Lean kanssa

Olen nyt katsellut Leaa jo jonkin aikaa eri silmällä. Ollaan tunnettu kohta kahdeksan vuotta, luulisi ettei uusia silmiä enää löydy, mutta niin vain hän näyttää yhtäkkiä uudelta ja jännittävältä. Paria vuotta vaille kolmikymppisenä hän on aika passelisti itseäni nuorempi – pitää vauhdissa ja kunnossa. Tärkeintä on kuitenkin, että lapset ja koirat tykkäävät Leasta valtavasti.

Lea on 1990-luvun nousukauden lapsi. Syntyi hetken ennen notkahdusta ja se näkyy: hän on iso, sellainen mahtipontisen kokoinen. Löytyy kaaria ja kumpuja ja helmoihin mahtuisi isompikin katras kuin mitä minulta löytyy. Meissä on paljon samankaltaisuuksia, vaikka toki myös eroja. Molemmat ovat järkeviä ja maatiaishenkisiä – lempimateriaaleista kärjessä on puu ja kaiken keskellä on leivinuuni, jossa voi paistaa ruislimppuja.

Se mikä meitä myös yhdistää, muttei aina liene järkevää, on että molemilla lämpeneminen tapahtuu ylhäältä käsin. Lealla se tarkoittaa kattopaneeleissa juoksevia lämmityslankoja, minulla sitä, että istun varpaat kylmänä Lean leivinuunin vieressä ja kaipaan ajatteluseuraa.

En olisi itse valinnut uurrereunaisia paneeliovia ja krumeluurikahvoja, en kreikkalaista ravintolaa imitoivaa rapattua holvikaarta, en valemarmorisia lattialaattoja takkahuoneeseen tai poreammetta kylpyhuoneeseen. Mutta ei Leakaan varmasti halunnut koirankynsiä raapimaan parkettia rei’ille, kiukkuista lasta potkaisemaan jalkansa seinästä läpi tai puluja, variksia ja undulaatteja kuorruttamaan joka paikkaa ulosteillaan. Me teemme kompromisseja. Keittiö sai mattamustat lattialaatat ja jokainen seinä on maalattu vähän eri värillä – sävyillä, jotka eivät korosta vaan häivyttävät souvlaki-tunnelmaa.

Syntyessään Lea verhoiltiin laudoilla, jotka oli sahattu yrittäjäperheen omasta metsästä kaadetuista hirsistä. Yhtä leveää lautaa saa hetken etsiä. Ja vaikka muodot oli hahmotellut oikein arkkitehti, eikä yksikään sivu ole suora, maalattiin Lea punamullalla ja ikkunanpielet valkoisella. Kummallinen postmoderni kansallisromanttinen yritys sai nimen Talo Lea. Sitten tuli lama ja yrittäjäperhe teki konkurssin ehdittyään hädin tuskin muuttaa asumaan uuteen taloonsa. Leasta tuli huutolaislapsi.

Nyt minun pitäisi tehdä järkevästi ja jättää Lea. Se on kovin kallis ja vaatelias yhden ihmisen ylläpidettäväksi. Pakkasella sen kahta tulipesää on lämmitettävä päivittäin, paukkupakkasilla kahdesti päivässä. Lumitöitä ja muita pihahommia on kahden tontin edestä, sillä Lealle varattiin aikanaan kahden talon verran tonttitilaa. Edessä on myös remontteja, jotta Lean voi saatella hyväkuntoisena keski-ikään. Olinkin aluksi ihan valmis siirtymään eteenpäin. Olin kuunnellut vuosia kuinka toinen aikuinen tuskaili taloa, jota ei koskaan oikeasti valinnut. Soimasi Leaa milloin mistäkin. Olin nähnyt talon pitkään hänen silmillään.

Mutta minä olen kovin kiintyvää sorttia ja Lea on alkanut tuntua sympaattiselta kanssaeläjältä. Se huokailee ja ontuu, mutta niin teen minäkin. Mistä muka löytäisin toisen talon, jonne saisin siirrettyä neljätoistapäisen laumani? Sellaisen, joka sijaitsisi yhtä lähellä tallia, jotta viidestoistakin perheenjäsen pysyisi mukana menossa. Sellaisen, josta löytyisi jokaiselle omanlaisensa paikka: orsi, sänky, hiekkakylpypaikka auringosta, parvi, uuninkylki, rikkinäinen poreamme, kokonainen lintupuu.

Lean ja minun yhteinen tulevaisuus on nyt pankkivirkailijan käsissä. Toivomme kumpikin, että uusi vuosi toisi mukanaan myötätuulta, joka heittäisi pankkihenkilön silmiin nätisti hiekkaa tai jotakin vähemmän hankaavaa, mutta silti sumentavaa materiaalia, ja hän myöntäisi minulle hieman liian ison lainan.

 

 

 

Advertisements

Lastensuojeluilmoitus rehtorista

Rehtorin loppusanat tapaamisessa koululla meille vanhemmille olivat ”Älkää nyt syyttäkö itseänne, vaikka tutkiskelun paikkahan tässä teillä on”. Jos kokous ei olisi jatkunut jo pitkälle toista tuntia, olisin avannut keskustelun uudelleen (enkä ihan hirveän rakentavassa sävyssä) – emme selvästikään olleet tulleet kuulluksi. Sen sijaan meitä epäiltiin toistamiseen, toisen lastensuojeluilmoituksen kera siitä että lapsen oireiluun löytyy syy kotoa.

Meillä on kahdeksan vuoden aikana käynyt kotona vuosittain vähintään kaksi eri sosiaalityöntekijää, sairaanhoitajaa, psykologia, terapeuttia tai muuta viranomaista tai ammattilaista. Yhteensä noin kaksikymmentä kotikäyntiä, jokaisessa asetelmana, että kotiolomme tullaan arvioimaan. Meitä on haastateltu kuukausikaupalla, vuorovaikutusvideoitu kahteen eri kertaan lapsen kanssa ja ilman, perheenä ja yksitellen ja kaikissa eri yhdistelmissä. Meidän on pitänyt uudelleen ja uudelleen kertoa uusille ihmisille ihan kaikki – todistaa, että olemme riittävän hyvät vanhemmat omalle lapsellemme. Jokainen kierros päätyy lopulta siihen, että on kyse lapsen omista syvistä traumoista, joita me vanhemmat olemme onnistuneet helpottamaan sinnikkäällä työllä ja rakkaudella.

Jokainen uusi kierros kuitenkin väsyttää ja traumatisoi meitä perheenä – meihin ei luoteta, meidän valtavaa ja omistautunutta työtämme ei nähdä. Jokaisella kierroksella valvon öitä ja itken ja pelkään sitä mahdollisuutta, että joku käyttää valtaansa väärin tiedoin eikä näe, että me olemme lapsen elämän kannatteleva ja hyvä ydin.

Ja sitten taas joku uusi ihminen huolestuu lapsen käytöksestä: uusi opettaja, uusi rehtori, uusi koulukoordinaattori, uusi lääkäri, lista on loputon. Ja kaikki alkaa alusta. Koska kyllähän lapsen oireiluun löytyy syy kotoa. Eikä meillä ole ketään, joka olisi ollut meidän perheemme kanssa alusta saakka. Ei ketään, jolla on sama perspektiivi lapseen kuin meillä. Ei ketään joka voisi viheltää pilliin ja sanoa, että itse asiassa kaikki on nyt paremmin kuin pitkään aikaan. Me kaksi vanhempaa olemme lasten ohella ainoat, jotka ovat jakaneet kaiken alusta lähtien. Mutta meitä ei kuulla, olemme ilmeisesti puolueellisia ja liian lähellä. Tilanteeseen on pakko tuoda taas joku uusi ulkopuolinen.

Me teemme erityisen haastavan lapsen kanssa töitä päivästä toiseen, isänä ja äitinä – korjaten ja paikkaillen, tukien, silittäen ja jämptisti rakastaen. Rakastamme silloinkin kun hän taistelee rakkautta vastaan kirjaimellisesti kynsin ja hampain. Haemme ja taistelemme hänelle apua. Omasta mielestämme onnistuen, pienenpienin askelin. Mutta vain hyvin vähän tunnustusta saaden. Sen sijaan jatkuvasti epäiltyinä ja kyseenalaistettuina.

Meillä on kotona niin tuhottoman ruttuun rakastettu ja meidät ihmisinä vahvoiksi kasvattanut lapsi, että emme vaihtaisi häntä mistään hinnasta mihinkään. Joskus ennen nukahtamista toivon, itsekkäästi, että joku näkisi lapsen parhaimmillaan, sellaisena kun hän kotona jaksaa olla – ja huomaisi miten valtavan paljon hän on jo voittanut, miten hienoksi kasvanut ja miten paljon yrittää. Ihan koko ajan. Meidän kanssamme.

Voiko koulusta tehdä lastensuojeluilmoitusta? Ei voi. Mutta meistä voi, loputtomasti. Vaikka lapsen oikeuksiin kuulunee, että vanhempia tuetaan. Erityistarpeisten lasten adoptioperheille tulisi määrätä sosiaalityöntekijä, joka kulkisi rinnalla alusta lähtien siihen asti kunnes lapsi on täysi-ikäinen. Ei valvomaan, eikä ohjaamaan tai arvioimaan, vaan tukemaan ja puolustamaan.

EDIT: Ihana lukija ilmoitti, että on mahdollista tehdä lastensuojeluilmoitus, jossa huoli kohdistetaan perheen sijasta kouluun! 

Markettijeesus (aka Chris[t])

Päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja ryhtyä tekemään elämälleni jotakin sen sijaan, että ruikutan peiton alla, että miten tässä näin kävi. Kävelimme lasten kanssa kolmensadan metrin pituisen pyhiinvaellusmatkan veikkauksen palvelupisteeseen. Jätimme viisi riviä Lottoa. Pienemmän lapsen uusien kenkien punaiset nauhat olivat huonot ja liukkaat ja niitä kiristettiin neljästi suuntaansa koska unohdimme lottohuumassa ostaa uudet nauhat.

En käytä työssäni tilastollisia tutkimusasetelmia ja joudun kotiopettajana opettelemaan ensin itse lapsen neljännen luokan matematiikan uudet asiat ennen kuin voin opettaa ne hänelle. Mutta osaan sentään päätellä, että Lottovoiton todennäköisyydet tässä tilanteessani ovat huomattavat. (Ontuva ja epäkypsä ”Universumi on minulle velkaa” -retoriikkani alkaa murentua, mutta se kantaa vielä lauantain yli.)

Citymarketin valtavaan valomainostorniin oli päivitetty ketjun uusi logo ja tulkitsin sen entistä kirkkaamman hohdon merkiksi. Kolme tietäjää vaelsi pimeässä kohti uutta ja parempaa elämää. Vanhin ja väsynein edellä, kaksi nokkelaa ja vikkelää perässä. ”Äiti mikä on klaani? Miksei koulussa voi oppia olemaan joku toinen eläin? Voinko toivoa joululahjaksi Fnatic Gear Rush LED Backlit Mechanical Pro Gaming Keyboardin?” Oli varmaa, että perillä odottaisi vähintään kymmenien tuhansien voitto raha-Jeesuksena seimessään.

Ostoslistalla oli myös aurinkorasvaa ja räikeitä rantapyyhkeitä.

Suomen satavuotisjuhlavuonna sopii käyttäytyä kuten stereotyyppinen lähihistoriallinen irvosuomalainen. Niinpä on asiaan kuuluvaa, että itsenäisyyspäivän alla eroava pariskunta vie perheensä täysin väärin ajoitetulle aurinkolomalle Kanarian saarille. Ostan perillä valtavan sombreron, mutta laitan sen päähäni vasta kun olen polttanut poskipäät karrelle. Suunnittelen puhuvani suomea koko matkan, tilaavani joka paikassa vain lihapullia ja lankkupihviä (jotka kasvissyöjänä syötän tietysti kulkukoirille ja -kissoille). Jätän humaltumisen muille, mutta juon kahvia sitäkin enemmän. Valitan respassa kuinka huoneistossa ei ole kahvinkeitintä ja vaadin alennusta hinnasta. Mutta se on ainut asia, josta uskallan nostaa metelin.

Tuohdun itse asiassa aivan joka käänteessä – lankkupihvi oli niin sitkeä, etten saanut paloiteltua sitä pöydän alla odottavalle kissalle, aurinkovarjo oli likainen, tarjoilija toi Fantan vaikka tilasin Spriten, flamenco-orkesteri ei soittanut tuttuja kappaleita – mutta valitan asioista hiljaa mielessäni tai jälkeenpäin perheenjäsenille. Mikä tärkeintä, kun lentokone laskeutuu takaisin kotikaupungin kentälle taputan innokkaasti kapteenille ja miehistölleen.

Kun elämän käsikirjoitus häviää, taistelu vapaasta paikasta on armotonta. Maailma on pullollaan vaihtoehtoisia kertomuksia ja jäsennyksiä. Jokainen on tunkemassa vapautuneelle paikalle: uhri, sankari, epäonnistuja, häviäjä, voittaja, Chris Martinin tuleva puoliso. Kuka tietää mikä niistä kiehtookaan eniten.

 

 

Koulujauhettu dosentti

Vaikka kuinka uhriudun universumille niin ymmärrän toki, että kaikki mitä tapahtuu on seurausta omista valinnoistani. Ei niin, että olisin valintoja tehdessä tiennyt mihin ryhdyn, mutta riskittömiksi en usko mitään valintoja – toisissa on todennäköisemmät riskit kuin toisissa. Erityistarpeisen lapsen adoptioon liittyvistä haasteista osasin ennustaa osan. Siitä miten tulisin itse niihin reagoimaan, kykenin ennustamaan vähemän. Puhumattakaan siitä miten toinen aikuinen tulisi reagoimaan.

”Think of everyone who has it worse than you, there’s no curse on you” laulaa Family of the Year (sic!) kun kaasuttelen tallille.

Lapsen koulunkäynnissä ja aikuisten vaihtumisessa on monta kaavaa. Sellaisia, jotka on jo helppo eritellä ja tunnistaa, mutta joita ei löydy mistään kirjallisuudesta. Ei vielä. Ja minä olen tutkija. Mutta en kykene tämän kaiken keskellä tuottamaan tutkimustasoista materiaalia. Yliopistolla on haamukirjoittajia ja siitä olen kiitollinen.

Yksi kaavoista, parhaillaan menneillään oleva, on toistunut esikoulusta lähtien. Ensin rakenteiden aikuiset tekevät päätöksen, joka on lapsen kannalta huono (siirto toiseen ryhmään ja/tai opettajan vaihtuminen ja/tai avustajan tai avustajien vaihtuminen), mutta jota perustellaan lapsen tukemisella, joten siihen ei voi vaikuttaa (meitä ei uskota tai kuunnella). Jonkin aikaa päätöksen jälkeen lapsi alkaa oireilla tilannetta. Tilanne eskaloituu, lapsen kanssa työskentelevä henkilökunta on avuton. He yrittävät ratkaista tilanteen osaamillaan keinoilla, ymmärtämättä että kyse ei ole heistä ihmisinä tai ammattilaisina vaan muutoksesta, johon lapsi reagoi. Henkilökunnan keinot loppuvat ja kootaan palaveri – henkilökuntaa tuetaan.

Henkilökuntaa tuetaan jaksamaan lapsen kanssa paremmin. Lapsen koulukuntoisuutta ja terapiamuotoja kartoitetaan. Lapsessa on ongelma.

Tässä kaavassa on piilopiru. Rakenteet ja niissä tapahtuva päätöksenteko (huomaatteko kuinka pinnistelen, etten syytä ketään ihmisistä) aiheuttavat tai pahentavat suoraan lapsen oireilua, mutta niitä ei näe kukaan. Ei suostu näkemään. Kerta toisensa jälkeen lapsi laitetaan tilanteeseen, jossa rakenteiden aiheuttamat muutokset tekevät hänestä lähes koulukunnottoman.

Lapsi ei ole kouluun tullessaan koulukunnoton. Hän on sitä sieltä lähtiessään. Tämä ei ole enää yhden äidin kiukuttelua. Uskoin itsekin niin pitkään. Tämä on jo kaava. Eikä edes yhden perheen tai lapsen kaava – kiitos teille kaikille, jotka olette kertoneet omien lastenne tarinoita minulle. Ja tästä saisi aikaan valtavan paljastavan ja raa’an tutkimuksen siitä mikä illuusio suomalainen koulu on niille, jotka putoavat sen jauhaviin rakenteisiin.

Tällä dosentilla ei vain ole paukkuja nyt. Pitää miettiä joulukoristeluita. Ja kolmen viikon päässä häämöttävää luoteisafrikan saariston matkaa, jonka piti olla iloinen perheloma. Ja josta tulee iloinen perheloma. Jälkimmäisessä toteamuksessa ‘perhe’ on vain määritelty uudelleen.

 

 

 

Erityisen tuen painopeitto

Luuliko joku oikeasti, että tässä oli kaikki? Ilmeisesti tällainen parisuhteen ja perheen hajoaminen ei ole vielä ihan tarpeeksi. Onhan se aika tavanomaista. Laitetaanko vielä kerta kiellon päälle? Pari metriä markkinalakua kaupan päälle? Ai et halua? No ei se mitään, laitetaan kumminkin.

Pienemmän lapsen uusi opettaja on ollut koko syksyn vaikeuksissa lapsen kanssa. Lasta on alettu taas pitää kiinni, viikoittain. Jopa tunnin kerrallaan. Painopeiton alla, kolmen aikuisen ihmisen voimin. Tunnin ajan. Oksettaa. Opettaja kertoo lapsen kuullen meille, että seuraavana päivänä ei tarvitse tulla kouluun. Lasta ei puhutella nimellä. Sanotaan ”tulkaa hakemaan teidän lapsi pois”. Aikuisten kasvoilla ei näy muuta kuin inhoa ja pelkoa, avuttomuutta ja väsymystä. Lapsi näkee sen kaiken. Lapsi on päässyt tilanteeseen, jossa on saanut kolme – k o l m e – aikuista ihmistä avuttomaksi. Hän on voittanut kolme aikuista ihmistä. Hän on niin voimakas, niin paha, niin vaarallinen. Hänen turvanaan ei ole kukaan.

Lapsen kanssa pärjännyt edellinen opettaja vaihdettiin uuteen. Yritimme sinnikkäästi pyytää, että näin ei tapahtuisi. Että lapsi saisi jatkaa viimeinkin hyvän luottamuksellisen suhteen muodostaneen opettajansa kanssa. Mutta tämä ei käynyt rehtorille. Ei. Vaikka meidän ehdotuksemme oli käytännöllinen ja hyvä. Mutta rehtorin mielestä ”Kaikkien lasten on hyvä oppia kestämään muutosta”.

Uusi opettaja ilmoitti tänään, ettei pysty opettamaan meidän lastamme. Koulun alkamisesta on kulunut kolme kuukautta.

Kerroin opettajalle ja rehtorille, että nyt on aika kantaa vastuu kevään päätöksistä. Että minun lapseni ei tule kouluun ennen kuin hänelle on järjestetty paikka, jossa hän voi käydä peruskoulunsa loppuun sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat työnsä. Minun lapseni on vaativa. Erityisen vaativa. Mutta ei voi olla mahdollista, että hänelle ei löydy sopivaa koulua, sopivaa opettajaa, pysyvää ympäristöä. Se ei – voi – olla – mahdollista. Minun lapsellani on oikeus käydä koulua. Meille, eikä hänelle, voi sanoa, että kouluun ei ole tulemista.

Istumme puolison kanssa alas, soitamme lapsen terapeutille ja pyydämme mukaan palaveriin. Minä selvitän neljännen luokan opintosuunnitelmaa ja valmistaudun kotikoulun opettajaksi, oman työni ohella, toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi. Päätämme, että lapselta eivät muutu yhtä aikaa perhe ja koulu. Puremme hammasta ja jatkamme elämää samassa talossa, ystävinä. Kumpikin omaa erillistä elämäänsä puolittain ja ontuen aloittaen. Pienemmän lapsen tukena. Me olemme aikuisia. Me kestämme, vieläkin vaikka kestämisen ja jaksamisen piti jo hellittää. Siirrämme itsellemme helpottavalta tuntuneen erilleen asettumisen jonnekin tulevaisuuteen. Määrittelemättömäksi ajaksi.

Rutistan lasta ja sanon, että olemme äiti- ja isileijona.

Jakakaa tätä kirjoitusta, että se päätyisi oikeille ihmisille. En tiedä keitä he ovat. En jaksa selvittää. En enää käsitä että tällaista tapahtuu. Mutta jonkun tulee tietää, että Suomessa on mahdollista olla erityistä tukea ja pysyvyyttä tarvitseva syvästi traumatisoitunut lapsi, jonka tuki varhaiskasvatuksessa ja koulussa näyttäytyy jatkuvasti vaihtuvina aikuisina (kymmenvuotiaan lapsen kohdalla luku lähentelee jo kolmeakymmentä) ja tuntikaupalla painopeiton alle vangitsemisena. Suomessa on mahdollista, että erityisen haasteelliselle lapselle sanotaan, että kouluun ei tarvitse tulla.

Lapsi on pienryhmässä, jossa on neljä lasta, erityisopettaja ja kaksi avustajaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Tamman taakka kasvaa

Tänä vuonna isäinpäivän alla valmistelemme sitä, että perheen isä muuttaa pois kotoa. Ajattelin ensin aloittaa kirjoituksen lauseella ”Hävisin taistelun hämeenlinnalaiselle perheenäidille”, mutta ei. En ole hävinnyt mitään. Taistelin meille vuosia lisää hänestä huolimatta.

Vaikka kipeimmin riipaisee vastuu jo kerran hylätystä kuopuksesta, voin itse seistä pystyssä tietäen, että enempään ei juuri kukaan muu olisi tilanteessani pystynyt. Että universumissa, joka jakaa paskaa näköjään molemmin käsin, onnistuin kauhomaan sitä pois viisi vuotta. Ostin meille lisäaikaa viisi vuotta, vaikka olin toivonut vielä vähintään viittä lisää. Paskalapio ja luontitekniikka alkoivat olla hallussa, kämmenissä hyvät kovettumat ja uhosin universumille, että antaa sataa, tämä äiti lapioi.

Ymmärsin ja annoin aikaa, annoin tilaa ja vapautta, lohdutin ja nostelin lattialta takaisin seisomaan. Varmana siitä, että lopussa hyvä palkitaan. Että kaikki mikä meissä on hienoa ja hyvää kyllä kantaa yli kaiken ja kaikkien muiden. Ja välillä näytti valoisalta, pesin hämeenlinnalaisella perheenäidillä lattiaa ja tuuletin. Mutta mikään ei lopulta riittänyt.

En vaihtaisi vaikeistakaan vuosista yhtään pois. Sain saateltua lapset melko isoiksi ihan kelvossa ja vähän hassussa perheessä. Ja olisin toki vielä jaksanut jatkaa, sopeuduin tilanteeseen mallikkaasti. Minun pääni sisäisille kannustuspuheille, joita pidin itselleni iltaisin, öisin ja automatkoilla, voisi hankkia tavaramerkin ja markkinoida niitä akuuttien kriisitilanteiden ensiapupakettina.

Lasten kanssa teen kuten maastossa säikkyvien hevosten: jos tilanne on hevosesta pelottava, tulee ratsastajan jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ehkä ratsastaa hieman jämäkämmin vain eteenpäin. Hevonen seuraa toisten reaktioita ja päättelee hirviön suuruuden ja vaarallisuuden toisista. Jos eläin pysyy pohkeiden välissä ja nätisti tuntumalla, ratsastaja rentona ja vakaana, pelottava tilanne kutistuu todennäköisesti muutamaksi pärskäykseksi.

Niinpä jatkan lasten kanssa jämäkkää arkea. Kehitämme muutaman rutiinin lisää – muutamme vanhempien makuuhuoneen äidin ja lasten askarteluhuoneeksi. Kahdensadan neliön talossa riittää aika monta huonetta kolmelle ihmiselle. Tästä lähtien sinne kokoonnutaan joka päivä piirtämään tai askartelemaan yhdessä. Siellä myös luetaan. Ja äiti tekee tutkimusta, johon sai jälleen lisää rahaa ja voi ilokseen palkata vegaaniaktivistijatko-opiskelijan hankkeeseensa.

Pohjattomalta tuntuva yksinäisyys häämöttää. Menetän parhaan ystäväni, ihmisen jonka kanssa olen jakanut täsmälleen puolet koko elämästäni.

Ja te, lukijat hyvät, joudutte vieläkin odottamaan näiden kirjoitusten kevenemistä. Pahoittelen universumin puolesta. Olen viettänyt yöt venezuelalais-amerikkalaisten telenovelojen parissa ja olenkin varma, että viikko sitten uuden loimen tuonut UPS-lähetti asensi vaivihkaa kotiini kuuntelulaitteet. Sillä hetkellä kun huokaan jotakin sen suuntaista, että ”Onneksi meille ei nyt ainakaan … ole käynyt”, tai ”No … tästä vielä puuttuisi!” valmistelee universumi – jonka veli on naimisissa serkkunsa kanssa, tietämättä että serkku on oikeasti hänen kuolleen kissansa hammashoitaja – juuri sen sankollisen paskaa.

 

 

 

Vuosikertavärkki

”Niin on nätti ja vaaleanpunainen että!”

Tarkistin gynekologin kuvallisesta henkilökortista vaivihkaa, että hän oli kuka sanoikin ja toimi siis lähempääkin tarkastelua kestävillä motiiveilla. Epäilytti, siinä määrin hän oli ihastunut määräaikaistarkastamaansa kohdunkaulaan. Ja oikeastaan hän oli aika liikuttavan ihastunut työhönsä ylipäätään. Hän hymyili ja tepasteli vastaanottohuoneen seisontakorkeudella olevan pöytänsä äärellä pikkumustassa arkimekossaan. Hyräili ja huokaili miten ihanat pakkaset kun saa pitää villasukkia. Heitteli näpsäkästi kysymyksiä ja suolsi sähköisiä lomakkeita sormistaan. Osasin vastata viivyttelemättä siihen mikä oli edellisten kuukautisten alkamispäivämäärä.

”Ihana! Oi että sinä olet ihana, noin tarkasti muistat eikä tarvi edes muistella. Ai miten ihanaa, kiitos!”

Kolmen minuutin päästä kahdessa lastassa ja yhdessä pienessä harjassa oli tarpeeksi irtosoluja kohdunkaulan mahdollisten solu- ja kudosmuutosten havaitsemiseksi. Ja minut olin siihen mennessä kehuttu kohdunnapukasta rintarauhasiin: että oma-aloitteisesti muistan tunnustella rinnatkin.

”Et varmaankaan tarvitse kuvallisia ohjeita siihen tunnusteluun? Joo, vaikuttaa siltä, että kyllä on asiat hallussa! Ihana potilas!”

Muistan lukeneeni, että elämäänsä voi muuttaa muokkaamalla siitä kertomaansa tarinaa. Kävelin sairaalalta Skodalle, jonka ikkunoiden sähköinen aukaisumekanismi oli lakannut toimimasta. En ollut tullessa ajanut parkkitaloon koska en olisi kehdannut avata ovea ja nousta ottamaan lipuketta automaatista. Kiertelin sen sijaan korttelia niin kauan, että yksi kuudesta kahden tunnin paikalle pysäköineistä ikääntyvästä naisesta palasi autollensa ja vapautti minulle paikan.

Menomatkalla määräaikaistarkastukseen ikkunat jäätyneinä saapuneen naisen tarina olisi kysyttäessä ollut väsynyt ja lannistunut. Palkka ei sittenkään ollut noussut vaikka oli pitänyt, jo kaksi vuotta. Pienempi lapsi oli saanut taas koulun aikuisia tolaltaan ja tapellut välitunnilla, isompi oli hukannut uimahousunsa keskellä uintiviikkoa, kukaan ei ostanut sitä omalle tammalle väärän kokoista sadeloimea ja talouden toinen aikuinen piti etäisyyttä, lipui kohti vasektomiaa sellaisella vakavuudella, että olisi voinut kuvitella että siemenjohdinten lisäksi olisi katkeamassa kahdeksantoistavuotinen parisuhde, samassa sairaalassa missä kävin neljäkymmentä vuotta sitten syntymässä.

Paluumatkalla hahmottelin tarinaa, jossa oli niin nätti pinkki napukka ja kaikki asiat hallussa. Jotenkin tuntui sopivalta tällainen yksinkertainen näpsäkkä versio.

 

 

 

 

Terveenä ammuttu tamma

Maamme pääkaupungin keskustassa on Käthy-tamman patsas. Käthy oli Ruotsissa syntynyt lämminverinen ratsuhevonen, isän puolelta trakehner, Blanka-äidin puolelta ruotsalainen puoliverinen. Se oli nuori, näyttävä, liikkeiltään ja luonteeltaan tasainen, ja kantoi vanhenevaa omistajaansa tämän viimeiset vuodet sekä edustustilaisuuksissa että maastopoluilla. Käthy opetettiin jopa peitsaamaan – askeltamaan vanhaa ratsastajaansa ajatellen tasaisemmin.

Omistaja oli sotilaallisesti koulutettu hevosmies ja Käthy hänen varsin lukuisan käyttöhevosjoukkonsa viimeinen. Vaikka ajan ja aseman mukana tuomana tapana oli suhtautua hevosiin käyttötarkoituksen mukaisesti ja järkevästi, kiintyi omistaja Käthyyn siinä määrin, että piti ratsunsa itsellään vielä silloinkin kun ei enää jaksanut ratsastaa. Kälylleen hän kirjoitti tämän tapahtuneen ”epäilemättä tunnesyistä”.

Omistajan toiveesta Käthy saatteli häntä viimeisen kerran vielä osana hautajaiskulkuetta, Ruotsin hovista lainattu hevosten suruloimi päällään – ja syntymäisillään oleva varsa kohdussaan. Se käveli saattueen mukana vain lyhyen matkaa, osaksi tiineytensä vuoksi – varsa syntyi hautajaispäivää seuraavana yönä – mutta osaksi myös siksi, että silloinen pääministeri ei hyväksynyt Käthyn osallistumista kulkueeseen. Tamma kuitenkin salakuljetettiin omistajan uskottujen ystävien toimesta pääkaupunkiin ja liitettiin kulkueeseen sen arvolle sopivalle paikalle.

Omistaja toivoi, että hänen viimeinen ratsunsa saisi elää hänen kuolemansa jälkeen omaan luonnolliseen kuolemaansa saakka. Käthy kuitenkin ammuttiin Ypäjällä vain kaksi vuotta omistajan hautajaisten jälkeen, täysin terveenä. Ilmeisen poliittiseen ja täysin yhtäkkiseen lopetuspäätökseen kirjattiin näennäisiä jalkavaivoja.

Käthyn patsaalle kerättiin rahaa lähes kahdeksankymmentä miljoonaa markkaa. Patsaan yksityiskohdista oltiin erityisen tarkkoja – ratsastajan osalta. Käthyn mallina sen sijaan toimivat pääasiassa samanmalliset muut hevoset, muun muassa armeijalta lainattu arabialainen hevonen, jonka piirteitä muokkaamalla taiteilija pyrki tavoittamaan suurikokoisen ratsuhevosen olemuksen.

Kaksipäiväisen syyslomareissun jälkimmäisenä päivänä auton eturenkaasta löytyy vanha ruostunut hevosenkengän naula. Ensilumen sekoittaman Etelä-Suomen rengasliikkeet eivät osoita vieraanvaraisuutta, joten pohjoissuomalainen perhe päätyy paikkaamaan renkaan itse. Siihen kuluu neljäsosa perilläoloajasta. Käthy nähdään pimeässä räntäsateessa ennen kotiinpalumatkaa, kamelinpaskana mainostettua paikkapurukumia renkaaseen tungettuna.

 

 

Yksityistetään erityiskoulut!

Luennoin maanantaiaamuna tuleville varhaiskasvattajille ja erehdyin kehaisemaan, että toisin kuin päiväkodista, koulusta ei ole vielä koskaan soitettu, että lasta pitäisi tulla hakemaan kotiin kesken päivän. Se oli suuri virhe. Unohdin universumin hetkeksi; puhelin alkoi piristä vastaiskuna välittömästi. Tällä viikolla on soitettu jo kahdesti hakemaan lapsi kotiin ennen aikojaan. Tällä viimeisimmällä kerralla ehdotettiin, että kannattaako perjantaiksi edes tuoda kouluun.

Mutta perjantaiksi lapsi pääsisi edellisen opettajan luokkaan. Ja sinne hän erityisesti haluaa, siellä on kuulemma mukavaa. Ja minua kiukuttaa se miten vähän voin vaikuttaa lapsen tärkeimpään kasvuympäristöön kodin ohella. Minä osaisin ehdottaa viimeinkin jo tällä kokemuksella, mikä saattaisi toimia. Ja se olisi kovin yksinkertaista eikä edes kallista. Mutta se on kaupungin rakenteissa aivan mahdotonta. Eikä minua edes kuuntele kovin moni. Äitiä, joka jankuttaa itsepintaisesti samasta asiasta.

Kirjoitan taas kerran aluekoordinaattorille ja kysyn onko meillä mitään vaihtoehtoja. Onko olemassa sellaista koulua, jossa lapseni saisi olla rauhassa peruskoulun ajan. Josta ei tarvitsisi siirtyä mihinkään, ja jossa opettaja ei vaihtuisi joka vuosi. Saan informatiivisen virkamiesvastauksen, jossa kerrotaan menettely erityiskouluun siirtymiseksi. Koulun nimi on uusittu, on yhdistetty yksikköjä ja nyt on yksi iso kaupungin erityiskoulu. En hahmota sitä mitenkään. En voi kysyä keneltäkään kokemuksia. En tiedä mitä mikäkin nimi tai yksikkö tarkoittaa. Koordinaattorin mukaan moniammatillinen asiantuntijaryhmä kokoontuu ja päättää. Että minä en voi vaikuttaa asiaan muuten kuin osallistumalla ryhmän tapaamiseen. Että siitä riippuu mikä yksikkö. Ja että yksikköjen välilläkin tietysti lasta siirrellään tarvittaessa.

Monta ammattia, jokaisella oma edustajansa, jokaisella oma siivu. Yksikään monen ammatin edustajista ei tunne lastani, mutta heillä on kaikesta päätellen ammattinsa tuoma pätevyys jollakin tavalla tietää ja tuntea lapseni elämää riittävästi tehdäkseen päätöksiä siitä.

Rakenteiden tarkempi tarkastelu paljastaisi, että ne on luotu helpottamaan ja yksinkertaistamaan aikuisten ammattilaisten työtä. Silläkin on toki arvonsa ja voi ajatella, että se poikisi lasten suuntaan tehostuneena tukena. Mutta kaikki lapset eivät ole samanlaisia, kaikkia ei voi tukea samalla tavalla. Silloin kun lapsen todellisuudessa kipeiten tarvitsema tuki olisi pysyvyys, alkavat moniammatilliset siivurakenteet tuottaa jotakin aivan päinvastaista.

Tiedän nyt mitkä lomakkeet ja mitkä toimenpiteet tulee tehdä jos haluaa anoa siirtoa. Mutta en edelleenkään tiedä onko missään sellaista kouluympäristöä, jossa lapseni saisi olla – kaikkine haasteineen – rauhassa. Ketään ei tunnu kiinnostavan lapsen näkökulma, hänen kokemuksensa hänen kokonaisesta elämästään, jota on tuettu jo niin paljon ja niin moniammatillisesti, että siihen mahtuu yli viisikymmentä lähiaikuista elämän ensimmäisen kymmenen vuoden ajalle. Lapselle, jolla on vaikeuksia sietää muutoksia. Lapselle, jonka olo on turvallinen – tämän omien sanojen mukaan – silloin kun kaikki on ”tavallista ja tuttua ja samaa”.

Meidän aikuisten näkökulmasta lasta on tuettu valtavasti. Lapsella ei ole tuettu olo. Kummalla on väliä? Ketä oikeastaan on tuettu?

Ihmiset toistelevat sitä miten rakenteissa täytyy edetä rakenteiden mukaan: on nivelvaiheita ja tukitoimia ja erityisiä päätöksiä; työsopimuksia, virkoja, virantäyttöjä – moniammatillisia ryhmiä. On tiettyjä vuodenaikoja, jolloin tehdään päätökset seuraavia vuosia varten. Ei ennen. Eikä jälkeen.

Lapsi on omasta mielestään niin paha ja huono ja epäonnistuu koko ajan, että kukaan ei halua häntä mihinkään. Keneenkään ei auta kiintyä liikaa, koska kohta se loppuu kuitenkin. Minua kiukuttaa niin, että kokeilen maata selälläni ja potkia. Meillä kaikilla on kova ikävä edellistä opettajaa. Lapsen mielestä näytän naurettavalta keskellä keittiön lattiaa. Kerron, että hänen tulkintansa vastaa tilanteen absurdiutta ja turhauttavuutta oikein hyvin. Kasvatusoppaiden mukaan lasten sanavarastoa täytyy kehittää lukemalla heille. Minun lapseni ei useinkaan asetu kuuntelemaan, mutta minua kuuntelemalla hänen sanavarastonsa kehittyy dosenttitasoiseksi analyyttiseksi diskurssityökaluvarannoksi, jossa ei käy epäselväksi, että yhdyssanoja voi tehtailla loputtomiin.

Avuttomuus ja voimattomuus. Se on tässä kohti olotila, jonka kanssa opettelen elämään. Montaakin asiaa kohtaan, mutta erityisen kipeästi sitä pientä ihmistä kohtaan jolle toivoisi eniten hyvää.

Viikon loppupään ilta päättyy kuitenkin hyvin. Tilaan hevoselle heijastavan ratsastusloimen ja heijastinrintaremmin, jotta meidät erotetaan maastossa hirvestä. Painan tilausnappia. Käymme lapsen kanssa kaupassa ja ostamme ensimmäisestä glögierästä litran. Lapsi antaa luvan alkaa laulaa joululauluja. Juomme glögiä ja selaan lisää hevostarvikkeita. Löydän kevyet jalustimet halvalla, samasta paikasta johon juuri jätin tilauksen. On perjantai-ilta. Kirjoitan asiakaspalveluun ja kysyn olisiko mitenkään mahdollista lisätä äsken tekemääni tilaukseen vielä jalustimet, kokoa 120mm. Että pääsisin yksillä toimituskuluilla. Puolen tunnin päästä Tuikku vastaa:

“Kiitos lisätilauksesta! 🙂 Jalustimien lisäys tilaukseesi onnistuu tottakai. Ne on nyt lisätty tilaukseesi sekä laskulle. Hyvää viikonloppua!”

Lapsi ihmettelee miksi itken glögimuki kädessä tietokoneen ääressä. Selitän, että joku sanoi ”kiitos”, ja että ”onnistuu tottakai”, ja toivottaa hyvää viikonloppua. Ja hymynaama. Ja huutomerkkejä. Ja luen viestin monta kertaa. Ja joka kerta itkettää; ihan vain se miten helposti joku asia onnistui. Ja että joku toinen oli iloinen pyynnöstäni (ohitan sinnikkäästi sen yksityiskohdan, että olen maksava asiakas ja että rahalla saa; ja sen, että en ole varma kumpi on oikein “jalustimien” vai “jalustinten”).

[Onko vastaus haasteellisten lasten kouluympäristöjen pysyvyyteen todellakin kylmästi raha? Yksityinen erityiskoulu.]

 

Annetaan ajoittain kohtalainen, steriili mies

”Kiukku väärentää sanoja, tiiäthän äiti. Silloin on niinkun pään sisällä väärennyskone, sanat tulee ulos väärin.”

Lapsi survoo toppahousuja koulureppuun ja varmistelee, että enhän ole uskonut jos hän on joskus kiukuspäissään sanonut jotakin kurjaa. Vannon, että en ole, en lähellekään. Että kiukkukone on tuttu minullekin. Saan harvinaisen halauksen. Toppahousujen mahtuminen reppuun tekee tiukkaa, mutta ne on survottu sinne syyskuun alusta lähtien. Mitkään muut housut eivät käy, varsinkaan tiukat housut. Mikään ei saa puristaa eikä mennä ryttyyn. Siksi sukatkin riisutaan aina kun päästään kouluun. Ja lempikengät ovat vuorelliset kumisaappaat, säällä kuin säällä. Yöllä pitää herätä kolmesti vaihtamaan peittoa ohuempaan ja sitten sileämpään ja lopulta paksumpaan. Nämä ovat vakavia asioita. Niiden vuoksi herätään. Ja lapsi huokaa, että meidän perheessä on turvallista asua.

Aikuiselle on tullut päiväpostissa kirje yliopistosairaalan logolla. Sijaitsen Airin kanssa keltaisen elefanttipussilakanan päällä kun hän tulee töistä. Koen tarpeelliseksi ilmoittaa hänelle kirjeestä välittömästi, mutta teen sen samalla kun lasken hankkeen budjettia enkä keskity kumpaankaan asiaan.

”Sulle tuli se eutanasia-aika!”

Koetan uudelleen, tällä kertaa pääni sisällä, sillä en ole ihan varma mitä suusta tulee. Seuraava versio ei ole juurikaan parempi: ”Sulle tuli se vivisektioaika”. Aikuinen ehtii kävellä talon pääovipäädystä makuuhuonepäätyyn ennen kuin oikea sana löytyy. Samassa ajassa olen hahmotellut jo kirjallisuuden Nobel-tason dystopian yhteiskunnasta, jossa ihmisten elinikä määräytyisi satunnaisesti arvottavien eutanasiailmoitusten mukaan. Kun kirje saapuisi, olisi kaksi viikkoa aikaa hyvästellä maailma.

Kuukautiset alkavat jälleen kerran ja totean aikuiselle, että emme onneksi ole enää saamassa lasta. Mutta, että jos saisimme, täytyisi tehdä vaikeita päätöksiä. Parhain skenaario siinä dystopiassa olisi antaa adoptoitavaksi toinen aikuinen ja jatkaa itse elämää kolmen lapsen kanssa. Olemme molemmat samaa mieltä ja laadimme ilmoituksen yhdessä, vastaisuuden varalle. Hän ehdottaa muotoa ”kohtalainen, steriili mies”, minä lisään, rehellisyyden nimissä ”ajoittain kohtalainen”.

Olen nimittäin ostanut hevostarvikkeiden nettikirpputorilta sadeloimen, jossa ei pitänyt olla yhtään repeämää, mutta jossa oli kaksi suurta palkeenkieltä. Ja joka oli lisäksi ihan eri värinen kuin myyntikuvassa, jossa se oli kuvattu ties missä loisteputkivalossa. Osaan siis eläytyä tulevan adoptioperheen tuskaan, jos he ottaisivat vastaan ”kohtalaisen miehen”, mutta saisivatkin vain ajoittain kohtalaisen miehen.