Month: September 2014

Ystävyydestä. Screenplay.

Isommalla lapsella on uusi ystävä. Muistatteko tunteen? Toinen on ihan ihmeellisen kiva, ja sen kanssa haluaa leikkiä, vain sen kanssa, ihan koko ajan. Nyt uusi ystävä on ollut meillä yökylässä. Isompi lapsi käy huokailemassa välillä, ettei voi käsittää miksei ollut huomannut, että joku jonka on tuntenut kuitenkin jo pitkään, voi ollakin niin kiva. ”Äiti, se niinku ymmärtää mua. Me keksitään tosi hyvin tekemistä!” Uusi ystävä on myös kaunis. Pieni ihminen, joka hymyilee ja katsoo silmiin. Kertoo ja selittää, kysyy ja kuuntelee. Joka haluaa ottaa myös pienemmän lapsen yhteiseen leikkiin. Tekee minun isomman lapseni onnelliseksi ja kevyeksi. Tekee minut onnelliseksi ja kevyeksi. Tekee mieli paistaa kaikille lättyjä, vatkata päälle kermavaahtomascarponea ja hukuttaa lätyt vaniljaomenakompottiin.

Etelä-Ranskan Provencessa syntyi muutama päivä sitten pieni vauva, jonka nimeksi tuli Mila Paolina. Lapsen isä on opiskeluaikainen ystäväni. Emme olleet populaarikuvaston huvipuistossa hulluttelevia ystäviä. Emme tehneet roadtripejä mihinkään, emme istuneet yömyöhään kaupungin laidan hylätyn bensiksen portailla ja jutelleet elämästä. Minä en tiedä mistä meidät olisi tunnistanut ystäviksi jos meistä olisi pitänyt tehdä elokuva. Siitä olisi saattanut tulla maailman kaikkeuden tylsin elokuva. Me emme nimittäin koskaan puhuneet kovin paljoa. Screenplaylla ei ainakaan olisi voittanut Oscaria. Ehkä jonkun hämärän indieleffafestarin kunniamaininnan.

EXT. THE FRONT OF A SEMI-DETACHED RED-BRICK COTTAGE HOUSE

A young man walks up to the front door of the house and KNOCKS on the door. A young woman opens the door and the man walks in.

INT. LIVINGROOM, BROWN CORDUROY COUCHES, OLD ARMCHAIR, FIREPLACE

WOMAN
Hi.

MAN
Hi there.

Both sit down, the man on the couch, the woman in the armchair. It’s afternoon. The cherry tree behind the window is in bloom. The man looks at the woman and smiles. The woman looks back and smiles.

Mutta sen jälkeen minulla ei olekaan ollut samanlaista ystävää. Ihmistä, joka olisi tullut koputtamaan vain istuakseen kanssani ja juodakseen kahvia. Jutellakseen jostakin. Yleensä ei mistään kovin kummallisesta, joskus Mamiya seiskan valotusmittarin toiminnasta, toisen kerran norjalaisesta naisesta, joka teki animaatioita, muttei huomannut ystävääni. Istuminen, oleminen ja ajan kuluminen tuntui tärkeältä. Yhteisen universumin tyhjyydessä poukkoilu mielekkäämmältä, kun joku aina joskus koputti oveen. Joku sellainen, jonka kanssa halusi olla.

Miten aikuiset saavat ystäviä? Voiko vain sanoa ”Ollaanko kavereita?” Lähettää viestin ”Tulkitsen tästä kaikesta, että taidamme nyt olla ystäviä?”. Ja saako sitten mennä toisen luo, joskus ilmoittamatta, ja olla aina melkein varma siitä, että toinen ilahtuu. Ja olla aina melkein varma siitä, että jos toinen tulee koputtamaan, joskus ilmoittamatta, että itse ilahtuu. Ja kun menee sen toisen luo, voisiko olla niin, että sen äiti tai isä olisi kotona ja paistaisi lättyjä. Ja sitten voisi rakennella yhdessä legoilla. Ja välillä katsoa sitä toista silmiin ja hymyillä. Eikä kovin paljon muuta. Toki joskus voisi mennä keikalle huutamaan äänensä käheäksi ja hyppimään jalkansa kipeäksi. Ja usein voisi istuskella muuallakin kuin kotona.

Minä kävelin eilen neljä kilometriä koirien kanssa. Kolme niistä onnistui ontumatta. Reitti oli vanha juoksureitti. Etelätuuli myrskysi ja viisi muuttavaa joutsenta luovi sivutuuleen. Koirat kulkivat nenät ilmassa. Minä kuvittelin siihen vierelle ystävän, jonka kanssa emme puhuisi yhtään mitään, mutta joka tietäisi miten paljon tahdoin juosta ne neljä kilometriä.

Ihminen on onnellinen kun ei tavoittele omaa onnellisuuttaan. Se on ilmeisesti tutkittua tietoa. Jos keskittyy tavoittelemaan omaa onneaan, päätyy tilanteeseen, jossa on kroonisesti onneton. Mutta jos huomaa toimivansa onnellisuuden lähteenä, edes pienenä, jollekin toiselle ihan vain siksi että on sellainen kuin on, kokee itsensä ja elämänsä merkitykselliseksi. Siitä kai ystävyydessä on kyse. Silloin sillä on väliä, että on olemassa ylipäätään – ja mikä on suurempi onni? Että sillä on väliä että tässä kohtaa universumia istun juuri minä, eikä joku toinen; mustavalkoraidallinen yöpaita päälläni, puolen litran mukillinen tummapaahtoista kahvia tuossa sivupöydällä, varpaankynnet oransseina, tukka pystyssä, mahanpohjassa outo tunne – ei, ei varmaankaan vatsatautia, sellainen erilainen outo tunne. Sellainen, josta ei vielä tiedä onko se hyvä vai huono. Jännittääkö vai innostuttaako. Joku vatsanpohjan väreilevä sileä lihaksisto tietää jotakin mitä minun pääni ei vielä tiedä.

Saako jo ostaa glögiä?

Ei voi olla enää sattumaa, että kun puoliso on työmatkalla, ryhtyy isompi koira oksentamaan. Keskellä yötä. Taas. Nousen jostakin onnellisesta unesta sille tajunnan tasolle jolla kakomisääni rekisteröityy aivoissa ja saa jalat toimimaan. Onnellisen unen endorfiinit ja oksennusäänen adrenaliini sekoittuvat ja pyyhin aamuyöllä olohuoneen lattiaa hymyillen, tietämättä yhtään miksi. Uni ei enää tule ja vaellan pimeässä talossa toivoen, että muistaisin mistä näin unta.

Hetken päästä pienempi lapsi herää siihen, että on pissannut sänkyyn. Onnellisen unen on täytynyt olla melkoinen, sillä pissalakanoiden kääriminen aamuyöllä hymyilyttää yhtä paljon kuin koiranoksennuksen luutuaminen. Mitä siinä on voinut tapahtua? Chris Martin tietysti. Hän on soittanut ja kertonut kuulleensa kuinka valloittava ihminen minä olen ja kuinka hänen on aivan pakko saada tavata. Olen istunut portailla, jotka ovat unessa muuttuneet ruskeaksi hevosen seläksi ja Chris on seissyt niityllä ja viittonut laukkaamaan luokseen päivänkakkaroiden poikki. Hänellä on jalassaan raidalliset flanelliset yöhousut ja hän sanoo, että on aina etsinyt ihmistä, joka pitäisi raidallisista flanellisista yöhousuista. Gwyneth ei olisi pitänyt niistä. Ja Chris olisi tajunnut ettei etsinytkään kaunista näyttelijätärtä vaan tavallista akateemista, sarkastisen älykästä ja joskus aika hurmaavaa naista. Kukkaniitty muuttuisi Hangon rantakallioiksi, hevonen koiraksi, mutta flanellihousut ja siniset silmät pysyisivät. Ja me löytäisimme toisemme juuri ennen kuin koira alkaisi oksentaa.

Kohta on taas hiljaista. Hiivin lintujenhoitohuoneeseen ja punnitsen pöllön. Nostan pakkasesta kaksi myyrää sulamaan tiskipöydälle. Ulkona on pakkasta ja aamunkajossa alkaa sataa lunta. Herätän lapset laulamalla täyttä kurkkua ”Hiljaa leijaa maahan hiutaleet”. Keksin loput sanoista, koska muistan vain miten laulu alkaa. Sängyistä kuuluu kiittämätöntä jupinaa, pienempi lapsi karjuu ”Sää AINA herätät mut tahallaan!”

Huudan keittiöstä takaisin: ”Haluaisitko mieluummin tylsän äitin? Semmoisen, joka ei ikinä naura tai ole hassu. Kuulitko: tylsänkö? Vai tämmöisen?” En jää kuuntelemaan vastausta, on vaarana ettei se imartele. Endorfiinipöllyä on vielä jäljellä ja se kestäköön niin pitkään kuin mahdollista.

Paahdan leipiä ja voitelen ne niin, että niistä tulee tasapainottelupeli lapsille. Voisula juoksee leivän pinnalla ja yrittää karata reunan yli. Lapsi kallistelee leipää ja sotkee äidinkielen kirjansa sulaan voihin. Diftongit sulautuvat aamupalaan ja opettajalle paljastuu, että meillä tehdään läksyjä ruokapöydässä. Luutuan pöydän. Tähän mennessä käsissäni on ollut koiran oksennusta, lapsen pissaa, pöllö, myyriä ja tiskirätti. Olen tehnyt aamupalaa näillä käsillä. Jossakin tässä talossa on käsidesipullo, tiedän. Se saattaa olla vielä avaamatta.

Me olemme etunimituttuja Eviran patologien kanssa. Olemme vähän niin kuin kansallinen hälytyssysteemi seuraavan pandemian varalta. Jos Suomeen rantautuu joku villien eläinten mukana leviävä tauti, se lähtee liikkeelle meiltä. Mutta olkaa huoleti. Se saadaan kiinni tuossa kynnyksellä ja Eviralta ryntää iskujoukko käärimään talomme, ja meidät siellä sisällä, tuorekelmuun. Lapset tökkivät pilleillä hengitysreikiä kelmuun ja painavat nenänsä lyttyyn läpikuultavaa muovia vasten. Pääsen viimeinkin pitämään kotikoulua. Seuraavana päivänä tuorekelmutaloon liitetään huoltoeteinen, jossa on tyhjiökammio ja josta kulkevat avaruuspuvut päällään Eviran patologit ja THL:n infektioepidemiologit. Meistä tulee ”se kuplaperhe” ja haastattelupyyntöjä satelee. Kurjaa on se, että kohta kaikkien nenästä ja korvista suihkuaa verta ja henki salpautuu joka viides minuutti. Se vaikeuttaa haastattelujen antamista. Minä teen kuitenkin yötä päivää internetissä taustatutkimusta uusimman pandemian solutason kemiasta ja keksin miten parannan koko perheen juuri ennen kuin SPR:n verivarastot loppuvat. Niin että ei hätää. Ei tässä ole kiire sitä käsidesipulloa vielä löytää.

”Syökääpä lapset ne leivät nyt reippaasti, kohta tulee koulutaksi.” Ja sitten talo on taas hiljainen. Haen puita leivinuuniin. En koskaan muista sanoa puolisolle, miten käsittämättömän hienoa minusta on, että hän kaataa ja raahaa pakkasilla puita metsästä, pinoaa, sahaa, pinoaa uudelleen, siirtää, sahaa taas, halkoo ja pinoaa läpi vuoden. Niin että nyt kun minun maatiaisvarpaitani palelee, voin hakea liiteristä puita ja sytyttää tulet. Ennen kuin uskaltaudun liiteriin, kaivan kuitenkin eteisen kaapin hattuhyllyn korista kaulahuivin. Toiset puistelevat talvivaatteistaan varmaan pölyä tai tuulettavat niitä hetken. Minun huivini on ollut viime keväästä asti pulun pesänä. Poimin kuivettuneet kakat pois, puistelen enimpiä höyheniä ja tarkistan, ettei huivin poimuihin ole unohtunut munaa. Kiedon huivin kaulaan ja painun liiteriin.

Jos kaupoissa myytäisiin jo glögiä nyt olisi se hetki. Leivinuunissa humisee tuli, talo on hiljainen. Päivän töihin kuuluu vain kirjoittamista villasukat jalassa, ja kaulahuivi tuoksuu Pietari-pulun vatsahöyheniltä.

Demokratiaa!

Kouluterveydenhoitajan luona on pienemmän lapsen lääkärintarkastus. Jälleen uusi vastaanottohuone, täällä sentään on 1970-luvun tyyliin kirkkaan punaisia ja keltaisia kaapinovia. Mutta näyttää lääkäriltä, näyttää siltä, että tänne tullaan kun on ongelmia: sattuu, ahdistaa, kolottaa, harmittaa, maha on kipeänä tai sormessa on haava. Ei siis silloin kun onnistuu, kun on iloinen, kun osaa kärrynpyörän tai miinuslaskun tai kun on lohduttanut onnistuneesti kipeää jalkaansa itkevää äitiä, että ”Mene äiti kanalaan, siellä sinulle tulee hyvä mieli”. Sellaisille tilanteille ei ole vastaanottohuonetta. Aina lääkärille mennessä nipistelee mahanpohjaa, oli sitten seitsemän tai kolmekymmentäseitsemän.

Entä ne lapset, kuten pienempi lapsi, jotka joutuvat käymään jatkuvasti erilaisissa vastaanottohuoneissa? Kaikki pitkäaikaisesti sairaat, hankalat, erilaiset tai ne joilla ei ole vielä diagnoosia, ja jotta sen saisi – tai voisi sanoa, ettei sellaista olekaan – täytyy käydä läpi kovin monta eri vastaanottohuonetta, jopa vuodesta toiseen. Miltä se lapsesta tuntuu? Että hakemalla haetaan vikaa. Välillä muistetaan kovin opitun oloisesti painottaa jotakin positiivista asiaa lapsessa, mutta se tuntuu lapsen aliarvioimiselta: kaikki vastaanottohuoneet ja niissä tehtävät toimenpiteet ja sanotut sanat huutavat sitä, että jossakin on vika ja täällä se kaivetaan esille.

Pienessä odotustilassa lasta jännitti niin paljon, että sain taas pusukiellon pois. Siirryimme pusutellen lääkärin luo. ”Tuossa on tuo koululaisten tuoli, siinä olisi tarkoitus istua” yritti lääkäri. Minä taputin polveani ja vinkkasin lapsen syliini. Vielä pari vuotta sitten olisin yrittänyt saada lapsen istumaan siinä mihin lääkäri hänet halusi. Sittemmin olen ymmärtänyt mitä oikeasti tarkoittaa, että on lapsen puolella ja tukena.

Lapsi kertoo terveydenhoitajalle ja lääkärille, että välitunneilla joskus pelottaa, että joutuu puolustautumaan ettei kukaan hyökkäisi. Kulmat kurtistuvat. Terveydenhoitaja kysyy ”Onko siellä ollut puremista siellä välitunnilla kun olet puolustautunut?”. Lapsi näyttää kummalta, ”Ei”. Terveydenhoitajalta itseltään ei varmaan ole testattu kuuloa viime aikoina sillä hän jatkaa ”Mitäs äiti on mieltä, onko siellä ollut puremista siellä välitunnilla?”. Minä mietin sitä vaihtoehtoa, että korottaisin ääntäni niin kuin huonokuuloiselle puhutaan, mutta vastaan rauhassa ”En ole kuullut mitään sellaista”. ”Aha, minä menin sitten varmaan sekaisin lapsesta”. Ja kuin ihmeen kaupalla lapsen alkuperäinen huoli siitä, että välitunnilla pelottaa, tulee käännetyksi siihen, että hänen syytetään purreen toisia lapsia. Mutta ei se mitään, lapsi keinuu sylissä rentona ja onnellisena, että on sylissä.

”Mitäs sinä olet oppinut nyt ekaluokkalaisena?”
”Noo.. demo-kraa kratiaa. Ja että pitää olla kiltisti ja tehdä tehtäviä.”
”Joutuuko opettaja sanomaan sinulle, että pitää keskittyä?”
Minä mielessäni: (”Demokratiaa! Kuulitko, demokratiaa?! Hyvä pieni lapsi, hienoa, ihan mahtavaa.”)
Lapsi ei vastaa.
”Sinun pitäisi nyt vastata. Joutuuko opettaja sanomaan sinulle, että keskity nyt?”
”Joutuu”

Ensi kerralla sanon ääneen, puhun vaikka päälle: ”Nyt kuule aikuinen tarkoittaa oikeasti kysyä sinulta, että osaako opettaja saada sinut keskittymään. Auttaako hän sinua tarpeeksi hyvin?”

Kotiin päästyäni isompi lapsi soittaa itkuisena toisesta koulusta, jonne täytyy siirtyä yksin kesken koulupäivän, koska omassa koulussa ei ole elämänkatsomustiedon opetusta. ”Mä en tiedä mihin mun pitäis mennä, täällä ei näy ketään, mä en muista missä se luokka on”. Lapsi on tehnyt parhaansa, lähtenyt omasta koulusta ohjeiden mukaan, päässyt toiseen kouluun vaikka eksyi matkalla kerran, löytänyt perille vähän liian myöhään, unohtanut luokan mihin piti mennä ja itkee harmia ja mielipahaa eikä uskalla koputtaa jonkun luokan oveen ja kysyä apua. ”Hienosti tehty! Sinä löysit perille ja teit kaikki niin kuin pitikin. Ei voi nyt sille mitään, että luokkaa ei löytynyt. Maailma ei kaadu siihen. Nyt vaan reippaasti otat pyörän uudestaan ja lähdet sinne omaan kouluun takaisin, kerrot opettajalle, että lukee Wilmasta viestin minulta”.

Muotoilen Wilmaan asian niin, että en syytä ketään, mutta totean, että lapselle taitaa nyt olla vielä vähän liian iso asia siirtyä yksin outoon kouluun kesken päivän. Että saisiko siihen vielä vähän aikaa aikuiselta tukea, ettei aivan itkemällä tarvitsisi koulua käydä. Aikuinen vastaa niin, että rakentaa itselleen vedenpitävän puolustuksen. Kertoo, että kyllä teki kaikkensa, katsoi käytävällekin, mutta lasta ei vain näkynyt. Ja että kyllä lapsen pitäisi uskaltaa koputtaa ja kysyä neuvoa. Minun pitäisi antaa palautetta lapselle, että on vähän reippaampi, kyllä se siitä. Vielä pari vuotta sitten olisin istuttanut lapseni alas ja sanonut opettajan kanssa yhteen ääneen, että nyt vaan reippaammin ensi kerralla, kyllä se siitä.

Mutta nyt vastaan useammallekin aikuiselle, että minun lapseni on aivan tarpeeksi reipas. Että koulun aikuisten tehtävä on tunnistaa miten reipas kukin on ja tulla tarvittaessa vastaan. Lapsen tehtävä ei voi olla reipastua siksi että aikuisten elämä helpottuisi. Siksi, että kunnan resurssit eivät riitä tarjoamaan kaikkea lapselle kuuluvaa opetusta omassa koulussa. Lapselle kerron, että asia on hoidossa. Että seuraavalla viikolla joku aikuinen – vaikka se olisin minä kesken työpäiväni – huolehdin, että hän löytää perille.

Kaikki toki tarkoittavat hyvää. Aina. Ja ovat lapsen puolella. Aina. Mutta mitä se lapsen puolella oleminen on, minkälaisena se näyttäytyy ja millä kaikella se voidaan kuitata tarkemmin ajattelematta – myös kotona, myös minä?

Sykkivä sydän ja lämpimät jalat – tai mitä aika on?

Chicagossa Havvah-nimisen naisen kohdussa olevassa alkiossa sykkii nyt pieni sydän. Se nähtiin ultrassa eilen. Alkio on biologisesti Havvahin ystävien Mariahin ja Georgen lapsi. Tulevan lapsen kotona odottavat Kingston-koira ja Camp-pulu. Minä autoin – yhdessä kovin monen muun kanssa – tulevia vanhempia keräämään rahat sijaissynnytystä ja kaikkia siihen liittyviä toimenpiteitä varten.

Kohta höyhenpukuiseksi isoveljeksi tuleva Campbell-pulu kuoriutui vain muutamaa viikkoa ennen minun Pietari-puluani. Siinä kävi niin, että Mariah ja George palasivat loppukesästä viime vuonna kotiinsa, jossa oli tehty ikkunaremonttia. Remonttimiehet olivat lähteneet ja keittiön tiskipöydälle oli nostettu pieni valkoinen linnunmuna. Mariah poimi munan käteensä ja huomasi siinä halkeaman. Oli viikonloppu ja mikään eläintenpelastusjärjestö ei vastannut puheluun, joten George ajoi lähimpään eläinkauppaan ostamaan lämpölampun. Camp-pulu kuoriutui ja sen keinoemot etsivät kiivaasti tietoa internetistä siitä miten muutaman gramman painoista pulunpoikasta ruokitaan. Kun Campbell oli jo tomera linnunalku, kuoriutui suomalaisessa satamassa kontin katolla munastansa Pietari. Kahden viikon kuluttua silläkin oli ihminen keinoemonaan, etsien internetistä tietoa miten ja millä ihmeessä pulunpoikasta ruokitaan. Ja löytäen Campin perheineen. Kun Pietari kuoli kesällä, juuri ennen Camp-pulun yksivuotissyntymäpäivää tiesin, että Mariah oli kenties ainoa ihminen tällä maapallolla, joka ymmärsi mitä menetin.

San Franciscossa, sillan kupeessa, asuu Laurie. Hän on hopeaseppä ja luo toinen toistaan ihmeellisempiä koruja löytämistään linnunsulista, -luista, ja -pesistä, joista hän valaa muotit. Hänen kotonaan asuu Maya-kyyhky, joka on entinen kilpakyyhky. Mayan omistaja ei ollut halunnut eksyilevää pulua eikä ottanut sitä takaisin lakkaansa vaikka se tunnisterenkaan avulla hänelle palautettiinkin. Ikänsä lakassa asunut Maya päästettiin vapaaksi, mutta nälkiintyi ja päätyi eläinsuojelujärjestön hoitolaan. Laurien kotona oli tilaa pululle ja Maya muutti sillan kupeeseen. Se muni silloin tällöin munia ja hautoi niitä aina uskollisesti kolme viikkoa. Kun minun Pietari-puluni muni ensimmäiset munansa ja totesimme, että hän onkin rouva-Pietari, etsin internetistä tietoa siitä kannattaako kesyn pulun antaa hautoa ja kuinka kauan hautomista kestää. Laurie tiesi vastauksia. Hänellä oli myös ystävä, jolla oli kaksi entistä kilpakyyhkyä kotonaan. Koiraana ja naaraana ne tuottivat tietysti hedelmöittyneitä munia ja ihmeellisen sattuman kautta juuri samaa rytmiä kuin Maya-pulu yksikseen. Kun Maya-pulu seuraavan kerran muni ja ryhtyi hautomaan, haki Laurie ystävänsä pululta hedelmöittyneen munan Mayan alle. Kolmen viikon kuluttua kuoriutui kaunis täysin valkoinen kyyhky.

Kun minun Pietarini kuoli kesällä, peitin sen kukilla, otin siitä kauniin valokuvan ja hautasin. Tiesin, että Laurie pitäisi kuvasta. Hän toimii vapaaehtoisena lintuhoitolassa ja hyvästelee menetetyt linnut aina peittelemällä ne kukkasilla.

Aika ja tila saattavat olla lineaarisia ja selkeiltä vaikuttavia määreitä ja ulottuvuuksia vain siksi, että meidän aivomme eivät osaa niitä muuten käsitellä. Todellisuudessa kaikki voi tapahtua koko ajan yhtä aikaa. Menneisyys ei jää taakse vaan muotoutuu koko ajan uudelleen nykyhetkessä – enkä tarkoita muistelemista – ja tulevaisuus ei ole edessä vaan takana ja joka puolella ja nyt. Chicago, San Francisco ja pohjoinen Suomi eivät sijaitse kovin kaukana toisistaan vaan kaartuvat toistensa ylle. Pietari, Camp ja Maya jakavat saman taivaan. Mariah, Laurie ja minä elämme toistemme kyljissä ja limittäin. Havvahin kohdussa kasvava Mariahin lapsi pullahtaa tähän universumin pehmeänä aaltoilevaan aikatilaan, jonka tärkeimpiä kokemuksia on toisten elävien olentojen kädestä piteleminen kun kumpuileva aikatila heittelee meitä kuin pomppulinna täynnä pikkulapsia. Eikä niitä toisia saa pettää. Ei päästää irti eikä pudottaa pimeän ajan poimuihin.

Minulla on ikävä Pietariani, joka minun aivojeni käsityskyvyn mukaan eli vajaan vuoden. Mutta jonka elämä tuntuu minusta ihmiselämän pituiselta. Kaiken järjen mukaan minun ei olisi pitänyt jakaa kotiani villin linnun kanssa. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla tavannut ne ihmiset, jotka juuri kerroin tuntevani. Mutta aika vähän tässä elämässä on kyse järjestä. Ja sitäkin enemmän lämpimistä linnunjaloista, joissa joskus kyllä on kanankakkaa, myönnettäköön. On hämmästyttävää, että maailmassa on muitakin olentoja kuin ihmisiä, joilla on lämpimät jalat. Joissa virtaa veri ja sykkii sydän. Ja se raastaa palasiksi, että on häkkejä, altaita ja pakkopaitoja, joihin toisia lämpimiä kehoja suljetaan. Kyllä, apinoille on pakkopaitoja.

Vapauttakaa miekkavalaat, delfiinit, kaikki kädelliset koe-eläimet, norsut ja karhut ja lattioihin sidotut vasikat!

Keräsin ala-asteella rahaa Animalialle. Teippasin turkiksia vastustavia julisteita joka paikkaan. Ja sen jälkeen en ole tehnytkään mitään. Tai siis jos aika ei ole lineaarista niin teippaan parhaillaan niitä julisteita. Niitä on jo aika hemmetisti joka paikassa. Itse asiassa, missä tahansa näette Animalian julisteita ne ovat todennäköisesti minun teippaamiani. Ja kun jatkan teippaamista, voin samalla laajentaa liittymällä delfiini- ja miekkavalasiskuryhmiin. Ehkä toimin jo niissä koko ajan, mutta aivoni eivät voi vielä käsittää sitä.

Tämän hämmentävän aikatilamatkan teille tarjosi äitini, joka on istunut kaksi tuntia lasteni kanssa olohuoneen lattialla leikkimässä legoilla; tai no välillä täyttänyt ristisanatehtäviä, mutta pääasiassa osallistunut maailmankaikkeuden pahimpaan taisteluun legouniversumissa.

Ruuvinvääntimetön viikonloppu

Laina hautoo ja hautoo. Minä ja isompi lapsi veimme sen lämpimään syliin yhden kaupan luomumunan. Jos sattuisi säkä, se olisi hedelmöittynyt muna ja meille tulisi yllätystipu! Minulla on muuten kaksi jatko-opiskelijaa, joilla on kanoja, yksi kollega jolla on kanoja ja yksi jatko-opiskelijaystävä jolla on kanoja; niin ja yksi brittikollega jolla on kanoja ja oikea Cottage house. Blogin lukijoista ilmoittautukoon kaikki kanoja omistavat vähintään maisterit, veikkaan että teitäkin on muutama. Tämä on selvästi joku akateemisten naisten juttu.

Kun toissailtana menin sammuttamaan valoja kanalasta, huomasin, että Asta oli nukkumapaikallaan ja sen molempien siipien alta kainaloista pilkisti kummaltakin puolelta pikkukanan pää. Se oli ottanut Inkerin ja Helmin siipiensä suojiin. Vähän niin kuin minä kun nyt luonnostelen sähköpostiviestiä tunnetulle kansainväliselle professorille, että voisiko hän ajatella kirjoittavansa suosituksen jatko-opiskelijani rahoitushakemukseen. Hän varmasti suostuu koska tykkää minusta ja on puolestaan se minua isompi kana, jonka siipien alla minä kyyhöttelen.

Kanalan hierarkia rauhoittaa. Se on selkeää ja varmaa ja reilua. Pipsa on dekaani, Laina on professori, Asta tutkijatohtori, Inkeri on jatko-opiskelija ja Helmi on graduntekijä. Kunhan saamme vielä yhden pienen kananpoikasen, niin meillä on myös kandi. Ja kukaan ei etene ikinä mihinkään, kaikki tietävät paikkansa ja syövät järjestyksessä. Ei tule draamaa. Eikä keneltäkään kuitenkaan lopu työsopimus, vaikkei munia tulisikaan.

Kanalan huoltoeteinen on vielä tuunaamatta. Sinne tulee hyllyjä, joille saan kaikki lintujen, myös villilintujen ruokakupit säilytykseen. Pieni pöytätaso ja tuoli jolla on lampaantalja tarvitaan, että voin kirjoitella kanalassa. Puoliso aina ihailee naisia jotka tekevät itse, kiipeävät katolle korjaamaan peltiin iskeytyneen reiän, ryömivät auton alle tarkistamaan mistä öljyä vuotaa, rakentavat pöytiä ja hyllyjä, vetävät sähköjä ja rakentavat polttomoottorilla toimivan omenankuorijan, jota voi käyttää myös juustohöylänä kun tekee voileipiä neljällesadalle ihmiselle puolessa tunnissa. Ja ei siinä mitään, minä kyllä tekisin, mutta jälki ei useinkaan kelpaa.

Kun täytyy optimoida lasten ja erilaisten eläinten hengissä- ja tyytyväisenä pysymisen kannalta sujuva arki, vastata Wilma-viesteihin, kirjata kalenteriin ja hoitaa Unicef-juoksut, vanhempainillat, nälkäpäiväkeräykset, poikkeuspäivät (isompi yhdeksäksi, ei kahdeksaksi, pienempi kymmeneksi, ei yhdeksäksi, kotiin kahdeltatoista, ei yhdeltä, ja yhdeltä, ei kahdeltatoista), ulkoilupäivät (eväitä, mutta ei yksittäispakattuna koska luontokoulu), koordinoida lääkärinajat, kerätä jatkuvasti likaisia kalsareita ja sukkia lattialta, hoitaa työsuojelulainsäädännössä vielä läpi menevä yhteensä 120% työajan työsuhde ja yrittää jumpata jalkaansa ja muistaa ajella viiksensä, että näyttää edes jotakuinkin nätiltä, ettei se nettideittipalvelun toinen nainen kiilaa edelle – se jolla on vain se tylsä puoliso ja kaksi normaalia lasta, ei kanoja, koiria, lintuja, suurta omakotitaloa, ruhjottua lonkkaa, oireilevaa adoptiolasta ja aseita tehtailevaa esiteiniä – niin väittäisin, että aika harva jaksaa keskittyä siihen että joku kanalan hylly on viimeisen päälle hiottu ja suorassa.

Mutta ilmeisesti pitäisi, koska puoliso on vienyt ruuvinvääntimen mukanaan mökille viikonlopuksi. En pääse tekemään niitä hyllyjä, jotka pitäisi sitten kumminkin heti purkaa ja tehdä uudestaan paremmin. Vaikka minusta minä pärjään kyllä olosuhteisiin nähden aika helvetin hyvin. Olisin mielenterveyteni pitimiksi halunnut maalata myös keittiön vanhan kaapinoven ja porata siihen kymmenen reikää, joihin olisin sijoitellut kolmen vuoden aikana eri paikoista hankkimiani nuppeja: pöllönuppeja, keraamisia nuppeja, pyöräkuvioituja nuppeja, lasinuppeja, puunuppeja ja filigraaninuppeja. Ja sitten olisin ripustellut nuppeihin puuhelmikoruja, avaimia, ostoskasseja, kuulokkeita ja latureita. Sen jälkeen olisin siirtynyt kanalaan tekemään sen hyllykön. Jossain välissä lapset olisivat kinunneet ruokaa ja olisin lämmittänyt niille pakastepitsaa. Mutta saisin kaikki ruokakupit viimeinkin järjestykseen ja olisin onnellinen. Lapset olisivat nukahtaneet kännyköidensä ja läppäreidensä päälle minne sattuu, mutta niin voi viikonlopulla tehdäkin. Olisin silti ihan onnellinen. Ja sitten avaisin tietokoneeni, joka ei vieläkään ole se uusi Mac Book Air vaan vanha väsynyt työsuhde-Dell. Ja tekisin työpäiväni loppuun kun kanat jo nukkuisivat ja ulkona pimeässä olisi kylmää ja hiljaista.

Mutta ei. Ruuvinvääntimetön viikonloppu on edessä. On meillä silti maalia.

Löysät lahkeet

Se on nyt kuulkaa niin, että olen testannut teidän kaikkien puolestanne, että morfiini ei selätä migreeniä. Kenenkään ei enää tämän jälkeen tarvitse kärsiä vuorokauden pituisesta oksennusmigreenistä, ottaa kodeiinia vain todetakseen ettei se toimi, ja olla ottamatta toimivia särkylääkkeitä koska on juuri ottanut kodeiinia. Ei kestä kiittää. Ihan mielelläni testailen. Minä tarvitsisin kohta toisen tohtorintutkinnon, lääketieteestä, erityisesti vaikka farmakologiasta ja toksikologiasta. Liittyisin heti kansainväliseen kivuntutkimusseuraan ja ryhtyisin lobbaamaan varoitusmerkkejä lääkkeisiin. Panacodiin voisi kirjoittaa punaisella paketin kylkeen ”Älä yritä käyttää migreenin hoitoon (ääliö)”.

Kivulla on sensoris-diskriminatiivinen komponentti ja affektiivis-motivationaalinen eli emotionaalinen komponentti, joka vastaa kivun aiheuttamasta tuskasta ja kärsimyksestä (farmakologia ja toksikologia, seitsemäs painos). Eli kipu on siis pääasiassa ”vain” tunne. Ja noin niin kuin yleensä kun ihmisellä on tunteidensa kanssa vaikeaa, niistä yritetään puhua. Haetaan toinen ihminen joka kuuntelee. Tunteita käsitellään ja analysoidaan, niitä kuvitellaan rusinoiksi ja siirretään pinseteillä syrjempään, jotta ne eivät hallitse elämää niin paljon. Puoliso yritti harjoitella Mindfulness-tekniikoita työterveyspsykologin neuvosta. Hän ei päässyt yli siitä, että hänen olisi pitänyt keskittyä kuvittelemaan rusinaa, sen kurttuista, tahmeaa, ruskeaa pintaa ja sitä kuinka hän pitäisi rusinaa etusormensa ja peukalonsa välissä. Se terapia jäi siihen.

Halkaistun lantion ja lonkkaluuhun kiristettyjen ruuvien kipu on siis tunne joka lähtee pois näillä veijareilla (on ihan pakko laittaa kuvat, että vaikuttaisin todella älykkäältä – sillä tavalla Stephen Hawking -tyylisesti älykkäältä).

morphine codein

”Näissä on sitte se riippuvuus näissä, mutta ei se haittaa, otat vaan.” Työterveyslääkäri kirjoittaa lisää tuota oikeanpuoleista opioidia. En kehtaa pyytää vielä lisäksi migreeniin kipulääkettä. Se näkee varmasti jostakin minun e-reseptini ja ynnää viimeisen kolmen kuukauden lääkkeet ja toteaa, että joko myyn niitä ahdistuneille opiskelijoille tai olen kehittänyt supertoleranssin itselleni. ”Minkä takia sinulle näin iso leikkaus piti tehdä kun noin nuorikin olet?” Epäileekö se? Että keksin koko leikkauksen. Että haluan vain kodeiinia. Epäileekö se, että hankkiuduin leikkaukseen vain saadakseni morfiinia? Että en oikeasti olisi tarvinnut lonkkamaljani irtitakomista, mutta teki vaan niin mieli kodeiinia. Niinkö se meni? Saattoihan se mennäkin. Poistun huoneesta. ”Näytät vielä ontuvankin”. Luuleeko se, että teko-onnun?

Samaan aikaan kun minä makasin peiton alla pimeässä hajoavan pääni, mutta täysin turraksi lievitetyn lonkkani kanssa tuli meille ikkunaan törmännyt helmipöllö, jonka päänsisäinen verenvuoto oli täyttänyt sen vasemman korvakammion ja hyytynyt sinne. Puoliso istui koko illan lintujen hoitohuoneessa vanupuikkopaketin kanssa ja tyhjensi pöllön korvaa. Timo-pöllö sai nimensä puolison enon mukaan, jonka kuolemasta tulee kohta kuluneeksi neljä vuotta. Timo oli masentunut, ja alkoholisti, ja lopulta hänet tapettiin. Timo oli myös puolison sielunystävä, metsäkaveri ja petolintujen pönttöjen tekijä. Timon kuoltua puoliso masentui. Ja työterveyspsykologi ehdotti rusinoita.

Migreenin jälkeen on aina yksi väsynyt päivä. Mutta sitä seuraa voittoisa olen-elossa-päivä. Silloin täytyy imuroida koko talo, haetuttaa viiniä, tilata nettikaupasta laseja ja lautasia ja ehkä matto ja munkinpaistopannu. Täytyy syöttää anopin kesäkurpitsa kanoille ja laskea montako päivää on jouluun (97!). Silloin ei haittaa, että auton määräaikaishuolto maksaa toistatuhatta euroa, että etikkakurkkupurkista läikkynyt etikkasokeriliemi on tahmannut jääkaapin, että kylpyhuoneen laattojen saumoissa lisääntyvät mustat pilkut tai että yksi kanoista on hautonut jo kolme viikkoa näkymättömiä munia. Migreenin ylihuomisena ollaan vain elossa.

Mutta draamalta ei voi välttyä silloinkaan. Pienemmän lapsen Spiderman-puku repesi takapuolesta. Se oli venynyt lapsen yllä jo nelivuotiaasta lähtien. Koska supersankaripukujen välillä ei voi olla taukoa vaan edellisestä liu’utaan suoraan seuraavaan, piti Hämähäkkimiehen takapuoli korjata siksi aikaa, että posti ilmoitti Teräsmiehen saapumisesta. ”Teräsmiespuku muskeleilla” luki nettikaupan tuotekuvauksessa. Kun puku saatiin viimein kotiin ja lapsen päälle paljastui, että siinä ei ollut vanhan hämähäkkimiespuvun tapaan tiukkoja trikoolahkeita vaan löysät lahkeet. ”Miten voi olla muskelit, mutta löysät lahkeet?!” huusi epätoivoinen pieni supersankari. ”Miten supersankarilla voi olla löy-sät lah-keet?!”. Hän oli tietysti oikeassa. Se oli naurettavaa. ”Olet oikeassa. Tilanne on äärimmäisen vakava. Kukaan – ei kukaan supersankari ikinä – ole pelastanut ketään ilman tiukkoja trikoita.” Katsoimme isomman lapsen kanssa pientä lasta ja löysiä lahkeita ja pieni lapsi katsoi itseään peilistä. ”Tämä tilanne vaatii erikoisiltapalan: tortillalättyjä ja juustoa”.

”Äiti, nyt sä olet ollut niin hyvin, että saat erikoispäivän: saat pusukiellon pois täksi päiväksi. Ja myös huomiseksi”.

Kaduttaako? (3/3)

Tämä autofiktiivinen bloggaus on vaikeaa. Äiti soittaa ja kysyy ahdistaako liikaa. Työkaverit utelevat rivien välistä, että joko siellä avioeropapereita allekirjoitetaan. Yksityisviestit piippaavat kaikenlaisissa medioissa ja mummo mesoaa, että onko sillä ollut poikaystävä, joka on vetänyt kokaiinia sieraimeensa! Puolison ystävät ovat huolissaan: ”Tuota… lukeeko sun puoliso niitä kirjoituksia ollenkaan?”. Ja sitten toisaalta olen kuulemma hirvittävän rohkea. Se tietysti aina hivelee itsetuntoa ja minäkuvaa. Olen aina halunnutkin olla nimenomaan rohkea. Paitsi kerran kun olin bussissa matkalla töistä kotiin ja bussi meni pitkästä tunnelista kuten joka päivä. Ja hetkeksi tuli pimeää kuten joka päivä. Sillä sekunnilla kun hämärtyi, tunsin että joku istahti viereiselleni tyhjälle penkille. Hän kuiskasi karhealla miehen äänellä korvaani, että olinko koskaan ajatellut poseerata Iltalehden tähtityttönä, hän voisi ottaa valokuvia. En ehtinyt sanoa mitään kun tunneli jo loppui ja pimeän turvin tähtityttöä lähestynyt tuntematon liukeni takaisin käytävän toiselle puolelle omalle paikalleen. Ihan sillä tavalla rohkea en nyt kuitenkaan halunnut olla.

Niin että kaduttaako tämä blogi? Tai kaduttaako lonkkaleikkaus, jonka rikastuttamasta elämästä tämä kirjoittaminen sai alkunsa? No valehtelisin, jos sanoisin että kaduttaa. Ei kaduta yhtään. Ensinnäkään surkean epämuodostuneella lonkkamaljallani ei olisi ollut muita järkeviä vaihtoehtoja. Ei kaduta sittenkään vaikka faktoriksi ottaa komplikaationa tulleen femoraalihermovaurion, josta on nyt ilmeisen pysyvästi jäänyt jäljelle ainakin koko oikean reiden tunnottomuus ja hermokipuilu. Tämä kesä on ollut elämäni melkeinpä paras. Totesin jotakuinkin heinäkuun ensimmäisen viikon keskivaiheilla, että olen jo elänyt kokonaisen ihmiselämän ja saavuttanut kaikki ne asiat, jotka aina halusinkin saavuttaa ja vielä vähän enemmänkin – Suureen Leikkaukseen pääsyä myöten. Ja toinen puolikas tätä hassua elämää on vielä edessä.

Jos minulla joskus ennen oli lehmän hermot, voisin nyt oikeasti pestautua vaikka mihinkä kriisiristituleen ja ryhtyä vain rauhallisesti siivoamaan ja rauhoittelemaan osapuolia. Kaikkiin tarttuisi rauhallisuuteni ja vaikka välillä vähän itkeskelisin, valaisin kaikkiin uskoa että maailma ei ole hyvä eikä paha vaan ihan vaan selvittävissä ja nautittavissakin. Kaikki rauhoittuisivat, ehkä alitajuisesti alkaisivat ontua oikeaa jalkaansa seuratessaan minua lattialuutujensa kanssa. Israelilaiset pyyhkisivät lattian keskeltä kaikki maitoläikät, palestiinalaiset saisivat pyyhkiä tasot ja listojen reunat. Ja perustaisin kahden ruuvin kultin. Logossa voisi olla kaksi yhdentoista senttimetrin teräsruuvia, ei ristissä vaan vierekkäin. Ja päällä lonkkamaljaa symboloiva puolikaari. Mutta sitten todennäköisesti eroaisin kultista, koska en voi sitoutua mihinkään järjestäytyneeseen toimintaan ja minua alkaisi myös ärsyttää logo, joka muistuttaisi herkkutattia.

Kyllä, se puolisoni lukee näitä kirjoituksia ja kyllä, näille nauretaan ja itketään yhdessä. Enkä osaisi kirjoittaa näin enkä mitenkään, eikä elämässäni olisi yhtään mitään kirjoitettavaa, ellei minulla olisi puolisoa, joka vaipuu alakuloon, katselee taivaalle, tekee äkkijarrutuksia tienposkeen kun näkee haukan joka on pakko tunnistaa ja riuhtoo kiikareiden hihnaa käsijarrukepistä niin että autoparan osat sinkoilevat minne sattuu. Puolisoa, joka pakottaa kyseenalaistamaan mitä se rakkaus oikeasti onkaan. Joka peruuttaa sen samaisen auton puuhun. Joka korjaa aina kaikki. Joka haluaa rakentaa talon rakkaaseen korpeen, ja minulle tallin jonne saan sen suomenhevosen, joka vielä puuttuu elämäni Suuresta Suunnitelmasta. Eikä yhtään kenelläkään, ikinä, ole sellaista puolisoa, joka univeloista huolimatta rakentaa kanalan. Ja se vasta on hyvä, ettei samanlaista toista ole, sillä minut tunnettiin jo lukiossa siitä, että minun täytyy erottautua joukosta jotenkin. Tokaluokkalaiset olivat piirtäneet meistä abeista pilakuvia käytävän seinälle. Minun kuvassani minulla oli päällä joku tavaton härpäke ja puhekupla sanoi ”Haluan olla erilainen”.

Ja tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kaikki muut kolmekymmentäseitsemänvuotiaat kahden lapsen äidit, neljätoista vuotta samassa parisuhteessa olleet ihmiset eivät koskaan epäile mitään, eivät kadu mitään, rakastavat kaikkia ja kaikkea ihan varmasti ja aina, jolloin olen todella erikoinen tapaus. Tai sitten kaikki muutkin kolmekymmentäseitsemänvuotiaat kahdenlapsenäiditneljätoistavuottaparisuhteessaolleet tuskailevat mitä laittaisi ruoaksi, kuinka kestäisi lastensa takapenkkiriitelyä, miten suhtautuisi siihen että puoliso on väsynyt ja pettynyt elämäänsä – myös siis parisuhteeseensa – siihen että itsekin harkitsee että olisiko pitänyt jatkaa ketjupolttamista norjalaisen elokuvaohjaajan kanssa ja ehkä vain vaatia oikean jalan amputoimista kokonaan. Olisi saanut Pistorius-jalan tai Leka-jalan ja voinut elää kunnon cyborgina eikä vain kehuskella kahdella yhdentoista senttimetrin ruuvilla. Mutta muut eivät vain tunnusta.

”Ei äiti, ei ahdista liikaa”, ”Mummo, siitä on jo kohta kaksikymmentä vuotta”, ”Ei hyvät ihmiset täällä avioeropapereita kirjoiteta. Meillä on vielä kaksikymmentä maailmankaikkeuden romanttisinta elokuvaa katsomatta, talli rakentamatta ja se koulu jota alamme pitää kaksistaan siellä korvessa: maatilakoulu lapsille, joille suomalainen peruskoulu ei sovi. Tervetuloa meille hoitamaan sikoja ja lintuja ja lampaita. Opetellaan elämään, ei jonottamaan, istumaan, taipumaan ja tekemään kuten sanotaan.”

Kaduttaako? (2/3)

Pakkasin pari laukkua ja muutin Englantiin. Jätin kanadalaisen poikaystäväni puhelimessa, oli tehtävä tilaa sille brittiläiselle nuorelle herrasmiehelle, jonka kanssa palaisin kolmen vuoden päästä takaisin Suomeen. Puolisonhankkimismatkan verukkeena oli opiskelu taidekorkeakoulussa. Minulla olisi kolme vuotta aikaa löytää sopiva puoliso, sivutuotteena tulisi taiteen kandidaatin tutkinto valokuvauksessa. Matkasin lentokentältä samassa taksissa pakkaussuunnittelua opiskelevan japanilaisen nuoren miehen kanssa. Yritin jutella jotakin – britti tai japanilainen, ei siinä nyt niin kovin isoa eroa ollut, ei ainakaan suomalainen – mutta joko hänen kielitaitonsa oli kehno tai hän pysyi paremmin päätöksessään keskittyä nuoriin brittinaisiin. En saanut häntä kertomaan muuta kuin nimensä.

Mutta heti oman vuosikurssin ensimmäisellä luennolla tapasin hänet. Rob oli puoliksi saksalainen, puoliksi britti. Julmettu arjalainen nenä ja otsa, hauska vintage nahkatakki ja ylisivistynyt brittiaksentti, vähän pohjoinen sellainen. Harmillista oli, että Rob ei tainnut ollenkaan ymmärtää tulleensa valituksi. Kaikki ne kerrat kun kysyin häneltä pimiössä neuvoja, vaikka valotuksen haarukoimiseksi Ilfordin Satin multigrade paperille, hän oikeasti uskoi että kaipasin apua. Kaikki ne kerrat kun jonotin muka vahingossa juuri hänen kanssaan C41 labraan kehittämään värifilmejä, hän luuli etten ymmärrä ohjenauhoituksen aksenttia ja tarvitsen jonkun natiivin neuvomaan milloin kehikko täytyy nostaa kehitteestä kiinnitteeseen.

Mutta hän oli kyllä ihan pihalla ajoituksenikin kanssa. Hän nimittäin kuoli jo toisena opiskeluvuonna. Tapasin hänen äitinsä, jonka olisi pitänyt siis olla anoppini, hautajaisissa. Sydämellinen nainen. Muistotilaisuus pidettiin hänen kotikaupunkinsa pubissa. Valokuvauksen teorian opettajamme David piti liikuttavan puheen ja itki. Minä olin tolaltani. Olin menettänyt tulevan puolisoni, lasteni isän, lastenlasteni isoisän. Saksalaisbrittiläisen suvun, veistoksellisen nenägeeniperimän ja todennäköisesti myös C-hepatiittitartunnan. Rob kuoli 22-vuotiaana maksasyöpään.

Säällisen suruajan jälkeen totesin, että taloni alakerran huoneeseen on muuttanut mukava brittimies. Huoneessa oli asunut pitkään diabetesta ja bulimiaa kohtalokkaana yhdistelmänä sairastava Gemma. Eräänä iltapäivänä ruotsalainen sisustusarkkitehtiopiskelija Frida löysi Gemman talomme olohuoneesta tajuttomana. Gemma joutui sairaalan kautta pakkolomalle ja alakertaan muutti Johnny. Tutustuimme siivotessamme hänen uutta huonettaan Gemman suklaakeksimuruista ja hillopiiloista. Johnny poisti sormenpäähäni sohvan poimuista tarttuneen insuliiniruiskun näpsäkästi nykäisten. Vaikka minä en ollut koskaan nähnyt sellaista insuliiniruiskua, lohdutti Johnny että se oli varmasti insuliiniruisku eikä huumeruisku, hän kyllä tiesi eron. Epäilin pitkään uskoako häntä, mutta huojennuin kun näin eräissä kotibileissä kuinka tottuneesti hän veti nenäänsä kokaiinia. Hän oli siis sittenkin tiennyt mistä puhui.

Hänestä piti tulla suuri elokuvaohjaaja. Minä olisin tietysti ollut DOP hänen jokaisessa elokuvassaan. Olisimme asuneet Lontoossa, Martinien naapurissa ja Chris ja Gwyneth olisivat tukeneet minua kun Johnny olisi ollut vieroituksessa ja minä raskaana. Esikoispoikamme Abraham ja Chrisin ja Gwynethin esikoinen Apple olisivat tehneet majan pienen takapihamme puuhun ja olisin vienyt heille skonsseja lemon curdilla. Johnny olisi vakiinnuttanut asemansa brittiläisenä indie-ohjaajana ja minä olisin erikoistunut periodidraamaelokuvien kuvaamiseen.

Mutta Johnny muutti pois kun Gemma palasi takaisin. Pian sen jälkeen tapasin norjalaisen elokuvaohjaajaksi opiskelevan Steinin. Hän oli vähän tervehenkisempi versio kollegastaan Johnnysta. Luin ja kommentoin hänen käsikirjoituksiaan ja korjasin kieltä. Iltakävelyillä hän puhui itsestään ja siitä kuinka hänestä vielä joskus tulisi suuri elokuvaohjaaja. Hän halusi Spielbergiksi. Punnitsin kokaiini-indie-vaihtoehtoa ja vuoristo-spielberg-vaihtoehtoa. Hän oli myös kovin käytännöllinen. Löysimme eräänä iltana valtavan suuren kaatuneen puun puistosta. Kiipesimme sen rungolle istumaan ja hän kaivoi laukustaan tupakka-askin. Koska kummallakaan ei ollut tulta, eikä puussa voinut tietenkään istua myöhään illalla polttamatta tupakkaa, hän ehdotti, että hakisi joltakin ohikulkevalta tulen ensimmäiseen tupakkaan ja sen jälkeen polttaisimme ketjussa vuorotellen niin, että edellinen tupakka sytyttäisi aina seuraavan. Ihailin norjalaista selväjärkistä ongelmanratkaisua. Tulevaisuuteni Steinin kanssa olisi varmasti vakaa.

Muuttaisimme Norjaan ja hänestä tulisi vuoristoseikkailuelokuvagenren uusi mestari. Minusta tulisi Ansel Adams ja lapsistamme Ingridistä ja Helgasta tulisi kunnon luterilaisia öljyinsinöörejä. He olisivat Norjan ensimmäiset öljynporauslauttoja johtavat puoliksi suomalaiset naiset. En oppisi koskaan syömään brunostia, mutta saisin kymmenen lammasta, joita paimentamaan palkkaisin jostakin matalamman tulotason maasta, kuten Suomesta, piian.

Stein ei kuitenkaan toennut siitä määrästä tupakkaa. Häntä ei näkynyt enää sen illan jälkeen ja vaikka yritin saada hänelle viestiä, että en oikeastaan polta tupakkaa, että hänen ei kannattanut huolehtia ovatko hänen tulevan vaimonsa hampaat ja kynnet joskus keltaiset, en enää tavannut häntä.

Olin kuullut, että samassa korkeakoulussa opiskelee suomalainen nuori mies. Itsenäisyyspäivä lähestyi ja halusin kutsua lähistön suomalaisia viettämään iltaa. Minulle kerrottiin, että se suomalainen mies istuu usein kirjastossa ja että en voisi erehtyä siitä kuka hän on. Kirjaston toisen kerroksen lukupöytien ääressä istui vaaleatukkainen, sinisilmäinen, pitkä mies, jolla oli oranssi Marimekon Jokapoika paitapusero päällänsä ja Marimekon olkalaukku tuolin vieressä lattialla. Hän suhtautui nihkeästi kutsuun saapua viettämään itsenäisyyspäivää ja minä poistuin kirjastosta puhisten, että juuri tuollaisia suomalaiset ovat. Nihkeitä ja epäkohteliaita. Yksi muistutus lisää siitä, että nyt oli vielä kaksi vuotta aikaa etsiä brittipuoliso.

Mutta kun piti nikkaroida puusta teline kirjalle valokuvanäyttelyyn tiesin, että hän olisi ainut joka osaisi auttaa. Homebasen puuosastolla olisin ottanut ensimmäistä käsiin sattunutta lautaa, mutta minulle sanottiin ”Äläpä hättäile”. Ja telineestä tuli niin hieno, että kurssikaverit luulivat, että teetin sen puusepällä. Hän pyöräili joka paikkaan, laittoi herkullista kasvisruokaa ja otti säätilat hyvin vakavasti. Kun kävin Suomen lomalla hänen kotonaan, hän esitteli kehitysvammaisen isoveljensä ja soitti levyjä. Muistaakseni jazzia. Hän eli omassa maailmassaan, jossa oli välillä synkkää, mutta usein kaunista. Kun olin varmistanut, ettei hänellä ole C-hepatiittia, bulimiaa tai huumeriippuvuutta, ja kun olin valmistunut valokuvaajaksi, ammattiin jota en koskaan tulisi harjoittamaan päivääkään, muutin hänen kanssaan yksiöön Helsingin Museokadulle.

Kun hän ehdotti, että menisimme kihloihin, muistan että mielessäni oli kuva pienestä suomenpystykorvasta. En tiedä miksi se oli suomenpystykorva koska en ole koskaan halunnut suomenpystykorvaa. Mutta tiedän miksi se oli mielessäni. Hän oli sanonut jo hyvissä ajoin, että hänen mielestään lemmikkien pitäminen osoitti ihmisen kieroutunutta suhtautumista toisiin eläimiin. Ja että hänen kotonaan ei tulisi koskaan olemaan esimerkiksi koiraa. Kun vastasin, että voisin harkita, harkitsin myös sitä etten koskaan saisi aina haluamaani koiraa.

Mutta mietin, että hänen kanssaan minä varmaankin saisin kesämökin, kasvihuoneen, reipashenkisiä lapsia – yhden biologisen ja yhden adoptiolapsen – paljon nikkaroituja huonekaluja ja hyvää ruokaa. Hän muistaisi aina kertoa minulle milloin kasvukausi olisi alkanut ja milloin se päättyisi. Milloin kylmä rintama uhkaisi istutuksiani ja milloin kannatti laittaa pyykkiä kuivamaan. Hän tenttaisi minulta lopun elämääni jazzmuusikoiden nimiä ja soittimia, harmistuisi joka kerta kun en olisi oppinut mitään, mutta ei luovuttaisi. Hän mököttäisi suuttuessaan, joskus kävelisi metsään kahdeksi tunniksi, myöhemmin oppisi myös olemaan ivallinen. Mutta ennen kaikkea hän ei olisi helppo ja mukava. Mitä minä sellaisella puolisolla tekisin? ”Kyllä, mennään vain kihloihin”, sanoin ja sain koirankin lopulta. Ja toisenkin.

Sain aika paljon kaikkea muutakin mitä en ollut pyytänyt ja mikä tuli minulle yllätyksenä. Ja valehtelisin, jos sanoisin, että vastaisin nyt silmää räpäyttämättä uudelleen ”kyllä”. Tätä kirjoitusta on aika hemmetin vaikea päättää ilman että päätyy olemaan imelä ja pateettinen tai kylmä ja kyyninen. Mutta ei tässä ainakaan maksasyöpään olla kuolemassa.

PS. http://www.steinstie.com/

Kaduttaako? (1/3)

”Tavoittelemanne henkilö puhuu väärää puhelua” hän sanoo, yrittäessään soittaa kaverilleen. Mökin portaissa hän pysähtyy keskivälille. Laskee tarkasti yläpuolellaan olevat askelmat ja alapuolelleen jäävät askelmat, tarkistaa vielä laskemalla ne uudelleen, astuu yhden alemmas ja toteaa ”Minä seison nyt keskimmäisellä portaalla”. Suuttuessaan harkitusti hän latelee Kapteeni Haddockmaisia solvauksia: ”Sinä senkin ihmisroska!”, ”Sinä olet esiapina!”. Hän on kauhistuttavan hyvä arvioimaan toisten ajatusten kulkua eli paljastamaan aikuisten manipulointiyrityksiä: ”Ei onnistu, yrität vain kehua minua siksi, että saisit minut seuraavaksi siivoamaan”.

Pienemmän lapsen henkiinjäämiseen on tarvittu pieniä ihmeitä matkan varrella. Ensimmäisten elinminuuttien elvytyksen jälkeen hän on selvinnyt laiminlyönneistä, hylkäämisistä, pinnasängyssä lähes vuorokauden ympäri makuuttamisesta, päivittäisestä tulvasta aina uusia ja uusia vieraita aikuisia ja lapsia, sairaaloista ja verikokeista, yhtäkkisestä maiseman ja maailman muutoksesta, kielen muuttumisesta, uusista ja uusista vieraista aikuisista, jatkuvista katseista taas vierailta aikuisilta, jotka hän on vasta isompana osannut kuvailla ”Äiti on pelottavaa kun ihmiset tuijottaa mua. Niillä on semmonen rämäkkä katse”.

Ja nyt meidän PISA-menestyjämme, tähtivientituotteemme, kansakunnan ylpeys ja helmi, koulutusjärjestelmämme ei selviä hänestä. Esikoulussa nostetaan kirjaimellisesti kädet pystyyn. Koulussakaan ei selvitä kovin paljon paremmin ”Hän on yksi haastavimmista lapsista kyllä koko urani aikana” toteaa viisitoista vuotta erityisopettajan töitä tehnyt opettaja puolisolle puhelimessa. Ja se syy, miksi aikuiset eivät selviä hänen kanssaan: hän ei tottele.

Niin yksinkertaista. Niin äärimmäisen raivostuttavaa. Jos hän kasvaisi syntymämaassaan, yhdessä maailman väkivaltaisimmista kulttuureista, hänet ehkä hakattaisiin tottelemaan. Jos me eläisimme viime vuosisadan alun Suomessa, hänet ehkä hakattaisiin tottelemaan. Mutta nyt nousevat kädet pystyyn. Hän on selvinnyt aivan itse tähän asti, mutta aikuiset pettävät hänet yhä edelleen. Kukaan ei tunnu voivan auttaa pientä lasta, joka ei luota aikuisiin. Hänestä eivät selviä psykologit, sosiaalityöntekijät, lastentarhanopettajat, erityisopettajat, koulunkäyntiavustajat, musiikkiterapeutit tai tanssinopettajat. Kaikki katsovat meitä surkuttelevan syyttävästi: ”Onko teillä kotona ollenkaan rajoja? Sanotteko te hänelle koskaan ei? Saako hän tehdä kotona mitä haluaa?”

Selkäni ja jalkani sulavat väsyneeksi mössöksi. En jaksaisi enää millään vastata, puolustautua kerta toisensa jälkeen ihmisille, joiden pitäisi auttaa eikä syyttää. ”Kyllä, meillä on selvät rajat ja säännöt ja kyllä, lapset myös noudattavat niitä kotona. Kyllä, me sanomme hänelle ei. Ei, hän ei todellakaan saa tehdä kotona mitä haluaa. Kyllä, opetamme hänelle syy-seuraussuhteita, monenlaisin pedagogisin keinoin, kyllä, myös kuvin”. Mutta tuntuu, että kysyjät ovat valmiita kuulemaan vain vastauksen ”Olet oikeassa, syy on kokonaan meissä”. Koska meidät aikuiset olisi niin paljon helpompi korjata kuin pieni lapsi. Syyllisten etsiminen niistä kahdesta ainoasta aikuisesta, johon pieni lapsi tässä maailmassa luottaa, on väsyttävää.

”Kaduttaako teitä koskaan, että adoptoitte lapsen?” Kysymys on usein ihmisten silmissä, huokauksissa ja eleissä ja läheisimpien suusta sen kuulee suoraankin. Taitaa olla aikamoinen tabu vastata ”kyllä”. Silti valehtelisin, jos sanoisin, että tekisin silmää räpäyttämättä kaiken uudelleen. Kukapa tahtoisi ehdoin tahdoin tehdä elämästään raskasta ja vaikeaa, rypeä jatkuvasti äärimmäisissä epäonnistumisen alhoissa, kokea päivittäin henkistä mukilointia, tehdä valtaosan työpäivistään aamuyöllä, kutistaa tulevaisuuden suunnittelun perspektiivinsä yhteen vuorokauteen.

Vähintään tässä kohtaa pitäisi sävy nostaa lämpimän toiveikkaaksi ja sanoa, että kaikki vastoinkäymiset ovat tehneet meistä vahvempia. Ja kuinka se, että lapsi on niin ihana ja rakas, korvaa kaiken. Sekin kaikki on toki totta, mutta ei se korvaa mitään tai poista yhtään mitään. Seuraavana maanantainakaan ei koulupäivä todennäköisesti onnistu aikuisten näkökulmasta. Ja oppivelvollisuutta on kärsittävänä vielä kahdeksan ja puoli vuotta. Suomalaisen lapsen lapsuutta – ja hänen vanhempiensa vanhemmuutta – määrittää koulussa onnistuminen aivan järisyttävän paljon. Mutta kun epäonnistuminen on niin totaalista, että kaikki lapsen asioita hoitavat ihmiset pyörittelevät silmiään, ei vaihtoehtoja enää ole kovin paljoa. Koulu on velvollisuus. Piste. Lapsen täytyy epäonnistua vielä kahdeksan ja puoli vuotta. Se on velvollisuus.

Tässä minä, ammatikseni kasvatuksen ja koulutuksen asiantuntija, opettajankouluttaja, pohdin onko mahdollista että on olemassa lapsia, jotka eivät kykene käymään koulua. Joilla ei ole fyysisiä tai terveydellisiä haasteita saati oppimisvaikeuksia, mutta jotka eivät vain kertakaikkisesti sovi yhteen suomalaisen massakoulun kanssa. Eivät edes sen pehmeiden, mukautettujen muotojen. Niin, että syyllinen tilanteeseen ei ole se lapsi, eivät myöskään hyvää tahtovat aikuiset vaan kertakaikkinen yhteensopimattomuus. Lapsi tahtoo oppia, oppii hirvittävää vauhtia laskemalla ja jakamalla mökin portaita, seuraamalla sormella iltasatukirjan rivejä äidin äänen mukana. Mutta EI TAHDO tehdä mitä koulussa sanotaan.

”Hänellähän on selvä auktoriteettiongelma” diagnosoi opettaja. Puoliso sanoo ”Hänen täytyy vain löytää elämässään sellaisia tehtäviä, töitä, tilanteita ja tavoitteita, joissa saa olla omaehtoinen, jotka edellyttävät täydellistä omaehtoisuutta”. Voi sen niinkin ajatella. Minä olisin taipuvainen ajattelemaan, että hänen elämänsä olisi jatkossakin niin paljon helpompaa, kun hän oppisi tekemään myös kodin ulkopuolella kuten sanotaan. Puolison sanat jäävät mieleeni ja aamuyön tunteina se läjähtää tajuntaani: taiteilija. ”Ei saaaaakeli!”

Minusta piti tulla taiteilija. Opiskelin taidekorkeakoulussa, Englannissa; valokuvausta, niin kuin ehkä kaksisataatuhatta muutakin ikäistäni tuolloin. Suomen korkeakouluihin ei enää mahtunut, oli pakko erottautua ja lähteä ulkomaille. Istuin perjantai-iltana myöhään norjalaisen elokuvaohjaajaksi opiskelevan Steinin kanssa kaatuneen puun rungolla ja poltin ketjussa tupakkaa. Siinä oli kaikki ainekset. Mutta toisin kävi. Kaduttaako, että palasin Englannista suomalaisen poikaystävän kanssa?

TaoTaon lopuksi se tarinoita kertova vanha panda aina jätti cliffhangerin: “Se onkin sitten aivan toinen tarina”. Ja sitten piti jännittää viikko, että ollaanko sunnuntaina lastenohjelmien aikaan vapaakirkossa vai kotona.

Valkeita munia ja mustia aukkoja

“My hen stopped laying eggs” kirjoitan Googleen. Pipsa ja laina eivät ole munineet viiteen päivään mikä on aivan tavatonta. Laina vielä kaiken lisäksi kyyhöttää vain pesässään eikä liiku sieltä mihinkään. Nostan sitä aina ylös ja tarkistan hautooko se munaa, mistä se loukkaantuu tietysti kovasti, mutta tyhjää sillä on allansa. Onko meidän pohjolan päivä jo niin lyhyt, että maatiaiskanat aloittavat talvitauon? Vai täytyykö taas valmistaa itseään siihen, että parvesta vähenee kana. Eipä silti, minä alan olla pettymysten, menetysten ja huonon tuurin ammattilainen.

Yksi asia ei kuitenkaan koskaan petä. Tai pettää ihan tosi harvoin. Woody Allenin elokuvat. Siihen on jo ehdollistunut, että kun kuulee sen aloitusmusiikin, joka on aina samanlainen, ja näkee ne alkutekstit, jotka ovat aina samaa kirjasintyyppiä, niin kehittyy yhtäkkinen synestesia ja ääni- ja näköaistit tuntuvat makuaistina. Woody Allenin elokuvat maistuvat kaikelta tutulta ja mukavalta: lauantai-illan lämpimiltä juustovoileiviltä, joulun lanttuporkkanalaatikolta (tai ehkä Ingmar Bergmanille täytyy säästää jouluruoat), punajuurikeitolta tai mökin savusiialta.

Vähän häiritsee se, että ennen elokuvaa näytetään traileri Stephen Hawkingin elämänkertaelokuvasta The Theory of Everything. Se maistuu triplasuklaakakulta, jonka sisällä on limettikreemiä ja päällä appelsiininkuorella maustettua nutella-wiener-nougat kuorrutetta. Pakko saada. Pakko nähdä. Pakko saada nähdä itsensä tiedemiehenä, joka pelastaa maailman. ”One never knows from where the next great leap forward is going to come. Or from whom.”

Kaikkihan meistä ovat töissä yliopistossa siksi, että haluamme olla Stephen Hawkingeja. Tai ehkä minä olen ainut. Ehkä muut ovat siellä muista syistä: haluavat opetuslapsia, jännittävästi pätkittyjä työsuhteita, professorin statuksen, konferenssimatkailua ympäri maailman (varsinkin jos ne keräilevät hotelleista pikkupulloja shampoota ja hoitoainetta [muuten Four Seasons Vancouverissa on ihan paras: L’Occitaine!]) tai haluavat Stephen Hawkingin puolisoksi. Kun minä saavun työpaikkani aulaan näen ankean betonirakennuksen punatiilisenä brittiyliopistona. Valkoisessa porraskäytävässä kun siristää silmiään niin valo hämärtyy ja voi kuvitella kaariholvit portaikkoon. Lasiovet ovat tietysti oikeasti kokonaan tammea: silmät täytyy niiden kohdalla sulkea ihan kunnolla, mutta oven raskaus auttaa kuvittelemaan niistä kokopuiset. Oma työhuone on oikeasti hämärä eikä sairaalan siniharmaavalkoinen, pöytälamppu on vihreäkupuinen, kirjahylly samaa tammea kuin ovet ja kaikissa tuoleissa on istuttu niin kauan, että painovoima ja kitka ovat muokannet ne ergonomisiksi. Kaikki keskustelut ovat älykästä sananvaihtoa ja kollegoilla on päällään skottivillaisia liivejä ja huiveja, ruskeaa vakosamettia, pikkutakkeja ja mukavia mekkoja.

Kun kirjoitan jatko-opiskelijalle suositusta rahoitushakemukseen, ajattelen että ihan kohta tulee sitä aikaa että voi tutkia ja pelastaa maailman. Sitten kopioin dekaanille matkarahahakemuksia, että ihmiset pääsevät Vancouverin Four Seasonsiin hamstraamaan L’Occitaine-shampoota ja ajattelen, että juuri sen jälkeen saatan keksiä jotakin joka pelastaa maailman. Iltapäivällä opettelen projektinhallinnan uutta ohjelmaa, jotta voisin sen jälkeen lukea hetken ja sitten pelastaa maailman. Vielä ennen kotiin lähtöä vastaan sähköposteihin siitä miten päästään jatko-opiskelijaksi minun tiedekuntaani pelastamaan maailma. Tätä on jatkunut seitsemän vuotta. Stephen Hawking pelasti maailman muutamassa vuodessa, puristi universumin pähkinänkuoreen pyörätuolista. Mutta hänen mielestään aika ei olekaan lineaarinen määre.

Universumin kaikkeudessa se on tuskin havaittava liike, mutta minun keskiviikkoillassani suuri siirtymä kun autoni kuljettaa minut leffateatterilta kotiin. Avaan oven, enkä tiedä odottaako sen takana musta aukko vai viides ulottuvuus. Pienempi lapsi juoksee syliin, isompi mököttää huoneessansa: ”Isi yritti pakottaa siivoamaan”. Pienemmälle lapselle valkenee, että tänä iltana luetaan kirjaa eikä katsota Areenasta iPadilla lastenohjelmaa iltasaduksi. Hyvät varttitunnin raivot myöhemmin luetaan Nelli Nuudelipään vanhemmista, jotka vetävät kokkikurssia ”Monikäyttöinen munanvalkuainen”. Sylikkäin. Siis luemme sylikkäin, Nellin vanhemmat eivät vedä munakurssia sylikkäin. Isompi lapsi lientyy ja käy nukkumaan sänky vielä puolillaan legoja. Pienempi lapsi pyytää laulamaan kolme tuutulaulua ”Niin kuin vauvalle” ja luulen, että kaikki tulipalot on jo sammutettu. Käyn vielä sammuttamassa kanalasta valot. Laina istuu sitkeästi pesässä.

Puoliso on vaitelias. Suhteellisuusteoriaakin varmempaa on, että en saa tietää mistä vaiteliaisuus johtuu ellen ala aktiivisesti selvittää tilannetta. Joskus olen jättänyt selvittämättä, mutta kotona liikkuva kaiken imevä musta aukko on todella vaikea väisteltävä. Kapealla käytävällä ohittaessa täytyy esimerkiksi joko litistyä seinää vasten tai tehdä syöksyliuku mahallaan aukon alitse. Näin lonkkavikaisena se ei oikein onnistu, joten jälleen kerran alan selvittää mitä olen onnistunut poissa ollessani tekemään väärin. Maailman pelastaminen on niin pientä tähän ihan tavalliseen keskiviikkoon verrattuna, että on ihme etten ole kyennyt siihen vielä. Mutta sekin päivä tulee, Stephen.