Wittgensteinin verhot

”Meillä on kaks vanhaa oksennusta olohuoneessa”
”Yäk”
”Niinpä”

Pysäytetäänpä tähän. Katsokaa henkilöiden asentoja, kuunnelkaa heidän äänenpainojaan. Kun nyt tulkitsemme mitä ”Niinpä” tässä kontekstissa, havaittuine äänenpainoineen ja eleineen oikein tarkoittaakaan, huomaamme, että pirullisesti nuo kuusi toteavaa kirjainta paljastavatkin lauseen ”Ne on sun koiria”. Voi Wittgenstein, maailma olisi parempi paikka jos olisit jättänyt arkikielen filosofoimatta. Jatkaisimme toistemme kirjaimellisesti eli väärin ymmärtämistä kirkasotsaisen vilpittöminä.

Emme ymmärtäisi, että huomautus ”Pyykkikori on täynnä” tarkoittaisi itse asiassa ”Voisitko joskus pestä pyykkiä”, tai kenties vielä ärtyneemmin ”Sinä et ikinä pese pyykkiä”. Vastaisimme vain ”No niinpäs näyttää” ja saattaisimme tuoda rautakaupasta seuraavalla reissulla isomman korin. Sitten seuraisi viikon mykkäkoulu, joka olisi aivan täydellinen mysteeri. Että mistä se nyt sitten lähtikään.

Mutta mykkäkoulun liudentuessa ymmärtää miksi verhoissa on kuvioita. Anna Danielssonin Marimekolle suunnittelema Bottna-kangas on erityisen hyvä vakavien parisuhdekeskustelujen verho; toimii sekä värillisenä että mustavalkoisena. Tampellan 1970-luvun retrokangas, jossa on valtavan suuria vihreänsävyisiä kukkia, on puolestaan oivallinen passiivis-aggressiivisen väittelyn verho. Kun istutaan jo neljättä tuntia yhdessä paikassa ja keskustellaan vakavasti, ei enää pitkään aikaan ole voinut/jaksanut/halunnut katsoa sitä toista vaan on siirtynyt katselemaan ympärilleen. Ja siinä se on: verho. Viidentoista vuoden jälkeen sen voisi piirtää täsmälleen oikein silmät kiinni, kädet selän taakse sidottuina ja permanent-tussi suussa.

Bottna on ratkaisukeskeinen verho. Selkeät voimakkaat linjat kaartavat ja risteävät, päätyvät jossain pieniin pallukoihin, toisaalla haarautuvat lumpeenlehdiksi, jotka sulkevat ja lokeroivat sisäänsä ajatuksia. Viivoja voi kulkea silmillään tuntikausia. Jokaiseen pieneen palloon voi piilottaa negatiivisia reaktioita ja turhia syytöksiä. Koska ei niitä voi unohtaa. Aivan pakko olisi päästä sanomaan ”Hyvähän sun on sanoa kun…”, ”Sä aina teet noin…”, ”Me ollaan taas tässä samassa, miksi sä et koskaan sano, että…”. Mutta kun ne sijoittaa verhon palloihin ne voi taianomaisesti unohtaa ja jättää sanomatta. Tuntuu kuin ne olisi sanonut, saanut ulos itsestään. Bottna kantaa niitä uljaasti.

Tampellan vihreäkukkainen eleganssi on räväkämpien keskustelujen, linjanvetojen ja pelottavien päätösten pohtimisen verho. Sen kukat eivät sulje mitään sisäänsä, eivät tarjoa piilo- tai lepopaikkoja vaan syöksevät tunteita ja ajatuksia takaisin ja pyörittävät niihin vauhtia. Kukan keskustan heteet vielä heiluvat pirullisesti, niitä ei saa asettumaan silmissään ollenkaan. Silloin on tullut sanoneeksi ”Ehkä meidän olis parempi…”, ”Tuleeko tästä enää mitään”. Sen verhon kanssa on oltava varovainen.

Mutta viisitoista vuotta verhojen tuijottelua on saatana VIISITOISTA vuotta. Tässä ollaan kohta jo voiton puolella. Pitkistä parisuhteista tulee eeppisesti niin paljon muutakin kuin kahden ihmisen välinen suhde. Aika kietoo mukaan paitsi verhoja, myös toisia ihmisiä, taloja, musiikkia, tapahtumia, eleitä, kasvihuoneita ja pieniä Perämeriä. Ei enää tiedä mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy, mikä kaikki suhteeseen kuuluu ja että onko yksin vai yhdessä vai jotakin siltä väliltä.

Ja se on ihan hyvä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s