Neitseellinen Roope-Ankka

Pyöräilin jäistä tietä töistä kotiin ja koetin olla kaatumatta. Koska jos murtaisin käden tai jalan en voisi ratsastaa pitkään aikaan. Ja olin sentään juuri kenties neuvotellut itselleni hevosen ylläpitoa ehkä vastaavaa kuukausisummaa kohti varmaankin ehkä hapuilevan palkankorotuksen. Kehityskeskustelussa ei pitänyt puhua palkasta, mutta vaadin palkkakeskustelun erikseen. Puolison palkkaa nostettiin kerran pyytämättä, mutta minä en usko neitseelliseen palkannousuun.

Näytin esimiehelle kuvia suomenhevosista. Osan niistä olin piirtänyt itse. Mukana oli myös hevosaiheinen kiiltokuva- ja postimerkkikokoelma. Kerroin, että olin seitsemänvuotiaasta asti kuvitellut, että polkupyöräni on hevonen. Kolmekymmentäkolme vuotta jo. Että olin pysynyt maastossa kotiin päin kiitolaukkaavan ponin selässä kilometrin kymmenvuotiaana. Vaikken ollut siihen mennessä laukannut edes kentällä kertaakaan. Näytin mustelmaista reittä, koska jotenkin sen piti kertoa omistautuneisuudesta, mutta ei se tainnut vakuuttaa. Keksin, että hevosen voisi myös hyvin perustella tutkimusinfraksi. Että tarvitsisin oikeastaan vain aika kohtuullisen palkankorotuksen, jotta voisin tehdä tutkimustyöni kannalta aivan välttämättömän hankinnan. Vetosin tunteisiin. Näytin kannettavalta YouTubesta hidastettua kuvaa laukkaavasta hevosesta ja selässä istuvasta tytöstä. Musiikki oli herkkää, mutta määrätietoisesti etenevää. Tarjosin nenäliinoja. Esimies myöntyi palkkakeskusteluun kyynel silmäkulmassa.

Vaikka ei siitä kuulemma mitään seuraisi kuitenkaan. Sillä jos palkkataulukon vaativuustasoa nostettaisiin (kuten tulee todennäköisesti tapahtumaan), laskettaisiin samalla suoriutumistasoa (vaikka niin ei tulisi tehdä), ja palkka pysyisi samana koska rahaa ei ole. Että kyllä, työstäsi kuuluisi saada suurempaa palkkaa, ja kyllä, suoriudut jatkuvasti kirkkaasti yli odotusten. Mutta älä nyt osta sitä hevosta ihan vielä.

Metallibeigen värinen kumirenkainen hevoseni väisteli liukkaat ja sukelsi vesiesteisiin rohkeasti. Poljin kotiin ja mietin, että olen nelikymppinen nainen joka on koko työuransa tähdännyt siihen, että palkka riittäisi hevosen ylläpitoon. Tehnyt ylimääräisiä hommia, suostunut kaikenlaisiin nakkeihin, kouluttautunut niin pitkälle kuin tässä maassa on mahdollista, tehnyt aina juuri halutunlaista tulosta, laittanut lapsensa kulkemaan reikäisissä vaatteissa ja liian pienissä kengissä, hiihtämään kierrätyssuksilla ja syömään pyttipannua – kasvispyttipannua, jotta lapset sairastaisivat vähemmän eivätkä vaikuttaisi hänen urakehitykseensä. Leikannut itse kaikkien hiukset jo toistakymmentä vuotta ja miltei sortunut vaarinsa säästökeinoon jättää A- ja E-kirjainten keskiviivat vetämättä, että kynät kestäisivät pidempään. Eikä vieläkään hevosta. Polkaisin vasemmalla jalalla aina vähän suuremmalla voimalla kuin oikealla, jotta säästäisin rikkinäistä oikeaa lonkkaa. Jotta se jaksaisi sinnitellä vielä ratsastuskuntoisena siihen asti, että saan oman hevosen.

Saavuin kotiin ja tein tavallisen iltapäiväkierroksen. Päästin koirat pihalle, tervehdin undulaatit, vaihdoin niille vedet ja lisäsin siemeniä. Tarkistin, että hoitoon saapunut hiiripöllö on kunnossa ja että se on syönyt myyriä. Nappasin leivänkannikoita ja menin kanalaan. Heittelin leivät kanoille ja kurkistin puluja. Seljanka-koiras istui pesässä ja Bouillabaisse (aka Pulla) –naaras kyyhötti sen vieressä. Ne olivat hautoneet kahta munaa jo jonkin aikaa. En ehtinyt laskea monesko päivä oli menossa kun huomasin isäpulun helmahöyhenten liikkuvan. Sen rinnan alta pilkisti peukalonpään kokoinen pulunpoikanen. Poikasen silmät olivat kiinni ja se möyri isänsä helmoissa niin holtittomasti heiluen, että totesin sen kuoriutuneen ihan äskettäin. Siipirikosta Seljankasta oli tullut isä.

Juoksin sisälle hakemaan pienemmän lapsen. Kurkistimme vielä yhdessä huojuvaa pienokaista ja molemmilta pääsi itku. Lapsi kuroi yhteen monta asiaa uuden lintuperheen äärellä.

”Äiti nyt on vähän niin kuin meidän vanha pulu olisi taas elossa. Se näkee tämän meidän kautta, koska se elää meissä, eikö niin. Ja se on iloinen. Ja äiti kuule. Minä olen onnellinen, että saan olla tässä perheessä. Meidän perheessä.”

Ja sitten me istuimme kanankakkaisella jakkaralla ja itkimme vielä pikkuisen ja mietin, että aivan täysin riippumatta siitä mitä tulosta teen tai paljonko saan palkkaa niin saan nyt seurata kuinka kyyhkyperhe kasvattaa ja hoitaa poikasensa. Että milläs rahalla semmoisen hankit.

Mutta sisällä sähköpostissa odotti viesti esimieheltä. Palkkaneuvottelua varten oli avattu joukko lomakkeita, jotka piti täyttää luvuilla ja perusteluilla ja listauksilla. Unohdin kanalan ällösentimentaalisen kaikkea-ei-saa-rahalla -hetken välittömästi; hieroin pieniä pulleita käsiäni yhteen ja ryhdyin hommiin. Ensin kumminkin latasin kannettavan taustakuvaksi suomenhevosen kuvan.

Hei lääkäri, lue tämä

(tämä on jatkoa edelliselle kirjoitukselle ja tulee ymmärretyksi suhteessa siihen)

Hei lastenpsykiatrian erikoislääkäri / erikoistuva lääkäri / sosiaalityöntekijä / laita-tähän-oma-nimikkesi. Olet valinnut valtavan tärkeän ammatin ja opiskellut aika hemmetisti. Tohtorina ja dosenttina tiedän mitä suunnilleen kahden väitöskirjan verran tutkimuskoulutusta ja erikoistumista tarkoittaa. Se tarkoittaa, että sinulla ei oikeastaan ole muuta elämää. Tiedät ja taidat valtavasti, olet asiantuntija, rakastat kirjallisuutta ja ongelmien ratkomista. Jos olet kuten minä, et aina jaksaisi tavata ihmisiä vaikka asiantuntijuutesi ytimessä nimenomaan on ihmisten kohtaaminen. Tiedän miltä se ristiriita tuntuu. Olen lapsuudentutkija, joka sietää kiusallisen vähän oikeiden elävien lasten seuraa. Tai ainakin hyvin valikoidusti.

Niin että kun kohtaat erityistä tukea tarvitsevan lapsen ja hänen perheensä, kuten meidän perheemme, en oleta, että kaikki menee heti putkeen. Itse asiassa se olisi vallan epäilyttävää. Meidän kohtaamistamme kuitenkin helpottaisi, jos sinäkin voisit lähtökohtaisesti todeta, ettei sinulla ole hajuakaan miten meidät kohdataan. Se olisi asiantuntijuutta. Se olisi lastenpsykiatriaa. Se menisi suunnilleen näin.

  1. Kun sinulle on tulossa uusi asiakasperhe, varaa kymmenen minuutin soittoaika vanhemmille etukäteen. Pyydä heitä kertomaan minkälaisen lapsen kanssa he saapuvat. Kysy heiltä mitä he ovat oppineet aiemmista lääkärikäynneistä – mitä kannattaa tehdä ja mitä kannattaa jättää tekemättä. He ovat lääkärissä käynnin asiantuntijoita, et sinä. Käytä vaikka virkettä ”En voi tietää miten toimisin lapsenne kanssa parhaiten koska en vielä tunne teitä. Autatteko minua niin pääsemme hyvin alkuun”.
  2. Ymmärräthän, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on tiivis ja usein hyvin sisäänpäin kääntynyt. He ovat puristuneet kiinni toisiinsa usein vuosia jatkuneessa, valtavan paineistetussa arjessa. He ovat yksikkö. He eivät ole tottuneet saamaan ymmärrystä tai tulemaan nähdyksi. He ovat tottuneet pärjäämään yksin. Yhtenä taistelujoukkona. Et vastaanota erikseen lasta ja tämän puolesta puhuvia vanhempia. Vastaanotat yhden tiiviin yksikön, joka kantaa mukanaan hitaasti avautuvaa historiaa. Älä odota yhdeltä tunnin tapaamiselta liikaa.
  3. Sinä asetut lapsen elämässä siihen joukkoon aikuisia, jotka arvioivat häntä. Se joukko on suuri ja loppumaton. Se joukko on ahdistava ja pelottava. Mieti miltä sinusta tuntuisi vastaavassa tapaamisessa. Vuosi toisensa jälkeen vastaavissa tapaamisissa – niitä kertyy kymmeniä jo ennen kuin lapsi täyttää kymmenen. Niissä puhuttaisiin siitä kuinka sinä olet vaikea. Joutuisit kuuntelemaan kuinka omat vanhempasi, tärkeimmät ihmiset maailmassa ja juuri ne, kenen pelkäät enemmän kuin mitään hylkäävän sinut, kertovat sinusta vaikeita asioita. Pettyisit itseesi jälleen kerran. Voit ottaa tämän huomioon niin ettet ainakaan istu tapaamisessa lehtiön kanssa ja kirjoita ylös kaikkea sanottua. Lapsi näkee sen. Se ahdistaa lasta. Käytä vaikka nauhuria ellet ehdi kirjoittaa muistiota tapaamisen jälkeen. Mieti myös tarkkaan tarvitseeko lapsen olla paikalla. Entä jos järjestäisit tapaamisen alkuun jonkun hauskan hetken lapselle ja vanhemmille kanssasi. Tarjoa vaikka pillimehut ja kysy vanhemmilta mikä heidän lapsessaan on kaikkein ihaninta. Päästä lapsi sen jälkeen odottelemaan johonkin toiseen tilaan, vaikka toisen vanhemman kanssa.
  4. Muista, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on joutunut kertomaan asiansa sinua ennen jo kenties kymmenille eri ihmisille. Jokainen heistä on odottanut avointa ja luottamuksellista, rakentavaa asiakassuhdetta. Perhe on kenties uskonut näiden asiakassuhteiden pysyvyyteen tai toimivuuteen aluksi, mutta mitä konkarimpi perhe, sitä kyynisempiä he ovat. Älä odota varauksetonta avoimmuutta. Anna aikaa. Jos tiedät, että sinulla ei ole sitä, sano se. Ole rehellinen. Älä vaadi perhettä sitoutumaan jälleen kerran, ellet ole ihan varma, että voit myös itse sitoutua.
  5. Perheeltä, ja lapselta, on todennäköisesti kysytty jo ihan kaikki mitä keksit kysyä. Sanottu jo ihan kaikki mitä sinullakin on sanottavaa. Jotta voisit osallistua perheen hoitoon todella, tulisi sinun tunnistaa perheen asiantuntijuus asiakkaina ja potilaina ja ryhtyä työskentelemään heidän kanssaan. Käytä vaikka ilmausta ”Minulla ei ole kokemusta siitä minkälaista elämä teidän tilanteessanne on. En tiedä mikä on oikein tai mikä toimii, mutta olen valmis tekemään töitä kanssanne. Tässä menee aikaa. En odota, että luotatte minuun heti. Minä luotan siihen, että te tiedätte enemmän kuin minä”.

Me erityisten lasten perheet toivomme jaksamista ja suurta viisautta vaikeaan työhösi.

Lastenpsyka AKA “redrum”

Aamulla on seurantakäynti lastenpsykiatrisella. Lääkäri on taas vaihtunut. Hoitava lääkäri on jo neljäs kahden vuoden sisään. Me emme edes jaksa enää esittää, että haluaisimme tutustua lääkäriin. Emme usko hetkeäkään, että häntä kiinnostaa meidän elämämme. Kerromme vakiovastauksia, vastaamme vain kysymyksiin, emme jaksa selittää ylimääräistä. Koska seuraavalla kerralla lääkäri on kuitenkin taas eri ihminen. Lapselle kerrotaan, että kyseessä on ihan tavallinen seurantakäynti tutussa paikassa, mutta että ihminen on eri. Että ei tarvitse huolestua, ei mitään uutta. Verenpaineet, pituus ja paino. Ja vähän keskustelua.

Mutta lapselle uusi ihminen ja arviointitilanne on miltei pahin olemassa oleva yhdistelmä. Hän istuu tuolille takki päällä ja lääkärin ensimmäinen lause hänelle on ”Ai siihenkö sinä haluat istua”. Mietin, että oliko niistä viidestä nojatuolista joku erityisesti lapsipotilaalle varattu. Katson, mutten keksi mikä se olisi. Lääkäri katsoo lasta ja jatkaa ”Minä haluaisin tietää ketä täällä huoneessa on”. Lapsi vastaa takin sisältä ”Lihansyöjäzombieita”. Siinä kohtaa vilkaisemme puolison kanssa toisiimme: juuri nyt punnitaan se miten lääkärin käy.

Ja huonostihan hänen käy. Hän nimittäin vastaa totisena ja vakavana ”Ketkä täällä ovat zombieita? En oikein kuule sinua takin alta, voitko ottaa sen pois?” Se riittää lapselle. Hän on päättänyt, että tilanne ei tule onnistumaan. Hän alkaa häiritä meitä, puhuu päälle, sylkee ja höpöttää. Ei suostu mihinkään, ei varsinkaan riisumaan takkiaan. Lääkäri ehdottaa, että lapsi voisi istua ja piirtää. Ruskealla pöydällä on paperia ja puuvärit. En ole hetkeen todistanut absurdimpaa tilannetajun puutetta. Vaikka ymmärrän kyllä, että lapsi on erityisen haastava ja aivan saakelin ovela. Hän saa aivan kaikki aikuiset tolaltaan jos haluaa. Lastenpsykiatrit toisensa jälkeen. Niin että tälläkään ei oikeasti ollut edes mahdollisuutta – ellei hän sitten olisi tarttunut lihansyöjäzombietarjoumaan lapsen näkökulmasta oikealla tavalla. Valinnut olla lapsen puolella. Sellaiset lääkärit ovat harvassa.

Puoliso siirtyy lapsen kanssa käytävään ja minä jään käymään läpi sitä miten meillä menee. Aikaa piti olla tunti, mutta sitä onkin vain kolme varttia. Ja vaikka en kerro enempää kuin mitä kysytään, pysyn pääkohdissa, en itse kysy mitään ja jätän lähes kaiken sanomatta mitä lääkärin kuuluisi tietää loppuu aika silti. ”Minä luulin, että tämä olisi ihan vain lääkkeen uusimiskäynti. En tiennyt, että tässä tulee tätä muuta” hän toteaa.

Lapsi valuu lastenpsykan käytäviä pitkin pituuden ja painon mittaukseen ja muuttuu käytävien edetessä Jack Nicholsoniksi Hohdossa. Hän hekottaa ontosti, teeskentelee olevansa sekava ja pyörittelee silmiään. Ulko-ovella meitä vastaan tulee perhe, jonka vanhemmat katsovat minun lastani kummasti. Huomaan ulkona, että lapsi on purskuttanut suupielistään vaahtoa, joka valuu pitkin hänen leukaansa. Loistavaa, hohdokasta pikku-Jack. Ja lapsi myhäilee. Maailma on hänen sätkynukketeatterinsa.

Siinä välissä kun lapsi jätetään kouluun ja kun hän taas palaa ja on vuorossa kuljetus terapiaan, on kolme tuntia työaikaa. Töitä olisi tietysti vähintään kahdeksaksi tunniksi. Mutta tiedän, että minusta on kehittynyt varsin pätevä akateeminen palomies. Kolmessa tunnissa sammutan pahimmat tulipalot. Aloitan itsestäni. Kieriskelen lattialla kuten palavan ihmisen kuuluu ja itken täsmälleen kaksi minuuttia. Onnistuneen kieriskelysammutuksen jälkeen keitän kahvia ja vastaan jokaiseen vaativaan sähköpostiin tukahdutuspeitteellä ”Kiitos viestistäsi, selvitän asiaa ja palaan siihen mahdollisimman pian”. Vaahtosammuttimen vaahdolla ruutaan kalenterista kaikki muut merkinnät eteenpäin seuraaville päiville.

Piti kirjoittaa, piti lukea, piti kommentoida, piti suunnitella, vastata ja analysoida. Mutta lääkäri ei ymmärtänyt, että lihansyöjäzombiet ovat lapsen elämässä todellisia. Ahdistusta ja levottomuutta siitä, että hän ei ole hyvä, ei onnistu eikä tee oikein. Että aina on uusi ja outo ihminen, joka muka tietää hänestä jotakin. Haluaa tietää, vaikkei oikeasti halua tuntea. Ja vaihtuu kumminkin heti. Elävät kuolleet ovat lapselle uhka, jota vastaan hän taistelee, ja paha perii sen aikuisen, joka ei ole taistelussa lapsen puolella.

Päivä on vaikea. Pitkään aikaan vaikein. Lapsi on kuin puolisoaan pahoinpitelevä väkivallantekijä – lyö silloin kun kukaan ei näe, sinne mistä kukaan ei näe jälkiä. Kukaan muu ei kuule mitä me kuulemme eikä koe mitä me koemme. Meille ehdotetaan joskus, että josko me ylireagoimme. Että eihän lapsi vaikuta lainkaan hankalalta. Mutta tällaisina päivinä me väsymme niin, että olemme nukahtaa seisaallemme. Lapsi tarvitsee meistä aivan kaiken.

”Minun pitää jotakin tähän lausuntoon kirjoittaa sitä tukea varten. Mitä tähän laitetaan?” kysyy lääkäri. Miten sen selittää, että lapsi tarvitsee meidät koko ajan ihan kokonaan, vaikkei ole liikuntavammainen eikä kehitysvammainen, vaikka näyttää kaikille muille ihan melkein tavalliselta lapselta. ”Kirjoita siihen, että lapsi asuu yksin tyhjässä hotellissa ja uskoo, että häntä jahdataan ja haluaa tappaa kaikki”. Isompi lapsi kysyy voisiko muuttaa johonkin toiseen perheeseen. Kertoo, että rakastaa meitä, muttei jaksa asua pienemmän lapsen kanssa samassa perheessä. Ei vain jaksa. Minä kerron, etten olisi ikinä uskonut että tämä on näin vaikeaa. Etten tahtonut hänelle tällaista lapsuutta. Enkä voi luvata, että kaikki käy hyvin. Mutta että meiltä ei keneltäkään lopu rakkaus vaikka mitä tapahtuu.

Illalla tallilla ratsastan jämerällä suomenhevosella. Puoliverisen heitettyä selästä olen pyytänyt, että saisin siitä taukoa. En jaksa jännittää enää yhtään enempää. En jaksa mustelmia sekä jalkoihin että sydämeen. Haluan semmoisen tasaisen ja mutkattoman ratsun joka on ihan tavallinen ja veikeä.

Lapsi onnistuu omalla tunnillaan keventämään oikein ja pitämään kädet paikallaan. Juoksen vierellä. Minun tuntini ajan hän istuu kahviossa ja odottaa. Minä odotan, että joku juoksee kohta kertomaan kuinka lapsi käyttäytyy hankalasti. Mutta kun menen tunnin jälkeen katsomaan hän istuu uuden pienemmän lapsen kanssa sohvalla ja auttaa tätä pelaamaan Angry Birdsia. Uusi sohvalapsi on kuulemma kiva ”Ajattele, se ei välittänyt ollenkaan siitä, että mä olen ruskea. Aivan kun se ei olis edes huomannut sitä!” Uudelle sohvalapselle on kuulemma kerrottu meidän eläimistä. Ja uusi sohvalapsi kuulemma myös pitää eläimistä. Mutta nimi unohtui kysyä.

Ja illalla kerron lapselle, miten rohkea hän on ollut. Miten vaikea päivä oli, ja miten nyt on ilta ja kaikki on kuitenkin hyvin. Sanon, että rakastan valtavasti ja että olen ylpeä siitä, että hän oli hyvä kaveri uudelle sohvalapselle. Ja uskon taas itsekin, että tulee kevät ja hotellin ympäriltä sulaa jää enkä ole enää kauaa yksin.

Kiire on kiirettä

Et ole linkittänyt, julkaissut tai kommentoinut mitään viiteen päivään. Kaikki 127 sivustasi tykkäävää eivät ole kuulleet sinusta vähään aikaan. Aktiivisuus sivullasi laskee. Haluatko buustata julkaisujasi? Viidellä eurolla saattaisit saada 400-1100 ihmistä lukemaan julkaisusi.
– Facebook

Onnittelut, artikkeliasi on luettu sata kertaa. Haluatko nähdä muitakin tilastoja? Tiesitkö, että kollegasi julkaisuja on lainattu sataviisikymmentä kertaa. Haluatko onnitella häntä? Lisää julkaisujasi niin saat enemmän näkyvyyttä.
– Research Gate

Lapsi hyötyisi kyllä vielä kolmannesta viikkokerrasta. Varmasti on vaikeaa järjestää. Työhän siinä kärsii; työajallahan te kuljetatte häntä. Mutta mikä teille on tärkeintä? En toki halua painostaa. Mutta pidän tätä erittäin tarpeellisena.
– terapeutti

Hienosti tuntumalla, sopivan pyöreä. Tasainen nätti ravi. Kolme askelta käyntiä. Ravi jatkuu. Selkeä keskiravi. Koonti. Odota, kakkaan välillä. Noniin, koottua raviahan se oli. Ja sitten nättiä hallittua laukkaa, eikö niin. Ja ravia. Saisko jo nostaa laukan, saisko? Ok, odotan. Kiitos kun muistat pehmeät kädet. Sori tuosta kulman oikaisusta.
– suomenhevonen

Kun teet tästä tuotteesta dippiä, laitatko dipin a) kulhoon, vai b) dippaatko suoraan tästä purkista? Tähän ei ole oikeaa vastausta, olen vain utelias.
– Oatly kaurafraiche, 200ml

Voitko kirjoittaa suosituksen, auttaa muokkaamaan CV:n, kommentoida artikkelikäsikirjoitusta, kommentoida abstraktia, kommentoida hakemusta, vinkata luettavaa, selittää immanenssin, pitää skype-palaverin, lähteä kahville?
– jatko-opiskelijat

Voisitko mitenkään harkita, vaikka tiedän, että olet kiireinen, että olisiko mitenkään mahdollista, vaikka tiedän, että ehkä ei, että jos kumminkin suostuisit ohjaajakseni? Voin odottaa vaikka vuoden. Vaikka kaksi vuotta. Voin vaikka muuttaa Suomeen, jos on ihan pakko.
– tuleva jatko-opiskelija

Äiti sää et ikinä oo meidän kanssa. Sulla on aina vaan töitä. Aina.
– Lapsi

Hidasta ruokaa, hitaita kaupunkeja, hidasta tutkimusta, jopa hidasta tiedettä. Hidastaminen on hyvinvointia, elämän hallintaa, itsensä ja ympäristönsä kunnioittamista. Hitaus on laadun paranemista, kuluttamisen vastustamista, kapitalismille keskisormen näyttämistä. Kiire on kirosana, oma syy, heikkojen hommaa. Alistumista.
– The Slow Movement

Lapsi tarvitsee hiihtovarusteet tällä viikolla.
– Wilma

Meillä on vaan noita suksipaketteja, niissä ei ole kuin nämä kolme kokoa.
– keskustan KCM

Meillä ei ole suksia.
– keskustan Prisma

Meillä ei ole juuri sitä kokoa nyt, on päässyt loppumaan.
– isompi Prisma

Varaa aika huoltoon. Lisää pesunestettä. Lämmitin kytketty pois päältä, polttoneste vähissä.
– auto

Kiire ei ole pelkästään oma syy. Kiire ei ole pelkästään sosiokulttuurinen konstruktio tai kapitalistisen vallankäytön sisäistetty ruoska. Ei se ole myöskään tuotteliaisuuden tai ahkeruuden merkki. Ei se ole mitään sen ihmeellisempää kuin että on enemmän tekemistä kuin mihin olisi aikaa. Joskus vain on kiire.
– minä ja pina colada -pullo, kello 0.54

Lapsiero

Kotivinkin kannessa kysytään ”Harkitsetko eroa?” Ihan vain vinkkinä. Tuossa helmikuussa me toimituksessa ajattelimme, että voisimme kirjoittaa vaihteeksi tällaisia vinkkejä. Että miten on? Lapsi toteaa harkitsevansa eroa äidistä. Minä siihen, että ihan kuuluu kuule asiaan tuossa alkavassa murrosiässä. Hän harkitsee myös liikennelentäjäkoulutusta, joka maksaa minimissään 15 000 euroa, Finnairin työpaikkaan johtavana koulutuksena 80 000 euroa. Hoksautan, että noilla luvuilla kannattaa paitsi olla eroamatta äidistä niin auttaa hyvinkin herkästi kotitöissä ja hieroa kipeää jalkaa iltaisin. Että vähän paremmat mahdollisuudet saada äiti takaajaksi pankkilainaan.

Olemme mökillä, jonne on taas lähdetty sellaisen vastalausemyrskyn riepottelussa, että Volvo ei enää kestänyt vaan vetäisi CD-levyn väärään kurkkuun. Se yritti sylkäistä sitä ulos koko mökkimatkan ja poltti kelkkansa. Meillä on väärät lapset, voiko lapsista erota? Niillä on hauskat vanhemmat, eläimiä ja lomaa koulusta. Niillä on kaksi talviasuttavaa kesämökkiä, aurinko paistaa ja jäällä kantaa jo hanki. Niillä on suklaata ja pullaa ja kaakaota. Ja mökillä on verstas ja omenapuu ja metsä ja meri ja satama. Mutta kun niille sanotaan, että viikon hiihtolomasta ollaan kaksi päivää mökillä, ne huutavat kuin niitä syötäisiin elävältä. Paiskovat ovia ja kiroilevat. Karjuvat, että niiden lapsuus pilataan.

Onko tässä kyseessä sukupolvihyppy? Pitääkö odottaa lapsenlapsia, jotka osaavat arvostaa mökkeilyä, veneilyä, retkeilyä ja sieniretkiä. Kauheinta on, että jos niitä ei tulekaan kaiken tämän työn ja uhrautumisen jälkeen. Kun on vain odottanut, että voisi olla sellainen mökkiäiti, joka huutaa ”Kaakaolle lapset! Laittakaahan ne pulkat pois ja tulkaa kaakaolle”. Sellainen jonka lapset kuuntelevat kun luetaan kirjaa eivätkä roiku toistensa kurkuissa ja vaadi peliaikaa. Sellainen äiti, joka kirjoittaa yllätysaarresalaviestejä ja lapset juoksevat pihalla etsimässä rusinapaketteja. Mutta kun omat lapset ovat tuottaneet katkeran pettymyksen olemalla vääränlaisia. Niin totta kai sitä odottaa seuraavaa sukupolvea, viimeisenä toivonaan.

Pienempi lapsi, kaikella rakkaudella, tulee olemaan niin haasteellinen puoliso, että ruskeat lapsenlapset olisivat jättiyllätys. Isomman lapsen painostus on jo aloitettu. Hän on ainoa toivoni. Muuten kuolen rasittuneena, ärsyyntyneenä äitinä, jonka kortisolitasot ovat niin korkeat, että tieteelle lahjoitettu ruumis eristetään lyijysarkofagiin koska se säteilee stressiä ympäristöönsä vaarallisen voimakkaasti.

Isompi lapsi selaa kännykällä nettiä. Kysyn mitä varten. Hän etsii rakettiuunin rakennusohjeita, mutta kertoo saaneensa hakutulokseksi makkaranteko-ohjeet. Nauramme, että hän on varmaan päätynyt kasvissyöjäperheiden lasten salaiseen, Tor-verkossa toimivaan rinkiin, jossa lihanhimoiset lapset jakavat toisilleen vinkkejä. ”Miten saan makkaraa?” kysyy yksi. ”Rakenna rakettiuuni”, hänelle vastataan. ”Tässä on makkararesepti”, jatkaa kolmas. Se naurunhörötys on koko päivän ainut. Mutta katkeaa pian kun pienempi lapsi haluaa jälleen tartuttaa pahan olonsa koko perheeseen.

Kahdeksan vuotta jaksoin yrittää ja yrittää. Mutta nyt, Kotivinkin innoittamana, aion hakea eroa lapsistani. Teemme sen sivistyneesti ja pysymme väleissä. Tästä ei nyt lapset vain tullut mitään. Minä kyllä yritin, mutta te ette oikein tehneet omaa osuuttanne. Kiroilitte ja haistattelitte. Minusta teissä on narsistisia piirteitä. Saatte kyllä puolet omaisuudestani. Voitte tulla joka toinen viikonloppu katsomaan isäänne.

Avaan Kotivinkin sivulta 74, jotta saan tämän eroasian vireille. Jutussa on kuitenkin kyse ihan vääristä vinkeistä. Siinä listataan keinoja, joilla suhteen saattaa vielä pelastaa: ”Kun pohdit suhteen suuntaa, käännä katse ensin itseesi.”

Pastillimummu

Irja ja Oiva asuvat samassa huoneessa. Ovessa on nimien yläpuolella kaksi kartongista askarreltua punatulkkua nokat vastakkain. Seuraavassa huoneessa asuu nimikyltin mukaan Kari, mutta hän ei ole kotonaan vaan yhteistiloissa. Hän on riisunut paitansa pois ja housuista pilkottaa reipas työmiehen hymy. Ruokapöydän äärestä löytyy pyörätuolista myös minun mummuni. Hoitaja kantaa tarjottimen pois ja nostaa samalla Karin housut takaisin ylös.

Mummu ei ole löytänyt uudesta hoitokodista kaveria. Pöydällä on Eucalyptuspastillirasia, josta mummu on yrittänyt tarjota maistiaisia. Ikkunaseinän nojatuolille istahtaa toinen mummu. Minun mummuni yrittää, mutta ei yllä tarjoamaan pastillia eikä toinen mummu kuule tarjousta kauempaa. Karin housujakin pitäisi taas nostaa. Mummu pyytää poikaansa tarjoamaan pastillia toiselle mummulle. Minun isäni vie punasukkaiselle vilkkaalle mummulle pastillia ja palaa pöytään. Mummu tivaa toisen mummun nimeä. Se olisi pitänyt kysyä. Että miksi sitä pastillia jos ei kysy toisen nimeä. Isä huikkaa vikkelälle mummulle, että mikä se rouvan nimi olikaan. Kaarina kuuluu olevan. Hoitaja nostaa Karin housuja ja laittaa paidan takaisin päälle. Kaarina jatkaa matkaansa. Minun mummuni sanoo, että hyvä kun tuli nyt Raakkelin nimi selville. Kaarina, hänelle toistetaan. Kaarina.

Mummulla toimi ennen pää. Nyt pieni tihkuva suoni aivoissa syö mummun läsnäoloa tippa kerrallaan. Hetken aikaa hän luulee minua lapseksi ja kysyy miten koulussa menee. Kaarinalla ei ole mitään vikaa jaloissa, hän kiertää yhteistä olohuonetta kuin laitostunut leijona. Istuu, nousee, siirtyy, istuu, nousee siirtyy. Mummu yrittää tarjota lisää pastillia, mutta hyväkään käsi ei ehdi ojentamaan rasiaa Kaarinan vauhtia. Mauno huutaa perimmäisessä huoneessa. Huutaa vaan. Välillä erottaa, että hän kutsuu luokseen jotakuta. Karilla on taaskin päällään pelkkä aluspaita. Ruskea tekokuituinen päälypaita repsottaa sohvalla mollamaijan päällä.

Ruoka on hyvää ja hoitajat kilttejä. Ikkunat isoja, kiikkutuolit kauniita. Mutta mummu ei liiku niiden luokse enää itse. Hän haluaisi jutella, muttei jaksa puhua isosti ja muut eivät enää kuule heikkoa ääntä. Katsomassa käydään kuulemma liian harvoin. Ja kun käydään niin ollaan liian vähän aikaa. Radiokaan ei kuulu. Tai jos kuuluu niin kappaleita ei tunnista. Ja että hoitajatkin ihmettelevät, sanoo mummu,että eikö hänestä kukaan välitä. Mummu haluaisi järveen. Minä ehdotan, että voisin kärrätä hänet jäälle makaamaan, että siitä sitä kevään edetessä lopulta humpsahtaisi veteen kun jäät sulaisivat. Ennen mummua nauratti musta huumori. Nyt hän on hiljaa. Sanoo, että älkää sitten käykö, älkää tulko ollenkaan.

Palvelutalon Lohi-siivestä pääsee ulos ovikoodilla joka on kuluva vuosiluku. Ovelaa, vanhustentalo, ovelaa. Ovikoodi naurattaa, päästää tässä hetkessä eläjät ulos ja pitää ajasta luovuttaneet sisällä. Mummu jää huoneeseensa yksin katsomaan televisiota, jota ei kuule ja kuuntelemaan radiosta lauluja joita ei tunnista.

Ulkona on pakkasta kahdeksantoista astetta. Matilda on lämmennyt pistokkeen päässä isän pihalla viisi tuntia ja koko perhe kömpii sinne yöksi. Urhea kohta kolmikymppinen Solifer-vanhus seisoo talviteloillaan lämpimänä ja sympaattisena. Sen sisällä tulee onnellinen olo. Mummu muistaisi varmaan Olavi Virran Matilda-biisin vuodelta 1958:

Inkerille kurkumaa

Inkeri löytyi tiistaina kyyhöttämästä kanalan nurkasta. Muut olivat jo yöpuulla, mutta tyrnäväläinen toffeemaatiainen seisoi haalea heltta lerpattaen lattialla. Nostin sen syliin ja tarkistin ettei kupu pullota tai kuumota tai että sillä ei ole vaikeuksia saada munaa munittua. Siinä on kaksi yleisintä kanojen vaivaa, jotka hoitamattomina johtavat kuolemaan. En löytänyt merkkejä kummastakaan. Siirsin väsyneen Inkerin tutkimuksen jälkeen muista erilleen, omaan pieneen heinäpesään ja sammutin kanalasta valot. Jos Inkeri olisi koira tai kissa, olisin vienyt sen eläinlääkärin päivystykseen.

Kevään etenemisen myötä puhelinlangoilla on muuttolintujen ohella myös enenevässä määrin läänineläinlääkäri. Influenssatilannetta seurataan ja hoitolintuja otetaan vastaan varovasti. Karanteenitilat on ja desinfiointi tehdään tehostetusti. Mutta jos hoidossa kuolleelta linnulta löytyy Eviran pöydällä H5N1, joudutaan meiltä lopettamaan todennäköisesti kaikki linnut. Kanoja myöten, vaikka ne olisivat terveitä. Ihmisiin virus ei tartu, mutta kansallinen ohjelma suojelee suuria siipikarjatiloja tulonmenetyksiltä. Meidän Tauno ja Asta joutuisivat pölkylle, jotta Hy-line Internationalin kehittämät tehomunijat voisivat tuottaa ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään munia parvissa, joiden koko ylittäisi niiden sosiaalisen sietokyvyn (on tutkittu, että kanat tunnistavat toisensa yksilöinä ja käyttävät erilaisia ääniä eri yksilöiden kanssa jutellessaan) ja siirtyä sen jälkeen itse rehuksi, noin viisi vuotta ennen luontaista eliniän päättymistään.

Inkerillä ei kuitenkaan ole flunssaa, se on viettänyt koko talven kanalassa eikä meillä ole ollut flunssaisia hoitolintujakaan. Sillä on todennäköisesti jonkinlainen bakteeritulehdus; sen ulosteiden normaalisti valkoinen osa on vaaleankellanvihreää. Keitän sille aamupuuron, johon pilkon tuoretta inkivääriä, kurkumaa ja valkosipulia. Juomaveteen puristan sitruunaa. Keskiviikkona se makaa paljon eikä halua syödä juurikaan. Valmistelen lapsia siihen, että kovin kauaa ei Inkerin anneta kärsiä.

Pienempi lapsi on suunniltaan surusta ja raivosta. ”Eihän minuakaan tapeta jos olen sairas! Minut viedään lääkäriin!” Minä en suostu vastaamaan kuten ehkä pitäisi: ”Mutta Inkeri on kana”. Ei se niin mene. Vastaan, että nyt keskitymme hoitamaan Inkeriä. Että koska meidän maailmamme on tällä hetkellä sellainen, että älykäs, tunteva ja hieno eläin ei voi saada hoitoa koska on kana, eikä koira tai kissa, niin meidän on itse tehtävä parhaamme, että se paranee. Kerron lapselle miten inkivääri, kurkuma ja valkosipuli auttavat (antioksidanttiset, antibakteeriset ja tulehdusta torjuvat vaikutukset, kurkumasta e.g., Barry et.al. 2009, Journal of the American Chemical Society). Vien illalla Inkerille vielä nipun persiljaa (C-vitamiini, rauta). Ja juttelen nätisti.

Thom van Dooren kirjoittaa surusta ja suremisesta osana eläimen, ihminen mukaan luettuna, ymmärrystä elämän itseisarvosta ja jaetusta vastuunkannosta. Suremista ei voi välttää eikä ilman tuskaa toisen kuolemasta voi todella ymmärtää oman elämänsä olevan toisten varassa. Mitä enemmän osaamme surra, sitä paremmin ymmärrämme mistä kaikesta tulisi pitää huolta.

Ajattelin, että siinä vasta tutkija, joka ymmärtää mistä puhun. Päätin tarjota artikkelia kyyhkyn ja variksen kuolemasta ja surusta Thom van Doorenin toimittamaan lehteen. Juttu ei ollut ihan perinteinen ja ennen sen lähettämistä kysyin päätoimittajan mielipidettä siitä sopisiko se hänen julkaisuunsa. Thom vastasi samalla tavalla kuin facebookin roskalavaryhmässä ne, joilla ei ole päivisin muuta tekemistä kuin ojentaa ja lannistaa viattoman innokkaita kanssaeläjiään: ”Hei. Lue ohjeet. Terv. Thom”.

Ohjeista selvisi, että ensin olisi pitänyt laittaa sähköpostilla av, jonka jälkeen faksilla yv ja sen jälkeen kiillottaa naapurin kengät mustalla lankilla, mutta vain jos kukaan muu ei ole jonossa ja jos on, niin pitää kirjoittaa lumeen kusemalla ”jono” ja jos se ei onnistu niin ei kukaan pakota tähän lehteen hei mitään lähettämään. Vastasin ”Hei. Lähetän muualle. Terv. Pauliina”

Torstaina Inkeri oli jo jaloillaan melkein koko päivän ja söi reippaasti. Sen ulosteet olivat edelleen velliä, mutteivät olleet muuttuneet pahemmaksi. Jatkoin superlääkepuuron syöttämistä, lisäsin valikoimaan vielä jugurtin ja banaanin. Ja juttelin kanoille, että hyvä tästä tulee. Että ei luovuteta. Joku pöpö vaan. Lapselle kerroin, että vielä odotellaan. Hän vannotti, että kanaa ei tapeta sillä välin kun hän on koulussa. Hän haluaa nähdä. Vaikka se on kauheinta mitä hän tietää.

Vuosi sitten pienemmän lapsen oma Pipsa-kana oli sairastanut jo viikkoja. Se oli sinnittellyt hienosti, mutta hiipunut koko ajan ja viimeisinä päivinä se ei enää jaksanut edes seisoa. Kerroin lapselle aamulla, että Pipsan ei saa antaa enää kärsiä enempää. Seisoimme lapsen kanssa keittiössä ja puoliso oli takapihalla lopettamassa Pipsaa. Sillä hetkellä kun lapsi ymmärsi, että hänen kanansa kuolee, hän säntäsi juoksuun kohti takaovea. Juoksi itkien ja huutaen ulos. Ei estääkseen kanan lopetusta. Vaan nähdäkseen sen mitä ei halunnut nähdä. Kokeakseen sen mitä ei koskaan olisi toivonut kokevansa. Koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Pipsan kaula katkaistiin ja lapsi laski kanan tuomipihlajan alle kaivettuun hautaan. Hän halusi asetella Pipsan siiven alle vielä munan.

Tänään kun lapsi tuli koulusta kerroin hänelle, että Inkerin heltta on taas pystyssä ja punainen. Ja että se on pitänyt jo pientä ääntä verkon takaa kukolle ja toisille kanoille. Että vielä ei voi tuulettaa, mutta ihan hyvältä nyt vaikuttaa.

Vahingossa kusastu eli lastenohjelmaseksiä

Esikoinen on ihan selvästi tullut äitiinsä. Ajoissa joka paikassa. Ihan törkeän ajoissa. Kiirehtii telinevoimisteluharjoituksista nuokkarin diskoon. ”Hei otatko tätä ruokaa välissä?”, ”En ehi, pitää mennä etten myöhästy!” Käy lisäämässä vahaa hiuksiinsa, haistaa kainalot, jotka on edellisenä päivänä todettu ensimmäistä kertaa mieshienhajuisiksi ja sen jälkeen jynssätty kunnolla. Lähtee pyöräilemään lumituiskuun. Soittaa hetken päästä ”Ei täälä oo mitään diskoa, se onkin vasta ens kuussa kahesneljäs perjantaina!”

Minä heräsin torstaina aamuviideltä migreeniin, joka oli alkanut edellisenä päivänä, mutta jonka luulin menneen jo ohi. Naprokseeni oli loppu joten vetäisin kunnolla Panodilia (Ruotsin puolelta ostettua eli hienompaa Panadolia) ja etsin takkahuoneen sohvalta puoli-istuvan asennon, jossa päähän ei sattuisi. Mietin, että töihin on pakko ehtiä yhdeksäksi, että ehtii täyttää kaikki kehityskeskustelulomakkeet ennen kehityskeskustelua. Nukahdin viimein puoli tuntia ennen puhelimen herätystä.

Pääsin lomakkeiden ääreen ajoissa ja vietin kaksi tuntia akateemisen masturbaation hurmiossa. Kirjasin jokaiseen arvioitavaan kohtaan ”tavoite ylitetty”. Migreenin jälkeinen pää tuntui hitaalta ja raskaalta. Nukutti. Mutta listasin aivan kaikki viime vuonna lähetetyt, hyväksytyt ja julkaistut artikkelit ja ne mitä on suunnitelmissa tälle vuodelle. Ja popsin lisää Panodilia. Sitten siirryin dekaanin ovelle koputtamaan. Minuuttia vaille kehityskeskustelua. Panikoin, että olen myöhässä. Mutta kävi ilmi, että olen kuukauden liian aikaisessa.

Mökillelähtöaamuna minä ja isompi lapsi seisomme eteisessä tuntia ennen kuin muu perhe on valmiina. Puolisolla on pitkästä aikaa elämänhalu hetkellisesti hukassa eikä sitä helpota pienemmän lapsen levoton ahdistus joka purkautuu kiroiluna ja jatkuvana ääntelynä. Tunnin mökkimatkan aikana pienempi lapsi on raivonnut itsensä hikeen ja kiroillut ja solvannut koko muuta perhettä niin paljon, että kaikki ovat valmiita ajamaan auton kalasataman laiturilta mereen. Ei hidastaisi yhtään, että jäätä on puoli metriä, jokaisen autossaolijan mieli painaa niin paljon, että Volvo vajoaisi paitsi jään, myös kivisen pohjamudan läpi ja pysähtyisi vasta Baltian kilven peruskallioon.

Pappa karkaa mökiltä takaisin kaupunkiin heti kun miesten kaksi kertaa viidentoista kilometrin hiihtokilpailun lähetys loppuu. Pienempi lapsi on siihen mennessä visioinut perheensä lahtaamisen jo ainakin kahdeksalla eri tavalla. Vielä yöllä koko perhe herää siihen kun pienempi lapsi karjuu unissaan ”Vedän teitä kaikkia TURPAAN, vitun idiootit”. Jos anoppi olisi mökillä meillä olisi taas tiedossa aamupalakeskustelu siitä kuinka lapsi pitäisi viedä seurakunnan kerhoon niin hän parantuisi. Mutta onneksi universumi on joskus sentään ihan kohtuullinen käänteissään. Koska jos lapsen veisi seurakunnan kerhoon, päätyisivät ohjaajat kolmen viikon jälkeen sairaslomalle ja raskaisiin hengellisiin epäilyihin siitä onko Jumalaa sittenkään olemassa.

Sunnuntaiaamun lastenohjelmaseksin aikana huomaan, että takareisissäni on lihakset. Puoliso toivoo, että kiinnostuisin mieluummin hänen peniksestään kuin omista takareisistäni sillä YLEn lastenohjelmat ovat jo loppuneet ja vanhempien sänkyhetki on ostettu mainoskanavien tuuballa, jossa tyttöhahmot kiljuvat poikahahmoille ”Iiik! Pelasta minut, olen niin heikko!” Takareisilihakset kertovat yksiselitteisesti siitä, että teen ainakin jotakin oikein hevosen selässä, koetan selittää turhautuneelle puolisolle löytöni merkittävyyttä. Sonic Boom kertoo meille alakerrasta, että ”Hienot leidit eivät koskaan lyö”.

Aamukahvilukemisena on anopin vanhoja kuvalehtiä. Lastenkirjojen arviojutussa on hämmentävä otsikko ”Vahingossa vaan kusasin”. Mietin, että hyvä sinänsä että housuun pissaamisesta tehdään lastenkirja tyyliin ”Ei se mitään, sitä sattuu kaikille”, mutta että aika rohkea otsikko. Jutussa puhutaan kuitenkin kirjasta, jossa jänishahmot tulevat epähuomiossa kiusanneeksi kettua. Päädyn siihen, että väärin lukemani otsikko olisi ollut paljon parempi.

Puoliso lähtee hiihtämään, lapset painivat yläkerrassa ja minä harkitsen vakavasti lastenkirjan kirjoittamista vahinkokusasuista.

Kick-ass jalitsumimmi Zairesta

”Kato tää on Nick Fury, se on ruskea. JA se on hyvis!”

On kamalan harvinaista, että lapsen ulottuvilla oleva sankari on ruskea. On aika harvinaista, että kukaan muu lapsen elämässä olisi ruskea. Lapsi ei millään usko, että edes voisi olla suomalainen koska ”Ei suomalaiset ole ruskeita”. Eikä se ole mikään suuri surun tai ahdistuksen aihe. Se vain on fakta hänelle. Niin hän on kasvanut sen ymmärtämään kaikesta mikä ympäröi. Ja sekin, että hän joutuu isona vankilaan. Ja että isompi lapsi on tietysti rakkaampi koska hän on vaalea.

Mutta nyt on Nick Fury (Ultimate-versio, tavallinen vanhempi Nick Fury on vaalea). Marvelin hyvis, joka toimii välittäjänä supersankarien ja USAn hallituksen välillä. Nick herää henkiin läksyjen jälkeen tabletilta Marvel Superheroes ja Avengers -peleissä. Ja katson sormien läpi peliaikaa vähän pidemmäksi koska Nick on ruskea JA hyvis. Ja ohjailee USA:n hallitusta.

Ja samalla saan aikaa lajitella neljän viikon aikana saunan lauteille kertyneet puhtaat pyykit. Se on imuroinnin jälkeen tylsintä ikinä, joten raahaan lauteille Airin ja delegoin sen näyttämään tositapahtumiin perustuvan Netflix-leffan Bienvenue à Marly-Gomont (Julien Rambaldi 2016). Pyykit on lajiteltu kun Zairesta Ranskaan maalaiskylään muuttanut Seyolo Zantoko saa viimein ensimmäisen potilaan vastaanotollensa. Kyläläiset ovat käyneet naapurikaupungissa lääkärissä koska ovat vakuuttuneita, että oman kylän musta lääkäri on poppamies. Kotimaassaan Seyololle oli tarjottu yksinvaltias Mobutu Sese Sekon henkilääkärin virkaa, mutta hän ei halunnut työskennellä riistäjälle. Kuljemme Airin kanssa keittiöön.

Kun tiskikoneen tyhjennyksestä on jäljellä enää ruokailuvälineet käy niin, että pormestarien vaalien alla Seyolo joutuu poliittisen pelin mustaksi lampaaksi ja hänen lääkärinlupansa perutaan. Voivottelen tilannetta niin isoon ääneen, että molemmat lapset löytävät viereeni ruudun ääreen. Teen pyttipannua ja selostan lapsille mitä elokuvassa on tapahtunut. Astan ja Inkerin munat rikotaan pannuun sillä hetkellä kun selviää, että Seyolon tytär Sivi pelastaa tilanteen. Sivi on kick-ass jalitsumimmi (ja minun lapseni vielä sen verran lapsia, ettei nelikymppisen äitin mukanuorekas ilmaus ärsytä yhtään). Kylän miesten joukkueeseen soluttautuneena Sivi on auttanut joukkueen tärkeään karsintaotteluun eikä kylässä haluta menettää parasta pelaajaa. Niinpä oikea pormestari äänestetään voittoon, Seyolo saa lääkärinlupansa takaisin ja asiakkaitakin riittää hänen elämänsä loppuun asti. Zairesta tulee sillä välin Kongon demokraattinen tasavalta, mutta Ranskan kansalaisuuden saanut Seyolo ei palaa sinne enää koskaan.

On menossa jotenkin yltäkylläinen viikko. Olen saanut kolmesti pusun lapselta. Yhdesti jopa poskelle. Ja aika ennenkuulumattomasti olen kuullut myös toisesta huoneesta epävarman mutta selvän ”Äiti, minä rakastan sinä”. Se oli varmaan turvallista sanoa kun oli seinä välissä ja kun sanoja ei sanonut aivan juuri oikein. Silloin Valtavan Ison Asian sai sanottua vähän vaivihkaa ja ei niin läheltä. Että jos jotakin menisikin pieleen, niin ei ainakaan tuntuisi, että menettää Valtavan Ison Asian.

Nostan pöytään soijanakkipyttipannua sinapilla ja ketsupilla. Pikku Nick Fury (Ultimate) ottaa kaksi annosta ja miettii, että haluaisi opetella Englannin lisäksi vielä jotakin toista kieltä. Ehdotan ranskaa, mutta hän on miettinyt viittomakieltä. Päätämme kirjoittaa opettajalle ja kysyä voiko koulussa opetella viittomakieltä. Kaikkien kuurojen ja tukiviittomia käyttävien sankari – Nick Fury Junior, ruskea.

Laihemman äidin ponnistuslautana

Kuka se on se ihminen, joka raportoi ihanan pikkumurrosikäisensä (ja puolisonsa, ja lintujensa ja koiriensa ja pienemmän lapsen, ja no oikeastaan ihan kaikkien) asioita julkisesti? Että millä oikeudella se niin. Tällaista keskustelua kävin kovasti itseni kanssa. Olen oikein hyvä puhuttelemaan itseäni. Talutin itseni rauhalliseen paikkaan ja pyysin istumaan alas. Sitten muistutin itseäni siitä, että minua on pyydetty kunnallisvaaliehdokkaaksi. Että huomionhakuisuuteni, lasten kustannuksella, on alkanut tuottaa tulosta ja siihen täytyy puuttua. Olin valmistautunut ojentamaan itselleni nenäliinan, mutta sitten muistin, etten koskaan itke julkisesti joten tarjosin vain teetä.

”Jos lapsi kertoo luottamuksella asioita, millä oikeudella sinä raportoit niitä eteenpäin?” kysyin itseltäni. Heti tiukasti. Suoraan asiaan. Vastasin itselleni ensin, että ”Sehän on ihan anonyymi blogi”, että ”Enhän minä käytä edes kenenkään nimiä”. Mutta huomasin, että katsoin itseäni hiljaa enkä hyväksynyt vastaustani ollenkaan. Yritin uudelleen. ”Hyvä kysymys. Onpa hienoa, että kysyit. Pitääkin miettiä oikeasti tätä. Voidaanko palata tähän vähän myöhemmin tänään?”

Sitten laiminlöin siivouksen ja ruoanlaiton ja tein taustatutkimusta kaikista autofiktiota ja omaelämänkertoja tehtailevista kirjoittajista ja selvisi, että he ovat lähes poikkeuksetta riidoissa lähipiirinsä kanssa. Seuraavaksi katsoin dokumentin legendaarisesta hevosmiehestä Harry de Leyerista ja tämän Snowman-hevosesta. Vaikka Harryn ja teurasautosta pelastetun Snowmanin ystävyys ja yhteinen ura oli hämmästyttävä, kertoivat de Leyerin kahdeksan lasta olleensa koko lapsuutensa isänsä käyntikortteja ja mainosvälineitä. Astinlautoja ja korokkeita isän esilläololle.

Tämän jälkeen riisuuduin alasti ja kävin takapihalla kierimässä lumessa. Avasin takaoven neljännen kiepin kohdalla ja huusin itselleni, että tuo nyt on ihan tarpeetonta. Että tulehan sisälle sieltä. En kuitenkaan suostunut vielä jatkamaan keskustelua itseni kanssa. Googlasin huomionhakuisen vanhemman varjossa elämisestä ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Suomeksi vanhemman varjoon joudutaan Internetin mukaan kuitenkin alkoholin tai mielenterveysongelmien ansiosta. Päätin varmistaa itseltäni myöhemmin, että näistä kummastakaan ei ole kyse. Englanniksi löytyy jo huomattavasti käyttökelpoisempaa aineistoa. Googlatkaa vaikka:

”15 celeb parents who got famous because of their kids”

Olin todella kärsivällinen itseni kanssa, olihan tilanne vaikea ja raskas. Mutta siinä kohtaa kun ryhdyin vertaamaan itseäni Kris Jenneriin – Kardashianin perheen äitiin, joka järjesteli perheensä ympärille realitysarjan – oli ihan pakko puuttua asiaan. Pyysin paikalle isomman lapsen ja istutin itseni hänen viereensä. Kerroin lapselle, että kirjoittelen elämästäni niin, että siitä voi lukea kuka vaan. Ja että suurin osa ihmisistä ei tiedä kenestä kirjoitan, mutta toki ystävät ja tutut tietävät ja tunnistavat. Ja että kirjoitan yleensä hauskasti ja liioitellen, aika usein myös hänestä ja pienemmästä lapsesta – lähinnä hauskoja jutteluita ja tapahtumia. Mutta myös hankalia asioita. Pyysin anteeksi, etten ole aiemmin kertonut ja sanoin, että tuntuu pahalta jos hän ei tiedä.

Sovimme lapsen kanssa, että tähän pätee sama kuin mihin tahansa muualle sosiaaliseen mediaan lapsesta postaamisessa – kysyn luvan. Kerroin lapselle, että usein ne asiat, joista kirjoitan, ovat sellaisia ja ne on kirjoitettu sillä tavalla, että niillä on väliä monelle muullekin perheelle ja lapselle. Ja tuon joskus esille asioita, joita voisi tehdä vähän paremmin lasten kannalta. Että pohjimmiltaan näissä kirjoituksissa meidän perhe on puoliavoin autofiktiivinen tapausesimerkki aika tavallisesta suomalaisesta perheestä ja kaikesta mielenkiintoisesta mitä elämässä tapahtuu. Lapsen mielestä se oli ”Ihan ok”. Ja kuulemma melkein mistä vaan saa kertoa kunhan muistaa kysyä luvan. ”Muista se samalla tavalla kun kysyt multa ennen kun laitat mitään Instaan”. ”Muistan”. Mutta kerroin myös, että ihan mistä vain en kirjoita edes luvan kanssa. Tiedän maailmasta vähän eri tavalla kuin hän, ja pidän huolta siitäkin, että hän saa olla rauhassa ja mysteeri myös muille niin kauan kuin itse haluaa. Ja kaikki sama myös pienemmästä lapsesta.

Niinpä tämä seuraavakin yhteiskunnallisesti relevantti ja kantaaottava episodi esitetään tässä nyt luvan kanssa. Lapsi nimittäin kertoi, että teknisen työn luokassa on mahdollista tehdä tyhjiö. Että semmoiseen kuutioon voi laittaa jotakin asioita tai esineitä, kannen päälle ja ilmat pois niin että kuution sisällä oleva esine litistyy kun sen ympäristöstä tulee tyhjiö. Ehdotin, että tulisin testaamaan voisiko tyhjiötä käyttää laihdutuskoneena. Että jos menisin sinne kuutioon ja lapsi vetäisisi ilmat pois.

”Sä litistyisit!”
”No nimenomaan!”
”Mut sä kuolisit myös”
”Ei kai sillä niin väliä, kuolisin ainaki tosi laihana”