Kermavaahtosammutus

Tässä on yksi paha vika tässä päivä kerrallaan elämässä. Yöllä nukkuu huonosti kun ei ole illalla suunnitellut seuraavaa päivää. Aamulla herää yhden suunnitelman kanssa, mutta se alkaa murentua heti kun kainalossa nukkunut koira on saanut aamupesunsa tehtyä – minun kasvojeni aamupesun. Samalla suulla, jolla se illalla söi pihalta kanankakkoja. Muistan nimittäin, että pienemmän lapsen koulu alkaakin uuden lukujärjestyksen mukaan maanantaisin puoli kymmeneltä eikä kahdeksalta. Minun pitäisi hypätä pyörän selkään kahdeksalta, että ehtisin töissä kokoukseen. Isompi lapsi lähtee kouluun puoli yhdeksältä. Pienempi lapsi ei ole koskaan vielä odottanut aamulla yksin kouluunlähtöä. Se ei onnistu ilman harjoittelua. Jos odotan, että lapsi lähtee ja lähden vasta sitten vajaakuntoisella reisilihaksellani edistämään Helkamaa kohti yliopistoa, en ehdi koko kokoukseen.

”Äiti nyt olis tosi hyvä jos isi olis kotona”
”No sanopa muuta”

”Me muutenkin kaivataan äiti isiä. Se tekee asioita meidän kanssa. Se auttaa. Jos sulle sanoo, että tuo joku niin sä sanot ’hae ite’. Millon isi tulee? Sää vaan siivoat tai nukut. Tai oot koneella.”
”Tänään! Isi tulee tänään. Leivotaanko kakku?”

Tämä arki on muotoutunut kahden vetämäksi. Tai oikeastaan neljän ihmisen valjakoksi. Jos yksikin puuttuu, koko homma syrttää ja paukkuu. Ja yleensä ajatellaan, ilmeisesti, että tällainen ruuhkainen arki tappaa rakkauden ja romantiikan. Minä olen ehdottomasti arkiromantikko, ajattelen että arki lisää romantiikan mahdollisuutta kuplia. Jos arki on tasaisen vaivatonta, ei kuplia oikein voi syntyä. Jos aikoo tehdä itselleen vaahtokylvyn, mutta laskee ensin veden ja lurauttaa vasta sitten sen saippuan, on turha odottaa kuplia. Kuplat, vaahtopilvet, tekoparrat ja muotoiltavat vaahtopäähineet syntyvät siitä, että vesi ja saippua eivät ole olemassa itsekseen vaan myllertävät keskenään, hajoillen ja roiskuen ja osia itsestään menettäen, mutta koko ajan joksikin uudeksi muuttuen. Vesi ei palaa viemäriin samanlaisena kuin se tuli hanasta, suihkusaippuaa ei voi tunkea takaisin pulloon kun se seikkailee vaahtona pitkin kylpyhuonetta.

(Minä huomaan olevani piilojapanilainen zenmestari näiden metaforieni kanssa. Vesi ei voi pestä vettä, tuli ei voi polttaa tulta, tietäkää se.)

Rakkaus on tässä kohti elämää sitä, että ottaa kopin pallosta, pissaisesta pyykkiin lentävästä peitosta tai kaatuvasta mehulasista kun huomaa, ettei toinen ehdi, jaksa tai että hän pitelee parhaillaan pitsataikinaa, johon uhkaa venyä reikä keskelle. Mitä sekavampi ja haastavampi arki, sitä suurempi potentiaali valtaville vaahtopatsaille. Toki, myös sitä sotkuisempi ja likaisempi koti (toki, part two: sitä vastustuskykyisemmät lapset – ihan oikeasti, ei ainuttakaan antibioottikuuria kymmeneen vuoteen). Mutta mikä flow saada kaikki toimimaan! Yhdessä. Tietysti myös yhtä lailla iso riski jos asioita ei saakaan toimimaan. Läjähtää pissapeitto seinään ja mehulasillinen mansikkajuomaa leviää lattialle, keräten koirankarvoja ja leivinuunista leijailevaa tuhkaa eikä kukaan koe sitä tahmaongelmaa omakseen. Kevään tullessa se tahma houkuttelee ampiaisia ja siinä sitä ollaan.

Vaikka onhan se romantiikka sitäkin, että karkaa kahdestaan Havaijille tai syö toisen vatsalta kaviaaria. Ihan hirveästi ei siitä versiosta ole kokemusta. Mutta en menisi kieltämään sitä keneltäkään. Arvelisin kuitenkin ihan varovasti, että suurimmalla osalla meistä ei pitkässä parisuhteessa lennetä joka vuosi kahdenkeskeiselle rantalomalle. Tai osata arvostaa kaviaaria. Niin että – enkä nyt neuvo ketään koska maailmassa on aivan liikaa ohjeita – nähkää ne ruuhkat ja törmäykset sen vaahtokylvyn ennakoijina. Pelatkaa samalla puolella. Viuhutelkaa sitä ”Mene heti vankilaan” -korttia välillä ja ottakaa etäisyyttä. Nauttikaa niistä hetkistä kun kaikki oli melkein kaatua päälle, mutta viime tingassa saitte yhdessä päivän jotenkin putkeen.

Hartaasti odotettu puolison paluu mökiltä lähestyy. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kotiutumassa on hyväntuulinen mies. Päätin kompata vähän kotimatkaa ja soitin yltiöarkiromanttisia kuulumisia:

”Pipsa kakkasi juuri, arvaa mitä: ei tullut enää ripulia! Ja se on pirteämpi jo. Meillä on superkanat, tiesitkö. Meillä on kaikki aivan lyömättömiä täällä. Kiva, että tuut kotiin.”

Ja sitten pyöräilen Citymarkettiin hakemaan kakkutarpeita. Sain joululahjaksi pari vuotta sitten pursotussetin, jossa on sen kolmekymmentä erimuotoista suutinta kermalle tai kreemille – kiitos ihana sisko, kukaan ei taida tuntea minua paremmin. Nyt lähtee. Kermavaahtoextravaganza. (Sinnikkäästä yrityksestä huolimatta myöskään Citymarket ei ala sponsoroida tätä blogia. Täytyisi saada kustannettua ne taksimatkat, jotka aamulla tein, että pääsin töihin kokoukseen vain vähän myöhässä ja sen jälkeen takaisin kotitoimistohommiin koska kaikki työpaperit olivat tietysti unohtuneet kotiin).

Advertisements

2 comments

  1. Minulle tuli tätä lukiessa mieleen neuvolan kyselylomakkeet, jotka minun ja puolison piti täyttää, kun kaksosemme olivat pikkuruisia (jotain alta puolivuotisia). Se oli vanhempien pärjäämis- ja hyvinvointikysely, ja siinä oli kohta: “Vietättekö aikaa kahdestaan?” tms. Minä vastasin omaan paperiini, että 24/7, koska se piti paikkansa. Miesi vastasi, että ei koskaan, koska sekin piti paikkansa. Opiskeleva/työtön puoliso oli koti-isänä käytännössä koko vauvavuoden ensimmäisen puoliskon (tekemistä totisesti riitti…), joten olimme melkein aina kahdestaan vauvojen kanssa. Toisaalta ilman vauvoja emme tehneet mitään. Minusta leipoutui myöskin arkiromantikko: se alkoi siitä, kun lopulta sairaalasta kotiduttaessa toinen ryhtyi sen kummemmitta neuvotteluitta pesemään ja steriloimaan pulloja ja toinen imettämään ja tilaamaan kotiinkuljetuspizzaa.

    Ja kyllä, Citymarketin sponsorisopimuksen pitäisi jo järjestyä. 🙂

    Edelleen tykkään tästä blogista mahdottomasti.

    Liked by 1 person

    1. Kiitos ihanasta kommentista.
      Joskus minusta tuntuu, että tämmöisinä ruuhkavuosina junnaa siinä ruuhkassa toisen kanssa nimenomaan koko ajan yhdessä 24/7, vaikkei aivan konkreettisesti niin vähintään puhelimen päässä täytyy olla valmiina ja saavutettavissa jos suunnitelmat muuttuvatkin lennosta. Niin että sen sijaan, että se “yhteinen aika” (eli kahdestaan ilman lapsia) olisi ainut autuaaksi tekevä asia, voisi ajatella että irtonainen aika (eli yksin vaan jossain) olisi aivan yhtä tärkeää.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s