Month: April 2015

Minä ja MC Hammer ego

Olin viime yönä vuorovaikutusvideoinnissa kanojen kanssa. Tarkkailijoina oli sosiaalityöntekijöitä ja Eviran patologi. Minun kanojani vaivaavaa mystistä tautia yritettiin selvittää kuvaamalla kommunikointiani kanojen kanssa. Tuloksena oli, että kanat olivat sairastuneet koska annan niille suhteettoman paljon negatiivista palautetta. Eviran patologi totesi: ”Sinua on vaikea rakastaa”. Lupasin yrittää vielä vähän enemmän. Ja sitten heräsin yrittämään. Hankin kanoille salviaa ja paprikaa, tuijotin niitä silmiin ja vannotin toipumaan. Patologista puolisoksi valjenneelle ihmiselle totesin, että tässä kohtaa olen nyt hänen kanssaan eri mieltä. Minua ei ole vaikea rakastaa. Olen rakastettava. Ja samaan hengenvetoon pienemmälle lapselle ”Kyllä sinä välität. Et vain halua näyttää sitä. Minä olen ihana.”

Joku saisi tulla ja mallintaa tämän minun omanarvontuntoni. Siinä on hämäävästi ohut pinta, mutta se pinta onkin sitten grafeenia. Sisällä räppää MC Hammer haaremihousuissaan että ”You can’t touch this”. Eikä mikään pelota. Me Hammerin kanssa ei uskota, että meitä on vaikea rakastaa. Ei vaikka sitä huudetaan korvaan. Me tiedetään, että me ollaan aivan tarpeeksi hyviä ja aivan saatanan rakastettavia. Että me ollaan taivuttu selkäranka mutkalla – harva tietää oikeasti mihin kaikkeen – yritetty rystyset kirjaimellisesti verillä ja että meitä hienompia tyyppejä saa etsiä. Minä ja MC Hammer Ego ollaan kukkoja maailman kanalassa. Jaloilleen putoavia kissoja. Meillä voisi olla vähän ohuemmat reidet, mutta hei minkäs teet jos alkaa sataa räntää juuri kun pyörätie on sulanut juoksukuntoon.

Jos ihmisen usko itseensä rakentuu jo geeneistä, kiitän mitä nöyrimmästi evakkosukua ja merimiessukua yhteenliittymästään ja tämän yksinäisen voittamattoman armadan siittämisestä ja saattamisesta tähän maailmaan. Jos usko omaan arvoonsa on kasvatuksen hedelmää niin katsokaa mitä trooppista salaattia valmistitte äiti ja isä! Löytyy kirsikat ja lohikäärmehedelmät ja kaikki. Jos taas ihminen rakentaa itse uskon itseensä arvokkaana ja hyvänä niin se Nobelin palkinto grafeenin löytämisestä, sen voi lähettää tännepäin, kiitos Norjan kuningas.

Vahva omanarvontunto ei tunnu samalta kuin iso ego. Se grafeenipinta joustaa ja aina välillä Hammerin ääni värisee eikä ole ihan varmaa kuinka vahvasti se väittää, että You can’t touch this. Niin ei kävisi ison egon kanssa. Ja ison egon kanssa saisi varmemmin ehkä myös turpaansa, ainakin henkisesti. Omanarvontunto on sitä, että joustojen jälkeen palataan takaisin ja ollaan entistä varmemmin pystyssä. Vähän kuin kaalintaimet, jotka pitäisi koulia monta kertaa koska joka kerta vahvistaa niiden juuristoa ja varsia. Ei ne koulitut taimet kehuskele toisille miten hyvät juuristot niillä on. Ei tarvi. Sen näkee niistä jumalattoman kokoisista kaalinlehdistä! Eikä haittaa yhtään vaikka kaaliperhosen toukat söisivät ne ennen kuin kukaan näkee. Se kaali itse tietää, että osasi kasvattaa hienot ja hyvät.

Jos olisi joku kotikäyttöinen testosteronimittari, niin about nyt voisi olla mielenkiintoinen hetki mitata tästä naisesta lukemat. Tai jos joku psykologi haluaisi tehdä maanis-depressiivisen tai paisuneen minäkuvan kartoittavan mittaripatteristotestin niin saisi yrittää. En takaa, ettei kävisi kuten minun pienemmälle lapselleni oli käynyt. Puheterapeutin loppuraportissa lukee, että ”Ei suostunut mihinkään. Kieriskeli lattialla ja kiljui ’EN TAHDO SANOA 3-2-5’. Tuli samalla kuitenkin toistaneeksi sen numerosarjan mitä pyydettiinkin, eli voidaan todeta, että muistaa kolmen luvun sarjoja.”

Advertisements

Tulla vähemmän ihmiseksi

Ihan kohta se alkaa. Puhelin soi ja linnunpoikia ilmoitetaan pesistä pudonneiksi. Troubleshooting opas on lyhykäinen:

1)
”Onko se sellaisessa paikassa, että se on vaarassa? Autotiellä tai parkkipaikalla vaikka.”
a) ”On.” –> ”Siirrä se syrjään ja anna olla. Sen emot ruokkivat sitä maahan ja puolustavat sitä. Linnunpojat lähtevät usein pesästä ennen kuin osaavat lentää.”
b) ”Ei.” –> ”Anna sen olla. Sen emot ruokkivat sitä maahan ja puolustavat sitä. Linnunpojat lähtevät usein pesästä ennen kuin osaavat lentää.”

2)
”Onko se tervapääsky? Googlaa kuva ja koeta tunnistaa, tai ota kuva ja lähetä meille.
a) ”On.” –> Tuo se meille, se täytyy hoitaa lentokykyiseksi asti. Tervapääskyt eivät ruoki poikasiaan maahan, ne eivät itse asiassa koskaan laskeudu maahan koska ne eivät pääse enää uudelleen lentoon maasta.
b) ”Ei.” –> Ks. kohta 1.

Ja joka kesä päästään muutaman kerran kohtaan 2a ja meille saapuu pääskynpoikia. Ensin ne ovat pörröisiä kyhjöttäjiä, joiden nokka pitää houkutella auki sormin ja siirtää nautajauhelihapalloja poikasen kurkkuun parin tunnin välein. Vähän ajan päästä ne oppivat, että laatikon ylle kumartuva ihminen tarkoittaa ruokaa ja alkavat kerjätä, avaavat suunsa ammolleen ja odottavat. Niitä asuu meillä koko kesän. Lehmiä syöviä pääskyjä. Ne saavat nimet ja niitä kuljetetaan mukana milloin mummolaan, milloin roadtripille Helsinkiin. Niitä punnitaan kerran päivässä ja kun niiden paino alkaa ylittää 30g ja siivenkärjet yltävät pyrstöä pidemmälle, on aika tarkkailla niitä eri tavalla.

Ne nimittäin kertovat selvästi milloin ovat valmiita lentoon. Ne alkavat käännellä päätään sivuttain, katsoakseen taivaalle. Ne harjoittavat siipiään, tekevät etunojapunnerruksia. Ne lakkaavat kirskuvan kerjäysäänen ja hiljenevät. Lopulta ne lakkaavat syömästä miltei kokonaan. Niiden silmistä näkee, milloin ne on aika viedä aukealle paikalle, asettaa korkealle ja odottaa, että ne hyppäävät. Ensimmäiset siiveniskut näyttävät aina siltä, että ne eivät kanna. Pääsky menettää ensin pitkän aikaa korkeutta kunnes lopulta löytyy rytmi ja lentokaaret kartuttavat korkeutta sata metriä kerrallaan, niin kauas ylös, että lintu katoaa silmistä. Ja se lento jatkuu seuraavat kaksi vuotta.

Jos minä saisin päättää niin meillä asuisi paljon enemmän eläimiä. Se, että joutuu pinnistelemään ihmisen havaintokykynsä ja kognitiiviset taitonsa äärimmilleen jotta virittyy jakamaan arkensa toisten lajien yksilöiden kanssa, tuntuu huumeelta. Se tuntuu siltä kuin oma olemassaolo laajenisi olennaisesti. Kuin lakkaisi hetkittäin olemasta ihminen ja pystyisi kokemaan itsensä tietynlaisena olentona toisenlaisten olentojen joukossa. Koiran kanssa asujat tavoittanevat tästä jotain: tunnistavat hybridejä tilanteita, joissa itse ihmisenä käyttäytyy tai suuntautuu kuten koira ja päinvastoin. Iloitsee aavasta merenrannasta vaikkei pysty juoksemaan vinttikoiran vauhtia. Tai kun koira huomaa hiljaisen hetken, hakee sukan ja tuo sen syliin, ehdottaa, että tehdäänkö jotakin. Leikitäänkö? Aivan sama mikä olet, leikitään, joohan?

Yhden lajin – tämän oman – yksilöiden kanssa eläminen on vaikeaa ja monimutkaista. Mutta verrattuna monen lajin yhteiseloon, se on kuitenkin lopputtoman tylsää ja älyllisesti yhtä haastavaa kuin vaahtokarkin pureskelu, jos tavoitteena on leukalihasten voimistaminen. Saattaa olla, että olen kyllästetty psykologisen patologisen ja pateettisen puheen kuuntelulla ja sen tuottamisella – loputtomalla, taukoamattomalla jauhamisella siitä mitä ihmiset milloinkin haluavat, tuntevat, ansaitsevat, torjuvat, projisoivat, kompensoivat, välittävät tai viestivät, uskovat, toivovat ja tavoittelevat. Saattaa olla, että olen kyllästynyt kuulemaan, että ihmistä pitäisi ymmärtää pinnan alta, pitäisi miettiä mikä kaikki voidaan kaivaa pintaan ja myllertää. Mitä kaikkea ihminen voidaan saada haluamaan, unelmoimaan ja vaatimaan – hinnalla millä hyvänsä. Saattaa olla, että olen aivan saatanan kyllästynyt istumaan ja kuuntelemaan erilaisilla vastaanotoilla miten tämän lajin yksilöiden elämä voi olla vaikeaa. Itse me teemme tästä kaikesta vaikeaa

Ja siksi, pyristely toisten lajien yksilöitä kohti tuntuu uudelta ja eri tavalla ajattelun rajoja haastavalta. Minkälaisia tietoisuuksia muiden eläinten yksilöillä on? Ajatuksia? Mitä ne tuntevat tai haluavat? Miksi? Minkä helvetin takia minun pitäisi rajoittua ajattelemaan ihmisten elämää? Istumaan toisten ihmisten kanssa, pohtimaan mitä joku tarkoitti silloin kerran, mitä se jätti kertomatta ja miksi, ja mitähän se todella haluaa, kenen kanssa se on siitä sopinut ja entä jos se kaikki johtuukin siitä, että se on epävarma tai sillä on huono itsetunto. Mitä muuta on? Mitä muuta muilta eläimiltä voi oppia? Minkälaiseksi hybridiksi voi tulla?

Siksi on se huippusalainen troubleshooting kolmonen:

3)
Onko se kesykyyhky, eli pulu?
a) On. –> Onko se nuori (höyhenet vielä tupessa)?
b) Ei. –> Anna sen olla, ks. kohta 1.

Ja jos 3a, niin –> Tarkista löytyykö läheltä pesää, jonne sen voisi nostaa takaisin. Tarkkaile näkyykö emoja lähellä. Jos ei, tuo se tänne, katsotaan mitä voidaan tehdä. Ja jos 3a + kaksi mainittua ehtoa toteutuu, eli universumi järjestää minulle vielä kerran elämässäni mahdollisuuden jakaa koti – ja kokemusmaailmani rajat – ehtymättömän nokkelan linnun kanssa, kuolen onnellisempana. Vähemmän ihmisenä, ja siksi enemmän eläneenä.

Lapsessa ei ole mitään vikaa!

Isosta sairaalasta selviää se mitä me tiesimme jo: ”Teidän lapsenne vain on juuri sellainen kun hän on”. Ei mitään ihmeellistä. Ei D-numerokoodia, ei apuvälineitä, ei erityisiä hoitomuotoja, ei tietystikään lääkkeitä. Koska häntä pitää tukea sellaisena kuin hän on, juuri niin kuin on koko ajan tehtykin. Pitää vain jatkaa. Joissakin asioissa hän on parivuotiaan lapsen tasolla, suurimmaksi osaksi vuoden pari ikätasostaan jäljessä, joissakin asioissa aivan muiden mukana juokseva. Poikkeuksellisen kovatahtoinen ja itseltään järkähtämättömästi täydellistä onnistumista vaativa. Itse itsensä suurin haaste. Kuulostaa minun lapseltani.

Meillä on toinenkin lapsi, joka on juuri sellainen kuin hän on. Ja nyt kun tarkemmin ajattelee, löytyy meiltä myös kaksi aikuista, jotka ovat juuri sellaisia kuin he ovat. Ja se on hyvä. Mutta mihinkään se ei poista niitä haasteita mitä pienempi lapsi kohtaa kun hän lähtee ulos kotiovesta. Maailmaan jota ei voida rakentaa juuri sellaiseksi, että se toivottaa tervetulleeksi yli viisi miljardia juuri sellaista ihmistä kuin he ovat. Täytyy olla keskiarvoja, oletusarvoja, sääntöjä ja rakenteita – jotkut niistä aivan turhia, kuten kehityspsykologisen ikävaiheajattelun mukaan etenevä kouluinstituutio. Judith Butler hurraa: vammaisuus ei ole yksilössä vaan yhteiskunnassa. Ympäristö tekee vamman.

Meillä on laissez-faire -koti olosuhteiden pakosta: muuhun ei riitä aika ja pääkapasiteetti. Lapsilta ei vaadita ikätason mukaista etenemistä, haarukan ja veitsen käyttöä, saksitekniikkaa, neljää harrastusta kuusivuotiaana, kotitöihin osallistumista, kiroilemistakin harjoitellaan suhteessa tilanteeseen: tärkeämpää on tietää milloin voi sanoa ”paska” kuin opetella leimaamaan koko sana kategorisesti pahaksi. Vasta sitten kun joku innostuu ja kiinnostuu jostakin tarpeeksi, hankitaan ja kuskataan; muuhun ei riitä resurssit. Jos meillä olisi niin sanotusti normaalimpi perhe, tai vähän vähemmän haasteinen kokoonpano, kuka tietää vaikka minusta olisi kasvanut kuvakirjaäiti. Lapsilla olisi tehtäviä, heille opetettaisiin systemaattisesti asioita, kuljetettaisiin monipuolisissa harrastuksissa, treenattaisiin kengännauhoja ja veitsen käyttöä, muistutettaisiin laudeliinasta saunassa, tai siitä, että sukat jalkaan kun lähtee kouluun. Ettei reissuvihkossa lukisi ”Lapsi saapui aamulla kouluun ilman sukkia. Lainasukat nyt jalassa”. Eikä siihen tarvitsisi vastata ”En henno höykkyyttää: kävin itse eilen marketissa ilman sukkia.”

Saattaisin olla kuvakirjaäiti. Tai sitten en. Mutta sitä en voi tietää. Nyt olen äiti joka luovii ja soveltaa ja keksii ja kehittää ja auttaa kaikkia kellumaan juuri sen verran vedenpinnan yläpuolella, ettei sieraimiin tarvitse vetää suolavettä ja vaipua dramaattisesti valkoinen Kate Winslet / Rose -mekko hulmuten syvyyksiin. Tähän elämään ei ole mitään kuvakirjaa. Tämä täytyy keksiä itse. Ja se on juuri sellaista kuin se on.

Isompi lapsi näyttää kuinka osaa tehdä arabialaisen, tietynlaisen puolivoltin, ja kuinka on itse keksinyt muokata liikettä niin, että siihen saa enemmän vauhtia.

”Tää on niinku telinevoimistelua, mutta myös parkouria tälleen”.
”Tiiätkö, lapseni, mitä tarkoittaa hybridi?”

Lasten tiedekoulun robotiikkakurssi alkaa ensi viikolla. Telinevoimistelut jatkuvat. Ja parkour-seuran kurssit alkavat syksyllä. Ja tästä lapsesta oltiin koulussa huolissaan kaksi vuotta siksi koska hän on niin varautunut ja ”voisi olla kyllä vähän reippaampi”. Hän on kuulkaa juuri sellainen että hän kiinnostuu kaikesta juuri nyt. Ei eilen tai toissapäivänä. Se arabialainen lensi täydellisesti tänään. Sitä oli turha odottaa eilen tai vuosi sitten.

Ja se pienempi lapsi. On ratsastanut viimeiset kaksi tuntia ilman taluttajaa. Ei ole voinut lakata hymyilemästä. Sen ratsastuksenopettaja, joka on maailman epäpedagogisin ihminen, on sanonut sille ”Ensiluokkaista!”. Se opettaja ei ole näinä kahtena vuotena sanonut kertaakaan, että nyt pitäisi jo osata itse. Että nyt nämä kaikki muut osaavat jo ohjata pohkeilla. Kaikki muut nostavat jo ravin itse. Osaavat pysäyttää hevosen itse. Kenelläkään muulla ei ole enää tässä taluttajaa. Että muut jo siirtyivät toisiin ryhmiin. Että kenelläkään ei ole mennyt kahta vuotta. Ei. Se on kerta toisensa jälkeen sanonut, että ei ole kiire. Että se tulee sitten kun on tullakseen, hän tietää. Että kaikki ovat juuri sellaisia kuin ovat.

Ja taitaa olla myös niin, että se ratsastuksenopettaja on pisimpään pienen lapsen elämässä yhtäjaksoisesti mukana ollut opettava tai hoitava aikuinen. Päiväkodista saakka, jo viisi vuotta, ovat aikuiset vaihtuneet tiheimmillään parin kuukauden välein. Eikä lapsi, joka tarvitsee pysyviä turvallisia aikuissuhteita, saa niitä vieläkään. Esikoulun opettaja vaihtui ekaluokan opettajaan, joka vaihtui sairaalakoulun opettajaan, jonka piti vaihtua takaisin siihen ekaluokan ihanaan, mutta vaihtuukin johonkin toiseen, joka voi olla ihana, mutta on yhtä kaikki jälleen kerran uusi. Ja hei, by the way, kaikki oppilaat ja avustajatkin vaihtuvat. Onnea matkaan taas syksyllä lapsi pieni.

Vien seuraavalle ratsastustunnille sille opettajalle pullon samppanjaa. Kirjoitan siihen, että ”Ihan vaan siksi, että olet juuri sellainen kuin olet. Ja olet. Etkä vaihdu. Kiitos.”

Kettupuuhkabloggaaja

Tiesittekö, että on ihmisiä, jotka ottavat kuvia itsestään erilaisissa vaatteissa. Muka rennosti, kadulla, kettupuuhka niskassa ja harmaa kashmirvillatakki sen alla. Housut varmaankin pellavaa. Muistavat minkämerkkinen oli heidän ensimmäinen luomivärinsä; kertovat, että siitä se kaikki alkoi. Vertailevat erilaisia tuotteita – siis kauneudenhoitotuotteita – ja kertovat mikä voide levittyy parhaiten: se on valitettavasti se kallein. Häshtäg mullaontosivaikeaakuneimeinaalöytyäsopivaa häshtäg meikkivoidetta. Ja heillä on kaksikymmentäkaksituhatta seuraajaa. Ei siis kadulla kirjaimellisesti perässä, vaan blogilla. Varmaan oikeasti tosi stressaavaa. Entä jos seuraavaa postausta varten ei ole millään löytynyt sitä uutta luomiväriä? Tai jos se onkin löytynyt, mutta se väri ei sovi OL-LEN-KAAN! Entä jos joku kettutyttö (tai kananainen) on jättänyt ilkeän kommentin blogiin ja itkettää. Mutta sitten voi tietysti antaa haastattelun isoon lehteen, että jatkaa bloggaamista näistä vaikeuksista huolimatta koska on sen velkaa faneilleen. Ja se iso lehti on, että “Tää varmasti kiinnostaa meidän lukijoita”.

Ai arvasiko joku, että olen käynyt taas kampaajalla? Unohdin ottaa oman pokkarin mukaan. Piti lukea tarjolla olevia lehtiä.

Nykyajan muotibloggarit ovat tietysti vähän kuin naispuolisia 1800-luvun ranskalaisia flâneur’eja: tyylitietoisia katuja kulkevia esiintyilijöitä, jotka elävät katseista ja ihailusta. Vaikka heistä tuntuu puuttuvan se syvyys, jota flaneeraajissa ihailtiin. Charles Baudelaire runoilee heidät maailman rakastajiksi, tarkkakatseisiksi ja avarasydämisiksi kaupunkien arjen kultaajiksi.

Minä taidan olla markettibloggaaja. Tänään ei tullut otettua selfietä siellä hevihyllyköllä kun kurkotin fenkolia ylähyllyltä ja samalla tönäisin viereisen vanhemman naisen melkein kumoon. Sen naisen mies seisoi kauempana, ostoskärryjen tukena. Katsoin ympärilleni, kuten jokainen kunnon markettiflaneeraaja, ja huomasin, että joka puolella parveili vanhempia naisia jotka hakivat hyllyistä tavaraa ja veivät kärryihin, joiden tukena seisoi mies. Seisoi, piti kiinni ja katsoi tyhjyyteen. Hymisi naiselle, joka mietti ääneen tarjotaanko lammasta ja sitruunariisiä ensimmäisenä vai toisena pääsiäispäivänä.

Sukupolvi-ilmiö, mietin.

Koska toinen vaihtoehto olisi, että marketin ostoskärryillä olisi oma todella voimakas tahtonsa (ehkä ne olisi tehty jossakin etelän tehtaassa ja sitten hylätty varastoon, josta ne olisi adoptoitu pohjoisen markettiin, mutta ne olisivat ehtineet kasvattaa kolmenkymmenenneljän hevosvoiman päättäväisyyden pärjätä aina itse ja yksin, ilman että kukaan ohjaa mihinkään suuntaan). Että ellei niistä pitelisi kiinni ihmislajin fyysisesti usein voimakkaamman sukupuolen edustaja, ne oikeasti lähtisivät lipettiin. Karkaisivat käytäviä pitkin kohti automaattisia ulko-ovia, salaatit ja spagetit selässään.

Elleivät kärryt todella olleet vaarassa karata, kyseessä oli pakko olla sukupolvi-ilmiö. Marketissa olevat nuoret aikuiset näyttivät luottavan siihen, että kärryt pärjäävät yksikin, tai niiden kanssa pärjää yksinkin, tai naisenakin. Nuoret aikuiset miehet eivät katsoneet tyhjyyteen vaan vertailivat mozzarellajuustojen alkuperämaita ja puristelivat paketin läpi optimaalista pehmeyttä. Kävivät läpi itse tekemäänsä ostoslistaa. Vanhemmat miehet olivat kärrystatisteja. Mukana ostoksilla koska nainen pyysi. Näyttivät siltä, etteivät oikein tienneet itsekään miksi.

Minulla oli päälläni likaiset Adi Dasslerin collegehousut, säähän nähden liian kuuma talvitakki ja pakkaskelin kengät. Kengissä ei ollut sukkia koska en ollut jaksanut ja paljaat jalat kompensoivat hyvin pakkaskenkiä. Mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kasvoilla eilisen meikit, ripsiväri jo ajat sitten luovuttaneena ja poskille harmaaksi varjoksi siirtyneenä. Lehtihyllyllä tapasin toistamiseen kettupuuhkabloggaajan ja sanoin melkein ääneen:

”Minusta on valtavan ihanaa, että saat olla huoleton.”

Minä olen joskus onnellinen, mutten koskaan huoleton. Huolettomuus, se ettei ole huolia, on onnekasta, muttei välttämättä onnellista. Autuaita ovat huolettomat ja onnelliset. Gaussin käyrän mukaan heitäkin täytyy olla. Todennäköisesti heistä kaikki seuraavat kettupuuhkabloggaajaa. Koska luoja tietää, että minä – hyvin huolellistettu ja todella vähän huoliteltu – en jaksa ymmärtää.

PS – Jos minä kirjoittaisin blogia, jolla olisi kaksikymmentäkaksituhatta seuraajaa niin voisin kertoa vaikka sellaisia asioita kuin mitä tapahtuu kun ihminen ei ymmärrä pohtia itseään suhteessa muihin olentoihin, muuhun elämään. Voi käydä vaikka niin, että ihminen näkee kun kanahaukka iskee kyyhkyn. Hän juoksee säikyttämään kanahaukan pois kyyhkyn päältä, palaa kauemmas ja katsoo kun kanahaukka iskee taas. Juoksee taas paikalle ja hätyyttää haukan pois. Sama toistuu vielä kerran. Sitten kanahaukka ei enää palaa ja maassa makaa vielä elävä, mutta henkihieverissä kolmen iskun jäljiltä verta valuva kyyhky. Sitten se ihminen soittaa minun puolisolleni ja kysyy miten kyyhkyä voi hoitaa.

”Ei mitenkään. Olisit antanut sen kanahaukan saada ruokansa. Kyyhky olisi päässyt paljon vähemmällä tuskalla.”

Mutta näillä jutuilla saa kaksikymmentä seuraajaa. Olkaa hyvät, tiedätte ainakin mitä tehdä jos näette, että haukka iskee pienemmän linnun.