Viivakoodivammaistuki

Olemme arvioineet, että lapsen sairauteen tai vammaan liittyvästä hoidosta aiheutuu vaativaa ja päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna.

Huikkaan lapselle, että tämän vammaistuki on uusittu taas kerran. Lapsi inhoaa nimeä vammaistuki ja protestoi joka kerta, ettei ole vammainen. Tällä kertaa hän raivoaa myös jostakin muusta asiasta huomattavasti aikaa vieden ja rasittaen terveeseen samanikäiseen lapseen verrattuna. Puoliso huomauttaa, että lapsi ei käyttäydy kuten normaalit ihmiset.

– Minä OLEN normaali ihminen
– Niin olet, muttet KÄYTTÄYDY kuten normaali ihminen
– Jos minä olen normaali ihminen ja käyttäydyn näin, niin sitten se käytös on normaalin ihmisen käyttäytymistä.

Purskahdamme nauruun. Normaaliuteen vetoaminen on väsynyttä ja vinoutunutta, mutta lapsen argumentaatio on ilahduttavan näppärää.

Vietän kesälomalaskeutumisviikkoa. Vähensin työmäärän puoleen ja teen aktiivisesti kaikkia niitä asioita, joista tulee hyvä mieli. Suunnittelen kerrankin useamman päivän ruoat kerralla, keittokirjoista ja Glorian Ruoasta & Viinistä (itsetehdyt pitaleivät tilli-cashew-tahnalla!). Teen ruokaostokset viimeinkin saapuneella uudella pankki- ja luottokortilla ja voin käyttää itsepalveluautomaattikassoja. Ei enää tavallisten ihmisten käteiskassajonossa seisomista. Vaan oman elämän haltuun ottamista ja keulasta johtamista, viivakoodi kerrallaan.

Teen ensimmäiseksi ruoaksi peruna-juureskeittoa tryffeliöljyllä. Siihen ei ole hienoa kiiltävälehtistä ohjekirjaa ja niinpä siitä tulee viisi litraa sosekeittoa, jota lapset maistelevat irvistellen ja puoliso urheasti. Viidestä litrasta syödään toisenakin päivänä, jonka jälkeen lapset kysyvät toiveikkaana mitä illalliseksi on. Olen juuri haukannut palan juustopaahtoleivästä ja vastaan leipä suussa ”sipulisienipiirakkaa”, ymmärtäen samalla miten julma äiti olen. En saa estettyä naurukohtausta ja vedän juustoleipää henkitorveen. Lapsi ilkkuu, että sain ansioni mukaan. Kuka sadisti syöttää kaksi päivää pahaa juureskeittoa ja tekee päälle sipulisienipiirakkaa.

Istun lapsen terapiavastaanoton aulassa ja ohjaan lapsen kerta toisensa jälkeen takaisin terapeutin huoneeseen. Kolmen viikkokerran piti kuulemma vähentää haastavaa käyttäytymistä kotona, mutta se on lisännyt sitä huomattavasti. Terapiapäivät, eli joka toinen viikonpäivä, ovat jännittynyttä ja väsynyttä lapsen pahan olon puskurointia. Lataan instagramiin kuvia hanhenpojista ja saksanpähkinäkakusta, aurinkoisia hevoskuvia ja voikukkaseppeleitä. Samalla iso huomattava kolumnisti kirjoittaa, että sosiaaliseen mediaan postataan vain aurinkoisia täydellisiä kuvia ja että katsoja saa kuvista paineita ja ahdistusta siitä, ettei oma elämä näytä samalta. Hän ei varmaankaan ole itse ollut sellaisen elämän viivakoodijohtaja, joka on jatkuvasti aika raskasta ja jossa joka tuotteen piippauksella täytyy keskittyä siihen, että vajoaako synkkyyteen vai keskittyykö kuitenkin hyvään ja kauniiseen.

Minulla on hypoteesi. Jos otettaisiin tarkasteluun sadan erityislapsen tai muulla tavalla kuormittavassa perhetilanteessa elävän vanhemman instagram-tilit, niistä löytyisi pääasiassa hienoja ja kauniita kuvia hyvistä ja iloisista asioista.

Sosiaalisen median kuvitukset kertovat yhtä vähän kuvittajan elämän todellisesta kokonaisuudesta kuin tutkimuksissa lapsille annetuilla kameroilla otetut kuvat lasten elämästä. Mutta sillä nimenomaan on merkitystä. Kuvilla ja sanoilla saa pidettyä kiinni elämän hyvästä ja kauniista, hienosta, ehkä jopa kadehdittavasta – koska arjessa harvoin tuntuu siltä.

Hehkutuksen sijasta päivittäin huomattavasti aikaa vievää rasitusta ja sidonnaisuutta kestävän äidin somekuvat ovat hengähdystaukoja. Todisteaineistoa siitä, että ihan kaikesta löytyy kaunista. Oman elämän kuvittamista ja näkyväksi tekemistä – olemassa olemista – omilla ehdoillaan, ilman vammaistukea tai puolison masennuslääkkeitä. Itsepalveluautomaattikassa, jonka äärellä tuotteiden viivakoodit voi vedellä vaikka värijärjestyksessä jos niin haluaa.

 

 

 

Turparemmitappaja

Tamman poskessa on reikä. Niin iso, että se uhkaa kuolla verenhukkaan tai verenmyrkytykseen tai johonkin, mihin liittyy veri jollakin tavalla. Ostin uudet suitset epäsopivalla turpahihnalla enkä huomannut epäsopivuutta ennen kuin uin nilkkojani myöten veressä. Olin kai niin sokaistunut otsapannan bling-strasseista koko viikon.

Kuljin kotona pahalla tuulella ja itsesyytösten vallassa koko päivän. Pienemmälle lapselle nousi kuume, isomman lapsen tic-oireet pahenivat niin että hän pakkonaurahteli aivan jatkuvasti. Minä hätistelin lapsia kauemmas ja keskityin miettimään miten kukaan on ikinä saanut pysymään hevosta hengissä.

Luin ratsastajainliiton jäsenlehdestä, että hevosen satulan sovittaminen on tarkkaa ja vaikeaa ja että huono satula jumittaa selän ja katkaisee selkärangan ja hevonen kuolee. Kuolaimetkin tulisi valita tarkkaan tai leukaluuhun kasvaa piikkejä ja kitalakeen paiseita ja reikiä ja hevonen kituu ja kuolee. Jos itse ei istu tasapainoisesti koko ajan niin hevosen jalat hajoavat ja se kuolee. Jos hevonen saa liian paljon uutta tuoretta ruohoa niin se sairastuu yhtä aikaa sekä kaviokuumeeseen että ähkyyn ja kuolee. Jos se juo liian vähän se kuolee. Hevonen uhkaa kuolla aivan joka hetki; ei ole olemassa toista yhtä haavoittuvaa ja heikkoa eläintä.

Vaihdoin uimavesiä hanhenpojille neljättä kertaa, käsiruokin variksenpojan ja seurasin nuorten pulujen taitolentosilmukoita samalla kun totesin, että olen aivan selvästi kykenemätön huolehtimaan yhdestäkään eläimestä. Pienempi lapsi hortoili pihalle muistuttamaan, että on kuumeessa ja kaipaa hunajajuomaa. Vastasin, että kohta, aivan kohta – ei siihen kuole, mene takaisin sisälle ja odota vain rauhassa, tulen kohta.

Iltalenkillä koirien ja isomman lapsen kanssa osoitan lapselle metsätähtiä ja kysyn tietääkö hän mitä kukkia ne ovat. Ei kuulemma kiinnosta; hän ei ymmärrä mitä hyötyä kukkien tunnistamisesta on. Näistä geeneistä ja tällä kasvatuksella on tullut lapsi, jota ei kiinnosta oppia tuntemaan kukkia.

Sisällä lapsi on menossa nukkumaan ja pyytää minua luokseen sanomaan hyvää yötä. Kävelen huoneeseen kännykkä kädessä. Etsin tietoa epäsopivan turparemmin lisäksi vielä kaikesta muusta mihin todennäköisesti tulen tappamaan tamman; on tärkeää tietää mikä kaikki uhkaa. Lapsi toteaa, että olen kiinnostuneempi kännykästä kuin hänestä.

”Niin olenkin. Ei mua kiinnosta oikein lapset, mitä hyötyä muka on oppia tuntemaan lapsia?”
”No miks sä sitten hankit meidät?”
”En mä tiennyt, että te olette tommosia riiviöitä”

Lapsi onneksi naurahti.

Paistopistetyöpäivä

Työ on ahdistanut jo pitkään. Kokonaisuudessaan varmaan toista vuotta, mutta akuutisti tämän kevään. En saa kirjoitettua enkä keskityttyä missään. Aina alkaa väsyttää ja itkettää, myös kotitoimistolla. Suoritin dramaattisen itseintervention ja pyöräilin aamulla yliopiston sijasta lähimarketin kahvilaan tekemään töitä.

Markettikahvilan kahvi on yllättävän hyvää ja paikka on tarpeeksi absurdi toimiakseen sellaisena kirjoitusympäristönä, joka ei aseta paineita vaan tuntuu vapaalta ja kevyeltä. Tuorepaisto-osaston uunit hyrisevät ja piippaavat, välillä kuulutetaan, että kassalle yksi voi myös maksaa ostoksensa. Kukaan ei odota, että kirjoitan – tällaisessa paikassa ei kai edes pitäisi kirjoittaa. Tämä ei ole sellainen kahvila, jossa syntyy seuraava Harry Potter. Tämä on ikkunaton, huonosti valaistu ison marketin peränurkka, jossa on tuoleja ja pöytiä. Näkymä suoraan leipäosastolle, jossa on menneillään ämpärikampanja. Koska ämpärit ovat suomalaisille erityisen rakkaita. Keräämällä kolme tuorepaistoleipää ämpäriin, saa leivät maksamalla kaupan päälle myös sen ämpärin.

Citymarketin kahvilassa pysähtyvät aamupäivän havainnointini perusteella lähinnä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat miehet. Juovat kahvia ja syövät munkin tai viinerin. Markettikahvila korvaa varmaan kylmäasemiksi muuttuneiden huoltoasemien kahviloita. Tai sitten huoltsikkakahvilamiehet ja Citymarketkahvilamiehet ovat eri joukkoa, eri ilmiö. Onko kukaan markettisosiologi tutkinut paistopistekahviloiden merkitystä vanhempien miesten elämässä?

Kahvilasta siirryin lopuksi työpäivää ulos. Pyörätien pientareelle, rekkojen parkkipaikan ja kaksitasoristeyksen väliin. Puistopihlajien ja voikukkien vierelle. Paikkaan, jossa ei varmaan kuuluisi istua, ainakaan lukemassa ja kirjoittamassa. Selän takana rekat peruuttivat piipaten ja vapauttivat ilmanpainejarruistansa suhisevaa ilmaa. Varikset tonkivat maasta matoja. Risteys jakoi autoja tehokkaasti neljään eri suuntaan ja pyörätien alikulun katveessa kävi keskenkasvuisia mopopoikia tupakalla.

Sain yhteisartikkelin hyvälle alulle, kaksi artikkelikäsikirjoitusta vertaisarvioitua ja monta sähköpostia vastattua. Luin kaksikymmentä sivua vaikeaa kirjaa. Ja päätin perustaa ulkoilma-akatemian. Tutkijoiden pihaton. Karsinoihin väsyneiden akateemisten ihmisten lähiölaitumen. Palasin Citymarkettiin ja ostin kolme leipää ja ämpärin. Pakkaan aamulla ämpäriin eväät ja lähden pyörällä töihin. Valitsen paikan sen mukaan missä olisi vähiten todennäköistä kirjoittaa ja lukea tutkimuskirjallisuutta. En malta odottaa maanantaita vaan teen heti seuraavan pihattotyöpäivän lauantaina, ehkä rautakaupan pihassa.

 

 

Yritettiin grillata

Orvot merihanhenpojat oppivat eilen napsimaan voikukanlehtien ohella kananrehua. Vanha jaloistaan halvaantunut varis lopetettiin illalla kahden viikon seurannan ja hoidon jälkeen. En voinut taaskaan katsoa.

Viikot murenevat sarjaksi irtonaisia havaintoja. En ole aina ihan varma mikä päivä on. Mutta hanhilla on puhdas juomavesi joka vaihdetaan viidesti päivässä. Niiden yöpaikka siivotaan sillä välin kun ne laiduntavat voikukkaa etupihalla. Istun ja katselen niiden vaappumista ja ruohonnyhtämistä. Ne heiluttavat aina pyllyään juuri ennen kuin päästävät kakan. Päiväunet ne ottavat lämpimässä läjässä toistensa päällä.

Huonosti lentävä naurulokki vapautettiin toipumaan mökkirantaan runsaan ruokapöydän ääreen. Tervapääskyt Tellervo ja Sylvi ruokittiin nälkäkuoleman partaalta pirteiksi ja vapautettiin jo aiemmin tällä viikolla.

Ja sitten on Maanantai. Variksenpoika, jota pikkupojat olivat kivittäneet ja potkineet. Ja jonka puistonpenkkejä ahkerasti kuluttava mies oli napannut turvaan ja vienyt kasvatikseen kanssaan asuntovaunuun. Vanhalta tupakalta ja viinalta haiseva varis tuli meille sen jälkeen kun mieheltä oli mennyt asuntovaunu alta ja ystävällinen ohikulkija oli napannut linnun kodittomana vaeltavan miehen olalta hoitoonsa. Mies oli luopunut variksesta vastahakoisesti; vannottanut ettei varista tapettaisi.

Istuin Maanantain kanssa nokitusten ja tutustuin siihen kunnolla ensimmäisenä iltana. Olin yhtä aikaa ilahtunut ja surullinen kun huomasin, että se ei näe kunnolla. Ilahtunut siitä, että vuodet lintuja hoidellessa olivat vaivihkaa harjoittaneet silmän havaitsemaan poikkeavaa käytöstä – olin taitava, ja tyytyväinen siitä. Eläinfysiologian professori ei ollut huomannut linnussa mitään poikkeavaa.

Maanantai kallisteli päätään äänten suuntaan. Kun se kerjäsi ruokaa se avasi nokkansa mihin suuntaan milloinkin eikä ruokkivaa kättä kohti. Se tunnusteli nokalla ympäristöään tavallista enemmän, törmäili usein ja astui harhaan. Se näytti erottavan suuria tummia tai kirkkaita hahmoja, mutta käden heiluttamiseen sen silmän vierellä se ei reagoinut mitenkään.

Näkövammaisen variksenpojan kohtalona olisi korkeintaan kuntoutua kasvatiksi. Ryhdyimme isomman lapsen kanssa opettamaan sille miten se löytää ruoka- ja juoma-astiat. Valitsimme kontrastivärejä ja isoja astioita – valkoisen lautasen vihreälle nurmelle, mustan kupin vaalealle hiekalle. Naputimme äänimerkkejä kuppien reunoihin, jotta Maanantai tietäisi minne suunnistaa. Aina välillä se onnistui ja sai syötyä ja juotua itse. Mutta päivien kuluessa kävi kuitenkin selväksi, että sen näkövamma kieli muistakin, isommista ongelmista. Siitä tuskin kuntoutuu edes kasvattivarista. Se pysyy karanteenissa kunnes sen kohtalosta päätetään. Enkä varmasti halua taaskaan katsoa.

Kotipihan äänimaisemaan liittyi viikolla hanhien piipityksen, kanojen kotkotuksen ja variksen kerjuuäänen lisäksi kiroileva ja karjuva rakennusmies. Vastapäiselle tontille nousevan omakotitalon eristysvaiheen tekijöistä toisella näyttäisi olevan touretten oireyhtymä. Tai sitten hän on poikkeuksellisen huono työssään; spontaaneja karjahduksia ja kiroilua kuuluu tälle vastapäiselle tontille asti tasaisesti pitkin päivää. Meille käy kyllä. Hukkuvat pienemmän lapsen karjumiset ja kiroilut mukavasti isomman miehen mölyyn.

Ajoin kotiin mummun hautajaisista ja huomasin moottoritien viereisellä pellolla miehen traktorin kauhassa. Vanha mies istui kauhassa ja heilutteli jalkojaan. Toinen vanha mies ajoi traktoria pitkin pellonreunaa ja molemmat katselivat maahan. Aivan kuin matoja etsivät kanat tai lehtokurpat.

Huomasin myös, että luottokortilta oli alkanut hävitä rahaa. Kymmenen päivän aikana oli höylätty kummallisina tapahtumina yhteensä vajaa tuhat euroa. Kuoletin kortin ja odotan asiakaspalvelun avautumista maanantaina.

Illalla soi puhelin vielä kolmesta uudesta hanhenpojasta. Ja heti perään ilmoitettiin vielä kaksi lisää. Valmistelin voikukkahäkin ja kylpypaikat kymmenelle hanhenpojalle. Uudet saapujat olisivat noin 70-80 gramman painoisia ja söisivät ensimmäiset pari päivää ruohonkorsia. Sen jälkeen voikukkaa ja noin 120 gramman painoisina alkaisivat napostella rehua.

On se aika vuodesta, että puoliso on metsässä aamuneljästä iltakuuteen joka päivä. Ja nukkuu lopun aikaa. Minä en ole vielä kesälomalla ja koetan hoitaa linnut ja lapset ja työn. En ole jaksanut siivota kotia sisältä enkä ulkoa. Raksatalon uudet naapurit kävivät katsomassa hanhia pihassa, joka rehottaa ja repsottaa ja joka puolella lojuu vielä talviurheiluvälineitä. Linnunkakkaa, rikkaruohoja, laudanpaloja, kasoittain pahvilaatikkoja (sekä lintuja että niiden ruokia päätyy meille aina pahvilaatikoissa). Isä ei antanut lapsensa koskea mihinkään ja hanhenpoikien häkin äärellä hän mietti tulevaa metsästyskautta.

Rasvaan suitsia ja saappaita ja satulaa vielä kymmenen jälkeen ilta-auringossa. Viritin aiemmin päivällä myös riippumaton ja otin siinä päiväunet. Nuoret pulut lensivät korkeita ympyröitä ja syöksyilivät alas.

Yritettiin grillata, mutta hiillos oli taas sopiva vasta kun kaikki oli jo grillattu.

Pylly tuulta päin, tamma!

Seuraavat kaksi viikkoa pidetään taas kaiteista kiinni, ettei tempauduta tuulen mukana merelle. Joskus tuntuu, että kaikki kivat asiat – kuten nyt koulujen loppuminen ja kesäloman alku – ovat meillä juuri niitä hankalimpia kohtia. Tänä keväänä erona on, että lapsi osaa itse jo sanoa, että ahdistaa ja pelottaa. Kesäloma tuntuu liian pitkältä. Elämästä katoaa yhtäkkiä rakenne. Taksi ei hae aamulla, samat tutut aikuiset ja lapset eivät odota koulussa, päivän rytmitys löyhentyy ja muuttuu. Liian paljon muuttuu. Lapsi on vaarassa kadota itseltään.

Aamulla kello 7.06: ”Nyt on kesäloman ensimmäinen virallinen päivä”
Hetken päästä, kello 8.20: ”Äiti montako päivää vielä, että alkaa koulu taas?”

Kesäloma-ahdistus purkautuu sinnikkäänä kaiken vastustamisena (en mene nukkumaan, en pese hampaita, en herää, en syö, en laita sukkia, en laita kenkiä, en lähde mihinkään, en pue vaatteita, en riisu, en ole hiljaa). Se näkyy konfliktihakuisuutena, perheenjäsenten provosointina ja erityisesti äidin haukkumisena. Äiti ottaa vastaan ja kantaa sen, että lapsella on hankala olo. Äiti täytyy saada suuttumaan keinolla millä hyvänsä, jotta Liian Iso Ahdistus siirtyy äitiin ja pois lapsesta. Selitän tätä lapselle, joka jo osaa kuunnella ja ehkä ymmärtää. Kerron, että tässä menee vanhojen merkkien mukaan nyt pari viikkoa. Että kyllä minä kestän, ja hän myöskin. Ja että sitten helpottaa. Ja sitten alkaa oikea kesäloma. Ei vielä.

Lapsi toteaa, että hän voi kyllä tappaa itsensä tai karata, että kaikilla olisi viimeinkin helpompaa. Hän kysyy, että eikö olekin totta, että hänen takiaan muilla on melkein koko ajan hankala olo. Enkä minä valehtele. Koska hän tietäisi että valehtelen. Olen luvannut olla rehellinen. Kerron, että on aivan totta että meillä olisi hyvin erilainen perhe ja elämä ilman häntä. Kerron että olisi helpompaa ja vähemmän itkua ja huutamista. En lisää sitä, että ”Mutta sinä tuot meille myös iloa ja olet opettanut meille rakkaudesta enemmän kuin kukaan muu”. Ei lapsi sitä halua kuulla, se kuulostaa hänestä kuulemma selittelyltä. Sanon sen sijaan, että nyt on vaikeaa, ja kyllä, olisi helpompaa ilman sinua, mutta kukaan ei lähde mihinkään koska rakkaus ei lopu siihen vaikka väsyttää ja vituttaa.

Hieman eri tavalla toimivien lasten perheet kääntyvät usein sisäänpäin, sanotaan. Ja heitä yritetään saada takaisin normaalien perheiden pariin. Perheinkluusio! Mutta minulla ei oikein ole aikaa sellaiseen. Enkä tiedä kaipaako lapsikaan sitä. Hänelle kaiken pitää pysyä samanlaisena ja kaveriseurasta parhainta ovat toiset sellaiset lapset, joille maailma on joskus vaikea paikka.

Tänä keväänä on muutenkin erilaista. Asiat hetkauttavat yllättävän paljon vähemmän. Enkä keksi siihen yhtään mitään muuta syytä kuin pienen tummanpunarautiaan tamman.

Minä luulin, että haluan oman hevosen siksi, että voisin ratsastaa enemmän. Ehkä ajella silloin tällöin. Viettää lapsen kanssa mukavia hetkiä tallilla. Mutta sain jonkin sortin liittolaisen, joka on huimasti paljon enemmän. Eikä ole liian aikaista puhua ystävästä sillä tuttuja ollaan oltu jo kolme vuotta. Tamma on ihmeellisen tavallinen ja sinnikäs. Ja minua on alkanut kiinnostaa se miten siitä on tullut sellainen. Ja minkälainen se oikeasti onkaan. Mitä se haluaisi jos se saisi valita? Mietin mitä kaikkea se ihan tavallisena suomenhevosena edustaa ja millaiseksi se kaikki minut tekee ja tukee.

Tamma ei ole mukautuva kainalokaveri, en hae vastapainoa vaativalle lapselle ja puolisolle, minua ei kiinnosta hallita sitä. Se ei lohduta eikä kuuntele, ei minulla ole sellaiselle tarvetta. Se vain on ihan oma itsensä riippumatta sataako räntää tai purevatko paarmat. Pylly kohti tuulta niin ei lennä silmiin roskia. Jos joku ärsyttää niin voi purra. Ei tarvi niin kovasti miellyttää, mutta hyväntahtoinen pitää olla; kaikesta selvitään ja ollaan onnellisia ihan tavallisesta pihattoelämästä. Joskus päästellään laukkaa hiekkatiellä. Semmoinen suora tamma, suora ja mutkaton elämä vaikka mitä tapahtuu. Siksi tässä on ihmeellisen hyvä olla.

Viskisieppo erkka

”Meiän kouluun tuli uus kehitysvammainen lapsi ja arvaa äiti mitä – se on ruskea!”

Unelmakoulussa olisi paljon erilaisia lapsia ja erilaisia luokkia tai ryhmiä. Lapsia ei olisi jaettu ryhmiin iän, kehitysvaiheen, diagnoosin tai opettajien työnkierron mukaan. Lapset ja aikuiset olisivat hakeutuneet sopiviksi ja tarpeeksi toimiviksi ryppäiksi. Sellaisiksi, joissa ikää tai asuinpaikkaa merkityksellisempää olisi vaikka se, että toinenkin ryhmäläinen tykkää tarralenkkareista, on ruskea tai on hyvä vastus shakissa. Tai että opettajan ääni on oikeanlainen. Se on asia, joka merkitsee paljon pienemmälle lapselle: aikuinen arvioidaan aika armottomasti heti äänen perusteella.

Nariseva tai hempeän lässyttävä ääni on pahin. Sillä ei ole väliä kuinka pedagogisesti taitava opettaja on tai kuinka monta vuosikymmentä hänellä on erityisopettajakokemusta. Jos hänellä on vääränlainen ääni ei lapsi voi sietää häntä – äänen kuunteleminen on yksinkertaisesti vaikeaa tai pahimmillaan ärsyttää ja provosoi. Se vaikuttaa ihan fyysiseltä asialta – aikuisen äänen sävy, intonaatio ja puhumisen tapa ovat konkreettisia asioita jotka joko auttavat ja tukevat lasta tai ovat hänelle sietämättömiä. Olen oppinut uusien aikuisten kohdalla kysymään lapselta aina ensimmäiseksi arviota siitä minkälainen ääni aikuisella oli.

Tärkeäksi muodostuneella, nyt pois siirtyvällä opettajalla on ollut alusta asti hyvä ääni. Lapsen mukaan reipas ja reilu. Uusi opettaja on tavattu kerran ja hänen äänensä oli lapsen mielestä ”Ei aivan hyvä, muttei ihan huonokaan”. Kehotin lasta antamaan mahdollisuuden. Sanoin, että kuka sitä tietää vaikka uusi opettaja vetäisisi viskijuopotteluputken kesälomalla ja aloittaisi syksyllä työt karhealla ja käheällä äänellä.

Teen hunajateetä oman ääneni takaisin saamiseksi. En laita siihen viskiä. Ääni matkaa edelleen jossakin Islannin ja pohjoisen Suomen välillä. Se on juuttunut pohjoiseen ilmavirtaukseen ja sitä tuuraa nariseva ja köhisevä ääni.

Minun mummuni, joka leijuu ties missä ilmavirtauksessa nyt, toisteli usein vanhan kansan neuvoja. Yleensä ne liittyivät lastentekoon (Viien minuutin makia, yheksän kuukauen kipiä, koko elämän häpiä), mutta joskus niitä olisi voinut kuunnella ihan tosissaankin. Kuten vaikka sen että aina pitää olla puhtaat pikkuhousut jalassa koska ikinä ei tiedä milloin joutuu lääkäriin, vaikka ihan yhtäkkiä. Mutta mummu olisi voinut tarkentaa. Että puhtauden lisäksi pitää olla pikkuhousut ja rintaliivit samaa paria tai ainakin samaa väriä, ja reiättömät, ja mielellään myös sääret ja bikinirajat kohtuullisen aikaa sitten ajeltuna. Ja että näin tulisi olla myös silloin kun on menossa lääkäriin ihan vain kuunteluttamaan keuhkonsa.

Koska sehän on selvä, että jos on yskä niin tutkimusta varten pitää riisua paidan lisäksi myös housut. Koska lentokoneesta hankittu yskä voi kieliä laskimoveritukoksesta ja sääret pitää tarkastaa. Ja keuhkot tietysti röntgenkuvataan ja sitä varten pitää riisua ne rintaliivitkin. Seuraavan kerran kun menen lääkäriin, vaikka valittamaan päänsärystä tai kipeästä korvasta niin riisun valmiiksi jo odotusaulassa. Kaikki pois vaan. Kehotan muitakin potilaita. Sanon että aivan sama mikä teillä on, vaatteet pitää aina riisua kuitenkin. Seuraan niitä joiden ilme muuttuu hankalaksi ja siinä vaiheessa otan esille myntisalkun, josta löytyy Aarla-mummun hätäapupaketti lääkärikäyntejä varten (trademark). Partaterä, puhtaat valkoiset alushousut ja rintaliivit sekä deodorantti. ”Kyllä, pankkikortti käy hyvä rouva.”

Hörpin hunajateetä ja hoitoon saapuu aikuinen tervapääsky. Se on yrittänyt löytää hyönteisiä räntäsateessa ja pudonnut taivaalta nääntyneenä. Lämmitän sitä käsissäni ja aloitan varovaisen ruokinnan. Sen nimeksi tulee Tellervo. Se on saapunut hoitoon kauniin harmaassa höyhenpuvussa, mutta on kovin hiljainen.

 

 

Katlan kattila

Ihan hirveästi voi mahtua yhteen viikkoon. Vaikka islantilainen hinkuyskä tai dymo-tarramerkkikirjoitin, jos aloitetaan vaikka sieltä merkittävimmästä päästä.

Sunnuntainahan minun piti kotiutua korealaisesta karaokesta. Mutta Chicagossa piti vaihtaa puhjennut laskutelineen rengas, josta syystä viikinkikone ehti Reykjavikiin 40 minuuttia myöhässä eikä jatkolento Helsinkiin lupauksista huolimatta odottanutkaan. Aamuvarhaisella Keflavikin kentällä selvisi, että kenttä on aivan liian pieni, jotta löytyisi saman lentoyhtiökartellin lennoista sopiva uudelleenreititys. Jumitin Keflavikiin vuorokaudeksi. Makasin hotellin sängyllä ja kuuntelin lokkien kirkumista avonaisesta ikkunasta.

Bonuspäivä Islannissa olisi ollut aivan mahtava, jos olisin perheetön matkaaja. Olisin seikkaillut Reykjavikissa ja käynyt vaikka kuumilla lähteillä. Mutta kotoa syöksi mustaa tuhkaa wifilinjoja pitkin niin paljon, että Katla pyöritteli silmiään. Sen magma on jälleen alkanut liikkua. Edellisestä purkauksesta on 99 vuotta. Katlalla on 40-80 vuoden purkautumissykli; suurta purkausta odotetaan kerran vuosisadassa. Viime vuoden elokuussa Katlalla havaittiin jo maanjäristyksiä. Tämän vuoden helmikuussa seismisen toiminnan varmistettiin kiihtyvän edelleen. Vuoden 2010 Eyjafjallan purkausta pidetään myös ennakoivana Katlan paljon suuremmalle purkaukselle.

Ja aikaerojen, korealaisessa karaokessa valvotun yön, Katlan sekä kotiinpääsemättömyyden stressi laukaisi tietysti migreenin. Ja ihana aurinkoinen bonuspäivä Islannissa muuttui peiton alla makaamiseksi.

Tiistaina olin viimein kotona ja hoitoon tuli hanhenpoika, jota suloisempaa hoitolaista saa hakea. Kolme vuotta sitten kasvatimme muutaman päivän ikäisistä metsähanhenpojista isot linnut. Siinä meni koko kesä, ja takapihan nurmikko sai tujun fosforilannoituksen, mutta nuorten hanhien kasvun seuraaminen oli ihmeellistä. Unohdin kuumeen ja kurkkukivun ja vinkuvan hengityksen kun ymmärsin, että edessä olisi taas hanhikesä. Kunnes poikanen löytyi seuraavana aamuna voikukkapediltään kuolleena. Sen kuolema on vielä arvoitus, mutta osansa saattoi olla karmealla virhearviolla hoitotilan lämpötilan suhteen (vaikka hanhenpojat kyllä uivat emojensa perässä jääkylmässä vedessä). Itkin huutoitkua aamulla käheällä äänellä veltto hanhenpoika käsissäni siihen asti, että lapset lähtivät kouluun.

Keskiviikkona heräsin aamuyöllä siihen, etten saa kunnolla henkeä. Nousin keittämään teetä ja siirryin sohvalle istumaan. Hengitys palasi ennalleen, mutta unta en enää saanut ja rinnan pinnan alla lisääntyi hanhenpojan kokoinen paine. Vietin kaksi tuntia katsellen youtubesta videoita siitä kuinka voi harjaannuttaa itsensä huomaamaan hevosen ontumisen. Jotta olisin parempi ihminen ja osaisin huolehtia eläimistäni paremmin. Kymmeniä ja kymmeniä videoita, joissa hevosta juoksutetaan suoralla edestakaisin ja ympyrällä molempiin suuntiin, kovalla ja pehmeällä alustalla, ja lopuksi pitää arvata ontuva jalka. Välissä on hämäyksen vuoksi hevosia, jotka eivät onnu ollenkaan. Kenties oman lonkkavikani vuoksi huomasin parhaiten takajalkojaan ontuvat hevoset. Me heitämme lonkkaa ylöspäin samalla tavalla ja olemme lantiosta yhtä epäsymmetrisiä.

Iltapäivällä kävin ostamassa rautakaupasta ison muovisen laatikon perjantain muuttoa varten. Huomasin myös Dymo-kirjoittimen ja se pieni nostalgiasta purkautuva ilonläikähdys osui hanhituskaan ja ostin laitteen lisäksi kolme lisärullaa tarraa. Painelin valkoiseksi muuttuvia kohokirjaimia mustiin tarraliuskoihin. Nimesin purkkeja, naulakoita, kirjoja, puhelimia, tabletteja; kirjoitin salaviestejä ja teippasin niitä tuolien alle. Kävin läpi hevosen tavarat ja ison muovisen laatikon. Painelin kirjaimia niin kauan, että Katla sisälläni lupasi olla hiljaa vähän aikaa.

Torstaina roikuin kyljellään makaavan kuumailmapallon helmassa kun sitä täytettiin ilmalla. Olin viimeksi pidellyt pallonsuuta auki kolmekymmentä vuotta sitten. Isän lentokeikoilla meillä oli aina tärkeitä tehtäviä. Ja korin reunan yli sai kurkkia, muttei kiipeillä. Kaverit eivät koskaan saaneet lupaa lähteä mukaan. Katselin pieneneviä vilkuttavia kaverikäsiä kun oranssi Osuuspankin pallo vei meitä korkealle.

Neljästä polttimesta puolentoista metrin pituisina syytävät tulisuihkut lämmittävät kasvoja ja sormenpäitä. Täytyy varoa, etteivät jalat sotkeudu vaijereihin ja päästää irti kun pallo alkaa kohota. Nostin koriin ensin lapset ja kiipesin lopuksi perässä itse. Kyydissä seisoi myös pappi, jonka kanssa olin juossut kilpaa vapaakirkon pihan syreenipuskan ympäri kuusivuotiaana – koska tytöt juoksevat aivan varmasti yhtä lujaa kuin pojatkin. Kilometrin korkeudessa hän vihki isäni ja tämän puolison. Alapuolella suolla näkyi kurkia.

Perjantai oli muuttopäivä. Hevonen muutti isosta tallista pienempään pihattotalliin. Tasaisesta tarhasta kumpuilevaan puiseen rinteeseen, jonka kivenkoloista kasvoi uutta vihreää. Tamma saisi valvoa kesäyöt ulkona niin kuin suomenhevosen kuuluukin. Hiekkatietä hevosen kanssa kulkiessa ja auringon häikäistessä en ollut ihan varma olinko kaksitoistavuotias hevoskesää odottava tyttö vai neljäkymmentävuotias tulivuoriyskää poteva täti. Ei sillä ollut oikeastaan väliä.

Iltaan mahtui vakava parisuhdekeskustelu, lattialla ahdistustaan kieriskelevä puoliso ja jälleen kerran sen miettiminen voiko elämää jatkaa vielä yhdessä vai ennakoivatko vuosien epäharmoniset tärinät ja pienet järistykset suurempaa väistämätöntä purkausta. Isoa tuhkapilveä, joka pysäyttäisi puoli maailmaa. Minä lepäsin juuriltani jäätikön alla ja pitelin seismisen magman liikkeet jähmeinä. Nyt ei ollut aika. Olin juuri nimikoinut pyyhekoukut Dymolla. Puoliso tarvitsi yhden erikseen nukutun yön ymmärtääkseen miten tärkeää nimikointi on.

Lauantaina kävelimme suolle. Lapsia oli valmisteltu päivään jo toista viikkoa. Heidän isänsä saisi tärkeän palkinnon ja olisi valtavan hieno lahja lapsilta jos he eivät valittaisi lainkaan. Kävelimme ison talkooporukan häntäpäässä koska kannoin kattilallista nuudelisalaattia ja koetin saada pihinältä hengitettyä. Talkooporukasta jokainen oli pyöräillyt paikalle seitsemänsataa kilometriä, leiponut itse kaurakeksit ja hauduttanut teet ja hyppelehti nyt suolla mättäältä toiselle kuin kaurislauma. Minä kuljin kaksivuotiaan lapiota kantavan lapsen perässä ja pihisin. Ja astuin turveojaan, johon upposin reittä myöten. Sain heitettyä nuudelisalaattikattilan turvaan mättäälle ja nostin itseni ylös roikkumalla viereisen männyn oksassa. Kaurislauma ei katsonut taakseen ja mietin, että on mahdollista ettei kukaan huomaa ruskean turveveden värjäämiä jalkojani.

Puoliso sai hienon tunnustuksen sinnikkäästä luonnonsuojelutyöstä, minä en tuntenut kylmältä enää varpaitani ja sain kuulla, että nuudelikattilaa ei olisi tarvinnut tuoda suolle. Ruokailu oli kuulemma eri paikassa. Katla on myös naisen nimi. Ainakin sellaisen, joka kantaa emaloidun viiden litran rautakattilan lisäksi puolta suota saappaissaan kolme kilometriä. Ja saa kuulla tehneensä sen turhaan.

 

 

Pähkinävoikärpänen

Hiltonin jäsenasiakkaana saan kirjautuessa kaksi ilmaista vesipulloa. Jäsenyys on perua muutaman vuoden takaa kun Pohjois-Amerikassa matkatessa piti olla hotellin ketjujäsenyys ilmaista wifiä varten. Uskollisuus kuluttajana on ongelmallista. Kortti- ja jäsenyyssysteemit alkavat tuottaa itse itseään, taikovat tarpeita tyhjästä. Tekevät tällaisista viattomista kulutuskriittisistä ihmisistä keksihirviöitä. Vastaanottotiskin vasemmassa päädyssä on kolhiintuneen muovikuvun alla lautasellinen pähkinävoikeksejä. Kyltissä lukee, että Hiltonin Timanttiplatinakultajäsenet™ voivat ottaa keksin. Kuvun alla pakoreittiä etsii kärpänen. Minä alan etsiä reittiä kuvun sisälle. Olen välittömästi sitä mieltä, että olen vähintäänkin Timanttiplatinakultajäsenen arvoinen ja että pähkinävoikeksi on erityisen tarpeellinen ravintolisä juuri tähän myöhäisiltaan.

Mutta kun ei ole Timanttiplatinakulta-pähkinävoikeksi-uskollinen niin ihan tavallisesta uskollisuudesta saa kaksi pulloa vettä. Muovipulloihin pullotettua tavallista vettä osavaltiossa, joka sijaitsee suurten järvien kainalossa. Olen varma, että se on erityisen hienoa vettä. Mineraaleja tietysti, ja suoloja tai jotain. Valtavat liput liehuvat hotellin pihassa joka päivä. Joka päivä on liputuspäivä, niin hienosta maasta on tietysti kyse. Joka päivä on uusi kertakäyttöpäivä. Hiltonin jäsenasiakkaan ei tarvitse syödä pestäviltä lautasilta; hän saa jokaiselle aamiaiselle jokaisen kupin ja kipon ja ruokailuvälineen joko pahvisena tai muovisena. Aamiaiselta lähtiessä hän kaataa tarjottimen sisällön suoraan valtavaan roska-astiaan.

Konferenssiuskollisuudesta saa ystäviä. Sellaisia, joita ei raaskisi jättää taakseen taas kerran kun Amtrak lähtee laiturilta. Sellaisia, jotka kertovat silmät loistaen luentotilaan lentäneestä ja polvelleen istahtaneesta kärpäsestä. Ja vaikka oman puolison uskollisuusohjelmassa olisi pysyvä optio ylimääräisille pähkinävoikeksi-ihmisille, olisi option käyttäminen aivan liian suuri riski. Siinä kävisi kuitenkin niin kuin Hiltonin kanta-asiakkuusjärjestelmän portaissa – takaisin ei olisi enää asiaa. Kuljetuttaisin tamman luokseni Floridaan, mutta kaiken muun kontaktin vanhaan maailmaan hoitaisin täydellisillä wifi-yhteyksillä.

Viimeisenä iltana toistakymmentä akateemista ihmistä istuu korealaisen karaokebaarin pienen ruskean huoneen keinonahkaisilla sohvilla ja laulaa täydellisen epäkorrektisti Sir Mix-a-lot’in biisiä Baby got back. Wifi-yhteys toimii myös tähtikaraokessa ja kuulen aamuyöllä, että mummuni on kuollut. Keskilännen ukkosmyrsky on ohi aamuyöllä, mutta Über-kuski ei koskaan saavu. Lyft toimii paremmin ja ehdin nukkua kaksi tuntia ennen Amtrakia Chicagoon. Edessä on 26 tuntia matkustamista ja itkun lykkäämistä. Mummu saunotti kerran Tapio Rautavaaran heidän pihasaunassaan. Meillä oli mummun kanssa yhteistä nämä aika legendaariset elämät.

Tuokiokuva Shikaakwasta

”Ja sit sen tyttöystävä narkki sen kytille. Oikeesti. Se oli vetäny sitä turpaan jo vaikka kuinka kauan. Hirveen näkönen naama joka toinen päivä. Ja mä olin, että lopeta nyt vitussa ne aineet. Että oikeesti, vittu mitä paskaa. Että sulla on ihan just kytät perässä. Ja sit siinä kävi niin. Sen muija narkki sen.”

Istun 1920-luvulla rakennetun Chicagon päärautatieaseman Grand Hallissa, pitkillä alkuperäisillä puupenkeillä ja odotan junaa. Kaiuttimista soi arkkitehtuurin ajan henkeen sopien Frank Sinatra. Vieressä puhuu puhelua aika valtavan iso mies. Amerikan kaupunkisuunnitteluyhdistys (American Planning Society) on valinnut rautatieaseman kansalliseksi Hienoksi Julkiseksi Tilaksi (Great Public Space). Trumpin myötä mainintaa on tarkennettu: ”Great Public Space, Just Great, It’s the Best”. Hienon Julkisen Tilan kriteereihin kuuluu yhteiskuntaluokkia ylittävä, kaikille saavutettavissa oleva julkinen tila.

”Hän valmistuu yhtä aikaa lukiosta ja ammattikorkeasta.”
”Eikä! Uskomatonta. Todella hienoa.”
”Kyllä. Hän otti ammattikorkean kursseja lukiossa. Suoritti molemmat yhtä aikaa.”
”Vaikuttavaa. Tosiaan huimaa!”
”Oikein hyvää matkaa teille, oli hauska tutustua.”
”Kiitos, samoin!”

Sinatran tilalla suuressa beaux-arts hallissa voisi soida elokuvamusiikin ehdoton virtuoosi Ennio Morricone, joka sävelsi musiikit Koskemattomiin (The Untouchables, 1987). Tässä Union Stationin pääaulassa kuvattiin leffasta kohtaus, jossa Kevin Costner ampuu pahiksia samalla kun irtonaiset lastenvaunut pomppivat alas suurta portaikkoa vauva kyydissään. Costner saa tietysti vaunut kiinni viimetipassa, suojaten koko ajan selustaansa tulittamalla kolmeen eri suuntaan.

Pieni, vaatimaton ja perushapan

Jouduin käyttämään äitienpäiväkortin heti aamulla, jo ennen kahdeksaa.

”Hei täältä on paperi loppu. Toisko joku mulle äitienpäivälahjaksi vessapaperia!” Siinä meni sen päivän momentti. Mutta lahja tuli kyllä ihan akuuttiin tarpeeseen.

Äitiviikko oli täysi. Töissä kyrpiintynyt arkkitehti ja yt-neuvotteluissa tarpeettomaksi todettu päällikkö käyttivät korrektissa kokouksessa molemmat ilmausta ”Mitä helvettiä”. Halusin hihitellä tilanteelle, mutta asiat olivat vakavia ja kiroilu ihan paikallaan. Kuljetin lasta terapiassa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Itse istuin vanhempien tapaamisessa tiistaina. Puoliso oli työmatkalla puolet viikosta. Edustin meitä molempia. Palaveerasin lapsen lääkärin kanssa pariin otteeseen puhelimessa, kävin apteekissa ja täytin lomakkeita kansaneläkelaitokselle. Kävin tallilla joka päivä, opettelin valjastamaan ja ajamaan tammalla; kotona purin, pesin ja rasvasin valjaat ja sain koottua ne takaisin oikein päin. Huomasin aina välillä, että minulla on toinenkin lapsi. Vein lapset leffaan ja järjestin viikonlopulle syntymäpäivät, joita varten luutusin lattiat. Vein myös autonrenkaan paikattavaksi ja muistin päivittää lapsen koulutaksiaikataulut.

Äitienpäivän iltana pakkasin samalla kun lapset nukahtelivat. Lupasin ottaa työmatkalle mukaan pienemmän lapsen pienen jääkarhupehmolelun. Valko-karhu kysyi lapselta möreällä äänellä, että uskaltaako äidin matkaan lähteä. Että osaako se huolehtia varmasti.

”Ei se aina oikein kunnolla. Mutta ihan ok, ehkä sä uskallat.”

Viikon USA:n matkalle lähdetään rutiinilla. Paitsi että sukkia ei löydy yhtään mistään. Tavallisia mustia sukkia. Etsin niitä niin kauan, että koko muu perhe nukkuu jo. Löydän yhden parin ja päätän vaaleassa kevätyössä lähteä matkaan yksillä sukilla.

Viikolla minulle selvisi myös, että tammani on niin sanottu ”vokkerilainen” eli isälinjalta löytyy valtaori Vokker, neljännessä polvessa. Sekin selvisi, että vokkerilaiset eivät ole erityisen hinguttuja, varsinkaan ratsuiksi. Niitä kuvataan pieniksi, vaatimattoman näköisiksi ja perushappamiksi. Kaikki kyllä ihan totta minunkin tammani kohdalla, mutta samaistun jotenkin vokkerilaisuuteen itsekin: pieni, vaatimaton ja perushapan. Lisäisin kuitenkin listaan vielä monipuolisen ja rautarhermoisen, perusvakaan, mutta uteliaan ja herkän. Sitäkin me olemme.

Istun lentokoneessa ikkunapaikalla. Vieressä istuva nuorimies on huomattavan hermostunut. Hän heijaa ja heiluttaa polviaan ja käsiään, naputtaa sormillaan ja jalkapohjillaan ja hymisee ja sukii ohimoitaan. Vilkuilee ympärilleen ja rummuttaa kännykkänsä näyttöä. Minun tammani on hyvä maastokaveri hermostuneelle ja säikymmälle hevoselle. Sen rauhallisuus tarttuu. Minä olen hyvä lentokaveri hermostuneelle miehelle: istun rauhassa ja kädet sylissä. Me vokkerilaiset emme osaa hätkähtää kovin pienistä.

Tällä kertaa ei tämän kummempaa. Vähän käyneet tylsäksi nämä kirjoitukset, pahoittelen. Touchdown Reykjavikissa ja seuraavaksi raporttia Chicagosta. Lentävä tamma kuittaa.