Month: November 2014

Edustava kansalainen, palveluksessanne

En ollut tiennyt sitä aikaisemmin, mutta juuri tätä hetkeä olen odottanut ja toivonut. Kirje alkaa “Hyvä vastaanottaja. Sinut on valittu.” Vähän myöhemmin korostetaan vielä “Haastatteluun valittua ei voi korvata kenelläkään toisella”. Olen valittu ja korvaamaton. Ja kuulkaa vielä mihin tarkoitukseen: edustamaan Suomen kansalaista tutkimukseen, jota seuraavat “niin media kuin päätöksentekijätkin”. Tulee hyväksytty olo. Kelpaan tavallisen kansalaisen malliksi.

Tilastokeskus kertoo, että haastattelu on helppo, eikä siihen tarvitse valmistautua etukäteen. Mutta miksi sitten kirjeen mukana tulee “Suomi lukuina 2014” tietolehtinen. Pientä tekstiä, kaavioita ja taulukoita sivu toisensa jälkeen. Tuonti, vienti ja kauppatase, miljardeina. Julkisyhteisöjen alijäämä ja velka, prosentteina bruttokansantuotteesta. Toimialojen osuus bruttoarvonlisäyksestä.

Tässä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko alan valmistautua huolella tai vältän vastaamasta kenellekään tuntemattomasta numerosta soittavalle. Jatkan hetken pänttäämistä, olisi niin hienoa olla luottamuksen arvoinen kansalainen. Viime vuonna Suomessa oli 4 290 000 munivaa kanaa tai kananpoikasta ja suomalainen söi keskimäärin 21kg kananmunia. Tai entä tämä: ikäni ja koulutusasteeni perusteella arvioituna minun palkkani pitäisi olla 4800 euroa kuussa. Se on ilmeisesti vähän niin kuin ammattiurheilijoilla että lyhyen uran aikana tienataan tiivistettynä sama kuin normikansalaiset tavallisen pitkän työuransa aikana. Erona on se, että urheilijoiden lyhyt ura tahkotaan nuorena ja sen jälkeen alkoholisoidutaan. Meillä tutkijoilla tulee ensin rahan suhteen kuiva kausi kun kouluttaudumme vuosikymmeniä pienillä palkoilla ja apurahoilla ja oikea peliura kestää sitten kymmenen vuotta ennen eläköitymistä. Silloin sitä vasta pelataankin. Kyynärpäät ja taklaukset ja kaikki ruma on pelissä, eikä kukaan vihellä poikki. Opetus- ja kulttuuriministeriö vain hykertelee ja hieroo käsiään yhteen niin että kitkan lämpö kompensoi sydämen ikijäätä. Mutta ei minun kuukausipalkkani ala nelosella. Ehei.

Kuluttajabarometritutkimuksen haastattelija soittanee tulevalla viikolla. Hän kysyy minulta kuulemma mielipiteitäni ja odotuksiani oman ja Suomen talouden kehityksestä sekä matkailustani koti- ja ulkomailla. Mutta hän pettyy varmasti: ei minulla ole oikein odotuksia eikä mielipiteitä. Eikä oikein talouttakaan. Raha riittää hyvin juuri siihen mihin pitääkin, mitään ei jää säästöön eikä sijoiteta eikä edes liikene sukanvarteen. Opintolaina tulee maksettua ensi kuussa ja se satanen kuussa aletaan säästää, että päästään ehkä kymmenen vuoden päästä koko perheellä pienemmän lapsen syntymämaahan kahden viikon lomalle. Ehkä onnistun tiivistämään tämän suuren taloustilannekatsaukseni lyhyeen ja johdattelemaan Tilastokeskuksen tutkijan kysymään minulta tämänhetkisen elämäni kannalta mielekkäämpiä asioita. Voisin valmistautua miettimällä hänelle valmiiksi kysymyksiä kuten vaikka tämän:

“Kuinka monta kertaa teitä on kutsuttu kauniiksi kuluneen neljän viikon aikana?”

“Kiitos kysymästä, olipa oikein ilahduttava kysymys joka varmasti korreloi keskivertosuomalaisen hyvinvoinnin kanssa ja mikä ettei kieli myös luottamuksesta oman talouden ja kansantalouden noususuhteisuuteen. Vastaan oikein mielelläni: juuri eilen kaksi kertaa. Olin lähdössä viettämään pikkujouluiltaa puuvillamekossa, punaisissa tennareissa ja punaisin huulin. Ensin puolisoni totesi, että ei ymmärrä maailmasta mitään jos kukaan ei juhlaillan aikana nappaa minua kainaloonsa ja vie luolaansa. Että tokihan maailmassa on todella kauniita, solakoita ja timmejä naisia, mutta paljon vähemmän tällaisia persoonia, joiden kauneus on paljon vastustamattomampaa koska se pulpahtelee mielenkiintoisesti esille vähän mistä sattuu. Kuulkaa hyvä haastattelija, eikö ollutkin kauniisti sanottu? Voitte merkitä sinne, että parisuhteen pituus 14 vuotta ja 9 kuukautta; saatte siten vähän niitä numeroitakin niin ei tule esimiehellä sanomista. Eikä siinä vielä kaikki. Heti perään pienempi lapseni tarttui minua kädestä ja katsoi pitkään kasvoihin. Häntä oudoksutti kovasti huulipuna, jota en juuri koskaan käytä. Hän näytti huolestuneelta ja kysyin mistä se johtui. Kuulemma näytin siltä, että joku kuitenkin nappaa minut illan juhlissa ja varastaa häneltä pois koska haluaa naimisiin kanssani. Ajatella. Että ihan kaksi kertaa.”

Seuraavaksi ehdotan haastattelijalle kysymystä:
“Kuinka monta kertaa, ja minkälaisissa tilanteissa, olette kokenut itsenne merkittäväksi jonkun toisen hyvinvoinnin kannalta?”

“Erittäin mielekäs kysymys, kiitos, kylläpä te siellä Tilastokeskuksessa olette heittäytyneet vallan syvällisiksi. Toisten hyvinvoinnista vastaaminen kyllä on tutkitustikin tehokas keino edistää myös omaa hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan. Juuri eilen istuin kolmatta päivää villilintujemme hoitohuoneen häkissä ja opetin muutaman viikon vanhaa kesykyyhkyä syömään ja juomaan vettä itse. Sen emo oli ruokkinut sitä siihen asti. [Edellisen blogipostauksen lukeneille tiedoksi, että universumi osoitti inhimillistä kykyä katua paskamaisuuttaan ja järjesti vielä samana päivänä hoidettavakseni kyyhkynpoikasen]. Kastoin etusormeni veteen ja vein linnun nokan sivuun pisaran kerrallaan. Muutaman kymmenen pisaran jälkeen en enää tuntenut sormeani: siinä määrin kylmää tuo juomavesi oli. Mutta joka kerta kyyhky napsutti nokallaan pisaroita suuhunsa enemmän ja lopulta se ymmärsi mistä sormi kaappasi vettä ja kumartui varovasti juomaan itse kulhosta. Se oli hieno hetki. Ei ole keino eikä mikään ihmiselle opettaa ihmislapsi syömään, tai kyyhkyemolle opettaa poikasensa syömään. Vähän enemmän vaatii sinnikkyyttä ja yrittämistä jos ihminen opettaa kyyhkynpoikaa juomaan ja syömään. Se taito on sille kuitenkin elämän ehto ja eilen minä tein sen.”

Sitten voin vähän tulla vastaan ja ehdotan viimeiseksi talousaiheisen kysymyksen:
“Minkälaisessa tilanteessa teistä on tuntunut, vaikka perusteettomasti, että olette luottavainen oman taloutenne suhteen?”

“Jälleen todella mielenkiintoinen kysymys. Tänään oli juuri sellainen aamupäivä. Menin kanalaani aamukäynnille ja löysin heinäpesästä kaikkiaan kolme munaa. Tunnistin munien koosta ja muodoista kenen munia ne olivat ja totesin tyytyväisenä, että kaikki kolme isoa kanaa munivat nyt. Alamme saada kahdesta kolmeen kananmunaa päivässä. Täytyy sanoa, että minulle tuli miltei omavarainen olo. Tunne siitä, että saan omalla työlläni aikaan ruokaa pöytään. Eikä välillisesti ja abstraktisti liikkuvien valuuttainstrumenttien kautta vaan aivan konkreettisesti kantamalla tuoreita kananmunia kanalasta keittiöön. Otin saman tien pyöräni autokatoksesta, poljin markettiin ja ostin kanoille luomuruukkusalaattia, persiljaa ja herneitä. Kiitokseksi. Ja katsokaas, tämä saattaa vaikuttaa perusteettomalta luottamukselta tulevaisuuteen, mutta haastaisin teitä kuitenkin miettimään kumpi onkaan perusteetonta: luottamus siihen, että kanan pyrstön alta tipahtaa muna kerran vuorokaudessa vai luottamus markkinatalouden kupliin ja abstrakteihin liikehdintöihin?”

Ja kaikki mediat ja päättäjät tietysti haluaisivat tietää kuka se oli se juuri yksi niistä tuhannestakahdestasadasta kansalaisesta, joka kasvatti kanoja. Varaan jo ensi vuoden kalenterista aikaa lausuntojen antamiselle. Ensin sen kalenterin täytyy matkata luokseni englannista, josta löytyi maailmankaikkeuden ainoa tyylikäs ja funktionaalinen kalenteri. Maksoin sen virtuaalirahalla, jota luotoksikin kutsutaan.

Advertisements

Haista paska Universumi

Tunnustakaa, kuka se teistä on? Kuka kielii Universumille mitä tässä blogissa kirjoitan? Ensin luulin, että se on pelkkä valitettava yhteensattuma. Että kun kesällä kirjoitin pulusta ja siitä miten ihmeellistä on että lajirajat voivat liudentua jokapäiväisen yhteiselon seurauksena ja kuinka ihmeellisen merkittävään aikaan minun elämääni tuli ystävä ihan yllättäen taivaalta. Tai pesästä. Ja että kuinka hassua on, että lintua voi rakastaa niin että sydäntä puristaa.

Kun kirjoitin: “Me olimme yhdessä ihmis-pulu-symbioosi. Jollakin lailla viallisia kumpikin, mutta pysyimme pystyssä vierekkäin.” (lue koko kirjoitus täältä)

Niin seuraavana päivänä pulu löytyi kotoa kuolleena. Luulin, että se on ilkeä sattuma. Mutta kun eilen kirjoitin, että olen huojentunut, ettei viimevuoden esikoulupainajainen enää jatku, etten joudu keskeyttämään sitä kolmeen tuntiin puristettua seitsemän tunnin työpäivääni ainakaan siihen, että minulle soitetaan pienemmästä lapsesta kesken päivän. Ettei se kurkkua kuristava tunne enää palaakaan, joka vei kaikki voimat. Niin tänään minulle soitetaan kesken koulupäivän. Niin, että haista vittu paska universumi. Onko tämä nyt tulkittavissa niin, että jos kertoo siitä, että joku asia on hyvin niin seuraavana päivänä se viedään pois?

Ja kaiken huipuksi, kun töissä yrittää sitten orientoitua siihen vähään aikaan mikä on jäljellä, ja päättää piristää itseään ja harhauttaa ajatuksiaan ontumalla paperikauppaan ostamaan uuden kalenterin – koska on siis saanut työsopimukseensa jatkoa ja kalenteri siten tulee tarpeeseen – niin ainoat kalenterit, joissa näkyy viikko kerrallaan ovat violetteja! Vittu violetteja! Kuka ostaa violetin kalenterin? Sitten kun linkuttaa takaisin työhuoneelleen eikä ole yhtään helpottunut siitä, että olisi saanut ostettua hyvän kalenterin, niin pistää ihan vähän vihaksi.

Mutta onneksi työhuoneella odottaa japanilainen kostaja. Jatko-opiskelija, joka selittää kirkasotsaisena (jos tarvittaisiin joku havainnollistamaan, mitä ‘dead-pan komiikka’ tarkoittaa, tämä opiskelija pitäisi palkata siihen hommaan) kuinka oli Suomeen muutettuaan niin kovin iloinen, että hänen ovelleen asti tultiin keskustelemaan hänen kanssaan. Yleensä keskusteluintoisia kanssaihmisiä oli oven takana kaksi, ja heillä oli aina luettavaa hänelle. Kerta toisensa jälkeen opiskelija otti vastaan luettavat ja odotti seuraavaa kertaa kun teksteistä pääsi keskustelemaan ovelle tulijoiden kanssa. Kunnes häntä alkoi vaivata suhteen toispuolisuus. Seuraavan kerran kun ovelle kolkuttelijat saapuivat, hän esitti heille, että koska tähän asti hän oli kiltisti lukenut kaikki materiaalin mitä hänelle oli annettu, voisi hän nyt vuorostaan antaa heille luettavaa. Sehän olisi vain vastavuoroista ja oikeastaan ihan reilua. Japanilainen jatko-opiskelija ojensi jehovantodistajille artikkelin, jonka aiheena oli epistemologinen pluralismi. “Sitten kun olette lukeneet sen niin voitte tulla taas, keskustellaan sitten siitä!” Mutta oveen ei enää koskaan kolkutettukaan.

Päiväänsä voi parantaa myös parantamalla toisten päivää. Se toimii aina. Japanilaisen jatko-opiskelijan jälkeen työhuoneen rauhan rikkoo ihmisoikeusjärjestön aktiivi.

“Hei täällä Antti Amnestylta. Soittelen kun sä allekirjoitit sen translakiuudistusvetoomuksen. Että kiitos siitä.”
“Joo hei, jos sä aiot kysyä mua kuukausilahjoittajaksi niin soititpa kuule oikeaan aikaan. Mä sain juuri kuulla, että mun työsopimusta jatketaan niin voin hyvin alkaa rahoittaa teidän toimintaa.”
“No hei mahtavaa. Siis. Tosi mahtavaa. Kylläpä mä osasin soittaa oikeaan aikaan”
“Niin osasit. Tosi hyvin tehty!”
“Tosi kiva. Moi!”
“Moi!”

“Moi täällä taas Antti Amnestylta. Tää vois onnistua helpommin jos mä muistaisin kysyä sun osoitteen että saan lähetettyä tän infopaketin”
“Joo, se auttaa aina”

Vielä kotona tekee mieli heittää Arabian astioita ikkunasta läpi. Hypätä itse ikkunasta läpi. Heittää bioroskis seinään niin että viikon vanhat kalanperkeet valuisivat ruskeina haisevina noroina pitkin Tapettitalon 1960-luvun paperista tapettia. Saatana ainut päivä viikosta, että olisi saanut tehdä täyden työpäivän suunnilleen ihmisten aikaan. Mutta ei. Ei tässä sitten muuta. Vedetään eilen leivottuja pipareita eikä vieläkään laihduteta näitä saakelin seitsemää ylimääräistä kiloa, joita iloisesti kertyy lonkkavaivaisten narttujen lanteille.

Oodi opettajalle

Pienemmän lapsen tarrajuhlasta tuli kotiin kortti, jossa opettaja onnittelee lasta runolla. Eikä sitä runoa ole lainattu runokirjasta, hassusta Yökyöpeli-lorukirjasta, ei laulun sanoista eikä edes vähän muunneltuna jostakin ajatelmavarannosta. Hassun runon joka ikinen säe kertoo, että opettaja on kuunnellut lasta, halunnut ymmärtää ja tavoittanut asioita, joilla pienelle on väliä. Itkeä pillitän kortin kanssa keittiön lattialla. Että viimeinkin on joku jota kiinnostaa selvittää kuka meidän lapsemme on. Joku muukin kuin me, joka viimein tavoittaa lapsen kaiken sen kipeän ja kovan uhman takaa. Ei hätkähdä eikä luovuta vaan uskoo ja luottaa siihen, että lapsi kyllä pystyy. Siihen menee vain aikaa.

Muistelen aikaa vuosi sitten. Kun pienemmän lapsen nyrkit puristuivat kiinni, ääni muuttui kireäksi ja hengitys kiihtyi kun lähestyimme aamulla päiväkotia. Viimeisen mutkan jälkeen pää painui alas ja jalkoja sai käskeä. Eskariin piti mennä taas epäonnistumaan. Kohtaamaan aikuisia, jotka yrittivät etsiä keinoja: ostivat ajastinkelloja ja istumatyynyjä, kuvakortteja ja nyrkkeilysäkkejä. Jotka kurssittautuivat aggressiivisen lapsen kohtaamisessa, pitivät päivä toisensa jälkeen kiinni ja eristivät eteiseen. Kysyivät asiantuntijoilta mitä heidän pitäisi tehdä. Kysyivät meiltä mitä heidän pitäisi tehdä. Mutta kukaan ei tiennyt. Näin kuinka kiertävä erityisopettaja roikkui ovessa ja piti sitä kiinni kaikilla aikuisen voimillaan kun kuusivuotias raivosi toisella puolella. Aikuiset purkivat pahaa oloaan itkemällä meille vanhemmille. Ja joka päivä pienen piti mennä toteamaan, että ei pysty, ei osaa, ei sovi, eikä ole hyvä.

Joulun alla lapsi oli jo niin paniikissa, ettemme voineet enää kävelyttää häntä yhtä ainutta kertaa päiväkotiin. Järjestimme työmme aamuyövuoroon ja iltayövuoroon ja lapsi jäi kotiin. Istuimme keittiön lattialla, saunan lattialla, eteisen lattialla ja käytävän lattialla, itkevän ja raivoavan lapsen kanssa ja otimme vastaan päivä toisensa jälkeen vihaa ja pettymystä – valtavan suuria tunteita kovin pieneltä lapselta. Eikä yksikään toinen aikuinen ottanut meiltä mitään kantaakseen. Tukena tarjottiin huolestuneita katseita, syyttäviä osoittavia sormia, joista seurasi vuorovaikutusvideointeja – jotta voitiin todeta, että lapsen ja aikuisten välillä on erityisen lämmintä ja läheistä vuorovaikutusta. Mutta ketään ei kiinnostanut tavata lasta. Viettää rauhassa aikaa, tutustua ja selvittää mikä saa lapsen nauramaan tai kiehumaan.

Tänä syksynä melkein jokainen koulupäivä on ollut haasteellinen. Mutta lapsi juoksee joka aamu mielellään koulutaksiin ja minä voin jättää huolet koulupäivän ajaksi opettajalle. Odotin pitkään niitä soittoja keskellä päivää, niitä huolestuneita yhteydenottoja tai niitä itkuisia silmiä joita päiväkodin eteisessä täytyi valmistautua kohtaamaan. Mutta niitä ei tullut. Sen sijaan tuli viestejä siitä kuinka mielenkiintoista oli, että vielä melkein kahdenkymmenen erityisopettajavuoden jälkeen saa tehdä töitä lapsen kanssa, joka haastaa miettimään työtä aivan uusiksi. Ja sitten pitkien, pitkien viikkojen jälkeen kortti, joka on rakkaudentunnustus opettajalta lapselle. Ja nimenomaan tälle lapselle.

Tulevat opettajat kysyvät minulta kerta toisensa jälkeen miten lapsia opetetaan ja kasvatetaan, mutta erityisesti miten heitä pidetään kurissa. Poimii mistä tahansa mediasta kasvatusta, koulua tai opettajan työtä koskevia asiantuntijalausuntoja niissä käsitellään sitä kuinka lapset pidetään kurissa; tai sitä miten nykyään opettajat eivät osaa pitää lapsia kurissa. Aikuiset kuulemma pelkäävät lapsia, kohtelevat lapsia kuin pieniä aikuisia, antavat lasten pompotella itseään ja muuttua lapsityranneiksi. Jäähytuolit ovat hyviä ja pahoja, äänen korottaminen on erityisen paha, yksin ei saa jättää ja sylissä täytyy pitää vaikka lapsi kirkuisi paniikissa haluavansa pois. Opiskelijoiden kasvot pysyvät tyhjinä tai valahtavat epäuskoisen turhautuneiksi kun yritän selittää, että nimenomaan silloin kun keskittyy kuriin, päätyy usein menettämään sen. Opettajan täytyy ansaita lapsen luottamus yhtä lailla kuin lasta vaaditaan ansaitsemaan opettajan luottamus. Ja se on opettajan työtä: luottamuksen ansaitseminen ja sen arvoisena pysyminen. Siihen ei ole oikotietä, ei pedagogisia kikkoja eikä didaktisia menetelmiä. Mutta sen jälkeen ei tarvita kuria. Ja siitä tunnistaa hyvän opettajan.

Ja se runo. Se ei ole mestariteos, ei harkitun kaunis ja kyyneleitä heruttava. Siinä on sanoja ja lauseita, jotka kertovat lapselle, että hän voi luottaa siihen että opettaja on hänen puolellaan. Sen ei tarvitse kertoa tai esittää vanhemmille tai isovanhemmille yhtään mitään.

Neljä litraa rypsiöljyä

Tiede ja sen tekeminen on parhaimmillaan sellaista, että unohtaa katsoa kelloa ja kun sitten paniikissa juoksee autolleen että ehtisi kotiin ennen koulusta tulevia lapsiaan niin onkin päivän aikana unohtanut minne pysäköi aamulla autonsa. Siinä on kyse intohimosta ja oivaltamisesta ja ilosta. Erilaisista tavoista haarukoida maailmaa ja sen ilmiöitä. Olin aina ajatellut, naiivisti, että erilaiset ymmärtämistavat täydentäisivät toisiaan ja että ihmisillä jotka tekevät samankaltaista työtä ja tunnistavat myös omalla kohdallaan sen ilmiön, että aika katoaa, olisi hyvä tahto toisiaan kohtaan. Että erimielisyys ei tarkoittaisi taistelua siitä kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä koska tokihan kaikki ymmärtäisivät miten ylimielistä olisi väittää tietävänsä varmasti totuuksia maailmasta. Että sitten kun ei jakaisi tai ymmärtäisi toisen ajatuksia niin siitä huolimatta kunnioittaisi sitä ihmistä ja niitä ajatuksia jos ja kun tunnistaisi että ne nousevat samasta palavasta tahdosta ymmärtää maailmaa koko ajan paremmin.

Mutta me käytämme sanoja ‘leiri’, ‘vastustaja’ ja ‘paradigmojen sota’. Me kiirehdimme tietämään toisten puolesta, lyttäämään toisia ja puolustamaan omia näkemyksiämme niin, että se poissulkee toisia näkemyksiä. Ensin ajattelin, naiivisti, että vain tieteentekijät jotka matkaavat iloisesti ja huolettomasti tieteen positivistisessa ytimessä, ajatellen että aivan kaikesta voidaan tuottaa totuuksia mittaamalla, olisivat tietämättömyyttään sitä mieltä, että muut eivät kuuluisi heidän maailmankartalleen. Koska keskellä on tietysti hyvä köllötellä, eikä silloin osaa eikä edes oikein kannata kyseenalaistaa tekemisiään. Mutta aivan yhtä lailla ne tieteentekijät, jotka tunnistavat että tiede itsessään on ihmisen kehittämä ja jatkuvasti muokkaama järjestelmä, ovat valmiita nostamaan nyrkit pystyyn.

Tutkija joka sanoo, että kaikki mitä ei voida mitata on uskomusta ja spekulaatiota eikä siten tiedettä (eikä avaa juuri lainkaan sitä mitä kaikkea “mittaaminen” on ja kuka sanoo miten mitataan), käytännössä toimittaa kunnon palleaiskun sille tutkijalle, joka ymmärtää tieteen itsessään, ja oman tutkimuksensa sen osana, sarjana uskomuksia ja väliaikaisia, tarkentuvia ja kehittyviä totuuksia. Mutta miksi sen henkeään haukkovan tutkijan pitää lyödä takaisin?

Tulin kotiin kolmen päivän konferenssiputken jälkeen. Pyöräilimme lasten kanssa uudessa lumessa alikulusta marketille ostamaan perjantain karkkeja. Pienempi lapsi tinttasi isompaa lasta nyrkillä rintaan kassajonossa. Sähisin hampaideni välistä isommalle lapselle, että uskallakin lyödä takaisin. Paluumatkalla alikulussa isompi lapsi valaisi minulle tietämättään myös edellisten päivien kulkua:

“Se on aivan epäreilua kun tuo saa lyödä ja minä en saa lyödä takaisin!”

Kolmen päivän konferenssiputkea oli edeltänyt viiden päivän ihmissuhde- ja emännöintitaitojen intensiivinen lämmittelykurssi. Ensin olivat tutkimusryhmän pikkujoulut, meillä, sitten lapsuudenystävien yövierailupikkujoulut, meillä, seuraavana iltana adoptioperheiden tapaaminen, meillä. Joka toinen ilta kun meillä ei ollut ketään oli silloinkin aivan liian pitkiä keskusteluita aamyöhön kaikissa mahdollisissa medioissa: joskus silmät itkusta turvonneina, joskus vatsalihakset naurusta kipeinä. Viiden lämmittelypäivän jälkeen saapunut konferenssin amerikkalainen emännöitävä ei ollutkaan yltiösosiaalinen verkostoituja vaan vierihoidettava entinen kirjastotyöntekijä: viihdytin, kuljetin, odotin, rohkaisin, keksin puheenaiheita, esittelin ja juttelin ja neuvoin mistä saa ostettua uuden käsilaukun ja opastin takaisin hotellille.

Konferenssiputken päätyttyä vietin tarkasti kellotettua laatuaikaa puolison kanssa Prismassa. Ostimme muun muassa neljä litraa rypsiöljyä, jossa uppopaistettaisiin kuudelletoista ruokailijalle fish & chipsejä, meillä. Hevi- ja leipäosastojen välissä oli Marttojen glögitarjoilu. Elleivät ne paidat olisi niin rumia niin olisin käynyt esittäytymässä, selvittänyt kuluneen viikon tapahtumat ja ottanut vastaan kunniajäsenyyden, huivit ja pinssit ja paidat ja kaikki. Paitsi että Martat olisivat kysyneet teinkö yhtään ruokaa itse, leivoinko mitään, siivosinko edes kunnolla, tai että jaksoinko kiinnostua aina jokaisen ihmisen tarinoista ja innostua läsnäolosta kuten hyvä emäntä. Ja kun katsoisin hiljaa maahan ne osoittaisivat minulle viereistä pöytää, joka olisi itsekkäiden akateemisten rouvien kerhon pöytä. Siellä jaeltaisiin glögin ja pipareiden sijasta kuohuviiniä ja korvatulppia.

Paha putki

Joskus on tämmöisiä päiviä, että oikein mikään ei mene vikaan. Lapset juttelevat aamupalapöydässä kuin ihmiset, puolisoa on virkistänyt sohvalla nukkuminen ja koirat ovat kiitollisia kun ovat saaneet nukkua parisängyssä puolison paikalla. Koulutaksi tulee ajallaan, ripsiväri ei osu luomeen vaan ripsiin, kahvi on hyvää, lempikuppi on puhtaana, uusi takki näyttää vieläkin hemmetin hyvältä ja siitä löytyy koko ajan lisää jännittäviä taskuja.

Autossa on polttoainetta ja pissapojan nestettä, työpaikan pihasta löytyy hyvä parkkipaikka. Ensimmäinen palaveri on hyvä ja mielenkiintoinen. Toinen palaveri on hyvä ja mielenkiintoinen. Tulostimen paperi ei lopu kesken. Työnantajalta tulee sähköposti, jonka otsikko on “Työsopimuksesi” ja viestin sisällössä kutsutaan käymään. Sitten pienempi lapsi soittaa koulutaksista matkalla kotiin ja ounastelen äänestä, että nyt on viimein jotakin haastetta tiedossa. Mutta kotiin tullaan tarravihkon kanssa; “Oikein hyvä päivä!” lukee vihkossa hiiritarran vieressä. Kanalasta löytyy muna ja hoitolintujakaan ei ole vaatimassa ruokaa. Nukun puolen tunnin päiväunet, ensimmäiset varmasti puoleen vuoteen, eikä ole edes yhtään syyllinen olo.

Laitan ruokaa ja pienempi lapsi haluaa tanssia Pharrel Williamsia. Kehittelemme yhdessä tissitanssin tai rintalihastenesittelytanssin. “Miks te noin tanssitte?” ihmettelee isompi lapsi. “No katso jos haluaa tehdä vaikka vaikutuksen johonkin niin voi esitellä rintaansa: joko rasva- tai lihaskudosta”. Isomman lapsen naama menee kurttuun. “Sitten kannattaa toki tarkkailla sen toisen ilmettä. Esimerkiksi jos se alkaa näyttää tuolta kuin sinä nyt niin sitten se ei ole vaikuttunut ja kannattaa lopettaa se tanssi”. Lisäkehittelynä tanssiin liitetään vielä huiman akrobaattinen hyppytemppu, jossa lapsi ottaa vauhtia ja heittää tuplaylävitoset minun ylhäällä huitoviin käsiini. Sitten muistan ruoan, joka on ollut uunissa jo liian kauan. Mutta se ei olekaan palanut vaan juuri sopivasti valmis uunista ulos. Tässä kohtaa alkaa jo ihan vähän nyppiä tämä putki. Eikö nyt yhtään mikään muka mene vikaan?

Isompi lapsi on löytänyt Lego-lehdestä kauko-ohjattavan Technics kaivurin, joka maksaa vain 185 euroa. Hän on laatinut kauniisti hileliimalla koristellun kirjeen, jossa lukee kuinka hartaasti hän toivoo saavansa kaivurin. Tekevänsä vaikka mitä töitä ja keräävänsä rahaa. Kerron, että kirje on hieno, mutta että 185 euroa on järkyttävän suuri raha lelusta. Lapsen alahuuli väpättää, mutta jatkan “Kuvittele, että jollain tosi rikkaalla olisi tuhat euroa ja se päättäisi ostaa koko rahalla lehmän pierua purkissa. Voisihan se tehdä niin, se on sen rahaa. Mutta samaan aikaan olisi ihmisiä, vaikka sen naapurissa, joilla ei olisi oikein rahaa ostaa edes aina ruokaa tai ainakaan uusia toppahousuja lapsille. Ja se yksi vaan käyttäisi tuhat euroa lehmänpieruun. Niin mitä olet siitä mieltä? Eli niinkun minkälainen sosiaalinen omatunto sillä siinä tilanteessa olisi?” Lapsen alahuuli lakkaa värisemästä vaikka juuri todella tyylittömästi ja tunteettomasti rinnastin hänen suuren toiveensa eläinperäiseen metaanikaasuun. Hän miettii hetken ja sanoo ettei haluakaan kaivuria. Odotan, että oman huoneen ovi paukahtaa kiinni tai toivelappu löytyy revittynä vessanpöntöstä. Mutta hetken päästä hän tulee innoissaan näyttämään vanhoista Technics-osista koottua kaivurin kauhaosaa.

Tässä on jo ihan viimeiset hetket käsillä. Kohta alkaa lasten nukkumaanmenoaika, ja yhä vain lastenhuoneesta kuuluu iloinen laulu ja puhe ja leikin riemu. Kumpikin keskustelee rauhassa ja hyvällä tuulella. Toinen huomioidaan kohteliaasti viimeiseen asti: “Mä pierasen, haittaako?”, “No haittaa vähän. Tai ei se haittaa”, “No kiva, kiitos”.

Tähän on nyt ihan pakko saada särö tähän päivään. Eihän tätä kestä.

Kävelen koirien kanssa syyspimeää omakotitalolähiön tietä ja jo kaukaa näkee, että yhden talon pihassa on moniväriset jouluvalot, jotka vilkkuvat. Vielä niin, että sen vilkkumisen rytmi vaihtelee. Harkitsen, että menisin soittamaan ovikelloa ja huomauttaisin asiasta. “Hei, iltaa. Ihan ajattelin vain kertoa, että nuo teidän valot on ihan helvetin rumat ja tyylittömät. Että ei mulla muuta. Ei kestä kiittää. Eikä mulla ole kiire, voin vaikka jäädä auttamaan jos haluatte ottaa ne pois”.

Ei, säröä ei tule. Ihan kamala päivä. Ahdistaa käydä nukkumaan. Mitä jos huomenna jatkuu sama putki? En kai minä voi olla positiivinen-iloinen-selviäjä-vaikeista-tilanteista-huolimatta, jos niitä vaikeita tilanteita ei tule! Tässä on nyt yhden ihmisen identiteetti vaakalaudalla hei. Universumi, nakkaa edes yksi pihajäällä liukastuminen ja superior pubic ramuksen uudelleenmurtuminen. Pretty please.

Rakkaudesta

Mitä 37-vuotias nainen – äiti, puoliso, koirakumppani – tekee vapaalla vuorokaudella? Tehosuorittaa asioiden keventämistä yksi kerrallaan. Paitsi ehkä ruokavalion. Tähtää siihen, että vuorokauden jokainen tunti päättyy kevyemmin kuin alkoi. Strategiassa on kolme ulottuvuutta: rakkaus, rakkaus ja rakkaus.

Rakkaudesta syntyy, mutta myös merkillisesti kaatuu parisuhteita ja perheitä. Rakkautta vaaditaan, ajatellaan että sitä ansaitaan tai ei ansaita ja kiirehditään tietämään missä sitä on ja missä ei. Rakkaudesta tulee Liian Tärkeää, Liian Vakavaa – siitä tulee Joku Tietty: melkein käsin kosketeltava asia, josta voi kiistellä. Ja niin jokin mikä on itse asiassa olemassaolon ehto ja ihmisyyden mitta asettuu vallankäytön välineeksi. Jokin mikä on aina jo olemassa, mistä voimasta tänne synnytään, asettuukin asiaksi jota vasta tavoitellaan, halutaan ja toivotaan. Ja siten on mahdollista uskoa, että on tilanteita tai elämänkohtaloita, joissa rakkautta ei ole. Vaikka sitä on aina, sitä huokuu ihan kaikesta. Eikä se ole ollenkaan vakavaa.

Kaikilla meillä on haavoja ja ruhjeita, joista on helppo syyttää rakkauden puutetta ja yrittää hoitaa niitä etsimällä, vaatimalla rakkautta. Mutta ehkä meitä ruhjovat eniten kuitenkin vääristyneet ajatukset siitä mitä rakkaus on. Yritykset rakastaa ja tulla rakastetuksi, joissa itse asiassa ei olekaan kyse rakkaudesta vaan vallasta, suorittamisesta, selviämisestä, rahasta, asemasta, hallitsemisesta – painavista asioista. Rakkaus ei saa aikaan pahaa. Jos niin käy niin kyse ei ole rakkaudesta. Rakkaus ei ole ollenkaan vakavaa, siksi sillä ei ole minkäänlaista momenttia saattaa maailmaan mitään muuta kuin iloa, lämpöä ja onnea. Se ei voi saada aikaan mitään raskasta. Kun siltä kuitenkin tuntuu: että rakkaus voi ruhjoa, aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta, puhummeko me silloin rakkaudesta vai jostakin muusta?

Entä jos me kaikki kasvamme siihen, että rakkauden täytyy tuntua, näyttää ja kuulostaa joltakin. Ja että sitä voi odottaa ja vaatia sellaisena, että se kuuluu meille sellaisena. Ja yleensä joltakin ihmiseltä, ja vielä vain yhdeltä ihmiseltä kerrallaan. Parisuhteet kenties syntyvät rakkaudesta, mutta jos odottaa, että kaikki rakkaus ankkuroituisi ihmisten välille, kahden ihmisen välille, asettaa rakkauden asiaksi, joka on painava ja ahdistava, jolla on valta tuhota; eikä silloin ole enää kyse rakkaudesta. Pitkissä parisuhteissa on kyse monesta muustakin asiasta kuin rakkaudesta: kumppanuudesta, ystävyydestä, mukavudesta, turvallisuudesta ja kunnioituksesta. Pitkät parisuhteet onnistuvat kun ihmiset rakastavat itseään ennen ja enemmän kuin toista. Meidän kasvatuksemme, historiamme ja kulttuurimme tekee siitä kuitenkin vaikeaa. Itseään ei oikein sovi rakastaa, ei einakaan enempää kuin toista.

Siitä ei puhuta tarpeeksi miten paljon rakkautta itseään kohtaan voi olla. Sitä kaikkein kauneinta ja voimakkainta, mitä kukaan muu ei voi antaa, mitä ei löydy yhtään mistään. Sitä vain on. Eikä se ole itsekästä, itsekeskeistä tai turhamaista tai pois muilta, eikä mitään muutakaan protestanttisen moraalin sävyttämää väärää. Mutta miten siitä voi tulla niin vaikeaa; teemmekö me itse siitä vaikeaa? Kasvatamme lapsemme, jotka puhkuvat rakkautta itseään kohtaan, poispäin tuosta rakkaudesta koska se näyttäytyy itsekkäänä, lapsellisena ja vastakkaisena sille, että voi ottaa toiset ihmiset huomioon. Onko meidän aikamme ja kulttuurimme suuri metadiskurssi “itsensä löytämisestä”tai “itsensä rakastamisesta” itse asiassa asioiden vaikeuttamista? Kuka tai mikä se itse on ja miksi se olisi hukassa? Elämäänsä voi penkoa ja sen mysteerien äärellä itkeä ja nauraa, mutta aivan aina voi rakastaa itseään jo nyt, eikä vasta sitten – tai jonkun terapeuttisen prosessin tuloksena.

Kuvittelen usein katsovani itseäni vähän kauempaa ja rakastan ja ihailen valtavasti sitä ihmistä joka siinä hyvin epätäydellisenä ja hajoilevana viipottaa menemään. Se kumminkin yrittää. Se on ihan helvetin hyväntahtoinen, aivan koko ajan. Ei onnistu oikein missään suurimmaksi osaksi, eikä osaa välittää sitä rakkauttaan, mutta se yrittää, saakeli vieköön. Ei kai enempää voi olla.

Istun olohuoneessa ja jokainen asia ympärilläni kirkuu rakkautta: musiikki, valokuvat seinillä, tapetti, ketun pääkallo fasaaninsulkien vieressä, kirjahyllyn kirjat, piano jota kukaan ei koskaan soita. Asioita, ajatuksia ja esineitä syntyy maailmaan rakkaudesta: välittämisestä. Tapeteissa on kuvioita koska joku välittää siltä miltä seinät näyttävät, minkälaista toisilla ihmisillä, itsellä, niiden seinien sisällä on olla. Miksi niitä kuvioita muuten olisi? Olisi paljon helpompaa ja halvempaa tehdä yksivärisiä seiniä. Kaikille aina vaikka sama pakettiharmaa. Se, että tapetissa on kuvioita on rakkautta siksi, että joku välittää. Itsestään ja jostakin aivan toisesta jota ei edes tunne. Välittää ihmisenä olemisesta.

Rakkautta ei voi paeta ja se kannattelee. Sitä ei saa pyytämällä eikä sitä ansaita. Sitä vain on. Eikä se ole vakavaa vaan kevyintä mitä on. Se ei poista pahaa, ratkaise epäkohtia taianomaisesti tai korjaa aivan kaikkea. Sitä ei voi asettaa välineeksi oikein mihinkään juuri siksi koska se ei ole mitenkään painavaa. Jokainen Vakava Keskustelu syntyy jostakin muusta kuin rakkaudesta.

Minä rakastuilen ihan koko ajan yltympäriinsä. Ihmisiin, asioihin, olentoihin, maailmaan. Kiitos teille, elämä on ihmeellistä, toivottavasti tiedätte ketä olette ja miten paljon kannattelette tätä yhtä räpiköijää täällä. Minä opettelen joka päivä kertomaan ja viestimään sitä teille paremmin.

Talitintti lentää pienen tuuletusikkunan pienelle räystäälle ja katsoo sisään. Ja rakastan sitä ihan yhtä paljon kuin omaa elämääni. Hyvää syntymäpäivää puoliso.

Jumalaton huppu ja Miika Nousiaisen tukka

Autohuollon mies lupaa nelipyöräsuuntauksen jo samalle illalle. Jätän lapset kotiin, hampaat pestyinä ja yökkärit päällä katsomaan iPadilta YLE Areenan lastenohjelmia. Puoliso on lähdössä torstai-illan jalkapalloon. Renkaiden suuntauksessa kestää kuulemma tunti. Ajan kevyessä lumisateessa huoltoon, muistan auton rekisterinumeron heti ja kommunikoin mekaanikon kanssa asiallisesti. “Kyllä, kulutti kesärenkaat ihan toispuoleisesti. Jotakin vikaa niissä suuntauksissa on, parempi tarkistaa.” Perään luvataan laittaa tekstiviesti kun auto on valmis. Minä liukenen vapauteen tunniksi. Valittavana on joko kävelyä lumisateessa pikkupakkasessa ohuessa kesätakissa tai Prisma.

Pyöröovet aukenevat markettiin ja suuntaan takkiosastolle. Jonkun julkisen kulkuneuvon istuinkankaan kuosia muistuttavia takkeja löytyisi lilana, kellertävänä, pinkkinä ja pirtsakan vihreänä. Miksi? Mikä siinäkin on, että bussin istuimissa täytyy olla joku symmetrinen geometrinen kuvio? Sellainen vähän liian pieni kuvio, joka vilisee silmissä koska pohjaväri on sähkönsininen ja ne pienet neliöt tai suorakulmiot ovat oranssinpunaisia. Ja josta siksi tulee paha olo vielä matkapahoinvointia komppaamaan. Kuka haluaa sellaisen takinkin? Pinkkinä! Minä haluan näyttää naparetkeilijältä. Ihmiseltä, joka tanssii jääkarhujen kanssa ja nukkuu kiepissä.

Jos autohuolto olisi jonkun kivan ulkoiluväline- ja vaateliikkeen vieressä, voisi vain kävellä sisään ja valita takin. Mutta täällä kaikki on kohtalon käsissä. Kun pahoinvointiaan uhmaten käy läpi bussinistuintakkeja tanko tangolta, pilkottaa toivo viimein lilojen kevyttoppatakkien lomassa: mustaa, tasaista mustaa. Pengon esille parkamallisen mattamustan Didrichsenin talvitakin, jossa on megalomaaninen huppu. Oikeaa kokoa on jäljellä enää yksi ja se päätyy perässävedettävään vihreään koriin. Nyt olisi ihan pakko tulla tosi kylmä tuiskutalvi, että voisin patsastella huppu päässä ympäri koiranulkoilutuspolkuja.

“Se on se mustatakkinen nainen, jolla on ne kaksi koiraa. Toinen tosi pieni ja toinen iso. Sen takissa on aivan jumalaton huppu.” Ne olisivat vain kateellisia. Itsellään sellaiset lilat autonpenkkitakit, jotka olisivat liian lyhyet kun takapuolen pitäisi erottua että voisi vedota eronneisiin naapurinisäntiin. Mutta niiden ristiselkä paljastuisi kun ne kumartuisivat poimimaan koiriensa paskoja pusseihin ja jääkylmää räntää ehtisi kinostaa takin ja housujen väliin hyvä kerros.

Katselen ympärilleni ja totean, että torstaina lasten nukkumaanmenoaikaan on näköjään nukkumalähiön äitien vapaailta. Kaikki ovat jättäneet lapsensa joko YLE Areenan tai toisen vanhemman hoiviin ja paenneet Prismaan. Ostoskärryjen lastaus ei ole samaan tapaan hektistä kuin iltapäivästä, jolloin täytyy taistella kelloa vastaan. Kahdeksan ja yhdeksän välillä on epäaikaa. Välihetki, jolloin voi kävellä kaupan käytäviä tehottomasti ja maleksien. Samalla piinallisen tietoisena siitä, että nauttii marketissa käynnistä vaikka haluaisi olla sellainen ihminen, joka nauttisi jostakin aivan muusta. Mutta minulla sentään on tekosyy, autohuollot harvoin sijaitsevat kivijalkaputiikkien, kirjastojen, teatterien tai gallerioiden lähellä. Ei muuten lainkaan hullumpi konsepti: merkkihuoltamo teatterin ja taidemuseon väliin. Volvojensa nelipyöräsuuntausta nysväyttävät perheenäidit valitsisivat varmasti juuri sen huoltamon. Vaikka niiden työsuhde loppuisikin puolentoista kuukauden päästä ja luottokortti vinkuisi viimeisiään. Ne olisivat juuri niitä yltiöoptimistisia ihmisiä, jotka putoavat aina jaloilleen. Ja haluavat näyttää naparetkeilijöiltä.

Olen sovituskopissa sovittamassa takkiin sopivaa myssyä kun puhelin piippaa viestiä autohuollosta. Ihailen vielä hetken vastaleikattujen hiusten kymmeniä uusia harmaita. Kampaaja – ei se joka karkasi Balille, koska se ryökäle ei ole vieläkään palannut sieltä – on ehdottanut kahta strategiaa harmaiden hiusten korostamiseksi. Hän voisi jättää jokaisen yksittäisen harmaan hiuksen leikkaamatta ja siten kun ne roikkuisivat pitkinä haivenina muita pidempinä niin ne erottuisivat varmasti. Toinen keino olisi käyttää hopeashampoota, joka kirkastaa harmaita. Ja vaikka hopeashampoo on tarkoitettu jo hyvin harmaantuneille miehille, tuoksuen myös vanhemmalta herrasmieheltä, nappaan pullon mukaani. Eläköön ja lisääntyköön harmaat haituvat.

“Se on se mustatakkinen nainen, jolla on ne koirat ja se jumalattoman iso huppu. Mutta oletko nähnyt sitä ilman huppua? Se näyttää kuusitoistavuotiaalta, mutta sillä on harmaat hiukset! Ja se tuoksuu aivan mieheltä.”

Palaan kotiin ja päästän YLE Areenan lapsenvahtitehtävästään. Kehun sitä hyvin tehdystä työstä, maksan vähän ylimääräistä ja tyyrään viinipullon sen kainaloon vielä ovensuussa. Tunnin vapaa maksetaan takaisin nopeampaa kuin uusi takki ehtii naulakkoon. Pienempi lapsi toivoo, että kuolisin ja tekee kaikkensa saavuttaakseen toiveensa omine nyrkkeineen. Taivaanlahja jokaiseen tilanteeseen, yltiökaunis ja täydellinen Robin otetaan käyttöön jälleen kerran. Edellisenä päivänä on kuunneltu joululauluja ja pienempi lapsi on huokaissut, että täydellisintä olisi jos Robin olisi tehnyt joululaulun.

“Niin olisi, mutta ei se varmaan ole.”
“Eikun hei, odota. Mä katon Spotifysta.”
“Äiti! Ei voi olla totta!”

Ja niin ateistiäiti ja Robinin suurin fani laulavat yhteen suureen ääneen, sylikkäin:

Joulu on taas, kulkuset soi.
Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen,
tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan,
silloin joulu luonamme on.

Ja illalla kun lapset nukkuvat täytän ammeen liian kuumalla vedellä, kaadan joukkoon konferenssimatkalta hotellista varastettua kylpyvaahtoa ja hopeapesen hiukseni. Vapise Miika Nousiainen.

Reisikontakti raitiovaunussa

Epiduraalipuudutuksen etenemistä alaraajoissa testattiin kylmällä märällä pyyhkeellä: “Onko tässä kohdassa vielä tuntoa? Entä tässä?” Se oli viimeinen kerta kun oikea jalkani tunsi polven yläpuolelta jotakin. Kun epiduraalihuntu hilautui polven yli kohti nivustaivetta ja anestesialääkäri totesi puudutuksen onnistuneen ryhtyivät kirurgit työhönsä. Heräämössä oksensin ja luulin, että jalkani oli jouduttu amputoimaan. Hoitaja lohdutti: “Kyllä se tallessa on!”. Valvomossa valitin etten vieläkään tunne jalkaani. “Se kestää kauan aikaa, että se epiduraalin vaikutus häipyy, älä huoli”. Osastolla vastaus oli jo vähän epävarmempi “Kyllä sen nyt jo pitäisi olla… Eikö tästäkään tunnu?”. Kotiutettaessa arveltiin, että 50% todennäköisyydellä tunto palaa muutamassa viikossa. Puolivuotiskontrollissa pyydettiin odottamaan ensi kesään. Siinä vaiheessa lopetin toivomasta. Amerikkalaiset PAO-potilaskollegat rynnivät vahvistamaan epäilykseni: ei se palaa enää.

Lateral Cutaneous Nerve, ent. Oikea Reisi, nyk. Tuntematon Reisi, 1977 – 2014. Kiitos kaikesta. Jos olisin tiennyt menettäväni sinut, olisin arvostanut sinua vähän enemmän. Olisin nukkunut vatsallani enemmän, pitänyt lapsiani sylissä pidempään, kiitellyt sinua siitä, että varoitat minua kolhimasta itseäni teräviin nurkkiin tai siitä että tunnen onko oikeassa housujentaskussani kännykkä ennen kuin nojaan koko painollani pöydänreunaan ja kuulen taskusta rutinaa. Olisin huomannut ajatella kuinka tärkeä sinä olet yllättäen myös tasapainon kannalta: jouluvalohavuköynnöksen ripustaminen huterilla tikkailla ei onnistunut tänä vuonna lainkaan yhtä hyvin kuin aiempina vuosina kun en tuntenut nojaako jalka tikkaisiin vai ei. Olisin juossut vielä muutaman kilometrin, antanut melkein kenen vaan silittää, istunut bussissa varmasti jonkun viereen enkä jättänyt tyhjää penkkiä väliin. Kaipaan sinua Oikea Reisi, mutta jatkan elämääni.

(Tähän kohti tulee pikkujoululahjani lukijalle: Tee-se-itse-aasinsilta. Voit rakentaa mielessäsi sujuvan ajatuksellisen tai tyylillisen jatkumon reiden tunnottomuudesta romanttisiin elokuviin. Onko valmista? Tuliko hyvä? Hienoa. Sitten jatketaan.)

Vuonna 1995 tuli ensi-iltaan Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua. Ethan Hawke ja Julie Delpy vaeltavat Wienissä ja asettavat rimat rakkaudelle ja romantiikalle sellaisiin korkeuksiin, ettei niihin yletä elämässään vaikka hyppisi naapurin lasten trampoliinilla. Maailmankaikkeuden liikuttavanromanttisin kohtaus on kun Jesse ja Celine kuuntelevat levykaupan pienessä kuuntelukopissa levyä, jonka sanat ovat vähän liian kuumottavia juuri junassa tavanneelle parille. En tiedä onko se Linklaterin taikaa vai Ethanin ja Julien nappisuorittamista, mutta leffan tunnelma on vaarallisen realistinen: dialogi niin sopivan aidon tuntuista että erehtyy uskomaan kaiken sen romantiikan olevan mahdollista oikeassakin elämässä.

Hyvät romanttiset elokuvat ovat pirullinen genre. Sitä vain koulii itseään ajattelemaan niin kuin L’orealin mainoksessa, että I’m Worth it. Ja odottaa, ja odottaa, että milloin tulee vastaan joku jonka farkut lököttävät juuri sillä tavalla oikein, jonka tukka on huolettoman ylikasvaneen näköinen, mutta todellisuudessa se on sellainen tarkoin harkitusti. Ja milloin tulee se hetki, että junassa juuri sellainen ihminen kääntyy juttelemaan ja sanoo jotakin mielenkiintoista. Ja tietysti sitä täytyy odottaa, että kävelee juuri sellaisen ihmisen kanssa jossakin eurooppalaisessa vanhassa suurkaupungissa pieniä kujia keskustellen puoliälykkäästi ja puolikevyesti. Ja kun sellaista ei tapahdukaan niin tuntuu, että on huijattu. Että elämä ei mennytkään niin kuin piti. Että tässä sitä linkutetaan yksi neljäsosa raajoista jo melkein poissa pelistä, parisuhde on hemmetinmoista työtä eikä sitä luvattua Wienin kaduilla hypähtelyä. Ei enää tuntuisi miltään – kirjaimellisesti – istua edes Ethan Hawken vieressä wieniläisessä raitiovaunussa. Siis jos Ethan istuisi oikealla puolellani. Vaikka leffassa Ethan istuu kyllä Julien vasemmalla. Hetkinen. Onko tässä siis vielä sittenkin pieni mahdollisuus?

Taisin katsoa Rakkautta ennen aamua pikkukaupungin vanhassa elokuvateatterissa, jossa työskentelin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. Minä myin liput, hän käytti projektoria. Ja leffat katsottiin niin monta kertaa kuin huvitti. Teatteri oli meidän. Ja minulle leivottiin niin paljon brownieita projektorihuoneen takahuoneeseen kuin vatsa veti. Ja sain niin paljon pätkiä lempifilmien keloista kuin halusin – niitä piti leikata ja yhdistellä, pätkiä tuli aina. Ja aivan kuin oikeaa reittään, niitä päiviä osasi silloin arvostaa aivan liian vähän.

“Äiti meidän luokalla on ainakin kaks tyttöä rakastunut Kalleen”
“Aijaa, mistä sen tietää?”
“No ne jahtaa sitä, niinku ajaa sitä takaa”

Isompi lapsi on vielä tyhjä kanvas. Hän on vielä pelastettavissa. Toistaiseksi romantiikan ultimate skeema kuulostaa olevan, että ajetaan toista takaa. Nyt ei ole aikaa hukattavissa.

Räkäpallo korvassa

Citymarketin kassajonot ovat huomattavan kansoittuneet. Koreista puretaan kuohukermaa, kananmunia, nomparelleja, konvehtirasioita ja varttikilon irtsaripusseja, niin ja jauhoja – tietysti isäinpäiväkakkuja varten. Joku hifistelijä ostaa mascarponea kermavaahdon sekaan, katsoo ympärilleen, että huomaavathan kaikki ettei hän kuulu tähän pieneen kaupunkiin oikeasti. Hän ei ole huomannut katsoa mascarponepurkista parasta ennen -päiväystä mikä vahvistaisi sen, ettei tässä kaupungissa kukaan ikinä osta mascarponea kermavaahdon sekaan.

Kaupan äänimaisema koostuu pohjoissuomalaisittainkin vaimeista, pidättyneistä ihmisäänistä – lyhyistä kommenteista ja hyväksyvästä hyminästä – vaimeasta taustamusiikista, kärryjen rytinästä ja toppahousujen kahinasta. Talvikenkien pohjat ovat pehmeitä ja hiljaisia. Kirkas ja kohtalaisen kova lapsen ääni puhkaisee äänimaiseman:

“Äiti, miksei isi puhu sulle?”

Edellinen asiakas ja pari viereisen kassan pariskuntaa kääntyvät katsomaan minua ilmeillä, joita en rekisteröi koska minulla on liian kiire keksiä pelastava vastaus. (“Isihän siis ei puhu juuri nyt kenellekään”… “Isillä on tosi paha kurkunpään tulehdus, muistathan” … “Pitäisihän sinun muistaa, että isi on mykkä, kyllähän me viitomme keskenämme”, tai jopa hämmentävä “Ei se ole isin vika, hän ei vielä osaa suomea kunnolla, juurihan me haimme hänet Etelä-Afrikasta meille”), mutta lopulta alistun tavanomaiseen “Hei kuule, puhutaan siitä autossa sitten” ja lasken sekunteja, että kassan nuori nainen piippaa ostokset kassaan, saan ne pussiin ja pääsemme autoon turvaan.

“Meidän isäinpäivälahja sulle on nyt siis tämä, että me tultiin kaikki kylään! Ja tehdään sushia!”, toivotan hyvää isäinpäivää isälleni. Päästän koirat ja lapset irti. Puolison kun päästää irti niin se sentään karkaa harmittomasti metsään valkoselkätikkojen perään. Keittiön tuolit järjestyvät majan rakenteiksi. Sängyistä viedään patjat ja peitot majan katoksi. Pienempi koira nappaa tyynyn ja yrittää saattaa sitä kantavaksi raivokkaalla lanneliikkeellä. Polttopuulaarista taitellaan pahviset elintarvikepaketit uudelleen kasaan ja viedään majaan myyntituotteiksi. Happamat maitotilkat valuvat maitotölkeistä karvamaton kuteisiin. En voi millekään mitään sillä väännän kaksi tuntia toistasataa sushipalaa, nigirejä ja makeja. Isäni on varmasti iloinen jälkikasvustaan, mietin.

“Äiti! Mä löysin just mun nenästä semmosen palluran ja laitoin sen korvaan!”
“Kiva, tosi mukavaa.”
“Kato, se näyttää tältä se pallo. Mä saan sen korvaan ja takaisin sieltä, kato.”

Puoliso alkaa puhua minulle palattuaan valkoselkätikkametsästä. Kameran pieneltä näytöltä katselemme talviruokinnalle ilmestynyttä tikkaa, jonka rengastimme yhdessä vuosi sitten kesällä pienen kaupungin edustalta saaresta; se oli selviytynyt talvesta, oli vieläkin elossa. Se taisi olla sinä kesänä ainut kuusituntinen, jonka vietimme kaksistaan. Lapset ja koirat viihdyttivät sillä aikaa vaaria. Jokainen metsämansikkamatolle astuttu askel tankkasi viikon edestä yhteistä aikaa. Pohjoispohjanmaan ensimmäinen rengastettu valkoselkätikan poikanen oli vuoden kohokohta. Saareen ja sieltä takaisin saatiin kyyti mieheltä, joka kippasi matkan edetessä Karhu-tölkistä matkajuomaa. Paheksuin ja mietin salakavalia karikoita kunnes pääsimme saareen miehen mökille, ja näin seinälle kehystetyn valokuvan suresta öljytankkerista Norjan kapeassa vuonossa. Mies oli eläköitynyt kapteeni. Sallittakoon yksi Karhu-tölkki pienen kaupungin pienessä saaristossa. Paluumatkalla ei huolettaisi edes kymmenkertainen trombi ennätyskovassa syysmyrskyssä. Nauraisin vain.

Isäinpäiväaamuna ei ollut kakkutarjoilua, koska olin edellisenä päivänä kauppareissulla keskittynyt sushiriisin optimaaliseen koostumukseen ja maustamiseen ja unohtanut kakkutarpeet Citymarkettiin. Puoliso sai lapsiltaan lahjaksi avaimenperän, jossa luki “ISIN TNT VERSTAS” ja puutyökerhossa tehdyn naulakon, jossa oli neljä nuppia ja kolvilla poltetuin kirjaimin nimikyltti jokaiselle perheenjäsenelle. Minä annoin lahjaksi lupauksen lukea Pentti Haanpään Noitaympyrän. Myöhäisiltojen parisuhdekeskustelumme usein kulminoituvat siihen havaintoon, että kumpikaan ei ymmärtänyt eikä nähnyt vaivaa päästä toiselle tärkeiden asioiden äärelle. Puolisolle oli esimerkiksi tärkeää kyetä keskustelemaan Haanpään kerronnan sävyistä ja syvyyksistä. Lupasin lukea Noitaympyrän jouluun mennessä.

Mieltä ylentäväksi isäinpäivälahjaksi pienempi lapsi esitti toiveen, ettemme olisi koskaan adoptoineet häntä. Joulupukilta hän toivoi samaan hengenvetoon ruskeita kavereita, mustan barbaarin lihaksia ja sitä että voisi nähdä oikean tontun. Illansuun ratsastustunnilla kaunis ruskea suomenhevonen Hilima kantoi pientä lasta ja tökki turvallaan vierellä ontuvan äidin mielialaa korkeammalle. Kotimatkalla pienempi lapsi tienasi takaisin menetettyä peliaikaa harjoittelemalla sanomaan kauniita asioita toisista ihmisistä. Ensimmäistä kertaa se onnistui, ja koko muu perhe istui autossa hiljaa ja kuunteli. Äiti on kuulemma kiva kun se laulaa ja hoitaa, vaikka laittaa laastarin jos tarvii; isi on hyvä auttamaan, lapsia ja toisia eläimiä. Ja vaikka peliaika oli jo kahdeksan kauniin sanomisen jälkeen tienattu takaisin, lapse piti vielä sanoa pari ylimääräistä kaunista. Ihan muuten vaan.

Vuorokauden aikana oli kiidetty vuoristoradalla ylös ja hyvin alas, monta kertaa edestakaisin ja vuorotellen ihan kaikkien toimesta. Meidän perheen voisi värvätä johonkin kortisolitutkimukseen. Siedättyykö ihminen jatkuvaan stressitilojen vaihtumiseen? Mitä kortisoliarvot kertovat? Jos se olisi pitkittäistutkimus, tuottaisi se uutta tietoa hiusten harmaantumisen ja kortisolin yhteydestä, ennenaikaisista sydänoireista ja kortisolista, pakonomaisesta tarpeesta polttaa kynttilöitä ja aloittaa aina uusia neulontaprojekteja, vaikkei niitä koskaan saa valmiiksi – kortisoli voisi paljastua syyksi melkein kaikkeen. Kanalassa ei kannattaisi ottaa sylkinäytteitä kuitenkaan. Siellä ei erittyisi kortisolia mihinkään mittaustikkuun. Suunnistan lasten nukahdettua sinne vielä hetkeksi.

Donnerien kulmakarvat glögipukkihyppäävät

Istun eteisen lattialla verta vuotava koiran tassu sylissäni, pullo Betadinea ja sidetarpeita vasemmalla puolella, kahden lapsen toppahousut, takit, myssyt ja kengät toisella puolella. Kaksi sulanutta kukonpoikaa makaa vadissa eteisen pöydällä, odottaen matkan jatkumista Aati-pöllön ruoaksi. “Äiti miksi kukot aina tapetaan?” Koulutaksin Tapsa vilkuttaa ajovaloja eteisen ikkunaan. Puhun korostetun rauhallisesti. “Ei mitään hätää. Kenelläkään. Minä puhdistan tätä tassua, pue sinä ne housut. Sillä tavalla aika nopeasti koska taksi odottaa jo”. Arvioin koiran tassun verenvuodon voimakkuutta ja puolen tunnin päästä töissä alkavan palaverin tärkeyttä suhteessa toisiinsa. Jostakin kaukaa tajuntaani ponnistaa Mission Impossiblen tunnari. Se sekoittuu mielikuvaan Keanu Reavesin notkeasta limboilusta keinotodellisuuden ja oikean todellisuuden välimaastossa.

Ja aivan niin kuin ne ärsyttävät taitettavat joulukortit, jotka avatessa alkavat piipata jotakin joululaulua liian kimeästi ja kovasti, laukaisee ulko-oven aukaiseminen ilmoille Ihmemies MacGyverin tunnarin. Pienempi lapsi kävelee kohti koulutaksia ja tajuan viime tingassa, että taksin ovimekanismiin on kytketty pommi. Juoksen MacGyverina paikalle, puran pommin neljässä sekunnissa ja koulutaksin Tapsa huikkaa kiitos ja hei. Palaan sisälle ja olen varma, että näytän Lara Croftilta, vaikka joudunkin käyttämään taas toista kyynärsauvaa. Puoliso on huomauttanut nätisti, että “Alkaa näyttää taas Ahtisaarelta tuo sun homma”.

Koiran tassun sidonta pitää, verta ei enää tihku läpi. Vien kukkopojat pöllölle ja tarkistan, että kanalassa on kaikki hyvin. Astan mielestä kanalaan ei astele Lara Croft vaan hänen puolisonsa: kana laskeutuu matalaksi, avaa hieman siipiään, nostaa pyrstönsä pystyyn ja jää odottamaan. Pienessä mustassa kirjassani on siis jo toinen lintu, jonka koirasta olen onnistunut imitoimaan. Jos olisi kana, olisin transsukupuolinen ja edessä olisi kukoksi muuttuminen. Mutta mitä tämä lajiraja tässä aiheuttaa? Voiko olla translajinen. Että onkin syntynyt väärän eläinlajin edustajaksi? Minun pitäisi mitä ilmeisimmin olla koiraslintu.

Yritän keskittyä palaverin asiaan, mutta vastapäätä istuvalla miehellä on joko Jörn Donnerin tai Georg Henrik von Wrightin kulmakarvat. Ja siitä tietysti tulee mieleen kun istuin kerran iltapäivädrinkillä Jörnin edesmenneen sukulaisen Henrik Otto Donnerin kanssa. En keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin että “Kaseva oli tosi hyvä bändi”. Mielessä välkkyi myös Love Recordsin logo, mutta en keksinyt siitäkään mitään järkevää sanottavaa (“Siinä oli teillä jännä oivallus tosiaan, että sydämet ja niinkuin takapuolet ja silleen…”). Mutta kulmakarvoja, niitä Donnereilla ja/tai Henrikeillä näyttää kasvavan suvussa. Pienempi lapseni puhui pitkään “otsakarvoista” enkä ymmärtänyt hänen tarkoittavan kulmakarvoja.

Toinen yritys keskittyä palaverin asiaan. Saattaa olla, että joudun edustamaan suureen kaupunkiin. Puhumaan komissioista, työohjelmista ja strategisesta lobbaamisesta. Mietin kuka maksaa minulle uudet vaatteet että minua ei sekoiteta TET-harjoittelijaan. Tai että mitä jos en keksikään mitään sanottavaa Akatemian virkamiehille? Tai jos sanon heti väärät asiat. (“Yritin tosiaan hakea teiltä rahaa. Ihan teidän kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan jäsen siihen henkilökohtaisesti kehotti. Että on kuulemma hyvät mahdollisuudet. Ette sitten kuitenkaan antaneet”).

Kolmatta mahdollisuutta yrittää keskittyä palaveriin ei enää tule sillä se loppuu. Mutta se ei oikeastaan haittaa koska olen juuri muistanut, että viiniglögiä saa hanapakkauksessa. Jotta en kuitenkaan näyttäisi aivan surkealta glögijuopolta, ostan tonkan lisäksi lasipullollisen ruotsalaista Snällerödsin luomuviiniglögiä. Excelin rivit eivät hypi glögipukkihyppelyä vaan notkuvat sadankolmentoista opiskelijan nimistä ja esseearvosanoista. Siitä on neljätoista vuotta kun naputtelin Teoston komerotoimistossa korvauksia Love Recordsin artisteille rivi toisensa jälkeen. Nyt Janne saa kolmosen (jos pyydetään “asiantuntijan analyyttista pohdintaa” ei kannata hei kovin paljon käyttää “Minusta tuntuu, että…” -rakennetta) ja Jenna viitosen (se on kuin minä perusopiskelijana! Selvä viitonen).

Kotitoimistoon siirtyminen tapahtuu puoliltapäivin. Pienempi lapsi soittaa koulutaksista ja kirkuu puhelimeen saaneensa kymmenennen tarran. Ensi viikolla saa järjestää tarrajuhlat. Sipsejä pitää olla. Ja poppareita, kuulemma. Ja minä kun olen käyttänyt kasvatustieteen dosentin asiantuntijan syvällä rintaäänellä – niiden Donnerkulmakarvojen puuttuessa (on minulla sentään Brooke Shields kulmat) – eräitäkin kriittisiä puheenvuoroja lasten motivoinnista tarroilla. Että se on lasten aliarvioimista. Lara Croft-Shields valahtaa tulevasta EU-komission tukijoukkojen asiantuntijasta tavalliseksi äidiksi, kantaa pari sylillistä puita, lämmittää leivinuunin, ei saa auki kiinni juuttunutta takan peltiä ja jättää lämmittämättä takan. Auttaa kotiläksyissä, kokoaa suoritusmerkintöjä tuleville maistereille, vaihtaa koiran tassuun siteen, suoristaa kymmenen kertaa maton, joka menee vinoon lasten rullaluistellessa sisällä. Kirjoittaa amerikkalaiselle professorille, pesee koneellisen pyykkiä, kuuntelee joululauluja Bob Dylanin laulamana, jättää tiskit tiskaamatta, mutta tekee myskikurpitsasta ruokaa eikä kerrankaan käytä eineksiä yhtään. Ei keskity koko päivänä yhtään mihinkään koska tapahtuu aivan liikaa, mieli vaeltaa jossakin rinnakkaistodellisuudessa.

 

Anna minun kuvitella hetkinen, mä hiukan uneksin.
Todellisuus toimeen tulee ilmankin mua, luulisin.
Linnunrata jatkaa yhä taivaltaan, mut menkööön menojaan.
En kai minä sille mitään voisikaan, en mahtaiskaan. Tiedän tähtien asettuvan paikoilleen.
Ilmankin mä että ne siirtäisin.
Anna minun kuvitella vieläkin, mä hiukan uneksin.
Todellisuus odottaa voi hetkisen, niin luulisin.