Voodoovittuilija saa neulasta

Puoliso ja isompi lapsi ovat nauttineet viikonlopusta kahdestaan kotona.

”Tosi kiva että olitte poissa. Meillä oli niin rauhallista ja mukavaa”
”Voitteko te lähteä äiti pian taas uudestaan? Täällä on niin paljon kivempaa ilman teitä. Miks teidän piti tulla takaisin?”

Differentiaalidiagnostiikka toimii. Jotta päästään ongelman ytimeen niin suljetaan mahdollisuuksia pois yksi kerrallaan. Jos neljästä perheenjäsenestä poistaa kaksi niin saadaan kerralla diagnostinen lottovoitto: myös minulla ja pienemmällä lapsella oli mukava ja rento viikonloppu. Neljä on liikaa. Kaksi toimii. Kun kaikki neljä ovat taas koolla, nuupahtavat kaikkien suupielet.

Hei me ollaan dysfunktionaalinen perhe, yksittäin ja yhdessä! Yhdellä on touretten tickejä, yhdellä kenties aspergerpiirteisyyttä ja ainakin varhaisvaiheen deprivaatiosta johtuva kiintymyssuhdehäiriö, yhdellä sekä masennus että ahdistus että iskiasoireita, yhdellä synnynnäinen molempien lonkkien dysplasia sekä todennäköinen tyvisolusyöpä (jonka alle on muuten juuri tatuoitu aivan sairaan hieno korppi). Hoitolinnuista pululla voi olla Newcastlen tauti (paramykso-1 virus eli PMV-1), joka tarttuu helposti, vaikkei nisäkkäisiin niin kanoihin. Ja sen rinnalla salmonella on hei vähän kuin pikkunuha tai joulufinni liiasta suklaan syönnistä. Eviraan on viety aamulla näyte ja tuloksia odotetaan nyt sydän syrjällään. Tilattu kahdenkymmenenviidenkilon desinfiointijauhesäkki on matkalla. Kanat on varmuuden vuoksi hyvästelty.

Tämä kaikki on mennyt jo niin paljon yli, että selityksistä mallit ”Sellaista sattuu”, tai ”Teillä nyt on vain ollut huono onni”, eivät ole enää todennäköisiä. Universumissa on pakko olla joku personoitunut paha, vittuilun voodoomestari, jolle joku meistä on joskus tehnyt jotain. Vaikea keksiä mitä, koska meitä kiltimpiä ihmisiä tuskin löytyy. Kiltteys toki voi ärsyttää. Tai sitten se oli se kerta kun isompi koira kakkasi tienposkeen enkä ollut ottanut HauHau-pusseja taskuuni. Tai ehkä universumin voodoovittuilija muistaa sen kun heitin alumiinisia lanttulaatikkovuokia sekaroskikseen. Täytyy vain uskoa, että jossakin menee pahasti pieleen. Itseään voi aina epäillä.

Puolison sanoin: ”En mä aio sanoa, että sä olet yrittänyt parhaasi”. Kun yritin itku kurkussa selittää, että yritin kyllä parhaani, mutta unohdin yhdeksi hetkeksi ruokintakierroksella, ettei lintujen hoitohuoneessa käytetä samoja kenkiä kuin kanalassa. Olen ensimmäinen myöntämään, että minussa on kaikki vika, aina. Mutta silti olen taipuvainen ajattelemaan, että aivan toisenlainen strategia toimii paremmin. Melkein aina.

Jos joku ei yritä parastaan, kannattaa sanoa ”Hei tiedän, että yrität koko ajan aivan kaikkesi”. Siitä tulee olo, että ”Hei, mä olen aika hyvä, mä olen sellainen, että yritän aina tosi paljon, tuo toinen näkee mut sellaisena. Ehkä mä voisin yrittää vielä vähän koska olen kerran sellainen”. Erityisesti lasten kanssa. Sen sijaan, että huomauttelee koko ajan puutteista (”Sä et koskaan siivoa”) voi puhua sitä ideaalia kohti, jollainen lapsi – jokainen meistä – haluaa kuitenkin olla: ”Sä olet tosi hyvä pitämään huonetta järjestyksessä, osaat sen hienosti”.

Juuri niissä asioissa, joissa toivoo toiselta jotakin aivan muuta, voisi tähdätä yli sen mitä jo on. Sanoa, että ”sä olet jo sellainen!” Mutta mikä siinä pelottaa? Se saatanan suomalainen protestanttinen kasvatuspeikkoko, joka sanoo, että ei saa kehua, lapsi ylpistyy. Saa kehua. Pitää kehua, ja vielä aivan perusteettomasti pitää kehua jo vähän ennen kuin on kehuttavaa. Harva on se ihminen, joka siinä kohti heittää hanskat tiskiin ja ajattelee, että okei ei tarvi enää mitään koska olen jo paras. Veikkaisin, että useampi alkaisi elää niitä tavoitteita kohti, jollaisena tuntee tulevansa jo nähdyksi. Asiaahan on tietysti tutkittukin, klassisesti asian jäljille pääsee vaikka googlaamalla ”pygmalion efekti”. Ja vaikka lopputulokset eivät ole kiistattomia, voi silti valita huomauttaako epäkohdasta vai kehuuko kohti horisonttia – kumpaa itse kuulisi mieluummin. Kumpi saisi toimimaan, yrittämään, innostumaan lisää. Homer: ”Duh!”

Yksi poikkeus on, mahdollisesti useampikin. Jos joku ei osaa laulaa, ei missään nimessä saa kehua kuinka hyvä hän on laulamaan.

Mutta nyt, quadziljoonan pienen tatuointineulaniskun adrenaliinipöllyssäni kanavoin alkavan väkivaltaisen sisarustappelun ja verbaalisen äidinmurhan lääkärileikkiin.

”Tässä on potilaita teille – paprika, jumboherkkusieni, limetti ja sitruuna. Tässä on ruiskuja – varokaa sormia – neuloja, saksia, pinsetit, sideharsoa, vanupuikkoja ja tekoverta. Saatte pilkkoa ja piikittää. Muistakaa nukuttaa heidät ensin.”

”Tälläpä on monta syöpää. Pikkusyöpä ainakin. Nyt poistin tältä yhden sisäelimen, kato. Yyäk.”
”Ei noin voi sanoa jos on lääkäri!”
”Nää sisäelimet ällöttää mua”
”Tällä on ylimääräinen suoli, tästä leikkauksesta tulee pitkä, se pitää poistaa kokonaan”
”Äiti, nyt se syö tuota sen potilasta!!!”
”Voi ei. Tää heräs kesken nukutuksen… Se tuntee KIPUAAAAAA!”

”Kylläpä sinä olet kekseliäs äiti. Jaksat yrittää koko ajan!” sanon itselleni puoliääneen. Ja uskon sitä.

Advertisements

3 comments

  1. Kiitos, tiedotan varmasti pulun viruksesta tai viruksettomuudesta sekä sitä seuraavasta kanojen kohtalosta. Uhosin jo eilen, että blogi loppuu seinään jos kanat joudutaan hävittämään. Aivan kuin sillä uhkauksella olisi jotakin painoa millekään, mutta jotakin piti uhata. 😀

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s