Month: February 2015

Syväjäätymistä

Nyt kun aloitan ratsastustunnit ja on jodhpurit ja nahkasormikkaatkin hankittuna ja chapsit harkinnassa niin olen ymmärtänyt, että tässä on mahdollisuus kivuta yhteiskuntaluokissa ylemmäksi. Lähden paikalliseen viinibaariin tekemään taustatutkimusta kuivan espanjalaisen Cavan kanssa. Selviää, että purjehdusta pitäisi harrastaa ratsastuksen lisäksi. Ja että taito pitäisi oikeastaan oppia jo lapsena, mielellään mufalta tai fafalta, koska vain sillä tavalla ehtii oppia jokaisen saaren jokaisen kivikohdan ja erottuu niistä, jotka purjehtivat vain statuksen vuoksi. Sillä ne erottuvat klubilla kuulemma todella helposti.

Seuraavaksi tähdellisin asia on kuolemaan valmistautuminen. Viereisen pöytäseurueen pienin mies, jolla on suurin rannekello kertoo pitäneensä vastikään luennon kuolemaan valmistautumisesta. ”Ja sit mä kysyin, et monellako teistä on henkivakuutus. Sielt nousi kaks kättä. Sit mä kysyin, et moniko teistä tienaa tuplasti sen mitä vaimo. Melkein kaikki nosti kätensä. Ja jatkoin vielä, et monellako on asuntolaina ja taas melkein kaikki viittasivat. Ja mä olin, että mitä ihmettä te ajattelette?” Ja minä kirjoitan selän takana muistikirjaani ”Henkivakuutus!”, mutta mies jatkaa, enkä meinaa pysyä perässä:

”Mä olen omat asiani järjestänyt niin, että vaimo ei rikastu jos kuolen. Ettei se tappais mua [ei naurua]. Oon suunnitellut sen niin, että sen täytyis edelleen jatkaa töissä käymistä, et se pärjäis, mutta että se ei joutuis isompiin vaikeuksiin sen takia, että minä kuolisin.”

Seurueen kolmas henkilö on kirurgi, joka varmaan on valmistautunut paikkaamaan sen pienen isokelloisen miehen sen jälkeen kun sen vaimo saa kuulla miten romanttisesti siitä on puhuttu. Tarjoilija tuo uuden satsin jotakin uutta jännittävää viiniä ja pahoittelee, että viimeisestä pullosta ei riittänyt jokaiselle ihan täyttä lasillista. Kirurgi, joka on juuri hetki sitten nostanut kätensä ylös ja todennut hoitavansa piikin, firman kortilla, moittii tarjoilijaa: ”No niistä me ei kyllä sitten makseta täyttä hintaakaan!”

Vielä juuri ennen kuin oma pöytäseuralaiseni saapuu [kyllä, vietin illan viinibaarissa, en kotona! Mutta se on sivujuonne] ehdin kuulla ehkä kaikkein olennaisimman neuvon:

”Pikkutakkia ei sitten koskaan ripusteta naulakkoon!”

Minä harkitsen, että nousen pöydästäni ja osallistun muistiinpanojen kirjoittamisen sijasta arkisten ohjenuorien auliiseen jakamiseen. Olenhan hyvät puoli tuntia tässä kartuttanut omaa pääomaani, voisin hyvin jakaakin jotain. Sanoisin: ”Ei muuten kannata napata menthol pastillia suuhunsa juuri kun on lähdössä pyöräilemään töihin pikkupakkasessa”. Minusta se olisi varsin tärkeä ja käytännöllinen neuvo. Säästäisi kenet tahansa suun syväjäätymisen tunteelta ensimmäisen kahden kilometrin ajan. Sitä tunnetta kun ei saa suustaan pois ei rahalla eikä mufan purjeveneen kannenkiillotusaineella.

Voisin lisätä kaikenlaista, jonka veikkaan jäävän viereisen pöytäseurueen kokemusmaailman ulkopuolelle:

”Kolmesta kohtaa murretulla lonkkamaljalla ei muuten sitten kävellä neljään kuukauteen. Eikä oikein liikuta millään lailla puoleen vuoteen. Ja kun ei liiku puoleen vuoteen – vaikka purjehdi tai pelaa golfia tai tennistä – nousee muuten paino. Ja kun omat poskensa alkaa nähdä ilman että katsoo peilistä, voi ihan hyvin tuntua Hyvin Isolta Ponnistukselta pyöräillä töihin. Ja siinä kohti täytyy muistaa se pastillineuvo, jos pääsee matkaan.”

”Erityisen haastavan lapsen vanhempana istutaankin sitten harva se päivä palavereissa, joiden jäljiltä on aina niin henkisesti pahoinpidelty olo, että on varma, että ihoon nousee mustelmia pelkästä siitä paineesta, mikä rintalastan takana on. Mutta totta: jos silloin on pikkutakki mukana niissä tapaamisissa, niin laitetaan se tuolin reunalle rennosti, kiitos vinkistä.”

Advertisements

Yllätyskukko. Subst.

Yllätyskukko. Subst. Koiraspuolinen kana, joka hankitaan yllättäen (vrt. kukko). Esimerkiksi siten, että perheen äiti ja pienempi lapsi lähtevät ratsastustunnille, jonka päätteeksi tallin kanalasta valitaan kukko ja nostetaan auton takakonttiin. Yllätyskukon hankintaa on saattanut edeltää se, että pienempi lapsi on kertonut tallin omistajalle, että hänen perheensä kanalaan tarvittaisiin kukko. Tämä kertominen on tapahtunut perheen vanhempien tietämättä. Yllätyskukon kotiintuominen on yllätysmomentti. Sitä saattaa edeltää puhelu, joka menee esimerkiksi näin:

”Hei me ollaan tulossa, meillä on kukko takakontissa.”
”Anteeksi mitä?”
”Kukko. Takakontissa.”
”Eikä. Oikeasti. Mieti nyt vähän. Onko yhtään viisasta?”
”Piti ottaa. Me ollaan tulossa jo. Sen nimeksi tulee Tauno.”
”(hiljaisuus) – mhm. Okei.”

yks. nom. kukko, esim. ”Meille tuli kukko”
yks. gen. kukon, esim. ”Kukon nimi on Tauno”
yks. part. kukkoa, esim. ”Isä ihmettelee kukkoa”
yks. ill. kukkoon, esim. ”Kanat ihastuivat heti kukkoon”
mon. nom. kukot, esim. ”Kukot kiekuvat”
mon. gen. kukkojen, esim. ”Kukkojen ääni kuuluu naapuriin”
mon. part. kukkoja, esim. ”Kukkoja saatetaan vihata naapurissa”
mon. ill. kukkoihin, esim. ”Kukkoihin ei saa kiintyä jos naapurit soittavat ja käskevät katkaista niiden kaulan”

Mitokondrio eurolla

Salaherääjä on kavala olento. Lauantaiaamuna kello 06.56 kuuluu ensimmäinen ”Äitiiiiiii, saako jo herätä?” Kyseessä ei arvatenkaan ole salaherääjä. Eikä vastaukseksi käy tietenkään ”Ei saa!”, sillä kysyjä on ilmiselvästi jo herännyt, aivan ilman lupaa. Kello 07.08 kävelen isomman lapsen huoneen ohi ja huomaan, että peiton alla katsotaan kännykästä videoita.

”Huomenta. Katoksä tissivideoita?”
”Hä? Mitä ne on? En”
”Okei, jatka”

Varsin salaperäistä, mutta ei, tässäkään ei ole salaherääjästä kyse. Aamupalaksi tilataan omien kanojen munia paistettuina, juustoleipää ja jugurttia myslillä. Jos jostakin äitisaavutuksesta tuntee vähän ylpeyttä niin siitä, että lapset syövät maustamatonta jugurttia. Myslillä ja kuivatulla nokkossilpulla. Olen varovasti ylpeä siihen asti kunnes Naturessa julkaistaan tutkimus, jossa maustamaton jugurtti, mysli ja/tai nokkonen liitetään käytöshäiriöihin, tick-liikkeisiin, masennukseen, ahdistukseen ja/tai perinnölliseen lonkan dysplasiaan.

Ratkon pari alkavaa sisarusriitaa ja siivoan keittiötä. Aikuisten makuuhuoneen ovi on kiinni. En henno herättää puolisoa. Laitan vielä toistaiseksi terveelliseksi tietämäni aamiaiset pöytään lapsille, vien kanoille salaattia ja päästän koirat aamupissalle. Makuuhuoneen ovi pysyy kiinni; hienoa että siellä nukutaan vaikka muut jo ovat ylhäällä. Laitan koneellisen pyykkiä pyörimään koska pyykkikoriin ei ole mahtunut enää kahteen viikkoon mitään eikä viikolla koskaan ehdi. Erotan taas sisarukset toisistaan ja etsin kännykän laturia pienemmälle lapselle. Oma kahvi ehtii mennä kylmäksi. Laturi löytyy lopulta makuuhuoneesta, jonka oven takaa ei paljastukaan nukkuja vaan salaherääjä.

Puoliso pötköttää kaikessa rauhassa peiton alla, lukien sanomalehteä kännykästään (tarkistan: se on Hesari, ei tissivideo). Hän ei ole pihahtanutkaan, ei liikahtanutkaan vaikka on ollut hereillä jo kauan ja kuullut varmasti että vain toinen meistä pyörittää aamushowta, lauantaina, seitsemältä. Jotenkin se tuntuu epäreilulta. Se on sama puoliso, joka yhdeksän vuotta takaperin veti kokonaiset herneenpalot nenäänsä kun minun neljän tunnin työkeikaksi arvioitu tapaamiseni olikin ohi kolmessa tunnissa ja käytin tunnin vaateostoksilla ennen kuin palasin kotiin hänen ja yksivuotiaan lapsemme luo. Olin kuulemma kohtuuttoman epäreilu. Ylimääräinen tunti ei ollut ollut omaa aikaani hän sanoi samalla kun väistelin sokeriherneitä, joita hän ampui sieraimistaan.

”Saakelin salaherääjä, ylös siitä!”

Tällaista ei olisi tapahtunut vanhaan hyvään aikaan. Kun sanomalehti olisi pitänyt hakea postilaatikosta olisi salaherääjä saanut vähän panostaa, että olisi päässyt huomaamatta livahtamaan laatikolle ja takaisin sänkyynsä huomaamatta. Vaikka olisihan se voinut onnistuakin. Mutta viimeistään lehden rapina olisi paljastanut, että salaherääjä yrittää pimittää minuutteja, ehkä kymmeniä minuutteja tai jopa tunnin aikaa! Syytän Internettiä. Mutta huomaan kasvatuksellisen tilaisuuden. Käyn hakemassa isomman lapseni paikalle.

”Katso, TÄMÄ hyöty lukemisesta on.”

Mutta referenssi on aivan liian kaukana alakoululaisen maailmasta ja kasvatuksellinen pointti menee hukkaan. Yhden ihmisen lukuintoherätysliikkeeni ei ole saanut vieläkään jalansijaa. Isompi lapsi kyllä osaa lukea ihan hyvin, mutta kuulemma inhoaa sitä yli kaiken. Olen yrittänyt sinnikästä käännytystyötä jo kaksi vuotta. On kerätty rasteja ja luvattu palkintoja, skannattu sopivia kirjoja (lukion maantiedon oppikirjoista Tiina-sarjan kautta Harry Potteriin), tilattu Tiede-lehti, lahjottu (kahdeksasta luetusta kirjasta saa tietokoneen), peloteltu: ”Haluatko isona olla tylsä? Semmoinen ihminen joka ei oikein kiinnosta edes itseään. Joka ei ikinä keksi mitään. Et vai. Hyvä, haluatko tietää miten sen voi estää? Ai arvasit. Etkä lue siltikään. Okei.”

Viimeisimpänä olen kokeillut hyödyntää Internettiä.

”Mä kirjotan tähän sun liitutaululle sanan. Selvitä mitä se tarkoittaa – niin että osaat kertoa sen mulle – niin saat euron.” Kirjoitan sanan ’mitokondrio’. Siinä se on komeillut jo kaksi päivää. ”Mä voisin vaikka laittaa pyykkejä kuivamaan tai tyhjentää tiskikoneen mieluummin, saisko siitä euron?”

Jotenkin tuntuu, että maustamaton jugurtti ei korvaa lukemattomuutta. Maustamaton jugurtti on vähän niin kuin plus kaksi, ja lukemattomuus on miinus viisi. Jää kolme pakkaselle. Ja tämä lapsi on sentään geneettisesti tästä äitipuusta pudonnut omena. Eikö nature vs. nurture -kädenväännössä luonnolla, perimällä, olekaan mitään vaikutusta? Kyseisen lapsen kumpikin vanhempi oppi lukemaan naurettavan nuorena. Minä lainasin kolmannella luokalla kirjastosta Waltarin Sinuhe Egyptiläisen ja siirryin sen jälkeen Jules Vernen seikkailuihin. Isänsä piti ala-asteella kirjaesitelmän Hemingwayn kirjasta Vanhus ja meri. Minä en tainnut elää tässä todellisuudessa juurikaan; luin vaan, aivan kaikkea mitä sain käsiini. Kerran käsiini osui Henry Milleriä ja voi pojat, sitä ilotulitusta vasta luettiinkin peiton alla.

Olisiko markkinarakoa tehdä Lego-moottoreiden rakennusohjevideoista tai Minecraftin komennoista kaunokirjallisia?

Merikotka telinevoimistelee

Ihmisten viikonloppusuunnitelmat ja niiden evoluutio maanantaista perjantaihin – vähintään yksi sosiologian tai kulttuurintutkimuksen gradu.

Maanantaina päätetään, että puoliso on torstaista perjantaihin merikotkanpesällä ja mökillä, ja palaa perjantai-illan telinevoimisteluharjoituksiin, jonka jälkeen koko perhe lähtee mökille viikonlopuksi.

Tiistaina muistetaan, että viikonlopulla on ystävän lapsen yksivuotissynttärit ja päätetään, että puoliso on torstaista perjantaihin merikotkanpesällä ja mökillä ja palaa perjantai-illan telinevoimisteluharjoituksiin, jonka jälkeen lähtee toisen lapsen kanssa mökille ja minä jään toisen kanssa synttäripäivystykseen.

Keskiviikkona älyän suuren mahdollisuuden viettää puoleen vuoteen ensimmäistä kertaa aikaa itsekseni ja suunnittelen, että puoliso on torstaista perjantaihin merikotkanpesällä ja mökillä ja palaa perjantai-illan telinevoimisteluharjoituksiin, jonka jälkeen lähtee molempien lasten kanssa mökille. Ja minä jään yksin kotiin (lue: keskipäivän vaahtokylpyjä, juoksulenkkejä, punaviiniä, ystäviä, kirjoja, kirjoja, kirjoja, kanoja ja joku leffa) ja synttäripäivystäjäksi.

Torstaina sataa vettä. Puoliso ei lähdekään merikotkanpesälle. Aamupäivällä päätetään, että hän lähtee merikotkanpesälle perjantaina, palaa telinevoimisteluharjoituksiin illaksi ja lähtee sen jälkeen yksin mökille viikonlopuksi. Minä jään molempien lasten kanssa kotiin viikonlopuksi (miten tässä näin kävi? Se voisi olla sen gradun tutkimuskysymys).

Torstaina iltapäivällä sataa vieläkin vettä. Houkuttelen toisen lapsen suunnittelemaan lähtöä puolison mukana mökille. Suunnitelma on nyt siis se, että puoliso lähtee merikotkanpesälle perjantaina, palaa telinevoimisteluharjoituksiin illaksi ja lähtee sen jälkeen mökille toisen lapsen kanssa viikonlopuksi. Minä jään toisen lapsen kanssa kotiin ja syntymäpäiväpäivystykseen.

Torstaina illalla soitetaan ELY-keskuksesta. Suomen merikotkatyöryhmän puheenjohtaja on soittanut ja pyytänyt harkitsemaan, että kannattaako pesälle sittenkään viedä kameroita. Puoliso ei lähdekään perjantaina merikotkanpesälle. Sinne pitää mennä todennäköisesti lauantaina. Hän päättääkin lähteä perjantaina tikkametsään, palata telinevoimisteluharjoituksiin ja lähteä lauantaina merikotkanpesälle. Minä jään lasten kanssa viikonlopuksi kotiin. Yritämme päästä ilman autoa synttäreille. Lahja unohtuu ostaa.

Jotta säilyttäisin tunteen, tai illuusion elämänhallinnasta, ostan Citymarketista varsisellerin siemeniä ja laitan ne itämään. Puolen millimetrin kokoisia siemeniä ei saa peittää mullalla, niitä pitää jatkuvasti sumuttaa etteivät ne kuivuisi. Muutaman viikon päästä mullasta pilkistää aivan pieniä vihreitä sirkkalehtipareja. Sitten menee vielä kaksi kuukautta, jonka aikana taimet pitää koulia kolmesti, pinseteillä. Ja sen jälkeen noin neljän senttimetrin korkuiset taimet siirretään yksitellen isompiin ruukkuihin, joissa ne kasvavat vielä puolitoista kuukautta. Viimeisen kahden viikon ajan niitä karaistaan kuljettamalla ne päivisin ulos terassille ja yöksi sisälle. Lopulta ne istutetaan maahan, lasketaan kuinka vähintään joka toinen kuolee jostakin syystä ja vaalitaan niitä kolmea, joista kasvaa heinäkuun puoliväliin mennessä varsisellerinippuja. Sitten niistä tehdään salaattia ja niitä ujutetaan pasta- ja perunaruokiin. Lapset jättävät ne lautasen reunalle ja puolet päätyvät kanoille. Heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla huomaan, että Citymarketissa varsiselleri maksaa vähän toista euroa. Vannon, etten enää koskaan kuluta puolta vuotta kasvattaen siemenestä omia.

Mutta se on vasta heinäkuun lopulla. Nyt tuntuu siltä, että olen kaikkien ihmisten esiäiti. Lonkkavikaisten luolanaisten alkumuotti: kaikkien perinnöllisten dysplasioiden ensimmäinen muoto. Ihminen isolla I:llä, kasvatan itse oman ruokani. Hallitsen luontoa. Hallitsen myös lentovarausten tekemistä. Varaan työmatkalta paluun vasta iltakoneeseen enkä heti kokouksen jälkeiseen koneeseen. Ha!

Kaikki lapset on uskovaisia

Vogue, Trendi, Gloria, Architectural Digest ja Viini-lehti. Hiuksia syväpuhdistetaan tarkoitukseen kehitetyllä tuotteella, kammataan ja trimmataan ja nipsitään yksittäisiä hiuksia myöten kuriin ja lopuksi lisätään kurittomuusefekti vahalla. En sanonut mitä lehtiä haluaisin, ei niillä kuitenkaan ole Kotiliettä tai Tiede-lehteä. Iloitsen eteeni tuodusta viisikosta, jonka turvin voin kuvitella että minut on mahdollista haarukoida Vogue-Trendi-Gloria-ArchitecturalDigest-Viini-ihmisten joukkoon.

Tiesittehän, että ”täydellinen shoppailuasu” on kokovalkoinen housujen ja liehuhelmaisen puseron yhdistelmä, valkoisella olkalaukulla. Ja varmasti tulee ihan vanhana tietona myös se, että meillä on kaikilla suhde huulipunaan. Ja sen suhteen voi uudistaa. Miten täydellisesti orkestroitu lehti: juuri ennen kuin aivan vähän alkaa ahdistaa se, että pitääkö shoppailua varten käydä ensin hankkimassa joku asu [että miksi helvetissä aikuisille ihmisille tarkoitetussa lehdessä on monen sivun juttu shoppailuun tarkoitetuista vaatteista!], kerrotaan seuraavassa jutussa Bhutanista ja sen syvästi buddhalaisten ihmisten asennoitumisesta elämään ja materiaan. Omaisuutta kerrytetään vain jos sen kertyminen ei polje kenenkään muun elämää. Sitä autuutta pääsee ihailemaan ostamalla julmetun kalliin kaukomatkan joltakin mainituista matkanjärjestäjistä.

Voisinko tilata seuraavaan numeroon jutun, jossa opastettaisiin miten tatuoitu maatiaisemäntä naamioituu uskottavasti kokoukseen joka pidetään Suomen Akatemiassa. Otsikkokin olisi valmiina: ”Täydellinen EU:n Horizon2020 Social Challenges 6 – toimintaohjelman tukiryhmän lobbaustilaisuuden asu”. Kiitos, siitä olisi hyötyä. Sillä jos laittaisin vaikka jonkun vain jakkupuvun (ensin pitäisi ostaa sellainen), olisi minulla todennäköisesti niin surrealistinen olo etten edustaisi edes itseäni, saati yliopistoani. Saattaisin puhua aivan mitä sattuu. Esittäytyä vaikka Bhutanin pääministerin erikoisavustajana. Tai Voguen toimittajana. Tarvitsen apua.

Leikkaan isomman lapsen hiuksia, irokeesi pitää trimmata. Nautin harvinaisesta hetkestä, jolloin lapsi kertoo jotakin muutakin kuin yksityiskohtaisen esitelmän siitä, miten monella eri tavalla Lego Technics -kuormurin voi koota eri lailla kuin ohjeissa ja kuinka kolmen eri halkaisijaa olevan hammasrattaan vuorottelulla saa akselin pyörimään nopeampaa ja… (tässä kohtaa mielenkiintoni aina lakkaa ja alan ajatella täysvalkeaa shoppailuasua tai jotakin muuta tähdellistä. Ja sen jälkeen siirryn toiselle metatasolle ja ruoskin itseäni siitä, etten jaksa kiinnostua siitä mikä innostaa lastani eniten. Ennen kolmatta metatasoa [joka luultavasti sisältäisi Kafkamaisen paradoksin siitä että minun täytyisi irtaantua itsestäni, jotta voisin kiinnittyä takaisin omaan elämääni] lapsi kuitenkin lopettaa ja vetäytyy taas yksin huoneeseensa).

”Äiti Iida söi tänään huulirasvaa koulussa. Ja Jere veti nenästä räkää ja imi sitä suuhunsa.”
”No johan teillä on meiningit. Mun pitäis tuoda teille Gloria-lehden helmikuun numeroita sinne luettavaksi niin Iidakin saisi elämälleen suunnan ja ymmärtäisi, ettei tahdo niellä rasvaa vaan päästä siitä eroon, jotta mahtuu juuri oikeanlaiseen shoppailuasuun.”
”Äiti mitä?”
”Ei mitään, kerro lisää.”
”Iida sanoo, että kaikki lapset on uskovaisia. Vaikkei ne ite edes haluais. Se sanoo että sille ei voi mitään, että kaikki vaan on.”
”Mhm. Jännä ymmärrys sillä Iidalla. Vieläkö ne ihmettelee sitä, että sä käyt ET-tunneilla etkä uskonnossa?”
”Joo, mä en JAKSA enää selittää. Ja sitä kans, että miks mä oon kasvissyöjä. Ajattele, Iida vaikka ihan OIKEASTI uskoo, että jos mä syön lihaa vaikka vahingossa niin sairastun ja kuolen. Ja sitäkään ne ei usko, että pikkuveli on mun oikea veli ja että me haettiin se Afrikasta. Ne sanoo, ettei se voi olla totta. Mä en jaksa selittää aina, se on epiä.”
”Totta. Se on hemmetin epiä, niille toisille lapsille, joilla on homogeeninen elämä – se tarkoittaa siis että niillä ei ole mitään selitettävää kenellekään koskaan – niille se on epiä, ei sulle. Oota muutama vuosi niin ymmärrät.”

Sanon, vaikka inhoan juuri tuollaisia holhoavia kommentteja ”Odota vain, muutaman vuoden päästä ymmärrät”, tai ”Tuo on tuo sama tilanne, joka mulla oli…”, tai ”Nyt susta tuntuu tuolta, mutta ei enää vähän ajan päästä”. Joo! Totta varmaan, mutta miten sen olisi tarkoitus helpottaa ketään. Oli paniikki. Päästin sen lipsahtamaan. Lisään vielä:

”Mutta tajuan, että tuntuu epiltä. Ihan varmasti ottaa päästä. Muakin suututtais.”

Koirankarvaton kotikäynti

Meille tullaan huomenna taas kotikäynnille. Meillä on käynyt kuuden vuoden aikana kolme eri sosiaalityöntekijää, yksi perhetyöntekijä ja yksi psykologi. Huomenna kokoelmaan saadaan lastenpsykiatrian erikoislääkäri, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä sairaanhoitajaopiskelija. Meillä on tänään siivottu.

Jos lapsen huone on liian siisti, ne luulevat, että on siivottu niitä varten ja että oikeasti on sotkuisempaa. Tai sitten ne kirjoittavat vihkoonsa, että nyt on niin kliinisen näköistä, että lapsiraukat saavatko ne elää täällä ollenkaan. Jos huoneen taas jättää sotkuun, ne voivat ajatella, että nyt tämä perhe on jo niin väsynyt ettei pysy enää perussiivouskaan hanskassa. Ei hätää, en turhaan viettänyt lapsuuden kesiä vanhempien Tiimarissa näyteikkunoita somistaen: osaan kyllä tehdä asetelmia ja huolettomalta näyttäviä strategisia kokoelmia.

”Hei nyt tästä hetkestä huomiseen iltapäivään sä et saa tässä huoneessa tehdä mitään. Kuulitko, et mitään. Tuon nallen täytyy olla tossa lattialla, noiden papereiden pöydällä. Yksi pariton likainen sukka voi olla sängyn alla, älä vie sitä pyykkiin. Tuodaan tänne vielä lisää kirjoja.”

Ei. Oikeasti tämä menee jo rennosti. Minä haen töistä tullessani pari pakettia keksejä. Puolison tehtävänä on kontrolloida koirankarvatilannetta iltapäivään asti. Tänään iltapäivällä saapunut uusi pulu on tilanpuutteen vuoksi vaatehuoneessa häkissä. Se ovi pidetään kiinni. Mitä sitä turhaan verta nenästään kuitenkaan.

”Hei tervetuloa meille! Anteeksi, että koirat haukkuvat, en suunnitellut että minulla olisi huonosti käyttäytyviä koiria. Anteeksi hei, että lapseni eivät tervehdi, minulla piti olla sosiaalisia lapsia. Anteeksi tää matto on likainen ja vähän joka paikka on likainen ja liian täynnä tavaraa, minulla piti olla siisti koti, niin piti. Niin suunnittelin. Joo anteeksi mulla ei ole muuta nyt kun näitä dominokeksejä, ajattelin aina että olisin sellainen leipoja, että pakasteessakin olis mistä napata.”

Ei. Oikeasti en enää pyytele anteeksi mitään. Mutta kuusi vuotta siihen on mennyt. Eivätkä häpeä ja syyllisyys ole kokonaan kadonneet. Puoliso sanoo, että mitä hyötyä on hävetä, se on turhaa. Totta. Mutta siitä ei tahdo päästä irti. Ja syyllisyys, ja kalvava epäluulo ja epävarmuus. Entä jos sittenkin kaikki on minun syytäni. Jos sittenkin olisin voinut tehdä toisin. Että voitaisiinko vielä peruuttaa kuusi vuotta. Yrittäisin uudelleen. Vähän lujemmin, vähän vielä paremmin. Voisin onnistua. Ehkä.

Onnistumisen mitta on tässä yhteiskunnassa kai yksin pärjääminen. Ettei tule kotikäyntejä, tutkimusjaksoja, vuorovaikutusvideointeja, sosiaalityöntekijöiden tapaamisia, pitkiä ylimääräisiä palavereja, huolestuneita katseita ja paremmin tietäviä katseita. Kaikki ne alleviivaavat sitä, että nyt meni kuule pieleen. Et ihan osannut, et pärjännyt, et onnistunut, et jaksanut. Ja vaikkei se olisi totta, se painaa kuin synti.

Sinä sosiaalityöntekijä, perheneuvolan psykologi, opettaja tai päiväkodin hoitaja. Tiedäthän, että se äiti on itse pahin arvostelijansa. Se on ensimmäinen huutamaan itselleen, että on epäonnistunut. Se häpeää jo valmiiksi. Sillä on syyllinen olo. Älä syytä lisää. Ei. Ei riitä ettet syytä, sillä se äiti kuulee kaikki tavallisetkin asiat syytöksinä koska kokee jo epäonnistuneensa.

Sano sille äidille, että ”Sinä olet tehnyt valtavan paljon töitä”. Tai ”Moni muu ei olisi jaksanut näin pitkään”. Älä sano ”Sinulla on hieno lapsi”, koska se äiti tietää sen, ja se tietää että sanot sen siksi, että niin pitää sanoa. Sano: ”Sinä olet hyvä äiti”.

Ystävyydestä, osa II

Mila Paolinan hopeinen kierrätyskummilusikka on vielä lähettämättä Etelä-Ranskaan. En muka saa aikaiseksi ommella siihen kangaspussia. (ks. Ystävyydestä, osa I)

Lynn Jamieson on sosiologi, joka tutkii muun muassa ihmissuhteita. Sitä miten niistä tulee intiimejä. Ei siis vain sitä nakki kasvisliemeen -tyylistä intiimiyttä vaan myös ystävyyttä: molemminpuolista jatkuvaa suhdetta, joka on kummallekin osapuolelle merkityksellinen ja jonka kumpikin osapuoli tunnistaa suhteeksi. Intiimiä ystävyyttä rakentuu kun 1) jaetaan ja välitetään toisen elämän arkisista asioista, 2) kun yhteisestä ajasta nauttii, 3) kun kumpikin osapuoli kertoo itsestään ja elämästään asioita, jotka tuottavat paitsi keskinäistä tuttuutta myös tunteen siitä, että on erityinen ja luottamuksen arvoinen, läheinen ja välitetty.

Minulla on ammottava intiimiystävävaje, huomaan. Lapsuudenystävät ovat kaukana. Opiskeluaikojen ystävät vielä kauempana. Etelä-Ranskassa vaikka. Aikuisuuden ystävät ovat enimmäkseen tuttavia. Aina joskus ilahdun ja luulen löytäneeni Ystävän, mutta usein se onkin jotakin muuta. Kurkussa tuntuu pala ja silmissä sumentuu kun ymmärtää, että toista ei kiinnostakaan miten minun päiväni meni. En olekaan kiva ja tärkeä. Niinä hetkinä tuntee myös pohjatonta empatiaa ja surua pienemmän lapsen puolesta: siltä se tuntuu, ja vielä pahemmalta kun ymmärtää ettei ole haluttu. Minun lapseni elää sen ajatuksen kanssa koko elämänsä että sitä ihmistä, joka hänet tähän maailmaan kantoi ei kiinnosta miten hänen päivänsä meni.

Että koulusta tuli kahdeksan tarraa ja karkkipussi. Että uskalsi kertoa psykologille pelottavasta asiasta, että teki toimintaterapeutin kanssa ihan hyvin kaikki mitä pyydettiin. Että joku löi mahaan ilman syytä, mutta että itse ei lyönyt takaisin. Että ei joutunut kertaakaan rauhoittumishuoneeseen, että kuuli olevansa hyvä kaveri. Ehdotan, että kerrotaan ne kaikki asiat uudestaan ulkona, kiivetään vaikka katolle ja huudetaan ne. Ehkä ne lentävät kauas ja se kaikkein tärkein ihminen kuulee ne. Se, jonka piti tietää ja välittää

Pienempi lapsi harkitsee lähettävänsä videotervehdyksen tekstiviestinä hyvälle ystävälleen. Kehotan tekemään vähintäänkin niin, sillä viime kerralla ystävysten keskustelu jäi siihen mitä eläimiä heille otetaan isona kun he ovat naimisissa.

”Mutta eihän me voida mennä naimisiin!”
”Voitte te isoina”
”Eikö lapset voi mennä? Eikö voi tehdä lapsia näillä siemenillä?”

(olemme kaksistaan kylvyssä ja lapsi räplää kiveksiään)

”Ei ne vielä lapsilla toimi, täytyy olla aikuinen”
”Ja pitääkö ne siemenet sitten niinkun saattaa yhteen tai jotain, että ne hedelmittyy?”
”Joo, pojan ja tytön siementen täytyy mennä yhteen että niistä voi alkaa kasvaa vauva”

Siltähän se tuntuu: kuin karkkia söisi, kun miettii oikein hyvää ystävää. Lapsen maailmassa mennään aina naimisiin kun tapahtuu jotakin oikein hyvää. Se on ihanan suoraviivaista ja rehellistä. Ei mitään kaunistelua eikä arvontaa siitä juokseeko toinen kirkuen pois, jos tunnustaa, että tykkää niin paljon että meinaa haljeta. Suoraan vain päin.

Niinpä kun Valtteri Hämäläinen soitti minulle Soneralta ja olin juuri lukenut Lynn Jamiesonin intiimin ystävyyssuhteen kehittymisestä, päädyin miettimään pitäisikö Valtterin kanssa nyt yrittää ystävystyä. Hän kertoisi minulle, että kannattaa päivittää datapaketti niin saa nopeamman netin ja kuusitoista senttiä halvemman kuukausimaksun. Se tuntuisi välittämiseltä. Minä kertoisin, että sain kirjoitettua tänään kuukausia kesken ollutta artikkelia kolme sivua, että olin itkenyt iltapäivä kahteen mennessä vain kerran, iloinnut perheen kolmannesta diagnoosista, joka turvaisi KELA-korvauksen sen kaikkein parhaimman ystäväni eli puolisoni psykoterapiaan, lämmittänyt leivinuunia ja ottanut vaahtokylvyn kesken työpäivän. Valtteri ei ehtisi edes kysyä mikä laajakaistayhteys meillä on käytössä kun jo kiirehtisin kysymään miten hänen päivänsä on mennyt. Että onko se nätti uusi puhelinmyyjänainen sinkku ja että eihän vain Tomi ole ehtinyt kysyä sitä kahville. Sitten kysyisin, että milloin soitellaan uusiksi, että tätä ystävyyttähän täytyy nyt heti alkaa syventää.

Mutta oikeasti sanon:
”Joo, päivitetään vaan, onhan se kuustoista senttiä kuussa iso raha.”

Ehkä minä en ala vaihtaa Valtterin kanssa siemeniä ihan heti kuitenkaan. Vähän jänskättää, en ole yhtä rohkea kuin pienempi lapseni.

Numeroita, ei logiikkaa

Sata päivää leikkauksen vuosipäivään. Juoksen – okei hölkkään – kolme kilometriä jo minuutin nopeampaa kilometrivauhtia kuin viime viikolla. Vielä kaksi ja puoli minuuttia vuoden takaiseen vauhtiin.

5475 päivää jaettua elämää puolison kanssa. Jos olisi jonkin verran vähemmän voisin kuvitella, että kauppakassista kalapuikkojen vierestä löytyvä SPF30 aurinkovoide olisi vihje siitä, että meille on tiedossa yllätysmatka etelään. Ehkä 5470 päivää sitten olisin voinut kapsahtaa puolison kaulaan ja kirkua ”Oikeastiko? Oikeastiko!”

Minä ostan meille 2010 vuosikerran eteläafrikkalaisen pinotagepullon. Siinä on kymmenen vuotta liian vähän ikää, mutta rahat eivät riittäneet mihinkään vuoden 2000 pulloon. Kompensoin kymmentä puuttuvaa vuotta sillä isommalla Pätkispatukalla, joita on tullut myyntiin. Käy kuulemma ihan hyvin. Patukan voi kätevästi ottaa mukaan lintutieteellisen yhdistyksen kokoukseen, jossa puoliso viettää viisitoistavuotispäivämme illan. Minä taidan käydä taas lenkillä. Yrittää tasan kahdeksaa minuuttia kilometrille.

”Mä rakastan sua”

Viidentoista vuoden vastauskokoelma:

”Niin mäki sua” (1v)
”Kiitos” (2v)
”Mmh” (5v)
”Mä en tiiä” (8v)
”Oot ihana” (9v)
”Niin mäki sua” (11v)
”Tää on vähä vaikeaa” (12v)
”Joo” (13v)
”Taidan rakastaa” (14v)
”Niin mäki sua” (15v)

Rakkaus on kummallista. Kaukana on/off nappuloista. Ei se ole edes volume-pyörylä. The Beautiful South laulaa siitä.

Sixty 25th of Decembers
Fifty-nine 4th of Julys
Not through the age or the failure, children
Not through the hate or despise
Take a good look at these crows feet
Sitting on the prettiest eyes

Ei paniikkia. Ei kaukolomayllätyksiä. Ei vihaa eikä katkeruutta. Vanha ystävämme differentiaalidiagnostiikka toimii tässäkin. Rakkaus on kai joku je-ne-sais-quoi joka jää jäljelle kun karsii pois kaikkea mitä se ei ole.

Viisitoista vuotta.

Kokovartalolumberjack

Seison marketin kassajonossa. Perjantaina, alkuillasta, aika monen muun viikonloppuostostelijan seurana. Muistelen, että lompakko on oikeassa takintaskussa, oikean reiden päällä. Kurotan taskuun ja nappaan pehmeän pussukan käteeni. Siinä sitten seison keskellä jonoa kirkkaanturkoosikuorinen Always-terveysside kädessäni ja huomaan, että siitä paketista on turha yrittää kaivaa pankkikorttia. Reiden tuntohermo ei varoittanut minua siitä, että taskun sisältö oli aivan liian kevyt rahapussiksi. Se ei sanonut ”Vältä nolaamasta itseäsi, tarkista ensin se laukun sivutasku”. Se ei varoittele enää oikein mistään.

Italo Calvinolla on hieno kirja, jonka nimi on Difficult Loves. Siihen voisi hyvin lisätä luvun, jossa käsiteltäisiin erilaisia lääketieteellisiä tiloja, jotka vaikeuttavat rakastamista. Femoraalihermovaurioinen nainen vaikka makaisi sängyssä selällään puolisonsa vasemmalla puolella ja miettisi laitetaanko lounaaksi soijanakkikeittoa vai bouillabaissea. Hänen turhautunut puolisonsa olisi jo hyvän aikaa yrittänyt viestittää aamukuntoisella peniksellään naisen reittä vasten, että tässä voisi nakki sujahtaa jonnekin muuallekin kuin kasvisliemeen, mutta nainen ei olisi huomannut mitään.

”Ai niin, ethän sä tunne tällä reidellä mitään! En mä muistanu ollenkaan!”

Siellä kaupassa, jossa yritin maksaa todella imukykyisellä kuukautissuojalla ruokaostoksiani, on leipäosastolla pahvinen mies. Aivan elävän kokoinen ja elävän näköinen pahvinen Reissumies kokovartalolumberjack-kuosissa aina varpaista juuri sopivansotkuisen tukan tupsuun saakka. Joka jumalan kerta kun harkitsen ostaisinko ruisrevittyä vai myslileipää, ääreisnäköni viestittää, että parrakas mies katsoo minua pitkään. Eikä siinä mitään ihmeellistä, se on ääreisnäön tehtävä. Mutta joka ikinen kerta menen siihen samaan halpaan! Kerran kahdesti saman kauppareissun aikana.

Käännyn toiveikkaana vastaamaan katseeseen – sillä tavalla vaivihkaa olen-kyllä-naimisissa-ja-lapsiakin-on-mutta-oikeasti-minuako-sinä-katsot-tsih – ja joka kerta petyn ja nolostun pahvipaljastusta ja poimin äkkiä jotakin mitävaanleipää koriin. Ja sitten kotona valitetaan, ettei meillä kukaan ole koskaan syönyt verileipää, että se vähän niin kuin sotii kasvissyöntiä vastaan, että miksi sitä nyt taas piti tuoda.

Ehkä se pahvimies vetoaa minuun tämän pahvireiden takia. Molemmat jaamme kokemuksen siitä miltä tuntuu kun ei tunne. Ja siitäkin kun seisoo arkileipämeressä reppu selässä, valmiina seikkailuihin ja kuuntelee marketin radiosta hittibiisin kertsiä, jossa Cat Stevens hehkuttaa että ”Oh baby, baby, it’s a wild world”. Mutta ei pääse. Ei mihinkään. Toisaalta se on hyväkin ettei pääse. Koska me ollaan oltu sen kanssa pahvia jo niin kauan, että maailman myrskyt todennäköisesti liuottaisivat meidät sellumössöksi heti kun poistuttaisiin ulko-ovesta.

Minun mummuni välittää vanhan kansan viisautta kun laulaa: ”Oi jos oisit kultaseni, sokerpalanen // Piiloon sinut laittaisin, vain salaa suudellen // Mutta oi voi kurjuutta, oijoijoi tätä pulaa // Suudelmista suloisista saattaisit sä sulaa.”

Lakkaan pahvimiehen perään haikailun. Koska ehkä me olisimme liian samanlaisia.

RSVP ja tumma puku

Lapsille rieskat juustolla, isommalle lapselle eväät kouluun, molemmille vaatteet valmiiksi, parillisia sukkia ei taaskaan löydy, pienemmän lapsen hiusten pesu, rasvaus ja kampaus.

”Aiiii, auts, aiiii” (huolimatta siitä, että meillä on TangleTeaser!)
”Kulta jos sinä haluat sen pikkuafron niin kuin sillä yhdellä siinä kuvassa, sillä jota sanoit ’miehekkääksi’ [se oli Lenny Kravitz muuten] niin tämä täytyy kestää.”

Isomman lapsen irokeesin pesu ja kuivaus, omien hiusten kastelu ja kuivaus ja vahaus, jotta bedhead ei olisi aivan vallaton. Puoliso käyttää koirat aamupissalla, isompi lapsi lähtee pyörällä kouluun ja pienempi lapsi meidän kyydillämme, sillä sairaalalla on vanhempien tapaaminen. Kun auto peruuttaa pihalta puoli kahdeksalta tarkistan vauhdista, että kanalan ikkunoista näkyy valot. Se on merkki siitä, että sähköt ovat kunnossa ja siis myös patteri päällä eivätkä rouvat jäädytä helttojaan. Minun housuni ovat kanankakassa enkä muista laitoinko toiseen silmään lainkaan ripsiväriä. Mistään ei ehdi tarkistaa.

Sairaanhoitaja-omahoitaja kehuskelee kuinka asettamalla tiukat rajat on pienempi lapsi onnistunut tekemään pyydettyjä asioita. Kuulen rivien välistä tutun johtopäätöksen ja syytöksen: teillä ei kotona selvästikään aseteta rajoja lapselle. Puoliso huomaa, että kaulani läikehtii punaisena kohta korviin asti. Totean lannistuneenrauhallisenturhautuneesti, että meillä ei olla kohta kuuteen vuoteen muuta tehtykään kuin asetettu rajoja. Nätisti, tiukasti, taivutellen, houkutellen, käskien, lahjoen, kiittäen, kehuen, huutaen, raivoten, piirtäen, viittoen, rauhallisesti ja päättäväisesti, ja kyllä: systemaattisesti ja selkeästi, aina syy-seuraussuhteita eritellen ja sanoittaen. Kuusi vuotta. Niin että ihan vähän olen allerginen sille tulkinnalle, jonka toki kuitenkin ymmärrän, että lapsen oireet johtuvat siitä, ettei kotona aseteta rajoja. Siltä se näyttää. Mutta siitä ei ole kyse. Onnistun sentään olemaan vapisematta. Jossakin olen kehittynyt vuosien varrella.

Sairaanhoitaja-omahoitaja ja lääkäri näyttävät uskovan. Jäljelle jää mysteeri siitä miksi pieni ihminen kokee yhä taistelevansa koko maailmaa vastaan aivan yksin. Miksi hän vieläkin makaa siellä pinnasängyssä puolihämärässä ja yltää koskemaan vain viereisen pinnasängyn toisen lapsen kättä. Itkee, eikä kukaan tule. Ei lopulta enää edes itke. Imee peukalonsa ruvelle ja lohduttaa itse itseään. Ei usko, että kukaan edes tahtoo lohduttaa. Ikinä enää.

Hän on ollut jo kuusi vuotta perheessä, jossa häntä odotettiin ja hänestä iloittiin, jossa häntä palvotaan ja rakastetaan, jonka vanhempien työnkuvat ovat poikkeuksellisen joustavia ja mahdollistavat hänen tarpeisiinsa vastaamisen; maassa, jota sanotaan hyvinvointivaltioksi ja jossa häntä tuetaan ja hoidetaan triljoonaportaisessa tukijärjestelmässä. Kuinka lujaksi voi pieni ihminen suojamuurinsa joutua rakentamaan? Saako niitä purettua kukaan koskaan?

Pääsen töihin ja sähköpostissa odottaa kutsu.

”Kansleri Thomas Wilhelmssonilla on kunnia kutsua Teidät
DOSENTTIJUHLAAN.
RSVP ja Tumma puku.”

Kontrasti on aivan liian iso. Mitä pidempään tuijotan kutsua sitä vähemmän siinä on järkeä. Tervetuloa juhlahuoneistoon Unioninkadulle, tummassa puvussa, todennäköisesti kuulemaan juhlapuheita siitä kuinka hienoja ihmisiä me olemme. Me, tai minä, joka olen syntynyt 1970-luvun Suomeen nuorille vanhemmille rakkaaksi esikoiseksi. Joka en ole koskaan oikein menettänyt mitään, kärsinyt mitään muuta kuin vesirokon, joka olen saanut aivan kaiken, aivan ilmaiseksi: koulutuksen, ruoan, terveyden, ammatin, sen dosentuurinkin, kaiken. Myös se tuhansien eurojen – tai menisikö kymmenille tuhansille, tiedä häntä – leikkaus, se taisi maksaa muutaman kympin omaa rahaa. Minä, joka en ole oikein ansainnut tästä kaikesta (vielä) yhtään mitään, en onnistunut tuottamaan yhteiskuntaan muuta kuin jonkin verran verotuloja. Minäkö menisin tummassa puvussa seisomaan kanslerin juhlahuoneistoon ja juhlimaan sitä, että olen aivan saatanan etuoikeutettu? Toki siinä on juhlimista. Mutta silti, olisipa kutsu mennyt jotenkin näin:

”Kansleri Thomas Wilhelmssonilla on kunnia haastaa Teidät, vuoden 2014 dosentti, osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun eriarvoistumisen lisääntymisestä. Voitte ottaa haasteen vastaan suorittamalla yhdyskuntapalvelua valitsemassanne kohteessa ja raportoimalla havainnoistanne julkisesti sekä laajalle yleisölle että kyseisen alan poliittisille toimijoille ja päättäjille. Kuohuviini- ja hanhenmaksarahat käytetään lyhentämättöminä Amnesty Internationalin ihmisoikeustyön tukemiseen.”