Month: October 2014

Masennus on musta aukko

Kun kotona asuu ihminen, joka ei halua elää, on siellä aika vähän tilaa hymyilylle ja ilolle. Tunteet kun tarttuvat vähän samaan tapaan kuin haukotus. Surullisen ihmisen seurassa on vaikea olla iloinen. Toisin päin se ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin: ilolla ei saa taltutettua liian suurta synkkyyttä. Tätäkin on tutkittu. Masennusta ja masentuneita ihmisiä tutkitaan. Mutta onkohan masentuneiden ihmisten läheisistä tutkimuksia? Siitä miten lapset ja puolisot keksivät porsaanreikiä ilolle, kun se pyrkii pintaan melkein pakolla, vaikka ei oikein mahdu sinne minne se kuuluisi: kotiin. Onko siitä tutkimuksia miten opetellaan päivästä toiseen elämään niin, ettei kanneta läheisen ja rakkaan ihmisen raskaita tunteita omina? Eikä anneta toisen surusta kimpoavien keihäiden lävistää omaa norsun nahkaa.

Miten lapset siitä selviävät? Pienet vauvat eivät vielä erota itseään toisista ihmisistä ja niinpä kun vauva kuulee toisen vauvan itkevän, hän luulee itkun viestimää tunnetta omakseen ja itkee kuin hänellä itsellään olisi hätä. Isommat lapset osaavat jo erottaa että kun toinen ihminen on surullinen, se on hänen tunteensa eikä oma. Mutta silti: suru, ahdistus ja ilottomuus ovat masennuksen musta aukko, joka imee ympäriltään kaiken valon. Mitä suurempi musta aukko, sitä päättäväisemmin täytyy ankkuroitua valon puolelle; pitää käsillä kiinni kaiteesta kun imu vetää sukat jalasta. Yleensä kuitenkin ne, joissa oli jo reikä ja jotka olisi pitänyt heittää roskiin ihan kohta muutenkin.

Minä katson YouTubesta Saturday Night Liven jaksoja. Nauraminen tekee niin hyvää, tuntuu niin terveeltä, että itkettää. Kuuntelen liian aikaisin liian kevyttä pianojazz-joulumusiikkia, joka kuulostaa joko hotellin aulamusiikilta tai elokuvan soundtrackilta. Sellaisen elokuvan, jossa tullaan kotiin ja valmistetaan perheelle ruokaa, jossa ulkona sataa isoja lumihiutaleita ja ihmiset juovat lämpimiä juomia ja arvostavat villaisia asusteita; jossa suurin haaste on se, että koira on syönyt jäähtymässä olleen pinaattipiiraan. Ostan kukkia, hakeudun sellaisten ihmisten seuraan jotka ovat iloisia, vaihdan huonekalujen järjestystä, seison suihkussa vähän liian kauan ja iloitsen joka ikisestä viestistä joka saa puhelimen inahtamaan, kilahtamaan, vislaamaan tai piippaamaan. Joka ikisestä Instagrammin sydämestä.

Lapset istuvat portaiden yläpäässä. Iltaleikki menee niin, että esitän arvoituksia ja kysymyksiä; oikeasta vastauksesta saa istahtaa yhtä askelmaa alemmas. Pienempi lapsi keksii lisäsäännön: aina kun lapset istuvat samalla askelmalla, saa pienempi lapsi ottaa isompaa kaulasta kiinni ja pussata poskelle. Isompi vastustelee muodon vuoksi ja pienempi änkeää itseään niin tarmokkaasti pussausetäisyydelle, että molemmat ovat pudota portailta. Minä istun alhaalla ja nauran katketakseni. Lapset innostuvat siitä, että nauran. Pussailu ja vastustaminen yltyvät enkä minä saa enää naurultani kysyttyä yhtään kysymystä. Lapset ovat haltioissaan. He ovat saaneet äitinsä nauramaan melkein pissat housuunsa. Ja sitten itkettää, koska ymmärrän miten tärkeä tunne se on kenelle tahansa, mutta erityisesti varmasti lapselle: saada aikuinen nauramaan, oikeasti iloiseksi vain sillä että on itse olemassa.

Minkälainen on läheisriippumaton ihminen? Onko se tätä? Että oppii voimaan hyvin vaikka itselle läheisin ihminen voi pahoin. Että oma elämä ei riipu toisen elämästä. Että ymmärtää että toisenkaan elämä ei riipu omasta elämästä, vaikka toinen niin kokisikin. Että omana tehtävänä ei ole pelastaa toista, että siihen ei edes pysty. Eikä se ole silti yksinäistä, riippumattomuus. Se on vapaata ja iloista.

Masentuneen ihmisen seurassa ei tunnu hyvältä olla iloinen siksikään, että se tuntuu siltä, että ei välittäisi toisen tuskasta. Että ei olisi empaattinen. Mutta masennus ei ole mikä tahansa suru tai mielipaha. Se on niin suuri voima, että sitä vastaan tarvitaan järeimmistä järeimmät aseet. Tavoitteeksi otetaan muuttua valkoiseksi aukoksi (kyllä, teoreettisen astrofysiikan mukaan valkoiset aukot ovat mustien vastakohtia, eivät ime vaan sylkevät ulospäin valoa). Se vaatii äärimmäistä sitoutumista keveyteen, hulluuteen, vakavaan leikillisyyteen, sosiaaliseen mediaan, joulun valmisteluun, loputonta toisille ihmisille antamista: ilon, ajan, uskon, rakkauden, tuen, avun.

Ja sittenkin kun luulee, ettei ole enää mitään annettavaa niin maitohapoilla täytyy vain kurottaa ulospäin ja viheltää ja hyppiä vaikka lääkäri kieltää. Sillä tavalla tullaan valkoiseksi aukoksi. Ja näytetään keskaria mustalle aukolle. Se ei tiedä kenelle se on ryhtynyt ryttyilemään. Saatana.

Ghetto Child pelastaa maailman

Tässä se ajaa töihin Volvollaan ja kuuntelee musiikkia iPhonestaan. Ja nostaa ihan kivaa kuukausipalkkaa, vielä ainakin kaksi kuukautta. Missä sen sosiaalinen omatunto on? Protestanttinen krooninen syyllisyydentunto on ainakin kohdillaan. Viimeistään toisissa liikennevaloissa mietin onko maailma minun jälkeeni yhtään parempi paikka? Istun huoneessani ja kirjoitan – toisille tutkijoille. Lennän puhumaan toisille tutkijoille. Luen toisten tutkijoiden tutkimuksia, joille perustan omat tutkimukseni. Piiri pieni pyörii.

Kun ilmoittauduimme adoptioneuvontaan piti täyttää lomakkeelta kohta, jossa kysyttiin miksi haluaa adoptoida lapsen (ellei kärsi tahattomasta lapsettomuudesta). Kirjoitimme siihen, että jos maailmassa on lapsia ilman kotia ja me haluamme lapsen niin yhtälö on aika yksinkertainen, kyse on hyvästä teosta. Meille sanottiin, että hyväntekeväisyys ei voi koskaan olla peruste adoptiolle. Opimme pian hyväksytyt tavat puhua adoptiosta; niihin kuului se, että hyväntekeväisyydestä ei sopinut puhua. Mutta eikö hyvän tekeminen voi aina olla perusteena? Aivan kaikelle. Hyvän tekijä sitten itse valitsee tekonsa sen mukaan mihin on valmis ja mitä elämäänsä haluaa. Joko hymyilee vastaantulijalle, tiputtaa euron SPR:n katastrofilippaaseen, pitelee sitä lipasta kaatosateessa kolme tuntia, neuloo villasukkia, ryhtyy viikonlopputukiperheeksi tai sitten valitsee uuden perheenjäsenen maailman jo olemassaolevista lapsista.

Sen lippaan pitelijä on valmis kastumaan. Sen perheenjäsenen tahtova on valmis päästämään elämäänsä jotakin täysin ennakoimatonta ja rakastamaan koko loppuelämänsä satoi tai paistoi. Ehkä raahaamaan kirkuvaa lasta pois erinäisistä tilanteista, istumaan kymmenissä lapsen ongelmia käsittelevissä palavereissa, lähtemään töistä aina liian aikaisin ja itkemään onnesta kun lapsi eräänä iltana nappaa isompaa sisarustaan kaulasta ja muiskauttaa suukon tämän poskelle. Kumpikin – se lipasihminen ja se lapsi-ihminen – tahtoo hyvää ja tekee hyvää. Ja siitä saa tulla hyvä mieli. Ja se on melkein aina yhtä aikaa sekä itsekästä että epäitsekästä. Eikä siis yleensä ollenkaan jaloa.

[Tähän kohti sumuinen flashback kätilöopistolle, jossa vuorokausi sitten alkaneiden supistusten jälkeen yli kaksi tuntia täysin ilman kivunlievitystä lastaan maailmaan ponnistanut nainen on vielä tajuissaan ja vannoo, ettei synnytä enää koskaan. Jolta kätilö kysyy varovasti seuraavana päivänä “Jäikö sulle kovin pahat muistot tuosta? Olihan se aika rankka. Että tuntuuko, ettet uskalla enää toista kertaa…?”. Ja jolle kaikki sanovat, että kyllä se unohtuu. Mutta synnytyssalissa soi the Spinners’in Ghetto Child ja päätös siitä, että seuraavan lapsen on synnyttänyt joku muu pitää monta vuotta. Se pitää aina siihen asti että kotiin haetaan oma Ghetto Child. Niin että kovin jaloa.]

Ja se on aivan aina täynnä sudenkuoppia; hyvän tekeminen. Kun on etuoikeutettu ja auttaa niin asettaa autettavan uhriksi ja nostaa itsensä jalustalle. Vieläpä niin, että ensin on aktiivisesti tuottanut autettavalle tilanteen, jossa tällä on hätä. Ja sitten saa kerätä sankaripisteet kun auttaa siinä hädässä. Niinhän se postkolonialistinen kritiikki menee. Mutta pitäisikö jättää auttamatta? Tai naamioida hyvä teko joksikin muuksi. Vaikka vahingoksi. Kaatuu “vahingossa” keräyslippaan kohdalla ja “vahingossa” auki jääneestä lompakosta vierii kolikko toisensa jälkeen Unicefin tilille. Tai sitten voisi olla samanlainen kompensaatiosysteemi kuin lentomatkojen suhteen kun lentoa vastaava päästömäärä hyvitetään maksamalla päästömaksu, joka käytetään lentämisestä aiheutuvien päästöjen neutralointiin. Niin että aina kun tekisi hyvää niin maksaisi kompensaatiomaksun neutraloidakseen sen, että uhriuttaa toisia ja asettuu itse hyväntekijäksi.

Hyväntekeväisyys ei kuitenkaan voi korvata toimivaa sosiaaliturvarjärjestelmää tai valtion merkitystä eriarvoisuuden tasoittamisessa: kun hyväntekijät saavat itse valita hyvät tekonsa kumuloituu rahaa ja tekoja yleensä vain lasten ja muiden pienten ja suloisten nisäkkäiden nurkkaan. Mutta jos oikein huonosti käy niin sosiaaliturvajärjestelmä ja valtion huolenpito voi korvata hyväntekeväisyyden. Hyvän tekemisen. Koska ajatellaan, että joku muu huolehtii.

Mutta (ja tämä ajatus tuli suunnilleen siinä viimeisten liikennevalojen kohdalla, kun olin myös ehtinyt miettiä kahdeksan kertaa, että ajan autolla matkan, joka taittuisi pyörälläkin ihan hyvin, ehkä myös jo tämän runnotun jalan kanssa, ainakin sisulla) loukkaantuneista linnuista ei huolehdi kovin moni muu. Nyt meillä on hiiripöllö, joka kaatuilee tuntemattomasta syystä. Se antaa myös silittää. Eikä taaskaan mikään ole levollisempaa ja maailmantuskat mittasuhteisiin asettavampaa kuin linnun silittäminen.

Työpäivä on lopussa ja kotona käydään läpi sen mielettömyyttä. “No et sä ainakaan vahinkoa tee”. Puolisolla on pointti. Pitää keskittyä siihen. Harmittomana pysymiseen. En sentään aktiivisesti tuota maailmaan vaikkapa lisää materiaa. Matti saneli poliklinikkakäynnin muistioon, että lonkkamaljan asento on suboptimaalinen. Ei aivan paras mahdollinen. Siinä olisi hyvä ohjenuora myös mahdollisimman harmittoman elämän elämiseen: pidetään se suboptimaalisena. Pienemmällä lapsella on kuitenkin vielä selkeästi matkaa tähän tavoitteista jäämiseen. Hän opettelee illansuussa kauppareissulla tankkaamaan autoon dieseliä. Tuulee kylmästi ja pumpun kahvaa on raskas puristaa:

“Ei mua tähän ole tarkoitettu. Vaan pelastamaan maailma.”

Pikaliimasta ja anarkiasta

Jos minulle sanoo, että ei kannata sitten yrittää juosta niin seuraavan kerran kun käytän koiria iltakävelyllä juoksen varmasti kolme tolpanväliä. Sitten kävelen kaksi väliä ja mietin oliko yhtään viisasta. Ja juoksen vielä kaksi. Tai etenen juoksunomaisesti. Katsotaan kuka huomenna nauraa. Todennäköisesti en minä. Miten ihminen voi yhtäaikaa olla anarkisti ja tuntea omantunnontuskia kun ylittää tien punaisella? Tai sitten olen vain uhmakas ja minulla on ongelmia auktoriteettien kanssa, mikä selittäisi sen miksi pienempi lapseni on ongelmissa vastaavien piirteiden kanssa: omenat ja puut ja putoamiset ja kaikki, biologisista siteistä viis. Meistä saisi hyvän casen johonkin nature vs nurture -tutkimukseen.

Vai mitä se sitten oli kun taidehistorian praktikumin vetäjä luetteli töiden aiheita ja opiskelijat napsivat niitä mielensä mukaan. “Sitten tässä on aihe, jota ei varmaan kukaan teistä halua kun te jäljelläolevat olette kaikki naisia: Suomenlinnan puolustusjärjestelmät, erityisesti bastiljonit”. Mitä vielä. Kukapa muu nostaa uhmakkaasti kätensä kuin allekirjoittanut nainen. Ja kiroaa sen jälkeen viikon arkistoissa bastiljonien pohjapiirrosten ja tykinkantamien laskelmien äärellä sitä miksi piti valita aihe, joka ei kiinnosta tippaakaan. Sittemmin olen ymmärtänyt mikä lahja on osata keksiä tekosyitä ja päätä pahkaa puolustusjärjestelmiin syöksymisen sijasta vältellä pahimpia tykinkuulia ketterästi.

Toissapäivänä en kuitenkaan keksinyt enää tekosyytä ohittaa isomman lapsen pyyntöä auttaa syntymäpäivälahjaksi saadun helikopterin pienoismallin rakentamisessa. “Ihan pakko hei kerätä kuolleet kärpäset nyt noista ikkunanväleistä, ei nyt” -oli käytetty. “Täytyy käydä uudestaan kaupassa kun äsken unohtui ostaa… kinkkumittari. Niin nyt ei millään ehdi” -oli käytetty. Ja käytetty oli myös: “Mulla on joku jännenivelrystystulehdus sormessa kai, se ei millään taivu. Niin en nyt voi kyllä sitä pienoismallia…”. Epätoivoinen “Kysy voisko isi auttaa” oli myös yritetty, joten päätin että on parempi antaa periksi. Ehkä myöntymiseen vaikutti myös se, että lapsi lähestyi minua vakavana: “Äiti musta tuntuu, että sä et enää välitä minusta koska sä et millään halua tehdä tätä mun kanssa”.

Mutta sittenkin: olisin keksinyt vielä lisää tekosyitä jos olisin tajunnut miten pienestä pienoismallista on kyse. Ohjeet olivat monisivuiset ja osia satoja, suurinta osaa olisi pitänyt käsitellä pinseteillä. Ja tietenkään meillä ei ollut pienoismalliliimaa vaan piti käyttää pikaliimaa.

“Kuule. Nyt kun mulla on nämä etusormi ja peukalo liimaantuneet yhteen niin näiden pinsettien kanssa on vähän hankalaa. Mitä sanot jos heitetään nuo ohjeet hukkaan ja tehdään näistä osista jotakin ihan omasta päästä! Me voidaankin samalla vaikka puhua siitä mitä tarkoittaa ‘anarkia’.”

Muutama vuosi sitten Kanadassa konferenssissa istuin pyöreän pöydän ääressä. Keskustelun teemaksi oli viritetty anarkia kasvatuksessa ja puheenjohtaja aloitti harmittelemalla, että pöydän ääreen odotettu professori oli jäänyt USA:n rajalla kiinni epäilyttävänä henkilönä eikä ollut päässyt ajoissa paikalle. Minä hieroin pieniä tutkijatohtorin käsiäni yhteen ja odotin herkullista kyseenalaista keskustelua. Kun tunnin päästä keskustelimme edelleen siitä miksi joulukuusen hankkiminen on epäeettistä, poistuin hiljaa pöydästä. Jos USA:n rajavartiosto tietäisi minun anarkistiset kasvatusajatteluni niin minut tultaisiin hakemaan kohta kainaloista kantaen pois – vaikka oltiinkin Kanadassa.

Vaikka ei silti. Yksi luontosuhteeni kannalta merkittävimmistä tilanteista oli eräs juhannus appivanhempien mökillä. Ovenpieleen on tapana hakea juhannuskoivu. Appiukko kiertelee tontilla valitsemassa sopivan nuoren kauniin koivun, kaataa sen hakkaamalla rangan viistoon, jotta siitä tulee terävä ja sen voi tökätä ovenpieleen hiekkamaahan pystyyn. Siinä se seisoo juhannuksen ajan ja kuolee hiljalleen ihmisten juhliessa sen ympärillä. Niin oli tapahtunut jo vuosia, mutta sinä yhtenä juhannuksena pysähdyin mökin portailla, katsoin koivua ja minun kävi sitä yhtäkkiä sääliksi. Nuori hieno koivu, koko puun elämä edessä. Ja nyt se kuoli tässä kaikkien silmien alla pikku hiljaa. Eikä edes tuottaakseen lämpöä klapina tai muuntuakseen laudaksi ja huonekaluksi – se kitui kuoliaaksi oikeastaan ihan turhaan. Miten irvokasta ja mieletöntä. Ja vaikka sitä seuranneet juhannuskoivut eivät ole enää hetkauttaneetkaan muistan vieläkin sen ihmetyksen, joka spontaanista säälistä heräsi: mistä se tunne tuli? Mitä sillä piti tehdä? Halusin vaalia sitä ajatusta, että pystyin säälimään puuta. Että se oli mahdollista.

Viime viikolla uutisoitiin, että lapsilta oli kysytty mitä ihmisoikeudet ovat. Otsikossa oli jonkun lapsen vastaus: ne ovat sääntöjä. Siitä tuli mieleeni, että en ole koskaan törmännyt niin moniin sääntöihin kuin silloin kun liikuin kehitysvammaisen ystäväni kanssa isossa kaupungissa; kävimme kahvilla, leffassa, uimassa ja näyttelyissä. Ja aika harvoin toimimme minkään sääntöjen mukaan koska ystäväni ei oikein mahtunut niihin. Hän halusi usein istua hassuissa paikoissa, käveli väärään suuntaan väärästä paikasta, tai vain puhui väärissä paikoissa ja oli hiljaa kun olisi pitänyt sanoa jotakin.

“Meillä on semmoinen sääntö, että siinä altaan reunalla ei saa kävellä”. “Aha. No tässä on semmoinen tilanne, että ystävälleni tuli juuri paniikkikohtaus tuolla altaassa, että kyllä me nyt kävelemme tätä reunaa pitkin pois”. Rohkaistuani ujoa ystävääni hyvän tovin ostamaan itse lippunsa taidemuseoon, hän ei osannut vastata lippuja myyvän henkilön kysymyksiin tarpeeksi nopeasti ja tuo henkilö kääntyi liioitellun kärsimättömästi minun puoleeni ja kysyi “No, tuleeko siis eläkeläislippu vai tavallinen?” Myöhemmin lähetettyyn asiakaspalautteeseen vastattiin, että heillä oli sellainen sääntö, että asiakkaalta piti varmistaa että hän varmasti ostaisi oikeanlaisen lipun.

Sääntöjen varjolla tehdään paljon muutakin kuin ajetaan ihmisoikeuksia. Sääntöjen opettelua tärkeämpää olisi tietysti opetella sitä milloin ja mitä sääntöjä kannattaa noudattaa ja milloin ohjeet voi heittää menemään ja liimailla hurjia avaruusheinäsirkka-aluksia niistä paloista mistä piti tulla helikopteri. Eli esimerkiksi silloin kun on pikaliimannut sormensa yhteen.

Hangosta ja Turusta

Täällä sanotaan “vaari”. Ylipäätään puhutaan! Ja sanotaan “Ole hyvä” ja “Kiitos”. Täällä hämärässä syttyy valoja kojujen ylle ja ihmiset parveilevat silakkamarkkinoilla syysmaisemassa, jotenkin samanlaisin tunnelmin kuin asettuisivat Carl Larssonin piirroksiin. Rennosti ja rauhassa, yhtä aikaa mielenkiintoisina ja tavallisina. Täällä ison sairaalan hississä on tuttu tuoksu joka saa palan kurkkuun. Onnistun itkemään kerrosvälillä P:stä ykköseen. Miten ihmisellä voi olla ikävä sairaalaan? Hoidettavaksi ja tärkeäksi kai.

Oli ihan vähällä, että minusta olisi tullut lukion jälkeen turkulainen. Marcia Muelder Eatonin kirja Estetiikan ydinkysymyksistä oli hallussa etuperin ja takaperin; kilpailevia kanssahakijoita oli pieni salillinen. Paria viikkoa myöhemmin istuin myös Porthaniassa. Maailman taiteen historian sadat sivut eivät olleet hallussa läheskään yhtä hyvin ja hakijoita oli niin paljon, että meidät jaettiin kolmeen suureen luentosaliin aakkosten mukaan. Turun yliopistoon sai soittaa ensin – silloin ei vielä julkaistu internetissä yhtään mitään. Kahdeksas varasija. Helsingin yliopiston tuloksia piti vielä odottaa viikko, mutta todennäköisyydet olivat huimasti huonommat: sisään pääsisi kymmenen, ei prosenttia vaan ihmistä. Sen viikon aikana ehdin ilmoittautua jonnekin pikkupaikkakunnalle kansanopistoon opiskelemaan saksan kieltä ja kääntämistä. Soitin kuitenkin Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan automaattiseen puhelinpalveluun tulostenjulkistamispäivänä. Soitin lopulta kolmesti. Näppäilin henkilöturvatunnukseni joka kerta uudelleen – jollakin sisään päässeellä oli varmasti tosi samanlainen tunnus ja olin näppäillyt sen toisen ihmisen henkilöturvatunnuksen kuitenkin vahingossa – mutta kuulin onnittelut opiskelupaikasta kolmeen kertaan.

Jos saisit aloittaa elämäsi uudelleen ja muuttaa jotakin päätöstä, mikä se olisi? Joinakin päivinä tuo kysymys on aivan liian kipeä, silloin katuu aivan kaikkea ja muutoslista olisi pitkä. Se on sama kuin että ei kannata mennä ruokakauppaan nälkäisenä. Tulee ostettua kuitenkin majoneesia, bageleita, buffalomozzarellaa, coleslaw’ta, donitseja, herkkukurkkuja, vahvaa cheddaria ja tuorepuristettua liian kallista mehua ja ehkä vielä Ben & Jerry’s New York Super Double Fudge -tyylistä jäätelöä. Ja kotona joko ei tiedä miten niistä yhdistäisi järkevän aterian tai sitten ei välitä ja syö vain kaikkea vuorotellen ja sekaisin.

Mutta kun katsoo kaihoten ihmisiä silakkamarkkinoiden valoissa ja ajattelee, että jospa minun elämässäni voisi olla tuollaista niin eikö se olekin niin, että eihän sitä voisi kaihota ellei sitä olisi jo elänyt ja omistanut joskus? Ellei se olisi jo osa sitä kuka on ja missä tuntee olonsa kotoisaksi. Vähän samalla tavalla kuin ne Lauri Anttilan valokuvaparit vuosikymmenien takaa, joissa ylemmässä kuvassa käsi pitää pyöreää kiveä ja alemmassa kuvassa kivi on pudonnut hiekkaan; ‘tumpsahtanut’ tekee mieli sanoa koska siltä se on kuulostanut. Ja koska siinä kuvaparissa ei ole liikettä eikä ääntä, mutta silti päättelee pudottamisen ja kuulee tumpsahduksen, tuntee auringon ja varpaissaan kuuman hiekan, ne kaikki on täytynyt joskus kokea. Eivät ne rannan tuntumassa vaelletut hetket siis puutukaan minulta, siellähän minä kävelen silakkamarkkinoilla, lokit viistävät pään yli ja päädyn ostamaan jonkun vanhan pienen peltirasian vaikken tiedä mitä siihen laittaisin.

Kaikista maailman rannoista rakkaimpia ovat Hangon Santalanniemen hiekkapoukamat ja kalliot. Palm Beachilla oli hienoa valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä, Chanaralin rannalla Chilessä sukelteli pingviinejä ja teltassa oli hyvä nukkua, Mississippillä huusivat turistinostalgiaa siipirataslaivojen höyrypillit, Maremmassa oli autio hiekkaranta kuhisevan Italian kupeessa. Skotlannin saarten rannat olivat jylhiä ja kotoisen tuulisia, Grönlannin Narsarsuaqin rannat olivat toiselta planeetalta: jäätiköt sylkivät mereen turkooseja kimpaleita ja jos jossain olisi myyty punaisia Jaques Cousteau -villamyssyjä, olisin ostanut vähintään kaksi. Mutta mystisimpiä ovat silti Hangon rannat, joilla on kipitelty lapsina monta kesää. Meduusojen iltapäivätanssi rantavedessä tai aamu-usvassa haukiverkkojen nosto Heikin veneellä. Suuret tammet ja rantakalliot, loputon pyöräily hiekkateitä pitkin rantaan ja syömään. Daniel, joka oli yhdeksän ja tuli Englannista. Tuomas, joka asui aivan hiekkatien toisessa päässä ja jonka isä oli tumma ja suuri ja parrakas. Köpi, joka opetti minut leikkaamaan paperista lumihiutaleita.

Ja sitten on se pohjoisen Perämeren ranta, joka jatkuu autiona katkeamattomana hiekkamattona kilometrejä. Se on selkeä ja kaunis ja yhtä aikaa niin tyhjä ja täysi, että siellä ei voi kävellä miettimättä Suuria Kysymyksiä. Sitä ympäröivissä maisemissa ihmiset puhuvat vähän, lämpeävät hitaasti, asuvat harvassa eivätkä järjestä silakkamarkkinoita joilla myytäisiin vanhoja peltirasioita. Sen sijaan siikamarkkinoilla mydään kyllä metrin lakua. Ja uimahallin suihkussa vanha mies osoittaa saippuapumppua ja sanoo pienemmälle lapselleni “Otappa tuosta ja pese tuo väri pois”.

Meillä on sellainen myytti, että ihmisellä on joku sielunmaisema, kotimaisema, joka säilyy aina samana ja jonne kuuluu koska on aina sellainen kuin on – syntyjään jonkinlainen. Minä olin luullut pitkään, että puhun vähän, lämpenen hitaasti ja tykkään asua harvasti ja ostaa siikamarkkinoilta metrin lakua. Mutta se oli ESL (Ennen Suurta Leikkausta). Elämä SLJ (kyllä: Suuren Leikkauksen Jälkeen) on osoittanut, että minä voin olla puhelias ja seurallinen, nauttia tungoksesta, kaivata impulsiivisia asioita, lähestyä ihmisiä miettimättä ensin kolmea ja puolta kuukautta, ja ottaa elämän vastaan avautui se sitten Luolavuoren kirurgisen sairaalan ikkunasta tai Aurajoen yli kiitävästä taksista. Enkä ole edes ihmeparantunut syövästä tai vaikeasta aivovammasta. Lonkkamaljan CE-kulma on edelleen, korjattunakin huono. Mutta osallistuisin silti mielelläni tutkimukseen, jonka hypoteesina olisi että Suuret Leikkaukset muuttavat ihmisiä merkittävästi. Kun hemoglobiini on 79 ja uneen vaipuessa tuntuu, ettei vaivukaan uneen vaan jonnekin ihan muualle; paikkaan josta ei enää ole paluuta, asettuvat mittasuhteet paikoilleen. Miten järkyttävän kliseistä.

Uusimmassa Taide-lehdessä, jonka by the way toivoisin olevan elämää tihkuva ja taiteella leikittelevä vakavanhauska ilottelu mutta joka on itse asiassa aika tylsä julkaisu, sivutaan videoteosta Feasibility Fantasies. Siinä suuret katedraalit lentävät taivaalla kuin ilmapallot tai vaeltavat teitä pitkin vaihtaen paikkaa: monoliiteiksi ajatellut syntyjään jonkinlaiset, painavat, vakavat, paikallaan vuosisatoja pysyvät liikkuvat yhtäkkiä kevyesti ja siirtyvät. Ehkä ne lipuvat Aurajoen varteen ja asettuvat silakkamarkkinoiden vartijoiksi.

Isinpelastusreissu

Olimme paikalla viime tingassa. Puolison ryhti oli suoristunut, parta ja viikset kasvaneet, ääni madaltunut ja ominaistuoksu voimistunut. Hän oli syönyt kalapuikkoja ketsupilla ja viettänyt aikaa Eskon ja tämän naapurin kanssa. Edellinen oli tuntemattomasta syystä poikamies, jälkimmäisellä oli kuulemma vaimo, mutta häntä ei ollut nähnyt oikein kukaan. Eskon naapuri oli hitsannut itselleen rullaluistimet. Renkaat olivat kookkaat, jostakin kärrystä, ja niiden asettelu vanhan kengän alle sen verran etupainoinen, että Eskon naapuri oli lentänyt selälleen sillä sekunnilla kun oli laittanut ne jalkaansa. Mutta ei hänen kylkiluunsa siinä ollut murtunut. Se oli tapahtunut silloin kun hän oli pudonnut pimeässä johonkin kuoppaan – tuntemattomasta syystä.

Mutta eniten meitä järkytti puolisossa tapahtunut selkeä asennemuutos. Hänen äänessään oli vain lievää paheksuntaa kun hän kertoi nähneensä, että lähimmän naapurin isännän poika istui alkuillasta pihakeinussa, joi olutta ja ampui rastaita pihlajasta. “Tuskinpa se edes käyttää niitä. Kyllähän rastaista saisi syötävääkin”. Silloin tiesimme, että olimme saapuneet viime hetkellä. Puoliso oli saatava takaisin kaupunkiin, jossa hän ei joutuisi kosketuksiin kenenkään kanssa, joutuisi ajamaan ylimääräiset karvansa ja ymmärtäisi taas ottaa maailman synnit kantaakseen.

Automatkat olivat alkaneet onnistua niin, että etupenkkiläisiä ja takapenkkiläisiä kierrätettiin. Pelastusreissun menomatkalla etupenkkivuorossa oli isompi lapsi. Matka ei kuitenkaan ollut aivan suora, sillä reitiltä poikettiin Alkon verran, ostamaan mökille eteläranskalaista luomuvalkoviiniä. Aavistelin, että siirtymää kalapuikoista ja kalsarielämästä takaisin kohti sivistystä täytyi helpottaa jollakin. Mutta takapenkiltä kuului katkera vastalause “Ei oo reilua! Nyt tuo saa olla enemmän etupenkillä kun me ei mennä suoraan!”

Nenästäni nousi jo höyryä ja kädet puristuivat kerran viheriöivällä niityllä niin autuaan tietämättömänä laiduntaneen lehmän nahalla päällystettyyn rattiin. Silloin se tapahtui. Jumalainen valo siivilöityi likaisen tuulilasin läpi kasvoilleni ja yhtäkkiä olin varma siitä että tiesin mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiesin, että tuulilasinpesuneste olisi pelkkää vettä ja että kun yrittäisin ruutata sitä pestäkseni kuraisen tuulilasin, se jäätyisi pakkasessa läpikuultavaksi kalvoksi lasin päälle. Keskellä moottoritietä. Mutta mikä tärkeintä, kykenin myös rauhoittamaan takapenkkiä: “Kuule, usko minua, tulomatkalle tulee aivan varmasti joku lisämutka. Ja vielä pitempi kuin tämä Alkossa piipahdus”. En edes suunnitellut mukamutkaa, jos oikeaa mutkaa matkaan ei ilmaantuisikaan. Olin niin varma siitä, että sellainen oli tulossa. Olin myös varma siitä, että pysyisimme tiellä niin kauan että etulasi taas sulaisi ja näkisin eteeni.

Kun lapset olivat tunnistaneet mökkipolulla vastaan kävelevän miehen isäkseen – ja hän heidät lapsikseen – etenimme kaikki kohti mökkiä. Puoliso vastasi taskussa pirisevään puhelimeen. “Jaaha. Vai että teillä on jalkamiehenä semmoinen. Sekö ei lennä ollenkaan. Mhm. No me olemme itse asiassa huomenna aamulla ajelemassa siitä läheltä, voidaan koukata hakemassa se”. Katsoin lapsia merkitsevästi. Paluumatkalle oli tullut mutka. Aivan kuten tiesin. “Äiti mikä jalkamies?”, “Shhh, isi puhuu hassusti koska se on ollut täällä mökillä niin kauan, kyllä se siitä tokenee”.

Annoimme puolisolle pehmeän siirtymän perhearkeen ja jäimme yhdeksi yöksi kaikki mökille. Ympäristö pysyi hetken vielä samana, mutta haasteita tuli yhtäkkiä enemmän. Heräsin keskellä yötä siihen, että nukkumaparvelta loppui happi. Tuuletusikkuna oli jäätynyt kiinni. Puoliso nousi ylös, siirtyi miinus kymmenen asteen yöpakkaseen hakemaan tikkaita, kiipesi tuuletusikkunan luo ja kopautti sen auki. Hän ei ollut tainnut vielä nukahtaa uudelleen kun totesin kymmenen minuutin päästä ettei minulta lopukaan happi vaan parvella on yksinkertaisesti vain liian kuuma. Siirryin nukkumaan alas levitettävälle laverille koirien viereen. Aamulla pienemmästä lapsesta tuntui, että hänellä ei ollut tarpeeksi erityisiä sääntöjä itselleen tai toisille.

“Mä en enää halua sanoa mitään missä tulee ässä, se ärsyttää mua”
“Ärsyttää-sanassa on ässä”
“Äh”

Lasten leikkimielinen paini loppui vahinkopotkuun ja juuri kaupungista pestynä tuodut lakanat saivat verikylvyn kun pienempi lapsi piteli nenäänsä ja huusi vuotavansa kuiviin. Täsmälleen samaan aikaan päätti isompi koira oksentaa keskelle lattiaa. Seurasin puolison ilmettä, mutta poikamieskorven elämä kantoi vielä. Siirryimme pyykkipussien kanssa autoon ja ajoimme hiiripöllömutkan kautta kotiin. Pihassa, josta haimme pöllön, oli kuusitoista pyörää. Kaikki koot ja mallit edustettuina väliltä kolmirattaisesta aikuisten pyörään. Ja bussi. Kuusitoista. Meillä oli kaksi ja silti hengästytti niin, että auton seistessä pihassa viisi minuuttia jäätyivät ikkunat pakkashuuruun sisältäpäin.

Illalla siirryin yöjunaan. Huomenna tapaisin taas Matin. Juna veisi minut KELAn kustannuksella hemmotteluhoitoon suureen sairaalaan. Aloittaisin aamukahvilla, josta siirtyisin röntgeniin. Tuntisin taas oloni erityiseksi kun röntgenhoitajat katsoisivat papereita ja kysyisivät mikä ihmeen leikkaus minulle on tehty kun näin kaukaa on pitänyt saapua paikalle. Se tapahtuu joka kerta. Sitten saan maata Hyvin Tärkeänä Potilaana ja minua kuvataan edestä ja takaa ja sivulta.

Seuraavaksi minua odottaisi Matti, jonka kanssa katsoisimme yhdessä röntgenkuviani. Päämme olisivat kallellaan samaan suuntaan ja matin etusormi piirtäisi ruudulle leikkauslinjoja sitä mukaa kun hän toteaisi, että kaikki linjat olivat luutuneet melkein jo kiinni. Ja että ruuvit olivat vielä paikoillaan ja vääntymättä. Sitten hän vääntäisi jalkaani log-roll ja impingement-testiasentoihin ja toteaisi saman kuin minäkin: meidän täytyy nähdä vielä kerran. Vielä yksi leikkaus. Ja katsoisimme toisiamme silmiin pitkään.

Ja olin jo varmistanut, että tällä kertaa ei kävisi niin kuin Simon kanssa eräällä tapaamisella kun olin varma, että katsoisimme vain röntgenkuvia eikä hänen enää tarvinnut väännellä jalkaani kivuliaisiin asentoihin. Olin jättänyt säärikarvat ajelematta ja vetäissyt farkut jalkaani. Vatsanpohjaa kylmäsi ja kuumotti ja väänsi yhtä aikaa kun Simo totesi röntgenkuvien jälkeen: “Sitten voit ottaa ne farkut pois ja siirtyä tuohon pöydälle niin katsotaan vähän vielä sitä jalkaa”. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen melko varma, että näitä Isoja Leikkauksia tehtiin kyllä myös Simon sairaalassa, mutta hän ei vain halunnut karvajalkaista naista potilaakseen. Siksi tässä matkustettiin oikein yöjunalla toiseen isoon sairaalaan kontrollikäynnille.

Mutta edessä on yhtä kaikki hieno päivä. Tai no toki se vaivaa vähän, että onnistuin rikkomaan villasukkahousuni viime tingassa kiirehtiessäni ovesta ulos ja juna-asemalle. Nyt haaroissa on uhkaavasti suureneva reikä. Ja täytyyhän Matin tietysti pyytää potilasta riisumaan hame ja siirtymään sukkahousuisillaan tutkimuspöydälle nostelemaan ja taivuttelemaan jalkaansa.

Atlantin yli ilman heroiinia

Tätä tietoa ei sitten kannata levittää. Hevosen suusta ja sitä rataa. Minä tekisin mitä vain jos joku puhuisi minulle kauniisti. Siinä. Nyt jos joku haluaa värvätä lisää väkeä palestiinan vapautusarmeijaan, tietää kauan vaiettuja toisten ihmisten salaisuuksia tai aloittaa suhteen kohta nelikymppisen kanalanomistajan kanssa, tai vain saada ohjausta väitöskirjalleen, ehkä talvirenkaiden vaihdon, seuraa ostoksille tai oikolukijan jollekin englanninkieliselle tekstille – vaikka viisituhatsivuiselle romaanille, joka paljastuukin myöhemmin vasta trilogian ensimmäiseksi osaksi – niin helposti lähtee. Saattaa olla, että ikkunanpesuakin järjestyisi. Minulle täytyy ensin vain puhua kauniisti. Mutta hei, en tarkoita imartelua. Vaan kaunista äänenpainoa ja uteliasta asennetta. Sitä, mistä Radioheadin Thom laulaa, että “You would kill yourself for recognition”.

Meitä on varmasti enemmänkin. Kolmekymmentäseitsemänvuotiaita ihmisiä, jotka olisivat myytyjä sillä sekunnilla kun joku puhuisi kauniisti.

Meitä, joiden puolisot ovat väsyneitä, mutta muistamme kun he vielä jaksoivat puhua kauniisti. Eivät löytäneet vikaa kaikesta, eivät puhuneet ivallisesti tai kyllästyneesti. Meitä, joiden lapset purkavat pahaa oloaan meihin kulkemalla perässä ja puhumalla kauheita ja raskaita ja rumia. Meitä joiden koirat varmasti sanoisivat kauniita sanoja jos osaisivat, mutta katsovat vain hiljaa. Meitä, joiden työnkin ytimessä on se, että meitä arvostellaan. Työn jäljestä etsitään täikamman kanssa virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Eikä edes arvostella tekemisiä vaan sitä keitä olemme – miten ajattelemme. Meitä, joita asetetaan paremmuusjärjestykseen päivittäin.

Mikä käyttämätön voimavara! Toimii kauniilla sanoilla, tekee vaikka mitä. Toki ensin pitää kestää se romahdus mikä ensimmäisestä kauniista sanasta seuraa. Ihminen, joka on jaksanut ja jaksanut jo kauan, on vaarassa romahtaa pienestäkin myötätunnon ilmauksesta. Niin kuin kerran kun olimme kollegan kanssa olleet viikon konferenssireissulla New Orleansissa ja paluumatkalla Washington DC:ssa selvisi, että lento Atlantin yli oli peruttu. Lufthansan tiskiltä meidät ohjattiin nuivasti Air Francen tiskille, ja Air Francen tiskiltä yhtä nuivasti takaisin Lufthansan tiskille. Yhteensä veivasimme eri terminaaleissa olevien tiskien väliä yhteysjunalla varmaan neljä kertaa, joka kerta yhä nuivempina itsekin. Hetken näytti, ettei kukaan vastaa siitä, että pääsemme kotiin ja meillä on edessä loppuelämämme DC:n kentällä. Skannailimme jo nukkumapaikkoja. Kunnes sitten pitkän ajan päästä Air Francen tyhjän VIP-tiskin takana seisonut nainen viittoi meidät luokseen. “Don’t you worry. I will get you home to your children. You’ve been waiting for too long already”. Jos se nainen olisi tulkinnut tilannetta ja sitä itkun määrää oikein se olisi voinut pyytää meitä vaikka kuljettamaan pienen paketin valkoista jauhetta Atlantin yli ja me olisimme vain kysyneet että oliko siinä kaikki.

Ja sitten me pääsimme kuin pääsimmekin Atlantin yli, aivan ilman heroiiniakin. Mutta näköjään se toimii niinkin, että riittää kun jollekin muulle sanotaan kaunista ja tarkoitetaan hyvää. Pakenin aamulla lasten riitelyä Instagrammiin. Gracelle tehtiin neljä päivää sitten periasetabulaarinen osteotomia oikeaan jalkaan. Vasen häneltä leikattiin samana päivänä kuin minun oikeani eli viisi kuukautta sitten. Instasta löytyi tänä aamuna kuva, jossa hänen koiransa makoilee hänen sairaalasängyllään. Kuvateksti kertoi, että Gracen puoliso oli tuonut koiran sairaalan alakerran aulaan ja Grace oli pyytänyt että joku kärräisi hänen sänkynsä alas. Hoitaja siihen: “Miksi?”, Grace: “Että näkisin koirani, ei minun tarvitse sitä koskea, kunhan voin nähdä sen”. Hoitaja: “Ei, kun tarkoitin että miksi me kärräisimme sinut alas. Tuodaan koira tänne ylös”.

“Äiti miks sä itket. Taas!”
“No, kun yksi ihminen sai koiran sänkyynsä. Sille vaan luvattiin niin.”
“Äiti sä oot aika ihana. Saadaanko me uus legopaketti?”

Sitten me melkein pääsimme Rivieralle täältä räntäsateesta. Puoliso oli kuskattu mökille taas toipumaan. Siellä se sai virtaa ja rauhaa. Ja kun virta loppui akusta, lainasi naapurin Esko kuulemma puimurinsa akkua. Puoliso sai elää hetken poikamiehen erakkoelämää Suomen maaseudun metsäisessä pikkukylässä. Missä kukaan ei sekoittanut sen työkaluja tai suunnitelmia, keskeyttänyt sen ajatusta tai vaatinut mitään. Se ei vielä tiennyt että sen poissaollessa lapset ovat löytäneet metsästä pyöränrämän ja paloitelleet sen ympäri pihaa. Että siihen käytetyt työkalut on kyllä palautettu jonnekin, mutta lapset eivät enää millään muistaneet mistä ne otettiin. Että minä olen kyllä muistanut lämmittää leivinuunia joka päivä, mutta takka on unohtunut. Että olen priorisoinut joulutorttujen leipomista ja kanojen kanssa seurustelua vaikkapa keittiössä jo kuukauden odottaneen vaahtosammuttimen tarkistuttamisen sijaan.

Isomman lapsen vähän vähemmän tuttu kaveri tuli kylään ja kysyi onko meidän perheessä isää. “On, on, se on vaan mökillä tosi paljon” vastasivat lapset. “Ahaa”. Minä vetäisin uunista joulutorttuja ja julistin, että nyt kyllä lähdetään leffaan lapset. Muumit Rivieralla oli lähellä voittaa äänestyksen. Trailerissa Mamma ruutaa ravintolassa vahingossa soodavettä kasvoilleen ja kun muut asiakkaat kääntyvät katsomaan, kuiskaa Mamma Papalle nolona “Piilota meidät”. Mamma ei viihdy Rivieralla ollenkaan ja lähestyy kasinolla oleskelevaa Pappaa sanoen “Haluaisin nyt kotiin”. Pappa toteaa “Mutta minä viihdyn täällä”.

Voi Pappa! Voi ei, Pappa, tässä ei nyt ole kyse sinusta, kuulitko ollenkaan mitä Mamma sanoi? Minä uskoin sinuun! Sinun olisi pitänyt vastata “Voi miten kurjaa, että sinä et viihdy. Sitten minullakaan ei ole täällä hyvä olla, lähdetään vain kotiin. Mitä haluaisit kotona tehdä? Minusta olisi hauska tehdä jotakin mikä saa sinut iloiseksi!” Tiedätkö mitä Mamma olisi tehnyt jos olisit vain puhunut kauniisti? Rakastunut sinuun niin tulisesti, että sen essu olisi pyörinyt korvissa ja illalla muumilaakson korkea sininen talo olisi huojunut vaikka ulkona olisi ollut rasvatyyni.

“Äiti missä on Riviera?”
“Me käytiin siellä toissavuonna. Se on se paikka, missä pienempi lapsi heitti lippiksensä näköalatasanteelta rotkoon ja suuttui sitten itselleen niin paljon, että meinasi hypätä itse perässä. Isi sai sitä lahkeesta kiinni, muistatteko”
“Ai se”

Muumimamma ja Pappa ovat kuin Woody Allenin valkokankaalle neroilemat Inez ja Gil:

Adriana: Well, good luck with your book and your wedding
Gil: Thanks, I think you would like Inez she has a, a very sharp sense of humour and attractive, I wouldn’t say that we agree on everything
Adriana: But the important things
Gil: Yeah, or actually maybe the small things, sometimes there is a little bit of a disconnect with the big things. She wants to live in Malibu and wants me to work in Hollywood… but i will say that we both like Indian food, not all Indian food, but the pita bread, we both like pita bread, I guess its called naan

(SPOILER ALERT) Ja Gil (Mamma) jättää lopulta Inezin (Papan) koska löytää levykaupasta Gabriellen, joka pitää sateessa kävelystä juuri kuten Gil.

Mutta lopulta voiton vei Pixarin pelastuslentokoneista kertova animaatio, kakkososa. Siinä joku isompi auto sanoo pienemmälle pinkille autolle “Hei söpöli, putositsä pommikoneesta? Sä oot namupommi.” Ja pinkki auto vastaa “Ääh, vanhat iskarit”. Minä pohdin sitä voiko leffateatteriin ottaa tietokoneen, jos ottaa vaikka viltin, jonka heittää itsensä ja koneensa ylle ja voi siellä sukupuolinormatiivisten antropomorfisoitujen koneiden ulottumattomissa elää toisissa maailmoissa.

Ja siellä viltin alla voin vaikka lähettää sähköpostia Palestiinan vapautusarmeijalle tai jollekin hyvältä kuulostavalle vastarintaliikkeelle. Tarvitaanko Japanissa vielä kamikazeja? Olen melko varma, että maailmalle on vain uskoteltu, että kamikazet olivat nuoria miehiä. Saattaa olla, että he olivat kaikki täsmälleen kolmekymmentäseitsemänvuotiaita perheenäitejä, joilla oli masentuneet puolisot ja haastavia lapsia ja viisi kuukautta sitten leikattu oikea lonkka. He vaihtoivat henkensä siihen, että saivat ensin kolme aamiaista sänkyyn, lapsenvahdin kerran viikossa, yhden miniloman mannereurooppaan, älykkään ja omistautuneen rakastajan, neljä iltakävelyä kaupungin keskustassa sateessa ja lupauksen siitä, että heidän kanojaan hoidettaisiin hyvin niiden luonnolliseen kuolemaan saakka.

Itselleen voi kuitenkin puhua kauniisti jos ei onnistu värväytymään uuskamikazeksi. Se oma ääni pään sisällä kannattaa treenata hyväntahtoiseksi. On se aikanaan minullekin hokenut sitä miten epäonnistunut läski paska täällä vaeltaa. Mutta sittemmin siitä on tullut armelias ja ihmettelevä. Monena päivänä ainut kaunis ääni tässä maailmassa.

Tavallinen on hyvä

Ehkä suurin kysymys on se, onko se aina lapsen paras lainkaan, jos hänet adoptoidaan toiselle puolelle maailmaa. Jos hän on ehtinyt elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta rakentaa koherenttia käsitystä itsestään lastenkodin lapsena. Jos hänen selviytymiskeinonsa ja kiintymyssuhteensa ovat muotoutuneet lastenkodin arkeen, joka ei ole ydinperheen arkea, mutta yhtä kaikki ehkä silti aivan hyvää arkea. Onko se lapsen etu, että hänet tempaistaan ydinperheeseen ja yhtäkkiä koko hänen siihenastisesta elämästään tulee vääränlaista? Hänen pitäisi yhtäkkiä iloita – eikä ahdistua – siitä, että kaksi aikuista kohdistaa häneen intensiivisesti huomiota ja odottaa häneltä positiivista reaktiota.

Pienemmän lapsen ensimmäisenä iltana omassa kodissa viisi vuotta sitten istuin hänen sänkynsä reunalla valmiina nukuttamaan hänet. Yritin silittää, mutta lapsi työnsi käden pois. Lauloin, mutta lapsi nosti käden suulleni. Sitten istuin vain hiljaa. Ajattelin, että nyt hänen ei enää koskaan tarvinnut nukahtaa yksin pimeään huoneeseen. Istuin sängynlaidalla puoli tuntia ja lapsi vain pyöriskeli. Kun nousin käydäkseni sammuttamassa keittiöstä valot, nukahti lapsi sillä sekunnilla kun poistuin huoneesta. Hän oli oppinut pärjäämään itse ja kaikenlainen ylimääräinen huomio oli vain vaikeaa ja häiritsevää. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin hän eräänä yönä nähtyään painajaista vaelsi meidän makuuhuoneeseemme ja nukahti keskelle isoa sänkyä.

Suurin osa lapsista toki asettuu mielellään ja kohtuullisen nopeasti ydinperheen lapseksi. Ottaa vieraat aikuiset äkkiä erityisiksi aikuisiksi – äidiksi ja isäksi – ja luottaa. Mutta sitten on niitäkin lapsia, joita kiinnostavat aikuisia enemmän tavarat ja samanlaisina pysyvät asiat, ja joita häiritsee huomion kohteena oleminen. Ja niiden vahingoksi keskikokoisen kaupungin asumalähiön Citymarketissa asioi 99% vaaleita ihmisiä ja yksi tumma ei voi sulautua joukkoon vaikka kuinka haluaisi. Ja vaikka kuinka se naapurin mummo tarkoittaisi hyvää, se olisi silti huomiota sille lapselle joka millään ei kestä sitä, että häntä katsotaan. Ja kun hän ei kestä niin hän käyttäytyy huonosti ja naapurin rouva pahastuu – miten kiittämätön ja huonotapainen lapsi. Ja lapsi häpeää.

Se lapsi vain haluaisi olla rauhassa. Että kukaan ei huomaisi tai pyytäisi mitään. Olisiko sellaisen lapsen ollut parempi kasvaa lastenkodissa, jossa hän olisi rauhassa saanut rakentaa käsityksensä itsestään juuri sillä tavalla erilaisena, että on kasvanut lastenkodissa, oppinut selviytymään siellä ja tehnyt elämästään riittävän hyvää. Parempi kuin että hän joutuu koko ajan mukautumaan ydinperheeseen, kiintymään ja näyttämään kiintymystä kun sitä odotetaan, vaikka se ahdistaa. Entä jos sitä ei voikaan korjata, että hän joutui vauvana makaamaan liian kauan yksin, hoitamatta? Että hän odotti, viikkoja, että joku ottaisi syliin. Että joku katsoisi silmiin. Entä jos sitä ei voikaan korjata aivan kaikkien lasten kohdalla? Ja entä jos kaikella korjaamisella vain viestittää sellaiselle lapselle, että hänessä on koko ajan vikaa. Että meille kelpaa vain tietynlainen kiintymyssuhde. Että on olemassa vain yhdenlainen oikea ja terve tapa kiintyä.

Meillä on luettu kiintymyssuhdeteoriat ja adoptio- ja sijaislapsikirjallisuus etuperin ja takaperin ja päällään seisoen. Meillä on tehty ihan kaikkea mitä kirjoissa sanotaan, keksitty  mitä kirjoissa ei sanota ja kokeiltu sitäkin. Silti meillä on lapsi, joka käyttää kaikki käytettävissä olevat voimansa, jotta ei tule rakastetuksi tai huomatuksi. Ja jonka ympärillä koko perhe käyttää kaikki voimansa, jotta jaksaisi yrittää aina uudelleen ja uudelleen osoittaa ja elää todeksi sitä miten rakastettu lapsi onkaan.

Minulla on esikoinen, joka änkää syliin, riippuu kaulassa, katsoo silmiin, haluaa kuulla että on rakastettu, haluaa pusuja ja silitystä ja lupaa isona huolehtia äidistään aina, itkee jo sitä että äiti kuolee joskus. Minulla on kuopus, joka ei halua syliin, katsoo silmien sijasta olkapäihin, jännittää kaikki lihaksensa silitettäessä, sanoo haluavansa uuden äidin, mutta työmatkani jälkeen toteaa, että en saisi olla poissa koska hän on tottunut siihen, että minä olen kotona; se on tavallista, ja tavallinen on hyvä. Minulle käy kummankinlainen kiintyminen. Kumpikin ottaa vastaan sen mitä tarvitsee. Monellakin mittapuulla pienemällä lapsella on häiriö, puute, vamma tai kykenemättömyys. Ja monen mielestä minun pitäisi olla terapeuttinen vanhempi, joka korjaisi tuon häiriön. Mutta jos keskityn vain korjaamaan, keskityn itse siihen, että lapsessa on vikaa. Keskityn siihen mitä minä haluaisin: toisen lapsen joka tarvitsisi minua muutenkin kuin tavanomaiseksi rekvisiitaksi.

Mutta minun pienempi lapseni on hieno juuri nyt. ”Äiti mä en ole ihana. Sä sanoit äsken, että mä ärsytän. Mä en voi olla ihana”. ”Sä osaat kyllä ärsyttää, olet siinä ihan superhyvä. Mutta ihana sinä olet aina. Voi olla yhtä aikaa ärsyttävä ja ihana”. Minä voin olla yhtä aikaa läheinen ja lämmin äiti ja pysyä etäällä. Voin olla yhtä aikaa varma, että tein oikein ja epäillä jatkuvasti tehneeni sittenkin väärin. Pitsapohjan tomaattikastikkeeseenkin voi laittaa – täytyy laittaa – sokeria ja suolaa. Tässä kävi nyt näin. Enää meitä ei erota mikään.

Korppeja ja supervahvaa kortisonia

Se oli jotenkin merkittävä hetki. Pitkästä aikaa vain me kaksi, samassa paikassa, tekemässä jotakin yhdessä. Vierekkäin. Emme sentään kävelleet apteekkiin käsi kädessä, mutta siltä se melkein tuntui. Istahdimme vierekkäisille palvelupaikoille. Toinen haki lisää masennuslääkettä, toinen kipulääkkeitä ja vahvaa kortisonia. Lapset odottivat autossa. Maailma oli auki, täynnä mahdollisuuksia. Ei haitannut edes se, että puoliso flirttaili oman farmaseuttinsa kanssa samalla kun minun farmaseuttini totesi tiukasti ”Tämä on sitten vahvinta kortisonia mitä löytyy, pese kädet aina sen jälkeen kun olet levittänyt sitä”. Nautin vain yhteisestä ajasta. Teki mieli ostaa jotakin juhlistaakseen tilannetta. ”Tarvitaanko me mitään? Ostetaanko laastaria?”. Puoliso ei selvästikään jakanut käsitystäni siitä, että tämä kolmeminuuttinen edusti minulle minilomaa: pahvisia palmunkuvia ja aurinkovoiteita, kirkkaat mutta lämminsävyiset valot, me kaksi ilman lapsia, shoppailua, meitä palveltiin ja meille hymyiltiin. Teki mieli ostaa matkamuistoja.

Levitin supervahvaa kortisonia käsivarren punaisen pahkuran päälle. Olin itse diagnosoinut sen tyvisolusyöväksi, mutta työterveyslääkäri vilkaisi sitä puolen metrin päästä ja totesi, ettei se ole pahanlaatuinen. Ei kyllä sanonut minkä muunkaan laatuinen. Minusta se oli kovin epäkunnioittavaa asiakasta kohtaan joka oli sentään tehnyt taustatutkimusta ja tarjosi jo hyvin perusteltuja diagnooseja. Jälkeenpäin ymmärsin, että hän ei tietenkään voinut luottaa diagnoosiini koska luuli minua ihan tavalliseksi ihmiseksi. Olin unohtanut tähdentää, että olen dosentti. Hän oli itse varmaan vain lisensiaatti, mutta ei häntä voinut siitä syyttää. Kaikilla ei vain riitä kantti tai älli tohtoriksi saati sitten dosentiksi asti. Käytetään nyt sitten supervahvaa kortisonia ja palataan lisensiaatin kanssa asiaan jos se ei hävitä pahkuraa.

Viimeistään joulukuun alkupuolella täytyisi pahkuran joko olla antautunut kortisonille tai kirurgin veitselle sillä suoraan sen alapuolelle tatuoidaan musta korpin silhuetti. Se peittää alleen viisitoistavuotiaana hankitun ruusun. Ja viimeistelee kolmen mustan sarjan. Jalkapöydässä on pieni musta graafinen merkki, jonka hakkasi paikalleen joku Aldershotilaisen kellaritatuointistudion äijä. Kollegan mielestä se näyttää tyylitellyltä työpaikan logolta. Etelä-Afrikassa Sowetossa ohikulkija luuli sitä hakaristiksi. Sylissäni oli syntyjään sowetolainen lapsi, joka sai ohikulkijan kuitenkin empimään ”That’s not a swastika, is it?” Merkki on kaivettu Helsingin yliopiston taidehistorian kirjastosta, vanhojen japanilaisten merkkien kirjasta ja tarkoittaa oikeudenmukaisuutta. Vaikka merkki on ikuistettu sen graafisen korumaisuuden eikä niinkään symboliikan vuoksi, täytyi sen merkityksestä olla joku käsitys. Saattoihan siinä vaikka lukea että kanaviillokki rules.

Toinen musta on ranteessa ja se sama kollega näkee siinä matemaattisen merkin. Aika moni mieltää sen tasa-arvoisen avioliittolain symboliksi; TYKSin anestesiahoitaja puhutteli minua luutnantiksi. Minä ajattelen, että minulla on huoleton ja tyylikäs rannekoru. Kolmannesta mustasta tulee sentään tunnistettava. Tai toki korpin symboliikasta voi kiistellä: kannanko minä tyvisolusyöpäni varjossa merkkiä siitä, että olen liittoutunut paholaisen kanssa vai tuonko kanssaihmisilleni korpin hahmossa valoa ja viisautta. Ja sitten minä taas kerron, että ei, kun korppi nyt vain on minun lempilintuni.

Että ensimmäinen hoitokorppini Martta pelastettiin kaatopaikan biojäteauman ylle viritetystä kuolemanverkosta. Se roikkui jalastaan verkossa. Kaunis viisas vanha korppi odotti kuolemaansa rauhassa. Puoliso ylsi kuitenkin vapauttamaan korpin verkosta ja toi kotiin. Sinä kesänä siihen verkkoon kuoli 300-500 lintua. Meille ehti hoitoon vajaa kymmenen. Martta oli yksi onnekkaista. Se levähti venähtäneen jalkansa kanssa muutaman päivän ja pääsi taas vapaaksi. Oikein ketään muuta eivät tuntuneet kuolevat linnut vaivaavan kuin minun puolisoani, jonka sinnikkäitä ja luvallisia lintujenvapauttamiskäyntejä kaatopaikan johtaja vertasi Guantanamon terroristin hiippailuksi. Kun verkko saatiin lopulta kuukausia kestäneen köydenvedon jälkeen poistettua eläinsuojelulain nojalla, oli puoliso yhtä uupunut ja lannistunut kuin kuolemaansa odottanut Martta. Maailma oli paha.

Käsivarteen tuleva korppi on vapaa ja viisas Martta. Se yksi joka ei kuitenkaan kuollut. Jos se jotakin symbolisoi niin elämää.

minä ja martta

Merkittäviä kysymyksiä vammaiselta

”Te olette tuollainen, miten tämän nyt sanoisi. [tauko] Teillä on hyvin korkea sietokyky.”
”Tarkoitan, että monet teidän tilanteessanne olevat vanhemmat vaatisivat jo vähän vaikka mitä. Te näytätte sietävän varsin paljon. Sietävän ja jaksavan.”

(Ja ajatelkaa, minä en ole edes kertonut heille siitä, että puoliso ei aina jaksa nousta sängystä, että aluehallintoviraston mielestä maailman toinen ebola-epidemia lähtee ihan kohta liikkeelle meidän kanalastamme, että lonkkaleikkaus meni vähän pieleen, että työtkin loppuvat pian ja että en edelleenkään osaa leipoa hyvää tavallista pullaa [miksi siitä tulee aina liian kuivaa!?])

Sitten me sanomme siellä ison sairaalan osastolla, että ehkä me nyt voisimme hakea sitä yhtä tukea ja sitä toista tukea, jos niitä kerran voi hakea. Ja kohteliaisuudelta kuulostaneen kommentin muotoillut nainen sanoo heti ja painokkaasti ”Minä voin auttaa teitä täyttämään ne lomakkeet. Voitte varata ajan aivan vain sitä varten ja täytetään ne yhdessä! Varataan se aika nyt heti. Milloin teille sopisi?” Hänen mielestään me selvästikin siedämme ja jaksamme vähän liikaa. Että yhteiskunta voisi sietää hieman siinä sivussa meidän kanssamme.

Kyllä se meille sopii. Talvirenkaatkin piti uusia vuotta liian aikaisin, koska auton nelipyörävakaus oli jotenkin pielessä ja kulutti renkaat ennen aikojaan. Voisi se olla ihan kiva, jos kaikki raha ei menisi autoon jota tarvitsee liikaa lonkkansa takia ja voisi palkata jonkun hoitamaan pienempää lasta edes kerran viikossa ettei tarvitsisi tehdä jokaista työpäiväänsä loppuun keskellä yötä.

Mutta ei töiden lomittaminen kotielämän kanssa aina pelkästään negatiivista ole. Minulla ja pienemmällä lapsella on joku hedelmällinen tietoisuudet ylittävä yhteys. Ei, en edelleenkään ole eroamassa Skepsis ry:stä. Ihmisen tietoisuutta on vaikea tutkia ja vallan hyvin voi olla, ettei vielä ole selvitetty sitä miten itse asiassa tietoisuus ei rajoitukaan yksilön fyysiseen kehoon, saati päähän. Vaan on kenties olemassa jotenkin muuten (aaltoina?), ja ehkä kytkee meidät maailmaan sen sijaan että erottaisi meidät siitä. Miten muuten selittäisin seuraavan tapahtuman. Istumme lapsen kanssa ruokapöydän äärellä hiljaa vastakkain, hän tehden läksyjään, minä lukien artikkelia siitä kuinka hiukkasfysiikassa voidaan tehdä koeasetelmia, joissa voidaan muuttaa menneisyyttä ja kuinka ihmisen kokemus omasta olemassaolostaan jatkuvana perustuu itse asiassa joukolle inhimillisiä illuusioita. Lapsi nostaa yhtäkkiä päänsä aapisesta ja sanoo:

”Mennyttä voi äiti muuttaa”.
Eikä siinä kaikki. Hän jatkaa.
”Me ollaan oikeasti vaan mielessä. Että ei olla oikeasti olemassa vaan pelkästään mietitään sitä ja tämä on niinku unta tai mielikuvitusta”
”Mun pitää mennä sun työpaikalle äiti esittään niille merkittäviä kysymyksiä, joihin ne ei varmasti osais vastata”
”Mmm. Niin sun kyllä täytyy.”

Kanalassa kun istuu kirjoitustuolilla niin varpaiden tasossa on pakkasraja, olkapäillä ehkä viisi astetta lämmintä ja tuolla kanojen nukkumaorsien korkeudella pitäisi olla kymmenen. Kanat pitävät myös musiikista. Pat Metheny Groupin The Girls Next Door (We live here, 1995) saa ne näköjään kaikki sukimaan sulkiaan. Inkeri sulkee silmänsä ja käy siipensä sulat läpi yksitellen. Miten maailmassa voi olla ihmisiä joilla ei ole kanoja? Mittailen huoltoeteistä josko siihen mahtuisi sänky. Tulisin tänne ensi yöksi nukkumaan. Mutta niille Kelan ja kunnan vammaispalveluiden virkamiehille ei saisi paljastaa, että kanat ja Pat Metheny pitävät erityislapsen äidin pystyssä. Niiden täytyy saada uskoa, että ne kymmenet lomakkeet, joissa pieni elämää pursuava ja merkittäviä kysymyksiä lausuva lapsi asettuu vammaiseksi, tukevat vanhempia parhaiten. Ei viedä sitä uskoa, ei olla niin ilkeitä. Kafkalta opittu empatia valtion virkamiehiä kohtaan kantakoon.

Maatiainen kaupungissa

Tällaisia kaupunkeja ei enää tehdä. Oikokatu kolmosen porraskäytävä, erityisesti sen kaide on tuttu ystävä. Se on yksilö, olento, tai ehkä otus ominaispiirteineen, tunnelmineen, tuoksuineen, ajan kulumisen jättämine merkkeineen. Enää ei tehdä porraskäytäviä, joilla voi olla persoonallisuus, jotka voivat olla vanhoja tuttuja vuosien takaa.

Ja sitten on E-juna 06.50 täynnä hiiren hiljaa vierekkäin istuvia ihmisiä. Ja rautatieaseman täydellisen suunnittelemattomasti synkronoitu ihmisvirta, jossa kävellään jatkuvasti ristiin yhdeksänkymmenen asteen kulmassa, mutta kukaan ei törmää keneenkään. Tällaisia kaupunkeja ei enää tehdä. Valmistus lopetettu.

Vaikka ei tätäkään kaupunkia tehty. Kuuluisat masterplanning-yritykset rakentaa kerralla kokonaisia kaupunkeja eivät tuota tällaisia kerroksia. Tällaiset kaupungit syntyvät yhtä paljon kuin niitä tehdään. Mutta miksei tällaisia kaupunkeja synny enää?

Ennen aina kävelin täällä. Kävelin lapsena kesälomilla Linnanmäellä, opiskelijana aamuyöllä Lepakon ohi kohti Lauttasaarta, sitten pääainetta vaihtaneena työssäkäyvänä opiskelijana Kirjatyöntekijänkadulta pitkänsillan yli – tai talvella jään yli – torille tai halliin. Äitinä kävelin vaunujen kanssa Vallilasta kohti Meiralla paahtuvan kahvin tuoksua; oli siinä Primulan leivätkin välissä. Pohjoisesta muuttanut pakkasi vauvan vaunuihin ja käveli pahennusta herättäen -20C pakkasessa hakemaan asuntolainaa pankin konttorista. ”Kyllä vauvalla on lämmin hyvä rouva. Ei, en kokeile sen varpaita nyt kun täällä tosiaan on vähän pakkasta, en halua avata tuota pohjoisen äidinmaidon mukana saamallani taidolla tehtyä lämpökäärettä. Rauhoittukaa vaan”. Kävelin ristiin rastiin. Kävelin sateessa, tuulessa, yritin tähdätä Aleksanterinkadulle aina kun sataa suuria lumihiutaleita iltapimeässä.

Kerran en kävellyt vaan istuin raitiovaunussa kun Krunikasta nousi kyytiin vanha mies, jonka kasvoilla ei ollut väriä. Hän oli aivan kirjaimellisesti harmaa.

Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko olin alkanut nähdä kuolleita (ja siis kuolemanjälkeistä elämää oli olemassa) tai sitten oli olemassa joku sairaus tai ominaisuus, joka tekee ihon täysin harmaaksi. Siihen aikaan kännykällä pystyi vain soittamaan ja tekstaamaan. Kesti hetken päästä tietokoneen ääreen – opiskelijoiden atk-luokkaan – selvittämään joutuisinko eroamaan Skepsis ry:stä. Uskoin mieluummin siihen, että miestä vaivasi harvinainen argyria, joka on seurausta hopeapölyn nielemisestä jossakin muodossa. Toki myös se puhui kuolemanjälkeistä elämää vastaan, että mies osti lipun.

Sitten kun jaksoi tarpeeksi kauan näpyttää säveltäjille, sanoittajille ja sovittajille tekijänoikeuskorvauksia tietokantoihin, sai Teostolta työsuhde-etuna lounasseteleitä. Ne kädessä kävelimme puolison kanssa ympäri kantakaupunkia tyypittäen ravintoloita. Viikon aikana säästyneillä lounareilla kustansi jo hyvästäkin ateriasta vähintään puolet. Silloin oli se vaihe kun liian monen ravintolan ainut kasvisannos oli joko täytettyä munakoisoa tai grillattua vuohenjuustoa – joskus jopa vuohenjuustolla täytettyä munakoisoa. Via tuli Erottajan lähelle kreivin aikaan ja tarjosi punajuuripastan lisäksi monta muutakin perushyvää kasvisruokaa kohtuuhintaan. Ja sittemmin kasvissyöjän ihmisoikeudet ovat kaupungissa vain parantuneet. Vaikka vieläkin ollaan valovuosien päässä siitä New Yorkin aasialais-fuusio-vegaani paikasta, jonka ruoka oli ihmisoikeusrikkomus siinä mielessä että sen herkullisuus asetti riman niin korkealle, että valtaosa tavisravintoloissa syövillä ei käytännössä ollut ihmisarvolle sopivaa ruokaa lautasellaan.

Nyt maatiainen on palannut kaupunkiin. Se on sopivasti sateisen harmaa. Kaupunki, ei se maatiainen. Punaiset kengät täällä taas.

”Joo mä kävelen sinne penkereelle siitä pysäkiltä”
”Ehdin varmasti siihen S-junaan sitten jos oikaisen siitä puiston poikki”
”Jos oikein nopsaa kävelen, niin ehdin hyvin kahdeksaksi”

Huomaan, että näköjään minulle ei olekaan tehty lonkkaleikkausta, jonka leikkauslinjat eivät ole vielä kunnolla luutuneet. Joskus yllätän itsenikin.

Tämä olisi sitä aikaa itselle, jota työterveyspsykologi kehotti ottamaan. Tulisin tänne kävelemään. Ja vierellä saisi kävellä, jos keskustelisi maailmasta sillä tavalla ihmetellen ja iloiten. Siitä miten jännää on, että voikukka voi kasvaa asfaltin läpi. Tai että miten ihania hevoset ovat. Tai kuinka jännää olisi lentää, miksi Katto Kassinen on silti idiootti, tai että tuleeko toast skagenista parempaa jokiravuilla ja siian mädillä – kalliimpaa toki, mutta tuleeko siitä parempaa kuin merenpohjasta karusti raavituilla katkaravuilla. Ja vaikka siitä miten monilla eri tavoilla ihmiset liikkuvat suunnittelematta täysin synkronoidusti: tekevät kehoistaan kollektiivisen ameebamaisen yhden, vaikka jalkapallojoukkueena. Ja sitten päätyisi leffaan. Jonka jälkeen ei olisi kuitenkaan vieläkään kiire mihinkään.

Kotona odottaa haukka, jolla on kaihi, mutta valtavasti elämänhalua. Puoliso, joka on terve ja hieno, muttei halua elää. Lapset, joita pimenevät päivät väsyttävät ja jotka toivovat, että lähtisimme taas Ranskaan. Kanat, jotka tunnistavat minut ja elämöivät vieraille. Siellä odottaa koti, joka tuoksuu lämmitetylle leivinuunille. Vaikka olin kyllä kotona nämä kaksi päivää. Vähän eri paikassa vain.