Month: April 2015

Adoptioäitien Krista Kosonen

SaiRAAN kaunis aamu klo 07.56, koirien kanssa kävelyllä. NSA:n satelliitit poimivat noin suunnilleen seuraavanlaisen puhelinkeskustelun erään nelikymppisen naisen ja tämän puolison välillä.

”Huomenta. Nukuiksä?”
”Joo vähä”
”Mulla on kysymys”
”No?”
”Oonko mä omahyväinen, itseriittoinen, ylenkatsova, kuplakuittailija, omanhännännostaja, tekopyhä kaikentietäjä – kaiken PAREMMINtietäjä? Adoptioäitien Krista Kosonen (se kyllä sanoo, että se ymmärrettiin väärin)?”
”Äää… joskus?”
”Turhasta valittava, hyvin toimeentuleva rikas paskiainen, joka ruikuttaa samalla kun vetää naamaansa sushia. Mä taidan lopettaa sen blogin.”
”Niin sä sanot joka toinen päivä”
”Mutta nyt oikeasti. Siitä piti tulla mulle hyvä mieli. Se on mun mielenterveysblogi. Musta ei vois koskaan tulla poliitikkoa. Mä en kestä konflikteja. Mä sovittelen. Ottaisin kaikki hallitukseen, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Ja sitten ärisisin salaa piilossa ja lähettelisin nimettömiä Tom of Finland kortteja kaikille.”
”Mmm”
”Oota mä ohitan vastaantulevat koirat tuolta penkan puolelta. Mä oon niin hyvä kaikessa, että mun koiratkin osaa räyhätä vastaantulijoille aivan esimerkillisesti. Mä voisin aloittaa myös koirankoulutusblogin, jossa kertoisin miten se pitää tehdä OIKEIN ja syyttäisin muita, että ne tekee väärin.”
”Mmm”
”Joo. Mä lopetan.”
”Mmm”
”Aika jännä muuten kun lumet on sulaneet täältä penkoista niin mitä kaikkea täältä paljastuu. Tossa on tommonen ruskea kirjekuori, jossa lukee lyijykynällä päällä ’rautatiet kartalla’. Entä jos siellä on joku salainen aluepoliittinen liikennekaavoitussuunnitelma… Tosta sais kirjoitettua hyvän blogikirjoituksen. Mä voisin vähän hioa ajatusta vielä. Niin, halusiksää nukkua?”
”Mmm. En enää.”
”Ihanaa päivää sinne. Tosi kivasti paistaa aurinko. Kiitti, oot ihana!”

Kiinnipito on voimakeino

Tämä kirjoitus on tapojeni vastaisesti täysin sukupuolittunut. Ilmiö on nimittäin hämmentävän sukupuolittunut kun sitä tarkastelee yhteiskunnan tasolla. Yksilöiden tasolla haastan edelleen käsityksiä siitä että on kaksi selkeästi erilaista sukupuolta ja jokainen olisi selkeästi jompaakumpaa, aina.

Puolen lukuvuoden aikana lastenpsykiatrisella päiväosastolla on ollut potilaina vain poikia. Alakouluikäisistä sairaalakoulun kävijöistä lähes kaikki ovat poikia. Huonosti, haastavasti käyttäytyviä poikia. Uhmaavia, omaehtoisia poikia. Liian äänekkäitä, liian vilkkaita, liian voimakastahtoisia poikia. Lapsilla diagnosoiduista käytöshäiriöistä ylivoimaisesti suurin osa on pojilla. Koulussa pärjäävät huonommin juuri pojat.

Jos ”hyvä käyttäytyminen” olisi muuttumaton ja kulttuurista riippumaton luonnonlaki, olisi todennäköistä että poikkeava, häiritsevä tai haastava käyttäytyminen – tästä normista poikkeaminen – jakautuisi tasan tyttöjen ja poikien välillä. Valtaosa yleisimmistä sairauksistakin jakautuu suunnilleen tasan eri sukupuolten välillä. Silloin päiväosaston potilaissa olisi myös tyttöjä, sairaalakoulussa olisi myös tyttöjä, käytöshäiriöitä diagnosoitaisiin tasaisesti kummallakin sukupuolella. Koska näin ei ole, on jäätävän helppoa päätellä, että nykyään toivotunlainen käyttäytyminen on sitä mihin tytöt asettuvat luonnostaan: minkälaisia tytöt ovat. Se, minkälaisia pojat ovat, on ongelmallista.

Kun lapsi käyttäytyy haastavasti päivähoidossa tai koulussa, on vakiintunut ja laajalti kyseenalaistamaton tapa pitää häntä kiinni. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen käyttää fyysistä ylivoimaansa ja rajoittaa lapsen liikkumista. Pitää lasta sylissä pakolla. Lastensuojelulain mukaan lapsen kiinnipitäminen on viimeinen toimenpide jos lapsi on vaarassa vahingoittaa itseään tai muita. Suomessa puhutaan ”hoidollisesta” kiinnipidosta. Sanaa ”voimakeino” ei ole haluttu käyttää vaikka se kenties olisi rehellisempi kuvaus kiinnipitämisestä, jota on viime aikoina myös kritisoitu rankasti ja jatkuvasti: sen ”hoidollisuudesta” saati sen terapeuttisuudesta ei ole systemaattista tutkimustietoa. Koko toimenpide pohjautuu 1970-luvulla käytettyyn autististen lasten hoitomenetelmään.

Yllättääkö, että suurin osa kiinnipidon kohteeksi joutuvista lapsista on poikia? Tilastojen mukaan kiinnipitotilanteet vieläpä kertyvät yksille ja samoille pojille. Minun pienempää lastani on pidetty kiinni jo kolme vuotta, kertoja on kertynyt kymmeniä, lähes sata, jos olisin uskaltanut laskea. Ainoan poikkeuksen on tehnyt lapsen oma koulu, jossa kehitettiin keino reagoida lapsen käyttäytymiseen ilman fyysistä kiinnipitoa. Hankalien tilanteiden määrä ei lisääntynyt vaan lähti laskuun.

Kiinnipitotilanteiden tahti kuitenkin jatkuu sairaalakoulussa, jossa oman koulun toimintamallia ei haluta edes yrittää. Lapsen hoitosopimukseen oli allekirjoitettava, että hyväksymme hoidollisen kiinnipidon. Olen syvästi eri mieltä kiinnipidosta automaattisena, lähes päivittäisenä toimenpiteenä, enkä ole tähän päivään mennessä tavoittanut sitä mekanismia, oman lapseni kohdalla, että se toimisi hoitavana saati terapeuttisena toimena. Allekirjoitin sopimuksen, ja itkin turhautumista seuraavat yöt, koska muussa tapauksessa lapsen hankala käyttäytyminen olisi voitu laskea sen piikkiin, ettemme sallineet hoidollista kiinnipitoa.

Nyt tuota hoidollista ja terapeuttista kiinnipitoa on käytetty yli kolme kuukautta, keskimäärin joka toinen päivä. Eikä loppua näy. Kaava on aina sama: lapsi käyttäytyy koulussa häiritsevästi, ei usko varoituksia ja poistetaan rauhoittumishuoneeseen. Siitä hermostuneena lapsi alkaa läpsiä ja sylkeä hoitajia, jolloin hänet otetaan kiinni. Hänelle kerrotaan asiallisesti, että läpsiminen ja sylkeminen ei ole sallittua ja se täytyy lopettaa, vasta sitten pääsee irti. Syy ja seuraus.

Tavallisesti lapselle riittää muutama rangaistus ja hän muuttaa käyttäytymistään, ymmärtää syyn ja seurauksen. Kukapa jaksaisi iskeä päätään seinään jatkuvasti. Aikuiset eivät puhu kiinnipidosta rangaistuksena, aikuisten laatimissa asiakirjoissa, ohjeissa ja laeissa korostetaan, että kiinnipitämisen ei tule olla rangaistus. Mutta lapsen näkökulmasta se on nimenomaan rangaistus, huonosta käytöksestä. Mitä muutakaan se voisi olla? Lapsi ei ymmärrä, että häntä ajatellaan hoidettavan pitämällä pakolla kiinni. Itse asiassa ajatus siitä, että lapsi oppisi ymmärtämään fyysisen pakottamisen hoitamisen ja välittämisen muotona, on vähintäänkin kyseenalainen. Ehkä on parempi, että lapsi mieltää sen rangaistuksena.

Mutta entä kun lapsi ei ”opi”, eli ei muuta käyttäytymistään? Kun kaava on aina vain sama. Jatkettaisiinko sairaalakoulussa kiinnipitoa jokapäiväisenä toimena loputtomasti? Yhdeksännen luokan loppuun asti? Olisiko toivottavaa tai edes siedettävää ajatella, että olisi olemassa lapsi, jota olisi vuosikaudet pidetty kiinni useita kertoja viikossa?

Lastenkotien ja psyykkisesti oireilevia lapsia hoitavien tahojen hyvien käytäntöjen oppaissa muistetaan kertoa, että kiinnipitotilanteet ovat psyykkisesti erittäin raskaita hoitohenkilökunnalle. Heille on tarjolla työnohjausta ja he eivät ole koskaan tilanteessa yksin vaan yhdessä kollegan kanssa. Entä se lapsi. Se poika siinä sohvalla, jota pidetään kiinni? Hänen vanhempansa ovat kaukana, muut lapset ovat kaukana. Kuka käsittelee sen psyykkisen kuorman lapsen kanssa: ai niin, ne samat hoitajat jotka hetki sitten pitivät häntä kiinni. Eikä tilannetta aina edes käsitellä, koska sehän on hoitoa. Eihän hoidon kuulu olla – eihän se voi olla – psyykkisesti kuormittavaa lapselle? Entä jos se on? Ja entä jos sitä toistuu vuosia, jatkuvasti.

Päiväkodissa pienempi lapsi pumppasi nestesaippuaa lattialle ja kieltäytyi hoitajan käskystä siivota sotku. Häntä pidettiin kiinni. Toki tilanne saattoi jollakin vakuutusyhtiön supervarovaisella riskilaskennalla olla vaarallinen jollekin välillisesti: jokuhan olisi voinut liukastua saippuaan ja lyödä päänsä. Todennäköisesti se ei kuitenkaan olisi täyttänyt lastensuojelulain asettamia kiinnipidon oikeutuksen tunnusmerkkejä. Vastaavia esimerkkejä riittää. Liian paljon.

Minulla on sellainen poika, jonka käyttäytyminen on erityisen haastavaa. Ei toisia lapsia kohtaan: hän on ”ilmiömäinen leikkimään ja tulee toimeen aivan kaikkien kanssa”. Hän on haastava aikuisia kohtaan. Ja sekös on paha. Niin ei saa olla. Häntä on yritetty saada tottelemaan jo vuosia. Pääasiassa pitämällä kiinni. Kotona säännöt asetetaan eri tavalla. Kiinnipitämistä ei tarvita. Tarvitaan mielikuvitusta. Ja aikaa. Sitä ei tunnu löytyvän muualta kuin kotoa, ja onneksi lapsen omasta koulusta. Antakaa meille iso tynnyri, muutan sinne lapsen kanssa.

Lähteitä vaikka täältä:
http://pelastakaalapset-fi-bin.directo.fi/@Bin/4d5bafcec56742245e7eca6c5587c4d6/1429966471/application/pdf/1907833/Kiinnipito%20lastenkodissa.pdf

(akateemiseen) kuolemaan tuomittu de/rekonstruoi olohuoneensa

Koska tutkimukseni oli niin merkityksetöntä enkä edes itse osannut sitä paineen alla jäsentää suhteessa tiedekunnan profiiliin, päätti nimetön neuvosto, että minut tulee lopettaa. Lääkäri saapui paikalle ruiskun kanssa kun olin lasteni kanssa yliopiston parkkipaikalla, lähdössä kotiin. Hänen takanaan seisoivat nimettömän neuvoston kymmenen jäsentä. Pyysin lapset auton takapenkille ja ojensin käsivarteni.

”Tämä ei vaikuta heti. Kuolet noin tunnin kuluessa. Ehdit sanoa hyvästit.”
”Haluaisin päästä lasteni kanssa kotiin kuolemaan. En kai voi itse ajaa. Voisiko joku teistä?”

Nimettömän neuvoston jäsenet katsoivat maahan ja selasivat kännyköitään.

”Voisiko joku edes soittaa puolisolleni, että hän voisi tulla ajamaan meidät kotiin?”

Istuin auton etupenkille odottamaan. Päässä sumeni. Mietin miten tämän saisi peruttua. Kohta lakkaan olemasta. Kuolen. Lapset takapenkillä eivät tienneet menettävänsä kohta äitinsä. Mietin ehtiikö puoliso parkkipaikalle, vai kuolenko autoon lasten katsoessa.

Ja sitten heräsin. Edelleenkään kykenemättä jäsentämään tutkimusprofiiliani tai suhteuttamaan sitä tiedekunnan tutkimusprofiiliin. Ainut järjetöntä turhautumista torpedoiva teko olisi vaihtaa huonekalujen järjestystä jossain. Otin kohteeksi olohuoneen. Laitoin stereot täysille. Lapset toisessa päässä taloa sulkivat takkahuoneen oven, jotta olisivat enemmän läsnä ruutujensa kanssa.

Lähestymistapani noudatteli Jaques Derrida’n dekonstruktiota, metodologia paikantui tietysti postkvalitatiiviseksi, ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodologisen perinteen nätiksi kritiikiksi, ja pääasiallisena menetelmänä oli intuitiivinen etnografia. Odotettuna tuloksena oli olohuoneen sosiomateriaalinen rekonstruktio, joka vastaisi paremmin tutkimusprofiiliani ja laskisi verenpainettani.

Siirsin isoja kirjahyllyjä lukuun ottamatta kaikki olohuoneen osat pois paikoiltaan. En noudattanut yhdenkään sisustusblogin mallia tai ohjetta (ei sillä, en edes lue sisustusblogeja. En lue blogeja ylipäätään. En ole koskaan ymmärtänyt sitä genreä. Ketä kiinnostaa?). Uppouduin huonekalujen siirtelyyn ja peittojen, tyynyjen ja täytettyjen lintujen uudelleenjärjestelyyn. Ihan ilman hypoteeseja, ennalta tiedettävissä olevaa menetelmällistä kaarta, ja täysin epävarmana lopputuloksesta. Valmiina palauttamaan kaiken myös takaisin alkuperäisille paikoilleen, jos riskinhallinta pettää. Mutta varmana, että jos pääsisin lopputulokseen, se olisi totta.

Huonekalut keskustelevat toistensa kanssa, asettuvat erilaisiin positioihin ja ryhmittyvät klustereiksi monella mahdollisella tavalla. Jokainen tasapainoinen asetelma on totuus. Jokainen syntyy lukemattomasta yhdistelmästä intertekstuaalisia(kin?) mahdollisuuksia. Ja näitä mahdollisuuksia tahkoaa elämä, yhteiskunnat, kulttuurit ja niiden vaihtuvat ilmiöt. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa järjestää tätä huonetta. Jokainen tapa kertoo niistä mahdollisuuksista, joita ympäröivä yhteiskunta asettaa, mutta jotka liian usein jäävät näkymättömiksi.

Mietin hetken, että voisin siirtää ruokailutilasta pöydän ja tuolit olohuoneeseen ja nojatuolit ja sohvapöydän keittiön viereen ruokailutilaan. Mutta sen aika ei ole vielä.

Stereoissa pauhasi Belle & Sebastianin Nobody’s Empire. Ja ”my soul was floating in thin air”. Ja jos se nimetön neuvosto olisi seurannut hankettani olohuoneen rekonstruoimikseksi se olisi kirjannut lehtiöihinsä yhä edelleen tarpeen lopettaa kaikki elämä. Mutta minä olisin huutanut keskellä huonetta, että en osaa puhua niillä sanoilla mitä te käytätte. En osaa selittää enkä kertoa, en perustella. Voin näyttää. Katsokaa mitä teen. En tiedä ihan itsekään miten se tapahtuu, mutta olen varma, että se on älyllistä ja että intuitio ja tyylitaju on tietämisen muoto: tietoa siinä missä positivistisen tieteen kolonisoima (muka) objektiivinen tietokin. Se ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, että takapuoli on tiiviisti työtuolissa, vuosikausia – vuosikymmeniä – ja pää työstää loputtomia skenaarioita. Se, että tunnistaa jonkun asian tai ilmiön merkitykselliseksi ilman, että osaa (vielä) perustella miksi, on tietoa.

Tulkinnat eivät ole tiedon tai totuuden esteenä, ihminen ei ole objektiivisen tiedon esteenä, ihminen on se, joka tietää. Ihmisen tulkinnat ovat tapoja tietää: joukko kulloinkin mahdollisia totuuksia ja kertovat siitä mikä kaikki on tässä ajassa mahdollista – ihmiselle. [tähän kohti valistunut lukija voi muistella jonkun lukuisista esimerkeistä, joita löytyy ns. kovista tieteistä, vaikka fysiikasta, jossa objektiivinen todeksi tiedetty tieto muuttuu hetken päästä aivan toiseksi uudeksi todeksi tiedoksi]. Akateemiset itkupotkuraivarini yltävät siihen havaintoon, että ennen vanhaan tällaisten ihmisten paikka oli yliopistossa. Nykyään yliopistossa pitää olla yrittäjä tai innovaattori tai molempia. Kunnia heille, jotka siihen kykenevät.

Sitten keitän kahvit ja asetun uudelleensijoitettuun tuoliin.

Täytetty Hilma-huuhkaja istuu dekonstruktiivisen toiminnallisen etnografian jälkeen nojatuolin vieressä sivupöydällä. Sen toinen siipi roikkuu. Siihen on iskenyt Euroopassa erittäin uhanalainen, maailmanlaajuisesti silmälläpidettävän lajin yksilö: arosuohaukka, joka on luullut puolustavansa poikasiaan elävää huuhkajaa vastaan. Samalla haukka on joutunut verkkoon, josta se on pyydetty hetkeksi rengastettavaksi. Kun se tapasi Hilman se oli Suomen yksi ensimmäisiä vahvistettuja pesivä arosuohaukkoja. Ja täsmälleen sen viimevuotisen pesän paikalle nousee tällä hetkellä tuulivoimala. Koska niin voidaan tehdä. Ja koska pellot vuokrannut, itse kaukana asuva isäntä nettoaa kymmenen tuhannen euron vuositulot samalla kun myllyn viereisen, suosituksista huolimatta suoja-alueen sisälle jäävän talon asukkaat seuraavat kotitonttinsa arvon romahtamista ja kiikaroivat pesäpaikkaa etsivää arosuohaukkaa toivoen, että se pesisi jonnekin muualle ja opettaisi poikansa lentoon kaukana lapojaan heiluttavista myllyistä. Ja koska, tietenkään, laakealla harvaan asutulla seudulla ei olisi ollut yhtään mitään muuta paikkaa voimalalle.

Ja nyt kun olen tiputtanut tehokkaasti kärryiltä kaikki muut paitsi kourallisen samanmielisiä kanssatutkijoita ja arosuohaukoista kiinnostuneita maallikoita, voin siirtyä tavallisen ihmisen tavallisiin ongelmiin. Isompi lapsi pyytää apua WhatsApp’in asentamiseksi puhelimeensa. Käymme yhdessä läpi miten ryhmäkeskustelut eroavat yksityisviesteistä ja mitä sitten jos ryhmäkeskustelussa leikillään mollataan aina vain yhtä Peteä. Että vaikka se Pete sanoisi, että ei haittaa, niin voi silti miettiä miksi aina vain yhtä. Samalla silmiin sattui ketjukirje (minun lapsuudessani ne olivat oikeasti vielä kynä ja paperi -muotoisia kirjeitä), jossa oli perusteltu aukottomasti se miksi viesti kannattaa ehdottomasti lähettää kymmenelle kaverille seuraavan tunnin aikana:

”Eräällä afrikkalaisella, säälittävällä, laihalla, reppanalla 5-vuotiaalla tytöllä oli leukemia, kurkkusyöpä, keuhkosyöpä, aivosyöpä, rintasyöpä, rutto, vesirokko, kivessyöpä ja ankara nuha. Hän sai tämän viestin, lähetti sen eteenpäin ja parani!!!”

”Aika ankara kohtalo tolla tytöllä kun saa viisvuotiaana kivessyövän.”
”Mä meen nyt kaverille, moi!”
”Joo, moi!

Se tunne, että ”tässä on jotakin mätää”. Mistä se tulee? Se on intuitio. Se on tietoa (tiedosta). Se pelastaa sinut aika monesta nalkista ilman että tiedät miksi tai miten se toimii. Se kehittyy läpi elämän aika lailla tiedostamatta, pienten ja kertaantuvien tapahtumien summana. Kiitos lapsuuden ketjukirjeet, Magneettimediasta ei tarvitse lukea edes otsikoita kun mätä haisee jo kilometrin päähän.

Hyvikset ja pahikset

”Äiti ketkä niinku noista ihmisistä on hyviksiä ja ketkä pahiksia?”

Isompi lapsi on saanut luvan valvoa jos katsoo vaalivalvojaisia. Vaikka seuraavana päivänä on koulua. Siinä määrin kutkuttaa ajatus poliittisen kansalaiskasvatuksen mahdollisuudesta. Ja sittenhän sitä valvotaan.

”No voidaan lähteä siitä, että ne on kaikki hyviksiä koska ne haluaa vaikuttaa meidän yhteisiin asioihin. Koska niitä kiinnostaa se, mitä tässä maassa tapahtuu ja ne haluaa miettiä, että miten asiat voisivat mennä vielä paremmin. Ja voidaan ajatella – tai toivoa – että ne kaikki tekee parhaansa ja on itse vakuuttuneita siitä, että juuri heidän tapansa ajatella on se toimivin ja tässä tilanteessa paras. Ja pitäisi tietysti olla niin, että ne jokainen on myös avoimia miettimään koko ajan sitä omaa mielipidettään ja näkemystään, ja muuttamaan sitä.”

”Mutta niinku. Ketkä on sun ja isin mielestä hyviksiä?”
”Ai, ok. Vasurit ja vihreät.”
”Okei.”
”Sitten jokaiselle meistä on jotkut tietyt asiat aivan erityisen tärkeitä. Niin kuin minulle ja isille ympäristö ja eläimet ja sitten tietysti se, että Suomessa olisi tilaa myös erilaisille ja erinäköisille ihmisille. Että kukaan ei kommentoisi uimahallissa enää koskaan sitä, että meidän pienempi lapsi on likainen ja pitäisi pestä saippualla. Ja vielä se, että heikommista pitää kantaa vastuu. Että ei voi ajatella, että kaikki syntyy samojen mahdollisuuksien kanssa ja on oma vika jos menee huonosti. Mieti vaikka – taas – meidän pienempää lasta: ei ole sen oma vika, että sillä on sellainen tausta kuin sillä on. Mutta se tulee todennäköisesti vaikuttamaan koko sen elämään niin, että sillä on tosi paljon vaikeampaa pärjätä yhtä hyvin kuin esimerkiksi sulla. Aina pitää auttaa. Aivan kaikkia.”

”Jos mä äiti äänestän isona perussuomalaisia niin tarkottaako se, että ne päättää, ettei tänne voi tulla enää lapsia muualta? Niinku adoptiolapsiakaan?”
”No ei ehkä ihan suoraan, mutta siihen suuntaan ne haluaa. Että autetaan vaan omia. Ja että meidän hyvinvointi ja rikkaus olis meidän ansiota eikä keneltäkään pois. Vaikka ei se ihan niin mene.”

”No sitten mä äänestän niitä!”

Ison sairaalan lastenpsykiatri on sanonut, että ehkä isomman lapsen kannattaisi alkaa tavata psykologia, jotta voisi puhua jonkun ulkopuolisen kanssa siitä miten raskasta on olla erityisen lapsen sisarus. Koska hän ei kuulemma varmastikaan uskalla sanoa kaikkea meille vanhemmille; säästääkseen meitä. Nauran ääneen ja sanon tämän isommalle lapselle.

”No uskallanpas! Mähän sanon kaikki teille!”

Niin hän sanoo. Ja se on hyvä. Puoliso kasvoi kuopuksena perheessä, jossa esikoinen oli erityistarpeinen. Vaativa. Aikaa vievä. Vanhempia väsyttävä. Hän itse oppi olemaan hiljaa ja huomaamatta. Oppi, ettei hänestä niin väliä. Lähti ulos kun sisällä otettiin matsia. Ei sanonut vastaan eikä protestoinut, sillä vanhempia tuli kunnioittaa koska Raamatussa niin käskettiin ja lapselle opetettiin, että tämä kunnioittaminen tarkoitti vaikenemista. Vaikka mikä tuli.

Minä kerron pienemmälle lapselle tästä. Kerron, että kaikki asiat saa sanoa. Että todennäköisesti minäkin olen joskus epätoivon hetkellä toivonut, että perussuomalaiset tekevät aloitteen kieltää myös kansainväliset adoptiot. Ja vielä pahempaa. Ja että mikään pahakaan ajatus ei oikeasti tarkoita sitä, että lakkaisi rakastamasta pienempää lasta. Minä kerron, että todennäköisesti mitä enemmän tuulettaa siitä, että on vaikeaa, sitä vahvemmaksi tulee ja sitä helpompi on kuitenkin rakastaa. Sanon, että hän on rohkea ja hieno ihminen, joka osaa selvitä hankalissa tilanteissa ikäistään huomattavasti paremmin – koska hänen on ollut pakko oppia. Ja että nyt on raskasta. Meillä kaikilla on. Myös pienemmällä lapsella itsellään.

”Mä tiedän esimerkiksi sen naurun äänestä ja tyylistä, että onko sillä oikeasti hyvä mieli vai hermostunut vai pelottaako sitä.”
”Niin tiedät.”
”Ja jos se hekottaa niin ettei se oikeasti naura niin tuun sanomaan, koska silloin sitä pelottaa eikä se itse tuu sun luo.”
”Niin teet. Ja se jos mikä on hienoa ja taitavaa.”

“Voinko mä alkaa joskus presidentiksi?”
“Voit. Kannattaa myös harkita diplomatiaa. Mieti vaikka Italiaa. Voisit kustantaa äidillesi sieltä asunnon.”

Magritte metsästä

Japanilaisen jatko-opiskelijan on kerättävä tililleen 7000 euroa, että saa uusittua viisuminsa ja voi jatkaa jatko-opintoja Suomessa; maassa, joka janoaa kansainvälisiä opiskelijoita suorittamaan tutkintoa. Opetus- ja kulttuuriministeriö maksaa minun työnantajalleni enemmän rahaa ulkomaalaisen kuin suomalaisen ihmisen suorittamasta tutkinnosta, siinä määrin me haluamme kansainvälistyä (mitä ikinä se tarkoittaakaan ja millä kaikella sen voikaan kuitata). Mutta on sen japanilaisen jatko-opiskelijan omilla harteilla kerätä 7000 euroa. Minä en ole saanut moista summaa säästettyä tilille oleilemaan töissä käyvänä ihmisenä edes viidessä vuodessa.

Minusta olisi kotimaatani – no, okei: omaa elämääni – rikastuttavaa, että tämä kyseinen jatko-opiskelija saisi jatkaa maailman ihmettelyä Suomessa. En ole tavannut toista niin raikkaan yllättävästi ajattelevaa ihmistä, ehkä ikinä.

”Moi, miten sun jalka?”
”Kiitti kysymästä, se vaihtelee. Vähän on ollut kipeämpänä nyt.”
”Hei mulle tuli yks idea. Voisin kokeilla sulle reiki-hoitoa.”
”Mmmm.. okei, en tiiä oikein.”
”Ei se mitään, en minäkään usko siihen ollenkaan. Siis sen vaikutusta ei ole todistettu tieteellisesti. Mutta toisaalta: ei ole myöskään todistettu että se ei toimisi.”
”Okei…?”
”Sehän siis perustuu siihen, että mun käsistä pitäis siirtyä suhun energiaa. Mä en usko siihen ollenkaan, mutta jostakin syystä aina kun olen käynyt kotona Japanissa niin olen ajan kuluksi osallistunut reiki-kursseille ja nyt olen valmistunut virallisesti reiki-hoitajaksi.”
”Ei ole totta. [hillitöntä naurua]”
”On on. Mä annan reiki-hoitoja ihmisille vaikken itse usko, että se toimii!”

Japanilainen jatko-opiskelija on yhtä aikaa sekä voimakkaasti ja perustellusti montaa mieltä maailmasta että tekee asioita tietämättä aivan täysin miksi – on avoin ja kiinnostunut kaikenlaisista asioista, myös niistä joita ei ihan ymmärrä tai heti usko.

Ulkomaalaisista on muutenkin aivan suoraa hyötyä, ihan vaikka jos makeannälkä kasvaa järkyttäviin mittasuhteisiin. Tänään esimerkiksi puoliso oli aamupäivällä metsässä etsimässä arosuohaukkoja. Yksin, kuten aina, kiikarit kaulassa ja rauhassa takapuoltaan rapsutellen, koska suomalaisessa metsässä ei ikinä törmää kehenkään. Niin eiköhän siihen metsätietä köröttele autollinen ulkomaalaisia lintuharrastajia, jotka olivat lapinpöllön perässä. Puoliso siihen, että en minä lapinpöllöä teille löydä, mutta tiedän missä tässä lähellä asuu viirupöllö. Opasti sitten keskieurooppalaisia lintuturisteja kuulemma kolmatta tuntia ympäri metsiä. Viirupöllö on aina komea näky vaikka lapinpöllö jäisikin näkemättä. Niinpä puoliso sai eurooppalaisilta lahjaksi komean peltirasiallisen belgialaisia Jules Destrooper keksejä. Aivan kuin ne olisivat tienneet että minä keräilen hienoja peltirasioita ja olen heikkona belgialaisiin kahvikekseihin.

Kotiin saapuneen peltirasian päällä oli Magritten piippu ja se teksti ”Ceci n’est pas une pipe”

Keksifirman netistä löytyy Jules Destrooperin keksitehtaan historia. Se alkaa siitä kun siirtomaa-ajan liikemies roudaa Afrikasta (niin, varmaan koko mantereen kävi läpi) Peugeotin perhefirman maustemyllyihin jauhettavaa ja perustaa leipomon Belgiaan. Siinäkin tapauksessa mausteet elämään tulivat ulkomailta. Umpiperinteisen belgialaisen vohvelin päivitysversio maistui Afrikalta ja mantelipikkuleipä saavutti Pariisin ruokamessuilla kultamitalin.

Kun me istuimme lääkärintarkastuksessa kymmenen vuotta sitten liittääksemme terveen paperit adoptiohakulomakkeisiin, totesi lääkäri ilahtuneesti ”Tämä se on hyvä. Että saadaan vähän vipinää tänne meidän geeniperimään!” Siinä vaiheessa molempien papereihin kirjoitettiin ”Normal mental health”. Mitähän siihen kohtaan lomaketta voisi nyt käsi sydämellä lääkäri kirjoittaa, sitä en tiedä, mutta kaukaa saapunut lapsi on totta vie paitsi haastanut mielenterveyttä niin tehnyt meistä aivan erilaisia ihmisiä kuin tavanomaisesti alatiekautta kapealla geenperimällä pursotettu vaihtoehto.

Kovasti me haluamme kansainvälistyä, mutta sitä ei saavuteta niin että luullaan piipun kuvaa piipuksi. Että haalitaan meille ihmisiä, jotka sopivat meidän ajatuksiimme siitä mitä ”kansainvälinen” tarkoittaa, helposti ja kivasti. Pitäisi oppia aivan huimasti sellaisilta ihmisiltä kuin se japanilainen jatko-opiskelija: pitäisi heittäytyä vaistonvaraisesti sellaisiin suuntiin, joita ei vielä ymmärrä. Käydä reiki-kurssilla, vaikkei usko koko hommaan. Mistä sen tietää koskaan mistä korvesta saa peltirasiallisen kahvikeksejä.

Parkouria pakarat piilossa

Pienempi lapsi on leikittänyt kandeja ja tehnyt Ronald McDonaldin(!) kanssa taikatemppuja. Uusi omahoitaja on kirjoittanut reissuvihkoon ”Suloinen lapsi”, kuten siellä lukee joka päivä. Jo toinen satsi kandeja ihmettelee miksi lapsi käy sairaalakoulua. Minäkin välillä ihmettelen. Nyt on menneillään hyvä kausi. Ja hyvä kausi on aina vähän parempi kuin edellinen hyvä kausi. Vaikkei pidempi yhtään. Ehditään vielä yksi pohjakosketus ennen kesää.

Hyvän kauden tunnistaa esimerkiksi siitä, että sisarukset kiirehtivät kertomaan keksineensä uuden leikin. Sen nimi on tällä kertaa pakarat piilossa. Sitä leikitään kuulemma niin, että tavoitteena on läpsäistä toista pakaralle. Omat pakarat saa suojattua niin, että pitää omia kämmeniään niiden päällä. Mutta jos aikoo läpsäistä toista, täytyy oma käsi tietysti nostaa pakaraansa suojaamasta ja silloin toinen voi läpsäistä, jolloin hänkin tietysti tulee nostaneeksi kämmenensä ja paljastaneensa pakaransa hyökkäykselle. Seuraa vimmattua pyörimistä ja läpsimistä ja hillitöntä kikatusta.

Edellisten hyvien kausien leikkeihin kuuluvat muiden muassa ”potut pottuina”, ”Raimo Aaltonen”, ”pingviini ja merirosvo” sekä ”karsteenit”. Näissä jokaisessa tarvitaan tuplasänky. Potut pottuina on yksinkertaisesti vuoron perään sängyn päädystä sängylle hyppimistä, leikkien että on peruna. Joka kerta huudetaan ”potut pottuinaaaaaaan!” Raimo Aaltosessa joku, yleensä minä, makaan sängyllä ja esitän tavallista ihmistä joka on omassa kotonaan. Lapset ovat kaksi Raimo Aaltonen -nimistä miestä, jotka luulevat Tavallisen Ihmisen kotia ja pihaa omakseen. Tavallinen Ihminen yrittää häätää Raimo Aaltoset puskemalla pois pihaltaan, sadatellen samalla kohtalaisen sensuroimattomasti. Aaltoset tietysti änkeävät aina takaisin. Pingviinissä ja merirosvossa minä olen merirosvo, joka yrittää nukkua suuren ryöstöretken jäljiltä. Lapset ovat pingviinejä, jotka yrittävät häiritä merirosvon unta, mutta vaarantavat samalla henkensä sillä merirosvo rakastaa pingviinipaistia. Karsteenit puolestaan ovat karskeja korsteeneja, jotka matkustavat laivalla (minun päälläni), joka valitettavasti joka ikinen kerta joutuu hirmumyrskyyn ja haaksirikkoutuu. Karsteenit poukkoilevat pitkin sänkyä aaltojen kourissa.

”Mitä te kotona leikitte? Piilosta tai aasinhännän kiinnitystä tai vaikka nukeilla kotia tai autoilla jotain.”
”Hmm. Niin. Kyllä me leikitään. Ne on semmoisia aika fyysisiä ne leikit. Niitä on vähän vaikea… hmm… vuorovaikutusvideoida varmaan [pidäteltyä naurua]”

Seison kaasulieden äärellä ja paistan quesadilloja. Muistelen kahta edellistä vuotta. Kaikkia asiantuntijoita. Olisi pitänyt pitää kirjaa kaikesta. Muistelen minua niiden joukossa, asiakas-asiantuntijaa, joka otti varmasti päähän joka ikistä. Kaikkia niitä keskusteluja, joissa asiantuntijuutta haastettiin ja todisteltiin. Joissa ei juuri koskaan ollut kyse lapsesta tai lapsen kohtaamisesta tai ymmärtämisestä. Ei ehtinyt olla. Pelkästään aikuisen asiantuntijuudesta. Vallasta. Ja miten vaikeaa voi olla ihmisen sanoa ”En tiedä”. Mutta siitä ei-tietämisestä se oikeastaan vasta lähtee. Kun ei tiedä valmiiksi – eli yritä soveltaa jotakin aiemmin opittua uuteen tilanteeseen siitä huolimatta, että se ei näytä toimivan – joutuu miettimään kaiken uudelleen. Ja vasta sitten voi syntyä jotakin uutta. Ja vasta sitä on asiantuntijuus. Lapsi pitää oikeasti opetella tuntemaan ihmisenä. Ei vain sen-ja-sen ikäisenä siten-ja-siten oireilevana potilaana.

Taas livahti liikaa suolaa täytteeseen, mutta quesadillat ovat hyviä myös epäonnistuessaan. Kukaan niitä ei ole syömässä, mutta se vasta on hyvä se. Pienemmällä lapsella on liian kiire pyöräillä kaverin kanssa puistoon nyt kun pitkästä aikaa on kaveri ketä alkaa. Puolison uudet lääkkeet auttavat jaksamaan ja kaupungilla hoituu asia toisensa jälkeen. Isompi lapsi kysyy saako mennä kauppaan. Melkein jo kiellän, että edes joku olisi kanssani ruokapöydässä, koska niin kuuluisi hyvässä perheessä olla, mutta kuulen selityksen kauppareissulle ja hellyn:

”Me otettiin kaverin kans semmonen chiliveto. Mä vedin lusikallisen srirachaa ja sain euro viiskyt. Ne oli sen omia rahoja. Me mentäis nyt ostaan suklaata.”

Kaupasta palaa neljän lapsen pyöräjengi yhden tarjouksessa olleen Fazer Winter edition suklaalevyn kanssa. Levy jaetaan tasan, kahdeksan palaa per nenä. Ja sitten parkourataan pitkin pihaa niin että kura lentää.

Hyvä päivä.

HevosGate

Sydän hypähti kurkkuun. Jostakin niistä neljästätoista verkon verkostoitumisplatformista, joihin pitää syöttää cv ja päivittää aina viimeisimmät julkaisut, linkittäytyä kollegojen ja wanna-be-kollegojen kanssa ja yrittää epätoivoisesti näyttää pätevältä, tuli viesti, jonka oli kuitannut ”CM”. Ei, ei niin kuin Citymarket. Vaan CM niin kuin Chris Martin.

[Tässä on nanosekunti, jonka aikana kuvittelin, että se oli oikeasti Chris Martin, joka kyseli saisiko julkaisuni luettavakseen]

Casey Myers se oli. Ohiosta. Väärä manner, täydellisen oikeat nimikirjaimet.

Muutamaa tuntia myöhemmin olin tallilla. Listalla luki nimeni vieressä ”Ellu” kuten tavallista. Ellu on helppo, ”Lapsetkin osaa; tai ei oikeastaan tarvi osata mitään, että Ellulla voi ratsastaa”. Tallilla on näkymätön ResearchGate-LinkedIn, jossa minulla on kaksi pilkku kahdeksan tallipistettä ja Veeralla (11v) ja Saaralla (8v) on neljäkymmentäviisi pilkku yhdeksän, kummallakin. Alkeistallipisteitä saa siitä, että tunnistaa hevosen ja valmistelee sen tunnille. Niinpä lähestyin huolella Ellua. Kiersin kaikki karsinat ja varmistin, etten voisi erehtyä. Käytin harjoja ja sukia, joissa luki ”Ellu”. Harjasin huolella ja jotta lisäisin vielä varmuusasteita, kurkistin Ellun jalkoväliin. Kyllä tamma oli kyseessä, nisät näkyivät siellä missä ruunalla olisi näkynyt jotakin aivan muuta. Huojentuneena kumarruin puhdistamaan Ellun kaviot. Veera ja Saara kurkistivat karsinaan.

”Se on hei Hilima”

Tallin HevosGate-järjestelmässä on myös mahdollista menettää pisteitä. Varsinkin jos Hilima on hyvät kymmenen senttiä korkeampi Ellua, ja sillä on valkoiset merkit kyljissä ja tumma harja, ja Ellu on tasaruskea vaalealla harjalla – ja silti menee väärin. Suomenhevonen mikä suomenhevonen. Ei ole mikään ihme, että minulla ei ole HevosGatessa ketään seuraajaa. Minä seuraan ihan kaikkia. Olen siis pohjasakkaa.

Etuosakäännöksestä saisi kolme HG-pistettä. Saisin paikattua sillä pakkaselle vajonnutta uskottavuuttani. Ellu ei käänny etuosansa ympäri vaan peruuttaa. Yritän kolmekymentäkahdeksan kertaa uudelleen. Ellu peruuttaa. Yritän yhtä aikaa asettaa sisäohjalla, ohjata ulko-ohjalla, siirtää takapäätä pohkeella ja pitää omaa painoani sen istuinluun puolella, joka on tunnoton. Ellu peruuttaa.

”Pysytään me sun kanssa vielä ihan alkeissa. Ei näytä oikein olevan hallussa tämä juttu vielä.”

En vastaa, nyökkään vain. Napakasti ja selvästi. Niin kuuluu tehdä. Hevosen selässä ei selitetä eikä valiteta. Syy on aina ratsastajassa. Veera, Saara, Riina, Iina, Tiina ja Liina siirtyvät tekemään oikeaa pohkeenväistöä, minä keskityn alkeispohkeenväistöön, jossa hevonen vain vähän luistaa alta haluttuun suuntaan.

Koko tunnin keskityn vatsalihaksiin, ryhtiin, kyynärpäihin, sormiin, kantapää alas, varpaat ylös, pohkeet haltuun, purista reisiä, muista avut, muista tasapaino, kuuntele mikä kuvio pitää seuraavaksi ratsastaa. Ja aloita alusta koska vatsalihakset eivät ole mukana, ryhti meni, korjaa kyynärpäät, ota parempi tuntuma ohjista, ne kantapäät alas! Nosta laukka. Pysy suorassa. Muista, että olet alkeisratsastaja etkä preerialla, älä yritä laukassa sitä kuviota mitä et vielä osaa. Muista tahti, ryhti ja purista ne pohkeet kiinni.

Toiset tyhjentävät päätään mindfulness-harjoituksilla. Toiset puhuvat terapeutille. Minä ratsastan. Tunti viikossa täydellistä oman ja ison eläimen kehon hallintaan keskittymistä. Ei minkäänlaista sijaa millekään harha-ajatukselle. Ei yhdellekään reflektiolle tai analyyttiselle omien tunteiden pohdinnalle. Ei tulkintaa vaan toimintaa. Minä lakkaan tunniksi olemasta minä ja olen vain kasa lihaksia ja kimppu poukkoilevia aistimuksia, yritän päästä toisen elävän olennon kanssa samalle aaltopituudelle siitä onko tarkoitus liikkua eteen vai taakse vai väistää sivulle. Pyristelen ja pinnistelen enkä usein onnistu juuri missään. En yritä miellyttää ketään, en tarvitse kannustusta enkä hyväksyntää koska minua ei ole eikä muitakaan ole. On vain minä ja hevonen, vielä toistaiseksi melko epätoimivana yksikkönä, mutta parempaan pyrkien. Eikä ole oikoteitä, eikä paremmaksi tulla olemalla analyyttinen tai ruotimalla menneisyyttään tai ajattelumallejaan. Paremmaksi tullaan unohtamalla aivan kaikki muu ja keskittymällä oman ja hevosen kehon rytmiin.

Sillä hetkellä kun laskeudun satulasta, asetun takaisin omaan elämääni, mutta se ei koskaan tunnu enää yhtä raskaalta kuin tallille tullessa. Talutan suomenhevosen mäkeä ylös tallille. Sen iso pää keinuu minun olkapääni tasolla ja minä olen ylpeä. Meistä. Vaikken tehnyt mitään oikein.

Kermavaahtosammutus

Tässä on yksi paha vika tässä päivä kerrallaan elämässä. Yöllä nukkuu huonosti kun ei ole illalla suunnitellut seuraavaa päivää. Aamulla herää yhden suunnitelman kanssa, mutta se alkaa murentua heti kun kainalossa nukkunut koira on saanut aamupesunsa tehtyä – minun kasvojeni aamupesun. Samalla suulla, jolla se illalla söi pihalta kanankakkoja. Muistan nimittäin, että pienemmän lapsen koulu alkaakin uuden lukujärjestyksen mukaan maanantaisin puoli kymmeneltä eikä kahdeksalta. Minun pitäisi hypätä pyörän selkään kahdeksalta, että ehtisin töissä kokoukseen. Isompi lapsi lähtee kouluun puoli yhdeksältä. Pienempi lapsi ei ole koskaan vielä odottanut aamulla yksin kouluunlähtöä. Se ei onnistu ilman harjoittelua. Jos odotan, että lapsi lähtee ja lähden vasta sitten vajaakuntoisella reisilihaksellani edistämään Helkamaa kohti yliopistoa, en ehdi koko kokoukseen.

”Äiti nyt olis tosi hyvä jos isi olis kotona”
”No sanopa muuta”

”Me muutenkin kaivataan äiti isiä. Se tekee asioita meidän kanssa. Se auttaa. Jos sulle sanoo, että tuo joku niin sä sanot ’hae ite’. Millon isi tulee? Sää vaan siivoat tai nukut. Tai oot koneella.”
”Tänään! Isi tulee tänään. Leivotaanko kakku?”

Tämä arki on muotoutunut kahden vetämäksi. Tai oikeastaan neljän ihmisen valjakoksi. Jos yksikin puuttuu, koko homma syrttää ja paukkuu. Ja yleensä ajatellaan, ilmeisesti, että tällainen ruuhkainen arki tappaa rakkauden ja romantiikan. Minä olen ehdottomasti arkiromantikko, ajattelen että arki lisää romantiikan mahdollisuutta kuplia. Jos arki on tasaisen vaivatonta, ei kuplia oikein voi syntyä. Jos aikoo tehdä itselleen vaahtokylvyn, mutta laskee ensin veden ja lurauttaa vasta sitten sen saippuan, on turha odottaa kuplia. Kuplat, vaahtopilvet, tekoparrat ja muotoiltavat vaahtopäähineet syntyvät siitä, että vesi ja saippua eivät ole olemassa itsekseen vaan myllertävät keskenään, hajoillen ja roiskuen ja osia itsestään menettäen, mutta koko ajan joksikin uudeksi muuttuen. Vesi ei palaa viemäriin samanlaisena kuin se tuli hanasta, suihkusaippuaa ei voi tunkea takaisin pulloon kun se seikkailee vaahtona pitkin kylpyhuonetta.

(Minä huomaan olevani piilojapanilainen zenmestari näiden metaforieni kanssa. Vesi ei voi pestä vettä, tuli ei voi polttaa tulta, tietäkää se.)

Rakkaus on tässä kohti elämää sitä, että ottaa kopin pallosta, pissaisesta pyykkiin lentävästä peitosta tai kaatuvasta mehulasista kun huomaa, ettei toinen ehdi, jaksa tai että hän pitelee parhaillaan pitsataikinaa, johon uhkaa venyä reikä keskelle. Mitä sekavampi ja haastavampi arki, sitä suurempi potentiaali valtaville vaahtopatsaille. Toki, myös sitä sotkuisempi ja likaisempi koti (toki, part two: sitä vastustuskykyisemmät lapset – ihan oikeasti, ei ainuttakaan antibioottikuuria kymmeneen vuoteen). Mutta mikä flow saada kaikki toimimaan! Yhdessä. Tietysti myös yhtä lailla iso riski jos asioita ei saakaan toimimaan. Läjähtää pissapeitto seinään ja mehulasillinen mansikkajuomaa leviää lattialle, keräten koirankarvoja ja leivinuunista leijailevaa tuhkaa eikä kukaan koe sitä tahmaongelmaa omakseen. Kevään tullessa se tahma houkuttelee ampiaisia ja siinä sitä ollaan.

Vaikka onhan se romantiikka sitäkin, että karkaa kahdestaan Havaijille tai syö toisen vatsalta kaviaaria. Ihan hirveästi ei siitä versiosta ole kokemusta. Mutta en menisi kieltämään sitä keneltäkään. Arvelisin kuitenkin ihan varovasti, että suurimmalla osalla meistä ei pitkässä parisuhteessa lennetä joka vuosi kahdenkeskeiselle rantalomalle. Tai osata arvostaa kaviaaria. Niin että – enkä nyt neuvo ketään koska maailmassa on aivan liikaa ohjeita – nähkää ne ruuhkat ja törmäykset sen vaahtokylvyn ennakoijina. Pelatkaa samalla puolella. Viuhutelkaa sitä ”Mene heti vankilaan” -korttia välillä ja ottakaa etäisyyttä. Nauttikaa niistä hetkistä kun kaikki oli melkein kaatua päälle, mutta viime tingassa saitte yhdessä päivän jotenkin putkeen.

Hartaasti odotettu puolison paluu mökiltä lähestyy. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kotiutumassa on hyväntuulinen mies. Päätin kompata vähän kotimatkaa ja soitin yltiöarkiromanttisia kuulumisia:

”Pipsa kakkasi juuri, arvaa mitä: ei tullut enää ripulia! Ja se on pirteämpi jo. Meillä on superkanat, tiesitkö. Meillä on kaikki aivan lyömättömiä täällä. Kiva, että tuut kotiin.”

Ja sitten pyöräilen Citymarkettiin hakemaan kakkutarpeita. Sain joululahjaksi pari vuotta sitten pursotussetin, jossa on sen kolmekymmentä erimuotoista suutinta kermalle tai kreemille – kiitos ihana sisko, kukaan ei taida tuntea minua paremmin. Nyt lähtee. Kermavaahtoextravaganza. (Sinnikkäästä yrityksestä huolimatta myöskään Citymarket ei ala sponsoroida tätä blogia. Täytyisi saada kustannettua ne taksimatkat, jotka aamulla tein, että pääsin töihin kokoukseen vain vähän myöhässä ja sen jälkeen takaisin kotitoimistohommiin koska kaikki työpaperit olivat tietysti unohtuneet kotiin).

Ei saatana neuvota toisia!

Otetaan siis tällainen elämäntilanne kuin tällä allekirjoittaneella. Otetaan ne jokainen elämän osa-alue ja eritellään ne haasteet. Ja kyllä, olen kestämättömän tietoinen siitä, että 98%:lla maailman muista ihmisistä on suurempia haasteita. Siksi tässä vielä tallataankin, onnellisena kuin helevetin orava, joka mussuttaa talitintinmunaa. Täysin tiedostamatta miten raastavaa sille talitintille on, että sen takatalven tuiskuissa hautoma muna syödään ennen kuin siitä tulee tiviitityy-suvun jatketta.

Terveys: Synnynnäinen lonkan dysplasia, periasetabulaarisen osteotomian tulos ”suboptimaalinen”, vuoden jälkeen femoraalihermon leikkauksessa tullut halvaus palautunut osittain: tunnottomuus edelleen täydellinen, motorinen toiminta osittain palautunut. 37-vuotiaana kävely on vaappuvaa ja kipu jotakuinkin päivittäistä. Muuten kaikki kunnossa. Ihmeellisiä luomentapaisia kasvannaisia en ole vielä jaksanut tarkistuttaa, melkein ikinä en saa kunnon flunssaa (edellinen oli vuonna 2009, sen jälkeen keuhkokuume 2012, sen jälkeen ei mitään – Tadaa: kasvissyöjä!). Painoa pitäisi pudottaa noin 10kg. Yritän juoksemista jälleen tänään.

Lapset: Isommalla lapsella on tick-oireita (ilman aspergerin syndroomaa) ja valloittava persoonallisuus. Ei sillä tavalla, että hän olisi ulospäin suuntautunut vieraiden silmissä valloittava lapsi. Hän on se hullu varautunut ja ujo tiedemies, joka nysvää joka ilta jotakin konetta huoneensa nurkassa ja lopulta räjäyttää maailman keksinnöillään; tai on vain onnellinen. Se, joka kysyy ”Äiti nyt on vissiin ne vaalit. Mitä se tarkoittaa? Mitä on puolueet? Ketkä on niinku hyviksiä – sun ja isin mielestä?”. Ja: kuuntelee vastauksen! Pienemmällä lapsella ei nyt ison sairaalan isojen asiantuntijoiden mukaan ole mitään selkeää diagnoosia, mutta hän on erityisen voimakkaasti kaikkia auktoriteetteja vastustava ja helposti räjähtävä persoona. Juuri sopiva synnyinmaahansa, mutta täydellisen kaukana siitä mitä tämä pohjoinen yhteiskunta katsoo normaaliksi. Sairaalakoulu jatkuu, hoitotoimenpiteet jatkuvat, erityisopettaja ja erityispienryhmä ei riitä. Erityinen huomio meidän perhettämme kohtaan jatkuu. Lapsi itse sanoo ”Jospa minä joskus paranen vielä”. Minä huudan vastaan: ”Sinä ET OLE sairas!”

Työ: Minulla on työpaikka. Vielä 2016 loppuun saakka. En tiedä mitä työnkuva sisältää. Minun pitäisi tehdä tutkimusta ja samalla tukea toisten tutkimusta. Kumpaakin paperilla 50-50, mutta käytännössä 100-100%. Mutta työaikaa on käytettävissä perhesyistä korkeintaan 70-80%. Lyhyellä matematiikalla (opettaja oli aina äitiyslomalla ja joka lukukausi oli sijaisia): 120-130% vaje jää painamaan huonona omatuntona.

Parisuhde: Viisitoista vuotta. Alussa olisi pitänyt kysyä kummaltakin ”Mitä rakkaus on?” ja vaatia rehellinen vastaus. ”Ketä kaikkia ja miten voi rakastaa?”, ”Mitä tarkoittaa uskollisuus?”, ”Entä jos toinen sairastuu?”. En suosittele pitkää parisuhdetta enää kenellekään. En, ellei ole tällainen sissi kuin tämä allekirjoittanut. Jos on, niin kasvaa perkeeleenmoisiin mittoihin ihmisenä. Oppii mitä itse on ja mitä itse haluaa. Tietää milloin pitää olla hiljaa ja pitää kädestä vaikka tekisi mieli ottaa tikari ja viiltää toisen vatsa auki niin että sisäelimet valuvat pitkin takapihaa. Toistaa vain: ”MINÄ en ole ne kaikki ihmiset, joille et merkitse mitään”, ”Jotka eivät koskaan kysy mitään”, ”MINÄ olen se, joka jää”, ”Joka kysyy miten menee, aina kun jaksaa”. ”MINÄ olen se, joka kestää ja jaksaa pitää kädestä kun et jaksa elää. Joka toivoo, ettet lakkaa elämästä”. Ja: ”MINÄ olen ihminen, joka haluaa jakaa elämänsä sinun kanssasi. Koska olet hieno.”

Suhteet muihin eläimiin: Minua pitävät pystyssä kaksi koiraa, viisi kanaa ja kukko, vaihteleva määrä suomenhevosia sekä muisto pulusta. Tällä elämänalueella haasteet rajoittuvat siihen, että isompi koira puree lapsia, pienempi koira karkailee, kanat sairastavat ja hevosten kanssa puuhaaminen on kallista. Niin, ja pulu, joka on ollut tähänastisen elämäni merkillisin suhde toiseen elävään olentoon (!), on kuollut.

Talous: Minä sain juuri 160 euron palkankorotuksen. Kuukausipalkkani on nyt noin 3600 euroa. Se olisi ihan kroisos-luokkaa (paitsi jos laskee, että kouluttauduin ensin 22 vuotta ekaluokkalaisesta tohtoriksi asti), ainakin jos perheessä olisi kaksi 100% tienaavaa aikuista ja ehkä vähän pienempi omakotitalo. Mutta nykyisellään se riittää juuri ja juuri siihen, että laskujen ja ruoan jälkeen voin käydä ratsastamassa kerran viikossa ja ostaa yhdet uudet farkut ja tennarit vuodessa. En valita. Talous on yksiselitteisesti pienin haaste tällä hetkellä. Olen rikas.

Sitten on tämä yhteiskunta, tai sen populaarimuotoiset ilmentymät, jotka asettavat vaatimuksia jokaisen elämänalueen hallintaan. Masterplanning life. Me kirjoitetaan Peter Kraftlin kanssa vielä jokus Masterplanning-artikkeli, jonka Rosi Braidotti arvioi helevetin hyväksi ja miljoona ihmistä siteeraa sitä. Ja silti Huffington Postin jutut jatkaa ihmisten elämän ohjeistamista. Neuvomiskulttuuri saisi muuttua tukemiskulttuuriksi. Kukaan ei saisi luulla, että voi omasta elämismaailmastaan käsin neuvoa yhtään ketään. Asiantuntija Schmasiantuntija. Kaikkien pitäisi sen sijaan uskoa, että joka ikistä on tuettava.

Terveys: Pitäisi liikkua aktiivirannekkeen kanssa tai ainakin jotenkin säännöllisesti, mutta ei sentään liikaa – fitness-kulttuuri on vaarallista. Pitäisi syödä vihreää, smoothiena. Välttää sokereita ja jauhoja. Syödä läheltä ja varovasti ja vähän ja mennä herkästi lääkäriin, meditoida ja rauhoittua ja sitten taas juosta – mutta muistaa saatana vieköön venytellä, koska muuten menee taas väärin.

Lapset: Pitäisi antaa päättää ja olla ihminen muiden joukossa, mutta ei voi antaa periksi ja pitää osaa kieltää, laittaa rajat, mutta silti tietysti hyväksyä ja rakastaa, antaa vastuuta, mutta tietää mitä lapsi ei vielä osaa. Päättää lapsen puolesta koska se on turvallista, mutta myös antaa lapsen päättää koska lapsilla on oikeus olla ihmisiä ja miten muuten oppii päätöksiensä seurauksia? Pitäisi olla äiti ja aikuinen ja ystävä ja suoja ja turva ja inspiraatio ja puskuri ja heittäytyvä, koska vanhemmilta opitaan ihan kaikki – elämä. Pitää olla kaikki. Mutta herra varjelkoon, ei liikaa.

Työ: Pitää osata rajata työ töihin eikä kotiin. Olla hyvä työkaveri, esimies ja alainen. Työntekijätaitoja, esimiestaitoja, alaistaitoja, ammattitaitoa, kaikkea pitää kehittää koko ajan. Pitää olla tuottava ja hyvä sijoitus, ei saa puhua asioista joista tulee vaieta. ei saa ajaa omaa etuaan, mutta pitää ajaa omaa etuaan varsinkin jos on nainen – koska naiset aiheuttavat itse oman ahdinkonsa.

Parisuhde: EI saa ottaa itsestäänselvyytenä. Pitää tehdä töitä. Ei saa vaatia toista muuttumaan. Pitää antaa itsensä ja toisen muuttua. Pitää sopeutua. Pitää tehdä sopimuksia. Pitää keskustella, pitää yllä vuorovaikutusta. Pitää olla yhteistä aikaa. Pitää olla aikaa perheenä. Pitää olla seksiä. Ei tarvitse olla seksiä. Muilla on neljästi viikossa. Pitää osata tietää, milloin ei enää saa sitä mitä haluaa toiselta. Pitää osata erota. Pitää osata tietää mitä on rakkaus ja milloin sitä ei ole. Pitää huolehtia itsestään. Pitää huomioida toinen.

Suhteet muihin eläimiin: Näistä vaietaan täysin. Paitsi koirien kanssa pitää käydä lenkillä ja katsoa silmiin ja oppia se miten koirat hyväksyvät kaiken kyselemättä. Tai näyttävät siltä koska eivät voi protestoida tavoilla, jotka menisivät meille ihmisille perille. Tässä on selkeästi masterplanning-void. Hei te naistenlehtien ja elämäntapaoppaiden laatijat: vink vink. Vähän paineita tähänkin osa-alueeseen!

Talous: Säästää. Pitää säästää. Eläkesäästämisen voi aloittaa kympillä kuussa. Rahastosijoittamisen samoin. Pitää suunnitella ja keksiä mistä saa lisää: tuotteistaa omia ideoitaan, tehdä kilpailukykyisiä tarjouksia, olla sellainen resurssi, josta ei voida kieltäytyä. Innovaatioita. Pitää kehittää innovaatioita.

Itse: Muistatko ottaa omaa aikaa? Tehdä asioita joita SINÄ haluat. Olla oikeasti se mitä SINÄ haluat. Tietää kuka olet ja mitä ansaitset. Tavoitella unelmia – luoja paratkoon täytyy olla unelmia! Estääkö joku sinun omien unelmiesi täyttymisen? Saatko varmasti parisuhteessasi kaiken mitä haluat ja ANSAITSET? Etkö – mikset uskalla lähteä? Pelkäätkö?

Aivan saatanan sama. Minä lähden Citymarkettiin ostamaan jäätelöä minulle ja lapsille. Ulkona on +10,6C vaikka säätiedotuksessa sanottiin, että sunnuntaina kylmenee. Hei ETELÄ: Suomessa on muutakin kuin teidän perseenne. Pohjoisessa on tänään lämmintä. Ei koleaa.

Ilmaviineri, joka pyllyä heilutti

Asioiden tila. On sellainen, että puoliso on saateltu mökille yksin viikonlopuksi. Toiveissa on saada hieman elämänmyönteisempi olento takaisin. Sellainen, joka ei haluaisi erota ja keksisi jonkin muunkin syyn kuin se, että on taloudellisesti riippuvainen minusta ja/tai että minulla on hervottoman suuret tissit. Vaikka sekin kyllä hivelee omanarvontuntoa vähän että joku on taloudellisesti riippuvainen itsestä – parempi sekin kuin että olisi taloudellisesti riippuvainen tisseistä. Tai että tissit riippuisivat taloudesta.

Mutta siis tältäkö tuntuu olla sellainen SugarDaddy, jolla on rahaa ja sen takia seuraa? Paitsi että jos joku on taloudellisesti riippuvainen minusta, se kertoo ehkä enemmän siitä toisesta kuin minun varallisuudestani. Asioiden tila: tilillä 5,50€, luottokortilla -1245€, säästössä 0€, palkkapäivään vielä neljä päivää. Palkka menee verojen jälkeen aika lailla laskuihin ja luottokortin miinuksen nollaamiseen. Koska en halua lopettaa ylimaalliset henkiset voimat minulle tahkoavaa ratsastusta, ilmoitan WorldVisionille, että kummilapsen kuukausimaksua pitää pienentää. Prioriteetit ennen kaikkea.

Ei ole eläkevakuutusta, ei säästötilejä, ei rahastosijoituksia. Ei mitään. Pakkasessa on viisi soijachorizoa (paitsi että ne on tehty Israelissa. Ne voi paistaa takassa ja syödä jos samalla huutaa isoon ääneen ”Long live Palestine!”) Puhuuko tässä nelikymppinen korkeasti koulutettu valkoinen, vaikkakin uskonnoton, rikkaan valtion kansalainen, yrittäjäperheen vesa? Olisi kyllä säästöjä, sen verran porvaria juoksee veressä jo isoisoäidin perintönä, jos olisi mistä säästää. Mutta tämä SugarDaddy-bisnes vaatii veronsa. Silti, kroisos mikä kroisos. Asioiden tila: kahdensadan neliön omakotitalossa on hiljaista. Kaksikymmentä vuotta vanha kattolämmitys toimii vielä, kainalossa on järkyttävän rakas Espanjasta tullut koditon koira ja eilen omien kanojen munista leivottuja banaanibrownieseja on vielä jäljellä. Täällähän uinutaan kuin äidin kohdussa.

Isoisoäitini, selitettäköön porvarius kulttuurihistoriallisella tilanteella, oli legendaarinen hahmo. Nimesin ensimmäisen hoitokorppimme hänen mukaansa. Ja olisin nimennyt lapsen tai koirankin, elleivät kaikki olisi olleet uroksia eikä isoisoäidin nimi mitenkään sukupuolineutraali. Isoisoäiti elätti perhettään kovalla rahalla – kuten miehet – aikana, jolloin muiden isoisoäidit hoitivat kodin, lapset, ruoan, eläimet, toisten lapset, joskus toisten ruoat ja toisten eläimet ja eläke meni muille koska töitä ei oltu tehty. Isoisoisä oli sairaalloinen ja hempeä merivartija, isoisoäiti jämäkkä ja järkevä kirstunvartija. Isoisoisä oli varmasti sanonut isoisoäidille toistuvasti, palatessaan reissuiltaan, että ”sinua on vaikea rakastaa”, ja isoisoäiti oli ollut toistuvasti vastaamatta takaisin, että ”Katso saatana peiliin!” tai ”Fan in HELVETE! Hör du egentligen vad du säger?” Isoisoäiti olisi tehnyt parhaansa. Tiennyt itse, ettei vaikuta kylmältä tai kovalta omasta tahdostaan vaan olosuhteiden pakosta, ja koska pystyi siihen. Ja ennen kaikkea tiennyt, ettei lainkaan ollut kylmä tai kova. Että vain tiesi kuka oli ja tiesi, että rakasti. Ja sen piti riittää, ja että maailma nyt vain oli sellainen, että kaikille se ei riittänyt. SugarMamat kunniaan!

Asioiden tila: pienempi lapsi pelaa tabletilla peliä, jossa hän hoitaa kakalta näyttävää möykkyä, joka vaatii vaahtokylpyjä, pallopelejä ja ruokaa. Isompi lapsi rakentaa Minecraftissa sekuntikelloa, sivutuotteena on syntynyt legoista mekaaninen sekuntikello, joka oikeasti toimii. Molemmat ovat nukkuneet yläkerran vierashuoneen tuplasängyssä, jota nyt sanotaan sisarussängyksi. Toiveissa on, että Kainin ja Abelin yhteiselo ei pääty murhaan vielä tänäkään viikonloppuna.

Vuosi sitten perheneuvolassa meille sanottiin, puolen vuoden asiakkuuden jälkeen ja kertaakaan pienempää lasta tapaamatta, että kaikesta voi päätellä, että lapsella on kotona turvaton olo. Me kysyimme, että mistä kaikesta. Psykologi sanoi, että siitä että teillä nukutaan eri sängyissä eri öinä, eikä aina samassa. Me sanoimme, että eiköhän tämä asiakkuus ollut tässä. Asioiden tila: meillä on viisi sänkyä, joista kaksi on tuplaleveitä, joten nukkumapaikkoja on seitsemän. Yleensä jokainen ihminen nukkuu omassaan, joskus lapsi saa toivoa pääsevänsä yöksi jommankumman ison ihmisen viereen. Nykyisin myös lapset toivovat saavansa nukkua kahdestaan isossa sängyssä. Joskus isoon sänkyyn änkeää myös pieni koira. Iso koira änkeää vain tyhjiksi jääviin sänkyihin.

Ehkä minulla olisi enemmän säästöjä jos meillä olisi vähemmän sänkyjä. Mutta meillä vaihdellaan sänkyjä siksi, että ihmiset kaipaavat eri iltoina erilaista seuraa, lohtua ja turvaa. Kenenkään ei ole pakko nukkua aina samalla tavalla ja omia iltatuntojaan voi oppia tunnistamaan ja säätelemään mitä tai ketä kaipaa: ison ihmisen kylkeä, pienen ihmisen tuoksua, viileintä huonetta, takan viereistä sänkyä (mutta jos vielä näkyy se israelilaisten soijachorizojen käärepaperi siinä puukorissa, täytyy muistaa iltarukouksena kuiskata jälleen ”Eläköön Palestiina!”) tai sitä sänkyä, johon saa koiran kainaloon, tai sitä johon mahtuu sisaruksen kanssa vierekkäin.

Sitten kun puoliso on mökillä, voivat kolme ihmistä ja pieni koira änkeytyä yhteen isoon sänkyyn ja herätä aamulla siihen kun pienin ihminen – se jonka kielellinen kehitys on testien mukaan kaksi vuotta ikätasostaan jäljessä – kajauttaa tuntonsa lauluksi: ”Olen kuin ilmaviineri, joka pyllyä heilutti!” Ja asioiden tila on asioiden tila ja se on ihan hyvä niin. Aamu alkaa nollasta.