Sadevesipikakahvia unelmasuudelmilla

Istun mökin pöydän ääressä ja juon pikakahvia, joka on keitetty tynnyristä kahmaistuun sadeveteen. Hanavesitonkka unohtui täyttää ja suodatinkahvi on loppu. Selaan auton akusta ladatulla kännykällä facebookia ja instagrammia. Joka toinen ihminen näyttää käyneen viikonloppuna Kallio Block Festissä. Siellä on juotu hienoja paahtoja, käveleskelty hienoissa vaatteissa ja pidetty lapsia ja puolisoita käsistä. Ilta on näköjään ollut lämmin, on tavattu tuttuja ja suunniteltu syksyn menoja: konsertteja, viikonloppumatkoja manner-Eurooppaan, yhteisiä nyhtöpossuburgeri-iltoja tai mikä juuri nyt onkaan se juttu Glorian Ruoassa ja Viinissä. Kaikkea sitä mitä minä olisin tehnyt vielä kymmenen vuotta sitten kun asuin Helsingissä, olin töissä Ateneumissa ja joka toisella lounastauolla oli tarjolla joidenkin avajaisten jälkeistä skumppaa jostakin. Mutta sitten muutettiin pohjoiseen, paremman elämän ja suurempien neliömäärien toivossa. Neliöitä tuli lisää.

Ja toki rakastan tätä mökkiä, näitä metsiä, tuota haisevaa järveä, vuotavaa venettä ja isoa aina sotkuista omakotitaloa, jonka pihalle mahtuu hoitolintuhäkkejä ja kanala. Sitä että mihinkään konserttiin ei ehdi kuin pari kertaa vuodessa, leffakäynnit rajoittuvat Disneyn animaatioihin ja Glorian Ruoka ja Viini ostetaan Citymarketista vain silloin kun se on tarjouksessa. Niin ja työpaikkaa, jonne skumppa täytyy salakuljettaa ja juoda lämpimänä.

Mutta saahan sitä ihminen haaveilla. Sadevesipikakahvinsa äärellä.

Että asuisi New Yorkissa niin kuin Mad About You:n Paul ja Jamie. Että mies olisi risteytys Chris Martinia ja Adrien Brodya. Sinisilmäinen jalonenäinen armon vuonna 1977 syntynyt mies, joka kysyisi brittiaksentilla joka aamu haluanko aamukahvini tuplaespressolla vai riittääkö single. Että sängyn jalkopäässä kehräisi kissa ja tuhisisi koira. Että omat rintaliivit olisivat kuppikokoa C eikä D, että lonkan olisi leikannut USA:n PAO-guru Richard Santore ja voisin pian taas juosta, että posket olisivat vähän vähemmän pyöreät ja varpaat eivät näyttäisi maatiaisemännän varpailta.

Chris Brody, tai Adrien Martin, olisi elokuvakäsikirjoittaja, joka tekisi pro-bono kässäreitä ihmis- ja eläinoikeusjärjestöjen kampanjafilmeihin. Minä olisin puolet päivästä kirjailija, puolet päivästä Queensin pienimmän mutta herttaisimman kahvilan emäntä. Juttelisin asiakkaiden kanssa ja pysyisin kärryillä niiden elämästä á la Harvey Keitel leffassa Smoke. Paistaisin pancakeseja ja leipoisin leipää. Kaikki lo-carb intoilijat pysyisivät kaukana kahvilastani.

Meillä olisi Chris-Adrienin kanssa yksi lapsi, joka ei ikinä riitelisi kenenkään kanssa. Sillä lapsella olisi nanny, joka opettaisi sen pelaamaan sakkia. Sillä aikaa minä ja Chris-Adrien käytäisiin keikoilla ja teatterissa, vähintään kahdesti viikossa. Kerran viikossa käytäisiin koko perheellä ulkona syömässä. Aina joskus osuisimme iltakävelyllä aivan puolivahingossa siihen kalahalliin, jossa myydään hummereita. Yrittäisimme pyydystää niitä kuin Woody Allen ja Mia Farrow Annie Hallissa.

Me asuisimme sopivan kokoisessa toisen kerroksen asunnossa. Kylpyammeessa olisi tassut ja keittiön alalaatikostot olisi tehty kierrätetyistä viinilaatikoista. Naapurissa asuva Paul Auster olisi paitsi kahvilani vakioasiakas myös takuuvarmaa iltaseuraa parvekkeelle helteisinä iltoina. Hän toisi joka kerta jonkun hyvän kuivan valkoviinin, viileänä tietysti, ja yleensä myös pientä purtavaa Siriltä. Ja sitten kietoutuisimme lampaanvillaviltteihin – helteestä huolimatta, koska viltteihin kietoutumista ei voi välttää kun on parvekkeella komean ja viisaan miehen kanssa – ja juttelisimme käsikirjoituksistamme Queensin pimenevien öiden pikkutunneille. Hän tietysti kuuntelisi osuvia neuvojani ja viiltäviä analyysejani hänen uusimmista romaaneistaan.

Chris-Adrien ei sietäisi Austeria, hänen mielestään kirjailija olisi liian koppava ja itseriittoinen. Kun me joisimme Austerin kanssa parvekkeella viiniä, Chris-Adrien lähtisi ystäviensä kanssa joko baseball-matsiin, iltalenkille tai leffaan. Pikku hiljaa Auster tunnustaisi minulle, että hänen suhteensa Sirin kanssa oli muuttunut. Että ennen niin lämmin ja intohimoinen suhde oli muuttunut tavalliseksi. Sitten eräänä iltana, helteen viilennyttyä niin, että lammaspeittoja todella tarvittaisiin, Paul Auster kumartuisi suutelemaan minua. Olisin juuri sanonut jotakin käsittämättömän viisasta, joka olisi liittynyt joko maailmanpolitiikkaan tai termodynamiikan toiseen lakiin. Vastaisin suudelmaan hetken – olihan kyseessä sentään Paul Auster – mutta sitten väistäisin. Kertoisin Austerille kuinka arvostan häntä ihmisenä ja kirjailijana, mutta kuinka elämäni suurin rakkaus on Chris-Adrien ja kuinka olinkaan sellainen vanhanaikainen hupakko, että osasin rakastaa vain yhtä ihmistä kerralla. Auster kertoisi arvostavansa päätöstäni eikä pitävänsä minua lainkaan hupakkona. Tunnustaisimme toisillemme, että rakastimme näitä iltoja parvekkeella toistemme, hyvän viinin ja tarpeettomien lampaanvillavilttien kanssa. Ja lupaisimme jatkaa. Ennen kuin Auster lähtisi kotiin siltä illalta olisin onnistunut pelastamaan hänen avioliittonsa Siri Hustvedtin kanssa puhumalla arkisten kohtaamisten romantiikasta ja intohimosta. Seuraavana päivänä Siri toisi minulle korillisen blueberry cupcakeseja.

Kun Chris-Adrien palaisi kotiin hän toisi mukanaan intialaista take-awayta, jäätelöä ja kaksi höyryävän kuumaa soijalattea. ”There’s a movie on I want to watch with you” hän sanoisi. Ja telkkarista tulisi myöhäisillassa joko Ang Leen Jäämyrsky, Francois Truffaut’n Stolen Kisses tai Ingmar Bergmanin Fanny och Alexander – tai kaikki kolme putkeen. Emmekä nukkuisi koko yönä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s