keittiön pöydän ääressä ja esitarkastan kolmesataasivuista väitöskirjan käsikirjoitusta. Se sujuu myös ilman stereonäköä, pelkästään oikealla silmällä. Sen verran käyn talosta ulkona, että tarkastan lasten isän kanssa kahden hoidossa olevan joutsenen kunnon. Toisen olkaluussa on ikävä haava eikä se käytä siipeä kunnolla, toisen jalka on venähtänyt ja siipi roikkuu pahasti. Murtumaa ei voi hoitaa. Pidän joutsenta kaulasta kun lasten isä käy läpi jalat ja siivet vielä kerran. Kaula on pehmeä ja kevyt. Myös silloin kun se irtoaa ruumiista.

Tänään iltapäivällä nyljen ensimmäistä kertaa elämässäni joutsenen ja irrotan sen täkkälihat.

Illalla itkin sitä, etten osaa olla äiti lapselleni. Että lapsi ei syö silloin kuin pitää, sitä mitä pitää, mene nukkumaan milloin pitää, pese hampaita, käy suihkussa, pidä hammastukia, puhu tai käyttäydy miten pitää. Että ihan kaikilla mittareilla näyttää siltä, joka päivä, että minä en osaa olla lapseni äiti. Huonoina hetkinä, eli joka päivä jossakin välissä myös lapsi itse sanoo tämän.

Vaikka tiedän, että meidän perheessä mittarit ovat jotakin ihan muuta kuin niin sanotun tavallisen yksitoistavuotiaan lapsen ja vanhemman mittarit. Mutta en ole aina kovinkaan vahva enkä varma. Itken epäonnistumista ja huonoutta vähintään joka toinen päivä.

Aiemmin päivällä olin saanut lapsen taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Kävelimme tihkusateessa muutaman kilometrin maastolenkin ja hän kertoi supervoimista. Jotakuinkin näin.

Äiti, jos ihminen viettää puolet elämästään unessa niin eikö sillä olekin silloin väliä, että mitä unissa tapahtuu ja mitä tekee. Koska se on puolet elämästä. Esimerkiksi supervoimat. Jos unessa vaikka osaa lentää, ja vaikka hereillä semmoista supervoimaa ei voikaan olla, niin unessa voi. Niin miksi se ei riitä? Miksi ihmiset sanoo, että ”Se oli vaan unta”? Kumpikin on totta. Se aika minkä on hereillä ja se mitä voi tehdä unissa. Minusta se, että minulla on unissa supervoimia, on ihan hyvä. Vaikkei päivällä olekaan. Niin puolet elämästä silti on!

Illalla silmät turvoksissa koetan palata siihen tihkusateeseen ja miettiä miten kumpikin voi olla totta: että minä olen huono ja hyvä, että lapsi on sekä vaikea että helppo, välillä yhtä, joskus toista ja koko ajan kumpaakin.

Luen väitöskirjan käsikirjoitusta, jossa rivi toisensa jälkeen eritellään käsitteellisesti sitä miten ihmisyksilöä tulisi ajatella osana monimutkaisia ja ihmistä laajempia sommitelmia, eikä yksittäisenä itsenäisenä toimijana. Väsyneen pääni kapasiteetti ymmärtää teoreettista keskustelua on heikko. Rinta ja pää ovat räjähtää joutsenen kuolemasta ja sen vielä lämpimästä ruumiista, jonka kohta avaan. Minä elän sitä mikä pitäisi saada paperille, minkä muut saavat paperille. Mutta jo pitkään on tuntunut siltä, että toisten eläinten kanssa jaettua elämää ja kuolemaa ei ole mahdollista sanoittaa. Sen kokeminen riittää. Se ei siirry unesta valveillaolon maailmaan – päästä ja rinnasta tekstiksi – mutta on silti totta.

Takanani undulaattien puussa istuu Miina. Alkusyksystä huomasin, että sen vasemman siiven alla oli verinahalla oleva ihottuma. Kaikki höyhenet olivat poissa ja se nokki siipeään nokka veressä. Ryhdyin puhdistamaan ja rasvaamaan siipeä kolmesti päivässä. Miinan lentokyky hävisi osaksi rasvaisten höyhenten, osaksi ehkä kipeän siiven vuoksi. Se putoili lattialle ja poimin sen takaisin puuhun monta kertaa päivässä. Tänään, kaksi kuukautta myöhemmin, Miina lentää taas ja sen siiven alle on kasvamassa uusia untuvia.

 

 

Advertisements

Tiina, Juha ja DNA-molekyyli

Miksei se voi saada sekä häitä että itsenäistä elämää? Vihervaaran Annasta tehdyt uudet jaksot on nyt katsottu putkeen. Ja niin kuin sillon kaksitoistavuotiaana kun luin kirjat, jää hampaankoloon yhä vieläkin se, että näyttää ettei Anna voi saada sekä ihanaa, ymmärtävää kumppania että itsenäistä elämää naisena, joka ansaitsee oman elantonsa ja tietää mitä haluaa. Pitää valita jompikumpi.

Minä kasvoin Anni Polvan Tiina-kirjoilla ja L.M. Montgomeryn Annan kanssa. Tiinaa ja Annaa ei haitannut, etteivät minua kiinnostaneet letit tai prinsessaleikit ja että kynsien alla oli jatkuvasti likaa ja tukka oli helpompi lyhyenä. Tiina ja Anna ymmärsivät, että se ei tarkoittanut, että halusin olla poika. Vaan, että tyttönä ja naisena oli mahdollista olla monenlainen. Ihan kuten poikanakin (vaikka sille on vielä vähemmän tilaa – minulla oli sentään Anna ja Tiina).

Uusi ihminen on oppinut, että tässä asiassa kannattaa olla tarkkana.

”Oliko teidän opiskelijaporukasta kaikilla tytöillä… Oliko teidän opiskelijaporukasta monellakin hyvät muistiinpanot?”

Minä olin se, kuten olen kirjoittanut aiemminkin, joka otti taidehistorian seminaarityön aiheeksi Suomenlinnan puolustusjärjestelmän koska miesopettaja totesi ”Tätä teistä naisista nyt ei kukaan varmasti halua aiheekseen”. Uhallakin otin, vaikkei kiinnostanut tippaakaan. Ei ollut vaihtoehtoa. Nousin barrikadeille Suomenlinnan bastionimuureilla – opettelin erottamaan kurtiinin raveliinista ja tenaljista – ihan siksi, että näyttäisin että vitustako se tietää mitä minä haluan vain siksi että olen nainen.

Tyttökirjafeminismi tarkoittaa sitä, että hullaantuu yhtä aikaa Uuden Englannin maaseuturomantiikasta, valkoiseksi maalatuista lautaseinistä, pitsilakanoista ja messinkikynttilänjaloista ja rämpii polvet mudassa hevosten ja koirien perässä pitkin pihoja sen jälkeen kun on lukenut DNA-molekyylin rakenteen keksijän elämänkerran. Se on sitä, että voi saada kaiken – ja että muutkin voivat saada kaiken. Riippumatta siitä onko mies vai nainen vai joku muu. Se on sitä, että puolustaa ihan kaikkien oikeutta elää tämä yksi ja ainutkertainen elämä juuri siten miten sen onnellisimmin osaa, toisia tukien.

Prissy menee naimisiin opettajan kanssa (joka on homoseksuaali, muttei voi myöntää sitä edes itselleen) ja joutuu unohtamaan yliopisto-opinnot. Uusi opettajatar ajaa kaupunkiin moottoripyörällä ja hänet palkannut edistyksellisten naisten yhdistys uhkaa erottaa hänet epäsopivan käyttäytymisen vuoksi. Minä seison sata vuotta myöhemmin päiväkodin eteisessä ja tuijotan kuravaatekaappeja: oikeanpuoleisessa lukee punaisella ”tytöt” ja vasemmanpuoleisessa sinisellä ”pojat”. Kysyn lastentarhanopettajalta miten tyttöjen kurahousujen kuivattaminen eroaa poikien kurahousujen kuivattamisesta. Hän ei osaa vastata. Ei keksi yhtään syytä miksi tytöille ja pojille on erilliset kaapit. Sen jälkeen hän ohjaa minua etsimään lastani päiväkodin uumenista: ”Tuolla vasemmalla on tyttöjen leikit ja tuolla oikealla on huone, jossa on poikien juttuja”. On vuosi 2013. Palaan yliopistolle ja totean opiskelijoille, että ihan oikeasti nyt. Miettikää mitä te lähdette rakentamaan.

Tyttökirjafeministit – tytöt tai pojat tai ihan vaan lapset – rymyävät toisten lasten kanssa, leikkivät prinsessasoturiritarikissoja toisten tyttöjen ja poikien – tai ihan vaan lasten – kanssa. Eivät valitse tai suostu ohjattavaksi oikealle tyttöjen leikkeihin tai vasemmalle poikien juttuihin. Menevät sen sijaan sinne mikä kiinnostaa tai mikä auttaa ymmärtämään jotakin muuta kuin jo tiedettyä. Eivät isoina oleta sukupuolen perusteella juuri mitään vaan pyrkivät kysymään ja kohtaamaan toisia ihmisiä ihmisinä. Jotkut päätyvät prinsessanaimisiin, toiset nokikolareiksi ja kolmannet erakoituvat Inarijärven saareen neljän porokoiran kanssa. Mutta tärkeintä on, että niissä valinnoissa sukupuoli ei estä mitään, on yksi ominaisuus toisten joukossa – moninainen ja muuttuva niin kuin muutkin.

Hämmennän uutta ihmistä sillä, etten pidä siivoamisesta tai halua naimisiin. Mutta huolehdin kuitenkin näin joulun alla siitä, että hän ymmärtää, että hänen minulle hankkimansa joululahja tulee tulkituksi osoituksena siitä kuinka hyvin hän tuntee minut, kuinka paljon hän välittää ja ylipäätään siitä kuka hän on ihmisenä pohjimmiltaan, mikä on elämän tarkoitus ja miten maailmankaikkeus syntyi. Että ei paineita, mutta kannattaa sitä lahjaa jo ehkä miettiä.

 

Käsitöistä ja vallankumouksesta

Kerran avattu kahdenkymmenenviiden litran ämpäri täynnä paksua tahmeaa melassia pysyi pystyssä Volvon takaosassa ensimmäiseen mutkaan asti. Sen jälkeen kuului sellainen ääni, joka lähtee kaatuvasta kahdenkymmenenviiden litran ämpäristä täynnä paksua tahmeaa melassia. Jarrutin keskelle tietä ja sain tonkan pystyyn ajoissa. Sen sisältö oli alkanut valua kannen raosta. Nostin sen loppumatkaksi vänkärin puolen jalkatilaan. Siinä vaiheessa tyhjäkäynnistä närkästynyt Volvo puski harmaata dieselsavua konepeltinsä alta. Ohi pyöräili joku keltaisessa huomiotakissa, hidasti ja käänsi liioitellun kiinnostuneesti päätään.

En ole vieläkään maksanut kokonaan Volvon hiukkassuodattimen uusimista ja määräaikaishuoltoa. Autosta ajoittain nouseva vatikaanin valkoinen savu olkoon MasterCardin luottorajan palautumiseen saakka pelkästään mystinen, uuden alkua symboloiva pilvi. Auto savuttaa ainoastaan pakkasaamuina ensimmäisen käynnistyksen jälkeen. Eläköön jälleen uusi päivä.

Eläköön semmoinenkin päivä, jolloin lapsen terapeutti, joka on meidän vanhempien lisäksi ainut ihminen, joka on pysynyt lapsen elämässä pisimpään – nyt kolmatta vuotta – soittaa, että terapiaan tulee byrokraattisista syistä puolen vuoden katkos. Psykoterapiaan, joka ’by definition’ toimii juuri siksi, että terapeutin ja asiakkaan välillä on hyvin tiivis ja katkeamaton, kannatteleva suhde. Lapsen ainoa ja hyvin intensiivinen hoitomuoto putoaa yhtäkkiä pois kokonaan.

Ellei.

Ellei vanhemmilta löydy 800€ kuussa ylimääräistä rahaa, jolla voi jatkaa terapiaa yksityisesti tuon puolen vuoden ajan. Melassiämpäri meni nurin. Eli kuppi kaatui. Herne meni nenään. Pinna katkesi tai päreet paloivat – valitse mielesi mukaan vaikka sen perusteella oletko pyöräilijä vai vanhan puurakennuksen entisöijä.

Volvo tupruttaa ahkerasti positiivista uuden alkua konepeltinsä alta. Sen korjausarvio on toistatuhatta euroa. Sentään savu on valkoista. Se koettaa pitää minut positiivisena. Elämässä, jossa melassi ei päätynytkään pitkin auton takakonttia, jossa olen ihan kohta lähdössä hetkeksi Australiaan ja jossa ajelen joka sunnuntai omalla suomenhevosella pitkin poikin metsäkankaita. Semmoisessa Hyvin Onnekkaassa Elämässä on kuitenkin omat ristinsä, eikä optimismi ole aina helppoa. Se on kuitenkin asenne, joka pelastaa kerta toisensa jälkeen. Joku perusteeton usko parempaan. Toisen äidin synnyttämän lapsen puolesta taistelu ei ole koskaan ollut valinta. Sille ei ole vaihtoehtoa. Jotta sitä jaksaa, täytyy uskoa että omilla teoilla on väliä.

Realisti-konservatiivin ja idealisti-liberaalin välinen arki ei eina, yllättäen, toimi. Kun toinen saa elämänvoimansa siitä, ettei odota eikä aina toivokaan muutosta ja toinen siitä, että uskoo mahdottomien asioiden olevan huomenna mahdollisia.

”Ihminen ei koskaan muutu, mikään ei koskaan muutu. Yksilön valinnoilla ei ole väliä. Pitää olla nöyrä ja hyväksyä tilanne.”

”No onhan tässä esimerkiksi viimeisen sadan vuoden aikana tapahtunut vaikka mitä! Miten niin nöyrä? Ei helvetissä. Pitää taistella ja vaatia muutosta! Tehdä JUURI ne epätodennäköisimmät asiat. Meillä on vastuu myös toisen puolesta, Levinas selittää tätä niin, että [poistan tästä kaksikymmentäkahdeksan minuuttia kestäneen monologiluennon]. Moraalin kehittymisen tutkijat ovat luopuneet jo jonkin aikaa sitten teoriasta, että ihminen olisi perimmiltään paha tai laiska tai ahne tai jotain. Frans de Waahlin mukaan… [toinen luento]. Altruismi on vienyt yhteisöjä eteenpäin, ei ahneus. Perusteeton ja lähes pyyteetön toisen auttaminen siinäkin tilanteessa, että toiset eivät auta ja muut ovat ahneita. Sitten jos mietitään sosiaalipsykologisia tutkimuksia niin… [ja kolmas luento].”

Ja sitten väsyin luennoimaan omassa kodissani ja neuloin kaulahuivia puoli metriä puhumatta mitään. Mutta se toinen ei lähtenyt mihinkään. Ja tuli takaisin seuraavanakin päivänä. Itse olisin varmaan kaasutellut Paavia savuttavalla Volvollani Vatikaaniin asti.

Jos olisi nelikenttä, melkein mistä aiheesta vain, me olisimme luterilaisen lihansyöjän kanssa eri nurkissa. Jos olisimme tavanneet nuorina en olisi perustanut hänen kanssaan perhettä – eikä hän vielä todennäköisemmin minun kanssani! Mutta tämmöisenä vanhempana ihmisenä on vähemmän tarvetta jakaa elämästään ja itsestään ihan kaikki. Luulen. Tai sitten lapset pysyvät tänä talvena tosi lämpiminä kymmenmetrisissä kaulahuiveissaan.

Äitis oli

Lapsen peliaikaa tai nukkumaanmenoaikaa ei ole rajoitettu enää moneen viikkoon. Joku saattaa ajatella, että nyt tulee kasvatustieteiden apulaisprofessorilta jäätävä pedagoginen käyttöteoria, jolla ratkaistaan lasten ja aikuisten välinen ikiaikainen peliaikakiista. Mutta ei. Päädyin tähän ratkaisuun silkasta väsymyksestä jatkuvaan taistelemiseen. Halusin omaan kotiini enemmän rauhaa ja vähemmän huutamista ja kiistelyä (toim. huom. uskallan väittää, että meidän perheen peliaikakiistely on hieman eri kaliiberia kuin sellaisessa perheessä, jossa lapsi ei ole lastenpsykiatrian asiakas isossa sairaalassa). Päätin luovuttaa ja ryhtyä kaikessa hiljaisuudessa huonoksi vanhemmaksi. Sellaiseksi, joka ei aseta lapselleen rajoja ellei kyse ole omaisuuden tai toisten ihmisten vahingoittamisesta.

Meillä ei ole tapeltu enää moneen viikkoon. Pieniä kiistoja tulee joskus siitä pitääkö syödä pöydän ääressä vai omassa huoneessa, pitääkö käydä suihkussa jos haisee hieltä, tai pitääkö kengissä olla sukat. Mutta Suuret Taistelut ovat loppuneet. Hinta on se, että lapsi on ollut ruudulla järjettömiä aikoja. Valvonut joka ilta puoli kahteentoista. Ja minä olen aktiivisesti asettunut huonoksi vanhemmaksi joka yhtä aikaa sekä häpeää sitä ettei laita lastansa kuriin että nauttii siitä rauhasta mikä kotona enimmäkseen on.

Meitä huonoja vanhempia tapaava psykoterapeutti on kohta eläköityvä konkari. Semmoinen pitkä ja parrakas mies, joka puhuu transferenssista, defensseistä ja oidipaalisesta vaiheesta. Hän on hoitanut urallaan niitä kaikkein hankalimpia lapsia. Kun hänelle selvisi, että olemme korkeakoulutettuja tutkijoita, hän ei enää rajoittanut psykoanalyyttista jargoniaan vaan lateli projektiivisen identifikaation ja varhaislapsuuden deprivaation keskeisiä tekijöitä ja eritteli lapsen käyttäytymistä suhteessa hänen infantiileihin ja ikätasoisiin persoonallisuuden tasoihinsa. Meistä kumpikin suhtautuu psykoanalyysiin vähintäänkin skeptisesti, mutta joku hänen maailmanselitystavoissaan kiehtoo ja toimii.

Iltaisin vastaanottoa pienessä kerrostalokaksiossa pitävä terapeutti on osoittautunut oivalliseksi keskustelukumppaniksi ja tueksi. Tunnustan hänelle luovuttaneeni peliajan ja nukkumisen suhteen. Hän pitää päätöstä loistavana ja erittäin järkevänä. Sen jälkeen tekee mieli korjata, että siis ihan tietoisestihan hain tässä lapsen psyyken rakenteen kannalta mahdollisimman rekonstruoivaa vuorovaikutussuhdetta. Että minähän juuri olenkin loistava ja järkevä. Mutta näyttää siltä, että ajauduimme sattumalta tilanteeseen, joka saattaa hyvinkin toimia.

Parrakas psykoanalyytikko nojaa nahkatuolissaan taaksepäin ja kertoo, että se mitä lapsi juuri nyt tarvitsee on mahdollisimman pitkiä konfliktittomia kausia. Jos se saavutetaan luopumalla peliajasta ja nukkuma-ajoista niin hänen mielestään se on hinta, jonka voi hyvillä mielin maksaa. Lapsi ei kuulemma vahingoitu eikä kuole, jos hän pelaa muutaman kuukauden, jopa muutaman vuoden liikaa ja nukkuu liian vähän. Sen sijaan lapsi vahingoittuu, jos hänen kehityksensä ei saa sitä rauhallista tilaa, jota tarvitsee, vaan hän joutuu käyttämään energiansa jatkuviin taisteluihin.

Minä pyydän häntä toistamaan, että olin ymmärtänyt oikein: että minulla ei sittenkään ollut mitään hävettävää. En ollut luovuttaja. Olinkin oivaltaja. Nahkatuoli natisi kun hän kumartui toistamaan painokkaasti, että oli huomannut urallaan lukemattomia kertoja miten rauhallisia jaksoja seurasi yhtäkkinen kehitysharppaus lapsen psyykkeen rakenteessa. Että on hyvä, ettei tapahdu mitään – pitää pyrkiä siihen, ettei juuri mitään tapahdu. Melkein hinnalla millä hyvänsä. Niin sitten tapahtuu pieniä ihmeitä.

Ajoin iltahämärässä terapiavastaanotolta taidekoululle hakemaan isompaa lasta elokuvakurssilta. Saavuimme kotiin, jossa pienempi lapsi oli odottanut yksin kaksi tuntia. Hän seisoi eteisessä ja kysyi huomaammeko mitään. Ennen kuin ehdin vastata, hän purskautti ilmoille uutisen, jollaista en olisi koskaan uskonut kuulevani. ”Minä imuroin olohuoneen ja undulaattien puun alustan. JA laitoin puolet puhtaista tiskeistä kaappiin!” Seisoimme isomman lapsen kanssa keittiössä tietämättä mitä piti ajatella tai sanoa. Ehdotin, että mittaamme pienemmältä lapselta kuumeen. Hän kikatteli sitä suurta teatteria, jonka järjestin silkasta hämmästyksestä, että lapsi oli vapaaehtoisesti tehnyt jotakin auttaakseen. Omien sanojensa mukaan vieläpä ”ihan ilmaiseksi!”

Samana päivänä hän suostui keskustelemaan ruutuaikansa vähentämisestä ja ehdotti aikaisempaa nukkumaanmenoaikaa itselleen. Seuraavana päivänä vein hänet elokuviin. Istuimme kolmannen rivin keskellä keskikokoiset popcorn-laatikot syleissämme ja kuuntelimme kuinka Risto Reipas toisti elokuvassa, että ei mitään on tärkeää. Kun tekee ei mitään, niin tapahtuu ihmeellisiä asioita. Elokuvan loppuessa lapsi sai kiinni kyyneliä äitinsä poskelta.

Ja sen jälkeen ajettiin tallille, valjastettiin tamma ja käytiin kolmistaan lyhyt metsälenkki pienessä sateessa. Ei muuta.

 

Kafka oli nero

 

Luulin, että olin kasvanut ihmisenä, mutta enpä ollutkaan. Viikkoon en ole nukkunut kunnolla ja vituttaa kuin pientä oravaa. Miksi se muuten on aina orava? Ne vaikuttavat eläimiltä joita vittuttaisi vähiten. Mutta ehkä jos oravaäidin lapsista – joita hän on hoitanut ihan älyttömän hyvin ja reippaasti – tehtäisiin jatkuvasti lastensuojeluilmoituksia. Ehkä sitäkin vituttaisi. Orava-sosiaalityöntekijä ja orava-psykiatrinensairaanhoitaja kuuntelisivat ja kallistaisivat päätään ja toistelisivat, että onpa haastavaa, kyllä onkin haastavaa. Eivätkä kuuntelisi kun se orava-äiti yrittää kertoa, että siitä huolimatta tässä porskutetaan, että eikö ole melkoinen saavutus!

Se orava-äiti hymyilisi, vaikka sitä vituttaisi, mutta ne toiset oravat siinä toimistossa toistaisivat vain, että näin tämä nyt menee, että taas kerran me ängetään sinne teidän kuusenlatvaan ja tullaan katsomaan, että eikö teitä nyt tosissaankaan voi auttaa. Vaikka käytiinhän me jo kaksi kertaa ihan vasta, ja yhdessä todettiin että kaikki on ok ja tukea riittää. Mutta taas tuli uusi ilmoitus ja me ollaan uusia ihmisiä jotka ei ole vielä käyneet teillä niin meidänkin pitää nyt tulla. Ei me voida luottaa siihen, että sanoisit ettei tarvi. Hupsu äitiorava! Että me voitais tulla syyslomaviikolla.

Niin kyllä sitä oravaakin varmaan vituttaisi.

“Käyn täyttämässä palautekyselyn, mutta tässä myös laajemmin mietteitä aamun tapaamisesta. Olen sen jälkeen, kuten aina näiden samanlaisten tapaamisten jälkeen, käytännössä työkyvytön ainakin kuluvan päivän osalta. Mietin miten absurdia on, että ajoittain enemmän kuin se haastava lapsi, minua väsyttävät kaikki palaverit ja lukemattomat eri ihmiset ja tahot, joihin on pakko olla yhteydessä. Selitän tässä alla miksi näin on, koska oletan että teiltä puuttuu kokemustieto siitä minkälaista on olla haastavan adoptiolapsen vanhempi ja joutua tähän hoito-, tuki-, ja viranomaispyöritykseen. Tekisi mieli kirjoittaa ”tuki” lainausmerkeissä. Minulla on nyt kymmenen vuotta tuota kokemusta. Toivon, että se auttaisi paitsi teitä työssänne myös koko järjestelmää edelleen kehitettäessä. 

Minun jaksamiseni ja lasten hyvinvoinnin kulmakivi on minun asennoitumiseni ja asenteeni. Minä en jaksa päivästä toiseen siksi, että olisin huolissani, vaan siksi että koen pärjääväni aika hemmetin mainiosti. Koen itse olevani onnistuja haastavasta tilanteesta huolimatta. Minulla on kaksi lasta, jotka voivat niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi. Olen hankkinut kaiken avun itselleni ja lapsilleni, jota koen tarvitsevani. Jokainen uusi lastensuojeluilmoitus ja sitä seuraava selvittely on tästä näkökulmasta isku vasten kasvoja. Täydellinen epäluottamuslause. 

Kysyitte, että millaista tukea tarvitsisin. Se on hyvä kysymys ja se on esitetty minulle jo monesti. Toivoisin, että systeemissä olisi mahdollisuus aidosti myös kuulla vastaus. Siivous-, lastenhoito-, ja ruoanlaittoapua saan järjestettyä ja olen järjestänyt sitä itse. Se mitä kaipaisin olisi ennen kaikkea henkinen tuki: että minuun luotettaisiin vanhempana. Että joku sanoisi ”Kylläpä sinulla on melkoinen tilanne, mutta näen että pärjäät ihan mahtavasti!” ja luottaisi siihen, että osaan pyytää apua kun sitä tarvitsen. Toistan: että joku luottaisi minuun vanhempana. 

Sen sijaan jokainen uusi lastensuojeluilmoitus, joita näköjään tehdään nyt kiihtyvää tahtia, on paluu lähtöruutuun. Paluu asetelmaan, jossa lapsistani on huoli ja lähdetään selvittämään miten meitä voisi tukea. Se ”tuki” jota tarjotaan (tai pakotetaan ottamaan vastaan, koska minulla ei ole mahdollisuutta kieltäytyä näistä tapaamisista) on toistuva huoli lapsistani. Yhä uudet ihmiset, jotka eivät tunne minua tai lapsiani – tai jo olemassa olevia hoito- ja tukitoimia – päivittelevät ja kallistavat päätään ja huolestuvat. Sovitaan palavereja ja kotikäyntejä. Se ei auta jaksamaan, se ei tue – se väsyttää ja lannistaa. Se mitätöi minun pärjäämiseni äitinä, tilanteessa jossa tarvitsen juuri sitä henkistä tukea eniten. 

Tämä palaute koskee järjestelmää, jossa työskentelette, ei teitä ihmisinä: Minulla ei ole olo, että minua kuultaisiin tai tuettaisiin tavalla, joka oikeasti auttaa. Minulla on voimaton ja avuton olo systeemissä, joka ei anna minun itse arvioida tuen tarvetta vaan käynnistää joka kerta koneiston, joka ryhtyy ruotimaan elämääni ja arvioimaan puolestani, ja ylitseni, tarvitsenko tukea – nyt jo kolmannen kerran vuoden sisään!

Kehitysehdotus 1: (jonka olen esittänyt ennenkin) voisiko (adoptio)perheelle järjestää nimetyn sosiaalityöntekijän, joka oppisi vuosien varrella tuntemaan perheen ja joka ottaisi vastaan mahdolliset lastensuojeluilmoitukset ja joka siten tietäisi mistä on kyse, osaisi suhteuttaa huolen perheen historiaan. Esimerkiksi nyt meidän kohdallamme hän olisi soittanut minulle ja kysynyt, että onko tarvetta tapaamiselle – ehkä kertonut ja muistuttanut tukimahdollisuuksista – mutta luottanut siihen, että osaan itse arvioida tilanteen. Hän kykenisi siihen, koska tuntisi minut ja lapseni ja tietäisi ettei meillä ole hätää. 

Kehitysehdotus 2: Jokaisesta ilmoituksesta ja yhteydenotosta kirjataan muistiinpanot. Saan ne nähtäväkseni pyytämällä, mutta en käsittääkseni saa muokata niitä enkä lisätä niihin mitään tekstiä. Voisiko vanhempi osallistua sellaisen ”pohjatekstin” tuottamiseen, joka olisi seuraavien lastensuojeluilmoitusten taustana. Jonka jokainen uusi sosiaalityöntekijä automaattisesti lukisi ja jota kautta pääsisi kiinni kyseisen perheen ja lapsen tilanteesta aina uuden ilmoituksen tultua (jos niitä ei voi välttää). Tämä auttaisi tilanteessa, jossa samasta lapsesta tehdään toistuvasti ilmoituksia: sosiaalityöntekijä voisi raskaan tapaamis- ja arviointikoneiston käynnistämisen sijaan käyttää omaa harkintaa yhdessä vanhemman kanssa ja todeta, että tuen tarpeet on jo kartoitettu kuluneen vuoden aikana eikä muutoksia tilanteeseen ole tullut. 

Tervetuloa meille kotikäynnille kaikesta huolimatta (sitäkin seuraava kotikäynti on tulossa pian kun haen kaupungilta lapsen omaishoitajuutta – voiko näitä yhdistää mitenkään?).” 

 

Vielä kerran, pojat! Ei tunnu melkein missään.

Minun lapsistani tehtiin taas lastensuojeluilmoitus. Tällä kertaa ei koulusta, eikä minun tai lasten käyttäytymisestä tai käyttäytymättömyydestä johtuvasta syystä. Tehtiinpä kuitenkin. Koska sehän auttaa vaikka hammaskipuun. Olen seonnut jo laskuissa. Jos lapsen tukka on kampaamatta taitaa olla lastensuojeluilmoituksen aika. Jos housunpolvessa on reikä, auttaa lastensuojeluilmoitus ihan varmasti. Jos lapsi sanoo paska eikä kiitos niin kyllä lastensuojeluilmoitus on paikallaan! Jos oma sukka on rutussa niin kannattaa ihmeessä tehdä lastensuojeluilmoitus minun lapsistani. Se auttaa myös jos margariini on loppu ja ottaa päästä lähteä kauppaan. Jos vittu tämä äiti näyttää vähän väsyneeltä niin kyllähän sitä ihan varmasti piristää, että tehdään sen lapsista vielä yksi lastensuojeluilmoitus!

Näyttää siltä, että lastensuojeluilmoitus on meidän yhteiskunnassamme ainut keino osoittaa huolta, mutta ennen kaikkea siirtää vastuu pois itseltä. Kunhan tekee ilmoituksen, ei voida enää pitää osasyyllisenä. Kaikkihan ilman muuta korjaantuu kun ällistyttävän ylityöllistetty lastensuojelu ja sen piippuun ajetut työntekijät saavat jälleen kerran ilmoituksen, että kyllä nyt huolettaa. Mikä parasta: ei tarvitse itse ottaa asioita puheeksi eikä edes jutella, sehän voisi olla vähän ikävä tilanne. Voi vain soittaa ilmoituksen.

Minäpä siis valmistaudun taas kahteen uuteen kotikäyntiin: ensimmäinen on tulossa sosiaalitoimesta koska haen jälleen lapseni omaishoitajuutta. Toinen tulee varmaan heti perään uusimman ilmoituksen vuoksi lastensuojelusta – elleivät ne sitten usko, että tilanne ei ole oleellisesti muuttunut siitä kun he käsittelivät edelliset kaksi ilmoitusta aiemmin tänä vuonna. Olemme yhteistuumin todenneet jo pariin kertaan, että meillä on aika erityisen haastava perhetilanne, mutta lastensuojelun keinot ja resurssit eivät meitä auta. Kiitos, kyllä, hyvähän se on, että otitte yhteyttä. Aivan niin, välittämisestähän se kertoo. Ei se ihan siltä aina tunnu, mutta moi nyt! Soittelemisiin taas kun joku tekee seuraavan ilmoituksen.

Pyysin viimeksi, että voisiko edes olla niin, että meidän ilmoitukset käsittelisi aina sama henkilö niin ei tarvitsisi joka helvetin kerta selittää elämäntarinaansa taas uudelle sosiaalityöntekijälle. Ei kuulemma onnistu. Vaihtuvuus on niin suurta.

Siinä kun muut tahot tehtailevat ilmoituksia niin minä olen järjestänyt meille ruoanlaittoapua, kohta siivousapua, koiranlenkitysapua ja remonttiapua. Todennut, että sitä vanhaa kunnon toisista huolehtimista on olemassa. Ei joka helvetin risaukseen tarvitse sekoittaa viranomaisia jos ihmiset eivät itse sitä koe tarpeelliseksi. Koska niitäkin risauksia on aivan liikaa, joihin viranomaiset todellakin kuuluvat. Meillä ei tällä hetkellä rytise siihen malliin. Mutta koska joka nurkan takana on aina uusi ihminen, joka ei tiedä meistä mitään, niin ihan varmuuden vuoksi: ilmoitus.

Kauheasti olen kasvanut tässäkin kohti ihmisenä. Tai turtunut tai jotain. Yhden päivän itkin tätä ilmoitusta. Sitten kävin taas tallilla ja ratkoin luterilaisen lihansyöjän kainalossa ristikoita. Ja kaikki oli ihan hyvin. Pelasin pienemmän lapsen kanssa Robloxia, jossa on maa (Adopt Me), jossa hän voi olla lapsi ja minä aikuinen ja minä adoptoin hänet. Minun palikkapelihahmoni kantaa lapsen pienempää hahmoa sylissään ja juoksee ympäriinsä huolehtimassa, että lapsen tarpeet täyttyvät koko ajan. Lapsen pään ympärille ilmestyy tiuhaan yhä uusia tarvekuplia: nälkä, jano, kouluun, suihkuun, nukuttaa. Ja minä juoksen ja juoksen, ja jos en ehdi tarpeeksi ajoissa, on lapsi vaarassa kuolla. Ihanan rentouttava peli.

Lapsi kikattaa pissat housussa kun viuhdon kännykän näytöllä peukaloita ja karjun, etten ehdi millään, että ”Mitä hemmettiä, TAASKO sulla on nälkä?” Siinä pelissä on varmaan myös nappi, josta voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Me ei olla lapsen kanssa löydetty sitä vielä, mutta eiköhän joku muu löydä sen ihan kohta.

Pirullinen paine

Elämä on ollut taas vaikeaa. Erityisesti nukkuminen. Alkuviikosta heräsin kahdesti keskellä yötä. Ensimmäisen kerran takapuoleen pisti lakananmutkaan jäänyt Sheraton-hotellin mainosmustekynä. Heivasin kynän nurkkaan ja jatkoin unia kunnes seuraavan kerran kylkeä kääntäessä kainalokuoppaan ajautui musta permanent-tussi.

Mustekynän tulkitsin jääneen sänkyyn edellisen illan itsevarman ristikkorupeaman ansiosta. Tavallisempaa on, että tyynyn alta löytyy lyijykynä, mutta olin selkeästi ollut ylimielisellä tuulella ja käyttänyt mustetta. Permanent-tussia sen sijaan oli vaikeampi selittää. Sen löytymisen jälkeen kesti keskimääräistä kauemmin nukahtaa uudelleen. Näin unta, että oikean käsivarren mustasta korppitatuoinnista lähti väri.

Pari seuraavaa yötä nukuin oikein hyvin. Mutta toissayönä heräsin puoli kolmelta hikkaan. Omaan hikkaani. Nukuin onneksi yksin, sillä hikottelu aiheutti spontaanin ”Mitä vittua?” älähdyksen ja hervottoman naurunpuuskan. Kuka herää keskellä yötä omaan hikkaansa?

Haasteita on aiheuttanut myös ruotsalainen luottoratsuni Volvo. Se on ajaessa tärissyt ikävästi ja epäkeskosti. Jo toista viikkoa. Ja jo toista viikkoa olen ajatellut, että asfaltti varmaankin on epätasainen. Tai renkaan sisälle on juuttunut paakkuuntunutta nuoskalunta. Tai yksi kanoista. Aina kotipihaan päästyäni olen unohtanut asian, sillä se on kypsä tapa reagoida haasteisiin. Vähän kuin täyttäisi mustekynällä ristisanoja – jos menee pieleen niin sitä on turha itkeä, sen kanssa eletään eikä yritetä korjata. Todellisuutta on helpompi muokata kuin mustekynäkirjaimia karhealla halvalla painopaperilla. Poikkelo on ihan varmasti sana.

Torstaiaamuna luovutin. Olin kuljettanut lapsen terapiaan jälleen kerran yöhousut jalassa. Sellaiset mustat puoleen sääreen ulottuvat puuvillahousut. Välikausitakki oli harmaata villaa ja ulkona satoi vettä. Pysähdyin huoltoasemalle tarkastamaan renkaiden ilmanpaineet vaikka ajattelin, että oli jotenkin röyhkeää universumilta jos auton tärinä johtuisi renkaista eikä ympäristöstä. Oikeassa takarenkaassa oli tuskin ilmaa. Pumppasin ilmaletkun kahvaa pohjaan niin tehokkaasti ja kauan, yöhousuinen takapuoli ilmassa, että sateessa ohi kiirehtivä mies kysyi toimiiko pumppu ollenkaan.

”Toimii tämä! Se oli vaan tämä rengas heittäytynyt piruilemaan ja tyhjentynyt. Voitko kuvitella mikä pokka?”

Keskuspölynimurikaan ei enää ime kovin hyvin. Joku saattaisi ajatella, että säiliö pitäisi tyhjentää, mutta en minä siihen usko. Säiliössä on varmasti naapurin kissa tai imuriputkistoon on tungettu pankkiryöstösaalis. Jos vaan imuroin tarpeeksi kauan ja sinnikkäästi niin on todennäköistä, että säiliöön imeytyy lumppukaupalla setelirahaa. Tai huonolla tuurilla kuollut kissa.

 

 

Soliferilla kirkkoon

Olin edellisen illan pilkannut hyväntahtoisesti luterilaista lihansyöjää siitä, että hän pelkää kaikkea mahdollista punkeista lintuihin – ja ylipäätään uusiin tilanteisiin. Nukahdimme siinä kompromississa, sulassa sovussa, että puhutaan pelon sijaan arastelusta. Aamulla oli tarkoitus lähteä asuntovaunun kanssa retkelle meren rantaan – ihan kaksistaan – ja olin noussut aikaisin pakkaamaan ja suunnittelemaan reissua. Tai suunnitelluthan olin jo melkein viikon: aivan kaikki oli mietittynä.

Kahvia keittäessäni kännykkä ilmoitti viestistä, joka saapui talon toisesta päästä makuuhuoneesta: ”Vaarallisen kovia tuulenpuuskia, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla”. Arvasin, että lihansyöjä jänistää. Tarkoitan arastelee.

Olen kuitenkin kehittynyt ihmisenä. Luovuin neljässä ja puolessa minuutissa unelmaviikonlopusta minulle rakkaan vaunun kanssa: syysmyrskyn ihailusta niemennokassa ja yöunista sateen ropistessa vaunun muovirakenteisiin. Luovuin ensimmäisestä kahdenkeskeisestä vaunureissusta murjottamatta. Olin oppinut, että luterilaisen lihansyöjän kanssa käy yleensä niin, että kaikki onnistuu lopulta juuri parhain päin. Ehkä hänen elämänsä johdatus koskee kaikkia mukana seuraavia samalla tavalla kuin minun matkavakuutukseni. Jeesuksessa saattaa elektronipyyhkäisymikroskoopilla tarkasteltuna olla samanlaiset reunaväkäset kuin yksisarvispölyssä.

Hotellissa meille annettiin vain yksi matkustajailmoitus ja lisäsin lihansyöjän lomakkeelle mukana kulkevaksi puolisoksi. Matkavakuutus olisi ainakin voimassa molemmille. Olimme päätyneet tunnin päähän kotoa; jälleen kerran kaupunkiin jossa molemmat olivat viettäneet lapsuutensa.

Luterilainen lihansyöjä on myös kehittynyt ihmisenä suhteessa minuun. Toisin kuin vielä muutama kuukausi sitten olisi saattanut käydä, hän ei ehdottanut tai edes vihjannut, että kannattaisi yöpyä jommankumman lapsuudenkodissa koska se olisi ilmaista. Sen sijaan hän rojahti 1800-luvun patruuna Langin kauppahuoneen tapaan entisöidyn majoituspaikan sviitin sängylle tyytyväisenä, vaikkei yöpymisestä saanut plussapisteitä tai edes ämpäriä.

*

Patruuna Johan Lang ja rouvansa Sofia olivat saapuneet merikaupunkiin yllättävän myrskyvaroituksen muutettua heidän alkuperäisiä suunnitelmiaan. Päivän edetessä kävi tosin ilmi, että myrsky oli sangen vaatimaton ja ilma jopa aurinkoinen. Suunnitelmat oli peruttu suotta. Johan oli kuitenkin oman elämänsä huoleton Hannu Hanhi ja vakuutti Sofialle, että viikonloppu pienessä kaupungissa olisi varmasti onnistunut vaikkei sitä oltu suunniteltu yhtään. Ei tekemisiä, ei tapaamisia, ei mitään.

Herrasväki Lang illallisti hyvin tutussa pitseriassa ja käveli hyvin tuttuja mukulakivikatuja hyvin tuttuun rantaan. Jatkoi matkaansa hyvin tutulle kävelykadulle ja päätti patruunan ehdotuksesta poiketa vasta avattuun oluthuoneeseen. Rouva Lang osti puolisolleen annoksen tuttua skotlantilaista vaimeasti savunmakuista viskiä Islayn saarelta. Itselleen hän tilasi uutta naapurimaan jäänkirpeää viskiä. Viereisessä pöydässä istuva herra Langin kollega, omien sanojensa mukaan ilkeiden poikien opettaja, liittyi herrasväen seuraan.

Langien ilta vierähti oluthuoneessa miltei keskiyöhön. Kaksi ilkeiden poikien opettajaa tukivat toisiaan jatkamaan töitä suurella sydämellä, ihmisinä ihmisille ja systeemin sijaan rakkauteen perustuvaa anarkiaa viljellen. Rouva Lang seurasi viskilasinsa ääreltä kahden lempeän miehen keskustelua ja oli vaikuttunut ja rakastunut.

Keskiyöllä majatalon viereinen kirkko oli hiljainen. Langit istuivat kaupungin keskusaukion reunustan penkillä ja keskustelivat sukupuolinormatiivisuudesta – tyttöjen kasvattamisesta tytöiksi ja poikien pojiksi. Rouva Lang oli onnellinen, että oli tavannut Johan Langin vasta nyt eikä kasvattanut hänen kanssaan yhteisiä lapsia. He nukahtivat sulassa sovussa hyvin erilaisin ajatuksin, mutta käsi kädessä.

Majatalon aamiainen oli katettu salonkiin. Kirkon kellot ilmoittivat, että mäen päällä olivat ovet auki. Sofia, entisenä taidehistorian ylioppilaana halusi nähdä restauroidun kirkon ja Langit astuivat hiljaa kirkon eteiseen kesken jumalanpalveluksen. Hetken päästä samaan eteiseen astui mies taksinkuljettajan työasussa. Patruuna Lang tunnisti miehen nuoruudestaan ja pariskunta tervehti häntä. Sofia ehdotti kirkon parvelle kiipeämistä, sieltä voisi valokuvata paremmin ja poistua seuraavan virren aikana seurakuntaa häiritsemättä. Taksinkuljettaja päätti seurata Langeja, vaikkei ollut aikonut astua peremmälle.

Johan nousi tunnustamaan uskonsa ja Sofia istui aloillaan ja ihaili messinkisiä sadan vuoden takaisia valaisimia. Langien aikoessa jatkaa matkaa, ryhtyi vieressä istuva taksinkuljettaja kertomaan elämästään. Se oli särkynyt ja vaikea. Kirkon parvella istui lopulta kolme sinne vahingossa päätynyttä ihmistä, kaksi pitäen kolmannen käsistä ja kuunnellen tarinaa pienen pienen säikeen varassa häilyvästä elämästä. Siinä istui ilkeä poika, joka huusi rakkautta. Oli huutanut jo vuosikymmeniä. Sen jälkeen Langeilla ei ollut enää kiire.

Eikä Sofia, myrskyä uhmaavasta rohkeudestaan huolimatta, olisi voinut suunnitella sellaista viikonloppua, lähellekään. Yhtä ristiriitaista ja yhtä täydellistä. Yhtä rikasta ja arastelemattoman avointa.

 

 

 

Keskikokoisia hetkiä

Käki on maannut selällään jo toista viikkoa, sen höyhenet ovat liikkuneet hiljaa edestakaisin kun toukat ovat tehneet ihon alla töitään. Olen seurannut elämän muuttuvaa muotoa joka kerta kun jätän auton katokseen. Sellaiselle ihmiselle, jolle sopivaa elämäntahtia määrittää kärpästentoukkien vauhti syödä autokatoksen ikkunalaudalle jätetyn kuolleen käen lihat, on tällainen päivä aivan liikaa.

Minulle luontaiseen rytmiin ei kuulu ollenkaan elämäntilanne, jossa menemiset ja tulemiset täytyy rytmittää eri paikoissa asuvien seitsemän aikuisen ja kymmenen lapsen mukaan. Jäljelle jää repaleisia minuutteja siellä ja täällä, jatkuvaa syyllisyyttä joka suuntaan ja pintaraapaisuja siinä kohti kun haluaisi edetä kärpäsentoukan vauhtia tärkeän asian tai ihmisen äärellä.

Olen kovin huono elämään hetkessä, jos hetket seuraavat toisiaan tiiviisti ja tuntiaikataulun mukana juosten. Olen hirveän hyvä elämään pitkissä ja rauhallisissa hetkissä. Mutta niitä ei enää ole. Paitsi kuolleen käen kanssa. Sen äärellä olen viettänyt enemmän aikaa kuin yhdenkään lähi-ihmisen. Se ei nimittäin liiku mihinkään. Haisee toki hieman.

Uuden ihmisen yöreppu jäi aamulla minun kotiini. Hetken päästä selvisi, että se on juuri väärä paikka repulle, sillä seuraavan yön hän nukkuisikin muualla. Kävimme läpi monimutkaisen logistis-ajallisen yhtälön ja sovimme, että kuljetan repun oikeaan paikkaan illan aikana. Sitä ennen kuljetin lapsen terapiaan yöpaita päällä (en noussut autosta), kirjoitin rahoitushakemusta ja kommentoin toisten hakemuksia ja epäonnistuin Skype Business –palaverissa.

Iltapäivästä siirsin repun autoon, ohjasin pienemmän lapsen etupenkille ja vilkaisin käkeä. Sen vatsahöyhenet eivät enää liikkuneet. Elokuvateatterissa oli hiljaista. Istuin silmät kiinni koko kaksi tuntia kun Ihmeperhe (osa 2) tempoili paikasta toiseen singoten kehojaan kumikäsillä katoilta helikopterien kyytiin ja rotkojen yli. Tai yritin istua, mutta puhelin värisi jatkuvasti viestejä sen päivän aikataulusta ja seuraavan päivän aikataulusta. Urakoin vastauksia ja pilkoin keskikokoisia hetkiä yhä pienemmiksi paloiksi, jotta aikaa riittää kaikille ja kaikelle. Puhelin värisi jälleen siinä kohti kun ihmeperhe pelasti maailman. Kohtalo-niminen tatuointitaiteilija muistutti seuraavan päivän ajanvarauksesta.

Näppäilin pimeässä sähköpostin neljälle jatko-opiskelijalle, joiden kanssa oli sovittu tapaaminen seuraavalle päivälle. Selitin, että tapaamista täytyy valitettavasti siirtää, sillä istunkin tatuoitavana juuri samaan aikaan kun pitäisi keskustella heidän väitöstutkimustensa etenemisestä. Että olen pahoillani, mutta seitsemän kuukautta sitten varattu aika oli jäänyt merkitsemättä kalenteriin. Ja että jos sanoisin ei herra Kohtalolle, joutuisin odottamaan toiset seitsemän kuukautta.

Ihmeperheen vauva liikkui valkokankaalla niin nopeasti, että suljin taas silmäni ja ajattelin käkeä. Sitä joka ei liikkunut enää mihinkään. Kunnes puhelin värisi taas. Isompi lapsi oli kotona, ulkona sateessa lukkojen takana. Vara-avain ei ollut paikoillaan. Elokuvaa oli jäljellä tunti. Kirjoitin viestin uudelle ihmiselle (joka ei todellakaan ole kovin uusi enää) ja kysyin ehtisikö hän ajaa meille ja päästää lapsen sisään. Odottaa meitä elokuvista kotiin ja napata leffateatterikierroksen Volvon kyydissä tehneen reppunsa ennen kuin hänen piti olla taas jossakin muualla.

Näimme toisiamme puoli tuntia, juuri sen verran, että joimme kahvit ja hän täytti ristikkoa viisi sanaa – katsoi yhden niistä ratkaisusivulta. Sitten hän lähti reppunsa kanssa yhteen suuntaan ja minä lasteni kanssa toiseen. Veimme pienemmän lapsen kanssa isomman lapsen yöksi isälleen. Parkkipaikkoja oli vähän. Onnistuin tekemään täydellisen taskuparkkeerauksen. Halusin jäädä autoon istumaan ihan hiljaa ja olemaan onnellinen asiasta. Ihan rauhassa. Niin että avonaisesta ikkunasta puhaltava pieni tuuli olisi liikuttanut hiuksiani, mutta muuten olisin ollut ihan liikkumatta.

Kotiin palatessa oli jo niin pimeää etten nähnyt käkeä. Mutta tiesin, että se oli yhä paikallaan.

 

 

Delfiinirunoja

Mukavuusalueen rajat kerryttävät pään ympärille kartiomaisen ääniaaltojen tihentymän ja yliäänipamaus ilmoittaa, että alue on ylitetty. Minusta ei ole koskaan ollut mukavaa olla heikko tai tarvita saati pyytää apua. Hirveän epämukavaa on ollut sietää itsessään piirteitä ja tunteita, jotka eivät ole kovin kypsiä tai rakentavia. Mielekkäämpää on ollut vältellä kokonaan tilanteita, joissa niitä tulisi esiin. Ja kolmekymmentäkuusivuotiaaksi mietin jokseenkin kohtuuttomasti sitä mitä muut minusta ajattelevat. Pidin yksityiset asiat ihan nätisti vain perhepiirissä, yleensä vain oman pääni sisällä.

Hävittäjät kykenevät yliääninopeuteen kerrallaan vain parikymmentä minuuttia. Minä olisin aika kovaa kalustoa puolustusvoimien hävittäjänä. Toki holtiton sellainen, syöksyisin ennen pitkää ihan varmasti omien joukkojen sekaan tai johonkin viattomien pitkäaikaissairaiden sinisilmäisten lasten kuntoutuslaitokseen. Ylittelen mukavuusrajoja yliäänipamausten saattelemana joskus tahattomasti, mutta yleensä nykyään tietoisesti.

Opettelen sietämään sitä, että olen hajallaan ja ristiriitainen, koska sitä kaikki muutkin ovat. Vaikka elämästä olisi helpompaa esittää yhtenäinen ja harkittu kokonaiskuva; silläkin on toki funktionsa. Vimmatusti välttelemistäni facebookin positiivisen ajattelun aforismeista yksi taisi toissapäivänä päästä algoritmimuurin läpi Airin näytölle. Siinä todettiin jotakin sen suuntaista, että jokaista rehellisesti kirjoitettua kipeää sanaa kohtaan on kymmenen ihmistä, joiden elämästä sanat kertovat. Eikä melkein mikään ole lohdullisempaa kuin tietää, ettei ole yksin.

Luin heti perään neljätoista paskaa aforismia, jotta sain karistettua yksisarvispölyn niskastani. Mutta silti tästä kirjoituksesta uhkaa tulla ällömietelmällinen. Jos joku on joskus tarkastellut yksisarvispölyhiukkasia elektronipyyhkäisymikroskoopilla niin tietää, että niiden reunoissa on pieniä väkäsiä. Ne jäävät kiinni pitkäksi aikaa. Mikrorakeiden tavoin ne päätyvät lopulta valtameriin ja kertyvät erityisesti delfiinien elimistöihin. Kunhan delfiinien ääntelyn tutkiminen edistyy, ymmärretään että ne ovat koko ajan olleet ylimaallisia aforismirunoilijoita.

Opettelen myös, että kuten muidenkaan minusta, ei minunkaan tarvitse pitää kaikista ihmisistä sen kummemmin. Sen sijaan pitää ja saa tarvita niitä ihmisiä, joista saa energiaa, rakkautta ja lohtua. Jokaisesta ei ole jokaiselle olkapääksi. Opettelen tunnistamaan ne olkapäät, jotka sopivat omaan poskikuoppaani. Aika usein ne ovat sellaisten ihmisten tai eläinten olkapäitä, jotka ovat jollakin tavalla itsekin myös rikki.

Ennen kuin lähden paikalliseen Citymarkettiin nojailemaan tuntemattomien ihmisten olkapäihin ja ylittämään äänivalleja, juhlistan hetken sitä melankoliaa ja raastavaa ydinperhekaipuuta, joka tätä syksyä rytmittää. Heitän ylävitosen sille keski-ikäiselle naiselle, joka kirjaimellisesti makaa keittiönsä mustalla laattalattialla ja märisee eksistentiaalista yksinäisyyttään. Juuri oikein eletty.