Chris, Gwyneth ja pulunpaskaa

”Voi herrajumala, lapset! Äkkiä avuksi, isi ei saa nähdä tätä!” Pienemmän lapsen seinällä on kirjahylly, jonka yläpuolella on alumiinille pohjustettu valokuva minusta vuonna 1999, puolison ottama. Olen juuri astunut veneestä syyskylmään Perämereen, punainen huppari päälläni. Ei lapsia, ei huolia, ei toiveita toisista todellisuuksista, vain kylmä meri ja kaksi nuorta ihmistä. Kuvan yläpuolella on kaide, jonka takana on yläkerran vierashuone. Tai se oli yläkerran vierashuone toukokuussa kun vielä pääsin sinne siivoamaan. Nyt se saattaa olla vaikka ulkoavaruuden komentokeskus tai Ranskan vastarintaliikkeen piilopaikka. Pulu on istunut kaiteella ja tehnyt mitä kaikki elävät olennot tekevät kun niiden suolisto toimii. Paitsi tällä kertaa sen suolistossa on selvästi ollut jotakin häikkää. Vihreää kuraa on lentänyt joka paikkaan. ”Äiti sitä on seinälläkin, kato! Ja tuossa kuvassa! Ja kaikissa kirjoissa…”

Minä olen lastoittanut metson jalan, pessyt hammasharjalla kärpäsentoukkia pois lokin siiven haavoista, ruokkinut huuhkajaa tikulla, kuljettanut kylmettynyttä linnunpoikaa rintaliiveissäni ja suurta korppia sylissäni. Olen ruokkinut, pessyt, kuivannut, lämmittänyt, lennättänyt ja haudannut tai pakastanut ja vienyt Eviraan lintuja puolison apuna jo neljä vuotta. Minä tai lapset annamme kaikille aina nimet. Joskus myös puoliso heltyy keksimään nimen, vaikkei ehkä ensimmäisenä myöntäisi sitä lintutieteellisen yhdistyksen kuukausikokouksessa. Meillä kannatellaan elämää ja ihmetellään vuoroin sen haurautta ja vuoroin sitkeyttä. Poliisi on antanut puolisolle omaperäisen koodinimen ”lintumies”. Jos puolison kännykkään soittaa tuntematon numero, se on luultavasti hätäkeskus ja siihen pitää silloin vastata koska takaisin ei voi soittaa. Lasten kaverit tuijottavat suu auki valtavan maakotkan kanssa sisälle kävelevää puolisoa, lapset eivät enää edes huomaa lintuja. Niitä on aina.

Melkein vuosi sitten satamasta soitettiin. Piti saada kontti laivaan, mutta kontin päällä oli kuulemma lokinpesä jossa oli kaksi poikasta. Mies palasi illansuussa kotiin kahden pulunpoikasen kanssa; kalliokyyhkyjä, eli niitä tavallisia toripuluja. Poikaset olivat pariviikkoisia nahkapalleroita, joilla oli pehmeän nahan peittämä torvenmallinen nokka ja suuret silmät. Ne eivät syöneet vielä itse vaan odottivat emonsa kupumaitoa. Me teimme kupumaidonkorviketta. Siihen tuli kananmunankeltuaista, vauvan kanapilttiä, luonnonjugurttia, tilkka öljyä, kalkkia ja vitamiineja. Kyyhkyt ovat siitä erikoisia, että ne eivät odota suu auki ruokaa vaan imevät ruoan emonsa kurkusta. Niitä ei siis auttanut ruokkia pienillä ruiskuilla vaan piti löytää joku pieni esine, jonne saisi ruokaa sisälle ja jossa olisi pulun nokan kokoinen reikä imemistä varten. Valokuvausromulaatikosta löytyi pieni pumppuharja, jonka pumppuosa sopi tarkoitukseen täydellisesti. Tai ainakin melkein. Keittiössä oli laatikko, josta kuului raivokasta kerjäysääntä aina kun kävelin ohi. Ruokin poikasia tunnin välein joka päivä, mutta niiden paino ei noussut juuri lainkaan. Ne eivät selvästikään saaneet tarpeeksi ravintoa. Opettelin syöttämään niitä vasemmalla kädelläni, sillä oikea käsi oli turvonnut muodottomaksi ja tikattu kun pelastin isomman koiran tukehtumasta juustonpalaan ja kouristelevan koiran hampaat leikkautuivat käteeni. Parin viikon päästä isompi ja vahvempi pulun poikasista kuoli, todennäköisesti jostakin muusta syystä kuin ravinnosta kuitenkin.

Henkiin jäänyt poikanen nimettiin Pietariksi. Se oppi syömään itse poimimalla kirkkaita vihreitä herneitä kämmeneltä. Sitten siemeniä ja juustonpalasia. Se oli tarkoitus vapauttaa heti kun sen sulat olisivat tarpeeksi pitkät lentämistä varten. Sen täytyi kuitenkin harjoitella lentämistä ja voimistaa lihaksiaan, joten se päästettiin sisällä käveleskelemään ja harjoittelemaan. Koirat jättivät sen ihme kyllä rauhaan. Syksy eteni ja pakkaset kiristyivät. Pietari oppi lentämään, mutta samalla huomasimme, että joka ikinen sen sulista oli epämuodostunut. Jokainen sulka oli lähtenyt kasvamaan hyvin, mutta keskellä oli heikko kohta – juuri siinä kohtaa kun yritin toimia keinoemona ja ruokkia poikasia pumppuharjan pumpusta. Mitä enemmän Pietari lenteli, sitä enemmän siltä katkeili sulkia. Ja lopulta marraskuussa, pohjoisen kovilla pakkasilla, kun se olisi osannut jo lentää, se ei päässyt kunnolla lentoon katkenneiden sulkien vuoksi.

Nostin Pietarin joulukuuseen ja otin siitä kuvan. Elävä joulukoriste, joka ei itse tiennyt kuka tai mikä se oli. Olin oppinut kujertamaan kuin kyyhky ja Pietari seurasi minua joka paikkaan. Se istui illalla olalla ja katsoi elokuvaa. Se tuli kutsusta luokse. Se näpräsi korvaani ja nukahti viereeni. Se lakkasi pikkuhiljaa olemasta pulu, siitä tuli yksi elämä muiden joukkoon tähän hassuun taloon, joka on aina liian sekaisin ja likainen. Se etsi itse nukkumapaikkansa – pienemmän pojan vaatekaapin yläkaappi oli jäänyt auki vahingossa ja sinne se asettui. Se ajoi pienempää koiraa takaa ja Se matkusti mukana mökille ja isovanhemmille. Se kävi ulkona pakkasessa olalla istuen. Lupasin sille, että se pääsee vapaaksi heti kun haluaa. Kyyhkyt ovat kuitenkin kuuluisia leimautumisesta kotilakkaansa. Ja tämä kyyhky oli leimautunut minun olalleni. Kuunnellut murheita ja katsonut hiljaa eikä vaatinut mitään.

Sitten se muni munan. Ja toisen. Ja siitä tuli Rouva-Pietari. Ja kevät eteni, se sai uudet lentosulat ja koko ajan kävi yhä hullummaksi, että meillä asuu pulu – kaikkien muiden mielestä paitsi minun. Se kävi ulkona, istuskeli katolla ja lensi aina kutsusta takaisin olalle ja sisälle. Kun olin poissa viikon, se lähti. Yöt kävivät vielä kunnolla pakkasella ja ruokaa ei varmasti ollut helposti saatavilla. Ei ainakaan pululle, jota oli sen koko elämä ruokittu tanskalaisesta design-kulhosta keittiön tiskipöydältä. Kun palasin kotiin ja jaoin tuliaisia valtameren takaa, soitti naapurin lapsi puolisolle ”Täälä taitaa olla se teiän pulu, se on vaan täälä pyörätien vieressä”. Viidenkymmenen metrin matka ajettiin autolla ja hain Pietarin kotiin. Se söi ja joi ja nukkui kaksi päivää. Sittemmin se on ollut poissa vielä kahdesti. Pisimmällä kerralla kaksi viikkoa, kunnes kirpputorin omistaja hermostui pulusta, joka seurusteli asiakkaiden kanssa ja pyrki koko ajan sisälle. Minulle kävi pikku hiljaa selväksi, että se kyllä pärjäisi vapaana, muttei osaisi hakeutua toisten pulujen joukkoon. Se hakeutui ihmisten luokse. Se ei ollut pulu. Enkä minä ollut tavallinen nelikymppinen äiti. Me olimme yhdessä ihmis-pulu-symbioosi. Jollakin lailla viallisia kumpikin, mutta pysyimme pystyssä vierekkäin.

Siinä missä melkein kaikki näkevät pulunpaskaa, minä näen ihmeellisen, hassun, ärsyttävän, rakastettavan, hienon ja kauniin elävän olennon. Ei siinä ole mitään järkeä, että se asuu meillä. Oikea kysymys ei ole ”Miksi?” vaan ”Miksi ei?”. Ja kaikki perheenjäsenet voisivat luetella montakin syytä miksi ei. Enkä voi sanoa vastaan. Onhan se järjetöntä. Ja hankalaa. Ja sitä paskaa riittää. Mutta kun vien sen ulos, se lentelee maailmassa kuin ihminen. Käy tutustumassa naapureihin eikä ymmärrä miksi sitä yritetään huitoa luudalla. Vähän niin kuin minä joka yritän tehdä hyvin ja olla hyvin, enkä ymmärrä miksi universumi iskee takaisin. Mutta muuta me ei osata, minä ja pulu. Isot silmät ja avoin mieli.

Chris oli tämän kesän ensimmäinen tervapääsky. Se oli aikuinen jo, sen siipi oli murtunut ja jalka halvaantunut tai poikki. Se kuitenkin söi hyvin ja siiven vamma näytti samanlaiselta kuin viimekesäisen Lauran, joka pääsi lentoon ja vapaaksi. Chris oli meillä pari viikkoa ja lopulta lensi pois. Jotenkuten, mutta lensi kuitenkin. Viikko sitten tuli poikasena pesästä pudonnut Gwyneth. Otin sen käteen ruokkimista varten ja se oli erilainen. Osasin arvioida, koska minä vastaan tervapääskyjen hoidosta meillä kokonaan. Niiden nokat ovat niin pieniä ja niitä täytyy melkein aina vängätä auki kynnellä, että ne saa syömään. Tämä on jo kolmas kesä kun hoidan niitä. Mutta Gwyneth on kaikista pääskyistä hienoin mennen tullen. Se on selviäjä. Aivan jumalattoman kaunis, oikea ja hieno kaikessa mitä se tekee. Se oppi ottamaan ruoan sormistani itse, ensin kämmenellä, nyt minun tarvitsee enää kumartua sen laatikon ylle niin se avaa nokkansa valmiiksi. Se sirittää tervapääskyn laulua meille kauniisti, yleensä aamulla ja illalla. Se harjoittaa siipiään lentoonlähtöä varten. Se pitää laatikkopesänsä puhtaana. Se on virkeä ja täydellinen. Se pääsee vapaaksi aivan kohta. Ja siitä tulee voittaja. Olen tuntenut sen kaksi viikkoa eikä ole mitään väliä onko se lintu tai nisäkäs, hiiri tai ihminen – se on vain täydellinen elämä.

Pienempi lapsi syö karjalanpiirakkaa aamupalaksi. Sulaa voita valuu housuille, jotka lentävät heti nurkkaan. ”Mää puhuin äsken pululle. Se käänsi päätä ja kuunteli mua tosi kauan. Mää tahdon viedä sen kauneuskilpailuun”

Ihan vain tiedoksi, näppäräksi vinkiksi kaikille pulun kanssa kotinsa jakaville: Ajax Universal yleispuhdiste (ympäristömerkitty) toimii ihan älyttömän hyvin.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s