Month: August 2014

Jumalan rauhaa

“Ennen sanottiin että jos tuo ei lopu niin tulee koivuniemen herra”. Appiukko hahmottaa mitä pelikiellolla uhkaaminen tarkoittaa kahdelle sohvasängyllä tappelevalle lapselle. Sisällä on seitsemän ihmistä, joista kolme nukkuu vielä. On myös kaksi koiraa, joista toinen palaa aina aamupissalta suoraan mökkiin, toinen pissaa suoraan anopin syysleimujen päälle ja karkaa satamaan puoleksi tunniksi. Ja sitten on Moses-pääsky joka kerjää ruokaa autuaan tietämättömänä siitä että yöt menevät jo kohta pakkaselle. Erillisessä nukkumamökissä on puolison sisko ja siskon lapsen koira, kolmas uros joka tulee toimeen pienemmän koiran kanssa mutta haastaa riitaa isomman koiran kanssa. Sisällä on neliöitä yksiön verran ja tunnelmaa kevyesti stadionille mahtuva määrä. Jos meidän perhe olisi Cheek, ei stadikalle edes mahtuisi yleisöä.

Radiosta raikaa jumalanpalvelus. Anoppi hilaa volumea isommalle. Televisio näyttää sohvasängyn riitelijöille aamuohjelmaa ja lapset laittavat sen kilpailemaan radion kanssa. Puoliso vetää peittoa korvilleen ja ärähtää jotain, mutta jeesus ja karvinen puhuvat päälle. Keittiön nurkassa hyrisee kuivuri täynnä herkkutatteja. Puoliso ei ole pysähtynyt hetkeksikään sen jälkeen kun auton moottori sammutettiin alle vuorokausi sitten. On niitetty, poimittu sieniä ja pyydetty pöllöjä yömyöhään. Mökillä ei kuulu laiskotella. Lonkkavikainen puolison siskon lapsen koira ja lonkkavikainen minä saamme olla rauhassa.

“Kun teillä on tuommoinen arvotyhjiö” aloittaa anoppi. ”Kiinalaisilla myös joilta on kielletty uskonto, on kuulemma arvotyhjiö”. Karvinen on loppunut ja lapset kaikonneet. “Niin oletteko te sitä ajatelleet että kun pienempi lapsi kasvaa niin hän liikkuu sitten… toisten… samanlaisten kanssa ja sittenhän sitä joutuu jengiin”, “Niin?”, ”Tai sehän on myös se heidän uskontonsa, islam, että siihen sitten menee. Niin että eikö se olisi turvallisempaa että hän olisi kristitty, että olisi se uskonto eikä elämänkatsomusta, koulussakin”. Vedän henkeä muutaman pienen puuskutuksen verran ja yritän erotella kaikki ne asiat, joihin ei kannata edes vastata ja ne, joihin täytyy reagoida sivistyneesti.

”Ei se nyt aivan niin mene, eivät ne uskontotunnit suojaa välttämättä miltään. Se, että osaa ajatella itse ja tehdä vastuullisia päätöksiä, se voi suojatakin, mutta ei se ole uskonnosta kiinni”. ”Mutta eikö se olisi koko teidän perheelle hyvä?”. ”Mutta kun se ei ole meidän uskontomme”. Pakkaan tavaroita määrätietoisesti. Anoppi seuraa perässä, radiossa saarnataan siitä kuinka meidän täytyisi oppia ymmärtämään erilaisuutta rikkautena. ”Jäikö sinulle lapsena siitä vapaakirkosta sellainen… ahdistava olo?”, ”Ei ollenkaan, sehän oli vallan hulvatonta menoa”. Sukat ja kalsarit kassiin, koirien hihnat, sienet kuivurista. Puoliso tulee rannasta kreivin aikaan. Kun menimme kymmenen vuotta sitten naimisiin Kaapelitehtaalla ja vihkijä tuli maistraatista, menivät välit poikki puolison vanhempiin melkein vuodeksi. Nyt on juuri hyvä aika startata auto taas omaa pakanallista kotia kohti. Katson puolisoa merkitsevästi: ”Meidän täytyy varmaan nyt heti – Tässä on jo pakattuna kaikki, että päästään – Ihan nyt jos voitaisiin… (se voi vaikka tarttuakin tuo kris-tin-us-ko)”.

Autossa naurattaa. Pitääkin heti paikantaa se lähin jengi. Pienemmällä lapsella on varmaan salainen kädenpuristus geeneissään. Olisi pitänyt anopille päivitellä vakavalla naamalla, että ei se ole ollenkaan hyvästä se kristinusko. Siitä tulee teini-iässä raskaaksi. Että minä olen kuullut yhdestä Etiopiasta adoptoidusta tytöstä, jonka norjalainen perhe oli hartaasti uskovainen ja tyttö kulki kirkossa ja pyhäkoulussa siihen asti, että tuli kuusitoistavuotiaana raskaaksi. Sehän siitä uskosta seuraa yhtä varmasti kuin että ikänsä pohjoissuomalaisessa perheessä asuneesta pojasta tulee yhtäkkiä ihonvärinsä vaikutuksesta jengiläinen muslimi.

Tai olisi pitänyt huojentaa anopin mieltä huomauttamalla, että seuraavat sukupolvet heittävät aina toiseen laitaan. Heidän konservatiivinen kasvatuksensa oli poikinut pasifistin kasvissyöjäateistin. Meidän liberaali kasvatuksemme näyttää poikivan ainakin isommasta lapsesta militantin asesepän, joka todennäköisesti lukee itsensä teologiksi. Saamme vasta lapsenlapsiksi uushippejä, joiden kanssa voimme vaihdella seitan-reseptejä ja silitellä kanoja.

Mutta jotakin mekin tässä arvotyhjässä perheessä teemme oikein. Hankin viidellä eurolla iPadiin uuden ohjelman, jolla on helppo tehdä leffatrailereita. Ryntäilin mökillä lasten kanssa ympäri pihaa, metsissä, veneissä, ojissa, puissa ja puskissa ja kuvasin. Saimme hirvittävällä työllä liattua kaikki vaatteemme ja aikaan kaksi minuutin pituista traileria. Niitä näytettiin hartaasti kaikille, jotka jaksoivat katsoa. Illalla pienempi lapsi totesi sängystään: ”NYT mä uskon, että sä rakastat mua, tänään sä todistit sen mulle”, ”Ai miten?”, ”Kun meillä oli niin hauskaa yhdessä mökillä, tehtiin niitä elokuvia”. Kiitos Steve Jobs, omput, padit, appsit, kaikki kauhea liika roina – you’re worth it.

Ihan epävirallista vielä

”Tästä ei sitten voi vielä puhua”, ”Ihan vaan epävirallisesti nyt kerron”, ”Ethän sitten sano kenellekään”, ”On parempi ettei se tiedä tästä”, ”Mä en sais tästä nyt puhua, mutta jos lupaat…”, ”Nämä on semmoisia asioita, ettei näistä ole tapana puhua”.

Salaisuudet ovat valtaa ja valuuttaa. Ihmisten välisiä suhteita vahvistaa luottamuksellisten tietojen ja tarinoiden kertominen. Ihmisten pelejä pelataan salaisuuksilla ja hallinnoimalla sitä kuka tietää mitäkin mistäkin ja kenestäkin. Selviytyjät -sarjan bikininainen ja pyykkilautavatsamies sopivat, etteivät kerro kenellekään että toinen on löytänyt aarteen. Kohta pyykkilautavatsamies kertoo aarteesta eteenpäin sänkipartamiehelle, ”But you have to swear to be quiet about this”. Ja pyykkilautavatsamies ja sänkipartamies etenevät finaaliin palmusaarten auringossa ylikasvaneet hiukset hulmuten.

”Äiti, mulla on salaisuus”. ”Aha, mikä se on?”. ”Eiku se on salaisuus”. ”Niin niin, mutta onko se semmonen hyvä vai huono salaisuus?”. ”En kerro”. ”Siis tarkoitan, että jos se on semmonen että rikoit jonkun jutun etkä uskalla kertoa -tyylinen salaisuus, niin voit kertoa”. ”Aina kannattaa kertoa totuus ja olla rehellinen”. ”Asiat kannattaa aina vaan sanoa niin kuin ne on niin ei tuu solmuja”.

Vai pitäisikö lapselle kertoa, että kannattaa harkita kenelle kertoo mitäkin. Kenelle kertoo ettei voi kertoa ja kenelle kertoo ettei voisi kertoa, mutta lupaa kuitenkin kertoa, jos tämä ei kerro eteenpäin. Ja mitä se totuus on ja kannattaako se kertoa aina. Lapsen isä esimerkiksi on sairaalloisen kykenemätön valehtelemaan. Hän on kyseenalaistanut juurta jaksain kaikki kotikasvatuksensa kulmakivet: koti ei houkuta, uskontoa ei ole ja isänmaa näyttäytyy nationalistisena uhona. Mutta rehellisyyttä ja toden puhumista hän ei ole kyseenalaistanut. Ei edes siinä määrin, että kykenisi valkoisiin kohteliaisuuslipsautuksiin. Kun kyläpaikassa esitellään uusia hirvittävän kauheita verhoja ”Eikö löydettykin hienot verhot?”, täytyy minun ehtiä väliin ”Tosi ihana tuo vihreän sävy”, ettei puoliso ehätä ensin ”Ei nuo kyllä ole yhtään hienot, oikeastaan aika kauheat”.

Minä olen musta aukko, jonne kaadetaan ”ei-voi-kertoa-kenellekään-ethän-varmasti-kerro” salaisuuksia. Enkä varmasti kerro, vaikka vahingossa meinaa lipsahtaa koska on vaikea pysyä perässä kenelle ei saanut kertoa ja mitä ja miksi. Mutta minä en kerro kenellekään omista asioistani. Tai ennen en kertonut. Puoliso moitti minua liian yksityiseksi ihmiseksi. Sanoi, että mitä niin ihmeellistä yhden ihmisen elämässä voisi olla, ettei jollekin joskus olisi käynyt samalla tavalla. Niinpä aloitin tämän blogin. Julkisten salaisuuksien mustan aukon. Tämä on katolisten rippituoli, mutta sermin takana ei istu pyhä mies vaan sinne on koodattu blogialustan ”New Post” -nappi.

Ja ihan hilpeästi vain kertoilen miten taaskin on mielenkiintoinen päivä. Mutta älkää kertoko kenellekään. Lastenlääkärille sanoin ”Minulla on semmoinen työ, että se joustaa kyllä. Voin olla kotona kun lapsi tulee koulusta ja teen sitten illalla töitä lisää”. Työpaikkaneuvottelussa sanoin ”Minä en tee töitä iltaisin enkä viikonloppuisin, minulla on pieniä lapsia”. Puolisolle sanoin ”Minä en päivisin ehdi tehdä töitä kun on fysioterapeuttia, vesijuoksua, lasten lääkäreitä ja tapaamisia ja vaikka mitä”. Lapsille sanoin ”Ei saa häiritä, mun pitää tehdä töitä”. Tipahdin jo itsekin kärryiltä. Teenkö minä töitä ollenkaan ja olen vain lasten kanssa vai teenkö vain töitä enkä olekaan lasten kanssa? Ja teenkö tai enkö tee kaikkea tuota iltaisin vai päivällä? Mikä tässä on totta?

Hulvattoman sketsisarjan isä laitta lastaan nukkumaan. Lapsi kysyy ”Daddy, when are you going to die?” Isä vastaa “Son, I might die when you sleep. I might have a heart attack right now and die here. And you would be left all alone. Heck, you might die in your sleep as well. And we would both be dead in the morning”. Pojan ääni värisee peiton alta “Is that true daddy?” Isä vakuuttaa ettei koskaan valehtelisi “Would I lie to you?”

Niin että sanotaanko lapsille, että ”Isi on taas vähän väsynyt koska oikeasti isi haluaisi mieluummin kuolla. Mutta ei hätää, se odottaa kyllä että te kasvatte isoksi ennen kuin menee kuolemaan”, ”Kyllä, se johtuu sinusta, että minä itken”, ”Ei, ei ole yhtään ihanaa että suunnittelet päivät pitkät aseita”. Vai sanotaanko niille, että ”Kaikki pääsevät kuoleman jälkeen taivaaseen missä on pumpulia ja hattaraa ja iänkaikkinen elämä”. Puhutaanko totta vai valehdellaanko kunnolla?

Kasvatussosiologian perusopintoihin kuului – ainakin siihen aikaan kun laitos oli vielä Bulevardilla – Anthony Giddensia. Ja Giddens kertoi, että meillä täytyy olla ontologinen turvallisuudentunne. Kun aamulla sanotaan ”Heippa, hyvää koulupäivää!” täytyy koko päivän ajan uskoa, että iltapäivällä sanotaan taas ”Hei, miten koulussa meni?”. Jos alkaisimme oikeasti ajatella mitä kaikkea päivän aikana voi tapahtua, emme saisi hetken rauhaa. Koulutaksi voi ajaa kolarin, koulussa voi syttyä tulipalo, joku voi tuoda aseen kouluun ja ampua ympäriinsä, salama voi iskeä lapsen päähän tai omaan päähän, itse voi kaatua ja lyödä päänsä, joutua auto-onnettomuuteen tai voi saada sairaskohtauksen. Todennäköisyydet ovat myös sen puolella, että joutuu kidnapatuksi koska on niin kaunis ja älykäs, että nappaajat uskovat saavansa hyvät lunnaat. Kun heille selviää, että puoliso tekee vain osa-aikatöitä, he luovuttavat ja lopettavat kärsimykseni jotenkin armeliaasti, vaikka tukehduttamalla rieslingiin. Ontologinen turvallisuudentunne – siis eräänlainen valheellinen pumpuli-illuusio siitä että kaikki paha tapahtuu muille – saa meidät toimimaan rauhassa päivästä toiseen.

Tänään saattoi tapahtua niin, että pienempi koira kaivoi kaksi kuoppaa nurmikkoon. Tai sitten se oli jättiläismäinen vesimyyrä. Saattoi myös olla, että huolimatta siitä että oli pitkästä aikaa kodeiinipäivä, unohdin kyynärsauvan autoon ja tein ruokaostokset kannettavaan enkä perässä vedettävään koriin. Tai sitten voi olla, että se oli joku aivan minun näköiseni nainen. Sietäisi kyllä vähän miettiä senkin. Kuitenkin valittaa illalla, että lonkkaan sattuu. Että ruuvit painaa ikävästi ja pakaraan pistää. Ihmettelee, että mistähän taas johtuu ja laittaa lapsensa ja puolisonsa tekemään illalla kaiken. Eikä se paljasta, että on omaa tyhmyyttään sinnitellyt kantaen toisessa käskyykässään litratolkulla elintarvikkeita ilman kyynärsauvaa.

PS Chris ‘se-ei-vielä-tiedä-olevansa-kohtaloni’ Martinin sanoin “Tell me you love me. If you don’t then lie, oh lie to me”

Syntymäpäivä

Herään kello 04.03 siihen, että talo on tulessa. Minuuttia myöhemmin herään oikeasti, eikä mikään pala. Paitsi rintaa polttaa ja puristaa. Sain illalla taas raporttia pienemmän lapsen koulusta. Erityisopettajakaan ei pärjää: ”Melkein jokainen päivä on haastava”. Aamuyön pari viimeistä tuntia kuluu sängyssä pyörien, aivan tarpeettoman mustavalkoisia ajatuksia hahmotellen. ”Kotikoulu! Minä saan sen tekemään tehtäviä. Ei se minulle raivoa. Ennemmin kotikoulu kuin joku oikeasti käytöshäiriöisten lasten erityiskoulu, jossa nurkat on pehmustettu ja ovet lukittu, ikkunoissa kalterit ja sakset piilotettu. Ei se sinne kuulu”. Googlaan kännykästä kotikoulun järjestämistä Suomessa. Käännän kännykän näytön niin, ettei valo häikäise tuhisevaa puolisoa. Pelkään mennyttä, eskarivuoden toistumista, ja pelkään tulevaa, koulusta toiseen siirtymistä, tutkimusjaksoja, häkkiaidattua sairaalakoulun pihaa. Nousisin ja menisin kanalaan, ellei siellä olisi liian kylmä aamuyöstä.

Mutta viimein sälekaihdinten välistä valkenee. Aamu on kärsitty kuuteen asti ja hiivin keittämään kahvia. Täytän tänään 37 vuotta. Ostin itselleni lahjan pari kuukautta sitten, että ehtisin unohtaa mitä siellä on. Harmaaraidallinen paperipussi on suljettu sydäntarralla. Sisällä on alumiininen vanhan näköiseksi tehty klipsi, jonka voi kiinnittää vaikka seinään ja napsauttaa siihen vaikka muistilistan. Vien sen kanalan seinälle ja napsautan siihen roikkumaan kauniin punavalkoisen kukkografiikan, jonka ostin konferenssimatkalta Saksasta. Kahvi on äidin ostamaa Juhla Mokkaa, koska oma tumma paahto oli papuina myllyssä ja myllyn käyttäminen olisi herättänyt lapset. Juon sitten hyvät kahvit illalla. Taidan vaahdottaa maidonkin.

Isommalle lapselle paahtoleipää juustolla, lasi maitoa. Pienemmälle lapselle luonnonjugurttia mansikkahillolla, lasi mehua. ”Jos haluat antaa minulle parhaan synttärilahjan ikinä niin teethän tänään kaikki mitä opettaja käskee?”, ”Sano se äiti mulle monta kertaa, ehkä se sitte menee mun aivoihin”. Koulutaksia odotellessa puhalletaan isoja saippuakuplia. Hurrataan mitä isompia tulee ja jännitetään miten pitkään ne lentävät. Ei pelota mennyt eikä tuleva, ne kuplat on vaan niin sairaan kauniita. Kaikki nauraa. Päästän lapset käsistäni päiväksi ja jään jännittämään miten pitkään ne lentävät. Tuleeko kotiin märkiä puhkaistuja pieniä vai kauniita kokonaisia palloja.

Kello kahdeksan syntymäpäivän aamuna istun autossa yksin, uimakamppeet pussissa, aamuruuhkassa matkalla uimahallille heiluttamaan oikeaa jalkaani. Kaikki elämäntaito-oppaat ikinä joissa selitetään, että täytyy miettiä ja vatvoa menneisyyttään ja ohjailla ja suunnitella tulevaisuutta voi laittaa minun puolestani roskiin. Takana seisoo liuta autoja ja edessä seisoo liuta autoja. Eikä olla edes kovin isossa kaupungissa. Jos keskityn niihin takana oleviin niin törmään edessä olevan takapuskuriin. Jos keskityn niihin edellä ajaviin niin tuntuu että kaikki muut ovat jo siellä minne minä olen menossa. Olisiko se ihan vain niin, että taito elää ei tarkoitakaan sen miettimistä kuka on ollut tai minkälaiseksi haluaa tulla vaan keskittymistä siihen mitä tässä tapahtuu, tässä kun seisoo ruuhkassa yksin muovipussinsa kanssa liian kalliissa autossa, jossa ei ole edes USB-liitäntää johon saisi kännykästään soimaan masentavaa musiikkia.

Jos ei vatvoisi sitä miten meni eilen tai huolehtisi siitä miten menee huomenna niin ei rakentaisi itselleen niitä ansoja, että pettyy ja pelkää. Se ”tänään on kaikki hyvin”, tai ”juuri nyt on kaikki hyvin” -perspektiivi on ihan hyvä. Kun ei odota, että tulee hyvä päivä niin tulee juuri sellainen päivä kuin sattuu tulemaan. Asioita tapahtuu ja niihin reagoidaan sillä tavalla hyvässä haara-asennossa vakaasti seisten, maila kädessä ja vähän rikkinäinen tennispallojen syöttökone edessä. Joskus se jumittaa sarjatulivaihteelle, joskus palloja odotellessa ehtii vähän vilkaista ympärilleenkin. Blogia ehtii kirjoittaa aina.

”Mä soitan äiti täältä taksista, mä oon tulossa kotiin. Arvaa mitä, mulla on sulle sydän reissuvihkossa. Ope käski sanoa sulle eli äitille, että oli hyvä päivä”. Juuri tänään ei tarvitse aloittaa kotikoulua. Ei vielä.

Mutta sitä minä en ymmärrä kuitenkaan, että vaikka universumi tietää, että rakastan syksyä, hämärää, sateen ropinaa peltikatolla ja kynttilänvaloa sisällä niin miksi tämän sateen kanssa pitää liioitella. Ja miten voi olla mahdollista, että ihmisellä, joka on syönyt viimeiset kolme kuukautta kipulääkkeitä joka päivä, on kurkku kipeänä?

Tummat viikset tai kun kampaaja karkasi Balille

Oli aamu. Auton ikkunat olivat huurussa kun ajelin kahdeksalta Citymarketin Otto-automaatille nostamaan puolison kortilla käteistä. Oma kortti oli leikattu kahtia koska siltä alettiin veloittaa jotakin ruusupelimerkkejä johonkin peliin, jota en pelaa eikä lapsiakaan voinut lopulta syyttää, heillä oli maskuliinisuuden nupussaan uskottava alibi: ”Äiti!!! Me ei IHAN VARMASTI ostettais ikinä mistään pelistä RUUSUJA! Yäk”. Niinpä viuhautin Fiskarseja ja tulin toteamaan, että ihminen voi olla hirvittävän riippuvainen credit/debit -kortistaan. Ilman sitä on taloudellisesti alaston ja haavoittuvainen, toisten avusta täysin riippuvainen. Mutta ehkä kompensoin tätä vajavaista ihmisyyttäni jotenkin alitajuisesti, sillä lopun päivää harteillani viuhui sankarittaren viitta, ja elämä soljui eteenpäin kuin elokuvissa – ylitin vastoinkäymiset kuin tyhjää vain.

Järjestelin kotityöhuoneesta käsin kansainväliselle professorille illallisseuraa, junailin itselleni dekaanin audienssin työsopimusneuvottelua varten, ohjasin jatko-opiskelijaa ”Tarkenna vieläkin. Rönsyt pois. Fokusoi”, visioin kansallisen konferenssin esiseminaarin aikataulun ja varmistin, että kaikille ilmoittautuville on varmasti drinkkiliput. Sitten nappasin lompakon, puhelimen ja avaimet ja hyppäsin autoon. Se tuntui hyppäykseltä, sillä jalka nousi autoon pelkän quadricepsin voimalla ilman, että sitä täytyi auttaa käsillä. Olin juuri aikataulussa kauan odotettuun kampaamoaikaan. Ensimmäisessä valoristeyksessä katsoin aurinkoläpän peiliin ja totesin, että olin kiireessä unohtanut meikata.

Ei rasvainen otsa niin haitannut, eivätkä nyppimättömät kulmat tai hennot ripsivärittömät ripset. Mutta ne viikset! Miksi kantasuomalaiseksi syntyneellä ihmisellä täytyy olla tumma tukka ja ruskeat silmät – ja häiritsevän tummat viikset, oi miksi? Isälläni kyllä on teoria. Siihen kuuluu se, että iso-isoäitini oli avioton lapsi pikkukaupungissa, joka kuhisi merimiehiä. Päätellen meidän sukumme tummista karvoista ja ruskeista silmistä iso-isoäitini mysteeriksi jäänyt isä on hyvin voinut olla kreikkalainen tai vaikka pohjois-afrikkalainen salskea tumma nuori merimies. Iso-isoäitini äiti, lestadiolaissaarnaajan tytär, ei olisi voinut vastustaa maallista kiusausta vaan hänelle olisi käynyt niin kuin isoäitini tapasi varoitella: ”Yhden yön makia, yhdeksän kuukauden kipiä, loppuelämän häpiä”. Ja nyt tässä hävettiin sen seurauksena tummia viiksiä. Kiitosta vaan sadan vuoden takaiset hormonit!

Kampaajan tuolissa yritin nostaa Kauneus ja terveys -lehden kasvojeni eteen juuri niin että se yltäisi nenän alle. Asento näytti kuitenkin siltä kuin olisin vakoillut lehden takaa vastakkaisen pöydän asiakasta. Päätin hyväksyä välimerelliset juureni ja laskin aseeni. Silloin kampaajani pudotti pommin, joka sai meidät molemmat unohtamaan ylähuuleni päällä kareilevan varjon. ”Meidän täytyy nyt sanoa hyvästit sillä minä olen muuttamassa Balille”. Taisin ensin kirkaista vähän, sitten nielaisin ja toivotin onnea uuteen jännittävään elämään ja sen jälkeen siirryin kysymään kuka minulle nyt leikkaa joka toinen kuukausi androgyynin pikkutukan. Minut jätettiin seitsemän vuoden uskollisuuden jälkeen perintönä Marjutille. Kuka ihmeen Marjut? Osasiko se leikata veitsellä kerroksia, käyttikö se edes luomushampoota pestessään? Ymmärsikö se, etten todellakaan halua hiuspulisonkeja vaikka – tai juuri siksi – että ne olisivat naiselliset. Että oma kampaajani oli nauranut ”rekkalesbo”-lookille (hänen terminsä) sydämellisesti ja leikannut sen juuri oikein. Aina.

Kohtasin aasialaisen twistin arjessani kuitenkin ylväästi. Poistuin paikalta rauhallisesti ja siirryin autoni kanssa luksuspikalounaalle ystävän luo. Sitruunamarinoidut mozzarellat ja valkosipulioliivit, ruisleipä, salaatti, kahvi ja mustikkapiirakka saivat elämäni taas raiteilleen. Saavuin kotiin uuden lepakkotukkani kanssa maha täynnä herkkuja. Hain kanalasta munan taskuuni, päästin koirat takapihalle ja pienempi koira sai päähänsä juosta haukkuen päin pottumaalla kuopsuttavia kanoja. Harmaa rakkain Asta säikähti eniten ja lensi aidan yli metsään. Fysioterapeutin venytysohjeissa on leveä haara-asento, jota en saa koskaan tehtyä kunnolla. Nyt tuo asento toteutui silmänräpäyksessä, tosin vähän eri tavalla kuin ohjepaperissa. Venytin leikatun jalkani aidan yli ja heivasin itseni metsän puolelle. Alkoi suostutteluajojahti. Asta juoksi aidanviertä oikealle, ja minä perässä. Sitten se kääntyi takaisin vasemmalle ja minä perässä.

Viisi minuuttia edestakaista metsäjuoksua kattoi tämän päivän fysioterapian, ja sain kuin sainkin pidettyä kanan aloillaan niin kauan, että pienemmän lapsen koulutaksi jätti hänet pihaan. ”Tule auttamaan! Tänne! Tänne kanalan taakse! Metsään! Äkkiä!”. Kahden ihmisen väliin jumitettu kana suostui viimein syliin ja sain sen aidan yli omalle pihalle. Kun olin itsekin päässyt toisen haaravenytyksen jälkeen aidan yli, huomasin, että taskussani oli koko episodin ajan ollut kananmuna oli vielä ehjä. Mikä supernainen, viis viiksistä!

Perunasipulikaalikalasuikalelaatikon uuniin laittamisen jälkeen heitin hiirihaukalle kaksi vesimyyrää ja syötin Moses-pääskylle vähän nautaa. Kaikki kävi kädenkäänteessä. Sitten kollegan kanssa artikkelikorjauksia hyvä tunti, lasten etäohjausta kannettavan takaa ja lopulta päivän kohokohta: pienen kissanhäkin kanssa autoon hakemaan meille pienet Helmi ja Inkeri -kananpojat. Niistä tulee ison koiran ja pienen koiran omat kanat. Mutta ennen kuin auto starttaa juoksen vielä takaisin sisälle. Näytän viiksikarvoille nopeasti Gillette Sensitive Woman Plus Jotakin ja ne katoavat. Kanoja varten mitä tahansa.

Hei hei Apple Martin!

Apple Martin, Chrisin ja Gwynethin esikoinen, mietti pitkään ja keräsi kai rohkeutta. Sitten se hyppäsi, tapaili räpistellen tahtia ja alkoi kohota. Hetken päästä se ylitti koivujen latvat, seuraavalla kierroksella se nousi kevyesti melkein sataan metriin ja parinsadan metrin korkeuteen päästyään se oli oppinut jo liitämään; kolmessasadassa metrissä se katosi näkyvistä. Ylihuomenna se ylittää Helsingin kantaen nilkassaan alumiinirengasta, jossa on tunnus AA05652. Saharan eteläpuolinen Afrikka saa sen taivaalleen parin kolmen viikon päästä. Ensi keväänä se palaa tänne. Jos taivaalla liitelee kauniisti kirskuva taituri, vilkuttakaa sille, se on meidän Omppu.

Tähän voisi lainata Chris Martinia,

So fly on
Ride through
Maybe one day I’ll fly next to you

ellei se olisi liian kornia.

Applen lähdettyä päätän tarjota koko porukalle lounaan keskustan kahvilassa. Auto holhoaa meitä ja pyytää varaamaan ajan määräaikaishuoltoon. Se pyytää huoltoa nyt joka ikinen kerta kun käynnistämme sen. Olen yrittänyt vastata sille ”Ei nyt”, ”Odota vielä, joohan? Nyt ei ole aikaa”, ”Juuri nyt ei ole rahaa, odota vielä hetkinen”. Mutta se ei luovuta. Miksei se voisi samalla holhota sitten kerralla: ”Varaa aika kampaajalle”, ”Kutsu sähkömies vetämään kanalaan sähköt”, ”Koeta näyttää vähän iloisemmalta”, ”Maitoa, leipää, tuorekurkkua, tahinia, kikherneitä, sitruuna, buffalomozzarellaa ja vessapaperia”. Istuimessa voisi olla vaaka, joka näyttäisi kuljettajan painon aina käynnistäessä ja seuraisi painon kehitystä: ”Painat 380g enemmän kuin eilen”, ”Kannattaisiko sittenkin pyöräillä?”. Jostakin ohjelmistosta voisi asettaa moodiksi joko sarkastisen, tsemppaavan tai pessimistisen persoonallisuuden. ”Ei kannata väistää, kuolet kumminkin joskus, sama kai se onko se tänään vai huomenna”.

Jarno on alakuloinen. Se kyyhöttää päivät pitkät pensaan alla, siivet roikkuen ja höyhenet pöyhittynä palloksi. Eilen se hyppäsi liiterin edessä olevalle pöllille, kirveen viereen. Siinä se nuokkui ja teki pahaa katsoa sitä asetelmaa. Jarno on se kana, jolla on pienet kukon kannukset eikä se muni. Ehkä sitä masentaa, että muut kanat suoriutuvat sitä paremmin. Ovat kanamaisempia kuin se: niillä on sirommat jalat, kaarevampi rinta ja punaiset poskilaikut. Ja ne munivat melkein joka päivä. Jarno ei yllä samaan. Salakuljetan sille leivänmuruja ja ruoanjämiä, että se tuntisi itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin se on. Munia tai ei. Se on nokkimisjärjestyksessä kolmas, niinpä luulen että pieni eleeni ohittaa sitä ylemmät kanat viestii sille varmasti, että se on erityinen. Vaikka varoitin minä kyllä isompaa lasta, että hänen kanansa saattaa olla sairas. Jospa se olisi vain syysflunssa.

Ehkä autokin on jotenkin alakuloinen. Se ei ole saanut riittävästi huomiota ja kärttää siksi huoltoon. Että joku katsoisi, silittäisi, tarkistaisi, kiristäisi, lisäisi, vähentäisi, kuivaisi ja rasvaisi. Puolisokaan ei ole saanut tarpeeksi huomiota. Päättelen siitä, että hän kuljeskelee ympäri taloa huokaillen. Tosin se voi myös johtua siitä, että hän ei ole ehtinyt päivittää lintuverkkoon havaintojaan, tai että söin viimeisen suklaakeksin kaapista. Itse asiassa, nyt kun ajattelen tarkemmin niin pienempi ja isompi lapsi, pienempi ja isompi koira sekä hiirihaukka ovat kaikki alakuloisia. ”Tänään on huonoin päivä ikinä”, ”Ei ole tekemistä”, ”Turpa kiinni!” (viisi sylillistä halkoja tänään). Hiirihaukka syö pelkästään myyriä; kieltäytyy koskemasta mihinkään muuhun lihaan. Sitä ottaa päästä leikkuupuimurin leikkaamat siipisulat. Koirat kaipaavat lenkille. Ja pieni Moses Martin yrittää nyt pärjätä yksin kun isosisko lensi pois. Sillä on suurimmat silmät mitä olen tervapääskyn pojalla koskaan nähnyt. Se kurottaa ruokaa korkeammalta ja suu suuremmalla kuin kukaan muu. Se taitaa tietää, että sen on kasvettava vauhdilla jos se aikoo ehtiä lentoon ennen syyskylmiä.

Jospa se olisi kuitenkin syysflunssaa. Jos meillä kaikilla olisi syysflunssa. Sitten osaisin korjata kaiken. Linkuttaisin Citymarkettiin ostamaan kynttilöitä, hakisin pihapihlajasta oransseja marjoja. Tekisin joka puolelle kynttilä-pihlajanmarjalyhtyjä, keittäisin kuumaa kaakaota ja etsisin kaikille villasukat. Kuiskaisin isolle lapselle, että hän on uskomattoman taitava tekemään pahvista ja paperista aseita ja bumerangeja. Sanoisin pienelle lapselle, että hänen hymynsä on parasta mitä tiedän. Puolisoa ottaisin kädestä ja kertoisin, että kaapissa on tuplasuklaakeksejä. Jarnolle veisin kuumavesipullon ja rapsuttaisin sitä niskasta. Kuiskaisin sille, että kaikkien ei tarvitse munia ollakseen silti rakkaita. Autolle varaisin sen huollon ja kävisin keräämässä roskat jalkatilasta ja imuroimassa hiekat ja muruset takapenkiltä. Hiirihaukalle sulattaisin lisää myyriä ja kertoisin, että se pääsee pian suureen eläintarhaan, jossa voi rauhassa odotella uusia siipisulkia. Sitten ottaisin hartaasti vaalimastani viimeisestä pakkauksesta yhden kodeiinitabletin, odottaisin että se vaikuttaa ja lähtisi potkimaan koirille palloa takapihalle.

Ilta hämärtäisi jo kun kaikkien syysflunssa hellittäisi. Saisin jokaisen nukkumaan: orsille, sohville, tuoleille, autokatokseen ja sänkyihin. Istuisin alas hiljaiseen keittiöön. Joisin teetä villasukat jalassa ja taikoisin itselleni valkoisen kyyhkyn olalle istumaan. Sillä olisi pehmeä rinta ja lämpimät jalat. Kujertaisin sille kolmesti ja juuri ennen keskiyötä se opettaisi minut lentämään. Se kirjoittaisi minulle vuoden työsopimuksen, ompelisi valmiiksi keskeneräisen tilkkutäkin ja poimisi pakkaseen kymmenen litraa puolukoita. Se myös taikoisi minut näyttämään Zhang Ziyi’lta, ja aamulla saisin todistella kaikille, että todella olen se sama ihminen joka illalla loihti kaikki terveiksi ja nukkumaan.

“Ne ei halua alkaa ruskeaa”

”Mulla on yksinäistä välitunnilla äiti”. ”Mä en uskalla mennä pyytään ketään. Mistä äiti sen tietää ketkä kiusaa?”. ”Ne ei ala mua koska olen vaan ruskea. Siksi ne ei halua tulla pyytään. Ne ei halua alkaa ruskeaa.”

Taistelen kurkussa nousevaa palaa vastaan. Lapsi syö jugurttia. ”Sen täytyy tuntua tosi surulliselta”, sanon. ”Hei tänään annan sulle kouluun mukaan leijonan rohkeuden, kuuletko? Koska sun täytyy olla paljon rohkeampi kuin monen muun yhtä pienen lapsen. Se ei ole reilua, mutta aina ei asiat mene reilusti”. Painan kämmenellä pienen lapsen rintaan leijonan voimat kun koulutaksi kaartaa pihaan. Uskoikohan se? Pelkääköhän se? ”Ei meidän koulussamme kiusata ketään” vakuuttaa aikuinen. Hän varmasti on kärryillä koulun kaikkien neljänsadan oppilaan ilmeistä ja eleistä ja teoista. Koko ajan. Ja minun lapseni vain on keksinyt jostakin, tyhjästä varmaan, että ylipäätään on mahdollista pelätä kiusaamista ja että ruskeus voisi haitata leikkiin pääsemistä. Aika hyvin keksitty. Harmi, ettei se ole aikuisten mielestä totta.

”Äiti mä en tykkää kun ihmiset katsoo mua. Vaikka aikuiset kaupassa. Ne näyttää vakavilta. Siltä, että ne tahtois pahaa.” Onneksi pienempi lapsi ei vielä ymmärrä katsoa uutisia.

Ovikello soi. Puolison isä tulee hakemaan peräkärryn. Minä lähden nivusfysioterapeutille. Quadricepsin toimintakyky arvioidaan asteikolla 1-10 noin ykköseksi. Lähentäjälihasten voimat ovat sentään kolmoset. Sitten venytellään ja vedellään kuminauhoja moneen eri suuntaan. Saadaan vesijumppaohjeita ja kotijumppaohjeita ja sovitaan seuraava aika seuraavalle viikolle. Motivaatio on huipussaan, tästä tämä lähtee. Perässä tulee sähköposti, josta käy ilmi, että kerrat sitten maksavat Kela-korvauksen jälkeenkin noin yhdeksänkymmentä euroa laaki. Vastaan, että siinä tapauksessa jätetään heti puolet käynneistä pois. Pitkä sairasloma on syönyt myös kukkaroa. Neljän kuukauden fysioterapia kutistuu hetkessä viiteen kertaan kahden kuukauden aikana. Taistelen palan kurkussani taas alemmas ja pumppaan motivaatiota ylemmäs. Motivaatiolihaksiston voima värisee 1-10 asteikolla enää ehkä nelosessa. Minkähän värinen kuminauha sen vahvistamiseksi tarvitaan?

Ovikello soi. Jatko-opiskelija-ystävä tulee kirjoittamaan kanssani. Hänellä on laahus: Salen kassi, josta pilkistää Hesen pussi, on maissinaksuja, vauva, kannettava tietokone ja turvakaukalo. Istumme työhuoneessa laahuksen ympärillä ja keskellä ja yllä ja alla ja kirjoitamme yhteistä lukua kirjaan. Istumalihakset: yhdeksän.

Ovikello soi. Koulutaksin Tapio käy tuomassa pienemmän lapsen taksiin unohtuneen puseron. Tunti sen jälkeen kun on palauttanut lapsen. Uskookohan se vieläkään, että se ensimmäinen taksipäivä oli vahinko? Että tulin kotiin vain kaksi minuuttia sen jälkeen kun taksi oli jättänyt lapsen pihaan ja kuljettaja ihmetellyt lapsen kanssa eikö kukaan avaa ovea. Ehkä se tuli nyt tekemään pistokokeen. Sehän saattaa päivätyönsä ohella tehdä iltahommia lastensuojeluviranomaisille. En ehtinyt ovelle ontumalla. Pienempi lapsi otti puseron eteisessä, ei varmaan edes kiittänyt. Isompi koira ryntäsi haukkumaan eteiseen ja Taksi-Tapio lähti. Hänen raportissaan viranomaisille todetaan varmasti, että lapsi on jatkuvasti yksin kotona, tällä kertaa sentään päässyt sisälle. Ja että kotona on vaarallinen koira ja lapsen käytöstapojen puute on selvä merkki kotikasvatuksen ongelmista. Käytävä vain oli liian pitkä, ja ontuminen taas liian paha, yritin kyllä. En ehtinyt. Yrittämislihakset: kymppi.

Ovikello soi. ”Ketä ne oli äiti?”, ”Jehovan todistajia. Ne olis halunneet kertoa meille siitä miten Jumala rakastaa meitä. Mä sanoin ei kiitos ja hymyilin, aina hymyillään kaikille, joohan?” Kohteliaisuuskotikasvatuslihakset: kahdeksan.

Ovikello soi. Puolison vanhemmat tuovat puoli litraa mustikoita ja palauttavat peräkärryn. Anoppi katsoo sotkuista keittiötä, sotkuista olohuonetta, sotkuista eteistä ja sotkuista käytävää. Hänellä ei onneksi ole kääntöteleskooppisilmiä, joilla hän toteaisi myös kaikkien makuuhuoneiden, työhuoneen ja takkahuoneen sotkuisuuden. Jatko-opiskelija-ystävän vauva nukkuu ja pelastaa tilanteen. ”No me tästä sitten lähdetäänkin niin saa vauva nukkua rauhassa”. Huono-omatuntolihakset: off the scale.

Ovikello soi. Postin nuori mies kantaa sisään kaksikymmentä kiloa koirien ja kanojen ruokia. Koirille syötetään villinä kasvanutta skotlantilaista lohta ja Lake Districtin vapaana laiduntaneiden lampaiden lihaa. En edes puntaroi jalan fysioterapian hinnassa pihistelyä. Minun yksi elämäni on ihan onnellista puoleksi toimivan jalankin kanssa. Suon mahdollisimman onnellisen elämän myös niille eläimille, joita syötän koirilleni. Ja maksan siitä mielelläni. Äiti-Teresa -lihakset: yhdeksän.

Ja viimein mikään ei soi, missään. Kuuluu vain kahden lapsen ääniä isomman lapsen huoneesta: naurua, juttelua, leikkiääniä, innostusta, sopimuksia ja sovintoja. Isompi lapsi ei näe pienempäänsä ruskeana. Ei katso pahalla, ei osoita, ei tuijota. Maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka ei näe pienempää lasta ensin ruskeana. Annan palan nousta kurkkuun ja vaalin sitä kyyneltä sillä en koskaan voi ymmärtää minkälaista minun pienen lapseni elämä on täällä vaaleiden tuijottajien keskellä. Antaisin sen ykkösenkin quadricepsin voimista, jos sen voisi siirtää pienelle lapselle kaikkea sitä varten mitä on edessä.

Kapusiiniapinan hauta

Taas niitä tulee lisää. Kun pääskyt lähtevät tulevat tohtorikoulutettavat. ”Mitä tarkoittaa teoreettinen viitekehys?”, ”Mitkä säätiöt myöntää rahaa lasten koulureppujen vetoketjujen merkitysten tutkimukseen?”, ”Mitä tarkoittaa CFP?” Kaikille jatko-opiskelijaksi hakeville pitäisi painaa opas, jonka kannessa lukisi ”Lue tämä seloste huolellisesti ennen kuin haet jatko-opinto-oikeutta”. Oppaassa, joka olisi painettu raamatunohuelle paperille, lukisi selkeästi ainakin kolmella kielellä ainakin seuraavat kohdat.

Mitä jatko-opinnot ovat ja mihin niitä tarvitaan?

Jatko-opinnot sisältävät teoreettisia ja käytännöllisiä opintoja jotka joskus liittyvät toisiinsa, mutta yleensä eivät. Tarvitset jatko-opintoja valmistuaksesi tohtoriksi, jotta voit ohjata uusia jatko-opiskelijoita. Joku on joskus keksinyt muitakin tarkoituksia jatko-opinnoille, mutta näitä ei ole vahvistettu tieteellisin tutkimuksin. Jatko-opintojen vaikutus elämänlaatuun alkaa noin 1,5 vuoden viiveellä. Elämänlaadun laskeminen kuuluu asiaan. Jatko-opintoja ei voi suorittaa yhtäaikaisesti muiden opintojen, töiden tai muun elämän kanssa.

Älä aloita jatko-opintoja jos

Haluat kolmea kuukautta pidempiä työsuhteita.
Haluat koulutukseen käyttämääsi aikaa vastaavan palkan.
Sinulla on a) perhe, b) kotieläimiä, c) elämä.
Toivot työllistyväsi jatko-opintojen jälkeen.
Jos olet raskaana tai imetät.

Mahdolliset haittavaikutukset

Kuten kaikki opinnot, myös jatko-opinnot voivat aiheuttaa haittavaikutuksia. Kaikki eivät kuitenkaan niitä saa. Seuraavat vaikutukset ovat yleisiä jatko-opintojen aikana: väsymys, turhautuneisuus, sekavuus, suhteellisuudentajun aleneminen, haimatulehdus, köyhtyminen, sosiaalisten suhteiden yksipuolistuminen, huulien tai kurkun turpoaminen, maksan häiriöt, post-strukturalismin ja postmodernismin käsitteellisen eron kyseenalaistaminen ja punasolujen kiihtynyt hajoaminen. Pitkäaikaisopiskelun yhteydessä maalaisjärjen menettämisen mahdollisuutta ei voida sulkea pois. Hyvin harvoin on raportoitu haittavaikutuksena tulotason voimakasta nousua, joka suistaa jatko-opiskelijan henkiseen tasapainottomuuteen mikä ilmenee kahvilaatujen vertailuna, artesaanisuklaan syömisenä, Apple-tuotteiden hamstraamisena ja konferenssihotellihuoneiden upgradaamisena penthouse-sviiteiksi.

Jos tämän oppaan lukemisen jälkeen joku kuitenkin harhautuisi tälle ohdakkeiselle tielle, voisin tarjota seniorin ominaisuudessa vertaistukea. Tapaisimme kerran viikossa ja tunnustaisimme toisillemme olevamme sarjaopiskelijoita. Ajatteluholisteja. Maailmanpakenijoita. Meille ei riittänyt ylioppilaslakki, ei kandin paperit, ei vielä maisterinkaan. Varoittaisin tuoretta jatko-opiskelijaa siitä, että tohtorinhattu on saakelin kallis, mutta ei paljon muuta, ja että dosentin paperi oli pelkkä valkoinen A4 arkki, jossa oli leima. Ja ei, se paperi ei korottanut palkkaa senttiäkään. Voisin saada hänet taivuteltua kääntämään elämänsä suunnan, ilmoittautumaan anatomian ja fysiologian peruskurssille, kertaamaan lukion biologian, fysiikan ja kemian oppimäärät ja viimein hakeutumaan eläinlääketieteelliseen, sivuaineinaan antropologia ja evoluutiobiologia. Alkaisin elää menetettyä elämääni hänen kauttaan.

Säästäisin lasteni lapsilisistä koko hänen opiskeluaikansa ja kun hän olisi valmis antropologiaan ja eläinten käyttäytymiseen erikoistunut eläinlääkäri, lähettäisin hänet jatko-opiskelijaksi Atlantaan, Emory Universityyn, jossa sijaitsee Frans de Waalin johtama Centre for the Advanced Study of Ape and Human Evolution. Ottaisin iltatyön Salen kassalla, jotta voisin kustantaa edes osittain hänen opintonsa. Jättäisin perheeni ja aikuiset lapseni kun siirtyisin työskentelemään lopulta hänen avustajanaan koe-eläiminä käytettyjen kädellisten hoitolassa sekä suuressa tutkimusprojektissa, jossa selvitettäisiin kädellisten moraalikehitystä ja empatiaa. Kuolisin onnellisena ja ruumiini haudattaisiin jo aiemmin kuolleen rakkaimman kapusiiniapinani viereen.

http://www.ted.com/talks/view/lang/en//id/1417

Skumppaa Atskissa

Tissikakun sijasta teen avaruuspallokakun. ”Ooon tuo ihan ok. Tai maistuuko se hyvältä? Pääasia, että maistuu hyvältä, ei se haittaa miltä se näyttää!” Ja lopulta kuitenkin vain yksi vieras haluaa sankarin lisäksi kakkua. Muille käy karkit ja popparit ja limsa. Mikä näitä lapsia riivaa? Taannoin synttäreillä pieni vieras lähestyi minua tyhjän lautasen kanssa ja kysyin eikö hän yllä ottamaan herkkuja pöydästä. ”Mä en löydä siitä mitään terveellistä. Onko teillä mulle mitään terveellistä?” Lapsi oli onnellinen kun kaadoin pienen keon kuivaa mysliä lautaselle. Ensimmäisiä asioita mitä minä opin lapsena tekemään oli kermatoffee. Paistinpannulle voita sokeria ja kermaa.

Opiskeluaikoina Helsingissä hain aina samasta Alepasta Kismetin ennen luentoa päärakennuksessa. Eräänä päivänä olin myöhässä ja Kismet jäi Alepaan. Koko luento meni pilalle. Düsseldorfin koulukunnan romanttis-realistiset maalaukset ärsyttivät, luennoitsijalla oli nasaaliääni, Werner Holmbergin kärrytiet eivät kiinnostaneet tippaakaan ja ainut sentimentaalisuus, johon ylsin koski keksisuklaan kaipuuta – sen ruskean eri sävyissä väreilevää realistista pintaa. Päätin aloittaa vieroituksen. Seuraavana päivänä ostin Alepasta Suffelin, pysyin siinä muutaman päivän ja sitten laskin annosta Pätkikseen. Siitä oli jo helppoa siirtyä pillimehuun ja lopulta juosta suoraan Alepan ohi, taakseen katsomatta, ja ylös marmoriportaita. Suomen taiteen historia lähti nousukiitoon. Kultakausi häämötti.

Mutta ei minusta tullut taidehistorioitsijaa. Ne syövät liian terveellisesti, siihen se jäi. Skumppaa lukuun ottamatta Ateneumissa syötiin joka lounastauolla terveellisesti: sushia tai salaattia. Mitä jos joku olisi näyttänyt minulle silloin kymmenen vuotta sitten skumppa-sushi-lounaalla Vermeer-tyylisen tuokiokuvan, sommitelman minusta tänään? Siinä kuvassa olisi sama kaunis sivuvalo, joka säteilisi samasta aurinkokunnan tähdestä kuin 1600-luvun Hollannissa tai 2000-luvun alun taidemuseon yläkerran lounaspöydässä. Sen naisen korvissa ei kuitenkaan olisi helmiä vaan pulun pyrstösulista tehdyt korvakorut. Sillä olisi kädessään lasillinen viiniä, jonka pinnalla kelluisi kahdeksan humaltunutta hedelmäkärpästä. Se hörppäisi viiniä yhtä kaikki. Pöytätasolla lepäisi hassu sinikeltainen pallokakku, jonka vieressä avonaisen kannettavan tietokoneen näytöllä olisi sommiteltu viesti graduntekijälle, joka tulisi hetken päästä pettymään katkerasti arvosanaansa. Naisella olisi päässään huivi, 1600-luvun Hollannin tyyliin, peittämässä ylikasvanutta pikkutukkaa, joka olisi taas pieni viikon päästä. Toisella puolella pöytätasolla, joka jäisi vähän hämärään, olisi yksi juustovoileipä – vähän kuivanut ja reunoilta käpristynyt, koska se olisi unohtunut paahtimeen.

Enemmän kuin Vermeerin tyttöjä, minä olisin ehkä kuitenkin Ilya Kabakovin mies, joka lensi avaruuteen asunnostaan. Jätti jälkeensä ihmeellisen kokoelman esineitä ja asioita. Kaikki jäi kesken, katosta löydettiin vain reikä. Tai Kabakovin kommuunikeittiön Olga Georgievna, jolle huomautetaan ”Jokin kiehuu”. Olga parka ei tiedä mikä kiehuu tai missä kiehuu, mutta tietää kyllä, että hän on vastuussa siitä että kiehuu ja kohta kiehuu vielä yli jos hän ei pian löydä kiehumispistettä.

Eilen kumarruin harppaamaan kylpyammeeseen pienemmän lapsen seuraksi. Liikkeessä kesti kohtuullisen kauan kun varmistelin, että polvi pitää eikä notkahda alta ja rymäytä minua suoraan lapseni päälle. Pienempi lapsi katsoi etenemistäni vakavana ja sai Sigmund-sedän varmasti rummuttamaan riemusoittoa arkkunsa kattoon haudassaan: ”Äiti, sulla on aivan valtavat tissit”. ”Joo mä tiedän, siksi tämä tasapainoilu onkin vähän vaikeaa, ei se tuosta jalasta johdu”. Ammeeseen mahduttiin maitorauhasten koosta huolimatta ja kohta laulettiin jostakin tuntemattomasta syystä Varpunen jouluaamuna, kerrankin yhteen ääneen, vakavana ja tosissaan. Maalatkoon siitä joku kuvan: rehevä nainen ja ruskea lapsi, varpunen ja elokuun jouluaamu.

Illalla saapui Mooses. Kesän neljäs tervapääskyn poikanen. Se oli niin pieni, että sillä kestäisi vielä ainakin kaksi viikkoa päästä lentoon. Nyt jos koskaan: Vermeerin luottotähti, järjestä meille suursäätila, joka pitää hiipuvan kesän lämpimänä vielä hetken. Että pienelle Moosekselle löytyy hyönteisiä ruoaksi kun se hyppää syyskuussa ilmaan, lähtee tuhansien kilometrien matkalle kohti Afrikkaa, nukkuu ja syö lennossa, liitää niin korkealla ja niin nopeaa, ettei ihminen tiedä sen elämästä juuri mitään. Vielä hetki sitä valoa, vielä muutama hyttynen.

Jeesus ja tissikakku

Olen tällä viikolla ollut sekä jeesus että lehmä. Työkaveri nosti minut yllättävän pyhälle jalustalle rauhallisen puolivälinpitämättömän asenteeni ansiosta. Se mikä minusta ilmensi lehmän hermojani, näyttäytyi hänelle ilmeisesti kuin vapahtajan toimintana. Vapahdin itseni huolehtimasta asioita, joihin ei voi vaikuttaa, järjestelemästä tilanteita, joita ei voi hallita. Luovutin loppusuoralla kun huomasin, että muut juoksevat eri matkaa kuin minä, ja käännyin katselemaan juoksuradan sijasta ojanpenkan mielenkiintoista koppakuoriaista. Valehtelisin kuitenkin jos sanoisin, että jeesus-vertaus ei imarrellut. Matkalla autolleni parkkipaikan läpi yritin kävellä lätäkössä veden päällä, mutta päädyin kastelemaan kenkäni. Olisi ehkä pitänyt jakaa se lätäkkö kahtia ja kävellä siitä keskeltä.

Herätys 06.40. Kipulääke, lapsille aamupalat, oma suihku, lapsille vaatteet, 7.30 koulutaksi, 7.45 isompi lapsi ovesta ulos, omat vaatteet – kyllä, olin hillunut siihen asti alusvaatteisillani – puolison herätys, koirat ulos, kanat ulos, kahvimaito loppu, omat kamppeet, koirat sisälle, koirien ruoat, hiirihaukan ruoat, tervapääskyn ruoat, ovet lukkoon. 09.00 sairaala, 10.30 seminaari, ”Mitä sulle kuuluu?”, ”Miten sulla menee?”, ”Hyvinhän sinä kävelet!” 16.00 kotiin, kipulääke. Pihalla muovipussissa ammuttu joutsen, sisällä puoliso adrenaliinipöllyssä ”Mä en ole koskaan ollut niin lähellä kun joku ampuu eläimen. Se ampui ja minä laitoin kirveellä vielä kaulan poikki. Me mentiin kanootilla. Mihin se nyt laitetaan?”. Lapsille ruokaa, väsynyttä siivousta, kurkistus pussiin jossa makaa suuri kaunis valkoinen – saisiko siitä höyhentyynyn täytettä? Tervapääskyn ruoat, hiirihaukan ruoat, kanojen vesi, illaksi pikakyläilemään puolison siskon luo ”Nyt lapset jos jaksatte olla kunnolla niin saatte katsoa iltasaduksi iPadilta jotakin. Tsempatkaa hei nyt, jooko?”. Illasta vielä puolison lähetys kauppaan, mutta ensin varmistus isommalta lapselta haluaako tämä kaverisynttäreilleen varmasti tissikakun kuten eilen väitti – vaaleanpunaisen kumpukakun, johon maalataan punaisella elintarvikevärillä nännipiha ja nänniksi laitetaan kirsikka. Harkinnan jälkeen tilaukseen laitetaan vaaleanpunaisen sijasta sinistä sokerimassaa ja toiveena on lopulta joku ”pallotyylinen” kakku. Utarekakku jätetään odottamaan jotakin myöhempää tilaisuutta.

Ympäröivä meteli vaimentaa omat mietteet, mutta haittaako se kovasti ettei ehdi pohtia sitä pystyykö koskaan enää juoksemaan, kyykistymään tai kävelemään portaita, poimimaan mustikoita, kitkemään penkkejä, ratsastamaan kevennettyä ravia tai sitä että menettää hyvän tulevaisuudenuran trapetsitaiteilijana? Että viimeinen kerta kun tunsi oikealla reidellään koiran lämpimän mahan tai lapsen käden oli ja meni. Enää ei tunnu mitään. Koskaan. Että jalan kipuaistimukset ovat kieroutuneet ja puolison silittävä käsi reidellä tuntuu kipuna. Mitäs sitä märehtimään.

Kuka ylipäätään saa valittaa, kuka haluaa valittaa ja miksi? Onhan sääli kyllä ihan tervetullutta joskus – on kiusallista joutua säälimään itseään jos ei saa keneltäkään muulta sääliä, se vasta on säälittävää. Mutta siihen päätyy usein sillä säälin tarve saattaa olla vakio. Ja jos joku uskaltautuu sanomaan, että ”Hyvinhän sulla näyttää menevän” ja näin mitätöivän kaiken säälin tarpeen ja vähättelevän pärjäämisen vaikeutta, täytyy vastaukseksi luetella kaikki ne asiat joiden vuoksi ei todellakaan mene hyvin. Että ”Älä sinä luule, että tässä on helppo pärjätä, kyllä tämä on aika saakelin vaikeaa, mutta silti pärjään”.

Jokaisella on joku juttu kuitenkin. Entä jos kohdattaisiin kaikki ikään kuin lonkkavaivaisina ja sillä oletuksella, että jokainen pärjää varmasti vähintään yhden haastavan asian kanssa elämässään. Jos minua ei sääli kukaan niin en myöskään voi pärjätä hienosti säälittävässä tilanteessa. Niin, että minun pärjäämiseni riippuu siitä kuinka paljon ihmiset kauhistelevat ja säälivät. Mikä se on se juttu, että ei saisi sääliä? Ylpeyskö? Minua saa kyllä sääliä, onhan tämä aika helkkarinmoista elämää välillä. Säälistä syntyy jeesuksia ja lehmiä ja pärjääjiä.

Jos toinen sanoo ”Voi sulla on varmasti raskasta”, voi siihen vastata ”Kyllä, mutta ei se mitään, minä pärjään ihan hienosti” ja näin tuottaa itsestään selviytyjän. Mutta jos toinen sanoo ”Hyvinhän sulla menee”, siihen täytyy vastata ”No oikeastaanhan minä olen vieläkin aika kipeänä ja taas piti ottaa Panacodia ja ei tuosta jalasta enää tule mitään”, ja tulee tuottaneeksi itsestään valittajan ja surkeilijan. Niin että säälikää vaan minkä ehditte! Se vähentää valitusta.

Asiaa nivusesta

Pienempi lapsi pyörittää päätään kiivaasti. Sen jälkeen hän ei millään voi tehdä läksyjä koska pää on kuulemma sekaisin. Seuraavaksi hän heittää kynänsä muka vahingossa jonnekin eikä voi millään tehdä läksyjä koska kynää ei löydy. Lopuksi päätä kutittaa niin paljon, ettei läksyjen tekemisestä tule mitään. Samaan aikaan pöydän toisessa päässä minä yritän kirjoittaa lukua kirjaan, joka käsittelee lapsuuden maantiedettä – sitä miten lapset tuottavat tiloja ja tilanteita, luovivat ja kasvavat persooniksi yhdessä materiaalisen maailman kanssa. Ensin en voi millään kirjoittaa kun juuri se tarvittava lähdeartikkeli on hukassa. Saan sen sähköpostissa pian, mutta sitten en voi millään kirjoittaa kun tulee nälkä. Jugurtin ja myslin jälkeen en vieläkään voi kirjoittaa koska työtuoli ei ole oikeanlainen ja jalkaakin särkee.

Tässä vaiheessa pienempi lapsi on jo saunassa miettimässä montako kertaa tuli huudettua minulle ”Turpa kiinni”. Kun pää lakkaa pyörimästä ja kutiamasta hän kantaa niin monta sylillistä halkoja puuliiteriin kuin suusta on livahtanut turpakiinnejä. Minä vain en vieläkään saa kirjoitettua. Pitää ehdottomasti sopia aika nivusiin erikoistuneelle fysioterapeutille. Ja sen jälkeen täytyy miettiä miten joku erikoistuu nivusiin. Eikö ihmiskehossa olisi paljon mielenkiintoisempiakin osia? Tai eikö vaikka kinesioteippaus olisi juuri nyt trendikkäämpää kuin nivuset?

Kun pienempi lapsi on miettimispaikassaan saunassa toistamiseen, ymmärrän, että päivän tehtävälistalta on karsittava jotain. Aloitan työn alla olevasta kirjoitustehtävästä, sen voi jättää yöhön. Ja toimittajien hyväsydämisyyteen voi aina vedota valittaessaan kuinka hankalaa kipeän jalan kanssa on istua pitkiä aikoja aloillaan ja kuinka se on varsinainen syy että kirjoitusaikataulu venyy.

Dear Mr Horton, dear John
I’m afraid that my manuscript will be slightly delayed from the agreed deadline. I am ever so sorry but I hope you understand. I have issues with my groin. I have only recently located a physiotherapist who specializes in the groin area, willing to examine and exercise my groin. After I get the muscles in my groin area strengthened, I believe I can finish the manuscript without overly straining my groin.

Brittitoimittaja ei tuon nivusmäärän jälkeen kehtaa kysyä yhtään mitään. Saan häneltä varmasti kohteliaan valittelevan vastauksen, jossa hän toivoo pikaista toipumista ja antaa lisäaikaa käsikirjoituksen valmisteluun. Tehtävälistasta siis yksi kohta hoidettu. Seuraava rimanalitus lienee edessä ruoan kanssa, sillä pienempi lapsi on edelleen lauteilla miettimässä kannattaako koulukirjaa heittää lattialle. Kalapuikkojen kanssa voi tarjota salaattia niin että protestanttisen kroonisesta huonosta omastatunnosta edes hitunen kevenee. Salaattia höystetään saksanpähkinäöljyllä ja koristellaan sipulinkukilla. Lautasella einespuikot peitetään tällä salaatilla niin, että annos näyttää terveelliseltä ja itse tehdyltä. Tällaisina hetkinä voi myös kaapata kanasensa kainaloon ja rutistaa niitä kiitokseksi – kyllä meillä sentään syödään tuoreita luomumunia!

Saunasta kuuluu ”Sulla on I-KUI-NEN pusukielto!” ja etenen tehtävälistalla. Uima-allas on tyhjennetty ja ollut kuivamassa pihalla. Se pitäisi taitella laatikkoon. Universumi on kerrankin alisuorittajan puolella ja järjestää pikaisen kaatosateen ennen kuin ehdin edes ulos. Tehtävälistaan tulee nuoli uima-altaan paketoimisen kohdalle. Siirtyy seuraavaan päivään. Sepä hyvä, sillä pienempi lapsi on viimein kotiläksyjensä ääressä ja haluan polttaa hetken verkkokalvoilleni. Puen lapselle valkoisen paitapuseron, beigen slipoverin, siistit farkut ja harmaabeiget sukat. Istutan hänet selkä suorassa pöydän ääreen, sammutan ison valon ja sytytän pöytälampun niin että valaistus tuo esiin paitsi lämpimiä sävyjä myös hienot kontrastit. Säädän sälekaihtimia, siistin pöytätasoja, suihkaisen ilmaan Issey Miaken vettä, sytytän kaksi valkoista pöytäkynttilää, asettelen vihreän lampaanvillaviltin muka huolettomasti lapsen tuolin selkänojalle, pyydän koirat aristokraattiseen makuuasentoon lattialle ja asettelen hiirihaukan istumaan ovenkarmille.

”Nyt! Tee niitä A-kirjaimia, ei haittaa miltä ne näyttää, ne ei näy tässä kuvassa.”

Instagram eat your heart out, meillä on aina tämmöistä! #kotiläksyt #tunnelma #täydellistäelämää #eiainakaankalapuikkoja