Month: January 2015

Aakkoskahvilassa ei ole kannabiskerhoa

Pienen kunnan keskellä, keskikokoisen tien varrella on tietysti iso aakkoshuoltamomarkettialkokukkakaupparavintolakahvila. Istumme pienemmän lapsen kanssa kahvilla ja odotamme lähellä olevan erityislasten liikuntakerhon alkamista. Pienen kunnan virkailija on juuri ottanut virastossa kerhomaksun ja kuitissa lukee ”porttis-kerho”. Vähän niin kuin se sairaanhoitaja, joka teki puhelinhaastattelun lapsen asioista ja sanoi koko ajan stressi-sanan ”tressi”. Oli vaikeaa keskittyä kun piti koko ajan kurittaa kieltään liian kuumalla kahvilla ettei korjaisi puhelimeen ”Siis tarkoitat STRESSI”.

”Hei anteeksi, tulin vielä takaisin kun tuossa autossa huomasin, että olin maksanut väärän kerhomaksun. Tässä lukee Porttis-kerho. Minä tarkoitin maksaa lapseni Sporttiskerhon maksun, en tätä syrjäytymisvaarassa olevien kannabista käyttävien nuorten kerhoa. Vaikka hyvää toimintaa varmasti tuo, että ennaltaehkäistään siitä ekasta portista vahvempiin aineisiin siirtymistä. Sille kerhollehan voisi kehittää vaikka sloganin: ”Tunne porttis”.

Mutta en mennyt sitten kuitenkaan takaisin siihen kunnan virastoon. Vein porttis-kerhon maksukuitin Sporttis-kerhon ohjaajalle.

Aakkoskahvilassa on tarpeeton kahdenkymmenen metrin hallikorkeus. Se kaikki tila korostaa sitä hiljaisuutta. Suurin osa pöydistä on tyhjinä. Viereisessä pöydässä istuu viisikymppinen pariskunta, vastakkain, eikä puhu toisilleen mitään. Otan aikaa. Ne eivät puhu toisilleen kahteenkymmeneen minuuttiin. Ovat tulleet syömään aakkoskahvilaravintolaan, kahdestaan, eivätkä puhu. Eivät edes katso toisiaan vaan toistensa olkien yli. Mutta eivät ne näytä mielenosoituksellisiltakaan. Ei niillä oikein ole ilmeitä. Mietin kaikkia mahdollisia todennäköisiä vaihtoehtoja.

Molemmilla on paha kurkunpääntulehdus ja lääkäri on kieltänyt puhumisen, olisi tietysti luonnollisin selitys. Tai kaksi työtöntä, jotka ovat olleet kotona koko päivän keskenään ja puhuneet aivan kaikki puhuttavissa olevat asiat jo iltapäivä neljään mennessä. Nyt pitää vain syödä. Ei muuta. Tai sitten ne eivät oikeastaan tunne toisiaan ollenkaan. Sattuivat vahingossa samaan pöytään eivätkä kehtaa enää vaihtaa. Toinen oli istunut alas ensin, mutta poistunutkin saman tien vessaan. Toinen oli sillä välin istunut samaan, tyhjäksi luulemaansa pöytään ja saanut ruoan. Sitten kun se ensimmäinen tuli vessasta, se istui siihen vastapäätä eikä enää voinut siirtyä. Ja kumpikin on tietysti sairaalloisen ujo.

Mies syö leivitettyjä kana(?)pihvejä ranskalaisilla perunoilla ja salaatilla. Nainen syö juustohampurilaisen. Hiljaa. Hyvin hiljaa. Minun vieressäni puhuu pieni lapsi isoon ääneen.

”Äiti entä jos me voitettais lotossa? Jos me voitettaisiin tuo summa. Tai TUO. Paljonko äiti tuo on? Pääsiskö tuolla summalla Etelä-Afrikkaan?”
”Siinä oli EuroJackpot, josta voi voittaa yli kaksikymmentä miljoonaa euroa. Sitten siinä näkyy kaikenlaisia muitakin arvontoja ja niiden voittosummia.”
”Jos me mentäis Etelä-Afrikkaan niin minä menisin takaisin sinne lastenkotiin ja ne kasvattais mut loppuun ja sitten jäisin sinne. Sä voisit tulla tänne takasin. Mä jättäisin sut.”
”Aha”

Tietysti. Ne viereisen pöydän ihmiset ovat adoptiovanhempia. Siksi ne istuvat hiljaa. Ja katsovat tyhjyyteen.

Minä kuulin tänään Robinin biisin sanat väärin. Robin veisaa ”…myöhemminkin ehtii lepää”. Minä lauloin mukana ”myöhemminkin ehtii elää”. Isompi lapsi räjähti nauramaan. Minä mukana – kaikkien aikojen Freudian Slip!

Advertisements

Robert Mapplethorpen pronssinen penis

Walker hyllytti kirjoja kirjastossa. Piti huolta, että D38.1 tuli varmasti ennen D38.2:ta, että elämä 900-luvun Normandiassa oli asiaankuuluvassa järjestyksessä. Mutta Herra Goines oli huomannut vakavan virheen: D38.1:ssa oli yksi D38.2 kirja ja D38.2:ssa yksi D38.1 kirja. Walker sai viimeisen varoituksen. Koskaan, ei koskaan, saa mitään – ei mitään – laittaa väärälle paikalle, ellei ole valmis kadottamaan sitä ainakin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tai kenties ikuisuudeksi.

Jos Paul Auster olisi tehnyt taustatyötä erään eteläenglantilaisen taidekorkeakoulun kirjastossa vuosituhannen taitteessa, havainnoiden erästä valokuvauksen opiskelijaa joka teki iltatöitä kirjastossa, olisi päähenkilö Walker jäänyt kirjassa kiinni myös siitä, että jumitti kärrynsä aina kuvanveiston kohdalle ja lehteili Louise Bourgeois’ista kertovia kirjoja. Hämähäkkejä, päättömiä torsoja, hämähäkkejä, Robert Mapplethorpen penis ongenkoukkuun ripustettuna, ja hämähäkkejä. Ja toinen toistaan jumalaisempia muotokuvia vanhasta naisesta, jonka silmistä pilkotti kuriton tyttö.

Louise Bourgeois ei olisi koskaan suostunut työskentelemään kirjastossa, mietin kun vaihdoin iltatyöpaikkani kirjojen hyllyttäjästä lasinpuhallusstudion aamusiivoojaksi. Sankollinen lasimurskaa painaa kiloissa. Uunien täytyy olla päällä yötä päivää, tai ainakin heti ani varhain aamusta, jotta niiden lämpö sulattaa lasia. Hyvin hikipäinen valokuvauksen opiskelija kantoi joka aamu seitsemältä lasimurskaa roskalaatikoihin ja näytti vakavalta. Hän mietti kuinka kasvetaan sellaiseksi vanhaksi naiseksi, jonka silmissä pilkistää tyttö. Jonka strutsipuuhka väräjää käkättävän naurun voimasta, joka ei pelkää enää mitään, joka on menettänyt kaiken jo niin moneen kertaan, ettei enää jaksa laskea. Jonka luokse keräännytään kuulemaan tarinoita, jonka jalkojen juureen langetaan koska hän on niin kiinnostava. Jonka päätä halutaan.

Vein aamulla lapsen sairaalaan ja kanojen ulostenäytteet Eviraan. Kumpikin meni oikeaan paikkaan, varmistin vielä ovella. Lastenpsykalle ei toimitettu kanankakkaa eikä Elintarviketurvallisuusvirasto saanut ekaluokkalaista TET-harjoittelijaa. Kumpikin solahti paikalleen, mutta ei ollut mitään takeita siitä katosivatko ne silti vain kahdeksi tunniksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi vai iäisyydeksi. Sairaalasta saattoi tulla kotiin pieni karitsa tai helvetin saatanallisin peto. Evirasta saattoi tulla kyllä tai ei, edellinen vielä faagityypityksen kanssa, joka kertoisi pitääkö käsiä pestä tavallisesti vai hysteerisesti.

Louise Bourgeoisiksi tullaan siten, että ei oleteta järjestystä, ei yritetä tehdä järjestystä, ei totella järjestystä, ollaan valmiita menettämään kaikki ainakin kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ehkä jopa ikuisuudeksi. Ollaan niin kuin kaikki olisi jo mennyttä. Silloin kukaan eikä mikään voi enää viedä mitään. Kun ei enää olekaan mitään. Silloin voi virnistellä valtava pronssinen penis kainalossaan. Nauraa. Ja saada kaiken.

Sain itseni kiinni aamulla mutisemasta puoliääneen ”Mun elämä on varastettu”, joka tietysti tarkoitti sitä, että lähimpien ihmisten haasteet nielaisevat minun aikani, iloni ja energiani. Seisoin mokkamasterin äärellä; se olisi pitänyt puhdistaa pinttyneestä kahvista ja kalkista jo kauan sitten, mutta en ollut ehtinyt vieläkään. Nojasin painoa vasemmalle jalalle ja käytin hyvän kaksi minuuttia itsesäälin syövereissä. Kunnes muistin Louisen ja pronssipeniksen. Kukaan ei ollut minulle velkaa minkäänlaista elämää, kukaan ei ollut luvannut mitään, minulla ei ollut mitään oikeutta odottaa mitään, minulla ei oikeastaan ollut huomista lainkaan – eihän sitä ollut vielä tapahtunut. Ei sitä ollut kukaan voinut ottaakaan, saati luvatta varastaa. Ei ollut mitään varastettavaa. Pakotin itseni viheltämään vähän, vaikka otti päästä saatanasti, että kahvikin oli loppu.

Taistelu katkeroitumista vastaan on se mikä on voitettava jos haluaa Louise Bourgeoisiksi isona.

Ei seksiä tänään

”Äiti leikitään hiljaisuutta, jooko? Jooooooko?”
Näyttelen vastahankaista, jotta suostumiseni lopulta saisi arvoisensa vastaanoton.
”Jee äiti, sää oot paras!”

”Hiljaisuus” on leikki, jossa minä näyttelen yksin asuvaa kärttyistä naista, joka inhoaa lapsia ja rakastaa hiljaisuutta ja siisteyttä. Käveleskelen kotona ja puuhailen asioita, oikeasti silmät auki, mutta leikisti en näe mitään, ainoastaan kuulen. Kaksi riiviölasta, eli omani, leikkivät itseään ja yrittävät seurailla minua ilman, että päästävät ääntäkään jolloin he jäisivät kiinni.

Minusta leikki on nerokas. On hiljaista. Minä saan tehdä mitä pitäisi tai haluaisin: keitän kahvia, luen lehteä, tiskaan, siivoilen. Ja puhun ääneen asioita, joista ei oikein saisi puhua. Liioittelen ja herkuttelen. Välillä lapset päästävät äänen, lattia narahtaa tai pääse nauruntirskahdus, jolloin lähden etsimään kädet haroen kodissani piileviä kakaroita. Jos onnistun saamaan lapsen kiinni, seuraa kaamea kutituskohtalo.

”Minä inhoan lapsia. Kyllä on ihanaa, että minun kodissani ei kirmaile yhtä ainutta räkänokkaa, joiden kynnenaluset haisevat kakalle, sukat pahalle ja kainalot hielle. Sillä lapset haisevat. Hyi että ne haisevat ja sotkevat. Tai jos eivät haise tai sotke niin ovat tappavan tylsiä. Yyyh, olenpa onnekas, ettei tarvitse sietää yhtäkään lasta. En kestä niiden ääniä: sitä valittavaa, narisevaa, vinkuvaa kitinää kun joka asia on väärin ja mikään ei kelpaa. Jos löytäisin täältä talostani lapsen, ottaisin sen kiinni ja keittäisin illalliseksi. Kyllä keittäisin, laittaisin ketsuppia päälle. Maailmasta pitäisi kieltää lapset.”

Ihanan terapeuttista.

Lopulta pienempi lapsi ottaa asiakseen käännyttää neiti Lohen. Hän esittelee itsensä orpona hylättynä lapsena, joka etsii uutta äitiä. Minä vastustelen aivan mahdottomasti, en millään haluaisi äidiksi, en olisi yhtään edes hyvä – ja sitä paitsi eikö lapsi ole kuullut, että in-ho-an lapsia enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Lapsi ei anna periksi vaan kertoo, että hän kyllä haluaisi nimenomaan neiti Lohen lapseksi. Vaikkei tämä olisikaan kiltti koko ajan. Neiti Lohi tunnustaa, ettei osaa välittää yhtään kenestäkään koska hänen isänsä oli suuri roisto ja rakasti rahaa enemmän kuin lastaan, ryöstöretkiä enemmän kuin kotia. Niinpä neiti Lohella ei koskaan ollut isää koska tämä oli aina vankilassa. Pienempi lapsi katsoo silmiin:

”Minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Usko minua, minä tiedän miltä se tuntuu kun on hylätty. Mutta voit sinä silti olla aivan hyvä äiti.”

On kauhean vaikea pitää leikkiroolipokkaa, mutta Neiti Lohi näyttää tarjonneen lapselle poikkeuksellisen herkullisen tuttavuuden. Jatkamme leikkiä kolmatta tuntia. Se onnistuu helposti, sillä neiti Lohi saa tehdä kaikkea mitä minunkin pitäisi: pestä pyykkiä, käydä kaupassa, laittaa ruokaa. Siinä lomassa tulevat kummankin elämäntarinat kerrotuiksi ja neiti Lohi päätyy voittamaan pelkonsa – sillä sitä se on. Hän pelkää lapsia. Hän pelkää, että entä jos hän päästää lapsen kotiinsa, kiintyy ja rakastuu lapseen, ja sitten lapsi lähteekin pois. Pienempi lapsi vakuuttaa, että hän ei ole lähdössä, ainakaan ihan heti.

”Voin minä mennä välillä etsimään uutta äitiä vaikka Ranskasta. Mutta en ihan heti.”

Puoliso palaa päivän metsäretkeltään ja ehdottaa romanttista iltaa lasten nukahdettua. ”Kun on siitä jo ainakin kaksi päivää”.

”Mä oon leikkinyt melkein koko päivän. Sä et tajua miten se väsyttää.”
”Juuen. En tajua. Mä oon hiihtänyt metsäsuksilla koko päivän.”

Wittgensteinin verhot

”Meillä on kaks vanhaa oksennusta olohuoneessa”
”Yäk”
”Niinpä”

Pysäytetäänpä tähän. Katsokaa henkilöiden asentoja, kuunnelkaa heidän äänenpainojaan. Kun nyt tulkitsemme mitä ”Niinpä” tässä kontekstissa, havaittuine äänenpainoineen ja eleineen oikein tarkoittaakaan, huomaamme, että pirullisesti nuo kuusi toteavaa kirjainta paljastavatkin lauseen ”Ne on sun koiria”. Voi Wittgenstein, maailma olisi parempi paikka jos olisit jättänyt arkikielen filosofoimatta. Jatkaisimme toistemme kirjaimellisesti eli väärin ymmärtämistä kirkasotsaisen vilpittöminä.

Emme ymmärtäisi, että huomautus ”Pyykkikori on täynnä” tarkoittaisi itse asiassa ”Voisitko joskus pestä pyykkiä”, tai kenties vielä ärtyneemmin ”Sinä et ikinä pese pyykkiä”. Vastaisimme vain ”No niinpäs näyttää” ja saattaisimme tuoda rautakaupasta seuraavalla reissulla isomman korin. Sitten seuraisi viikon mykkäkoulu, joka olisi aivan täydellinen mysteeri. Että mistä se nyt sitten lähtikään.

Mutta mykkäkoulun liudentuessa ymmärtää miksi verhoissa on kuvioita. Anna Danielssonin Marimekolle suunnittelema Bottna-kangas on erityisen hyvä vakavien parisuhdekeskustelujen verho; toimii sekä värillisenä että mustavalkoisena. Tampellan 1970-luvun retrokangas, jossa on valtavan suuria vihreänsävyisiä kukkia, on puolestaan oivallinen passiivis-aggressiivisen väittelyn verho. Kun istutaan jo neljättä tuntia yhdessä paikassa ja keskustellaan vakavasti, ei enää pitkään aikaan ole voinut/jaksanut/halunnut katsoa sitä toista vaan on siirtynyt katselemaan ympärilleen. Ja siinä se on: verho. Viidentoista vuoden jälkeen sen voisi piirtää täsmälleen oikein silmät kiinni, kädet selän taakse sidottuina ja permanent-tussi suussa.

Bottna on ratkaisukeskeinen verho. Selkeät voimakkaat linjat kaartavat ja risteävät, päätyvät jossain pieniin pallukoihin, toisaalla haarautuvat lumpeenlehdiksi, jotka sulkevat ja lokeroivat sisäänsä ajatuksia. Viivoja voi kulkea silmillään tuntikausia. Jokaiseen pieneen palloon voi piilottaa negatiivisia reaktioita ja turhia syytöksiä. Koska ei niitä voi unohtaa. Aivan pakko olisi päästä sanomaan ”Hyvähän sun on sanoa kun…”, ”Sä aina teet noin…”, ”Me ollaan taas tässä samassa, miksi sä et koskaan sano, että…”. Mutta kun ne sijoittaa verhon palloihin ne voi taianomaisesti unohtaa ja jättää sanomatta. Tuntuu kuin ne olisi sanonut, saanut ulos itsestään. Bottna kantaa niitä uljaasti.

Tampellan vihreäkukkainen eleganssi on räväkämpien keskustelujen, linjanvetojen ja pelottavien päätösten pohtimisen verho. Sen kukat eivät sulje mitään sisäänsä, eivät tarjoa piilo- tai lepopaikkoja vaan syöksevät tunteita ja ajatuksia takaisin ja pyörittävät niihin vauhtia. Kukan keskustan heteet vielä heiluvat pirullisesti, niitä ei saa asettumaan silmissään ollenkaan. Silloin on tullut sanoneeksi ”Ehkä meidän olis parempi…”, ”Tuleeko tästä enää mitään”. Sen verhon kanssa on oltava varovainen.

Mutta viisitoista vuotta verhojen tuijottelua on saatana VIISITOISTA vuotta. Tässä ollaan kohta jo voiton puolella. Pitkistä parisuhteista tulee eeppisesti niin paljon muutakin kuin kahden ihmisen välinen suhde. Aika kietoo mukaan paitsi verhoja, myös toisia ihmisiä, taloja, musiikkia, tapahtumia, eleitä, kasvihuoneita ja pieniä Perämeriä. Ei enää tiedä mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy, mikä kaikki suhteeseen kuuluu ja että onko yksin vai yhdessä vai jotakin siltä väliltä.

Ja se on ihan hyvä.

Tahmaa uhmaten

Halasin vaihteeksi alakuloista puolisoa ja totesin, että hän tuoksuu kunnolliselta. Sellaiselta kuin joku pitäisi hänestä huolta. Aivan sellaiselta kuin hän asuisi kodissa, jossa jaksettaisiin siivota, pestä pyykkiä, silittää pyykkejä, laittaa joka päivä kunnollista ruokaa ja vaihtaa tarpeeksi usein petivaatteita. Seurailin häntä jonkin aikaa ja tuoksuvanassa pystyi huijaamaan itseäänkin. Aivan kuin olisi itse se puoliso joka pesee ja silittää ja laittaa ja jaksaa. Joka saa kodissa tuoksumaan oikealta.

Comfort Lavender se on. Mutta se saa tekemään tuoksukartoituksen kotona.

Eteisessä haisevat puolison kumisaappaat Räkäsuon jäljiltä. Olohuoneessa on kaluttu siankorvia sohvalla. Keittiössä tuoksuu tumma paahto, pariisilaispaahto, joku random arabica, väitöslahjana viisi vuotta sitten saatu tuoksukynttilän jämä, vieno savu leivinuunista, paistetun ja syödyn mozzarellapakastepitsan rasvat pellillä. Isomman lapsen huoneessa ruuti, pienemmän lapsen huoneessa Comfort Lavender, isojen ihmisten makuuhuoneessa uni ja hiki, työhuoneessa pöly, takkahuoneessa taas siankorva ja takaoven tuntumassa kanankakka. Saunassa tuoksuu puu. Ja siellä on hiljaista. Jään istumaan hetkeksi. Kuinkahan kauan perheeltä kestäisi löytää minut jos jäisin istumaan saunaan, lauteiden alle? Ihan hiljaa.

Koiran tassut ja kainalot tuoksuvat. Välillä Wiener Nougat’lta ja välillä lämpimän nahkealta paahtuneelta viljalta. Kanan vatsahöyheniin tai niskaan voi upottaa nenänsä ja haistaa linnun pehmeän heinältä ja kesämaalta tuoksuvan lohdun. Kaikki sanovat, että vauvat tuoksuvat ihanalta, mutta en minä muista. Aurinko iholla tuoksuu kahvin ja kardemumman jälkeen ehkä parhaalta. Siinä on kolmen kärki.

Ihmiset, jotka ovat jostakin syystä menettäneet hajuaistinsa masentuvat helposti. Erään tutkimuksen mukaan yli 40% hajuaistinsa menettäneistä kärsii jonkinasteisesta masennuksesta. On myös tutkittu, että kaupunkilaisten hajuaisti ei keskimäärin ole yhtä erottelukykyinen kuin maaseutumaisempien paikkojen asukkaiden. Ja jos sinulla on ollut pienenä erityinen unilelu, sinulla on todennäköisesti hieman keskimääräistä parempi hajuaisti.

Nykyään on kuulemma villitys neutraloida tai poistaa mahdollisimman paljon hajuja ihmisten arkiympäristöistä. Saattaa kuitenkin olla, että käy toisin kuin toivotaan: vähempi altistus erilaisille hajuille ja tuoksuille lisää yliherkkyyttä. Ja hajujen välttäminen vähentää ympäristön aistimista myös muilla aisteilla. Jokainen aisti komppaa ja ohjaa toisia; hajut ohjaavat katsetta, kuuloa ja tuntoa. Kaikki aistit toimivat tuntosarvina maailmaan.

Aurinko toisen ihmisen iholla, kun makaa lämpimällä kalliolla, kuulee kalalokit, haistaa meriveden ja tahmaa uhmaten ahmii tuoreita luumuja tai kirsikoita. Ja sitten heti katuu uhmaansa, koska tahmasormiin tarttuu hiekkaa juuri kun toinen ihminen pyytää levittämään aurinkorasvaa täydelliselle vatsalleen. Sitten se toinen saa hiekkapaperikäsittelyn ja on, että ”Et viittis”. Ja nousee ja lähtee pois. Eikä sitä näe enää koskaan. Siihen se maailman aistiminen johtaa. Yksin jää.

Tekstiviestejä Räkäsuolle

(aamupäivällä)
”Moi. Hengissä?”
(2 tuntia myöhemmin)
”Haloo? Ei saa yhteyttä. Kaikki ok?”
(5 tuntia myöhemmin)
”No ei oo enää hauskaa. Joku elonmerkki kiitos!”

Isompi lapsi ja puoliso ovat hiihtoretkellä suolla. Kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä tulee yksi tekstiviesti, jonka mukaan reissu on ”ihan ookoo”. Sen jälkeen ei kuulu mitään. Pitkään aikaan. Toisen päivän iltapäivän ollessa jo pitkällä laadin hautajaispuheen puolisolle. Se alkaisi näin:

”Hän oli hyvä mies. Rakkaus oli hänen elämässään suuri mysteeri: ilon ja pohjattoman kaipauksen ja surun aihe. Rakastimme hyvin eri tavoilla, mutta kumpikin samaa maailmaa, rinnakkain. Suurimmaksi osaksi en ymmärtänyt häntä, mutta suurimmaksi osaksi hän ei antanut sen häiritä. Toivon, että olisin osannut rakastaa häntä enemmän.”

Sitten laadin myynti-ilmoituksen talolle, joka jää liian isoksi ja raskaaksi hoitaa leskelle:

”Myydään 200 neliötä kotia. Puuttuu listoja, tapetteja paikoin revitty, yläkerran remontti kesken, kattolämmitys on vanha, mutta talosta löytyy kaksi tulipesää. Koivuparkettilattiat koirien kynsissä ohenneet. Potentiaalinen parisuhdekriisi kenelle tahansa. Mutta pihalla pihlajia ja pieni vaahtera; mahdollisuus kanalalle. Ollut tavallisen perheen koti. Ovenpielissä lasten kasvumerkit, sängynpäädystä kulunut tapetti, ammeeseen mahtuu yksi ja puoli aikuista (todellinen rakkausmittari: kumpi uhrautuu palelemaan puoliksi?), sen poretoimintoa ei kuitenkaan kannata kytkeä päälle jos haluaa kuulla ajatuksensa.”

Sitten laitan Maaseudun tulevaisuuteen seuranhakuilmoituksen otsikolla Otetaan hyvä puoliso. ”30-45 -vuotias. Sukupuolella ei väliä. Täytyy osata kokata, mielellään hoitaa villejä lintuja, ei saa olla rasisti, täytyy olla feministi, täytyy pärjätä itseään parempituloisen ja todennäköisesti älykkäämmän vaimon kanssa, hevoskokemus plussaa. Vähintään joka toinen vuosi vietävä vaimo eli minut Eurooppaan viikonloppulomalle. Lähdettävä mukaan taidemuseoon, koulutettava vaimo katsomaan ja keskustelemaan urheilusta. Elämän täytyy tuntua ihmeelliseltä, epäreiluuden raastavalta, mutta asennoitumisen siihen tyyneltä. Mielellään yksiavioinen.”

Puhelu tuntemattomasta numerosta illansuussa:
”Moi mä soitan Peten puhelimesta. Loppu akku. Ollaan tulossa.”
”No voi perhana. Eiku siis, ihana!”

Paramyksoviruksen tähdistö

Luontodokumentissa seurataan Sri Lankan norsuja. Päivän ikäisen norsunpoikasen silmät vetistävät ja polvet huojuvat. Lauman toinen naaras tulee ja sieppaa poikasen sen emältä. Poikanen ei vielä erota emäänsä vieraasta ja lähtee seuraamaan toista naarasta hamuten nälissään tämän nisää, josta ei tulekaan maitoa. Matala uskottava mieskertojaääni toteaa:

”Norsunpoikanen kuolee pian nälkään. Kuvausryhmä ei voi tehdä mitään. Luonnon tapahtumiin ei voi puuttua.”

WHAT THE ACTUAL FUCK?! Kaksi minuuttia aiemmin ohjelmassa on näytetty norsujen hoitolaa, jonne viedään orpoja norsunpoikasia joiden emät on salametsästetty. Orpoja kasvatetaan ja opetetaan norsujen tavoille, jotta ne voitaisiin vapauttaa aikuisuuden kynnyksellä. Yhdelle jalkansa ansassa menettäneelle norsunpojalle on tehty proteesi.

”Äiti kuoleeko se?”

”Ei huolta. Mä vaihdan kanavaa heti jos näyttää että se kuolee, tää on tosi huono ohjelma jos niin käy. Mä vihaan tuota kuvausryhmää jos niin käy.”

”Mitä jos mä äiti rakastunkin joskus. Jos sitä ei voi estää?”
”Todennäköisesti rakastut. Ja tekee mieli olla jonkun ihmisen kainalossa ja pussailla”
”Mä kuitenki purasen sitä vahingossa.”

Ja sitten me hipsimme pienemmän lapsen kanssa pyjamat päällä peräkkäin lintujenhoitohuoneeseen katsomaan pulua. Sillä ei ole paramyksovirus ykköstä, eli Evirasta ei rynnätä tappamaan meidän Asta-Hilleviä, Lainaa, Pipsaa, Inkeriä ja Helmiä. Mutta sillä voi olla PMV-kolmonen, jota kutsutaan oireiden perusteella englanniksi nimellä ”stargazing”. Sen pää kääntyy vinoon ylöspäin, ikään kuin se katsoisi koko ajan taivaalle. Kauniin niminen virussairaus, joka iskee aivoihin. Villieläinten hoitajasometutut Australiasta ja USAsta neuvovat, että niin kauan kuin lintu ei selvästi kärsi ja voi syödä, sen parantumista voi odottaa kuuden viikon sisään. Viikko mennyt.

Tähtiintuijottelusta tulee tietysti mieleen Chris, jota olen laiminlyönyt aivan hävyttömän törkeästi viimeaikoina. Jopa vähän toivon, että paramyksovirus kolmonen tarttuisi ihmisiin. Olisin saanut sen ja kohta alkaisi kuuden viikon tähtiloma. Aivot siirtyisivät tästä maailmasta siihen rinnakkaistodellisuuteen, johon karkaan aina silloin kun en jossittele menetettyä elämää Chris-Adrienin kanssa (uskolliset bloginlukijat muistavat unelmasuudelmat). Puoliso ja lapset ruokkisivat lusikalla ja puolet keitosta valuisi aina rinnuksille koska pää olisi kallellaan. Mutta minä olisin Skotlannissa, Islayn saarella, Loch Gormin rannalla. En edelleenkään osaisi juoda viskiä, mutta minulla olisi viisitoista lammasta ja poikasesta asti kasvatettu puolikesy korppi. Ristiverinen hevonen, viisi kanaa ja kaksi lyhytkarvaista skotlanninpaimenkoiraa.

Chris Martin kävisi usein, aina kariutuneiden ihmissuhteidensa väleissä. Nigel Slater kuvauttaisi uudet keittokirjansa cottagellani. Vanha opiskeluaikojen tuttu puuseppä Dan toisi mukanaan asiakkaansa Kate Winsletin ja juuri perinnöksi saamaltaan apinoiden vanhainkodilta yhden silkkiapinarouvan viettämään vanhoja päiviään saarelle. Apinan nimi olisi Stella, mutta sanoisin sitä Snällaksi.

Minä olisin kuvanveistäjä-kirjailija-eläintenhoitaja. Olisin juuri viimeistelemässä tilaustyötä Katelle: ajopuusta, kirjavasta kokoelmasta nuppeja, hopeisista napeista, rautalangasta ja vanhoista nahkaisista kirjankansista. Nurkissa vinkuisi tuuli, kulhossa pöydännurkalla höyryäisi Nigelin reseptin mukaan tehty porkkana-omena-inkiväärikeitto fenkolikermavaahdolla. Snälla maistaisi sitä omalla lusikallaan ja kääntyisin komentamaan sitä pois kun oveen koputettaisiin.

Kuusi viikkoa olisi kuitenkin kulunut, monta keittoon tahriintunutta puseroa vaihdettu ja aivoni palautuisivat paramyksoviruksen tähdistöstä pohjoiseen Suomeen. Koputus Islayn mökin siniseksi maalattulla ovenpielellä jäisi tähtijäljeksi taivaalle. Kurottelisin sitä aina koirien iltalenkillä.

Sairaan kaunis mieli

”Miten te puhutte lapselle siitä?”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Saako siitä puhua?”
”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille…?”

Ensin pienemmälle lapselle kerrottiin, että hän siirtyy käymään koulua paikkaan, jossa on ”tutkimuskoulu” jossa selvitetään, että miten aikuiset osaisivat auttaa häntä enemmän silloin kun tulee liian paha olo. Ajateltiin, että turhaan puhutaan sairaalasta ja sairaalakoulusta, kuulostaa liian hurjalta. Ajateltiin, että ei kyseessä ole välttämättä sairaus jonka voisi parantaa. Ehkä häiriö, tai poikkeavuus – lapsi on erilainen. Ajateltiin, että ei haluta että lasta luullaan mielisairaaksi, vältettiin sanaa ”psykiatria”. Koska entä jos se leimaa. Toiset isovanhemmatkin ovat viimeiseen asti ehdotelleet, että josko kaikki nyt kuitenkin ratkeaisi kotona. Ihan kodin seinien sisäpuolella. Ettei kenenkään tarvitsisi tietää.

Mitä ihmettä: häpeämmekö me? Häpeänkö minä lasta tai sellaisen lapsen puolesta, jonka peruskokemus itsestään rakentuu jo ennestään häpeälle? No hyi helvetti nyt sietää itse hävetä!

Lapsi itse puhuu jatkuvasti sairaalakoulusta. Tutustumiskäynnillä pienten lasten yksikössä puhuttiin lapselle koko ajan osastosta. Niinpä nyt lapsi itse ”menee osastolle ja sairaalakouluun”. Ja jälleen kerran pienempi lapsi palautti vanhempansa jaloilleen: sitä, että psykiatriseen hoitoon liittyy niin paljon ennakkoluuloja, häpeää ja piilottelua, ei todellakaan pureta kiertoilmauksilla tai olemalla hiljaa. Se olisi karhunpalvelus lapselle itselleenkin. Häntä oltaisiin hävetty – hänen erilaisuuttaan piiloteltu ja kiertäen kaunisteltu. Senkö pitäisi rakentaa hyvää ja tervettä itsetuntoa, kokemusta itsestä arvokkaana juuri sellaisena kuin on?

Mielen häiriöt, sairaudet tai ominaisuudet ovat erityisen hävettäviä, pelottavia ja salailtavia, eikö? Skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, autismin kirjo, masennus, ahdistus, psykoosit eivät ihan solju mammakeskusteluihin siinä määrin kuin vesirokko, parvorokko, korvatulehdukset tai oksennustauti. Täitkin alkavat olla jo siinä rajalla, että kehtaako niitä kertoa olevan. Kihomadoista ei puhuta ellei ole aivan pakko tunnustaa. Miksi? Ei taida olla kenenkään omaa syytä, ei sairastuneen ihmisen eikä lähiympäristön, jos iskee parvorokko tai vaivaa korvatulehdusputki. Vielä vähemmän on ihmisen itsensä vika jos on syntynyt mieleltään erilaiseksi tai suistunut sellaiseksi. Miksi se hävettää? (Ymmärrän toki mitä kaikkia mahdollisia vastauksia on, ymmärrän miten läpensä ennakkoluuloisia sekä yhteiskunta rakenteena että kanssaihmiset yksilöinä osaavat olla, mutta kysyn silti. Aina pitää kysyä. Pitäisikö sen hävettää? Miksi se silti hävettää?)

Häpeä saa aikaan pahaa jälkeä. Siksi pitää puhua. Joskus myös niiden puolesta, jotka eivät osaa, halua itse, jaksa tai uskalla.

Yleensä asiat joista ei tiedä ovat pelottavimpia, niitä kohtaan on eniten ennakkoluuloja.

”Miten te puhutte lapselle siitä?”
”Että hän vaihtaa koulua hetkeksi ja jos hyvin käy niin aikuiset oppivat auttamaan häntä saamaan lisää tsemppitarroja koulussa.”

”Siis joutuuko hän olemaan siellä yötä?”
”Taksi hakee hänet kotipihasta joka aamu ja tuo takaisin iltapäivästä; hänellä on oma autonkuljettaja!”

”Lääkitäänkö hänet? Onko siellä sairaalasänkyjä?”
”Siellä on pleikka ja Wii, kaapit täynnä lautapelejä ja kirjoja, jokaiselle oma aikuinen ja aika monta ninjaturtles-lelua.”

”Saako siitä puhua?”
”Lapsi haluaa että siitä puhutaan. Hän on ylpeä siitä.”

”Ei kai teidän tarvitse puhua siitä muille?”
”Ehdottomasti kyllä, siitä täytyy puhua. Kysy lisää.”

Voodoovittuilija saa neulasta

Puoliso ja isompi lapsi ovat nauttineet viikonlopusta kahdestaan kotona.

”Tosi kiva että olitte poissa. Meillä oli niin rauhallista ja mukavaa”
”Voitteko te lähteä äiti pian taas uudestaan? Täällä on niin paljon kivempaa ilman teitä. Miks teidän piti tulla takaisin?”

Differentiaalidiagnostiikka toimii. Jotta päästään ongelman ytimeen niin suljetaan mahdollisuuksia pois yksi kerrallaan. Jos neljästä perheenjäsenestä poistaa kaksi niin saadaan kerralla diagnostinen lottovoitto: myös minulla ja pienemmällä lapsella oli mukava ja rento viikonloppu. Neljä on liikaa. Kaksi toimii. Kun kaikki neljä ovat taas koolla, nuupahtavat kaikkien suupielet.

Hei me ollaan dysfunktionaalinen perhe, yksittäin ja yhdessä! Yhdellä on touretten tickejä, yhdellä kenties aspergerpiirteisyyttä ja ainakin varhaisvaiheen deprivaatiosta johtuva kiintymyssuhdehäiriö, yhdellä sekä masennus että ahdistus että iskiasoireita, yhdellä synnynnäinen molempien lonkkien dysplasia sekä todennäköinen tyvisolusyöpä (jonka alle on muuten juuri tatuoitu aivan sairaan hieno korppi). Hoitolinnuista pululla voi olla Newcastlen tauti (paramykso-1 virus eli PMV-1), joka tarttuu helposti, vaikkei nisäkkäisiin niin kanoihin. Ja sen rinnalla salmonella on hei vähän kuin pikkunuha tai joulufinni liiasta suklaan syönnistä. Eviraan on viety aamulla näyte ja tuloksia odotetaan nyt sydän syrjällään. Tilattu kahdenkymmenenviidenkilon desinfiointijauhesäkki on matkalla. Kanat on varmuuden vuoksi hyvästelty.

Tämä kaikki on mennyt jo niin paljon yli, että selityksistä mallit ”Sellaista sattuu”, tai ”Teillä nyt on vain ollut huono onni”, eivät ole enää todennäköisiä. Universumissa on pakko olla joku personoitunut paha, vittuilun voodoomestari, jolle joku meistä on joskus tehnyt jotain. Vaikea keksiä mitä, koska meitä kiltimpiä ihmisiä tuskin löytyy. Kiltteys toki voi ärsyttää. Tai sitten se oli se kerta kun isompi koira kakkasi tienposkeen enkä ollut ottanut HauHau-pusseja taskuuni. Tai ehkä universumin voodoovittuilija muistaa sen kun heitin alumiinisia lanttulaatikkovuokia sekaroskikseen. Täytyy vain uskoa, että jossakin menee pahasti pieleen. Itseään voi aina epäillä.

Puolison sanoin: ”En mä aio sanoa, että sä olet yrittänyt parhaasi”. Kun yritin itku kurkussa selittää, että yritin kyllä parhaani, mutta unohdin yhdeksi hetkeksi ruokintakierroksella, ettei lintujen hoitohuoneessa käytetä samoja kenkiä kuin kanalassa. Olen ensimmäinen myöntämään, että minussa on kaikki vika, aina. Mutta silti olen taipuvainen ajattelemaan, että aivan toisenlainen strategia toimii paremmin. Melkein aina.

Jos joku ei yritä parastaan, kannattaa sanoa ”Hei tiedän, että yrität koko ajan aivan kaikkesi”. Siitä tulee olo, että ”Hei, mä olen aika hyvä, mä olen sellainen, että yritän aina tosi paljon, tuo toinen näkee mut sellaisena. Ehkä mä voisin yrittää vielä vähän koska olen kerran sellainen”. Erityisesti lasten kanssa. Sen sijaan, että huomauttelee koko ajan puutteista (”Sä et koskaan siivoa”) voi puhua sitä ideaalia kohti, jollainen lapsi – jokainen meistä – haluaa kuitenkin olla: ”Sä olet tosi hyvä pitämään huonetta järjestyksessä, osaat sen hienosti”.

Juuri niissä asioissa, joissa toivoo toiselta jotakin aivan muuta, voisi tähdätä yli sen mitä jo on. Sanoa, että ”sä olet jo sellainen!” Mutta mikä siinä pelottaa? Se saatanan suomalainen protestanttinen kasvatuspeikkoko, joka sanoo, että ei saa kehua, lapsi ylpistyy. Saa kehua. Pitää kehua, ja vielä aivan perusteettomasti pitää kehua jo vähän ennen kuin on kehuttavaa. Harva on se ihminen, joka siinä kohti heittää hanskat tiskiin ja ajattelee, että okei ei tarvi enää mitään koska olen jo paras. Veikkaisin, että useampi alkaisi elää niitä tavoitteita kohti, jollaisena tuntee tulevansa jo nähdyksi. Asiaahan on tietysti tutkittukin, klassisesti asian jäljille pääsee vaikka googlaamalla ”pygmalion efekti”. Ja vaikka lopputulokset eivät ole kiistattomia, voi silti valita huomauttaako epäkohdasta vai kehuuko kohti horisonttia – kumpaa itse kuulisi mieluummin. Kumpi saisi toimimaan, yrittämään, innostumaan lisää. Homer: ”Duh!”

Yksi poikkeus on, mahdollisesti useampikin. Jos joku ei osaa laulaa, ei missään nimessä saa kehua kuinka hyvä hän on laulamaan.

Mutta nyt, quadziljoonan pienen tatuointineulaniskun adrenaliinipöllyssäni kanavoin alkavan väkivaltaisen sisarustappelun ja verbaalisen äidinmurhan lääkärileikkiin.

”Tässä on potilaita teille – paprika, jumboherkkusieni, limetti ja sitruuna. Tässä on ruiskuja – varokaa sormia – neuloja, saksia, pinsetit, sideharsoa, vanupuikkoja ja tekoverta. Saatte pilkkoa ja piikittää. Muistakaa nukuttaa heidät ensin.”

”Tälläpä on monta syöpää. Pikkusyöpä ainakin. Nyt poistin tältä yhden sisäelimen, kato. Yyäk.”
”Ei noin voi sanoa jos on lääkäri!”
”Nää sisäelimet ällöttää mua”
”Tällä on ylimääräinen suoli, tästä leikkauksesta tulee pitkä, se pitää poistaa kokonaan”
”Äiti, nyt se syö tuota sen potilasta!!!”
”Voi ei. Tää heräs kesken nukutuksen… Se tuntee KIPUAAAAAA!”

”Kylläpä sinä olet kekseliäs äiti. Jaksat yrittää koko ajan!” sanon itselleni puoliääneen. Ja uskon sitä.

Lyhyt iltasade

Ja nyt on taas talo täynnä. Lintujen hoitohuoneessa on äkäinen fasaanikukko Keijo, ulkona lentohäkissä on Kuura-varis ja sisällä tehohoidossa nuori kyyhky, Sade. Erityisesti kyyhky on saanut koko perheen muistelemaan toissavuonna vahingossa lemmikiksi jäänyttä Pietari-pulua, joka sittemmin kuoli. Pienempi lapsi toivoo, että Sade-pulusta tulisi uusi kotipulu. Minä en laittaisi vastaan vaikka tulisikin, mutta taitaa se selvitä takaisin vapauteen. Sen toinen jalka on murtunut, mutta siinä kiertää veri ja se käyttää sitä auttavasti eikä se näy haittaavan lentämistä. Saattaa siis olla, että pidämme sitä sen aikaa että jalka luutuu ja liikkuminen onnistuu varmuudella.

Se on myös vielä niin nuori, että se on pitänyt opettaa syömään ja juomaan. Herneitä ja siemeniä nokan eteen kuppiin ja omalla sormella ”nokkimista” malliksi. Toimii hyvin. Juomisen opettamiseksi riittää veden liplattaminen sormilla, roiskiminen ja pisaran vieminen nokanvarteen. Sade asuu väliaikaisesti kylpyhuoneessa, että sen syömistä ja liikkumista voi tarkkailla mahdollisimman paljon.

”Tänäänkään ei sitten voi käydä ammeessa kylvyssä. Lyhyt suihku onnistuu, mutta kylppärissä pitää liikkua rauhallisesti ja olla hiljaa, joohan?”

”Ja jos koskette siihen niin peskää kädet sen jälkeen. Sillä voi olla salmonella.”

Pienempi lapsi oli koulussa kertonut, että meillä on uusia hoitolintuja. Fasaanin sijasta mieleen oli tullut flamingo. Sen voisi melkein uskoa, niin hullua tämä populaatio tässä talossa joskus on. Toivottavasti sosiaaliviranomaiset ilmoittavat kotikäynnistään hyvissä ajoin. Omaishoidontukea olisi ihan kiva saada ilman, että lausunnossa lukee:

”Perhe jakaa saniteettitilansa villien lintujen kanssa. Ovat tietoisia mahdollisista taudeista, mutta eivät näytä piittaavan niistä. Emme löytäneet käsidesipulloa. Niin lasten kuin aikuistenkin kynsien alusista voi päätellä, että myöskään käsien pesemistä ei harjoiteta. Takkahuoneen lattialta löytyi kanankakkaa, taloudessa onkin sisällä asuvien lintujen ja koirien lisäksi myös kanoja. Perhe hakee omaishoidontukea nuorimmalle lapselle. Olemme kuitenkin päätyneet siihen, että perhe kokonaisuudessaan tarvitsee omaishoitajan. Sellainen pyritään osoittamaan kiireellisesti.”

Minusta Sade-kyyhky toimii nyt hyvin perheen omaishoitajana. Kun olin saanut lapset eilen nukkumaan – puoliso oli lintutieteellisen yhdistyksen kokouksessa – istuin tunnin kyyhkyn kanssa nokitusten ja seurasin sen käyttäytymistä. Aristaako se jalkaansa liikaa? Mistä voisi päätellä miten kovat kivut sillä on? Yrittääkö se syödä? Onko sen sulkasato toinen, vai ensimmäinen: minkä ikäinen se on? Käyttäytyykö se kaavamaisesti tai hassusti, kallistaako päätään, liikkuvatko sen pupillit normaalisti? Pitääkö se opettaa syömään? Se yrittää raapia kaulaansa, sitä kutittaa. Kipeällä jalalla ei onnistu raapia. Se ravistelee päätään jatkuvasti – ehkä kutinan takia? Olen tottunut etsimään loisia linnuilta. Niitä ei löydy. Ei kirpun kirppua eikä väiveitä. Sade on puhdas ja hieno. Mutta sen kaula ja niska on täynnä vaihtuvia höyheniä, jotka ovat vielä puoleksi tupessa ja kutittavat aivan varmasti. Otan sen syliin ja rapsutan sen niskan ja kaulan läpi. Se sulkee silmänsä ja kallistaa päätään.