Month: March 2015

Mikon kanssa Borneon banaanimetsään

”Myyjä 428, ota yhteyttä infoon. Myyjä 428.”

Meitä naurattaa. Montako myyjää Citymarketissa oikein on? Olen saanut houkuteltua puolison kanssani ruokaostoksille sillä verukkeella, että samalla on haettava postista koirien ja lintujen ruokia ja laatikot painavat niin paljon, etten jaksa enkä voi niitä yksin hakea. Ei sillä, että puoliso ei tahtoisi jakaa arjen pastaako-taas-tänään fiilistelyä riisi- ja pastakäytävällä. Se nyt vain on aika epäekonomista, että kaksi aikuista kuluttaa aikaa tehtävään jonka yksi aikuinen voisi tehdä. Toinen voisi sillä välin vaikka kolata lunta, korjata vuotavan katon, ruokkia hoitolinnut tai ratkoa lasten riitoja. Kaikki on kuitenkin ehdittävä.

Ja kyllä minä olen ne koiranruokalaatikot kantanut yksin ennenkin. Nyt vain on vittumaisen kipeänä jalka. Se on myös turvonnut, huomasi lapsi kun vaihdoin vaatteita. ”Äiti! Sun jalka on tosi paksu!” Paksu ja mustelmilla, kolhuista joita en ole huomannut, koska en rekisteröi jalan seikkailuja tässä maailmassa enää paljonkaan. Ehkä reisi kaipasi vapauteen, autonomiaan tästä kaiken kontrolloivasta päästä ja katkaisi itse tuntohermonsa, tietäen, että kaikki syyttäisivät kirurgia ja se voisi rauhassa aloittaa extreme-seikkailijan uran, mustelmat ja kaikki. Ilman, että pää ehtii väliin liian varovaisena.

”Myyjä 428, ota yhteyttä infoon. Myyjä 428.”

Minä valitsen salaattikerää kanoille ja mietin missä myyjä 428 lymyää. Se on kuitenkin viikonlopputöitä tekevä opiskelijabulimikko, joka on tauollaan löytänyt sen laatikon, jonne laitetaan kaikki rikkoontuneet kindermunat. Nyt se oksentaa henkilökunnan vessassa ja yrittää piilotella pieniä muovileluja taskuissaan.

Miksei voisi kuuluttaa: ”Mirja, tuutko käymään infossa, kiitos.” Kodikkaasti. Ja sitten siellä täällä kaupassa voisi myös olla sohvaryhmiä jossa voisi hetken istuskella. Kaikki maistiaiset ja tuote-esittelyt voisivat tapahtua näiden sohvaryhmien lähellä. Ja markettirakennusten ei tarvitsisi olla niin korkeita. Kertokaa minulle miksi ihmisen pään yläpuolella pitää olla metrikaupalla tyhjää, pohjoisen pakkasissa lämmitettävää ilmaa. Tuleeko siitä avoin savannifiilis, joka saa metsästäjäkeräilijät ostamaan enemmän? Minä toivoisin marketin, jossa myyjillä olisi nimet ja välillä voisi istahtaa ja loisteputkien sijasta olisi jonkun lavastaja-valosuunnittelijan miettimä valaistus. Niin että pääsiäisen alla spotti osoittaisi sitruunoihin ja perunat olisivat dramaattisesti välillä hämärässä. Katto voisi suosiolla olla alempana ja säästyneet lämmityskustannukset voisi käyttää vaikka yhden ylimääräisen Mikon palkkaamiseksi sinne kauppaan. Se Mikko voisi näyttää siltä Reissumiehen pahvimieheltä ja se voisi olla ammatiltaan kokki. Se kulkisi kaupassa mukana ja ideoisi ruokia. Välillä se katsoisi väsynyttä perheenäitiä silmiin ja sanoisi: ”Jos voisin, lähtisin kanssasi Borneon sademetsiin hakemaan banaaneita suoraan puista.”

Siniset muoviset ostoskorit voisi korvata rottinkisilla. Hintalappuja voisi joku tekstata käsin ja kirjoitella sinne tänne viestejä:

”Rosamunda-perunat, 0,90€/kg. Kuulin kerran, että Marie Antoinette (1755-1793) koristeli peruukkinsa perunankukilla ja päätin kokeilla. Kukat kuitenkin kuihtuvat todella nopeasti. Jos joku teistä keksii miten Marie Antoinette sen teki, voi laittaa postia minulle: mirkku@citymarketti.fi”

Sitten toinenkin konsepti iloksenne, olkaa hyvät – kysykää minulta ihan mitä vaan. Olen yleisasiantuntija, tiedän ihan varmasti kaiken. Ei epäilytä yhtään ottaa kantaa mihinkään! Se toinen keksintö on Parisuhdekonsepti, jossa mitään arkista ei saisi tehdä yksin, lukuun ottamatta vessassa käyntiä. Oikein pahassa suhdesolmussa aikajänne olisi vaikka viikko. Sinä aikana kotitöitä ei jaettaisi. Pyykkikone täytettäisiin vierekkäin, pyykit ripustettaisiin yhdessä, ruokaostokset tehtäisiin yhdessä, ruoka laitettaisiin, siivottaisiin ja tiskikone täytettäisiin yhdessä. Lapset laitettaisiin nukkumaan yhdessä, luettaisiin yhdessä, vietäisiin iltavesi yhdessä. Auto pestäisiin yhdessä, varikset, siili ja pulu ruokittaisiin yhdessä. Kanojen munat kerättäisiin yhdessä. Eikä koko aikana saisi puhua tunteistaan, ei parisuhteesta, ei mistään ongelmista. Yliarvostettu puhuminen korvattaisiin kehojen synkronisoinnilla. Yhtäaikaisilla, vierekkäisillä liikkeillä. Ja peilineuronit puolisoiden päissä paukkuisivat ilmoille empatiaa. Voisi joko olla hiljaa tai puhua kirjallisuudesta, maailmanhistoriasta, tietoisuuden rajoista, urheilusta, politiikasta tai valtioneuvoston strategisen rahoitushaun mielettömyydestä.

(seuraa tiedepolitiikkaa, voit hypätä yli [oikeasti: jos tutkimuksen tarve on jo todella tarkasti tiedossa, tyyliin ”Sote-uudistus ja tasa-arvon huomioiminen”, miksi laittaa kovapalkkaiset ihmiset hukkaamaan aikaa hakemusten tekemiseen, joista murto-osa rahoitetaan, sen sijaan että kutsuttaisiin asiantuntijaryhmät hankkeisiin suoraan. Kilpailu ei aina tuota laadukkainta osaamista. Kaikki jotka ovat hakeneet kilpailtua rahoitusta tietävät, että hakemukset laitetaan näyttämään hyvältä riippumatta siitä voidaanko ihan kaikkea luvattua toteuttaa, ollaanko nyt sittenkään ihan varmoja kaikesta, tai uskotaanko oikeasti, että kaikki ne osapuolet, joita hakemuksessa mainitaan, kykenevät suunnitellun kaltaiseen yhteistyöhön. Sen sijaan, jos tarve tutkimukselle on tiedossa, löytyy varmasti myös asiantunteva tiedepaneeli kartoittamaan valtakunnasta ne ansioituneet tutkijat jotka jo tekevät aiheen parissa töitä. Sitten kootaan heistä konsortio ja kutsutaan tekemään tutkimusta. Kuvitelkaa sitä motivaatiota ”Hyvä Saara Saarelainen, valtioneuvosto on valinnut sinut mukaan rahoitettuun tutkimushankkeeseen”. [[Toki kilpailtua rahoitustakin tulee olla, mutta kaiken ei tarvitse olla kilpailtua]].] Tiedepoliittinen osuus loppuu.)

Tai sitten myös töistä puhuminen olisi kiellettyä.

Advertisements

Mitä vit-tu-a Marschak 1960?

Vuoro-vitun-vaikutusvideointi. Tässä olen antanut hyvän vuorokauden kulua, eikä järkeviä sensuuria kaipaamattomia sanoja synny tältäkään etäisyydeltä vielä. Vuosi sitten, kun meistä vanhemmista tehtiin pienemmän lapsen kanssa – molemmista erikseen – vuorovaikutusvideoinnit, jaksoimme yrittää suhtautua asiaan rakentavasti. Tällä kerralla teki mieli heittää teiniraivarit. Meille oli sanottu, että nyt on tarkoitus tehdä ihan erilainen videointi. Että kannattaa se tehdä, ilman muuta. Vaikkei viimevuotisesta oikein saanut mitään irti. Sillä tuloksella, että eilen istuimme läpi täsmälleen saman absurdin ja äärimmäisen turhauttavan tilanteen kuin vuosi sitten.

Tarkoituksena on mennä huoneeseen, jossakin laitosmaisessa paikassa, joka ei siis ole koti. Huoneeseen, jossa on pöytä ja sen toisella puolella tuolit ja huoneen toisella puolella videokamera, joka osoittaa pöytää. Ohjeeksi sanotaan ”Olkaa ihan tavallisesti, niin kuin olisitte kotona. Tässä ei ole mitään oikeita tai vääriä tapoja.”

Otetaan se ensimmäinen ohje ensin: olkaa niin kuin olisitte kotona. Pöydällä on tehtävälappuja, jotka pitää kääntää yksi kerrallaan ja aikuinen lukee yhteisen tehtävän ääneen. Ensimmäisenä lapussa lukee ”Leikkikää lapsen kanssa ”kukkuu”-leikki”. Tässä vaiheessa tämä vanhempi nostaa katseensa pöydän ääressä istuvaan isompaan lapseen, joka näyttää epäuskoiselta ja laittaa kädet puuskaan. Vanhempi huokaisee syvään, nostaa paidanhelmaa kasvojensa eteen, kurkistaa ja sanoo väsyneesti ”kukkuu”. Lapsi katsoo yhä epäuskoisena takaisin.

”Mä tiedän. Ei me tämmöistä tehdä kotona. Yritetään silti, joohan.”

Seuraava tehtävälappu käskee ottaa viereisellä penkillä olevasta kassista lelut ja leikkiä niillä. Kassista löytyy kaksi koirien kumista vinkulelua: rugbypalloa pitelevä iso ruskea koira ja pienempi pupulta näyttävä koira. Seuraa väkinäinen leikki, joka loppuu siihen, että isompi lapsi laskee lelunsa pöydälle ja kysyy:

”Äiti onko ihan pakko. Tää ei oo hauskaa.”
”Mä tiedän. Kiva, että yrität. Meillä on vähän erilaiset leikit kotona, mutta täällä ei nyt pysty.”

Tehtävälaput jatkuvat, täsmälleen samoin tehtävin kuin vuosi sitten, ensin isomman lapsen, sitten pienemmän lapsen kanssa. Vielä vuosi sitten jaksoin keksiä ja soveltaa, innostaa, olla reipas. Mutta kun tuloksena oli silloin se, että ainut palaute, mitä me videoinnista kahdelta psykologilta saimme oli että me emme siivonneet jälkiämme – niitä koiranleluja – pöydältä pois. Ja että tästä saattoi päätellä, että lapsella on kotona jäsentymätön ja turvaton olo. Niin ihan vähän nousi tällä kertaa pintaan se helvetin paha, raskas olo, mitä kantoi vuosi sitten. Sama tilanne.

Arvatkaa keräsinkö tavarat pois aivan tarpeettoman korostetusti.

Sitten se toinen ohje: tässä ei ole mitään oikeaa eikä väärää tapaa. Onhan. Minä tiedän, että minun pitää kertoa tehtävät lapselle selkeästi, pitkiä tehtäviä pitää paloitella osiin, täytyy pitää kiinni siitä että minä (eli se annettu lappu, eli joku ) päätän mitä tehdään, ei lapsi. Minun pitää – se tuli opittua viime kerrasta – kerätä edellisen tehtävän tavarat pois. Minun pitää olla aikuinen ja lapsen pitää olla lapsi.

The Marschak Interaction Method (MIM) (Jernberg 1988, Jernberg, Allert, Koller & Booth 1983, Jernberg & Booth 1991, Marschak 1960) juontaa juurensa kokeellisen psykologian autuaalle 1960-luvulle (iso kirosana). The Handbook of Play Therapy kertoo meille, että elleivät vanhemmat ole niin kykenemättömiä vuorovaikutukseen, että heidät täytyisi ohjata esimerkiksi vieroitushoitoon, terapeutti ehdottaa videoinnin perusteella Theraplay-terapiaa. Ehdottoman tärkeää on kuulemma hierarkian muodostuminen niin, että terapeutti on hierarkian huipulla, vanhemmat tulevat vasta sen jälkeen, ja heidän täytyy alistua tähän järjestykseen. Vanhempien tehtävänä on matkia terapeutin toimintaa ja tehdä kuten tämä käskee. Tavoitteena on saada lapsi nöyrtymään hyvällä tavalla. Ensin täytyy kuitenkin nöyrryttää vanhemmat.

Aivan täydellinen terapiamuoto meille. Kahdelle ylikriittiselle tutkijavanhemmalle, joiden sydänjuurissa asuu periaatteellinen tahto vastustaa auktoriteetteja jotka vaativat asioita ilman, että niitä perustellaan. Onnea matkaan vain, anteeksi jo etukäteen, me olemme asiakkaat helvetistä.

JOS meille olisi kerrottu hyvin ja perustellen, mihin MIM-videointi perustuu, miksi sen tehtävät ovat sellaisia kuin ovat, minkälaisia tuloksia sillä on saavutettu ja miksi – jos olisi selitetty miksi se toimii. Jos ymmärtäisimme – terapeutin kanssa tasaveroisina aikuisina, emme sokeasti hierarkisesti alistettuina – miksi teemme mitä teemme. Ehkä sitten päästäisiin jonnekin. Mutta kaikki tuntuu perustuvan nimenomaan siihen, että vanhemmat täytyy alistaa tekemään niin kuin sanotaan. Kysymättä mitään.

Tartun The Handbook of Play Therapy:n lauseisiin ”If the clinician deems the family to be appropriate for Theraplay, the process described in the following segments continues. If it is not so deemed, they are referred to appropriate services (e.g., a substance abuse program)” Päättelen, että ainut tapa välttää koirien kumileluilla leikkiminen – ne vinkuivat myös, hip-hurraa – on ryhtyä väärinkäyttämään päihteitä. Ainut alkoholi mitä kaapista löytyy on Italiasta tuliaisena saatua Limoncelloa. Sekoitan sitä appelsiinimehuun ja otan toiveikkaan ryypyn. Viisi tuntia myöhemmin yritän lipittää samaa puolen desin annosta, joka on niin makeaa, että voisin rynnätä suoraan sokerirasitustestin toiseen vaiheeseen.

Pullamössötyrannilapsista

Yritän kompensoida sitä, että olen laittamassa lapsille perunamuusia jauheesta ja pinaattilättyjä paketista. Se oli lasten toiveruoka, mutta silti. Kysyn ison kysymyksen ja koetan viestiä jokaisella ihokarvallani, että todella haluan kuulla vastauksen. Ajattelen että eineksiä voi hyvin kompensoida aidolla kiinnostuksella lastensa ajatuksia kohtaan.

”Minkä asian te toivoisitte tapahtuvan tulevaisuudessa?”

Isompi lapsi ei epäröi hetkeäkään. Yritän hakea kynää ja paperia kun pöydässä suolletaan suomalaisen koulutusjärjestelmän vallankumousta Felixin jauhemuusilusikallisten väleissä. Felix, Felix, Felix, Felix – reformia ruokapöytään!

”Mä toivoisin, että koulu muuttuis. Että sitä ei olis niin paljon peräkkäin, joka päivä samassa paikassa koko ajan. Että välillä olis taukoja, useampia taukoja; siis niin että kaikki lomat ei olis niin pitkiä vaan olis lyhyitä lomia usein. Vois olla myös koulupäiviä muualla. Että koulu ei olis niin tylsää. Sen pitäis olla oikeasti kiinnostavaa. Koulun pitäis olla sellaista, ettei tule paha olo mennä sinne; siis koulunhan pitäis olla mukavaa, oppimisen, mutta ei se ole! Läksyistä ei tarvis olla niin vihainen, ja kaikki asiat pitäis selittää selvemmin. Että niinku koulu ei olis koulu! Kaikki ei näyttäis niin koululta vaan erilaiselta. Tuolien ei tarvitsis olla kovia. Opettajat vois olla sellaisia, että jos joku ei ymmärrä jotain niin pitäis sanoa selvemmin.”

Einespäivällinen tuntuu yhtäkkiä parhaalta keksinnöltä pitkään aikaan. Raapustan ruutuvihkoon lapsen ajatuksia ja lähetän kiitoksia Saarioisten täysautomatisoiduille pinaattilättykoneille. Ne ovat ikään kuin minun käsieni etäulottuvuuksia: olen hybridi pinaattilättyäiti, puoliksi ihminen puoliksi Saarioisten kone. Jos olisin vääntänyt lätyt itse alusta lähtien, olisin tässä vaiheessa vetäytymässä lukemaan Murakamia kahvin kanssa: ”Hei syökää nyt, mun tarvii hetki levätä. Viekää astiat tiskipöydälle kun on valmista. Kiitos.” sanoisin.

Mutta nyt sanon:
”Kuule, ihan loistavaa. Tiesitkö, että aikuisten työssä jaksamista ja viihtymistä on tutkittu ja siitä on selvinneet just melkein nuo samat asiat! Sä tiedät siis että mä mietin näitä asioita työkseni. Miks mä en ole koskaan kysynyt sulta?”
”Emmätiiä”
”Meillä muuten sai olla eilen sisällä yhen välkän jos halus”
”Oho, miten nyt silleen?”
”Jos pelotti se auringonpimennys”
”Pelotti?”
”Niin. Tosi moni jäi sisälle kun niitä pelotti, että jos vahingossa katsoo sinne päin niin tulee sokeaksi. Äiti ne luuli oikeasti, että auringonpimennyksen aikana on ulkona vaarallista!”

Lehdessä lukee, että maailmalla seurataan innoissaan ilmiömuotoisen opetuksen saapumista suomalaiseen opetussuunnitelmaan. Se ei ehtinyt vielä tähän auringonpimennykseen, joka oli ilmiönä ilmeisesti suurimmalle osalle lapsen luokkakavereita kirjaimellisesti kuin ulkoavaruudesta. Opettajat olivat selvästi tunnistaneet että joitakin lapsia pelottaa ja tarjonneet mahdollisuuden jäädä sisälle. Eikö ketään ihmetyttänyt miksi pelottaa? Jos siksi, että auringonpimennys ilmiönä ja tapahtumana tuntuu jotenkin pelottavalta, olisi kai sitä pelkoa voinut vähän hälventää, että ei se maailmanloppu todennäköisesti nyt tällä kahdentoista välkällä tule. Jos pelotti siksi, että auringonpimennys sokaisee, olisi sitäkin luuloa voinut vähän hilata maanpintaa kohti ja selittää miksi aikuiset hokevat, ettei aurinkoa kohti saa katsoa.

Ei. Siellä istui puoli luokkaa lapsia sisällä ja missasi elämänsä ainoan melkein täydellisen auringonpimennyksen. Valtavan hienoa.

En ole sitä mieltä, että lapsilta pitäisi nyhtää koulujärjestelmän uudistamisen parametrit. En ole sitä mieltä, että koulun pitäisi olla helppoa viihdettä – huomatkaa, että lapsi toivoi koulun tuntuvan mukavalta, se ei ole sama asia kuin helpolta. Mutta jos lapsi sanoo, että koulu ei ole mukavaa, tai vieläpä että kouluun tuntuu pahalta ja raskaalta mennä (olen varmistanut, ei kiusata; oppiminenkin sujuu ihan kivasti ja kavereita on). Niin silloin jonkun asian täytyisi muuttua. Ainut syy minkä keksin sille, ettei koulu muutu, on että me isot emme oikeasti haluakaan sen muuttuvan. Kauniissa puheissa ollaan kyllä huolissaan siitä, että suomalaislapset eivät viihdy koulussa.

Mutta oikeassa elämässä me olemme sitä mieltä, että niin se kuuluu ollakin: ”Älä valita, kyllä se siitä, ei kaiken tarvi olla hauskaa”, ”Voi niitä nykyajan lapsia, mihinkään ei jakseta keskittyä enää”, ”Minkähänlaiset vanhemmatkin niillä on kun lapsi ei pysy penkissä minuuttia kauempaa”. Me taidamme salaa haluta, että koulu pysyy aivan juuri sellaisena kuin aina ennenkin. Koska ei sen kuulu olla mukavaa.

Joskus mietin miltä tämä yhteiskunta näyttää ja kuulostaa isommalle lapselle, joka jo lukee ja kuulee ja ymmärtää ja jota aikuisten puheet kiinnostavat. Kuuleeko hän koskaan, että suomalaisista lapsista sanottaisiin jotakin hyvää? Pisa-tuloksethan ovat opettajien ansiota – niistä pullamössötyrannilapsista huolimatta hankittuja pisteitä. Lapset ovat haastavia, vaikeita, niiden vanhemmat avuttomia ja kyvyttömiä; opettajat väsyvät koska lapset ovat niin levottomia. Lapset eivät liiku, pelaavat liikaa, ovat kurittomia ja holtittomia ja laiskoja.

Facebookin feedissä norjalainen tuttu linkitti jutun, jonka ymmärsin ruotsin kielen taidollani niin, että opettaja kehui julkisesti sitä miten hienoja oppilaita hänellä on. Että hän voi tehdä työtään hyvin koska hänen oppilaansa ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä. Vaikka ruotsin taidolla luettu norja saattaa pettää, en silti usko, että hän tarkoitti kaitsevansa pohjoiskorealaista lapsikatrasta, joka tottelee jokaista pikkurillin heilautusta.

Mikä meitä pelottaa? Istummeko sisällä tunkkaisessa homekoulussa ja annamme auringonpimennyksen mennä ohi. Koska pelottaa. Ja sisällä saa istua.

Valeäiti

”Tehän olette ihan normaali perhe: pelaatte lautapelejä ja hoidatte kanoja.”

Normaalin perheen vanhemmat istuvat jokaviikkoisella käynnillä lastenpsykiatrialla. Tutkimus- ja hoitojaksoa on päätetty jatkaa kesään asti. Lapsen yhtäkkistä takapakkia on ihmetelty osastolla. Kunnes meille selviää, että erityisen läheisen omahoitajaharjoittelijan harjoittelu on päättynyt edellisenä päivänä, varsinaisella omahoitajalla on ollut koulutuspäivä ja koulussakin on ollut sijainen opettamassa. Meitä ei sen jälkeen ihmetytä enää ollenkaan.

Lapsi on hirvittävän reipas ja sosiaalinen, reagoi voimakkaasti ulospäin hyvässä ja pahassa ja vaikuttaa rohkealta (näyttelee rohkeaa). Mutta itse asiassa lapsi pelkää aikuisia. Hän näkee painajaisia pahoista aikuisista. Hän ei luota aikuisiin; hänen näkökulmastaan luottamus palkitaan sillä, että aikuinen lähtee kuitenkin pois. Hoitajat vaihtuvat. Uudet, tuntemattomat pitävät kiinni kun kiukuttaa. Joka aamu ulkona odottaa eri taksikuski jonka kyydissä pitää istua yksin.

”Tänään oli kiva taksikuski äiti.”
”No millä tavalla?”
”Se puhui mulle. Jos ne puhuu niin mua ei pelota.”

Jokaviikkoinen vanhempain tapaaminen osastolla on raskas päivä. Vaikka se on vain tunti aamulla. Se on tunti, josta pitää toipua toista päivää. Vaikka tällä kertaa meitä eivät tarkkailleet sosiaalityöntekijät lastensuojeluilmoituskaavake käsissään. Vaikka nyt kukaan ei enää sano tai anna olettaa, että syy kaikkeen löytyy kotoa. Se on kuitenkin tunti tuskaista menneen pohtimista: mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin, olisi pitänyt tehdä toisin, olisi pitänyt ymmärtää.

Kielen puremista ja itsehillintää kun tekisi mieli sanoa, että me emme kestä mitä tahansa. Että me näytämme vahvoilta ja jaksamme keskittyä lapsen asioihin, mutta meistä tuntuu siltä, että me tarvitsemme nyt itse äitiä ja isää: isoja ihmisiä jotka katsovat silmiin ja pitävät kädestä ja sanovat, että voi jo hellittää, että paljon on tehty ja hyvin on tehty. Jotka peittelevät nukkumaan ja ottavat kaiken pahan hetkeksi pois.

Minä kirjoitin isommalle lapselle lappua ovenpieleen:

”Olen ostamassa ratsastushousuja.
Tulen ihan pian.
Ota jääkaapista välipalaa.
Äiti.”

Jäin katsomaan äiti-sanaa ja yhtäkkiä tuntui, että takanani seisoi pieni lapsi, osoitti minua ja huusi kimeällä lapsenäänellä ”Katsokaa! Sillä ei ole vaatteita!” Paljasti kaikille, että keisariäiti ei ollutkaan keisari eikä äiti. Että teeskentelin vain. Hetkellinen epäusko siihen, että olen jonkun ihmisen äiti. Kahden ihmisen äiti.

Vaikka sitähän se on. Äitiys. Teeskentelee, että voi auttaa. Että voi parantaa. Että tietää. Että jaksaa. Sanoo ”Ei ole hätää” vaikka talo palaa tai silta sortuu alta. Äiti ei koskaan huuda ”Ei tästä tule mitään!”, ”Luovutetaan!”, ”Tulevaisuus pelottaa!”, ”Ei me onnistuta!”. Äiti valaa valheellista uskoa. Koska sillä tavalla lapselta otetaan mielipahaa kannettavaksi, tehdään tilaa lapsuudelle, luodaan illuusio turvasta. Niillä teoilla ollaan äiti.

Jotta voi olla äiti täytyy lapsen uskoa siihen että hänellä on äiti. Nähdä vaatteet siinä missä äiti ei itse edes tiedä aina mistä niitä etsiä ja haahuaa alasti ympäriinsä. Äiti ja lapsi luovat toisensa ja pitävät toisensa pystyssä.

Ja se äiti laulaa Chris Martinin mukana ”Just tell me you love me. If you don’t, then lie, oh lie to me”. Ja ymmärtää miten lapsuudesta asti mustamaalattu valehtelu, teeskentely, ei olekaan valkoisen vastakohtaa vaan jokapäiväistä elämää. Ei epärehellisyytenä vaan silmät kiinni hyppäämisenä, kerta toisensa jälkeen, syvyyksiin ilman että tietää osaako uida. Äitinä olemista ilman, että tuntee osaavansa mitään. Äitinä olemisen teeskentelyä. Jos lapsi sen uskoo, se muuttuu todeksi. Kauniiksi valheeksi.

Banaaniseksivalistusta

Minä kirjoitin lukiossa kirjallisuusanalyysin Kafkan Hiilisangolla ratsastajasta. Ajattelin, että kirjallisuusanalyysia ei voi kirjoittaa 1980-luvun punaruskeatiilisen omakotitalon lastenhuoneessa, jonka seinissä on sinitarrajälkiä New Kids on the Blockin julisteiden jäljiltä. Menin kirjaston lukusaliin. Istuin siellä Kafkan kanssa neljä tuntia ja kirjoitin analyysin. Äidinkielenopettaja keräsi esseet ja seuraavan tunnin lopuksi viittilöi minua luokseen.

”Kuule. Minun pitää nyt kysyä, että kirjoititko sinä tämän itse?”
”Ööö. Joo.”
”Käytitkö sinä tässä jotakin kirjallisuutta apuna? Luitko sinä muiden tulkintoja tästä?”
”Ööö. En. Tai siis istuin kyllä kirjastossa. Oli siellä kirjoja. Siis kirjastossa, kun on. Mutta en minä muuta lukenut. Istuin vaan. Tätä Kafkaa vaan. Miksi?”

”Ei miksikään.”

Kirjallisuusanalyysista tuli kymppi. Koskaan en sen kummempaa palautetta saanut ja vuosikausia oli – no, vieläkin on – aivan täysi mysteeri, että mikä siinä onnistui. Ehkä se oli se, että istuin kirjastossa. Tuntui melkein, että oli petkuttanut. Kirjallisuusanalyysidoupannut. Äidinkielenopettajan lempinimi oli Laaka. Sekään ei koskaan selvinnyt, että miksi Laaka. Uskonnonopettaja ei tarvinnut lempinimeä, hänen etunimensä oli Impi. Impin suurin suru oli se, ettei hän koskaan ollut saanut lasta. Hän itki usein koulussa. Eikä kukaan tiennyt miten siihen olisi pitänyt suhtautua.

Terveystiedon tunnilla käytiin tyttöjen seksivalistus läpi perinteisesti banaanin ja kondomin avulla. Ja saateviestillä: ”Jotta teistä ei kukaan odottaisi mitään ihmeellistä voin kertoa, että seksi ei sitten tunnu yhtään miltään. Parhaimmillaan se ei satu. Mutta turha odottaa mitään hekumaa. Miehet nauttii kyllä.”

Siitä ponnistettiin. Kafkalla ja banaanilla. Ja kaikki sanoivat, että nuoruus on sitä itsensä etsimisen aikaa. Ja sitten kun tuli parisuhde niin sanottiin, että toista ei sitten saa muuttaa. Mutta myös, että ihmiset muuttuvat ja sille pitää antaa tilaa. Varoitettiin, että voi ”kasvaa erilleen”. Sitten kun tuli lapsia niin kaikki sanoivat, että muista oma aika. Sitten tuli parisuhdekarikoita ja kaikki sanoivat, että muista mitä sinä haluat; että on oikeus olla sellainen kuin on ja tavoitella omaa onneaan. Ja nyt neljänkymmenen kynnyksellä mietin, että minkälainen minä olenkaan, tunnen syyllisyyttä siitä, että en ehkä ole sellainen mitä haluaisin; olenko minä muuttunut vai en, voiko ihminen oikeasti muuttua, pitäisikö muuttua?

Pitäisikö koko ajan etsiä uutta itseä, toteutta sitä ”mikä oikeasti on”, huolehtia siitä, että on ”omaa aikaa” ja että muuttuu varmasti siihen suuntaan mitä itse aidosti haluaa? Mitä ihmettä se muka tarkoittaa? Muuta kuin self-help kirjailijoiden multimiljoonajahteja ja infinity-pooleja. Rakas David Hume ja muut valistuksen ajan airueet, katsokaa mitä te teitte meille kun asetitte yksilön yhteisön edelle (paitsi ehkä Rousseau)? [Vaikka rakastankin Skotlantia! Muuttaisin sinne heti jos pitäisi valita toinen asuinmaa]

Minua ei ole. Ei ilman muita/muuta. Myöskään minun ”oikeaa, todellista itseäni” ei ole, ei nyt eikä löydettävissä, ei missään hukassa sängyn alla tai Intian slummeissa. Ei kannata tuntea syyllisyyttä siitä, että välillä laittaa toiset itsensä edelle. Ei vaikka kaikki ympärillä huutaisivat ”Mutta mitä SINÄ haluat?” – eli tulkitsisivat niin, että toisten itsensä edelle laittaminen ei voi olla oikea valinta. Minä olen olemassaolosikermä, joka ajelehtii aika päättömästi, mutta myös lohdullisen muuttumattomana. Minä voin hyvin kun minun ympärilläni voidaan hyvin. Kun minun olemassaoloni pysyttää pystyssä jotakuta toista. Minua, sinänsä, ei olekaan. Se ajatus on täysin absurdi. Onnellisuus ei sijaitse yksilössä, tahto ja valinnat ovat aina ehdollisia ja niiden täytyy olla yhteisiä.

Ehkä Vladimir Putin on kadonnut siksi. Tai: tiedän, että hän on kadonnut siksi. Meillä oli Vladin kanssa lukupiiri. Luimme Murakamia. Ja hän ymmärsi viimein, että hän ei ohjaa kurkia vaan lentää niiden kanssa. Nyt hän häpeää. Lähetän hänelle päivittäin Messenger-viestejä, joissa on sydämiä ja halimerkkejä. Tuen takaisin pystyyn. Sieltä nousee kohta uusi mies.

Mutta onko se innovaatio?

Olipa kerran kuningas, joka sairastui ankarasti ja jolle tietäjä ennusti, että hän paranisi vasta sitten, kun vetäisi päälleen täysin onnellisen ihmisen paidan. No, tuota täysin onnellista ihmistä oli sitten etsitty monesta valtakunnasta, ja kun hänet loppujen lopuksi löydettiin, havaittiin, ettei hänellä ollutkaan paitaa.

Huoneen nurkissa, katon rajassa on valkoiset Genelecit. Seinällä kaksi suurta taulua, jotka näyttävät kaukaa perinteiseltä grafiikalta: levyiltä vedostetuilta, mutta lähempi tuttavuus osoittaa niiden terävät reunat digitaaliseksi tulostusjäljeksi. Pöydät ovat valkoisia ja liian isoja, niiden ympäri on hankala kävellä. Tuolit uusia harmaita, joilla on vaikea istua. Ollaan innovaatioita rahoittavan tahon kokoushuoneessa, jota kutsutaan ajatushuoneeksi.

”Tästä huoneesta on talon parhaat näkymät” sanoo entinen kemisti ja viittoo valtavia ikkunoita kohti. Ikkunoita, joiden eteen on vedetty ensin pimennysverho ja sen päälle vielä screeni dataprojektorin valoleikkialustaksi. Valonsäteet projektorista päihittävät ulkona kevättä herättävän auringon säteet ja piirtävät kankaalle kauniita kuvia yritysyhteistyöstä.

”Viisaus löytyy elinkeinoelämästä”, toteaa kemisti onnellisena.

Minä kysyn voiko kasvatusta tuotteistaa. Koulujärjestelmää, opetussuunnitelmaa, lasten arkea – voiko niitä, tai miksi ne pitäisi tuotteistaa? Kuulemma voi, ja siksi, että elinkeinoelämän tulee hyötyä kaikesta tutkimuksesta. Kaikesta, aivan kaikesta voi tehdä innovaatioita. Täytyy ottaa riskejä. Minä kirjoitan muistiin ”Koeta kääntää tämä kaikki. Mieti: Klingon-Englanti-Klingon –> Tekes-ihmistieteet-Tekes.” Se onnistuu kyllä. Ensin täytyy murtaa koodi. Kirjoitan inspiraatioksi muistiinpanojen sivuun ”Ada Lovelace did it!”

Ihmisen mieli on kuitenkin kertakaikkisen tuotteistamattomissa oleva ilotulitusarkku, joka on lastattu vetyä täyteen pumpatun Hindenburgin uumeniin. Räjähdys on yhtä aikaa hirvittävä ja kaunis, tuhoava ja luova. Ja rajoja on kovin vaikea piirtää: hajuilla on värit, väreillä äänet, äänillä muodot, muodoilla tunteet – ja heti kohta väreillä muodot, tunteilla äänet ja sitten kun kuuntelee Belle & Sebastiania tai Reginaa, tuntuu oikeasti siltä, että söisi karkkia ja olisi yhtä aikaa perhosia mahanpohjassa.

Minun mummuni lankakorissa oli pitkään lankakerä, josta tuli minulle paha olo. Pienenä. Siis oikeasti oksettava olo. Se oli ohutta violettia lankaa, jossa juoksi hopeanvärinen kiiltelevä lanka mukana. Muistan miettineeni jo silloin, viisivuotiaana, että ei ole mahdollista, että lankakerä saa vatsan sekaisin. Siinä ei ollut mitään järkeä. Inhosin sitä lankaa. Mutta sen korin vieressä kirjahyllyssä oli kirja, jonka luokse oli päästävä.

Raul Roinen kirjoittamaa ja Rudolf Koivun yhdessä Maija Karman kanssa kuvittamaa satukirjaa on luettu kolmelle lapselle, heidän seitsemälle lapselleen ja vielä heidän neljälletoista lapselleen. WSOY:n laakapainossa Porvoossa sidottu kirja kestää (”Mutta onko se innovaatio?” Kysyisi entinen kemisti). Sen kannessa on kuva prinsessasta, jolla on niin valtavan suuri ja röyhelöinen rokokoomekko, että muistan kuinka sen katsominen pienenä tuntui siltä kuin olisi yhtä aikaa syönyt hattaraa ja halannut pehmeää porsasta. Parasta mitä tiesin.

Se tyttö olin minä, yli kolmekymmentä vuotta sitten. Billy Joel laulaa (Summer, Highland Falls -biisi), että mikään ei koskaan muutu. Vaikken muista elämää pienenä tyttönä, voisin laulaa Billyn mukana. Ihmiset sekä muuttuvat että mikään ei koskaan muutu. Se on surumielisen turvallista.

Sadussa, jonka nimi on Kauneinta maailmassa, yrittää kovakuoriainen ratkaista elämän ongelmia. Kuten sitä mikä on kauneinta maailmassa.

Kilpikonna pisti päänsä esiin ja mutisi itseksensä:
– Kummalliseksi, ylen kummalliseksi on maailma muuttunut, kun kovakuoriaisetkin ovat oppineet ajattelemaan, kärsimään ja toivomaan. Minun olisi sentään pitänyt kohdella häntä leppeämmin. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle suoraan, että kauneinta on maailmassa se, mitä tavoittelee, mutta ei saa. Kauneinta on maailmassa kaipaus.

***

Terveisiä epämukavuusalueelta!

Ei suositella heikkohermoisille. Blogin kirjoittamista omasta elämästä nimittäin. Tämä on ollut Hyvin Yksityisen ja Ajoittain Melko Ujon Ihmisen tarkoituksellinen (yllytetty, kiitos puoliso) hyppy epämukavuusalueelle. Mutta yhtä paljon kuin epämukavaa, on tällainen viikkokirjailijuus ollut hauskaa ja avartavaa; ennen kaikkea usein hajottavan ja haasteellisen elämän jäsentävää ja siten hemmetin terapeuttista.

Yllättävän moni miettii saanko tästä rahaa tai edes lahjuksia. En. Nuo mainokset tuossa alla tuottavat rahaa jollekin muulle, minun pitäisi maksaa että saisin ne pois. Lahjuksina on tullut kanoja ja villasukkia, suklaata, uusia tuttavuuksia sekä teetä ja sympatiaa. Vaikka yritin kyllä tägätä villisti koko syyskesän MacBook Air’in joka toiseen postaukseen. Kerran yritin jopa kalastella hienoja alusvaatteita, mutta tuloksena oli vain kummallinen facebook-feedi, jossa joka toisessa mainoksessa keikkui ihannemittainen mallinainen pitsialusvaatteissaan.

Jatkan itsepintaisesti vaikka mietin yömyöhään miksi pitää kertoa hankalista asioista kenellekään. Eikö olisi vain helpompi olla hiljaa. Mutta elämä on liian lyhyt. Jos ei osaa puhua, täytyy kirjoittaa.

Parisuhdepommi on tukahdutettu, kiitos lonkkaleikkauspommin jälkeisen ahterin leviämisen. Tukevasti istun pommin päällä eikä se saa happea. Viisitoista vuotta on liian paljon ja liian vähän siihen, että luovutan(/mme). Sytytyslanka pilkistää, mutta olen keksinyt lapsille Piilotetaan-hei-kaikki-tulitikut -leikin. Uutta uskoa elämään sain myös pienen suomenhevosen selässä, jolla oli hassu tapa ängetä kieli kuolainten päälle. Paitsi että tamma pysyi kaviouralla koko tunnin, sain ravattua kevennettyä ravia yhteensä ainakin neljä kokonaista kierrosta ja tehtyä yhden pohkeenväistön ainakin melkein oikein (quadriceps toimii ja jaksaa!). Olin lasten jatkoalkeistunnin toiseksi tai ainakin kolmanneksi paras. Meinasin tuulettaa, mutta niiden kahden vähemmän osaavan lapsen äidit näyttivät aidan takana siltä, että ne voisivat helposti vetäistä napakat tukkapöllyt tähän lyhyeenkin tukkaan.

Ansaitsen nyt ratsastushousut, mutta ne voi ostaa vasta ehkä seuraavan kuun palkasta. Siihen asti farkuissa.

Reisilihakset hapoilla sekä pommin pitelystä että hevosen ohjailusta herään klo 05.50. Pikkutakki päälle (ja muistakaa, ei koskaan ripusteta sitä) ja taksilla kentälle. Cappuccino tuplaespressolla, myslijugurtti ja hiilijalanjälkeä taivaan lakeen. Kentällä, koneessa, toisella kentällä ja auloissa täytyy lukea – silmäillä – 68 sivua tulevan EU:n Horizon2020 toimintaohjelman luonnosta. Ja siihen tulleista hajanaisista kommenteista täytyy muodostaa yhtenäinen agenda, joka kainalossa istutaan iltapäivä Suomen Akatemiassa.

Ilokseni toimintaohjelmassa on luonnosteltu moneen paikkaan Euroopan lisääntyvän eriarvoistumisen ja radikalisoitumisen muotojen, ehtojen ja prosessien tutkiminen. Se aivan vähän lievittää tuskaa lentämisestä yhtä kokousta varten.

Kaatopaikkakatharsis

Tehokkaasti ja hyvin maallisen epäarvokkaasti ryvetyt viisi päivää. Kohtuuttomat määrät räkää on kohtuuttomat määrät räkää. Vähän meni yli. On aika ryhdistäytyä. Ja yhtäkkiä selviää miten.

Kaatopaikalla on suuri sukupuolittunut salaisuus. Miehet siirtävät laatikoita suurten konttien ääreen yksi toisensa jälkeen. Hiljaa ja koordinoidusti autot kaartavat kierrätyskaareen ja miehet nousevat niistä, kantavat ja heittävät romumetallia ja lasia kontteihin, saavat aikaan isoja ääniä ja rikkoontumista. Sirpaleita ja palasia, tärykalvoja koettelevaa aggressionpurkuräminää.

Otan suuren saavillisen lasipurkkeja. Heitän pestopurkit, herkkusienipurkit, kaprispurkit, pikkelssipurkit ja etiketittömiksi pestyt lasipurkit yksi toisensa jälkeen konttiin. Viimeinen soijakastikepullo on haikea heittää. Tekee mieli ajaa Citymarketin kautta kotiin ja ostaa erilaisia mahdollisimman isoja lasisäilykkeitä: kokonaisia herkkukurkkuja. Säilöttyjä sipuleita. Lasin särkeminen on ylimaallisen ihanaa. Kaatopaikan portista poistuu autojonollinen huojentuneita miehiä – ja yksi perheenäiti.

Jos ihmisen niskaan sataa paskaa suurimmaksi osaksi ihan ilman omaa syytä, on aika lailla tasan kaksi mahdollisuutta. Yrittää puristaa paskasta timantteja tai viettää lopun elämäänsä rypien haisevassa ulosteläjässä. Kumpikaan niistä ei ole oikein sivistynyttä tai arvokasta puuhaa. Chris Ofili tekee lannasta veistoksia. Minä aloitan paskanjalostusohjelman. Sitten kun se on valmis, tarjoan sitä kirjekurssina kaikille, joita universumi vihaa. Saatan järjestää workshoppeja kaatopaikoilla ja muissa toimivissa kohteissa.

Johan se on kumma, jos ihminen ei voi nauttia elämästään. Te universumin pirut katkaiskaa lonkka, vaikka toinenkin siihen päälle, syyttäkää ja syyllistäkää siitä että lapsi riehuu, ravistelkaa siihen päälle vielä parisuhdepuuta niin, että kaikki omenat putoavat maahan ja mätänevät – ne, joista piti tulla vaniljakompottia. Niitä kasvaa saatana lisää, tiesittekö sitä?

Istuin tänään töissä ison ihmisen toimistossa kuulemassa, että piti tehdä iso valinta. Istun ja mietin kaatopaikkakatharsispäälläni, että kuule oikealta ihmiseltä kysyt. Minä osaan tehdä nimenomaan isoja valintoja. Ei enää pienet valinnat tunnukaan missään.

”Nyt sinun pitäisi siis käytännössä päättää jatkatko enää tutkimuksen tekemistä vai et.”

(Ai miten yllättävää [jos ajatuksilla olisi äänensävy, tuo olisi ollut lakoninen toteamus]. Ihanko totta. Että iso valinta. Ettei nyt käy ihan tavallinen työn jatkaminen kuten ennenkin. Täytyy muuttua. Sopeutua. Hienoa. Kyllähän se käy. Minulle käy kaikki).

Sitten iso ihminen toteaa viisaan asian. Aivan yllättäen.

”Tässä saattoi käydä niin, että sinun aikasi meni. Ja kun se tulee taas, koska sen aika vielä tulee, on sinulle jo liian myöhäistä.”

Näinhän se on. Ajoitus mättää, ei sisältö. Teen päätöksen siirtyä komppaamaan toisten tutkimusta ja jättää omani. Maailma ei ole vielä valmis siihen kasvatukselliseen vallankumoukseen, joka minun päässäni muhii. Kuulen katharsispääni muotoilevan jalon ja sivistyneen ajatuksen:

”Minä olenkin itse asiassa aina nauttinut enemmän toisten auttamisesta eteenpäin kuin itse etunenässä juoksemisesta”

Ja olen oikein tyytyväinen. Viisi päivää riitti. Nyt siirrytään taas sivistyneesti nauttimaan siitä kaikesta mitä on. Ei itkemään sen perään mitä pitäisi olla. Ei enää räkää. Ehkä muutama lasipurkki.

Olutpullonsirpaleaarre

”Mua on tässä elämässä jo niin paljon kohdeltu huonosti, että mä en enää KESTÄ jos te kiusaatte!”

En oikein hahmottanut, että kuka pienempää lasta oli kiusannut. Päinvastoin, hän oli juuri heittänyt perulaisen ravintolakahvilan shakkinappulat pitkin lattiaa: kuninkaan ja kuningattaren plyysisohvan alle, sotilaita pöytien alla, lähetit nurkkaan. Hän oli ilmanyrkkeillyt isomman lapsen kanssa, julistanut julkisesti haluavansa tappaa äitinsä ja lähtenyt lätkimään pitkin ensimmäistä linjaa ilman takkia.

Mutta kaiken sen keskellä viiltävää, loistavaa analyysia! Ja äitinsä painokelvottomat ilmaukset mennen tullen peseviä vuorosanoja:

”NYT mietit kannattaako heittää nopat, eiku napit, no ne hemmetin sakkinappulat, niin – kannattaako?”
”Ei. Mutta mä olin koko ajan aivan kiltisti. Sitte vaan vähä en enää jaksanut.”
[Näin jälkeenpäin tämä on tuskallinen dialogi muistella. Mikä idiootti äiti.]
”Ei auta. Tosi typerää tommonen. Ilman takkia lähdit kävelemään. Isossa kaupungissa.”
”Äiti älä puhu enempää. Mä en JAKSA kuunnella nyt. Ole hiljaa.”
”Enkä ole! MINÄ en ole hiljaa. Sinä olet.”
”Mua on tässä elämässä jo niin paljon kohdeltu huonosti, että mä en enää KESTÄ jos te kiusaatte!”

Ei, en missään välissä korjannut tilannetta. En katsonut kelloon ja todennut, että hän oli todellakin ollut jo seitsemän tuntia aivan ennenkuulumattoman kunnollisesti vaikka olimme viilettäneet pitkin maamme pääkaupunkia jo kolmatta päivää, syöneet milloin sattuu, vaihtaneet suunnitelmia lennosta ja kironneet räntäsadetta, sanoneet kolme ziljoonaa kertaa ”Odota. Ei nyt”. En sitten huomannut kiittää lasta aivan valtavan hienosta suorituksesta. En myöskään siitä, että hän uupumuksessaan heitti pelkät shakkinappulat ja osasi sen jälkeen hienosti ilmaista, että jo väsyttää, että eikö jo riittäisi.

Meidän perheellä on ajoitusongelmia. Vuorovaikutusongelmia. Tunneongelmia. Ajoittaisia virtsanpidätysongelmia, ei hiustenlähtöongelmia kuitenkaan eikä yhtään äännevirheitä kenelläkään, suunnistusongelmia on ja alkavia suonikohjuongelmia. On ongelmia tunnistaa olennainen ja ajoittaa kaikenlainen. Monenlaisia ongelmia. Mutta täällä aallonpohjalla kun paljastui meren pohja hetkeksi, löytyi hiekasta olutpullon sirpale, joka oli hioutunut kauniiksi mattavihreäksi litteäksi kiveksi. Aarre!

Olin nimittäin unohtanut senkin, että aamulla pienempi lapsi esitti koskettavan monologin, joka meni jotenkin näin:

”Siellä se minun sydämeni sykkii.
Se ei ole koskaan nähnyt minua, koska se on tuolla sisällä.
Se pitää minut elossa, mutta se ei ole nähnyt minua.
Se luulee, että olen vaalea.
Se ei tiedä, että olen ruskea.
Mutta se pitää minut silti hengissä.”

Ja minä. Idiootti. Ihailen muiden lapsia. Tuttujen ja tuntemattomien. Ja omassa kainalossa on pyristelevä aarre, joka on ihan huomaamatta kasvanut ja on päivä päivältä viisaampi ja hienompi. Vaikka välillä heittääkin shakkinappulat seinään. Se on sitä ennen sentään pelannut shakkia puoli tuntia!

Mindfullness-itsensäpaloittelua

Toisilla oksennetaan tai kuumeillaan kun ollaan lähdössä lomareissuun. Meillä on puolisolla ilmeisesti sellainen käsitys, että juuri lomaviikon alla on oikein oiva aika pudottaa parisuhdepommi. Se mahassa on lennetty jo päiviä, kenties viikkoja, mutta se päätetään laukaista juuri sen päivän aattona kun pitää istua koko perheellä kahdeksan tuntia autossa. Tai joulun alla. Tai kun äiti ja lapsi ovat lähdössä pitkään odottamalleen ulkomaanreissulle kaksistaan. Now trending: #emotionalholidays.

Isompi lapsi on siinä iässä, että pitkä autoreissu – koko perheen matka ylipäätään – on ihanaa, jännittävää ja hauskaa. Sitä on odotettu. Ollaan ostettu eväitä ja pakattu. Valittu leffa iPadille ja juuri oikea valikoima legoja pussiin takapenkille. Vielä eilen olin se äiti, joka suunnitteli, että tulee oikein hauska perhereissu, että hassutellaan ja nauretaan ja visaillaan ”Arvaa mitä ajattelen, saa kysyä kysymyksiä joihin voi vastata pelkästään joo tai ei”. Mutta nyt istun etupenkillä ja puhallan ilmaa ulospäin. Täytyy keskittyä siihen ettei kyynel valu poskelle. Jos oikein keskittyy niin sen saa pysymään silmäkulmassa niin kauan, että se kuivaa tai valuu takaisin jonnekin silmän uumeniin.

Tämä on se zen jota on harjoiteltu. En kuvittele mindfulness-rusinaa vaan otan kirurgin veitsen ja alan paloitella lihaa. Se on ihmisen lihaa. Saattaa olla oma kehoni. Ratkon siististi, nopeasti mutta varovasti. Niin kauan kuin tarvitsee. Se toimii aina. Lopuksi olen kuollut, mutta tarkasti lajiteltu kokoelma lihaa. Olen pahoillani rakas lukija, mutta tämä parisuhdepommi on sellainen, jota en voi jakaa ilman, että pahoitan liikaa mieliä. Kuvittele pommiksi oman parisuhteesi tiedossa oleva, mutta raskain mahdollinen skenaario, joka ei hajota kaikkea, ehkä, muttei jää kovin kauas.

Jatketaan.

Tien oikealle puolelle pellon keskelle jää valtavan suuri vanha talo. Kartano melkein. Arviolta parisataa vuotta. Siinä ehkä kolmessa sekunnissa minkä talo näkyy volvon sivuikkunasta, mietin niitä kaikkia ihmisiä jotka ovat talossa asuneet. Ja sitä, että lapset ovat siinäkin talossa olleet varmasti iloisia ja onnellisia. Juosseet heinäpellon laitaa, karanneet lypsyhommista leikkimään lätäköissä ja pakottaneet huolen ja surun alle musertuvat aikuiset olemaan itkemättä, pysymään kasassa. Ja sitten mietin, että mikä taakka lapsille: me aikuiset edellytämme, että lapset ovat iloisia ja onnellisen oloisia. Koska jos eivät ole, ei ole mitään. Me hajoamme.

Lasten tehtävä yhteiskunnassa on olla kollektiivinen lupaus paremmasta, iloisemmasta elämästä. Muistuttaa siitä, että ei saa luovuttaa. Minä argumentoin töissä paperilla, että lapset ja aikuiset ovat keskinäisriippuvaisia, mutta että lasten riippuvuus aikuisista korostuu tässä yhteiskunnassa. Ajatellaan, että lapset eivät pärjäisi ilman aikuisia mutta kuvitellaan, että aikuiset kyllä pärjäisivät ilman lapsia. Kazuo Ishiguro voisi kirjoittaa futuristis-scifimäisen visioromaanin maailmasta ilman lapsia. Ilman ajatusta lapsista tai lapsuudesta. Tuntuuko ontolta, pelkkä ajatuskin.

Aamulla ei ollut kahviin maitoa. Lounaspaikkaan on vielä kolme tuntia matkaa. Sitten joskus kun nihilistinen itsensäpaloittelumindfulness ei enää toimi, siirryn mindfulnesspuhdistamaan hevosten kavioita. Yksi toisensa jälkeen: oma reisi ja kylki hevosen etulapaan, käsi vuohisen ympärille ja kavion tueksi, toisen käden kaviokoukulla kavionpohja puhtaaksi, jalka alas, taputus. Ja joka toinen on takajalka, joka taipuu eri tavalla ja täytyy nostaa nojaamaan omaa polveaan vasten. Ja sama alusta.

Osa II

Vuorokausi lomaa takana. KÄ-SIT-TÄ-MÄT-TÖ-MÄS-TI ilman ainuttakaan sisarusriitaa, ilman ainuttakaan pienemmän lapsen turvattomuushermoromahdusta. Me ollaan edistytty. Lapset jaksaa. Yritän maksaa leffalippuja, mutta kortti ojennetaan hylsynä takaisin. Palkkapäivään on kaksi viikkoa ja nyt jo mennään luotolle. Zen. Paloittelu tai kaviot.

Elokuva on mahtava. Big Hero 6. Me itketään ja nauretaan, lapset ja minä. Lapset pelastaa maailman. Animaatiot on mahtavia. Hiro Hamadan hiukset näyttää oikeilta, ei enää mitään ToyStoryjäykistelyä. Jos iso pullea kiltti Baymax voi saada rakettinyrkin ja pelastaa kaikki, onnistun minäkin. Ainakin epäonnistumaan vähän vähemmän, kestämään vielä vähän enemmän. Hain viikko sitten ratsastustunnilta paitsi omaa aikaa ja hevosentuoksua niin onnistumisen kokemusta. Ei, se hevonen ei pysynyt 23 vuoden jälkeen edes kaviouralla. Opettaja siirsi minut lasten alkeistunnille. Itkin kaksi päivää noloutta ja ehkä kaikkea muutakin siinä sivussa.

Mutta sinne mennään leuka pystyssä ensi viikolla, lasten alkeisiin. Zen. Kaviot. Pysytään uralla. Keskity. Askel kerrallaan.