Paramyksoviruksen tähdistö

Luontodokumentissa seurataan Sri Lankan norsuja. Päivän ikäisen norsunpoikasen silmät vetistävät ja polvet huojuvat. Lauman toinen naaras tulee ja sieppaa poikasen sen emältä. Poikanen ei vielä erota emäänsä vieraasta ja lähtee seuraamaan toista naarasta hamuten nälissään tämän nisää, josta ei tulekaan maitoa. Matala uskottava mieskertojaääni toteaa:

”Norsunpoikanen kuolee pian nälkään. Kuvausryhmä ei voi tehdä mitään. Luonnon tapahtumiin ei voi puuttua.”

WHAT THE ACTUAL FUCK?! Kaksi minuuttia aiemmin ohjelmassa on näytetty norsujen hoitolaa, jonne viedään orpoja norsunpoikasia joiden emät on salametsästetty. Orpoja kasvatetaan ja opetetaan norsujen tavoille, jotta ne voitaisiin vapauttaa aikuisuuden kynnyksellä. Yhdelle jalkansa ansassa menettäneelle norsunpojalle on tehty proteesi.

”Äiti kuoleeko se?”

”Ei huolta. Mä vaihdan kanavaa heti jos näyttää että se kuolee, tää on tosi huono ohjelma jos niin käy. Mä vihaan tuota kuvausryhmää jos niin käy.”

”Mitä jos mä äiti rakastunkin joskus. Jos sitä ei voi estää?”
”Todennäköisesti rakastut. Ja tekee mieli olla jonkun ihmisen kainalossa ja pussailla”
”Mä kuitenki purasen sitä vahingossa.”

Ja sitten me hipsimme pienemmän lapsen kanssa pyjamat päällä peräkkäin lintujenhoitohuoneeseen katsomaan pulua. Sillä ei ole paramyksovirus ykköstä, eli Evirasta ei rynnätä tappamaan meidän Asta-Hilleviä, Lainaa, Pipsaa, Inkeriä ja Helmiä. Mutta sillä voi olla PMV-kolmonen, jota kutsutaan oireiden perusteella englanniksi nimellä ”stargazing”. Sen pää kääntyy vinoon ylöspäin, ikään kuin se katsoisi koko ajan taivaalle. Kauniin niminen virussairaus, joka iskee aivoihin. Villieläinten hoitajasometutut Australiasta ja USAsta neuvovat, että niin kauan kuin lintu ei selvästi kärsi ja voi syödä, sen parantumista voi odottaa kuuden viikon sisään. Viikko mennyt.

Tähtiintuijottelusta tulee tietysti mieleen Chris, jota olen laiminlyönyt aivan hävyttömän törkeästi viimeaikoina. Jopa vähän toivon, että paramyksovirus kolmonen tarttuisi ihmisiin. Olisin saanut sen ja kohta alkaisi kuuden viikon tähtiloma. Aivot siirtyisivät tästä maailmasta siihen rinnakkaistodellisuuteen, johon karkaan aina silloin kun en jossittele menetettyä elämää Chris-Adrienin kanssa (uskolliset bloginlukijat muistavat unelmasuudelmat). Puoliso ja lapset ruokkisivat lusikalla ja puolet keitosta valuisi aina rinnuksille koska pää olisi kallellaan. Mutta minä olisin Skotlannissa, Islayn saarella, Loch Gormin rannalla. En edelleenkään osaisi juoda viskiä, mutta minulla olisi viisitoista lammasta ja poikasesta asti kasvatettu puolikesy korppi. Ristiverinen hevonen, viisi kanaa ja kaksi lyhytkarvaista skotlanninpaimenkoiraa.

Chris Martin kävisi usein, aina kariutuneiden ihmissuhteidensa väleissä. Nigel Slater kuvauttaisi uudet keittokirjansa cottagellani. Vanha opiskeluaikojen tuttu puuseppä Dan toisi mukanaan asiakkaansa Kate Winsletin ja juuri perinnöksi saamaltaan apinoiden vanhainkodilta yhden silkkiapinarouvan viettämään vanhoja päiviään saarelle. Apinan nimi olisi Stella, mutta sanoisin sitä Snällaksi.

Minä olisin kuvanveistäjä-kirjailija-eläintenhoitaja. Olisin juuri viimeistelemässä tilaustyötä Katelle: ajopuusta, kirjavasta kokoelmasta nuppeja, hopeisista napeista, rautalangasta ja vanhoista nahkaisista kirjankansista. Nurkissa vinkuisi tuuli, kulhossa pöydännurkalla höyryäisi Nigelin reseptin mukaan tehty porkkana-omena-inkiväärikeitto fenkolikermavaahdolla. Snälla maistaisi sitä omalla lusikallaan ja kääntyisin komentamaan sitä pois kun oveen koputettaisiin.

Kuusi viikkoa olisi kuitenkin kulunut, monta keittoon tahriintunutta puseroa vaihdettu ja aivoni palautuisivat paramyksoviruksen tähdistöstä pohjoiseen Suomeen. Koputus Islayn mökin siniseksi maalattulla ovenpielellä jäisi tähtijäljeksi taivaalle. Kurottelisin sitä aina koirien iltalenkillä.

Advertisements

2 comments

  1. Minusta oli parasta, kun kertoja sanoi, että itsekin orpona kasvanut norsu sieppaa vastasyntyneen äidiltään vain siksi, että se oli orpolasten joukossa oppinut pitämään huolta pienemmistään….minä luotin kiroilun jälkeen disneymäiseen loppuun, painelin saunaan ja huutelin lapselta väliaiaikatietoja josko tarvitsisi tulla telkkarin ääreen itkemään sen kanssa. Ei onneksi tarvinnut. Se tyhmä kuvausryhmä oli jotenkin kuitenkin puuttunut asiaan.

    Oi, tuollainen unelmoivan ylevä avaruuteen tuijotteleva muutaman viikon poissaolontila voisi olla ilahduttava kokemus 🙂

    Kiitos luomoavien tekstiesi ja mielikuvituksesi jakamisesta!

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s