Month: July 2014

Chris, Gwyneth ja pulunpaskaa

”Voi herrajumala, lapset! Äkkiä avuksi, isi ei saa nähdä tätä!” Pienemmän lapsen seinällä on kirjahylly, jonka yläpuolella on alumiinille pohjustettu valokuva minusta vuonna 1999, puolison ottama. Olen juuri astunut veneestä syyskylmään Perämereen, punainen huppari päälläni. Ei lapsia, ei huolia, ei toiveita toisista todellisuuksista, vain kylmä meri ja kaksi nuorta ihmistä. Kuvan yläpuolella on kaide, jonka takana on yläkerran vierashuone. Tai se oli yläkerran vierashuone toukokuussa kun vielä pääsin sinne siivoamaan. Nyt se saattaa olla vaikka ulkoavaruuden komentokeskus tai Ranskan vastarintaliikkeen piilopaikka. Pulu on istunut kaiteella ja tehnyt mitä kaikki elävät olennot tekevät kun niiden suolisto toimii. Paitsi tällä kertaa sen suolistossa on selvästi ollut jotakin häikkää. Vihreää kuraa on lentänyt joka paikkaan. ”Äiti sitä on seinälläkin, kato! Ja tuossa kuvassa! Ja kaikissa kirjoissa…”

Minä olen lastoittanut metson jalan, pessyt hammasharjalla kärpäsentoukkia pois lokin siiven haavoista, ruokkinut huuhkajaa tikulla, kuljettanut kylmettynyttä linnunpoikaa rintaliiveissäni ja suurta korppia sylissäni. Olen ruokkinut, pessyt, kuivannut, lämmittänyt, lennättänyt ja haudannut tai pakastanut ja vienyt Eviraan lintuja puolison apuna jo neljä vuotta. Minä tai lapset annamme kaikille aina nimet. Joskus myös puoliso heltyy keksimään nimen, vaikkei ehkä ensimmäisenä myöntäisi sitä lintutieteellisen yhdistyksen kuukausikokouksessa. Meillä kannatellaan elämää ja ihmetellään vuoroin sen haurautta ja vuoroin sitkeyttä. Poliisi on antanut puolisolle omaperäisen koodinimen ”lintumies”. Jos puolison kännykkään soittaa tuntematon numero, se on luultavasti hätäkeskus ja siihen pitää silloin vastata koska takaisin ei voi soittaa. Lasten kaverit tuijottavat suu auki valtavan maakotkan kanssa sisälle kävelevää puolisoa, lapset eivät enää edes huomaa lintuja. Niitä on aina.

Melkein vuosi sitten satamasta soitettiin. Piti saada kontti laivaan, mutta kontin päällä oli kuulemma lokinpesä jossa oli kaksi poikasta. Mies palasi illansuussa kotiin kahden pulunpoikasen kanssa; kalliokyyhkyjä, eli niitä tavallisia toripuluja. Poikaset olivat pariviikkoisia nahkapalleroita, joilla oli pehmeän nahan peittämä torvenmallinen nokka ja suuret silmät. Ne eivät syöneet vielä itse vaan odottivat emonsa kupumaitoa. Me teimme kupumaidonkorviketta. Siihen tuli kananmunankeltuaista, vauvan kanapilttiä, luonnonjugurttia, tilkka öljyä, kalkkia ja vitamiineja. Kyyhkyt ovat siitä erikoisia, että ne eivät odota suu auki ruokaa vaan imevät ruoan emonsa kurkusta. Niitä ei siis auttanut ruokkia pienillä ruiskuilla vaan piti löytää joku pieni esine, jonne saisi ruokaa sisälle ja jossa olisi pulun nokan kokoinen reikä imemistä varten. Valokuvausromulaatikosta löytyi pieni pumppuharja, jonka pumppuosa sopi tarkoitukseen täydellisesti. Tai ainakin melkein. Keittiössä oli laatikko, josta kuului raivokasta kerjäysääntä aina kun kävelin ohi. Ruokin poikasia tunnin välein joka päivä, mutta niiden paino ei noussut juuri lainkaan. Ne eivät selvästikään saaneet tarpeeksi ravintoa. Opettelin syöttämään niitä vasemmalla kädelläni, sillä oikea käsi oli turvonnut muodottomaksi ja tikattu kun pelastin isomman koiran tukehtumasta juustonpalaan ja kouristelevan koiran hampaat leikkautuivat käteeni. Parin viikon päästä isompi ja vahvempi pulun poikasista kuoli, todennäköisesti jostakin muusta syystä kuin ravinnosta kuitenkin.

Henkiin jäänyt poikanen nimettiin Pietariksi. Se oppi syömään itse poimimalla kirkkaita vihreitä herneitä kämmeneltä. Sitten siemeniä ja juustonpalasia. Se oli tarkoitus vapauttaa heti kun sen sulat olisivat tarpeeksi pitkät lentämistä varten. Sen täytyi kuitenkin harjoitella lentämistä ja voimistaa lihaksiaan, joten se päästettiin sisällä käveleskelemään ja harjoittelemaan. Koirat jättivät sen ihme kyllä rauhaan. Syksy eteni ja pakkaset kiristyivät. Pietari oppi lentämään, mutta samalla huomasimme, että joka ikinen sen sulista oli epämuodostunut. Jokainen sulka oli lähtenyt kasvamaan hyvin, mutta keskellä oli heikko kohta – juuri siinä kohtaa kun yritin toimia keinoemona ja ruokkia poikasia pumppuharjan pumpusta. Mitä enemmän Pietari lenteli, sitä enemmän siltä katkeili sulkia. Ja lopulta marraskuussa, pohjoisen kovilla pakkasilla, kun se olisi osannut jo lentää, se ei päässyt kunnolla lentoon katkenneiden sulkien vuoksi.

Nostin Pietarin joulukuuseen ja otin siitä kuvan. Elävä joulukoriste, joka ei itse tiennyt kuka tai mikä se oli. Olin oppinut kujertamaan kuin kyyhky ja Pietari seurasi minua joka paikkaan. Se istui illalla olalla ja katsoi elokuvaa. Se tuli kutsusta luokse. Se näpräsi korvaani ja nukahti viereeni. Se lakkasi pikkuhiljaa olemasta pulu, siitä tuli yksi elämä muiden joukkoon tähän hassuun taloon, joka on aina liian sekaisin ja likainen. Se etsi itse nukkumapaikkansa – pienemmän pojan vaatekaapin yläkaappi oli jäänyt auki vahingossa ja sinne se asettui. Se ajoi pienempää koiraa takaa ja Se matkusti mukana mökille ja isovanhemmille. Se kävi ulkona pakkasessa olalla istuen. Lupasin sille, että se pääsee vapaaksi heti kun haluaa. Kyyhkyt ovat kuitenkin kuuluisia leimautumisesta kotilakkaansa. Ja tämä kyyhky oli leimautunut minun olalleni. Kuunnellut murheita ja katsonut hiljaa eikä vaatinut mitään.

Sitten se muni munan. Ja toisen. Ja siitä tuli Rouva-Pietari. Ja kevät eteni, se sai uudet lentosulat ja koko ajan kävi yhä hullummaksi, että meillä asuu pulu – kaikkien muiden mielestä paitsi minun. Se kävi ulkona, istuskeli katolla ja lensi aina kutsusta takaisin olalle ja sisälle. Kun olin poissa viikon, se lähti. Yöt kävivät vielä kunnolla pakkasella ja ruokaa ei varmasti ollut helposti saatavilla. Ei ainakaan pululle, jota oli sen koko elämä ruokittu tanskalaisesta design-kulhosta keittiön tiskipöydältä. Kun palasin kotiin ja jaoin tuliaisia valtameren takaa, soitti naapurin lapsi puolisolle ”Täälä taitaa olla se teiän pulu, se on vaan täälä pyörätien vieressä”. Viidenkymmenen metrin matka ajettiin autolla ja hain Pietarin kotiin. Se söi ja joi ja nukkui kaksi päivää. Sittemmin se on ollut poissa vielä kahdesti. Pisimmällä kerralla kaksi viikkoa, kunnes kirpputorin omistaja hermostui pulusta, joka seurusteli asiakkaiden kanssa ja pyrki koko ajan sisälle. Minulle kävi pikku hiljaa selväksi, että se kyllä pärjäisi vapaana, muttei osaisi hakeutua toisten pulujen joukkoon. Se hakeutui ihmisten luokse. Se ei ollut pulu. Enkä minä ollut tavallinen nelikymppinen äiti. Me olimme yhdessä ihmis-pulu-symbioosi. Jollakin lailla viallisia kumpikin, mutta pysyimme pystyssä vierekkäin.

Siinä missä melkein kaikki näkevät pulunpaskaa, minä näen ihmeellisen, hassun, ärsyttävän, rakastettavan, hienon ja kauniin elävän olennon. Ei siinä ole mitään järkeä, että se asuu meillä. Oikea kysymys ei ole ”Miksi?” vaan ”Miksi ei?”. Ja kaikki perheenjäsenet voisivat luetella montakin syytä miksi ei. Enkä voi sanoa vastaan. Onhan se järjetöntä. Ja hankalaa. Ja sitä paskaa riittää. Mutta kun vien sen ulos, se lentelee maailmassa kuin ihminen. Käy tutustumassa naapureihin eikä ymmärrä miksi sitä yritetään huitoa luudalla. Vähän niin kuin minä joka yritän tehdä hyvin ja olla hyvin, enkä ymmärrä miksi universumi iskee takaisin. Mutta muuta me ei osata, minä ja pulu. Isot silmät ja avoin mieli.

Chris oli tämän kesän ensimmäinen tervapääsky. Se oli aikuinen jo, sen siipi oli murtunut ja jalka halvaantunut tai poikki. Se kuitenkin söi hyvin ja siiven vamma näytti samanlaiselta kuin viimekesäisen Lauran, joka pääsi lentoon ja vapaaksi. Chris oli meillä pari viikkoa ja lopulta lensi pois. Jotenkuten, mutta lensi kuitenkin. Viikko sitten tuli poikasena pesästä pudonnut Gwyneth. Otin sen käteen ruokkimista varten ja se oli erilainen. Osasin arvioida, koska minä vastaan tervapääskyjen hoidosta meillä kokonaan. Niiden nokat ovat niin pieniä ja niitä täytyy melkein aina vängätä auki kynnellä, että ne saa syömään. Tämä on jo kolmas kesä kun hoidan niitä. Mutta Gwyneth on kaikista pääskyistä hienoin mennen tullen. Se on selviäjä. Aivan jumalattoman kaunis, oikea ja hieno kaikessa mitä se tekee. Se oppi ottamaan ruoan sormistani itse, ensin kämmenellä, nyt minun tarvitsee enää kumartua sen laatikon ylle niin se avaa nokkansa valmiiksi. Se sirittää tervapääskyn laulua meille kauniisti, yleensä aamulla ja illalla. Se harjoittaa siipiään lentoonlähtöä varten. Se pitää laatikkopesänsä puhtaana. Se on virkeä ja täydellinen. Se pääsee vapaaksi aivan kohta. Ja siitä tulee voittaja. Olen tuntenut sen kaksi viikkoa eikä ole mitään väliä onko se lintu tai nisäkäs, hiiri tai ihminen – se on vain täydellinen elämä.

Pienempi lapsi syö karjalanpiirakkaa aamupalaksi. Sulaa voita valuu housuille, jotka lentävät heti nurkkaan. ”Mää puhuin äsken pululle. Se käänsi päätä ja kuunteli mua tosi kauan. Mää tahdon viedä sen kauneuskilpailuun”

Ihan vain tiedoksi, näppäräksi vinkiksi kaikille pulun kanssa kotinsa jakaville: Ajax Universal yleispuhdiste (ympäristömerkitty) toimii ihan älyttömän hyvin.

Advertisements

Julkisia rakkaudentunnustuksia

Tiedättehän, että Citymarketin kassaa kun lähestyy, niin ensin tarjolla on Kotiliesiä ja Koti-sitä-ja-tätä. Herkkukurkku- ja pikkelssiresepteistä siirrytään Aku Ankan pokkareihin ja niihin lasten pikkukirjoihin, joita oli pikkulapsiaikaan ihan pakko ostaa kun ne olivat niin käteviä ja söpöjä. Sitten jos oikein tarkasti katsoo niin siinä painaumassa lehtihyllyn ja viimeisen karkki-purkkahyllyn nivelkohdassa on pokkareita. Kaikissa on kirjailijan nimi haalealla violetilla tai vaaleanpunaisella. Vaaleanhämyisesti reunoilta häivytetyn kuvan keskellä mies ja nainen, jotka katsovat toisiinsa. Nainen on lyhyempi, joten mies joutuu kumartumaan vähän hänen ylitseen. Naisella on pitkät luonnonkiharat hiukset, miehellä McDreamy-tyyppiset vallattomasti ylikasvaneet hiukset.

Minulla on työkaveri, joka lukee mökillä lääkäriromaaneja. Minä aina ohitan sen hyllyn. Ennen luulin, että ohitan sen siksi koska sellainen kirjallisuus ei kuulu tällaisen ihmisen lukemistoon. Ja sitten puhuttelin itseäni ”Kuka sinäkin luulet olevasi!” ja melkein pakotin itseni ostamaan kirjan nimeltä Ikuisesti sinun. Sittemmin olen ymmärtänyt, että ohitan sen hyllynnotkelman siksi, ettei mies-kumartuu-naisen-yli-ikuisesti-sinun -tyyppinen kirjallisuus oikein anna minulle mitään. Tietysti, jos kirjan kannessa olisi hämyinen kuva komeasta McDreamy-, Torres- tai Seppänen-tyyppisestä ortopedista, oikeassa kädessään luusaha ja vasemmassa kaksi 11cm pituista ruuvia, ja hän olisi kumartuneena naisen auki leikatun lantion ylle, voisi tilanne olla aivan toinen. Odottaisin jatko-osaa niin malttamattomasti, että pommittaisin kirjailijaa sähköposteilla joka toinen päivä.

Minun maailmani Citymarketissa, siinä herkkukurkkureseptien jälkeen voisi olla pokkariosasto täynnä julkisia rakkaudentunnustuksia maailmalle. Sellaisia rakkaustarinoita, jotka kantavat parisuhdekarikoiden, mielenterveysongelmien, lonkkavikojen, kielteisten rahoituspäätösten, ruoan pohjaan palamisten, lasten terveysongelmien, unettomien öiden ja rahahuolten yli.

Rakastan Panacodia
Tapasimme toukokuussa. Olin yrittänyt tutustua ensin serkkuusi, opioidicocktailiin PCA-pumpun välityksellä. Mutta suoraan sanottuna serkkusi oksetti minua. Kun tapasimme, rakastuin sinuun välittömästi. Teit elämästäni helpompaa ja kevyempää. Poistit kaikki kivut ja sait minut toimimaan paremmin. Heräsin aamulla kanssasi ja joskus myös kävin nukkumaan kanssasi. Rakkautemme on kuitenkin määräaikaista, olet minulle kesäheila. Reseptissäni on jäljellä enää 30 tablettia. Suhteemme loppu siis häämöttää jo. Kun jätämme hyvästit toivon sinulle kaikkea hyvää ja jatkan elämääni vahvempana ihmisenä. Kiitos tuestasi.

Rakastan Kreivi, Fathermetro, kaikki-kyykkyyn-Lindgrenia
Tapasimme joskus viisitoista vuotta sitten (OMG). Sittemmin yritimme muun muassa päästä Rautaruukin tehdasalueelle myöhään illalla ja meidät käännytettiin portilta pois vaikka kuski, joka oli yksi neljästä kaasosta häissäni pari vuotta myöhemmin, oli silloin töissä tehtaalla. Reilu vuosi sitten olin lähdössä vanhemman lapsen kanssa suurelle matkalle, mutta syistä jotka eivät vielä kestä päivänvaloa elämä oli niin raskasta, että halusin vajota maanrakoon ja hävitä. Lapsi vei minua lentokentällä ikkunalta toiselle, ei meinannut pysyä housuissaan ja oli niin täynnä elämää ja iloa, että postasin hänestä snapback-hymykuvan facebookiin: ”Onko mulla tommonen poika!!?” Vastasit ”Se miettii varmaan samaa äidistään”. Siinä minun Citymarketin julkisten rakkaudentunnustusten hyllyssä Top-10 kategoriassa olisi yksi lause, käytännössä aivan vieraalta ihmiseltä, joka voi kantaa kokonaisen vuoden.

Rakastan suomenhevosen tuoksua
Olit nuoruuteni rakkaus jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Emme tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Kunnes viime syksynä täytit taas sydämeni. Astuin hämärään karsinaan ja painoin poskeni ison hevosen kylkeä vasten ja hengitin. Aika hävisi, minä hävisin, maailma hävisi. Meistä tuli ihmis-hevos-lämpö-tuoksu-hämärä-pakkanen-rakkaus. Seisoin siinä niin kauan, että pienempi lapsi hermostui. Palasin joka viikko kunnes jalkani ei enää kantanut luoksesi. Olen kaivannut sinua koko kesän. Mutta minulla on sinulle yllätys: palaan tänään. Vedän sieraimeni täyteen pölyä ja hilsettä ja karvaa ja aurinkoa ja lämpöä ja sitä tuoksua, joka saa maailman katoamaan. Ja jaksan taas aivan kaiken.

Rakastan rumaa uima-allasta
Ostin sinut hetken mielijohteesta lapsilleni. Pyysin isäni rautakauppaan kantamaan raskasta pakettia. Hän maksoi kassalla kaiken ja lupasi ostaa syntymäpäivälahjaksi minulle Crosstrainerin. Kotona valitsin sinulle aurinkoisimman paikan, vaikka se tiesi grillin ja kesäkalusteiden siirtämistä muualle. Asensin pumpun korventavassa helteessä ja valutin sinut täyteen vettä – siinä kesti viisi tuntia. Lasten pärskittyä aikansa astuin jääkylmään veteen kyynärsauvan kanssa. Heitin sauvan menemään ja kelluin painottomana, yksikään raaja särkemättä ja vaivaamatta. Katselin altaan ylle kaartuvaa vaahteraa ja sinistä taivasta. En kuvitellut tropiikkia, hienoja mosaiikkeja, huurteista drinkkiä tai altaan ylle kumartuvaa McDreamy-tyyppistä miestä. Tiesin olevani 90-luvulla rakennetun puuomakotitalon pihalla, sinisessä muovialtaassa, liian kylmässä vedessä, tavalliseen Kartio-lasiin kaadettu lämmin punaviini liian kaukana yltääkseni siihen. Mutta olin rakastunut. Elämä oli täydellistä kanssasi sen hetken.

Rakastan pienempää lastani unisena
Pienempi lapseni ei anna minun helliä häntä. Minulla on kuulemma ikuinen pusu- ja halikielto. En saa silittää tai katsoa häntä silmiin. En saa rakastaa yhtään. Paitsi silloin kun hän tahtoo lisää peliaikaa, silloin käy kaikki. Mitä tehdä kun lapsi, jolla on krooninen rakkausvaje, kieltäytyy rakkaudesta? Silloin vaalitaan sitä yhtä hetkeä keskellä yötä kun lapsi nukkuu Jäämerellä seikkailevan isänsä paikalla ja herää pahasta unestaan. Hän tulee peiton alla aivan viereen ja painautuu kylkeen kiinni ja kuiskaa ”äiti”. Silloin ei nukuta kahteen tuntiin vaan maataan hievahtamatta ja täytetään sydän.

Ruutia ja kloorivettä

Jos tässä meidän lähellämme räjähtäisi ja poliisitutkinta etenisi naapuruston kotitalouksiin, ehtisin juuri ja juuri tuhota isomman lapsen kannettavan tietokoneen. Tai ainakin tyhjentää sivuhistorian. Muistaisikohan Google silti edellisen kolmen viikon top haut: ”Kuinka rakennetaan pommi”, ”Mistä ruutia voi ostaa”, ”Tee itse ilotulitusraketti”, ”Miten sytytyslanka toimii”. Ehkä olisi varminta hävittää koko tietokone. Etsivät löytäisivät silti lapsen sängyn alta kymmeniä tyhjiä talouspaperirullia teipattuina pareittain toisiinsa kiinni; niissä lukisi mustalla tussilla jokaisessa ”TNT”. Kaapin perällä olisi steariinissa uitettua juuttinarua, tuohituppoja ja tulitikkurasioita, joissa on tulitikkujen päästä raaputettua ruskeaa kaliumkloraatin, rikin ja lasinsirujen seosta (kyllä, Googletin). Sitä joka syttyy ja leimahtaa siis.

Missä menee se raja, että täytyy hyppiä tasajalkaa lapsen huoneen keskellä, hyperventiloida ja sen jälkeen huutaa ”Onko sulla kaikki hyvin!?” . Ravistaa lasta hartioista ja uhata psykiatrisella osastolla. Pukeutua valeasuun, seurata lasta kouluun ja kurkkia koulupäivän ajan ikkunoista selvittääkseen kiusataanko lasta. Onko se vetäytynyt ja hiljainen, istuuko yksin ilman kavereita. Mitä merkkejä vielä on?

Kasvatusoppaiden mukaan todennäköisin selitys siihen, että lapsi suunnittelee raketteja yksin huoneessaan, on yleensä se, että äidillä menee enemmän aikaa kanojen tarkkailemisessa kuin lastensa kanssa leikkiessä. Jokaiseen painokseen Siipikarjayhdistyksen opasta pienkanalan pitäjälle tulisi painaa huomautusteksti: ”Älä unohda lapsiasi”. Jokaiseen painokseen perheneuvolan opasta ”Kuinka tunnistat välinpitämättömän äidin” tulisi lisätä kohta: ”Tarkista omistaako äiti kanoja”. Sinkkonen on varmasti kirjoittanut ainakin kaksi sukupuolinormatiivista kirjaa siitä minkälaisia kaikki pojat aina ovat ja minkälaisia kaikki äidit aina ovat ja minkälainen on täydellinen äiti-poika-suhde. Sinkkosen pitäisi lisätä niihin kirjoihinsa jälkikirjoitus ”Jos äiti omistaa kanoja – feminiinisyyden ja äidillisen hoivan ikiaikaisia symboleja – on vaarana, että poikalapsi kompensoi elämäänsä tällaisessa naiseuden höyhenenpehmeässä kotipesässä hakeutumalla äärimmäisen miehekkäiden, usein vaarallisten ja riskialttiiden puuhien pariin. Ei ole ennenkuulumatonta, että isän ollessa Jäämerellä kalassa päätyy poikalapsi rakentelemaan räjähteitä samalla kun äiti lepertelee hameensa helmoissa juokseville kanoilleen ja vuoraa munakoria untuvilla.”

Minä en ole koskaan ollut kovin naisellinen nainen, eikä lapseni kovin poikamainen poika. Äitini päätyi joskus nuoruudessani, varmasti monen valvotun yön jälkeen omaan johtopäätökseensä: ”Kuule, ei se haittaa mitään jos sinä tykkäät tytöistä”. Ja lapseni suurin ongelma ensimmäisen kahden kouluvuoden aikana – opettajan mielestä – oli liika herkkyys ja se, ettei hän mennyt toisten poikien mukaan rymyämään tai sanonut toisille vastaan. Mutta ehkä jotakin oli tapahtunut: minulla oli kanoja ja lapseni rakensi räjähteitä. Olimmeko Sinkkostuneet? Kurkkuani kuristi, vilkaisin tatuointiani ja päätin ottaa vielä yhden toiseen käteen heti kesän jälkeen. Ja räjähteistä oli päästävä.

”No niin lapset, herätkää nyt pakataan auto ja lähdetään!”
Takakonttiin koirat, kylmälaukku, uimarenkaat, ”Kantakaa niitä tavaroita lapset, vauhtia!”, vesipyssyt (Sinkkonen! Iiiik) ja pääskynpoikanen saavin pohjalla. Takapenkille lapset, koiranruoat, kyynärsauvat, pyyhkeet ja tyynyjä. Kello 09:02 moottoritiellä, +26C ilmastointi rikki, klo 09:30 jäätelöstoppi, klo 10:30 mökillä, klo 11:00 rannalla, koko porukka kaksi tuntia uimassa, klo 14:00 mökillä, klo 17:30 rautakaupassa, klo 18:00 vaarilla, klo 20:00 punaviiniä, klo 22:00 nukkumaan. Klo 07:00 koirat aamulenkille yhdellä sauvalla, klo 08:00 riisipuuro, klo 09:00 isomummu, klo 10:00 herkkukauppa, klo 11:00 moottoritiellä, klo 12:00 kotona. ”Oliko hyvä reissu?”, ”Paras ikinä!”, ”Tylsää”.

+29C. ”Vie sinä iso koira lenkille. Sen jälkeen annat molemmille ruoat”, ”Sinä voit käydä aukaisemassa kanoille häkin oven pihalle ja keräämässä munat”, ”Joku vois kerätä mansikat”, ”Minä ruokin pääskyn ja alan täyttää tuota allasta”. Näin, hyvinhän tämä menee. Tehdään asioita, mennään paikkoihin, on hauskaa, syödään jätskiä, riidellään ihan vähän, takapenkiltä huudetaan vain yhdesti ”Turpa kii!”, uidaan joka välissä. Kyllä tässä ruudit unohtuu ja äiti-poika-suhteet vahvistuu. Ostettiin uima-allas; sellainen kahluuallasta isompi mutta oikeaa isoa allasta pienempi. Kuitenkin niin iso, että lapsetkin kysyvät ”Mitähän isi sanoo?”. Se on hirvittävän ruma sininen pullottava pyöreä möhkäle keskellä pihaa. Piti siirtää grilli ja pihakalusteet nurkan taakse. Mutta lapset ja kesä. Täytyyhän niille olla uima-allas. Jotakin muuta kuin sitä tietokoneen ruudun tuijottamista.

Allas on täynnä vihdoinkin illansuussa. Klooritabletti liuennut ja kolme hikistä ihmistä hypännyt jäätävään veteen. Isompi lapsi haluaa leikkiä: ”Ollaanko haita?”, ”Voi mä en jaksa millään”, ”Entä merirosvoa?”, ”Hirviän kipiänä kuulkaa nyt jalat”, ”No kellu vaan niin me ollaan kaloja”, ”Hei eikö teille riitä että mä hankin tän altaan? Voisinko mä vaan olla?”

”Saanko mä mennä tekemään kanuunan nyt?”
”Joo mene vaan, minä jään tänne vielä”

Taivaallista. Kerrassaan taivaallista. Oma uima-allas hellepäivänä. Voi varpaankynnet pitäisi lakata. Mitenhän, osaakohan kanat uida?

Kuka on Juha-Pekka Toivonen?

Posti toi tänään kirjeen Pelastakaa Lapset ry:ltä. Se oli osoitettu minulle ja Juha-Pekka Toivoselle. Sisällä oli kaksi lahjakorttia Kotipizzaan. ”Sori, en mä voi sun kanssa nyt lähteä” sanoin puolisolleni. ”Täytyy selvittää kuka tämä Juha-Pekka Toivonen on”. Jos Pelastakaa Lapset ry on sitä mieltä, että meidän pitäisi Juha-Pekan kanssa mennä pitsalle niin ei sitä noin vain voi sivuuttaa.

”Juha-Pekka Toivonen työskenteli Fazerin Hyvinkään leipomolla kesän ajan pakkaajana ja lähettämötyöntekijänä” lukee Fazerin sivuilla. ”Aluksi jännitin hieman, mutta parin päivän jälkeen homma rupesikin jo sujumaan”, sanoo Juha-Pekka Fazerin haastattelussa. Selvä. Vaikka en nyt ole ihan varma tästä; Kotipizza ja Fazer, ja lastensuojelujärjestö. Jotenkin tässä haiskahtaa viherpesu: yrittävätkö Kotipizza ja Fazer saada tuotteitaan Pelastakaa Lasten kautta esille jotenkin vastuullisempina, terveellisimpinä? Mihin minua siinä tarvitaan? Aivan niin kuin meillä olisi jotenkin otollinen maaperä rasvaiselle, valkoista jauhoa pölyävälle ruokavaliolle, sitäkö ne ajaa takaa? Että meillä turvaudutaan pitsaan ja patonkiin ja suklaaseen? Mutta toisaalta ei tämä Juha-Pekka nyt miltään viherpesuagentilta vaikuta, vaikka parin päivän jälkeen homma rupeaakin jo sujumaan.

”Vieläkö sä sitä katot? Mua siinä tarkotetaan! Niillä meni vaan nimi väärin”. ”Ei, odota, aivan oikeasti, tää voi olla joku juttu”.

Toinen hakuyritys. ”Toivonen, Juha-Pekka Kalervo, toimiala: yhdistetty kasvinviljely ja kotieläintalous (sekatilat)”. Ahaa! Tämä on joku testi. Suklaa ja patonki versus kasvikset ja liha. Ne katsovat että kumman kanssa lähden. Peruvatkohan ne meidän adoptiomme takautuvasti jos otan leipomo-Toivosen?

Hyvä kasvatustieteen dosentti. Käyttäytymisenne on saattanut tietoomme, että adoptiolapsenne ruokavalio koostuu pääasiassa valkoisesta jauhosta, kaakaosta ja rasvasta. Lastenne alituinen riitely, heidän tapansa väittää vastaan, olla pyyhkimättä pulunne ulosteita käskystä, jättää koirienne vesi vaihtamatta, karata metsään, huutaa ulko-ovesta täysin tuntemattomille ’Hyvää Jumalan siunausta’ (näin viitaten kintaalla ateismillenne) ja vetää housunsa tarpeettomasti nilkkoihin asti pissatessaan tien reunaan mökkimatkalla johtuvat kaikki heidän puutteellisesta ruokavaliostaan. Lisäksi Herra Toivonen saattoi tietoomme, että valitsitte Kotipizzassa ruokaillessanne listalta Vegetarianan. Meillä on syytä epäillä, että olette kasvissyöjä ja että koko perheenne noudattaa tätä epäilyttävää ruokavaliota. Toivomme, että ymmärrätte, että lastenne sietämätön ja katkeamattomana jatkuva terveys evää heiltä lapsuuteen kuuluvat arvokkaat kokemukset korvatulehduksista, nuhakuumeista, allergioista tai selittämättömistä vatsaoireista. Se, että lapsenne eivät tietojemme mukaan ole syöneet ainuttakaan antibioottikuuria kohta täyden vuosikymmenen aikana, saattaa heidät eriarvoiseen asemaan ikätovereidensa kanssa, jotka tekevät kaikkensa isänmaan antibioottiresistanssin etenemiseksi.

Tai eivät enää kelpuuta meitä tukiperheeksi.

Olemme päätyneet siihen, että hoitoonne ei voi antaa enää yhtäkään tukea tarvitsevaa lasta. Päätöksemme perustuu Juha-Pekka Toivoselta saamiimme tietoihin, joiden mukaan te itse ja lapsenne ovat tuen tarpeessa. Lastenne proteiininpuute on ajanut teidät hankkimaan kanoja kotiinne. Todennäköisesti täydennätte tätä keittämällä iltaisin lapsille myös kotonanne asuvan kyyhkyn munia – emme suoraan sanottuna keksi mitään muuta järkevää syytä miksi pitäisitte pulua. Puolisonne on tietojemme mukaan myös lähdössä vuorokausien pituiselle matkalle aina Pohjois-Norjaan saakka hankkiakseen ruokavalioonne kalaa. Mikä häiritsevintä, lastenne on kuultu pyytävän maustamattoman jugurttinsa päälle kuivattua nokkosta – ilmeisesti ruokavaliosta puuttuvan raudan korvaamiseksi. Kaikki tämä osoittaa, miten epätoivoinen tilanteenne on. Meillä on syytä epäillä, että myös perheeseenne sijoitettavalla tukea tarvitsevalla lapsella olisi edessään varsin puutteellinen ruokavalio ja vääristynyt perheen malli mikäli hän viettäisi luonanne hetkeäkään.

Tai ilmiantavat minut kansleri Wilhelmssonille.

Parahin kansleri Wilhelmsson. Tietoomme on tullut asioita, jotka kyseenalaistavat erään dosentiksi nimeämänne henkilön asiantuntijuuden. Kyseinen henkilö, asiantuntijuusalueenaan kasvatustiede, on todettu käytännössä kyvyttömäksi kasvattamaan lapsiaan tai hoitamaan kenenkään muunkaan lapsia, edes välillisesti. Pystymme osoittamaan varsin luotettavasti, että tilaisuuden tullen ja vain kahdenkymmenen euron rahallisen houkuttimen turvin hän olisi valmis jättämään perheensä nuoren leipomoharjoittelijan vuoksi. On syytä epäillä, että hän kärsii harvinaisesta, mutta vakavasta jauho- ja suklaariippuvuudesta, joka hämärtää hänen arviointikykyään. Hänen on kuultu puhuvan kanoilleen lempeämmin kuin lapsilleen; kumartuvan notkeasti silittämään koiriaan, vaikka samalla huutaa lapsilleen ”Tuokaa tänne se punaviinilasi, en minä voi kävellä tämän jalkani kanssa!”. Eräänä aamuna naapuri todisti hänen yrittäneen iskeä lastaan kyynärsauvalla, mutta osuneen vahingossa lapsen vierellä seisoneeseen mäntyyn. Meillä on kaikki syy epäillä, että hän aiheuttaa toiminnallaan vielä kiusallisen kohun yliopistollenne, ellei asiassa toimita välittömästi.

“Hei tää J-P Toivonen vaikuttaa vittumaiselta tyypiltä, voin mä lähtä sun kans pitsalle…”

Psst älkää kertoko kenellekään mutta ajoin autoa

Pienempi lapsi pyytää aina kertomaan tarinan, jossa hän ja isompi lapsi näyttävät tavallisilta lapsilta, mutta sitten käy ilmi, että niillä on supervoimia. Kumpikin saa valita kaksi supervoimaa ja sitten tarina alkaa.

Se oli ihan tavallinen aamu – tai niin kaikki luulivat. Puoliso torkkui vielä hikisissä lakanoissa kuten joka aamu ”Mhhhmmuhmh. Paljoko kello?”. Pienempi lapsi retkotti puoliksi sängyssään, puoliksi lattialla kuten joka aamu ”Mun tyynyllä on iso pulunkakka, niin mää en voi siinä nukkua”. Isompi lapsi pelasi Minecraftia kännykällä peiton alla kuten joka aamu ”Mää vasta just äsken alotin!”. Isompi koira nukkui olohuoneen sohvalla, pienempi omalla tuolillaan. ”Nyt varovasti. Täytyy antaa aivan tavallinen vaikutelma”. ”Nukkukaa vielä, minä tässä vain keittelen aamukahvit”. Pieleen meni, liian pirteää. Teeskentelin, että olin unohtanut jotakin takkahuoneeseen ja kävelin keppeineni käytävän uudelleen päästä päähän. Makuuhuoneiden kohdalla uusi yritys ”Hei kello ei ole vielä mitään. Nyt takasin sänkyyn. Aivan sama onko pulunkakkaa, se on kuivanut kuitenkin. Varmasti pelasit Minea koko yön. Nyt nukkumaan vielä!”. Ja poistuminen. Hyvä.

Käytävällä ei ollut ketään. Olisi tehnyt mieli kipittää yhdellä kepillä, mutta etenin hitaasti kahdella. Varmempi niin. Avain löytyi sieltä mihin sen jätinkin kohta kolme kuukautta sitten. Ulko-oven kolahdus ei herättänyt koiria. Ne olivat jo luopuneet toivosta, että minun eteisessä könyämiseni tarkoittaisi ikinä enää lenkille pääsyä. ”Hei tyypit! Kuinka monta kertaa mä oon teille sanonut, että pyöräilykypärät hyllylle eikä keskelle lattiaa, minä voin kaatua ja ruuvit vääntyy ja joudun uudestaan sairaalaan, sitäkö te haluatte – häh?”. Oho, se oli spontaania, mutta sopii suunnitelmaan. Aito vaikutelma.

Siellä se seisoi autokatoksessa. Vapaus.

Se oli kurainen puolison viimeisimmän maastoreissun jäljiltä. ”Mulla sitten kävi pieni vahinko myös. Peruutin mäntyyn ja takavalon muovikuori meni rikki”. Hopeinen Volvo oli ollut meillä vuoden, saapunut kiiltävänä ja toiveikkaana uuteen kotiinsa, mutta kokenut pian imagoonsa perustuvaa odotusarvoa huomattavasti karumman kohtalon. Sen uumenissa oli kuljetettu matoisia lokkeja, kuraojissa uineita koiria, jäätelöisiä ja ketsuppisia lapsia, kuolevia variksia, neljää merihanhea ja kahta metsähanhea, ja joskus täytettyä huuhkajaa – niin, ja kanoja. Se oli kuitenkin hoitanut tehtävänsä ylväästi, paremman kansankodin arvokkuudella. Se oli ostettu katkeran ja pahasti tappiollisen Ford Mondeo -omistajuuden siivittämänä. ”Hankitaanko niin hyvä kuin meillä on ikinä vara, ja sitten vielä vähän parempi?”. Osamaksuerää pienennettiin heti puolen vuoden päästä. ”Mikä niinku olis minimi mitä meidän täytyy voida tästä maksaa kuukaudessa?”.

Minun silmissäni siinä autokatoksessa kiilsi valkoinen Pegasus siivet väristen. Kaikki sanoivat ei, älä vielä. Jalan hermon täytyisi muka toimia täydellisesti, lihasten olla kunnossa. Mutta ne eivät tienneet puhuvansa Hip Bitchille, kaikkien lonkkavaivaisten kananomistajien sankarittarelle, joka viis veisaa muiden neuvoista. Istuin autoon ja käynnistin sen. Puoliso kuuli auton äänen sisälle ja siinä vaiheessa kun peruutin pihalta ajotielle, seisoi ulko-ovella hämmentyneen näköinen mies. Vilkutin auton ikkunasta ja painoin kaasua. Näytin varmasti puolisonkin silmissä supersankarilta. Joskus en voi kestää sitä miten täydellisen hyvä vaimo olen. Pegasus karautti naapuritalojen ohi ainakin tuplavauhtia isomman lapsen pukkaamaan pyörätuolikyytiin verrattuna.

Siellä amerikkalaisessa facebookin PAO-ryhmässä kaikki sanoivat, että oikean jalan leikkauksen jälkeen täytyy odottaa tosi kauan, että voi ajaa autolla. Lääkärikin oli sanonut niin. Mutta vasenhan tässä kaikki työt tekee kytkintä pumpatessa. Se oli valjennut minulle aamuyöstä: niillä on kaikilla automaattivaihteiset autot! Ja kirurgeilla varmasti myös. Kun vasen pumppaa kytkintä pääsee oikea itse asiassa aika vähällä: kaasua ja jarrua voi painella vaikka niin että kantapää pysyy lattiassa koko ajan.

Kotitien päästä aukeni maailma. Kaikki oli taas mahdollista. Aurinko paistoi, lämpö kipusi kohti hellelukemia ja juuri kun karautin Pegasuksen takaisin pihaan, purjehti taloni ylle pieni sadepilvi, joka päästi juuri sen verran vettä että taivaalle muodostui täydellinen sateenkaari. Joku vapautti kymmenen valkoista kyyhkyä, joista yhdeksän lensi sateenkaaren yli ja yksi rakastui meidän puluun ja jäi meille asumaan. Isompi lapsi ja pienempi lapsi seisoivat pihalla käsi kädessä, siisteissä vaatteissa, kynnet leikattuina ja hymyillen, pidellen kylttiä jossa luki ”Äiti, olet sankarimme!”, puoliso oli kuljettanut terassille korillisen croissanteja, luomu-briejuustoa ja kuivaa kuohuviiniä ja ostanut minulle hevosen ja kaksi lammasta. Se tekisi niille tallin heti iltapäivällä.

Ja se minun supervoimani. Mielikuvitus. Ja Panacod – ai niin, ne on kolmiolääkkeitä. Hitto.

Vittumainen leikkaus

Osteotomia periacetabularis a.m. Ganz
Seppänen – Junnila – Mikola – esh. opiskelija
Q65.81 Dysplasia acetabuli coxae l. dx.

Se oli petollista. Simo oli ikäiseni, itsevarma ja rento – ortopedin ruumiillistuma. ”Se on sitten huomattavan iso leikkaus” sanoi Simon suu OYSin klinikalla, mutta sen silmät kiilsivät ajatuksesta, että saa lähettää minut kollegalleen: ”Pyydetään kohteliaimmin PAO-leikkausharkintaan kollega Seppäselle TYKSiin” se saneli epikriisiin. Se hymyili. Minä hymyilin takaisin, olin korjattavissa! Parin kuukauden päästä Matti soitti Turusta. Se kuulosti Simoa varttuneemmalta, mutta ei vielä uransa loppupuolella olevalta, käytti hauskoja ilmauksia, oli itsevarma ja rento – ortopedit on todellakin mun uusia suosikkilääkäreitä. ”Sulla on vaan huonoja vaihtoehtoja, joista tämä on paras”. Lonkan dysplasia ”on niin graavi” (minä mietin vain lohta), että ”en alkais siihen edes tekoniveltä kiinnittää”. Puhuin puhelimessa autossa, lapset riiteli takapenkillä ja pidin toista kättä korvalla, että kuulin. ”Joo, kyllä mä suostun” taisin sanoa. Matti ja Simo varmaan heittää yläviitoset jossain Suomen Ortopedien yhdistyksen vuosikokouksessa.

”Jännittääkö sua huominen leikkaus?” kysyi punatukkainen kiva iltavuoron hoitaja osasto kolmosen ysihuoneessa. ”En mä osaa jännittää”. ”On se kurjaa, että noin nuorelle joudutaan tekemään näin iso leikkaus” huokaili aamuvuoron hoitaja.
”Niin”
”Jännittääkö?”
”Ei”
”Hyvin se menee”
”Joo”

Leikkaussalissa oli mahtavaa. ”Täällä on yleensä neljä ihmistä, mutta tämmöisissä isommissa leikkauksissa enemmän. Tänä aamuna meitä on kymmenen. Nyt tulikin kirurgi paikalle, onko sulla jotain mitä haluaisit kysyä häneltä?”
”Joo, että jännittääkö sitä?”
”Hei Matti, potilas haluaa tietää jännittääkö sua!”
”Ei kovin paljoa” sanoi Matti. Sitä hymyilytti, mutta ei kovin paljoa. Sitten joku opetti harjoittelijaa laittamaan kanyylin ”Älä kuitenkaan tohon tatskan päälle laita!”, mutta se ei onnistunut tarpeeksi nopeasti ja anestesialääkäri tuli hätiin. Sitten niitä letkuja tulikin ennen ja jälkeen leikkauksen, niistäkin olisi voinut päätellä että on Iso Leikkaus. Epiduraali/kipupumpun letku selästä, katetri jalkovälistä, dreeni leikkaushaavasta, happiviikset nenän alta, tippaletku kädestä, joku mittari sormessa ja pari lätkää piuhoineen rinnassa. Ja minä olin tikahtua siihen miten mahtavaa se oli.

Siis minä – tämmöinen joku vaan – pääsin leikkaukseen! Eikä mihin tahansa nielurisaleikkaukseen, vaan oli tullut ihan selväksi, että tämä oli Iso Leikkaus. Eihän mulle voi tapahtua mitään näin jännää. Minä visioin että Matti ja Simo kutsuvat minut sinne Suomen ortopediyhdistyksen vuosikokoukseen niiden tähtipotilaaksi, jonka lonkan dysplasia oli tosi graavi, mutta jonka ne sankarillisesti diagnosoivat ja leikkasivat. Pitäisin puheen potilaan näkökulmasta ja me kilisteltäisiin siellä kuoharit, tai ortopedit ehkä juo oikeaa samppanjaa. Minulla ei olisi korkkareita koska a) en pidä niitä muutenkaan ikinä, ja b) ne on ortopedien inhokkikengät. Voisin korostaa tuota b-syytä. Ja voisin johonkin väliin ujuttaa, että tiesivätkö tohtorit leikanneensa dosenttia.

Mutta minä en ollutkaan ihan unelmapotilas. ”Nostapa kantapää ilmaan”, ”Tunneksä tätä jalkaa ollenkaan?”, ”Koitas liikuttaa polvilumpiota”. Matti piti pokan, mutta seuraavana tulleen fysioterapeutin naama venähti: ”Tota… onks sulle lääkäri sanonu tästä mitään?”. Minä olin vielä leikkausfiiliksissä, ja sairaalan ruokapalvelufiiliksissä (kaikki tarjoillaan sänkyyn! romanttisinta ikinä!). Hihkuin innosta: minun leikkauksessani tapahtui joku komplikaatio ja voin vaatia korvauksia. Tämäkin vielä. Kunnes muistin, että Matti oli puhelimessa sanonut, silloin kun pienempi lapsi veti isompaa takapenkillä tukasta, että leikkaukseen liittyi häviävän pieni hermovaurion riski. ”Potilasta on informoitu riskeistä” luki paperissa. Siinä olisi pitänyt lukea ”Potilas on ensin todettu auktoriteetteihin uskovaksi ja sen jälkeen hurmattu kahden ortopedin meriiteillä, statuksilla, valkoisilla takeilla ja silmäniskuilla. Potilas luulee sisäistäneensä riskit, mutta elää elämäänsä kuin elokuvaa eikä suostu uskomaan että leffa loppuu huonosti. Leikataan kiireesti ennen kuin tokenee.”

Periasetabulaarinen osteotomia oli todellakin Iso Leikkaus. Lonkkamalja taottiin ja sahattiin kokonaan irti. Lantio siis murrettiin kolmesta kohtaa, lonkkamalja käännettiin uuteen asentoon ja ruuvattiin kahdella pitkällä ruuvilla paikalleen. Mutta toipumisaika on paljastanut PAO:n todellisen karvan. Vittumainen leikkaus. Ensimmäiset viikot kaikki olivat valmiita joustamaan ja auttamaan ja olivat huolissaan kivuista. Minä sen sijaan epäilin, että minulle oltiin tehty plaseboleikkaus. Avattu ja odotettu viisi tuntia ja suljettu taas, metalliniiteillä vielä että tulee uskottavuutta. En ollut kipeänä lainkaan. Mutta eihän sitä voinut sanoa. Olisi pilannut ihmisten hyvän myötätunnon.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun kukaan ei edes enää muista, että olin leikkauksessa, ovat kivut pahimmillaan. Jalka ei toimi vieläkään, koko reisi on turta häpyluuhun asti. Liikkuminen sattuu koko ajan. Makaaminen sattuu, kääntyminen sattuu, istuminen sattuu. Lapset eivät enää jaksa auttaa, mies raukka on uupunut autettuaan jo niin paljon. Panacodeja ja Vimovoa kuluu ennätysmääriä. Mutta enää ei voi valittaa. Eihän sitä kukaan jaksa enää kuunnella, pilaisi vain ihmisten hyvän mielen. Vittumaista – vai onko sittenkään?

Sillä tässä se silver lining piileekin. Kaikki sankarit on hiljaisia kärsijöitä, eikö olekin. Ei niille leivota pullaa tai auteta niitä kadun yli. Ne auttaa toisia, eikä kukaan tiedä että ne kärsii itsekin. Paitsi tietysti katsojat, joille se kerrotaan zoomaamalla sankarin hikikarpaloiseen otsaan tai vaivihkaiseen käden liikkeeseen, joka paljastaa lihaskrampin. Ne on kunnon protestanttisia marttyyrisankareita. Ne on sellaisia jotka on nähneet toisen puolen. Jotka tietää enemmän. Mutta vaikenee.

Mä lähden nyt ompelemaan itselleni viittaa ja naamiota. Kiinnitän viittaan kanansulkia vaimentamaan kahinaa. Ja kohta kohistaan: Hip Bitch iski jälleen – kaupunkilaiset haistoivat tuoreen kanelipullan heti aamusta.

Aivan ylipitkä aloitus

Aamukahvi oli Brazil-merkkistä. Äitin ostamaa, koska tumma Reko ei kuulemma käy: ”ostin teille oikeaa kahvia”. Vielä muutama aamu Brazil-kärvistelyä. Korkkaamaton Reko odottaa jo kaapissa. Pienempi lapsi haki lehden ”Onko pakko!?” ja kantoi voileivät pöytään ”Saako tästä Lego-pisteitä?”. Harkitsin lapsen nakittamista myös kahvikupin kantamiseen, mutta seitsemänvuotias ja nesteen liikkeen ja oman liikkumisen välinen fysiikka (miksi se neste jatkaa liikettä vaikka itse pysähtyy? Täytyypä testata mitä se tekee kupissa jos itse kääntyy yhtäkkiä…) on osoittautunut vielä haasteelliseksi. Siispä asetin toisen kyynärsauvan kaappia vasten ja kannoin itse kupin kuunnellen kuinka se toinen sauva tietysti rymisti kaapinreunaa pitkin alas lattialle. Kuuden askeleen matka kahvinkeittimeltä ruokapöytään onnistui irvistellen. Panacod alkaa vaikuttaa puolessa tunnissa. Hieno Brazil-kahvi olisi kaunistavan kylmää puolessa tunnissa – no brainer. Ilmeisesti maksan nyt edellisten päivien mökkeilystä. Istuin kyykyssä veneessä neljä kertaa, uin lammessa aika kauan, kipitin kahdella kyynärsauvalla sata metriä suuntaansa ladolle katsomaan tuulihaukanpoikasten rengastusta ja saattelin lapset mökkipolkua pitkin uimalaiturille ja takaisin yhdellä kyynärsauvalla. Matkalla ylitin myös yhden polun poikki asetellun kanootin. Tänään voisin testata kodeiinin rinnalle myös naprokseenia. Se Pihtiputaan apteekin outo farmaseutti sanoi, että niitä voi sekoittaa.

Pienempi lapsi oli ehtinyt jo telakoitua sänkyyn peiton alle katsomaan Wall-E leffaa iPadilta. Muistin, että meidän pitää käyttää koirat aamulenkillä. En olisi minäkään ilahtunut jos olisin jo peiton alla katsomassa leffaa. Saati sitten jos olisin sellainen, että on Todella Tärkeää tehdä asiat aina siinä järjestyksessä kuin ennenkin ja aamupalan jälkeen on koko kesäloman ajan ollut ”katsomisaika”. Mutta puoliso ja isompi lapsi olivat telttaretkellä ja yksin kyynärsauvaisena kahden koiran ulkoilutus ei oikein ollut vaihtoehto. ”Saat suklaajätskin”.

Ulko-ovesta lähti metsää kohti sirkuskulkue. Yksi iso ihminen eteni kyynärsauvoilla, eiliset meikit poskille levinneinä, pulu päänsä päällä keikkuen. Yksi pienempi ihminen marssi siniset college-housut jalassa, mutta ilman paitaa, ruskea masu pömpöttäen ja tukka täynnä koirankarvoja. Kaksi koiraa viipotti toiveikkaina pyörätietä kohti, mutta vauhti hidastui ja päät painuivat kun ne huomasivat, että mennäänkin vain lähimetsään. ”Sori tyypit, nyt ei irtoa muuta”. Pihalla loikki melkein lentokykyinen varis, joka oli vapautettu muutama päivä sitten, mutta valinnut ilmeisesti jäädä meidän pihalle. Pienempi lapsi oli eilen kertonut, että haluaa isona vaalean vaimon, mutta lapsista pitäisi tulla ruskeita niin kuin hänkin. Täytyy muistaa kertoa uudelleen ihmisen lisääntymisestä ja värien periytymisestä; niin ja siitä että siltä vaimolta voisi odottaa jotakin muutakin kuin että se olisi vaalea.

Metsässä koirat painelivat pitkin polkuja ja pulu lenteli minun pääni ja pienemmän lapsen pään väliä. Se ei parka tainnut tunnistaa laskeutumiskelpoiseksi muuta kuin ihmishahmoja tai huonekaluja. Pienempi koira sai vainun ja säntäsi metsänreunaan naapurin tontin rajalle. Minä seisoin polulla sauvoineni, pienempi lapsi edempänä pulu päässään, isompi koira oli toisella puolella polkua ja pienempi koira haukkui raivokkaasti naapurin takapihan tuntumassa. Minä yritin koordinoida sirkusta paikallani seisten ja jaellen ohjeita ihmiselle, jolla on haasteita verbaalisen kommunikaation ymmärtämisessä ja joka ei olisi halunnut lenkille ensinnäkään. ”Se on siili. Mene koiran luokse. Ota se syliin ja kanna pois. Koita äkkiä. Sinne vaan. Eikun syliin. Ota vaan. Saat kyllä”. Koira kiersi puuta ja haukkui, lapsi perässä, siili tuhisi, pulu oli lentänyt tiehensä jossakin välissä, isompi koira katsoi meininkiä ja unohti kakkahätänsä jota varten metsään oli lähdettykin. Lopulta kompuroin sauvoineni mättäiden yli koiran luokse, paukutin sauvalla mäntyä ja karjuin koiraa pois siilin luota. Siihen ne naapurit viimeistään heräsivät.

Kotiin palattiin huima viidenkymmenen metrin matka lapsi edellä tuhisten. Olin tietysti unohtanut kiittää sitä hienosta yrityksestä. Koirat kulkivat lapsen perässä, edelleen kakkaamatta, ja pulu oli jossain metsässä. Varis oli meitä vastassa pihalla. Pyyhin hikeä ja ohjasin koirat sisälle: tein kädellä ja kyynärsauvalla huiman huitaisun ja huusin ”Sisälle siitä!” Lasta pyysin käymään metsän reunassa huutelemassa pulua, ettei se jäisi naapurin pihalle. Koetan aina muistaa, että yleensä ihmiset eivät ilahdu pulusta, joka lentää terassilla olalle ja pyrkii sisälle. ”Mää inhoan sua! Onko pakko?” sanoo lapsi ja käveli metsän reunaan. Pulu lensi lapsen luo ja molemmat menivät sisälle. Minä muistin, että kanat täytyy myös päästää ulos. Kaikki neljä odottelivat jo ulkohäkin ovella. Naurulokkia en uskaltanut katsoa, en vielä. Se saattaisi olla kuollut. Tai kuolemassa. Eikä sille voinut mitään. Varikset pitäisi muistaa ruokkia ennen kuin puoliso ja isompi lapsi palaavat. Puoliso kysyisi kuitenkin ensimmäisenä ”Onko varikset saaneet ruokaa?”. Se olisi ollut tyytyväisenä metsäretkellä, unohtanut ottaa Venlafaxininsa masennukseen ja jos en voisi vastata ”Kyllä, varikset on ruokittu” olisi sama kuin vastaisin ”En välitä paskaakaan sun elämästä, aivan sama, ei kiinnosta, kuolkoot kaikki, sinä myös”. Täytyy siis muistaa varikset, laitan huutomerkin listaan sen perään.

Tässä kohtaa kello oli kymmenen. Lapsi oli takaisin peiton alla Wall-E leffan kanssa. Koirat olivat sisällä, edelleen kakkaamatta. Pulu oli sisällä, kanat ulkona, varikset vielä ruokkimatta. Lapsi oli unohtanut suklaajäätelölupauksen, joten hain itse jäätelön ja istuin alas kirjoittamaan tätä koska: mulla on aivan käsittämätön elämä. Eikä tässä vielä edes kaikki. Tätä voi seurata niin kuin jotakin leffaa tai semmoista lämminhenkistä, mutta absurdia draamasarjaa. Illalla tulee serkku lapsineen, huomenna ystävä lapsineen ja koirineen, ylihuomenna toinen ystävä perheineen, loppuviikosta puoliso lähtee kalaan ja tulee lisää vieraita. Kaiken lomassa tulee vielä todennäköisesti muutama hoitoa vaativa lintu, joita puolison täytyy lähteä hakemaan juuri silloin kun pitäisi siivota ennen vieraiden saapumista. Ja päädyn imuroimaan kyynärsauvojen kanssa. Linnut sijoitellaan sitten eri puolille pihaa ja ruokitaan ja juotetaan eri lailla eri aikoihin. Ja tietysti kiinnyn niihin taas liikaa ja suren kun ne kuolevat. Sitten syksyllä alkaa pienemmän lapsen koulu ja psykologinen arviointi, oma fysioterapia ja lisää kirurgin konsultaatioita. Puolison masennus jatkunee ja parisuhde edennee karikosta toiseen. Kipulääkkeitä kuluu (lue käänteisesti: punaviiniä ei voi kulua!). Hampaiden oikomishoidot kontrolloidaan molemmilta lapsilta, kanalaan tarvitaan sähköt ja valaistus, kävelemäänkin pitäisi oppia pikku hiljaa. Ai niin, ja työsuhde on loppumassa.

Tämä paranee jakso jaksolta. Kuinka se selviää? Loppuuko siltä Panacod? Meneekö sen lapsella hermot väärässä paikassa? Entä sen puoliso, turvautuuko se laittomiin sähkötöihin vai palkkaako ammattilaisen? Käykö se tavallinen tarina, että sen fysioterapeutti on huikaisevan komea nuori mies, joka ihailee sen loppumatonta sitkeyttä ja järjestää sille kuntoutuspaikan Havaijilaiselta klinikalta? Kasvaako sen pienimmälle kanalle koskaan helttaa? Ymmärtääkö se koskaan miten Minecraftiin päivitetään Forge?

Hei Panacod on alkanut vaikuttaa. Hitto, aikaa ei ole hukattavana – mä meen nyt laittaan tiskejä!