Keskikokoisia hetkiä

Käki on maannut selällään jo toista viikkoa, sen höyhenet ovat liikkuneet hiljaa edestakaisin kun toukat ovat tehneet ihon alla töitään. Olen seurannut elämän muuttuvaa muotoa joka kerta kun jätän auton katokseen. Sellaiselle ihmiselle, jolle sopivaa elämäntahtia määrittää kärpästentoukkien vauhti syödä autokatoksen ikkunalaudalle jätetyn kuolleen käen lihat, on tällainen päivä aivan liikaa.

Minulle luontaiseen rytmiin ei kuulu ollenkaan elämäntilanne, jossa menemiset ja tulemiset täytyy rytmittää eri paikoissa asuvien seitsemän aikuisen ja kymmenen lapsen mukaan. Jäljelle jää repaleisia minuutteja siellä ja täällä, jatkuvaa syyllisyyttä joka suuntaan ja pintaraapaisuja siinä kohti kun haluaisi edetä kärpäsentoukan vauhtia tärkeän asian tai ihmisen äärellä.

Olen kovin huono elämään hetkessä, jos hetket seuraavat toisiaan tiiviisti ja tuntiaikataulun mukana juosten. Olen hirveän hyvä elämään pitkissä ja rauhallisissa hetkissä. Mutta niitä ei enää ole. Paitsi kuolleen käen kanssa. Sen äärellä olen viettänyt enemmän aikaa kuin yhdenkään lähi-ihmisen. Se ei nimittäin liiku mihinkään. Haisee toki hieman.

Uuden ihmisen yöreppu jäi aamulla minun kotiini. Hetken päästä selvisi, että se on juuri väärä paikka repulle, sillä seuraavan yön hän nukkuisikin muualla. Kävimme läpi monimutkaisen logistis-ajallisen yhtälön ja sovimme, että kuljetan repun oikeaan paikkaan illan aikana. Sitä ennen kuljetin lapsen terapiaan yöpaita päällä (en noussut autosta), kirjoitin rahoitushakemusta ja kommentoin toisten hakemuksia ja epäonnistuin Skype Business –palaverissa.

Iltapäivästä siirsin repun autoon, ohjasin pienemmän lapsen etupenkille ja vilkaisin käkeä. Sen vatsahöyhenet eivät enää liikkuneet. Elokuvateatterissa oli hiljaista. Istuin silmät kiinni koko kaksi tuntia kun Ihmeperhe (osa 2) tempoili paikasta toiseen singoten kehojaan kumikäsillä katoilta helikopterien kyytiin ja rotkojen yli. Tai yritin istua, mutta puhelin värisi jatkuvasti viestejä sen päivän aikataulusta ja seuraavan päivän aikataulusta. Urakoin vastauksia ja pilkoin keskikokoisia hetkiä yhä pienemmiksi paloiksi, jotta aikaa riittää kaikille ja kaikelle. Puhelin värisi jälleen siinä kohti kun ihmeperhe pelasti maailman. Kohtalo-niminen tatuointitaiteilija muistutti seuraavan päivän ajanvarauksesta.

Näppäilin pimeässä sähköpostin neljälle jatko-opiskelijalle, joiden kanssa oli sovittu tapaaminen seuraavalle päivälle. Selitin, että tapaamista täytyy valitettavasti siirtää, sillä istunkin tatuoitavana juuri samaan aikaan kun pitäisi keskustella heidän väitöstutkimustensa etenemisestä. Että olen pahoillani, mutta seitsemän kuukautta sitten varattu aika oli jäänyt merkitsemättä kalenteriin. Ja että jos sanoisin ei herra Kohtalolle, joutuisin odottamaan toiset seitsemän kuukautta.

Ihmeperheen vauva liikkui valkokankaalla niin nopeasti, että suljin taas silmäni ja ajattelin käkeä. Sitä joka ei liikkunut enää mihinkään. Kunnes puhelin värisi taas. Isompi lapsi oli kotona, ulkona sateessa lukkojen takana. Vara-avain ei ollut paikoillaan. Elokuvaa oli jäljellä tunti. Kirjoitin viestin uudelle ihmiselle (joka ei todellakaan ole kovin uusi enää) ja kysyin ehtisikö hän ajaa meille ja päästää lapsen sisään. Odottaa meitä elokuvista kotiin ja napata leffateatterikierroksen Volvon kyydissä tehneen reppunsa ennen kuin hänen piti olla taas jossakin muualla.

Näimme toisiamme puoli tuntia, juuri sen verran, että joimme kahvit ja hän täytti ristikkoa viisi sanaa – katsoi yhden niistä ratkaisusivulta. Sitten hän lähti reppunsa kanssa yhteen suuntaan ja minä lasteni kanssa toiseen. Veimme pienemmän lapsen kanssa isomman lapsen yöksi isälleen. Parkkipaikkoja oli vähän. Onnistuin tekemään täydellisen taskuparkkeerauksen. Halusin jäädä autoon istumaan ihan hiljaa ja olemaan onnellinen asiasta. Ihan rauhassa. Niin että avonaisesta ikkunasta puhaltava pieni tuuli olisi liikuttanut hiuksiani, mutta muuten olisin ollut ihan liikkumatta.

Kotiin palatessa oli jo niin pimeää etten nähnyt käkeä. Mutta tiesin, että se oli yhä paikallaan.

 

 

Advertisements

Delfiinirunoja

Mukavuusalueen rajat kerryttävät pään ympärille kartiomaisen ääniaaltojen tihentymän ja yliäänipamaus ilmoittaa, että alue on ylitetty. Minusta ei ole koskaan ollut mukavaa olla heikko tai tarvita saati pyytää apua. Hirveän epämukavaa on ollut sietää itsessään piirteitä ja tunteita, jotka eivät ole kovin kypsiä tai rakentavia. Mielekkäämpää on ollut vältellä kokonaan tilanteita, joissa niitä tulisi esiin. Ja kolmekymmentäkuusivuotiaaksi mietin jokseenkin kohtuuttomasti sitä mitä muut minusta ajattelevat. Pidin yksityiset asiat ihan nätisti vain perhepiirissä, yleensä vain oman pääni sisällä.

Hävittäjät kykenevät yliääninopeuteen kerrallaan vain parikymmentä minuuttia. Minä olisin aika kovaa kalustoa puolustusvoimien hävittäjänä. Toki holtiton sellainen, syöksyisin ennen pitkää ihan varmasti omien joukkojen sekaan tai johonkin viattomien pitkäaikaissairaiden sinisilmäisten lasten kuntoutuslaitokseen. Ylittelen mukavuusrajoja yliäänipamausten saattelemana joskus tahattomasti, mutta yleensä nykyään tietoisesti.

Opettelen sietämään sitä, että olen hajallaan ja ristiriitainen, koska sitä kaikki muutkin ovat. Vaikka elämästä olisi helpompaa esittää yhtenäinen ja harkittu kokonaiskuva; silläkin on toki funktionsa. Vimmatusti välttelemistäni facebookin positiivisen ajattelun aforismeista yksi taisi toissapäivänä päästä algoritmimuurin läpi Airin näytölle. Siinä todettiin jotakin sen suuntaista, että jokaista rehellisesti kirjoitettua kipeää sanaa kohtaan on kymmenen ihmistä, joiden elämästä sanat kertovat. Eikä melkein mikään ole lohdullisempaa kuin tietää, ettei ole yksin.

Luin heti perään neljätoista paskaa aforismia, jotta sain karistettua yksisarvispölyn niskastani. Mutta silti tästä kirjoituksesta uhkaa tulla ällömietelmällinen. Jos joku on joskus tarkastellut yksisarvispölyhiukkasia elektronipyyhkäisymikroskoopilla niin tietää, että niiden reunoissa on pieniä väkäsiä. Ne jäävät kiinni pitkäksi aikaa. Mikrorakeiden tavoin ne päätyvät lopulta valtameriin ja kertyvät erityisesti delfiinien elimistöihin. Kunhan delfiinien ääntelyn tutkiminen edistyy, ymmärretään että ne ovat koko ajan olleet ylimaallisia aforismirunoilijoita.

Opettelen myös, että kuten muidenkaan minusta, ei minunkaan tarvitse pitää kaikista ihmisistä sen kummemmin. Sen sijaan pitää ja saa tarvita niitä ihmisiä, joista saa energiaa, rakkautta ja lohtua. Jokaisesta ei ole jokaiselle olkapääksi. Opettelen tunnistamaan ne olkapäät, jotka sopivat omaan poskikuoppaani. Aika usein ne ovat sellaisten ihmisten tai eläinten olkapäitä, jotka ovat jollakin tavalla itsekin myös rikki.

Ennen kuin lähden paikalliseen Citymarkettiin nojailemaan tuntemattomien ihmisten olkapäihin ja ylittämään äänivalleja, juhlistan hetken sitä melankoliaa ja raastavaa ydinperhekaipuuta, joka tätä syksyä rytmittää. Heitän ylävitosen sille keski-ikäiselle naiselle, joka kirjaimellisesti makaa keittiönsä mustalla laattalattialla ja märisee eksistentiaalista yksinäisyyttään. Juuri oikein eletty.

Erityisvanhemmansuojeluilmoitus

Olen potenut erityislapsivanhemman flunssaa. Se ei ole somaattinen sairaus ollenkaan; räkä ei lennä eikä keuhkoja tarvitse yskiä pihalle. Se on se kun on jaksanut henkistä mukilointia jo aika kauan ja sitten alkaa helpottaa. Se sama ilmiö, että tunnollinen ihminen sairastuu kun alkaa loma.

Kuluvan ja sitä edellisen viikon aikana on herännyt varovainen ajatus siitä, että lapsi on nyt ihan oikeasti hyvässä koulussa. Mutta sovitaan, että kuiskasin tuon äskeisen sellaisella taajuudella, ettei universumi kuule sitä. Sillä kun on ollut tapana läiskäistä seuraavana päivänä avokämmenellä naamalle jos uskaltautuu jostakin asiasta olemaan toiveikas.

Jatkan kuiskaamista: lapsi on karannut koulusta (kahdesti), haistatellut ja riehunut ja kieltäytynyt systemaattisesti melkein kaikesta. Mutta saapunut joka päivä hämillään kotiin, milloin koulutaksilla, milloin opettajan erikseen kyyditsemänä. Hämillään siitä, että mistään ei synnykään mitään suurta draamaa – ei edes siitä, että opettajan piti kyyditä lapsi kotiin kun koulutaksi ei odottanut karkureissulaista. Opettaja ja lapsi olivat tutustuneet kaikessa rauhassa kanalaan ja hoidossa oleviin lintuihin sillä välin kun minä palasin autokorjaamolta taksilla kotiin.

Volvon omamekaanikko Mikko veloitti hiukkassuodattimen vaihdosta kahdeksansataaviisikymmentä euroa. Se oli rahaa, joka piti pyytää Mastercardilta lainaksi, mutta ei kirpaissut juuri ollenkaan koska kotipihassa odotti poliisin ja lastensuojeluilmoituksen sijasta opettaja ja lapsi, jotka olivat todenneet, että mitä sitä pienistä, tämmöistä sattuu.

Opettaja totesi vanhempainillassa, että lapsella on kaikki oikeus testata uusi tilanne juuri niin voimallisesti kuin on tarve. Lapsi totesi illalla, että taitaa pitää opettajasta.

Erityislapsivanhemman flunssa hiipii päälle siinä kohti kun aavistaa, että kohta voi hellittää vähän. Minuun se on yleensä iskenyt vasta kun on jo ihan selvästi vara hellittää. Liekö ikääntymisestä johtuvaa, mutta tällä kertaa se vetäisi kanveesiin jo ennakolta. Jälki on aina ikävää lähi-ihmisille. Kun flunssa iskee, on erityislapsivanhemmalla takanaan pitkittynyt ajanjakso ylisuorittamista. Itsehillintää, univajeen sietämistä, henkistä puskurointia, yli-inhimillistä aikuisuutta ja jämeryyttä. Patoutunut aikuisuus purkautuu flunssan alkaessa yhtä voimakkaasti kuin vihreä bakteeritulehdusräkä sieraimista jos osaa niistää oikein hyvin.

Erityislapsivanhempi muuttuu hetkessä pieneksi märäksi rätiksi, jolla aikuisuus pyyhkii takapuolensa. Hän tarvitsee kädestä pitämistä, olemattomaan mustelmaan puhaltamista, silityksiä ja rään pyyhkimistä poskelta. Hän tarvitsee ihan hervottomat määrät huolenpitoa ja rakkautta, koska on käyttänyt omat varastonsa tyhjiin. Ja auta armias, jos sitä ei ihan heti ole. Ja ihan koko ajan. Mielellään vuorokauden ympäri. Silloin erityislapsivanhempi kierii lattialla ja huutaa, että maailma on paha ja kukaan ei välitä. Hän ei suostu pukemaan puhtaita vaatteita ja vaatii kukkia ja irtokarkkeja tai tulkitsee niiden puutteen vakavaksi laiminlyönniksi. Tekee itsestään erityisvanhemmansuojeluilmoituksen.

Yleensä erityislapsivanhemman rinnalla on toinen erityislapsivanhempi ja flunssat vuorottelevat ja aina on kainalo, jossa tankata koska sen tarve ymmärretään. Mutta on iso joukko erityislapsivanhempia, joiden rinnalla on kumppani, joka ei itse ole erityislapsivanhempi. Ja siinä vasta onkin rooli. Nostan hattua teille kaikille, jotka jaksatte pyyhkiä väsyneen ihmisen räkää vaikkette ymmärrä yhtään mistä kaikki johtuu. Jaksatte istua vieressä illasta toiseen ja kuunnella ja kannatella kohtuutonta flunssavalitusta. Kyllä se joskus loppuu. Kunnes taas alkaa. Mutta tärkeintä on olla vieressä. Mielellään ihan tauotta.

 

 

 

Lääkärisuma

Yleislääkäri oli kauhean empaattista sorttia. Istahdin vain alas ja kerroin miksi tarvitsen sairaslomatodistuksen. Omasta mielestäni puhuin aika vähän dramatisoiden ja niukasti kuvaillen – mitä sitä turhaan molempien aikaa hukkaamaan. Joko hän oli polttanut jointin edellisellä tauolla ja silmät verestyivät punaisiksi vasta siinä kun puhuin tai sitten hän liikuttui jostakin mitä sanoin. Sain todistuksen määrittämättömästä akuutista stressitilasta kyynelsilmäiseltä lääkäriltä. Ja peruin ensimmäistä kertaa ikinä sovitun työmatkan tehtävineen. Töitähän tein silti, mutta yöpuku päällä asuntovaunussa.

Edellisenä päivänä lastenpsykiatri oli jälleen kerran tavannut lasta ja totesi, että lapsen hänelle esittämä leikki oli huolestuttavaa. Hän kysyi, että huolestuttaako meitä. Minä totesin, että teen joka päivä monta kertaa aktiivisesti valinnan olla huolestumatta ja valitsen sen sijaan keskittyä positiiviseen. Että muuten en olisi tässä nyt.

Huomautin, että nytkin voisin joko huolestua asiasta, jolle en voi tehdä enää yhtään enempää kuin mitä koko ajan teen ja toisaalta jolle tehdään jo paljon. Tai sitten voisin keskittyä vaikka siihen, että vuosi sitten tässä samassa tapaamisessa lapsi oli pitänyt raahata huoneeseen ja hän vietti koko ajan tuolin alla karjuen ja sylkien. Nyt hän oli kävellyt itse huoneeseen ja onnistunut olemaan rauhassa kahdestaan lääkärin kanssa koko kaksikymmenminuuttisen ajan. Se on ennenkuulumaton edistysaskel. Minä valitsen keskittyä siihen.

Ja sitten saimme lausuntoja ja lausuntopyyntöjä ja lähetteitä sinne ja tänne ja verkostokutsuja ja palaveriaikoja. Lapsi sai ylenpalttiset kehut hyvin menneestä käynnistä – meiltä, ei lääkäriltä. Ja lasten isä järjesti minulle vapaan illan, koska itkin jo siitä, että lapsi sattui aivastamaan. Jäi minun kotiini lasten kanssa, leikkasi nurmikon ja hoiti eläimet ja lapset. Sanoi, että saan palata vasta aamulla.

Minä ja luterilainen lihansyöjä käytimme harvinaisen kahdenkeskeisen illan syömällä illallisen huoltoasemalla (hän kebap-annoksen, minä kasvishampurilaisen), käymällä ostoksilla Citymarketissa ja katsomalla melkein loppuun asti keskinkertaisen hääaiheisen komedian. Ja nukahtamalla ajoissa. Vertailimme myös omia ensimmäisiä häitämme ja mietimme minkälaiset uudet häät haluaisimme, jos ikinä enää menisimme naimisiin (hän ehkä, minä en). Tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka hieno hotelli tarjoaisi häävastaanoton ilmaiseksi, sitä ei ainakaan otettaisi. Että ehkä se huoltoaseman baari ennemmin.

Ja ennen kuin nukahdin mietin elämää tässä neljänkymmenenyhden vuoden kohdalla: lääkäreitä, itkemistä ja huoltoasemaruokaa. Eikä se oikein tuntunut miltään.

Tänään järjestin aikaa tammalle. Käveltiin ja ravattiin soratietä pitkin metsään, laukattiin itsemme kunnon hikeen ja käveltiin takaisin tallille. Ehdin kertoa tammalle kaikenlaista mikä pelottaa ja mietityttää. Se ei huolestunut. Lauloin joululauluja, suunnittelin unelmahäitä, kiroilin kahdesti, kysyin tiesikö tamma mikä ihme oli asuntovaunun akkuun menevän vivun tarkoitus. Ei tiennyt. Se söi ohdakkeita ja siankärsämöä ja halusi vaan laukata.

Ja tänään ennen kuin nukahdan mietin tammaa. Sillä ei ole minkäänlaista tutkintoa tai titteliä – vain Vokkerin kuuluisat ravigeenit – mutta saan siltä enemmän apua ja tukea kuin yhdeltäkään ihmislajin pitkälle kouluttautuneelta ammattilaiselta. Se on huoltoasemaversio lääkäristä: lohduttavan suoraviivainen ja selkeä maatiainen. Mietin sitä miten se jaksaa ja suostuu kantamaan minut. Ja olen hirveän onnellinen.

 

 

Toivo on höyhensiipi

Lapsi on rikkonut koulussa ikkunan. Lasku tulee kuulemma perässä. Käyn ostamassa Omar-munkit ja istumme iltapäiväkahvilla asuntovaunussa, omassa pihassa. Totean, että nyt oli sitten ilmeisesti vähän huonompi päivä. Mutta että eipä sille voi mitään, kovasti pitää vaan yrittää enemmän seuraavana päivänä. Että nyt on kuitenkin koulu, josta kaikella todennäköisyydellä ei laiteta pihalle vaikka mitä tapahtuisi.

Minä olen kasvanut huiman matkan siitä kymmenvuotiaasta tunnollisesta tytöstä, joka itki käytösnumeron laskua kymmenestä yhdeksään. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tässä vanhassa asuntovaunussa istuu äiti, jonka syke ei edes nouse vaikka hänen lapsensa on rikkonut ikkunan koulussa. Olen aika tyytyväinen. Tulee jämerä olo.

Seuraavana aamuna lapsi, joka aistiyliherkkänä inhoaa pitää alushousuja ja jättää ne pukematta aina kun silmä välttää, vaatii saada bokserit. Ihmettelen, että mistä nyt tuulee. Hän toteaa, että aina kun pidetään kiinni niin housut valuu ja on noloa, että näkyy pylly. Hänelle on normaalia valmistautumista koulupäivään se, että valmistautuu kiinnipitoon. Sitä tapahtuu joka päivä. Se ajatus kirpaisee, mutta siitäkään ei nouse syke – enää.

Täytän oppilastietolomakkeen. Se on ollut vähän erilainen jokaiseen kouluun, jossa lapsi on ollut. Nyt ollaan selkeästi erityiskoulun oppilaan lomakkeen äärellä. Kirje on osoitettu lapsen huoltajalle (ei vanhemmalle), perustietoihin kuuluu paitsi ensimmäinen niin myös toinen kansalaisuus, ruokavalion kohdalta löytyy vakiorastina sianlihaton ruokavalio, ja huoltajien yhteystietoja varten on kolme kohtaa. Kolmelle huoltajalle. Osoitetietokenttiäkin on enemmän kuin yksi.

Lapsi on pyytänyt, että hänelle ostetaan meikkejä. Pyydän tarkentamaan, että minkä väristä luomiväriä. Hän oikaisee, että tarkoittaa puuteria. Vaaleaa puuteria, että hänet saisi näyttämään vaalealta. Koska muuten häntä pelätään. Kuulemma toissapäivänä pyörätiellä oli tullut vastaan pieni lapsi, joka oli hänet nähdessään juossut äitinsä selän taakse. Tässäkin kohti syke ennallaan, mutta pala kurkussa.

Luterilaisen lihansyöjän elämänoppaassa sanotaan, että niin pysyvät usko, toivo, ja rakkaus. Minulle niistä tärkeimpiä ovat aisaparit toivo ja rakkaus. Ilman toista ei ole toista, eikä rakkaus ole toivoa suurempi. Ne ovat kenties yksi ja sama asia.

Emily Dickinsonille toivo on höyhensiipi, joka asettuu sielun oksalle, laulaa sanatonta laulua lakkaamatta, aina. Hyvin haastavan lapsen äitinä toivo on kaikki mitä on. Mutta silloin kun sen sanatonta laulua ei kuule, on tärkeää, että sitä löytyy lähi-ihmisistä. Ei huolta. Toivoa.

Ruokin viimeistä kahdestakymmenestäkuudesta tänä kesänä hoitamastani tervapääskyn poikasesta. Se on kasvanut hyvin, mutta luopunut toivosta. Lakannut syömästä vaikka sen paino ei vielä riitä ja siipien pitäisi kasvaa vielä hetki. Toivon sen puolesta ja syötän pienempiä palasia kerrallaan. Painan nenän sen niskaan ja pyydän sitä uskomaan, että se pääsee vapaaksi.

*

“Hope” is the thing with feathers –
That perches in the soul –
And sings the tune without the words –
And never stops – at all –

And sweetest – in the Gale – is heard –
And sore must be the storm –
That could abash the little Bird
That kept so many warm –

I’ve heard it in the chillest land –
And on the strangest Sea –
Yet – never – in Extremity,
It asked a crumb – of me.

 

 

Diadeemi on otsaripa

Tänä kesänä löysin ristisanat. Eire on Irlanti, tulivuori aina Etna, lintuja ovat naakat ja lääketehdas yleensä Leiras. Kesän voi jakaa kahtia aika tarkalleen aikaan ennen ristisanaharrastusta ja sen jälkeen.

Alkukesästä yritin sinikkäästi olla sellainen äiti ja kumppani, joka on aika iloinen ja riittävän aikaansaava, pitää kotinsa suhteellisen siistinä ja auki kaikille. Semmoinen, joka laittaa ihan hyvää ruokaa, järjestää kivoja pieniä reissuja, joista kaikki tykkäävät ja viettää aikaa myös aikuisseurassa. Ajattelin, että siinä vasta rento suhtautuminen kesään. Ei mitään suuria suunnitelmia, mutta mukavaa puuhailemista. Että minä se vasta osaan rennon kesän – lähi-ihmiset varmasti nauttisivat.

Mutta aika pian paljastui, että omasta mielestä vaatimaton rimani oli Petri Keskitalon ennätysluokkaa. Ruoistani ei juurikaan tykätty – väri oli väärä, sivumaku oli väärä tai tuote oli väärä. Minä olin väärä. Kodin huomautettiin olevan sotkuinen ja likainen, reissuille ei haluttu tai ehditty lähteä tai jos lähdettiin niin lääkitys ei riittänyt tai ilmastointi toiminut. Pienempi lapsi jumitti kaupungilla, autossa, kaupassa, kyläpaikassa, suojatiellä ja helvetti soikoon huussissa ja keskellä järveä. Vähemmän meitä tuntevat ihmiset alkoivat vihjailla, että josko lapsi tarvitsisi tiukemman kurin. Niinpä takaisin palattiin aina riekaleinaja syvästi häpeissään, silloin kenties kahdesti kun kotoa johonkin päästiin.

Itsesäälin alhossani tulkitsin, että minä en kelvannut kenellekään, en edes kesälle. En vieläkään riittänyt tai ollut hyvä. Kohta kesä hankkisi rakastajattaren, joka osaisi kaiken paremmin.

Kun kesälomaa oli jäljellä kolme viikkoa, ostin heräteostoksena Citymarketista mökkireissulle ristisanoja. Kesäristikkoekstra – runsas ja helppo – vähän niin kuin minä. En ostanut ruokaa kenellekään muulle kuin itselleni ja omille lapsilleni (tervapääskyille toki jauhelihaa, ne nielivät kiitollisina ja kasvoivat), enkä huolehtinut yhtään kenestäkään muusta ihmisestä. Opettelin taas itsekkyyttä. Sitä joka oli jäänyt kolmannelle luokalle kun opettaja huomautti vanhemmilleni, että tyttärenne on hieman itsekäs ja päätin, etten enää koskaan olisi.

Luterilainen lihansyöjä aka possessiivisuffiksini oli yllättävän taitava ristikoissa ja teki niitä sellaisella pieteetillä, että olisi voinut olla vaarini reinkarnaatio. Se levollinen tuttuus, joka oli napannut jalat alta tammikuussa, juurtui entistäkin syvemmälle. Siitä eteenpäin emme muuta tehneetkään – melkein. Ja se riitti. Ja minä riitin siihen, että makoilin ja istuskelin terassilla ja katselin kuinka ruoho kasvaa eikä kukaan poimi marjoja tai tee raparperista mitään. Ristikko kerrallaan luovuin asioista, joita olin toivonut tai suunnitellut.

Tähän ei tule sellaista loppua, että olisin valaistunut ja tyytynyt vähempään – löytänyt sisäisen rauhan ja onnellisuuden luopumalla kiireestä ja odotuksistani. Edelleen on aika kiusallista, että kotona on koko ajan sotkuista, nurmikko on leikkaamatta ja lapsista tulee einesruokien ansiosta ensimmäiset korkean kolesterolin vuoksi kuolleet alaikäiset Suomessa.

Pienempi lapsi aloitti jälleen uuden koulun. Toisena päivänä ohjaaja soitti, että oli ollut tunnin kestänyt kiinnipitotilanne. Minä haluaisin olla se ihminen, joka ehtii poimia edes vähän marjoja ja tehdä niistä piiraan, tai saa leikattua nurmikkonsa. Koska nauttisin siitä, ja koska minulla on ikävä sitä. Mutta tällä hetkellä minulla on semmoinen lapsi, jonka rakastamiseen kuluvat melkein kaikki voimat joka päivä (hän ei yrityksistä huolimatta pysty olemaan isänsä luona käytännössä lainkaan).

Melkein kaikki voimat. Koska sitten kun lapset nukkuvat niin minä ja luterilainen lihansyöjä istumme terassilla ja täytämme ristisanoja myöhään. Eikä paljon muuta tarvita. Eikä kai ole onnekkaampaa, kuin että on löytänyt toisen, jolle se riittää ihan hyvin.

 

 

Possessiivisuffiksini <3

Lapsilaumastamme kaikki on sijoitettu hetkellisesti eri puolille kaupunkia ja käsillä on harvinainen kahden aikuisen sunnuntaikeskipäivä, joka aloitetaan jännittävästi Citymarketista. Essi, 30 on keksinyt, että perheenisät kaipaavat läheisyyttä ja että hän voisi tarjota sitä maksua vastaan. Iltapäivälehden lööppijuttu liittyy aiempaan keskusteluumme Kantin kategorisesta imperatiivista ja Essin kirvoittama jatkokeskustelu on lastenvaateosaston kohdalla pääsemässä vauhtiin. Mutta sitten tapahtuu jotakin aivan liian jännittävää.

Minä huomaan hedelmäosastolla suuren kiiltävän italialaisen appelsiinimehunpuristuskoneen. Sellaisen läpinäkyvän, joka on täynnä oikeita oransseja isoja appelsiineja. Vieressä on tyhjiä pulloja. Koneessa on vipu ja ohjelappu. Vedän vivusta ja kone pyörittää ja puristaa appelsiineista mehun suoraan pieneen muovipulloon. Se tapahtuu vaivattomasti, mutta aivan liian nopeasti. Tekee mieli täyttää toinenkin pullo. Ohjeisiin on kirjattu ”Pullotettu mehu on ostopäätös”. Miksei seuraaville asiakkaille voisi täyttää pulloja jo valmiiksi? Tai entä jos jäisin seisomaan koneen viereen ja tarjoutuisin täyttämään pullon aina kun joku haluaa mehua. Haluan vetää vivusta vielä kerran!

Uusi ihminen seuraa vierestä kun hihkun miten tyydyttävää mehupullon täyttäminen on. Olen kehittänyt Essille vaihtoehdon. Ostan tuoremehupuristinkoneen ja alan myydä mehuntekoaikaa. Jos moraali ei anna periksi tavata Essiä niin tervetuloa puristamaan appelsiinimehua kanssani! Olen ihan vähällä puristaa toisenkin pullon, hintaan 8,90/litra, mutta uusi ihminen(*) saa houkuteltua minut hiljalleen kauemmaksi koneesta.

[ (*) Toivon määrittelyapua. Uusi ihminen ei ole enää kovin uusi. Takana on neljännesvuosi, mikä on jo Hyvin Pitkä Aika. Poikaystävä hän ei ole, koska hän ei ole kuusitoistavuotias juuri viiksiä kasvattava jannu. Miesystäväkään hän ei ole, koska minä en ole keski-ikäinen bisnesnainen – vain keski-ikäisillä jakkupukunaisilla on miesystävä. Puoliso hän ei toki ole, vaikka pienempi lapsi tyyrää meitä koko ajan naimisiin. Pelkkä ”mies” antaa myös olettaa, että olisimme naimisissa. Kumppani puolestaan kuulostaa siltä, että omistaisimme yhdessä lakifirman. Rakastaja viittaa siihen, että tapaisimme toisiamme vain öisin. Nyksä (vs. eksä) saa ajattelemaan Matti Nykästä ja juorulehtien kansissa puitavaa suhdeverkostoa.

Huffington Postin teettämän kyselyn mukaan suosituin yli 30-vuotiaiden ei-naimisissa olevien pariskuntien käyttämä nimitys toisesta osapuolesta on kumppani. Vastaajajoukko on kuitenkin englanninkielinen ja siellä sana ”partner” on varsin vakiintunut arkikielen ilmaus (sitä käytän itsekin englanniksi ongelmitta), mutta en osaisi luontevasti ilmaista Citymarketin myyjälle, että ei huolta, minua mehukoneen ääreltä päättäväisesti poispäin saatteleva ihminen ei ole satunnainen markettiahdistelija vaan kumppanini.

Päädyn paremman puutteessa rakenteeseen persoonapronominin genetiivimuoto + ihmisen nimi + possessiivisuffiksi. Sitä käytetään esimerkiksi näin (käytän esimerkissä nimenä geneeristä suomalaista miehen nimeä):

”Anteeksi, häiritseekö tuo mies teitä? Haluatte selvästi puristaa lisää appelsiinimehua, mutta hän näyttää raahaavan teitä pois koneen luota.”
”Ei lainkaan! Hän on minun Mattini”]

Pääsemme etenemään maustekastikehyllylle ja valitsemme sopivaa pestokastiketta pastasalaattilounaaseen. Minun ihmiseni poimii hyllystä sitruunapestokastikkeen. Kumpikaan meistä ei ole maistanut sitä aiemmin. Se on riski. Katsomme toisiamme käytävällä kuusi ja päätämme olla rohkeita. Juuri tällaiset yhdessä koetut jännittävät asiat ja uhkarohkeat askeleet hitsaavat parisuhteita lujemmiksi, tuottavat tiiviitä possessiivisuffikseja ja auttavat kestämään tulevia vastoinkäymisiä.

Pääsemme kotiin ja ehdimme tehdä sitruunapestopastasalaatin (jäätävän herkullista, minun ihmiseni ottaa lisää kaksi kertaa) ennen kuin lapset alkavat palailla ja viedä meitä taas eri suuntiin. Keskipäivän hetki Citymarketissa oli kuitenkin täydellinen. Muistelemme sitä minun ihmiseni kanssa vielä pitkään.

 

 

 

Jalismutsi

”Moi se oon minä. Sitä vaan, että tuleeko säärisuojat sukkien alle vai päälle?”
”Miten mä erotan jalkapallon muista palloista, etten osta sille vaikka lentopalloa!”
”Onko erikseen nappulakengät tekonurmelle ja ulos?”

Onkohan ketään vanhempaa ikinä jännittänyt lapsen ensimmäiset jalisharkat yhtä paljon kuin minua. Urheilukaupasta olisi pitänyt hankkia pelivermeiden lisäksi sykemittari ja soittaa hallille etukäteen ja kysyä että onhan siellä varmasti defibrillaattori.

Lapsi tuli meille aikanaan sellaisen paperimäärän saattelemana, että piti konsultoida tuttua lääkäriä kokonaiskuvan saamiseksi. Oli epäilty kuuroksi ja CP-vammaiseksi, neurologisia ongelmia pidettiin todennäköisinä ja motorista kehitystä erityisen viivästyneenä. Siinä vasta osa somaattisista havainnoista, psyykkisiin parivuotiaana vasta viitattiin ja niitä on sittemmin riittänyt huomattavasti enemmän.

Lapsi oli saanut lastenkodissa fysio- ja toimintaterapiaa, jotta nähtäisiin saavuttaako hän ikätasonsa motorisesti. Kotona neuvolassa arvioitiin, että lapsi liikkuu ihan tarpeeksi hyvin, mutta näössä epäiltiin vakavia ongelmia. Kunnes selvisi, että lapsi huijaa neuvolan hoitajaa näkötestissä niin taitavasti, että se selvisi vasta kolmannella testikerralla.

Liikkumisen jäykkyyttä ja koordinaatiokykyä suurempi haaste harrastamisessa onkin ollut lapsen aikuisia raivostuttava omaehtoisuus, keskittymiskyvyn puuttuminen ja impulsiivisuus. Breakdance-porukasta lapsi lensi pihalle parin kuukauden jälkeen ja kehitysvammaisten liikuntakerhostakin ensimmäisen lukukauden jälkeen. Jos haluaa liikuntaharrastuksen, mutta ei kestä meteliä ja vilinää, provosoituu toisten pienimmistäkin kommenteista eikä halua noudattaa ohjeita niin mahdollisuudet ovat aika minimissä.

Käyn kaupassa ennen harjoituksia. Ison marketin parkkipaikalta löytyy harvinainen läpiajopaikka. Sen täytyy olla merkki. Lapsi on hinkunut jalkapallojoukkueeseen jo vuoden. Välituntien pallonpotkimisen päättyminen verisiin neniin ja revittyihin vaatteisiin on vähentynyt ja loppunut vuoden aikana. Lautapeleissä häviäminenkään ei pääty enää raivareihin ja terapiassa on päästy siihen, että lapsi miettii olotilojensa syitä ja on oppinut jo jonkin verran säätelemään omaa käyttäytymistään hankalissa tilanteissa. Alkuvuoden shakkiturnaukset uuden ihmisen kanssa osoittivat viimeistään, että lapsi sietää jo pettymyksiä, osaa keskittyä ja mikä haastavinta: myös jättää asioita kesken ja ratkaisematta. Tulin siihen tulokseen, että jalkapalloa uskaltaisi ehkä testata.

Nappisten nauhojen solmiminen kankeilla ja heikoilla sormilla oli niin vaikeaa, että läpiajopaikkaparkkeerauksen jälkeen hain marketista pikalukolliset nauhat. Niitä oli ainoastaan yhden värisiä: punaisia, lapsen lempiväriä. Toinen merkki. Ihan varmastihan sen täytyi olla merkki.

Kotona harjoiteltiin säärisuojien ja sukkien pukemista. Ensimmäisellä kerralla operaatiossa kesti kaksikymmentä minuuttia. Lapsen aistiyliherkkyys ja asioiden kontrollointitarve tarkoittaa, että pitkissä polvisukissa ei saa olla ainoatakaan ruttua, raitojen pitää olla suorassa ja säärisuojien täsmälleen samalla korkeudella molemmissa jaloissa. Istuimme kylpyhuoneen lattialla neljänä eri kertana kahtena päivänä ja kannustin lasta suoriutumaan vähän nopeammin ja sietämään epäsymmetrisyyttä ja muutamaa ruttua.

Ja siellä se nyt juoksi. Toisten samanikäisten kanssa, jotka olivat paljon taitavampia ihan kaikessa. Istuin kentän reunalla kädet hikisinä ja odotin mitä tapahtuu. Olisin nykäissyt vieressä istuvaa Muhammedin (pelinumero 38) isää hihasta ja kysynyt osaako tämä elvyttää, jos olisin uskaltanut. Ihan siltä varalta, että kuolen jännityksestä ja lapset jäävät ilman äitiä – ja joutuvat kertomaan äidin kuolinsyyksi todella nolon jalisharkkojen jännittämiseen kuolemisen.

Lapsi teki sinnikkäästi harjoituksia muiden perässä, kaikki aina ensin aivan väärin, mutta kuunteli ohjeita ja teki uudestaan kerta kerralta paremmin. Harkkojen jälkeen käytävästä juoksi hirveälle pistävälle miehen hielle haiseva lapsi, joka totesi, että ”Oli tosi kivaa, vaikka en mä vielä osannu oikein mitään – en päässy niihin juttuihin oikein mukaan. Mutta paidan saa äiti perjantaina! Ihan oikean pelipaidan!”

Minä vollotin vasta kotona. Menin muka puuliiteriin hakemaan leivinuuniin puita.

 

 

Levolle lasken

”Mää en ehtiny kyytiin, en ehtiny, en eeeeehhhtiny, eeeeennnn ehtiny, mää en ehtiny kyytiin, enehtinykyytiin – isiiiiiiii-äääääähhh enehtinyeeeeääääeeeen. MÄÄ EN EHTINY KYYTIIN!”

Seisomme vierekkäisillä itsepalvelukassoilla pipopäisen nuorenmiehen kanssa. Hänen auto-ostoskärryissään huutaa punaisena arviolta kolmevuotias lapsi. Istuu kärryautossa ja kirkuu ettei ehtinyt kärryauton kyytiin. Isänsä piippaa viisi litraa maitoa, ruispalapussin, tomaatteja ja maksalaatikkoa. Hymyilee hyväntuulisena ja toteaa lapselleen rauhassa, että siellähän sinä olet.

”MUTTA MÄÄ EN EHTINY-YYYYHHHYYY-HYYYYÄÄÄÄHHHHHTINY!”

Kaupassa kirkuvat lapset ovat yleensä kohtuuttomia. Tämä kyseinenkin toppapukulapsi on sietämättömän epälooginen. Olen ihan vähällä kyykistyä autokärryn viereen ja huomauttaa lapselle, että anteeksi vaan, minä olen tehnyt puoli tuntia ostoksia samaa reittiä kuin hän ja isänsä, kuunnellen koko puoli tuntia – ympäri kaupan liikkuvasta autokärrystä – kuinka hän ei muka ehtinyt kyytiin, vaikka ”KOKO AJAAAAAAANHAN SÄÄÄÄÄÄ OLET SIELÄ ISTUNUUUUUUUUU-YYÄÄÄÄHHHHH!”

Piippaan sen sijaan pussin kaninruokaa, rucolaruukun, kirsikkatomaatteja, kaksi pulloa hipsteriolutta (uudelta ihmiseltä opittu tapa) ja Hälsans Kökin soijachorizomakkaroita. Pakenen paikalta ja huokaisen pääni sisällä sille, jota kutsun universumiksi ja jolle olen jutellut lapsesta saakka (silloin toki kutsuin sitä Jeesukseksi), että kiitos. Siitä, että kotona ei kilju kukaan. Siitä, että minulta ei kukaan odota kovin paljon mitään. Siitä, että uusi ihminen auttaa jaksamaan ja pysymään pystyssä koska vain on (siitä ihmeestä, että hän on!). Siitä, että lapset ovat terveitä ja tarpeeksi reippaita.

En ole moneen kuukauteen jaksanut yhtään mitään ylimääräistä. Siirryn universumin jälkeen keskustelemaan tiukasti itseni kanssa. Toistelen, että kenen tahansa pää väsyy kun monen vuoden jaksaminen ja pinnistely viimein loppuu. Että maaliviivan jälkeen saa maata ja puuskuttaa ja itkeä kauan. Että on ihan ok, jos puolet kaikista kaikkien vaatteista on koko ajan pesemättä ja talo sotkuinen. Että on ihan ok valita siltikin vain olla ja maata. Yksin ja kainalossa. Tehdä vain sitä mistä tulee hyvä mieli. Onneksi sitä lajia on paljon.

Elämässä on yhtä aikaa sellaista onnellisuutta, ettei sellaista vielä tähän mennessä ole kokenut koskaan, ja ruhjeita, joiden parantumisessa kestää aikaa. Ja universumi ja minä käymme päivittäin keskustelua siitä miten näiden kahden kanssa voi ihan hyvin elää päivä kerrallaan. Ja että ei ole kiire palata sisäänpäin käpertyneestä siilistä takaisin maailmaa parantavaksi toimijaksi.

New Yorkissa odottaa muutaman päivän päästä maailman suurin oman alan ajatustenvaihtotapahtuma. Kalenteri on täynnä kahvi-, lounas- ja illallispyyntöjä jokaiselle päivälle. Kolmessa eri tilaisuudessa odotetaan puhetta. Minä koetan saada hyvin väsyneen siilinpääni lennätettyä Atlantin yli ja itseni ulos hotellista joka aamu. Toivoisin mukaan uuden kainalomiehen, jonka kanssa jaksaisin ihan mitä vaan. Mutta meidät erottaa hetkeksi maailman toiseksi suurin valtameri.

Ihana murrosikäinen isompi lapsi miettii iltapalapöydässä mikä hänestä voisi tulla isona. ”Joku työ, jossa voi olla mahdollisimman antisosiaalinen”. Kannatan ajatusta ja googlaamme lisätietoja insinöörikoulutuksesta.

Mitä odotat vielä?

Kun muutama vuosi sitten aloitin tämän blogin, oli oikea lonkka juuri sahattu kahtia ja ruuvattu kiinni, sille ei saanut varata painoa ja niinpä kävelytin koiria lähimetsässä kyynärsauvojen kanssa, huudellen kesyä kotipulua takaisin kotiin. Silloisella puolisolla oli menossa järjestyksessä jo toinen rinnakkaissuhde. Uskoin aluksi, että kunhan toinen saa elettyä menetetyn nuoruutensa takaisin, niin riitän taas. Siitä ei kuitenkaan voinut kirjoittaa. Onneksi elämässä oli siinä määrin tragikomiikkaa, että aiheita riitti ilmankin.

Kesti viisi vuotta kerätä rohkeutta irrottautua suhteesta joka satutti molempia. Enkä lopulta edes ollut se rohkeampi. Voimakas ja sinnikäs ja iänkaiken jaksava, kyllä, mutta loputtoman pelokas. Eikä pelossa ole tervettä elää. Toisaalta yhtään aiemmin en olisi uskaltanut tai jaksanut hypätä kyydistä. Loikkaan täytyi kasvaa yllättävän kauan. Kasvoimme siihen tietämättäni lapsen kanssa yhtä matkaa. Hänen haasteidensa kautta menetin kerta toisensa jälkeen tunteen siitä, että elämää voi hallita tai suorittaa, äitinäkään. Yhtään mitenkään. Tai että sillä olisi mitään väliä mitä kukaan muu ajattelee, minusta tai lapsesta. Meitä ei määritä kukaan muu; meillä on ihan oma normaali ja se riittää.

Taivas ei pudonnut niskaan kun lapsi veti ensimmäisen kerran turpaan päiväkodin hoitajaa. Eikä silloin kun hän sai tehostetun tai erityisen tuen päätöksen, avustajan, pienryhmäpaikan, sairaalakoulupaikan, psykoterapian, lukemattomia muita hoitosuhteita matkan varrella. Ei yhdestäkään harrastuksesta, josta hänet potkittiin pois, yhdestäkään kaverin vanhemman viestistä, jossa toivottiin ettei lapsi enää tulisi heille leikkimään. Ei siitä syvästä häpeästä, jota vanhempana tunsin jatkuvasti omasta riittämättömyydestäni – lisänä sille riittämättömyydelle, mitä koin puolison suhteen. En ollut tarpeeksi kenellekään.

Mutta mitään kamalaa ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan paljon hyvää. Ja sitä enemmän hyvää, mitä vähemmän oli menetettävää – mitä enemmän uskalsin päästää irti. Ja kuten niin monta kertaa on tullut sanottua, lopullisesti löysin uudestaan riemun ja rohkeuden oman tamman viereltä. Sen, jonka ostin kahden päivän harkinnan jälkeen aika lailla hetken mielijohteesta.

Jälkeen päin katsottuna olen tehnyt kaikki elämäni isot päätökset nopeasti ja näennäisen järjettömästi intuitioon nojaten. Ne päätökset, joista on tullut hyviä ja oikeita. Harkitsemalla olen yleensä päätynyt huonoihin ratkaisuihin. Intuitio, kuten sitäkin olen joskus pohtinut, ei kuitenkaan ole ei-tietämistä. Sillä on vankka pohja aiemmissa kokemuksissa ja tiedossa, usein sellaisissa monimutkaisissa syy-seuraus-tausta-asetelma-poikkeama-yhdistelmissä, joita ei voi edes pukea sanoiksi. Intuition tunnistaa siitä, että tietää, muttei osaa sanoa miksi tietää.

Jos vaikka toinen laulelee ääneen, tai osaa kirjoittaa oikein ”16:ksi” ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että olisi kotona – ollut jo pitkään – niin siinä kohti tietää, muttei tiedä miksi.

Vein tamman kaupunkiin ostoksille. Laitoin sille sen vähän paremman riimun. Minun tammaani ennen satulakaupan sovituksessa seisoi hieno kilpahevonen, jolla oli aluloimi ja päälyloimi ja kaikki suojat putipuhtaana ja jokainen karva ojennuksessa. Edellinen porukka katsoi hymyillen kun minun pieni talvikarvamammuttitammani rymisteli trailerista pihalle ja hirnui häntä paskassa ihmetyksestä, että oli päässyt maalta kaupunkiin shoppailemaan. Olin säästänyt rahaa satulaan vuoden. Sain aika hyvän käytetyn englantilaisen koulusatulan. Ja kaikki oli juuri sopivasti minulle ja tammalle, sille minkälainen pari olemme ja mitä toisistamme haluamme. Sitä ei oikein kukaan muu voi määrittää, eikä loimimäärä tai suojien puhtaus muuttaa. Meille riittää rymistellä peltolaukkaa, se on hyvänlaista pelkoa ja iloa siitä, että elämme, viimeinkin.