Month: December 2014

Pohjoisen Suomen Mengelet

Uudenvuoden aattona sairaalassa on taas meiltä edustusta, ei ihan tästä omasta ydinperheestä, mutta heti seuraavalta kierrokselta. Sanotaanko vaikka kaikille meille nyt muistutukseksi, että jos kaatuu ja lyö päänsä ja sen jälkeen alkaa voida pahoin ja/tai menettää tunnon osasta kasvojaan ja/tai kärsii yhtäkkisestä kovasta päänsärystä niin kannattaa mennä lääkäriin. Tai toki voi odottaa toista viikkoa ja sitten pääsee kerralla komeasti pillit vinkuen ilotulitusrakettien kanssa kilpaa vilkkuvin sinivaloin moottoritietä sairaalaan. Ei, en saanut Instahetkeä tästäkään tilanteesta, en ollut paikalla.

Kun sairaalasta kuuluu että kahvia jo hörpitään, toivotan sinne uudetvuodet ja päästän isomman lapsen pihalle ampumaan viimeiset papatit ja kiinalaiset. Seison vierellä ensimmäiset viisitoista. Seuraavat viisitoista katson eteisen ikkunasta, itse sisäpuolella. Kun paukuista ei ala tulla loppua hellitän vahtimista ja keitän lapselle kuumaa kaakaota ulos. Yritän jatkaa valvomista taas eteisen ikkunan läpi. Mutta sitten ymmärrän, ettei se auta mitään; minun katsomiseni. Jos jotakin tapahtuisi niin ainut ero olisi, että minä näkisin sen. Siispä vetäydyn olohuoneeseen mietiskelemään. Kunnes minuutin päästä ulkoa alkaa kuulua hirvittävää yskimistä ja kakomista ja hengenvetoa. Juoksen eteiseen ja läjäytän ulko-oven auki:

“Apua, mikä sulla on? Miten kävi?”
“Eiku mulla meni kaakaota väärään kurkkuun”

“Aha, okei. Huh”

Olisikin ollut noloa joutua sairaalaan uutenavuonna siksi, että olisi kaakaota keuhkoissa. Opettaja kysyisi koulussa miten joululoma meni. Lapsi joutuisi sanomaan, että yritti kyllä kovasti irrottaa vähintään sormen tai kärventää kulmakarvansa, mutta lopulta veti vain lämmintä kaakaota henkeen.

Koirat pärjäävät paukkujen kanssa niin että pysyvät ihmisten lähellä. Tarkistavat välillä, että ihmiset pysyvät rauhallisina ja toteavat, ettei paukkeessa varmaan sitten ole mitään kummallista. Joka kerta kun koira katsoo, tulee itsetietoinen olo ja tarkkailee sitä kuinka esittää olevansa rento, vaikkei sitä tarvitsisi edes esittää kun on jo rento. Ihme ilta. Sitten on vielä lintukierros. Kanalassa ainut lunki kana oli minun harmaa Asta-Hillevini. Muut kyyhöttivät orrella vierekkäin, hereillä ja levottomina. Kukersin rauhoittelevasti ja säädin lämpötilaa maatiaisten sietokykyä paljon korkeammalle. Ajattelin, että se hyvittelisi. Lämmin yö.

Viereisessä Ulkohäkissä oli Kuura. Sen oikea jalka on epämuodostunut: varpaat käpristyvät sisään päin ja se laahaa jalkaa perässään kun hyppii innoissaan ruokakupille ja takaisin oksalle. Aluksi se asui hoitohuoneen häkissä. Yritin ensin käydä siellä vain jos oli ihan pakko. Puoliso syytti aiheellisesti vastuunjaon toispuoleistumisesta ja otin ennemmin sen synnin kuin tunnustin, että välttelin varista koska en halunnut kiintyä siihen. Että sydämessäni oli linnun kokoinen aukko, pehmeän pesän muotoiseksi asettunut sija, jossa oli iloisesti vielä muutama kuukausi sitten pörhistellyt pulu. Katsoin kaihoten Instagrammista jopa sen hullun amerikkalaisen kananaisen kuvia, joissa kukko vietti aikaansa naisen olohuoneessa.

Kuura on varis, jonka emo on viettänyt liikaa aikaa Hesburgerin ja torigrillien takaovilla. Sen jalka ja suurimmat sulat ovat epämuodostuneita todennäköisesti osin perinnöllisistä syistä, mutta myös osin siksi että sen emo opetti sille omat puutteelliset ruokailutottumuksensa. Silti sillä on varislintujen heimon jumalattoman kaunis musta vahva nokka, terävät viisaat silmät ja utelias luonto. Se on nuori ja haluaa elää. Mutta se ei voi lentää ja sen toinen jalka on kippurassa. Se istuu nyt ulkona lentohäkissä ja odottaa kun sulatan sille ystäviltä saatua vanhaa kaalilaatikkoa.

Mitä sille tehdään? Kai se on meillä kevääseen. Kasvaa isossa lentohäkissä, syö hyvin, vaihtaa sulkansa ja pääsee kesän korvalla vapaaksi. Toinen jalka kippurassa. Ilman meitä nyt jo kuolleena. Mutta entä jos se lisääntyy tänä juuri alkaneena vuotena ja sen kippurajalka onkin perinnöllinen? Sen olisi pitänyt karsiutua pelistä. Mutta me olemme osa peliä. Kaksi hassua ihmistä jotka nappaavat kuoleman kielekkeiltä vielä elämäntahtoisia siivekkäitä ja hoitavat ne kuntoon ja lisääntymään. Pohjoisen Suomen Mengelet.

2014 blogivuoden statistiikkaa a la WordPress

Kaikki aina kysyy. Tämä tupsahti sähköpostiin jaettavaksi uskollisten lukijoiden kanssa 💚💚💚

Here’s an excerpt:

The concert hall at the Sydney Opera House holds 2,700 people. This blog was viewed about 56,000 times in 2014. If it were a concert at Sydney Opera House, it would take about 21 sold-out performances for that many people to see it.

Click here to see the complete report.

Morfiinia väärälle henkilölle

Sen markkinointi oli räätälöity minulle. Siinä luki “Eko-raketti”, ja sen nimi oli Älypää. Hintaa 11,95 euroa. Yhdestä raketista. “Laitetaan tuommoinen vielä” sanoin, enkä kysynyt miksi raketti oli Eko. En halunnut kuulla, että siksi että sen puuvarresta neljäsosa oli tehty FSC-sertifioidusta puusta. Tai että siinä oli 1,8% vähemmän muovia. Haluan uskoa, että koko raketti on hiilineutraali reilun kaupan tuote; pyhällä hengellä materialisoitunut tulite, jonka kemiallinen reaktio paikkaa otsonikerrosta samalla kun se leviää taivaalle “valtavaksi värikkääksi tähdeksi”. Räjähdehiukkaset muuttuvat maahan sataessaan kolikoiksi ja satavat kaikkien köyhien yksinhuoltajien takapihoille. Siksi se on Eko Älypää ja maksaa toistakymmentä euroa.

“Äiti paljollako me ostettiin?”
“Aika paljolla. Ei kerrota isille.”

Isi ehtikin makoilla sairaalan päivystyksessä hyvän osan tapaninpäivää. Oli aivan vähällä, ettei tarvittu ambulanssikyytiä. Harmitti, että lopulta oma auto riitti sillä olin jo sommitellut mielessäni dramaattisen kuvan, jossa puolisoa kannetaan ambulanssiin jouluvalojen ohi, lasten seisoessa ovenpielessä ja itkiessä. Instagrammi oli viritettynä valmiiksi, kännykän akun lataus oli tarkastettu (78%) ja lapsia oli uhattu viikon pelikiellolla aivan perusteettomasti: kyyneleitä riitti. Mutta selkävaivainen isi saatiin kuin saatiinkin omalla autolla sairaalaan.

Päivystyksestä kuului katkeraa raportointia siitä kuinka siellä piti istua vain ja odottaa. Täysin pimennossa siitä missä kohtaa jonoa oli omassa kiireysluokituksessaan menossa. Että oliko C-32 ollut se vanha mies, jota makuutettiin käytävässä ja joka huusi hiljaa “Apua!” kenenkään kuulematta. Ja että oliko oma numero vaikka väliltä C-35-40. Sellainenkin karkea arvio olisi kuulemma helpottanut; tuonut kontrollia, tunteen että hallitsee omaa elämäänsä. Eikä mistään muutenkaan tiennyt mitään. Joku piikki jonnekin, joku lääkäri, joku hoitaja, joku koe, joku ovi, joku nimi – oli kuulemma tuntunut niin kuin olisi menettänyt itsensä, tullut kutistetuksi pieneksi haittaeläimeksi suuren koneiston ruoansuolatuselimistöön.

Minä kuuntelin ihastuneena. Olin johtanut sirkusta jo kolme vuorokautta, tiennyt tarkalleen mitä tapahtuu viiden minuutin tarkkuudella. Astianpesukoneen pikapesu esimerkiksi kestää tunnin ja kolmekymmentäkaksi minuuttia. Astioiden kuivaminen siihen päälle kymmenen minuuttia, jos koneen luukun raottaa noin 7cm verran auki. Astioita on juuri tarpeeksi yhdelletoista ruokailijalle, mutta pääruoan ja kahvien välillä täytyy ehtiä pestä koneellinen, että jälkiruoalle riittää astioita. Kolmella vieraalla on laktoosi-intoleranssi, yhdellä pähkinäallergia, yhdellä vilja-allergia ja yksi on muuten vaan nirso. Perunalaatikko on otettava sulamaan neljä tuntia ennen ruokailua, ja sitä on paistettava kaksi tuntia. Wasabisilakat on tehtävä samana päivänä, mutta vähintään kolme tuntia ennen tarjoilua.

Joulupukki näyttäytyy kuudelta, mutta sitä ennen koordinoidaan lahjat neljän eri auton takakonteista huomaamatta ensin sisälle lämpimään ja sitten joulupukkia varten taas ulos. Aattoiltana on löydyttävä 12 AA ja 10 AAA -paristoa, sillä lapset saavat keskimäärin 2,5 patterikäyttöistä lahjaa per nenä. Pieni ristipääruuvimeisseli sijoitetaan paristojen lähelle. Ison makuuhuoneen lämpötila nostetaan +21C:een joka vastaa siellä nukkuvien vieraiden kotilämpötilaa. Pienen makuuhuoneen tyyny vaihdetaan tukevampaan sillä siellä nukkuvalla vieraalla on niska-hartiaoireita. Iltayön valvojille jätetään yöpala pöydälle. Aamuherätys klo 06.30, kanalassa munitaan aamumunat klo 07.30 (Asta) ja 08.00 (Inkeri). Haaveinen katse, noin minuutti kaksikymmentä sekuntia pitkä kohti nojatuolia, siskon virkkaamaa vilttiä, portviinilasillista ja joululahjakirjaa. Aivan kohta saa hellittää.

“Tuu auttaan! Mä en voi liikkua!”

Kaikesta tästä seurasi tietysti se, että minulla ei ollut minkäänlaista empatiakykyä tuskissaan hikoilevaa ja tärisevää puolisoa kohtaan. Minua ärsytti se, että hän sai maata. Että häntä hoidettiin, että hänen ei tarvinnut muuta kuin lukea kirjaa ja odottaa. Että hän sai morfiinia ja kyynärsauvat. Että hänen ei tarvinnut tietää mitään, ei laskea mitään, ei järjestää mitään. Olla vain. Se olisi kuulunut minulle! Tietysti olisi. Mutta sen sijaan lähdin taas kauppaan, hoidin ruoat, koordinoin menemiset, sovittelin riidat, pakkasin ja purin ja siivosin ja pakkasin ja purin taas kun perhe liikkui koirineen sovitusti kierroksen isovanhempien luona.

Siksipä ilahduin suuresti kun viime yönä heräsin kaksi kertaa viiltävään kipuun vasemmassa (ei-leikatussa) lonkassani vaihtaessani asentoa. I-ha-naa! Tässä voi olla vähintään tähystysleikkaus edessä. Sitten olisi minun vuoroni maata. Taas useampi viikko, ehkä hyvällä tuurilla pari kuukautta. Saataisiin nämä punnukset tasoihin: kyllähän puolison kolme maattua joululomapäivää vastaa hyvin kahta minun makaamaani kevätkuukautta.

Ja vielä ehtii yhden lupauksen: muistan ensi vuonna entistä paremmin sen, että maailma ei ole minulle mitään velkaa. Katkeruus on pikkusieluista hommaa.

Joulu 2.0

Joulussahan on kyse kilpailusta. Minusta nykyaikana on aivan liian paljon sekä Marttojen että Anarkistimarttojen synninpäästöjä siivoamatta jättäville, einesten ostajille ja villasukat jalassa nautiskelijoille. Siitähän on tullut oikein trendi; että joulu muka tulee vaikkei sen eteen tekisi mitään. No ei saatana tule! Tuolla logiikallahan jokainen maanantai saattaisi olla karnevaalipäivä, ihan yllättäen vaikkei kukaan olisi laittanut rikkaa ristiin. Yhtäkkiä olisi serpentiiniä joka paikassa ja simat ja punssit ja teemaleivokset. Kuka ne olisi sitten tehnyt? Neitseellinen juhlatunnelman sikiäminen, senkö nimeen pitäisi vannoa?

Kyllä on herättävä aattoaamuna 04.25 nyhtämään silakoiden selästä nahat pois, että wasabikermaviilimaustekastike imeytyy kunnolla. Ja puolisolle tulee selvästi osoittaa aivan joka käänteessä, että hän ei tee lainkaan tarpeeksi. Että tässä kilpailussa on selvä häviäjä.

“Arvaa moneltako heräsin?”

“Anna mä nukun ihan vähä vielä?”
“Neljältä”
“Mmm”
“Arvaa mitä kello on nyt?”
“Mhhmm”
“Yhdeksän. Arvaa mitä on jo tehtynä vaikka kello on vasta yhdeksän? Naapureilla ei ole edes valoja!”
“Mmm. Mhhmm”
“Punajuuripatee, sinappisilakat, piimälimput – eilen illalla tein juuren – ja toscaneliöt. Sulle jäi kylpyhuoneen pesu ja imuroiminen.”

Kilpailuun kuuluu, että joku voittaa ja toiset häviävät. Joulu on siten myös häviämisen sietämistä. Lapsiraukat vasta opettelevat. Pienemmän lapsen mielestä se voittaa joka saa enemmän lahjoja. Isompi osaa jo laskea lahjojen arvoja ja tietää, että vaikka omien pakettien määrä hävisi pienemmän sisaruksen pakettien määrälle, niiden arvo silti vei voiton, paitsi jos katsoo vasemmalle serkun pinoa, jossa näkyy uusi puhelin.Tai vielä yhden vasemmalle enon pinoon josta pilkistää tabletti. Aina on myös se hetki kun lahjojen jakamisen edetessä sille yhdelle sukulaiselle ei vain kerry paketin pakettia ja kaikkien vatsanpohjassa painaa möykky: “Ei kai kaikki muutkin ajatelleet, että tänä jouluna sille vähemmän kun viime jouluna tuli niin paljon?”.

Pienempi lapsi haluaa heti pelata kääreistä vapautettua Afrikan Tähteä. Serkku lupautuu vastukseksi ja lastenhuoneesta kuuluu iloisia peliääniä siihen asti, että serkku kirii timantin kanssa voittoon ja pienempi lapsi häviää. Alle tunti sitten tonttupaperista kuoriutuneen pelin kansi rytätään tuhannen syrtylle ja koko peli on vaarassa päätyä “VESSANPYTTYYN!!! Koska mä en IKINÄ voita!” Pienemmän lapsen mielestä asia on timantinkirkas: hän ansaitsee voittaa, maailma on sen hänelle luvannut ja velkaa. Jos näin ei käy niin millään ei ole mitään väliä. Jälkeenpäin ajateltuna on ihmeellistä, että meiltä ei riittänyt sympatiaa lapselle sillä kaikistahan meistä tuntuu aivan samalta, mutta olemme vain oppineet häviämään vähän paremmin.

Puoliso oikoo pelin kannen, serkku lähtee kotiin ja pienempi lapsi jatkaa häviämisen käsittelyä syyttämällä kaikista todennäköisintä roistoa, ihmistä, joka on syyllinen aina, aivan kaikkeen:

“Mä inhoan sua äiti! Sä oot idiootti. Sun takia hävisin!”
“Kulta, minä olin eri huoneessa”
“Aivan sama. Sun vika kuitenkin. ÄLÄKÄ SANO MUA KULLAKSI!”
“Aha”
“Mä toivoisin että olisit KUOLLUT! Jos et kuole niin mä TAPAN sut”
“No NYT kannattaa miettiä mitä sieltä suusta pääsee”

Jollakin kiristyskeinolla saan lapsen ymmärtämään, että joulupukille on nyt parempi käydä viemässä ikkunalaudalle suklaata hyvitykseksi. Mieluiten yksi kokonainen rivi siitä Fazerin sinisestä. Erävoitto joulupukille.

Mutta se on masokistien masokisti, joka ostaa puolisolleen lahjaksi Trivial Pursuitin uuden painoksen. Uudet toistatuhatta mahdollisuutta ei vain hävitä, vaan hävitä puolisonsa ivaamana. “No!? Yritä nyt edes!”, “Miten sä et TUOTA voi tietää?” Tai kaikkein paras, holhoava: “Mä voin antaa vihjeitä, kyllä sä tiedät tämän.” Kysymyspatteristoa testataan heti kahvipöydässä. Käy ilmi, että appivanhemmat osaavat hävitä passiivis-aggressiivisesti. Kun ensimmäinen kysymys ajoittuu 1980-lukua uudempaan aikaan, toteavat molemmat, että he luovuttavat, ei ole enää heidän pelinsä tämä. Noin vain, pelistä pois äkkiä kun mahdollisuus hävitä häämöttää.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt nippelitiedon päälle. Yritin kerran selittää puolisolle mitä pelin nimikin tarkoittaa – yhdentekevän tavoittelua. Hänen maailmankuvansa taisi romahtaa. Siinä perheessä – ei vaan siinä suvussa – on vuosikymmenet jo mitelty neroudesta nimenomaan Trivial Pursuitin mittaristolla. Kesämökki-iltojen “Minkä väriset bikinit Marilyn Monroella oli kun hänet ongittiin uima-altaasta kuolleena kokaiinin yliannostukseen?” -mittelöissä ratkaistiin opettajasuvun kuninkaat ja karsinoitiin mustat lampaat. Ja kaikki ne vuodet se oli ollut ihan silmien alla, pelin nimessä, että kyseessä oli yhdentekevä ajanviete.

Mutta tänään on vuorossa Joulu 2.0. Minun sukuni saapuu joulun viettoon joulupäiväksi. Oli aika, jolloin yritimme yhdistää puolison suvun jouluevankeliumin ja kuorolaulut, hartaan ja kohteliaan pidättyneen häviämisen taidon ja minun sukuni ilakoivan “Oliko sitä glögiä vielä? Terästettynä?” -epäsovinnaisuudet. Sitten ymmärsimme, että nämä joulut on syytä erottaa toisistaan. Ensimmäinen versio on taattua ja tasalaatuista hyvää joulua. Anoppi loistaa joka ikinen vuosi lahjojensa saatesanoilla. Luulimme, että kaikkien aikojen klassikko oli jo kuultu: “Tuo kirja on semmoinen, jonka ostin kerran, mutta se oli niin huono, että ajattelin antaa sen sinulle lahjaksi”. Mutta tänä jouluna serkku korjasi tuplapotin: “Nuo minä sain lukijalahjaksi jostakin lehtitilauksesta enkä itse tykännyt niistä, mutta sinä varmaan tykäät. Ainahan sitä tyynynpäällisiä tarvii”. JA: “Tässä rasiassa on tämmöisiä koruja, joita olen saanut tilaajalahjoiksi eri lehdistä, saat valita näistä yhden lahjaksi”. Appiukko ei kuule enää kovin hyvin, hymyilee aivan kaikelle ja jossakin vaiheessa iltaa ilmoittaa aina lähtevänsä “Hotelli helpotukseen”. “Hyvä tietää, sieltähän se löytyykin, tavallisesta paikasta”.

Joulu 2.0 on joka kerta vähän erilainen. Perusversio on alla ja tämä päivitys on upgrade, jonka bugit testataan joulupäivänä. Koskaan ei tiedä tilttaako koko versio vai tuleeko synnytettyä kaikkien aikojen joulu-app, jota ladataan 0,50€ hintaan AppStoresta kuusi miljoonaa sovellusta. Sitä odotellessa on vielä puoli kiloa silakoiden selkänahkoja nyhdettävänä. Sen wasabin imeytymisen täytyy olla täydellistä.

Haista ite

Kumarruin laittamaan kenkiä jalkaani. Vähän jäykästi, onhan tätä ikääkin jo. Vasen reisiluunpää muljahti lonkkamaljassa ikävästi ja tuttu vihlova kipu sinkosi perkeleenä suusta ulos. Tuttu siis oikealta puolelta, ei vasemmalta tätä ennen. Mielenkiintoista. Se on tämä neljänkymmenen lähestyminen näköjään biologisen alamäen nimismiehenkiharaa täynnä. Kuoppia, jotka ovat alunperin ihan pieniä, mutta suurenevat eksponentiaalisesti tietä käytettäessä. Tässä alkavat olla viime hetket käsillä: murrosikä täytyy aloittaa välittömästi, muuten sitä ei ehdi käydä läpi. Minusta on aivan yliarvostettua viettää murrosikä ennen kahdettakymmenettä ikävuotta. Miksi hukata nuoruusvuosiaan hullutteluun ja päättömään poukkoiluun kun voi olla vakava ja järkevä?

Tai en minä aivan koko ajan järkevä ollut. Teini-iän viimeisenä vuonna yritin kiriä vähän. Istuin yliopiston atk-luokassa ja irkkasin kanadalaisen nuoren miehen kanssa. Ja ihan kohta olin ostanut lentoliput Montrealiin. Hyvän matkaa Atlantin yllä kun lentoemäntä tarjoili Heinekenia töikistä tuli mieleen keksiä suunnitelma siltä varalta, että tyyppi olisi psykopaatti, joka lukitsisi minut kellariin neljäksi vuodeksi. Kellarin sijasta lähdimme kuitenkin viettämään iltaa Montrealin kasinolle eikä varasuunnitelmaa tarvittu. Seuraavana päivänä vielä kotona asuvan nuorenmiehen vanhemmat eivät puhuneet toisilleen. Minulle oltiin kohteliaita, vaikka olin keittänyt suodatinkahvia isän kalliista espressosta, mutta muuten tunnelma oli jäätävä. Myöhemmin kävi ilmi, että perheen peliriippuvainen äiti oli lähtenyt meidän perässämme kasinolle, pelanut koko yön ja hävinnyt 56 000 dollaria. Siihen verrattuna random myöhäisteinimatka Atlantin yli tuntui pikkulapsen lällätykseltä.

Mutta suurimmaksi osaksi olin vakava vakiokuski: kuljetin pyörän tarakalla ja myöhemmin isän mersulla humalaisia kavereita koteihinsa. Pyysin opettajilta lupaa tehdä ylimääräisiä historian tehtäviä ja edetä englannin kirjoja omaan tahtiini; menin nukkumaan ennen kymmentä ja mersu oli ojassa vain kerran kun oli liukasta.

Tänään oli hyvä aamu aloittaa murrosikä. Lunta maassa, kanat tyytyväisinä jouluomenoiden kimpussa, jouluhissijazz Bang & Olufseneissa ja steariinit roihuamassa. Aivan klassinen teini-iän puhkeamisen tausta-asetelma. Raportoin tähän vain oman osuuteni keskustelusta, jonka kävin juuri äsken peliajasta raivoavan lapsen kanssa

– Ite oot.
– Haista ite.
– Mietipä vähän mitä sanot.
– Ai aivan sama? Ai AIVANSAMA!!!?
– Tiesitkö, että mitään joulupukkia ei ole. Se olen MINÄ.

– Just niin. Minä. Että mitä sinä sanoitkaan? Kuka on idiootti, hä?

Todella hienosti meni. Kyllä olen nyt niin ylpeä, että glögit voi keittää. Punaviinillä. Ennen kymmentä sunnuntaiaamuna. Tästä se teini-ikä lähtee. Viimeiset hetket käsillä. Tiesin jo nuorena, että tulen kuolemaan ennen aikojani, joten aikaa ei ole hukattavana. Vaikka toki epämuodostuneisiin lonkkiin ei kuole, mutta kituu kumminkin. Kirjoitin mustalla permanent-tussilla hammasharjaani nimikirjoituksen. “Koska kuolen kumminkin nuorena ja voit sitten huutokaupata tämän kun olen kuuluisa mutta kuollut” selitin äidille, jonka kaupasta permanent-tussi oli nyysitty. Sitten tein muovailuvaha-animaation, jossa Kurt Cobain ampuu aivonsa pellolle. Muovailuvahasta sai tosi hyvin harmaata aivomassaa ja isän uudella videokameralla oli mahdollista kuvata sekunnin murto-osia peräkkäin. Nyt kun tarkemmin mietin asiaa niin saattoi minulla jonkinlainen low-key murrosikä ollakin.

Vielä on se kuuluisuusosa saavuttamatta kuitenkin ennen kuin äitini voi myydä hamasharjan kymmenellä tuhannella dollarilla Ebayssa. Mikä siihen lasketaan? Että tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka on poseerannut Chris Martinin kainalossa Munchenissa? (Terveisiä vaan Sunrise Avenuen pojat, ei ole aavistustakaan keitä te olette saati minkälaista poppia veivaatte, mutta jos kaipaatte yhtä teinifania niiden saksalaisten lisäksi niin mulle voi heittää Mesen inboxiin jotakin fiksua. Täytyy olla fiksua ja/tai liittyä siihen miten saisin Chris Martinin meille saunaan tai kanalaan). Tai että blogilla on alle puolessa vuodessa yli 50 000 lukijaa? Ei näy missään. Yritin blogata MacBook Airista, mutta itse piti Airi-rouva ostaa; Steve nautiskeli ilmeisesti taivaspaikastaan ja jätti lähettämättä Apple-paketin tänne pohjoissuomalaiseen omakotitalolähiöön. Eikä ole vielä alusasujakaan postilaatikosta tursunnut; facebook kyllä linkittää hemaisevia alusvaatemainoksia nähtäväkseni minkä ehtii. Vaikka eipä sillä, se hammasharjakin on todennäköisesti kadonnut.

Mitäs teini-ikään kuuluukaan. Käännytään sisäänpäin, ahdistutaan ja vihataan maailmaa. No ei se nyt aivan siltä tunnu tämä elo. Vaikka merkkejä onkin: minun isompi koirani vihaa lapsia – muita kuin omiani. Leppoisa perhekoira on pikku hiljaa kyllästynyt lapsiin, jotka lähestyvät sitä käsi ojossa. Ne saavat hampaanjäljet käteensä poikkeuksetta. Enkä ihmettele yhtään. Samaistun siihen, ja varmaan se samaistuu minuun, se on paimenkoirana niin lojaalisti ja täydestä sydämestään omistajansa koira, että muuntuu tämän kanssa yhdeksi ja samaksi pyytämättäkin. Minä en tahdo sietää pieniä lapsia, varsinkaan jos ne lähestyvät minua pyytämättä. Älkää kertoko kenellekään. Omiani siedän, koska suhtaudun heihin iättöminä ihmisinä, mutta muiden lapset eivät ole – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – ihania tai mielenkiintoisia. Minäkin purisin niitä käteen ellei koirani ehtisi ensin. Niin että Nobelin palkinto sille, joka keksi ensimmäisenä sanonnan Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tai sile, joka totesi, että Pata kattilaa soimaa. Kasvatustieteen dosentti tunnustaa, että lapset ovat oikeasti aika tylsiä, vaikka yrittää tutkimuksissaan väittää muuta. Ja voisi minun mummuakin muistaa jotenkin koska hän ahkerasti viljeli elämänviisautta “Konstit on monet sano akka kun kissalla pöytää pyyhki”. Ei ole vain yhtä tapaa elää tätä elämää. Ei vain yhtä järjestystä. Voi aloittaa vanhana ja vakavana ja hulluuntua myöhemmin.

Vai onko se sittenkin keski-ikä? Eikä murrosikä laisinkaan. Onko 37-vuotiaana jo keski-ikäinen ja siis sitäkö tämä onkin? Että ihastuu joka toiseen ihanaan ihmiseen, myös puolisoonsa aina ajoittain, haluaa ulos iltamyöhään, rakastaa maailmaa, ymmärtää elämää yhtäkkiä aivan jokaisen ihmisen silmin. Lupaan jatkaa teinikeski-ikää koko ensi vuoden. Saa tulla hakemaan. Ovikello toimii. En suostu pukeutumaan jakkupukuun, tahdon idoleita ja idoleiden kainaloon; tahdon jakaa sen pakahduttavan havainnon, että vittu tämä elämä on mah-ta-vaa. Eikö muka ole?

Blogin soundtrack tietysti David Guetta, feat. Sia: Titanium. (Vaikka 11,5 cm ruuvit jotka pitävät lonkkaa kasassa ovatkin vain terästä).

Terveisiä kermaperseeltä

Fiilistelen joulukuusta, kymmenen vuoden aikana eri puolilta hankittuja lasipalloja ja suvussa kulkevia perinnekoristeita. Perunat kiehuvat ja sen jälkeen ne kuoritaan kuumana, jostakin tärkkelyksen imeltymiseen liittyvästä kemiallisesta syystä ilmeisesti. Ne muussataan ja joukkoon lisätään pari lusikallista vehnäjauhoa. Sitten yön yli imeltymistä, vähän maitoa ja voita, soseutus ja uuniin. Isompi lapsi tulee koulusta ja kertoo, että luokkakaveri oli taas hyökännyt päälle ilman mitään selvää syytä. Sama kaveri, joka on käynyt meillä monesti. Isompi lapsi oli todennut kaverille, ettei enää ala tätä jos pitää käydä päälle. Siihen oli kuulemma kuulunut vastaus “Aivan turha alkaakaan mua enää, meen kotiin ja tapan itteni”.

Perunat kiehuvat liian kypsiksi, joulukuusi ei näytä enää yhtä hienolta, lasipalloista kuultaa läpi maailma, joka ei ole vain kaunis. “Se on sanonut myös monesti, että sen äiti ja isä ei välitä siitä yhtään. Että ne ei välittäis jos se kuolis”. “Se aina hakkaa toisia ilman syytä. Mä tiedän, että sillä on paha olo. Samalla tavalla kun mun pikkuveljellä. Mutta ei sitä voi auttaa äiti jos se on semmonen”. Kauppalistaan pitäisi kirjoittaa ainekset lusikkaleipiin ja piimälimppuihin. Mietityttää. “Ja sitten, äiti, mä oon nähnyt kun se pelaa kotona jotain K-18 pelejä, aivan kauheita”.

“Hyvä että kerroit.” Ja on olo, että pitäisi tietää mitä tehdä. Osata tehdä jotain. Lapsi katsoo ja odottaa.

Kirjoitan opettajalle Wilma-viestin. Ja jatkan imelletyn perunalaatikon valmistamista. Opettaja ehkä lukee viestin illalla kotonaan, vastaa että “Hyvä että kerroit” ja jatkaa piparien koristelua. Tekeekö kukaan mitään? Onkohan kaveri niin kuin meidän pienempi lapsemme? Puhuu kauheita, on vakuuttunut siitä ettei kukaan välitä, ja hajottaa kiireellä kaiken kivan – myös kaverisuhteensa – koska ei koe ansaitsevansa sitä; tunne siitä, että on mukavaa ja kaikki hyvin on sietämätön. Onkohan kaverin kotona tällainen äiti, joka kyllä rakastaa ja hoitaa ja tekee kaikkensa ja enemmän, että lapsi saisi hitusen enemmän luottamusta elämään ja toisiin ihmisiin. Vai onkohan siellä jotakin aivan muuta? Perhe on iso. Ja äiti on näyttänyt väsyneeltä päiväkodin eteisestä asti. Isää en ole koskaan nähnyt.

Tiedättekö ne elokuvat, joissa mukava, onnellinen, elämässään menestyvä päähenkilö lähtee illalla kävelylle tai ajelulle kaupunkiin, kääntyy vahingossa väärästä liittymästä tai risteyksestä ja joutuu maailmaan, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Siltojen alle, liian kapeille kujille, joissa pistetään heroiinia suoneen ja maisemiin, joissa on aina tummansinistä ja mustaa, kylmää ja epätoivoista. Eikä liittymää takaisin löydy enää. Vaikka se päähenkilö kuinka etsii. Miettii, ettei tämä ole hänen elämäänsä, ettei näin voi käydä. Että hän ei kuulu tänne. Muttei löydä tietään takaisinkaan ja aikaa kuluu. Ja koko ajan hän muistaa ja näkee toiselle puolelle, sinne missä tanssitaan sisällä lämpimässä, nauretaan ja halataan, luetaan kirjoja ja syödään suklaata. Muttei pääse sinne enää takaisin.

Minä olin jossakin vaiheessa huijannut itseni uskomaan, että olen se päähenkilö. Että seison sillan alla, tai olen pudonnut jonnekin kauas ja liian syvälle. Että tiedän minkälaista tavallinen elämä on, mutten enää saavuta sitä. Istuin kahden sosiaalityöntekijän kanssa päivystävän lastenpsykiatrin vastaanotolla ja kuuntelin kuinka he kertoivat tulleensa tarkkailemaan, että onko tilanteesta aihetta tehdä lastensuojeluilmoitus. Olin muutamaa päivää aiemmin kuullut eri lääkäriltä, että oikea lonkkani on pahasti epämuodostunut ja täytyy leikata pian. Vierellä istuva puoliso pinnisteli jaksaakseen elää ja edellinen yö oli puhuttu siitä olisiko vain viisainta luovuttaa. Kuinka minä joka yritin kynsin hampain onnistua olemaan aivan tavallinen, riittävän hyvä, istuin siinä tuolilla? Eikö sen pitänyt olla joku aivan muu. Miksi minä?

Mutta tässä sitä ollaan. Aivan vaivihkaa taas tavallisen mukavan talon uumenissa, jossa soi musiikki, valmistuu perunalaatikko ja kertyy koirankarvoja nurkkiin ja sohvan alle. Jossa sommittelen lasipalloja ja englannista tilattuja joulunauhoja ympäri taloa ja niistän nuhaista nenääni mentholilta tuoksuviin ja aloe veralla kosteuttaviin nessuihin. Ei minulla ole aavistustakaan minkälaista siellä sillan alla on! Tämä onkin se leffa, jossa päähenkilö vain uneksii kääntyneensä väärästä rampista, joutuneensa kauheaan alamaailmaan – ja sitten herää höyhentyynyltään, kohentaa takassa loimuavaa tulta ja tekee itselleen rommitotin. Ja kuuntelee kuinka lapset – onnelliset lapset – odottavat joulua:

“Äiti kutsutaanhan me taas meille vieraita jouluna? Paljon!”
“Tottakai. Kaikki tulee taas, aivan kaikki.”
“Ja ne on yötä?”

“Ja ne on yötä.”
“Ja istutaanhan me olohuoneessa, yhdessä.”
“Kyllä, tottakai.”
“Ja sitten laitetaan kaikille ruokaa ja kaikki hakee keittiöstä ja syödään tässä yhdessä, vaikkei ne kovin hyviä olekaan ne jouluruoat. Eikö niin?”
“Kyllä, aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin.”

“Mä en malta odottaa!”

Mietin sitä luokkakaveria. Ja opettajaa. Ja minun Wilma-viestiäni. Lupaan ensi vuonna yrittää hartiavoimin hankkia rahoitusta sille jatko-opiskelijalleni, joka haluaa tutkia ja kehittää Wilma-viestien ja reissuvihkojen rinnalle myös muita tapoja huolehtia ja viestiä lasten hyvinvoinnista kodin ja koulun välillä. Myös sellaisia, joissa ei nimetä syyllistä tai osoiteta puutetta (“Huomautus oppilaalle. Läksyt tekemättä, kolmas tunti.”), sellaisia joilla maailma ei jakaudu sillan päällä asuviin ja sillan alla asuviin. Sellaisia, joilla lapset voivat myös viestiä keskenään, auttaa ja ymmärtää toisiaan.

Kumisaapasdisko

Taitaa olla niin, että ihmiset tarvitsevat paitsi perspektiivin tulevaisuuteen niin myös tilaisuuksia pakittaa niin että peruutusvalojen kajossa voi niska kenossa muistella mitä kaikkea onkaan ehtinyt tehdä. Liian harvoin tulee kysyneeksi ihmisiltä, edes läheisimmiltään, mitä he muistavat tai haluavat muistella menneistä. Kai sitä ajatellaan, että muistelu kuuluu sitten vanhuuteen. Että kyllä sitä ehtii päivitellä mummunsa saunaseikkailuja elokuvatähden kanssa sitten joskus kun mummu on vanha. Että mitä sitä menneistä, pitkät vaan päälle ja pimeällä tiellä satasta lumisateessa kohti seuraavaa määränpäätä.

Kysyn usein “Mitä kuuluu?” tai “Mitä aiot tehdä tänään / huomenna / lomalla / ensi vuonna?”, “Onko teillä suunnitelmia?” Odotan siis, että ihmiset kertovat minulle siitä mitä ei ole vielä tapahtunut, hahmottelevat omat kuulumisensa. Unohdan miten vaikea itse on vastata “Mitä kuuluu” -kysymykseen. “Mmm. No ihan hyvää (eiku), siis aivan tavallista (eiku), pipareita leivoin aika paljon. Ja porkkanalanttulaatikot on tehty (mieti! Vähän nyt jotain erityistä edes); ai niin, tosiaan, oli ihan vähällä tulla ketjukolari moottoritiellä. Ei onneksi tullut. Turvaväli, se kannattaa muistaa.”

Voisin ihan yhtä hyvin kysyä, kuten eilen pitkällä automatkalla: “Montako vuotta sä sitä telinevoimistelua oikein harrastitkaan?” Ja kuulla takapenkkiläisten kanssa juttuja puolison lapsuudesta ja nuoruudesta. Juttuja joita ei ollut koskaan ennen kuullutkaan.

Vaikka sen kun telinevoimistelujoukkueen kilpailumatkalla oli mukana vain kumisaappaat. Ja illan discossa piti seisoskella saappaat jalassa. “Eipä siellä kukaan olisi tullut juttelemaan oli saappaat tai ei”. Tai että sitä voimistelua harrastettiin neljävuotiaasta neljätoistavuotiaaksi. Ja lopettaminen tuntui melkein kuin olisi kirkosta eronnut. Ja että jostain laatikon pohjalta pitäisi löytyä joukkueen suomenmestaruudesta mitalikin. Ja sitten huomaa miten vieläkin voi tavoittaa kaikkien vuosirenkaiden alta sen pälyävän esiteinin, joka oli joukkueen musta lammas koska valmentaja oli tämän isä; joka huijattiin yksin väärään paikkaan illanviettoon. Jonka isä oli vähän pettynyt, että poika ei ollutkaan kalottimestariainesta kuten hän itse aikanaan.

“Kuka sinä olet?” -kysymyksiä pitäisi kysyä enemmän kuin “Mitä kuuluu?” -kysymyksiä. Ja aivan iästä riippumatta. Pienemmältä lapselta tulee kysyttyä usein “Mikä sinulla on?”, tivattua “Kerro nyt, mikä ihme vaivaa? Miksi pitää käyttäytyä noin?”. Eikä melkein ikinä “Minkälainen kesä sinulla oli? Mitä siitä jäi mieleen?”, “Mikä on ollut paras unesi ikinä?”, “Minkälainen sinä olit aivan pienenä?” Jokaisella ihmisellä, myös lapsilla, on menneisyys josta kiinnostumalla kertoo lapselle, että tämä on kiinnostava. Eikä “Kuka sinä olet?” kysymys tarkoita aina menneen uskollista äänentoistoa. Menneisyys, nykyisyys ja tuleva limittyvät ja poimuttuvat toisiinsa ja kukasinäolet on yhtä aikaa tapahtunutta ja nyt tapahtuvaa. Minun pienempi lapseni muistaa pötkötelleensä lastenkodin pinnasängyssä vierekkäin ystävänsä kanssa. Ystävä seisoo vieressä ja vahvistaa muistikuvan vuosien takaa vaikka kumpikin on tapahtuma-aikaan ollut tummanruskeanpunaisena kirkuva muutaman kuukauden ikäinen vauva.

Silloin kun puolisolta tuntuu puuttuvan perspektiivi; kun tuntuu että tulevaisuutta ei olekaan, tulee kysyttyä “Mikä on? Mitä voi tehdä?”, sanottua “Koeta nyt jaksaa, suunnittele jotakin, keksi joku pieni hyvä asia huomiselle”. Sen sijaan, että kysyisi taaksepäin, vaikka “Mikä on sinun paras joulumuistosi?”. Ja kertoessaan että makoili pienenä joulukuusen alla, saattaisi väsynyt ihminen tavoittaa elämässään iloa, takaperin, peruutusvaloissa. Mutta kun sinne taaksepäin katsoisi niska kiemuralla niin sehän olisi silloin eteenpäin katsomista, eikö niin. (Kauhean syvällistä autometaforaa ihmiseltä, joka riemuitsi juuri toissapäivänä, että löysi kojelaudan alta pissapojan säiliön ja täytti sen sinisellä nesteellä).

Minä lupaan ensi vuonna kysyä enemmän “Kuka sinä olet?” -kysymyksiä. Pyydän ihmisiä kertomaan asioita kuukausien ja vuosien takaa. Perustelemaan lempivärin, käymään läpi sen sävyjen vaihtumiset iän mukana. Kertomaan ensisuudelmasta, vanhempien riitelystä, Tosi Nolosta Tilanteesta, siitä milloin viimeksi valehteli tai siitä mikä on ollut paras kesälomareissu ikinä.

Minä esimerkiksi, vastaisin paljon mieluummin kesälomareissukysymykseen kuin “Mitä kuuluu?” -kysymykseen. Kertoisin miten legendaarista oli yöpyä oranssissa kangasteltassa äidin, isän ja pikkusiskon kanssa leirintäalueella, josta näki salmen yli Olavinlinnaan. Herätä omasta mielestään keskellä yötä, oikeasti varmaan myöhään illalla, kurkistaa teltan ovensuusta ulos ja nähdä linnan pihalla valkokaapuisia ihmisiä, huojumassa hiljaa ja laulamassa. Peruuttaa takaisin telttaan tietämättä näkikö kummituksia vai oikeita ihmisiä; kuunnella perheensä uniääniä, katsella oranssia teltankattoa valoisassa kesäyössä, koko maailma siellä teltan sisällä, unimaailma teltan ulkopuolella, olla ehkä viisivuotias ja niin onnellinen ettei saa nukuttua.

Ensimmäinen lupaus

Istuttiin työkaverin kanssa jossakin trooppisessa kahvilassa varmaankin, koska seinät oli tehty valtavista bambunvarsista ja meillä oli edessämme drinkit, jotka oli kaadettu tyhjäksi kaiverrettuihin kokonaisiin ananaksiin. Näytin kollegalle lappua, jonka olin saanut postissa. Se oli saksilla käsivaralla leikattu pieni paperinen neliö, johon oli tulostettu teksti (fontti Arial):

“Halusin vain kertoa, että olen aina rakastanut sinua; nyt jo siis pitkälle toistakymmentä vuotta. Sinä pukeudut kuin Laura Ashleyn tapetit ja näytät aivan Tarantinon leffan sankarittarelta. Mutta jos ihan totta puhutaan, niin aivan eniten rakastan tissejäsi. Aivan valtavasti.”

Kollegani luki viestin, tuhahti ja ryysti sellaisella voimalla ananasdrinkkiään, puoliksi nenäänsä, että päättelin hänen olevan kateellinen. Heräsin ja päätin kaataa päähäni lasillisen jääkylmää vettä. Tarantinon leffojen sankaritar! Mitä vittua minun päässäni liikkuu? Sen Laura Ashleyn tapettipukeutumisen voi vielä allekirjoittaa, mutta luulenko minä tosiaankin alitajuisesti näyttäväni Uma Thurmanilta tai Lucy Liulta? Ja selvästikin nyt puuttuu jännitystä elämästä kun pitää keksiä salaisia ihailijoita. Keneltäkään en ole koskaan saanut rakkauskirjettä, tai edes käsin leikattua pientä lappusta.

Laura Ashleyn tapeteista sen sijaan on katkeraa kokemusta. Etsimme puolison kanssa neljätoista vuotta sitten ensimmäistä yhteistä vuokra-asuntoa Helsingistä. Jossakin 00550 tuolla puolen oli kolmio, jonka vuokra oli kohtuullinen ja alimman kerroksen asunnossa oli myös pikkiriikkinen oma piha. Omistajat esittelivät ylpeinä asuntoa, jonka jokainen huone oli juuri tapetoitu kirkkain, suurin kukkakuvioin. “Nää tapetit on kaikki Laura Ashleyta”. Minä luulen, että asunto päätettiin antaa vuokralle jollekin ihan muulle sen jälkeen kun totesin omistajille että “Tää on tosi kiva, mutta mitä te olisitte mieltä jos me vaihdettais nää tapetit täällä? Toki omalla kustannuksella.”

Kun seuraavassa esiteltävässä asunnossa nökötti huoneen keskellä musta muhkea saumoista rypytetty nahkasohva ja seinustoilla kirsikkapuujäljitelmäviiluhyllykköjä, tiesimme että vuokrasopimus oli lähellä. “Me voidaan jättää näitä kalusteita tänne jos haluatte?”. “Ei kiitos, meillä on ihan tarpeeksi omia huonekaluja. Haittaako teitä jos me tehdään täällä pintaremonttia? Toki omalla kustannuksella”. “Ei ollenkaan! Siitä vaan.” Ja niin sitä muutettiin 00170 alueelle neljäänkymmeneen neliöön, josta oli näkymät pitkänsillan yli Hakaniemen torille. Ja maalattiin eteinen heti punaiseksi. Naapurissa asui Ulf Sundqvistin tytär perheineen. Ja kun WTC-tornit romahtivat, katsottiin telkkaria pienellä punaisella kangassohvalla, joka oli juuri ostettu Kaisaniemen Kodin ykkösestä.

Jännityksen ei tarvitsisi ihan olla sitä mallia, että lentokoneita ja pilvenpiirtäjiä. Mutta vähän enemmän kuitenkin kuin tänään. Päivän jännitysmomentteja oli kaksi. Ensin kuntosalin kaksi järkälemäistä miestä haki pianon. Mietin pihalla kun lähdin ajamaan edeltä pianon loppusijoituspaikkaa kohti, että siinä on kaksi tyyppiä, jotka jaksaisivat tyhjentää asunnon kuin asunnon. Piano pääsi perille puolison siskon talolle. Painoin oven kiinni lähtiessä ja pienempi mutta leveämpi miehistä katsoi taakseen ja totesi “Kummallista, että ulko-ovet ovat lasia. Noista pääsisi tosi helposti sisään, lasileikkurilla.” Kaavailin hetken mielessäni vastausta: “Mä mietin kuule ihan samaa. Ei teillä olis tarvetta kuskille? Ihan pienestä siivusta voisin lähtä keikalle; mä olen tosi hyvä ajaja. Tarvii tehdä jotakin tälle adrenaliinivajeelle.” Jättäisin kertomatta, että olen huono peruuttamaan enkä ole ennen ajanut pakettiautoa.

Piano vaihtoi paikkaa ja 160 euroa omistajaa. Toinen jännitysmomentti syntyi siitä, että tilille jäi 28 euroa, Visan luottorajaan oli jäljellä 4,50 euroa ja palkkapäivään olisi vielä muutama päivä. Mutta ei hätää, juurihan tässä oli omaksuttu karhukoplan kolmannen rosvon rooli. Vähän oli hartialeveydessä vielä tekemistä, mutta mitä sitä pienistä. Ajelin sahalle ja valitsin pari metriä pyöreäksi höylättyä 45mm mäntyä. Hallissa ei näkynyt ketään, tungin puun takaluukun kautta autoon ja ajoin myymälän kulmalle. Vieläkään kukaan hallista ei ollut huomannut mitään. Kävin maksamassa puunpätkän sisällä ja siirryin puolijuoksua autolle. Kun sulloin toista kertaa puuta takaluukun kautta autoon lähti jostakin hallin nurkalta tupakoiva huomioliivinen mies kävelemään kohti. Tajusin, että hän saattoi luulla että yritin livistää luudanvarren kanssa maksamatta. Hyppäsin hykerrellen autoon, starttasin Volvon ja olin varma, että se näytti hevoselta, joka nousi takajaloilleen ennen kuin säntäsi täyttä laukkaa karkuun. Kaahasin portille. Mitään ei tapahtunut. Puomissa luki “Näppäile koodi ja portti aukeaa”. Saakeli. Peruutin häntä koipien välissä takaisin myymälän eteen ja kävin kysymässä koodin. Sätkätyyppi myhäili ovensuussa.

Iltapäivällä ajelin nössöponivolvollani mummun luokse katsomaan vanhaa suomifilmiä. Tapio Rautavaara lauloi kosken rannalla soidinlaulua kauniille suomineidolle. Ei minulle ole koskaan kukaan laulanutkaan, paitsi kerran jos tulkitsee muut ihmiset pois yleisöstä. Mummu sen sijaan totesi siinä kun ihailin Rautavaaraa, että “Se kävi kerran meillä saunassa”. Minä siihen että “Siis Tapio Rautavaarako?”, “Niin. Pihasaunassa”. Minä vielä kerran – mummu käy sentään jo yhdeksääkymmentä – “Siis TUO Tapio Rautavaara?”. “Niin niin, se heitti keihästä jossain kisoissa täällä. Ja kävi meillä saunassa”.

Tapio ‘juokse sinä hummani’ Rautavaara on käynyt minun mummuni kanssa saunassa. Tai ei mummu kertonut kenen kanssa hän saunoi, mutta mina kuvittelen, että siellä ne ovat istuneet lauteilla vierekkäin ja Tapio on laulanut minun mummulleni “Eihän se tyttö minun kyytiini tullut kun olen poika hurjanlainen…”

Mutta koskaan en ole saanut kirjettä salaiselta ihailijalta. Paitsi viisivuotiaana tosiaan Hangossa englantilaiselta Danielilta, hevoskortin. Sitä ei kuitenkaan ehkä lasketa. Kaikkien ihmisten pitäisi saada elämässään vähintään yksi viesti ihailijalta. Lupaan tästä lähtien jokaisessa tämän vuoden postauksessa yhden asian ensi vuodelle.

Ensimmäinen lupaus uudelle vuodelle: Kirjoitan ihailuviestejä vähintään viidelle eri ihmiselle.

(Tai sitten se Tapio istui miesten kanssa lauteilla, mutta myöhemmin porstuassa istahti kitaran kanssa Suomi-verkkareissa alas ja lauloi minun mummulleni Päivänsäteen ja menninkäisen. Ihan varmasti.)

Snapsilaseja ja seksiä

Kynttelikköjä kynttelikköjen perään steariinia valuvia kruunukynttilöitä. Pitkiä mekkoja, esirippuja, piilopaikkoja, salakuuntelua ja suloista paksua samettia. Laskoskaupalla himmeitä ja kiiltäviä kankaita, pöytähopeita, salaisuuksia ja varastettuja suudelmia. Snapsilaseja ja iltaöisiä kohtaamisia. Minun jouluni on Fannyn ja Aleksanderin joulu. Kolmesataakaksitoistaminuuttia silkkaa taikaa. Tänä vuonna on viides peräkkäinen joulu kun yritän varastaa jostakin aikaa katsoa elokuva kokonaan, keskeytyksettä. Joku vuosi se vielä onnistuu.

Ingmar Bergmanin elokuvan lapset ovat aikuisia ja aikuiset lapsia, Ekdahleilla on aina lämmintä ja hämärää. Ja vanhassa talossa on huoneita toisensa perään. Olohuoneita, välihuoneita, peilihuoneita, kirjastoja, makuuhuoneita, joiden sängyissä on pylväät ja patjat ovat korkeita, höyhentyynyt valtavia ja peittoja on on aina monta päällekkäin. Alexander vaeltaa kotonaan huoneesta toiseen, hyppää sänkyyn ja makaa pöydän alla. On hiljaista ja tyhjää. Kristallikruunut heiluvat itsestään, patsaat liikkuvat ja huonekasvin taakse vetäytyy pääkallopukuinen hahmo. Kaikki on yhtä aikaa taikaa ja totta. Lapset näkevät aikuisten asioita ja aikuiset tekevät lasten tekoja. Ekdahlien koti on pehmeä pesä.

Oscar Ekhdahl kutsuu kotiaan pieneksi maailmaksi suuren maailman sisällä. Mahdollisuudeksi unohtaa, edes hetkeksi, suuri raskas maailma, ja sulkeutua rakkauden, ilon ja taikuuden syliin. Vaikka vain jouluksi. Mutta ei Ekdahlien talossa paeta. Siellä rynnätään suoraan päin: rakkautta, mustasukkaisuutta, kateutta, iloa, kuolemaa, ilmavaivoja, uskoa, yliluonnollista, seksiä, kristallisten snapsilasien sumua ja palvelijattaren äpärälapsen kohtaloa. Yltäkylläisen, elämän kaikkia värejä pursuavan joulun jälkeen Oscar kuolee ja hänen vaimonsa nai askeettisen ankaran piispan. Ekdahlien dekadentti joulu muuttuu kylmänkoleaksi vankilaksi.

Isak Jacobi, perheen juutalaismystikko ystävä, pelastaa lapset julman piispan käsistä jumalaisella taialla. Mutta kenen jumala taikoo lapset takaisin teatterin syntiseen yläkertaan, pehmeisiin sänkyihinsä, lämpimiin öihin valvomaan ja kuuntelemaan kuinka aikuiset rakastavat toisiaan?

Fanny ja Alexander on punaviiniä janoon. Yhteiskuntakritiikitöntä yhteiskuntakritiikkiä, ateistimystikon päiväuni ja lapsuuden monikasvoisuuden kaunein kuvaus. Lapset rakastavat, tuntevat, kaipaavat, tappavat, syntyvät ja kuolevat. Valmiiksi vanhoina, aina uusina, ja ikuisesti arvoituksina. Aikuiset peittelevät lapset illalla sänkyihinsä – mutta vasta liian myöhään. Herättävät heidät keskellä yötä, kertovat lapsille rakastajistaan, silittävät ja puhaltavat sikarinsavua kasvoille. Ei ole lasten ja aikuisten maailmaa. On elämä, joka on suuri arvoitus ja lapset eivät ole pieniä aikuisia vaan Ihmisiä, joilla on yhtä suuret oikeudet ja valmiudet ottaa elämää kädestä ja lähteä lentoon.

Kaadan lasillisen punaviiniä. Minun lapseni nukkuvat. Istun samassa huoneessa mihin puolison mummo kuoli tapaninpäivänä 2004. Istun tarkalleen samalla kohdalla ja paketoin joululahjoja. Keittiön pöydällä on joulualttari, kaikki uskomusolennot Mariasta ja Jeesuslapsesta Joulupukkiin. Hirvittävän suuret kulhot täynnä ylikoristeltuja piparkakkuja, liikaa kynttilöitä, tavattomasti koristeita, kaikki löydettyjä, tehtyjä, kerättyjä tai saatuja: lasihelmiä, käärepapereista taiteltuja palloja ja hiutaleita, kiviä, oksia, sulkia, käpyjä, vanha punainen lättypannu, peltisiä rasioita ja puolison kuolleen mummon hopeiset kynttilänjalat. Täytetty huuhkaja leivinuunin päällä. Jos hyvin käy niin minulla on vielä muutama kymmenen vuotta aikaa rakentaa kodistani Ekbladien eklektisen mystinen kuriositeettikabinetti. Vaikka kuinka silmä lepää pohjoismaisessa askeettisessa yksinkertaisuudessa: koivuhuonekalujen tasaisissa pinnoissa, maaväreissä ja geometrisessa funktionalismissa, janottaa kaamoksessa ihmeellisten esineiden ja ikuisesti ristiriitaisten, yhteensovittamattomien ajatusten, toiveiden ja esineiden maailma.

Ismael Retzinsky, Isakin veljenpoika, jota esittää androgyyni nainen Stina Ekblad, kuiskaa Alexanderin korvaan elokuvan hienoimmassa ja kauheimmassa kohdassa:

Kanske är vi samma person, kanske har vi inga gränser, kanske flyter vi in i varandra, strömmar genom varandra, obegränsat och storartat. Du bär på förfärliga tankar, det är nästan plågsamt att vara i din närhet, samtidigt är det lockande. Vet du varför?

Ehkä me olemme kaikki vailla selkeitä rajoja, liu’umme toisiimme, olemme yksi ja sama henkilö. Ja jos näin on, kuinka tärkeää on kantaa kenen tahansa elämää, koska se on omankin elämän ehto. Ajattelen, ja paketoin lapsille voimistelurenkaat, kirjoja, Tiede-lehden kestotilauksen ja Robinin fani-DVD:n. Ulkona on aivan täydellisen pimeää ja aion valvoa melkein koko yön.

Tästä ensimmäiset puolitoista tuntia. Kohdassa 1:10:00, noin suunnilleen, Gustaf Adolf harrastaa seksiä lastenhoitajan kanssa. Nauraen, sydämellisen lämpimästi katketakseen nauraen, kynttilänvalossa:

“My pelvis has been screwed!”

“Tästä tulee maailman paras päivä” sanoo uninen isompi lapsi kun kömmin hänen viereensä kuudelta aamulla.

Niin minustakin. Tänä päivänä saan varmasti soiton Radio Novasta, että olen voittanut kilpailun ja pääsen kaverin kanssa huomenna Muncheniin Coldplayn kutsukeikalle. Aamulla vapautetaan hoidossa ollut pieni kyyhky, jonka olen opettanut syömään ja juomaan itse. Iltapäivällä eduskunta päättää panostaa ennenkuulumattomalla volyymilla uusiutuvaan energiaan ja ohjaa minun ilolla maksamiani verorahoja Fennovoiman ja Rosatomin tekopyhän liiton sijasta sellaisten energiamuotojen kehittämiseen, joista voin olla oikeasti ylpeä. Soidensuojeluohjelma päätetään myös pitää ennallaan koska ymmärretään, että suot ovat vesitaloudellisia kokonaisuuksia, joiden pirstaleinen suojelu ei todellisuudessa suojele mitään.

Mutta ennen kaikkea: pääsen tärkeän ystävän kanssa kuolaamaan Chris Martinin sinisiä silmiä. Ensin huudan puhelimeen Radio Novan toimittajalle kahdeksan kertaa “Ei VOI olla totta!” sitten ehkä itken vähän, ehkä hyperventiloin ja melko varmasti unohdan nimeni kun sitä kysytään lentolippua varten. Soitan matkakaverille, järjestän lastenhoitajan että puoliso pääsee Chris Martinista huolimatta lintutieteellisen yhdistyksen pikkujouluihin, yritän pestä keikkavaatteita, mutta pesen vahingossa oman mustan mekkoni sijasta pienemmän lapsen mustat sporttiskerhohousut, ja lopuksi aloitan pakkaamisen sullomalla kopion lantion röntgenkuvasta käsimatkatavaroihin. “My pelvis has been screwed!” huudan varmasti turvatarkastuksessa kun kaikki koneet piippaavat metallivaroitusta ja panikoin, etteivät ne päästä koneeseen.

Seuraavana päivänä kentällä annan radiotoimittajalle haastattelun, siinä käsin paniikkipestyssä mustassa “after work casual” mekossani, ja kiitän sitä blogini lukijaa joka vinkkasi kilpailusta. Epäilen ääneen vieläkin voiko tällaista tapahtua tavalliselle lonkkavikaiselle naiselle. Että saa viettää kokonaisen vuorokauden juuri niiden kahden ihmisen kanssa, joiden ansiosta – perheensä ohella – pysyi koko kesän pinnalla vaikka oikea jalka oli paskana. Tai ehkä radiossa en sanoisi “paskana”. Mitä ihmiset sanovat radiossa? Täytyy vielä harjoitella.

Lentokoneessa tuntuisi aivan erilaiselta kuin konferenssimatkalla. Maahan syöksyminen ei pelottaisi yhtään. Aivan kaikki olisi hyvin. Ja sitä paitsi punaiset tennarit jalassa olisi hyvä kuolla. Puoliso löytäisi paremman uuden ihmisen, tai no parempaa olisi ehkä vaikea löytää, mutta ehkä hän yhtä hyvän onnistuisi kuitenkin kaivamaan esille. Kengännumero voisi olla sama 37, jotta lentokoneen raunioiden uumenista tongitut tennarit menisivät jatkokäyttöön uudelle puolisolle. Lapset toki surettaisivat, mutta heille jäisi muistoja äidistä, joka istui aina koneella ja sanoi “Haluan olla nyt rauhassa”. Eivätpähän siis kaipaisi kovin paljoa.

Mutta ennen lentokonetta olisin tietysti kuuluttanut koko maailmalle kuvin ja sanoin miten sanoinkuvaamattoman hienolta tuntuu. Mikä olisi tietysti itsessään ristiriitaista, jos tunne olisi sanoinkuvaamaton. Tavoilleni uskottomana en kuitenkaan jäisi saivartelemaan sosiaalisessa mediassa vaan ostaisin kentältä vielä viime tipassa uuden puhelimen laturin, sillä oma olisi jäänyt kiireessä kotiin. Olisi aivan pakko päästä tarkistamaan juuri ketkä kaikki tykkäävät kateudesta vihreinä siitä, että minun elämässäni meni juuri se Hartaasti Toivottu Asia nappiin.

Selfie yöjunasta pääkaupunkiin (voi olla vähän rähjäinen, ehkä b&w filtteristä grainit täysille), selfie kentältä Munchenin lennon portilta, tietysti kaverin kanssa (pakko olla jo sievä, kaveri voi olla rähjäinen koska se on silti cool, ei ehkä filtteriä, korkeintaan kontrastia vähän, kirkkautta lisää ja saturaatiota pikkuisen). Selfie tietysti koneesta (ei niitä Ellen de Generes sormisydämiä vaikka kuinka mieli tekisi, muista!). Selfie hotellilta (sänky, koska yleensä hotellihuoneissa ei muuta olekaan). Selfie taksista matkalla konserttiin (kaikki mahdolliset filtterit). Selfie konserttipaikalta (tietysti Snapseedin “drama”, sitten myöhemin voi ottaa fiilistelykuvia ja tuunata Adoben Lightroomissa). Tässä vaiheessa kaveri, joka on muuten selfieiden kuningas, kieltäytyisi jo kainalokuvista. Hän ei aivan tavoittaisi, että tässä kuvataan tälle naiselle seuraavan viiden vuoden edestä varastoon. Sitten selfie kun Chris laulaa Sky Full of Stars, joka on kalibraatiobiisi lonkan quadricepsin toiminnan seurantaan. Elokuussa onnistui ensimmäisen kerran nytkyä, syyskuussa jo pieni hypähdys, lokakuussa ilman sauvoja melkein koko kertsin ajan, nyt joulun alla voi hyppiä jo koko biisin jos on valmis maksamaan sitä seuraavan hinnan: illan makuuasennossa. Mutta Munchenissa hotellissa ei sekään olisi ongelma.

Vakuuttelisinn kaverille, etten yleensä ole näin hysteerinen. Että ihan hyvin voidaan tavata vähän useamminkin kuin vuoden tai useamman välein. Se uskoisi sen, se on hyväntahtoinen. Ja sitten hotelliaamiainen olisi taivaallinen.

Kiitos Radio Nova, Chris Martin ja Kaveri. Oli ihana, kevyt kuviteltu vuorokausi! Se ei olisi ollut mahdollista ilman teitä. Rakkaus.