(akateemiseen) kuolemaan tuomittu de/rekonstruoi olohuoneensa

Koska tutkimukseni oli niin merkityksetöntä enkä edes itse osannut sitä paineen alla jäsentää suhteessa tiedekunnan profiiliin, päätti nimetön neuvosto, että minut tulee lopettaa. Lääkäri saapui paikalle ruiskun kanssa kun olin lasteni kanssa yliopiston parkkipaikalla, lähdössä kotiin. Hänen takanaan seisoivat nimettömän neuvoston kymmenen jäsentä. Pyysin lapset auton takapenkille ja ojensin käsivarteni.

”Tämä ei vaikuta heti. Kuolet noin tunnin kuluessa. Ehdit sanoa hyvästit.”
”Haluaisin päästä lasteni kanssa kotiin kuolemaan. En kai voi itse ajaa. Voisiko joku teistä?”

Nimettömän neuvoston jäsenet katsoivat maahan ja selasivat kännyköitään.

”Voisiko joku edes soittaa puolisolleni, että hän voisi tulla ajamaan meidät kotiin?”

Istuin auton etupenkille odottamaan. Päässä sumeni. Mietin miten tämän saisi peruttua. Kohta lakkaan olemasta. Kuolen. Lapset takapenkillä eivät tienneet menettävänsä kohta äitinsä. Mietin ehtiikö puoliso parkkipaikalle, vai kuolenko autoon lasten katsoessa.

Ja sitten heräsin. Edelleenkään kykenemättä jäsentämään tutkimusprofiiliani tai suhteuttamaan sitä tiedekunnan tutkimusprofiiliin. Ainut järjetöntä turhautumista torpedoiva teko olisi vaihtaa huonekalujen järjestystä jossain. Otin kohteeksi olohuoneen. Laitoin stereot täysille. Lapset toisessa päässä taloa sulkivat takkahuoneen oven, jotta olisivat enemmän läsnä ruutujensa kanssa.

Lähestymistapani noudatteli Jaques Derrida’n dekonstruktiota, metodologia paikantui tietysti postkvalitatiiviseksi, ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodologisen perinteen nätiksi kritiikiksi, ja pääasiallisena menetelmänä oli intuitiivinen etnografia. Odotettuna tuloksena oli olohuoneen sosiomateriaalinen rekonstruktio, joka vastaisi paremmin tutkimusprofiiliani ja laskisi verenpainettani.

Siirsin isoja kirjahyllyjä lukuun ottamatta kaikki olohuoneen osat pois paikoiltaan. En noudattanut yhdenkään sisustusblogin mallia tai ohjetta (ei sillä, en edes lue sisustusblogeja. En lue blogeja ylipäätään. En ole koskaan ymmärtänyt sitä genreä. Ketä kiinnostaa?). Uppouduin huonekalujen siirtelyyn ja peittojen, tyynyjen ja täytettyjen lintujen uudelleenjärjestelyyn. Ihan ilman hypoteeseja, ennalta tiedettävissä olevaa menetelmällistä kaarta, ja täysin epävarmana lopputuloksesta. Valmiina palauttamaan kaiken myös takaisin alkuperäisille paikoilleen, jos riskinhallinta pettää. Mutta varmana, että jos pääsisin lopputulokseen, se olisi totta.

Huonekalut keskustelevat toistensa kanssa, asettuvat erilaisiin positioihin ja ryhmittyvät klustereiksi monella mahdollisella tavalla. Jokainen tasapainoinen asetelma on totuus. Jokainen syntyy lukemattomasta yhdistelmästä intertekstuaalisia(kin?) mahdollisuuksia. Ja näitä mahdollisuuksia tahkoaa elämä, yhteiskunnat, kulttuurit ja niiden vaihtuvat ilmiöt. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa järjestää tätä huonetta. Jokainen tapa kertoo niistä mahdollisuuksista, joita ympäröivä yhteiskunta asettaa, mutta jotka liian usein jäävät näkymättömiksi.

Mietin hetken, että voisin siirtää ruokailutilasta pöydän ja tuolit olohuoneeseen ja nojatuolit ja sohvapöydän keittiön viereen ruokailutilaan. Mutta sen aika ei ole vielä.

Stereoissa pauhasi Belle & Sebastianin Nobody’s Empire. Ja ”my soul was floating in thin air”. Ja jos se nimetön neuvosto olisi seurannut hankettani olohuoneen rekonstruoimikseksi se olisi kirjannut lehtiöihinsä yhä edelleen tarpeen lopettaa kaikki elämä. Mutta minä olisin huutanut keskellä huonetta, että en osaa puhua niillä sanoilla mitä te käytätte. En osaa selittää enkä kertoa, en perustella. Voin näyttää. Katsokaa mitä teen. En tiedä ihan itsekään miten se tapahtuu, mutta olen varma, että se on älyllistä ja että intuitio ja tyylitaju on tietämisen muoto: tietoa siinä missä positivistisen tieteen kolonisoima (muka) objektiivinen tietokin. Se ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, että takapuoli on tiiviisti työtuolissa, vuosikausia – vuosikymmeniä – ja pää työstää loputtomia skenaarioita. Se, että tunnistaa jonkun asian tai ilmiön merkitykselliseksi ilman, että osaa (vielä) perustella miksi, on tietoa.

Tulkinnat eivät ole tiedon tai totuuden esteenä, ihminen ei ole objektiivisen tiedon esteenä, ihminen on se, joka tietää. Ihmisen tulkinnat ovat tapoja tietää: joukko kulloinkin mahdollisia totuuksia ja kertovat siitä mikä kaikki on tässä ajassa mahdollista – ihmiselle. [tähän kohti valistunut lukija voi muistella jonkun lukuisista esimerkeistä, joita löytyy ns. kovista tieteistä, vaikka fysiikasta, jossa objektiivinen todeksi tiedetty tieto muuttuu hetken päästä aivan toiseksi uudeksi todeksi tiedoksi]. Akateemiset itkupotkuraivarini yltävät siihen havaintoon, että ennen vanhaan tällaisten ihmisten paikka oli yliopistossa. Nykyään yliopistossa pitää olla yrittäjä tai innovaattori tai molempia. Kunnia heille, jotka siihen kykenevät.

Sitten keitän kahvit ja asetun uudelleensijoitettuun tuoliin.

Täytetty Hilma-huuhkaja istuu dekonstruktiivisen toiminnallisen etnografian jälkeen nojatuolin vieressä sivupöydällä. Sen toinen siipi roikkuu. Siihen on iskenyt Euroopassa erittäin uhanalainen, maailmanlaajuisesti silmälläpidettävän lajin yksilö: arosuohaukka, joka on luullut puolustavansa poikasiaan elävää huuhkajaa vastaan. Samalla haukka on joutunut verkkoon, josta se on pyydetty hetkeksi rengastettavaksi. Kun se tapasi Hilman se oli Suomen yksi ensimmäisiä vahvistettuja pesivä arosuohaukkoja. Ja täsmälleen sen viimevuotisen pesän paikalle nousee tällä hetkellä tuulivoimala. Koska niin voidaan tehdä. Ja koska pellot vuokrannut, itse kaukana asuva isäntä nettoaa kymmenen tuhannen euron vuositulot samalla kun myllyn viereisen, suosituksista huolimatta suoja-alueen sisälle jäävän talon asukkaat seuraavat kotitonttinsa arvon romahtamista ja kiikaroivat pesäpaikkaa etsivää arosuohaukkaa toivoen, että se pesisi jonnekin muualle ja opettaisi poikansa lentoon kaukana lapojaan heiluttavista myllyistä. Ja koska, tietenkään, laakealla harvaan asutulla seudulla ei olisi ollut yhtään mitään muuta paikkaa voimalalle.

Ja nyt kun olen tiputtanut tehokkaasti kärryiltä kaikki muut paitsi kourallisen samanmielisiä kanssatutkijoita ja arosuohaukoista kiinnostuneita maallikoita, voin siirtyä tavallisen ihmisen tavallisiin ongelmiin. Isompi lapsi pyytää apua WhatsApp’in asentamiseksi puhelimeensa. Käymme yhdessä läpi miten ryhmäkeskustelut eroavat yksityisviesteistä ja mitä sitten jos ryhmäkeskustelussa leikillään mollataan aina vain yhtä Peteä. Että vaikka se Pete sanoisi, että ei haittaa, niin voi silti miettiä miksi aina vain yhtä. Samalla silmiin sattui ketjukirje (minun lapsuudessani ne olivat oikeasti vielä kynä ja paperi -muotoisia kirjeitä), jossa oli perusteltu aukottomasti se miksi viesti kannattaa ehdottomasti lähettää kymmenelle kaverille seuraavan tunnin aikana:

”Eräällä afrikkalaisella, säälittävällä, laihalla, reppanalla 5-vuotiaalla tytöllä oli leukemia, kurkkusyöpä, keuhkosyöpä, aivosyöpä, rintasyöpä, rutto, vesirokko, kivessyöpä ja ankara nuha. Hän sai tämän viestin, lähetti sen eteenpäin ja parani!!!”

”Aika ankara kohtalo tolla tytöllä kun saa viisvuotiaana kivessyövän.”
”Mä meen nyt kaverille, moi!”
”Joo, moi!

Se tunne, että ”tässä on jotakin mätää”. Mistä se tulee? Se on intuitio. Se on tietoa (tiedosta). Se pelastaa sinut aika monesta nalkista ilman että tiedät miksi tai miten se toimii. Se kehittyy läpi elämän aika lailla tiedostamatta, pienten ja kertaantuvien tapahtumien summana. Kiitos lapsuuden ketjukirjeet, Magneettimediasta ei tarvitse lukea edes otsikoita kun mätä haisee jo kilometrin päähän.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s