Month: May 2015

Paska todistus

Etupihalla tarkenee avovarpain. Salviat ja kurpitsat uskaltautuivat jo penkkiin. Tuomipihlaja kukkii kuten aina, säntillisesti koulujen päättäjäisten aikaan. Pienemmältä lapselta kysytään odottaako hän jo todistusten jakoa ja kesälomaa. Lapsi ei tiedä mitä todistusten jako tarkoittaa. Isompi lapsi kyllä hehkuttaa kesäloman alkua, mutta pienempi lapsi ei edes tunnista nivelkohtaa. Hän kysyy mitä kesäloma tarkoittaa. Hänen täytyy jatkaa vielä osastolla joka päivä. Juhannukseen asti. Todistuksen hän saa postissa, koska sairaalakoulun osaston väki ei ole töissä lauantaisin.

Minä odotin, että pienemmän lapsen ensimmäinen kouluvuosi sisältäisi kaikki ne juhlat ja kohokohdat mihin minäkin kasvoin. Pala kurkussa yritän ajatella, että lapsi ei itse osaa odottaa niitä. Ne ovat minun päässäni. Että kaikki hyvin, ei hätää. Pikkujuttuja.

Sairaalakoulun opettaja ei saa lahjaa. Olemme tavanneet hänet neljän kuukauden aikana yhden ainoan kerran. En muista hänen nimeään. En tiedä miksi lapsen pitää jatkaa vielä osastolla juhannukseen asti. Todennäköisesti siksi, että jaksoa ei voi keskeyttää byrokraattisista syistä. Henkilökunnalla on oltava töitä, eli lapsia, juhannukseen asti. Uusi omahoitaja toteaa puhelimessa, että kesäpäivinä harjoitellaan toisten lasten kanssa olemista. En jaksa todeta hänelle, että muistatteko: olette itse toistamiseen sanoneet että tämän lapsen kohdalla se on ainoita asioita missä ei ole yhtä ainutta ongelmaa. Niin että miksi se olikaan, että hänen pitää jatkaa?

Mutta en jaksa. Loppu häämöttää. Ja taas uusi alku syksyllä. Uusi opettaja, oma vanha koulu, uudet luokkakaverit, uusi avustaja. Ja vaikka historia ei antaisi luottaa enää yhtään mihinkään hyvään, nousee jostakin silti aivan perusteeton toivo siihen, että toinen kouluvuosi sujuu paremmin. Lapsi kasvaa silmissä.

”Ne kysyy koko ajan, että miksi kiukuttaa, miksi, miksi, miksi, MIKSI. Ne sanoo, että kerro, että täytyy kertoa, aina pitää kertoa, kertoa, kertoa. En mä halua! Ei voi olla pakko”
”Etkä sä taida tietääkään aina miksi”
”En niin… Ota mut sun tissien päälle taas syliin. Välitäksää musta oikeasti”
”Ihan oikeasti. Vaikket koskaan tietäisi vastausta yhteenkään ’miksi’-kysymykseen. Silloin se kysymys on tyhmä, et sinä”
”Onko näissä maitoa?”
[jaettua räkänaurua]

”Achievements are produced by measuring them” kirjoitin viime viikolla muistiin konferenssissa. Se mitä päätetään arvioida määrittää sen mitä pidetään saavutuksena. Kun lukee tämä mielessä koulutodistuksen arviointikohteita, tulee kumma olo:

Noudatat ohjeita ja sääntöjä, Tulet toimeen toisten kanssa, Annat toisille työrauhan, Pystyt itsenäiseen työskentelyyn, Olet aktiivinen opetustilanteissa, Pyrit suorittamaan annetut tehtävät loppuun, Huolehdit kotitehtävistäsi, Huolehdit tavaroistasi.

Koululaisen saavutuksia ovat mukautuminen, tunnollisuus ja annettujen tehtävien suorittaminen. Näitä arvioidaan, eli nämä tehdään saavutuksiksi. Se mitä ei arvioida, ei voi olla lapsen saavutus. ”Koulussa opitaan elämää varten”, sanotaan. Paskat opita.

Minä kirjoitan pienemmälle lapselle oman todistuksen. Äidiltä ja isältä ekaluokkalaiselle. Siinä lukee:

Olet rohkea                            Aina
Olet hauska                           Usein
Olet ilkeä                               Harvoin
Yrität parhaasi                       Usein
Olet iloinen                            Usein
Olet pidetty kaveri                 Usein
Olet tärkeä                             Aina
Olet hyvä koululainen            Aina
Olemme ylpeitä sinusta         Aina
Uskomme, että pärjäät          Aina

30.5.2015, Äiti ja isi

Kiitos myös nimettömälle leijonaemolle:
https://leijonaemojenblogi.wordpress.com/2015/05/29/kevattodistusten-aikaan/
Jos me haluamme, että koulu muuttuu, meidän täytyy alkaa käyttäytyä ikään kuin se olisi muuttunut jo. Minä korvaan koulutodistuksen vastatodistuksella.

Advertisements

Akateemiset ritariturnajaiset

Alecia Youngblood Jackson puhuu ’refrain’ käsitteestä mustassa kesämekossa. Joku takanani istuva on juuri avannut pullollisen omenaviinietikkaa. Tai ottanut kengät jaloistaan. Edellisen kerran kun oli pakko istua aloillaan vaikka teki mieli juosta karkuun nurkan taakse oksentamaan oli bussissa, matkalla hotellille ritariturnajaisten jälkeen. Olin seitsemän ja turnajaisissa Gran Canarian saarella oli bussilasteittain Aurinkomatkailevia suomalaisia. Joku oli ehkä sitä mieltä, että pimeässä jalkahiki ei haise.

Ihana änkyttävä itärannikon Chris osuu naulan kantaan sen jälkeen kun ei saa sanottua omaa nimeään isolle professorille illallispöydässä: ”These things are like being in highschool all over again. There’s hierarchies and it all depends on who you know and hang out with. The difference is now you realise that it’s not that serious really” Chris on kauppatavaraa, hän on nuori ja komea – änkytyskin lisää Stephen Hawkinsmaista kiehtovuutta – ja hyvästä yliopistosta. Kuka tahansa big shot professori haluaisi, että Chris istuisi hänen seurueessaan. Ja Chrisille on etua siitä, että hän istuu bigshotproffan seurueessa. Markkinat ovat nelijakoiset:

  1. Nuori tutkija, yleensä jatko-opiskelija, joka ei tunne juuri ketään ja juuri kukaan ei tunne häntä. Ei minkään arvoinen. Lähtee illan viimeisen session jälkeen hotellille ja odottaa turhaan sitä luvattua tekstiviestiä, jossa selviäisi illallisen jatkopaikka.
  2. Väitellyt, mutta vielä juniori tutkija, joka tuntee melkein kaikki, mutta juuri kukaan ei tunne häntä. Paitsi se yks jatko-opiskelija, joka erehtyy luulemaan, että pääsee piireihin hänen kauttaan. Ei juuri minkään arvoinen kenellekään muulle. Siteeraa hotshotproffia voidakseen sanoa siteeraavansa heitä. Ehdottaa illallispaikkaa kun kysytään, mutta kukaan ei valitse sitä.
  3. Vakiintunut tutkija, joka tuntee ihan kaikki ja joka tunnetaan jo siinä määrin, että hänen esitystään saapuu kuuntelemaan enemmän kuin kolme ihmistä. Arvokas keräilykohde hotshotproffalle jos hän jaksaa parveilla tämän ympärillä ja hakeutua ihaillen eturiviin kuuntelemaan jälleen uutta Deleuze-jumalanpalvelusta. Hyvänä opetuslapsena hän pääsee mukaan journaalien teemanumeroihin ja konferenssien symposiumeihin.
  4. Hotshotproffa, jonka kaikki tuntevat, mutta jonka ei tarvitse tuntea kaikkia. Tuolit loppuvat aina kesken kun seurakunta kokoontuu kuulemaan hänen sanaansa. Mutta hän lukee saman paperin kahdesti, joskus kolmesti ja todellisuudessa pelkää, että hänen suosionsa on hiipumassa. Mitä enemmän hän kerää ympärilleen nuorempia tutkijoita, sitä varmemmin hän pysyy saarnatuolissaan vielä seuraavanakin vuonna.

Sitten kun on vakiintunut tutkija ja on juuri siinä kynnyksellä, että hotshotproffat viitsisivät irrottautua toistensa kainaloista ja tulla kuuntelemaan paperiasi, universumi tekee intervention. Esitys sijoitetaan väärään ryhmään, sivurakennukseen, kylmään ja ankeaan huoneeseen, jonne ei koskaan saavu edes session puheenjohtajaa. Siinä meni mahdollisuutesi. Joudut istumaan yhä uusia postjumalanpalveluksia ja yrittämään seuraavana vuonna uudelleen.

Unless.

Paitsi jos on tapahtunut ihme. Jos joku hotshotproffa on oikeasti lukenut julkaisusi, ehkä useita, ja pyytää lounaalle. Tai jos kaksi hotshotproffaa on oikeasti lukenut julkaisujasi, tai kolme – laitetaan neljä. Ja lopulta täytyy todeta, että on lupautunut jo niin moneen teemanumeroon, kirjaan ja symposiumiin, että hyvät arvoisat professorit, astukaa rinkiin ja taistelkaa keskenänne. Kuka onnistuu niskalenkittämään toiset jollakin täysin uudella käsitteellä joka siirtää meidät Gilles-seurakunnasta eteenpäin. Voittaja saa jakamattoman ihailuni seuraavaksi vuodeksi. Voin myös hakea green tea lattea, arvioida papereita, kirjoittaa rahoitushakemuksia. Mutta vaadin saada päästä VIP-illalliselle.

Huomenna alkaa puolentoista vuorokauden laskeutuminen kotiin ja alas tältä pumpulipilveltä, joka on ollut hyperimelä ja tahmea ja täydellisen irti mistään todellisesta, mutta yhtä kaikki parasta pitkään aikaan. Minä en kellukaan pelastusveneessä, meitä onkin risteilylaivallinen ja siellä soittaa bändi, eikä se olkaan humppatrio vaan big band.

Kotona on tapettu joutsen ja otettu hoitoon harakka.

Jack Black ja Buck Naked Underwear

22h matkustuksen jälkeen täytyy vielä jakaa shuttle-kyyti kentältä keskustaan. Viereen sattuu valitettavan puhelias, mutta jalat letkuksi muuttavan komea brittimies turbaanissa. Shuttle seisoo ja odottaa matkustajia iäisyyden. Katson ikkunasta tien toisella puolella ihmistensä kanssa odottavaa villakoiraa ja toivon, ettei mies puhu minulle. Unohtui ostaa purkkaa, hampaat on pesty vuorokausi sitten ja suussa maistuu siltä, etten haluaisi aukaista sitä kenenkään läsnä ollessa. Mutta tietysti hän puhuu. Täydellistä eliittikouluenglantia. Smart mutta casual -puvussaan ja kiiltävissä nahkakengissään. Hän on Birminghamista. Minä yritän puhua sillätavallasisäänhengittäen ja vaikutan idiootilta.

Konferenssiin olen menossa, kyllä. Hän tarkentaa, että enhän vain sattuisi tarkoittamaan NHL:n Western Conferencea. Ei, en tietenkään. Ihan akateeminen on tilaisuus. Vaikka hän kyllä kuulostaa epäuskoiselta kun kerron, että olen töissä yliopistossa. Pieni lapsen näköinen nuhjuinen ja vaikeasti puhuva nainen. Kaupungissa on alkamassa myös toinen konferenssi: Marihuana Bussiness Conference & Expo. Saatan näyttää, että olen ennemminkin menossa sinne.

Hotellissa on 38 kerrosta ja 39. kerroksen penthouse. Saan nurkkahuoneen penthousen alapuolelta. Panoraamanäkymät ökykeskustaan, Michiganjärvelle ja Chicagojoelle. Ei jää vaihtoehtoja. Istun divaanisohvalle, katson pimenevää kaupunkia ja tilaan huonepalvelusta illallisen. Sillä tavalla niin kuin tehdään elokuvissa. Oveen koputtaa hetken päästä Morgan Freeman -tyylinen ja ääninen mies: ”Room service” Avaan oven yrittäen näyttää siltä, että tilaan aina illallisen huoneeseeni kun yövyn neljän tähden hotellissa 38. kerroksen nurkkahuoneessa. Morgan ’Room service’ Freeman tuo tarjottimella illallisen sängylleni. Kohtalaisen tylsä Ceasar-salaatti maksaa viisitoista dollaria, mutta kokemus on sen väärti.

Ruoskintalaihdutuskuuri on todellisessa testissä heti ensimmäisestä aamusta. Vohveliaamiaisen sijasta tilaan kulmakahvilasta PowerFlat’in avokadolla ja pinaatilla. Soijalatte höyryää vasemmassa kädessä, tietysti take-away-mukissa kun ylitän Chicagojoen coolisti luurit korvilla. Onnistun näyttämään chicagolaiselta ehkä kolme minuuttia. Sitten lonkka luovuttaa ja joudun ontumaan. Ruumiillinen heikkous ei sovi pilvenpiirtäjäkeskustaan. Näytän heti siltä, että keräisin lattekuppi kädessä rahaa lonkkaleikkaukseen koska minulla ei olisi ollut varaa hankkia vakuutusta.

Seven Elevenissä ostan jättipussillisen karkkia, kaiken kahtena. Aamuteeveen jokaisella mainostauolla Cheryl on kertonut kuinka hänen elämäänsä hallitsi ahmiminen ja bulimia. Ja kuinka hän pääsi erityisen, vain 49,99 USD maksavan ohjelman avulla eroon ongelmastaan. ”For the kids” sanon kassalla, mutta ketään ei kiinnosta. Linkutan rannalle, joka on autio. Vielä eilen Chicagossa oli +26C helle. Tänään on niin kylmää, että kuulemma vastaavaa toukokuun säätä saa hakea kahdeksankymmenen vuoden takaa.

Seuraavaksi siirryn kahdellatoista dollarilla kolmen tunnin ajomatkan osavaltiota vähän keskemmäksi. Odotusaulassa käy selväksi, että Buck Naked Underwear ja tacot ovat nyt joku juttu. Kuvittelen Jack Blackin seitinohuissa alkkareissa, sulaa cheddarjuustoa rinnuksilla. Ja tietysti asiaan kuuluvat myös espanja ja ESPN, kestohitit. En selvästikään kuulu Greyhoundin avainasiakaskuntaan. En erota edes NFL:ää NHL:sta. Yksin matkaaminen alkaa ottaa päästä.

Ensi keväänä todennäköisesti Washington DC. Kuka lähtee mukaan?

Jehova Almighty

Tiedättehän sen Jim Carrey leffan, Bruce Almighty. Siinä Jim ajaa autolla ja pyytää jumalalta jotakin merkkiä jos tämä on olemassa:

Tässä on minun merkkivalosarjani huomenna aamuyöllä alkavalle matkalle:

  1. Matkustuskaveri joutuu perumaan (3vk matkaan)
  2. Lapsi piilottaa luottokortin, jonka joutuu uusimaan (2vk matkaan)
  3. Lakko uhkaa perua lennot juuri matkustuspäiviltä (1vk matkaan)
  4. Leikatun lonkan vaurioitunut labrum kipeytyy yhtäkkiä niin pahasti, että jalka pitää taas nostaa käsillä perässä kun istuu autoon (2vrk matkaan)
  5. Vain vuoden vanhan puhelimen akku alkaa yhtäkkiä tyhjetä tunnissa ja kuumentua (20h matkaan)
  6. Forexin edessä seisoo jehovan todistajia ja pitelee lehteä, jossa lukee ”Loppu on lähellä” (14h matkaan)

Ystävät. On mahdollista, että joku korkeampi voima universumissa yrittää kertoa minulle jotakin. Jos huomenna iltapäivästä kuulette, että Boeing 737 on syöksynyt Atlanttiin, voitte vapaasti harkita liittyvänne johonkin uskontokuntaan. Ehkä varmuuden vuoksi kaikkiin niistä, koska ei ole hajuakaan kenen korkeampi voima näitä viestejä tahkoaa. Jehovantodistajat toki asettivat kirsikan kakun päälle. Ehkä siinä voisi olla varma veikkaus. Minä astelin sata dollaria taskussani röyhkeästi ohi. Katsotaan kuka nauraa viimeisenä.

Puutiaisaivokuumerokotteen kourissa taisteleva perhe

Se taisi johtua aiemmin sillä viikolla otetuista puutiaisaivokuumerokotuksista. Kaikkien perheenjäsenten sisällä kiehui ja raivosi taistelu: aluminiumhydroksidiin adsorboituja inaktivoituja TBE -viruksia riehui ympäriinsä ja jokaisen keho oli hälytystilassa. Sinä lauantaiaamuna piti lähteä mökille. Aikaisin. Lapset eivät halunneet lähteä mihinkään. Korjaan: ”MIHINKÄÄN!” Kenelläkään ei ollut minkäänlaista sietokykyä yhtään mihinkään ylimääräiseen, sillä kaikki resurssit menivät vastustuskyvyn kehittämiseen aivokuumetta vastaan. Lapsilla rokote näytti toimivan niin, että he vastustivat lähtöä sinne missä punkkeja liikkuu eniten, eli mökille. Ja tekivät sen varsin raivokkaasti. Puoliso suuressa viisaudessaan päätti, että jos lapset halusivat olla kotona tekemättä mitään niin saisivat mitä pyytäisivät. Hän nosti molempien pyörät sisälle, takavarikoi kännykät ja isomman lapsen tietokoneen sekä kävi poistamassa trampoliinista jalat. Sen jälkeen hän ei puhunut kenellekään mitään moneen tuntiin. Imuroi vain.

Lapset reagoivat tietysti kuten kuka tahansa, jonka omaisuutta on takavarikoitu ilman ennakkovaroitusta ja karkasivat juosten ”Niin kauas kuin täältä pääsee, eikä ikinä tulla takaisin!” Kun he puolen tunnin päästä palasivat, oli eteisessä vastassa Martti Ahtisaari Crisis Management Initiative. Vaikkakin väsynyt ja niiskuttava, jälleen kerran pilalle mennyttä vapaapäivää itkevä sovittelija. Hän saattoi päänsä sisällä huutaa Kolin kansallismaiseman kalliolta ikuisuuksiin ”Olisit HELVETTI mennyt yksin sinne mökille!” Mutta yritti puhua rauhallisesti.

”Kuunnelkaa. Minä en tiedä miksi isi otti teiltä pyörät ja kännykät ja trampoliinista jalat. Voin kyllä arvailla. Mutta se on selvästi nyt suuttunut, huomaattehan. Koettakaa ymmärtää, että ihmiset suuttuvat eri tavalla ja joskus se onnistuu paremmin ja joku toinen kerta huonommin. Jos elimistö taistelee virusinvaasiota vastaan, voi tapahtua tällaista. Tästä ei kannata oppia sitä, että suuttuessa on ok ottaa toisen omaisuutta ja piilottaa se. Sillä se EI ole ok. Tässä on nyt vain yksi vaihtoehto: menkää puhumaan isille.”

CMI:n sovittelijan työtä jatkui toista tuntia. ”Mitä sinä tahdot?” kysyin yksitellen jokaiselta, samalla kun harkitsin Kolin kallionkielekkeellä hyppäisinkö vain mieluummin alas.

Puoliso: ”Kuolla”
Pienempi lapsi: ”Tappaa teidät”
Isompi lapsi: ”Muuttaa pois tästä perheestä”
”Hyvä, hienoa että te puhutte. Jatketaan”

Mökkimatka oli pitkä. Perheen kolme tulisieluista toisilleenkostajaa oli saatu aselepoon sillä hinnalla, että CMI:n neuvottelija oli uupunut. Hän etsi vegaanihaasteensa siivittämänä netistä tietoa siitä miten Suomessa kasvatetaan maitokarjaa. Parsinavettojen osalta, joita hän luki suomessa olevan eniten, luettava oli karmivaa ja surullista. Lehmän saa kasvattaa puolivuotiaasta teuraaksi lähes koko elämänsä kiinnikytkettynä. Neuvottelijan pään päällä leijaili ukkospilvi, joka oli vaarassa kastella koko Volvollisen orastavaa sovintoa. CMI:n käsikirjassa luki tässä kohden:

”Kun taistelevat osapuolet on saatu laskemaan aseensa, täytyy sovittelijan ylläpitää ja auttaa positiivisen neuvotteluilmapiirin rakentamisessa. Keinoksi käy vaikka pysähtyminen kaupassa ostamassa jäätelöt kaikille. Paitsi itselle, sillä CMI:n henkilökunta ei saa olla ylipainoista. Heidän täytyy kyetä juoksemaan karkuun lähes mistä tahansa tilanteesta, missä tahansa olosuhteissa.”

Niinpä neuvottelija kantoi kaikkien vasikan synnyttäneiden lehmien tuskan, ja haki marketin pakastimesta toivotut jäätelöt: vasikkaansa kaipaavan emän maitoon tehdyt kinuskijäätelöt. Kun kääreet oli saatu pois ja kinuski tahrasi nahkapenkkejä, kysyi neuvottelija jo muiden osalta piristyneessä ilmapiirissä raskaasti, ”Tiedättekö kuinka kauan lehmä saa hoitaa vasikkaansa?” Hän ei odottanut vastauksia.” Muutaman tunnin”. ”Jos se on luomutilan lehmä, niin ehkä muutaman päivän”. Autossa vallitsi kinuskihurma, eikä viesti selvästikään mennyt perille. Kermajäätelö oli liian hyvää. Oma napa oli liian lähellä ja täynnä kinuskitahmaa. Minä mietin isoa nisäkästä ja isoa nisäkkään poikasta, joiden molempien kokonaiseen elämään kuuluu hoitaa ja tulla hoidetuksi. Jos lehmä ja vasikka saisivat päättää, lehmä vieroittaisi vasikan läheltään vasta kahdeksan kuukauden iässä. Mutta se ei käy meille, koska se on liian tehotonta, aika täytyy lyhentää muutamaan tuntiin, korkeintaan muutamaan päivään. Maitoa täytyy saada kauppoihin nopeampaa ja enemmän. Muutenhan joku muu tekee sen. Ja ehkä halvemmalla.

Kuka perustaisi lypsytilan, joka toimisi meille ruokaa tuottavia eläimiä kunnioittaen? Minä maksaisin maitolitrasta vaikka viisi euroa, vaikka kymmenen. Jokainen riisipuuro ja maitokahvi maistuisi takuulla myös paremmalta.

Mökkiranta oli täynnä liroja ja suokukkoja. Neuvottelija lepäsi lauteilla ja tyhjensi päätään. Hän oli luvannut iltasaduksi leikkiä pienemmän lapsen kanssa kahdella pehmokoiralla, Tassulla ja Villipennulla. Leikissä hän esittäisi, kuten aina, Villipentua ja pienempi lapsi Tassua.

Villipentu: ”Hei Tassu, haistan että jossakin on kukko, voidaanko mennä syömään se?”
Tassu: ”EIKÄ! [naurua] Se on naapurin kukko!”
Villipentu: ”Ei se haittaa, mennään vaivihkaa.”
Tassu: ”Ei, ei, ei, ota tästä perunaa”
Villipentu: ”Ei, kun haluan syödä lihaa, menen haukkaamaan palan lampaan pyllystä”
Tassu: ”Ei hyvänen aika, et voi! Et saa! Ota vihanneksia!”
Villipentu: ”Mutta minä HALUAN lihaa, minä RAKASTAN lihaa, anna minä menen syömään vaikka aivan pienen possun”
Tassu: ”Minulle tulisi tosi paha mieli. En halua, että eläimiä syödään. Ota perunaa mieluummin, joohan”
Villipentu [surullisena]: ”Huokaus… pidän niiiiiin paljon lihasta, että tahtoisin vain vähän jotakin, vaikka kukon toisen jalan. Eihän se kahta tarvitse. Saisinko?”
Tassu: ”Ei, älä. Odota… Minulla on jääkaapissa palanen possun lihaa…”
Villipentu: ”Niinkö!?”
Tassu: ”Niin. Se on ollut siellä vuosikausia. Se oli villipossu, joka eli villinä ja eräänä päivänä taisteli hirven kanssa ja kuoli. Eli sitä ei ole kukaan tappanut. Ja sitten ihminen vain löysi sen lihat ja laittoi tuonne jääkaappiin. Minä en ostanut sitä.”

CMI-Animalia-agentti hurraa ääneen, uusi agentti on löytynyt. Lapsi osaa ratkaista vaikean tilanteen, jossa hänen esittämänsä koiran paras kaveri tahtoo oikein kovasti jotain, jota hän itse ei hyväksy eikä halua. Hän myöntyy, mutta niin, että ratkaisussa on otettu huomioon kaikki pyyntöön liittyvät epäkohdat: possua ei ole kasvatettu, sitä ei ole tapettu ruoaksi, se on kuollut taistelussa hirven kanssa, ihminen on astunut kuvaan vasta kun possu on jo kuollut, rahakaan ei ole vaihtanut omistajaa. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Sunnuntai nousee aurinkoisena jaloilleen. Autiolla kylmällä hiekkarannalla juoksee ja kaivaa ja kiikaroi ja kuvailee koko taisteleva perhe.

Liian kiltti hevoseksi

Kampaajalla käynnistä oli taas se hyöty, että tiedän nyt mitä on laskeutumassa ensi syksyllä ja talvikaudeksi catwalkeilta vaatekomeroihin. Rinnat paljastavat paidat. Sellaiset, joissa etuosa on ohutta läpikuultavaa pitsiä tai jotakin harson tyylistä täysin läpinäkyvää kangasta. Mutta ei se minua hätkäytä. Olen aloittanut, vaikkakin tietämättäni, laskeutumisen tähän tyyliin jo hyvissä ajoin. Riisuin kampaajalle mennessä kenkäni, koska olin ottanut eteisestä ajattelematta ne kengät, jotka jalassa pystytin takapihalla trampoliinia ja astuin kolmesti koirankakkaan. Onnittelin itseäni asian muistamisesta ajoissa ja hipsin hiustenpesupaikalle sukkasillani. Istuin tuoliin, jonka jalkaosa nousi hitaasti ylös, paljastaen oikean jalan sukassa olevan isovarpaan kokoisen reiän. Jos rintojensa paljastaminen julkisesti tuntuu puoliksikaan niin vaivaannuttavalta kuin isovarpaansa esittely samalla kun hiuksiin laitetaan syväpuhdistavaa uusinta uutta niin vähän jännittää kyllä syksymuoti.

Sitä ennen yritän kuitenkin laihduttaa itseni sellaiseen muotoon, että rintani eivät tursua läpinäkyvän pitsipaidan raoista kuin tuorepasta pastakoneen suuttimesta. Leikkausta edeltäneeseen painoon on matkaa takaperin kahdeksan kiloa. Teini-iässä kuoliaaksi häpeämäni raskausarvet rinnoissa ovat taas alkaneet näkyä. Pienempi lapsi huomasi ne saunassa ja veti omat johtopäätöksensä ”Oletteko te isin kanssa tapelleet?”. Huomaan asettaneeni itselleni myös vegaanihaasteen juhannukseen saakka. Olen ihan selvästi sitä mieltä, että elämästäni puuttuu haasteita. Vegaanihaastetta on modifioitu omien kanojen munien ja itse pyydetyn kalan osalta. Vaikka juuri nyt syön vain hapankorppuja ja ruoskin itseäni joka toinen tunti, yritän juosta pari kilometriä päivässä ja hyppiä trampoliinilla yöllä, etteivät naapurit näe.

Minä opettelen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana sitä miten olla vähemmän kiltti – näköjään myös itselleni. Opettelen sitä kuinka uskaltaa sanoa ja tahtoa asioita ja suuttua. Vaikka tuskin opin. Olen yhden ainoan kerran suuttunut ihmiselle tämän läsnä ollessa ja niin että kyseinen ihminen on myös huomannut sen. Se oli tietysti anoppi. Olimme kaikki mökillä. Olin ilmoittanut, että meille on tulossa toinen koira, koiratarhalta Espanjasta. Minut istutettiin pöydän ääreen kuuntelemaan saarnaa kuin pahainen kakara. Minua moitittiin vastuuttomaksi, eläimistä piittaamattomaksi ja syyllistettiin siitä kuinka jo olemassa oleva koira on niin kovasti vaivaksi heille, että oli kohtuutonta hankkia vielä toinenkin. Kiltteydessäni olin miltei kannellut kolmikymmenkiloista isoa koiraa ympäriinsä, ettei se herättäisi ketään liian aikaisin, imuroinut karvat ja pitänyt huolta, ettei koirasta varmasti ole vaivaa.

Ja siinä istuin, aikuinen ihminen, en edes anoppini lapsi, ja kuuntelin puhuttelua. Kunnes nousin ylös ja totesin, että tähän kaikkeen on helppo ratkaisu, minua ei tarvitse koirineni enää sietää. Lapsia saa tavata, mutta minä pysyn mielelläni tästedes poissa kuvioista; että kiitos ja hyvästi. Nappasin lapset ja isomman koiran mukaani, pyysin puolisoa pakkaamaan ennen aikojaan ja tulemaan perässä autoon. Me lähtisimme kotiin kesken pääsiäisloman. Ja niin tehtiin. Puoliso puhkui intoa ”Sä KERRANKIN pistit sille vastaan!” Niin pistin. Ja olen vieläkin aika ylpeä siitä.

Mutta sen jälkeen olen taas osannut laittaa kampoihin vain itselleni. Isompi lapsi on kuin minä. Tai kuin tallin Ellu-hevonen, joka on liian kiltti hevoseksi. Sitä ajetaan takaa, purraan ja potkitaan laitumella eikä se puolustaudu. Se oli taas täynnä arpia kun harjasin sitä. Se oli annettu edelliseltäkin tallilta eteenpäin koska jäi toisten jalkoihin. Ratsuna se on kultainen ja kiltti ja tarmokas. Mutta se on liian kiltti hevoseksi.

Kuulin kuinka isompi lapsi soittaa ystävänsä läpi:

”Voiksä alkaa mua? Ai et. Okei moi.”
”Hei, voiksä alkaa? Okei, moi.”
”Hei, voiksä alkaa mua? Aha, okei, moi.”

Joka puhelun jälkeen minun sydämeeni sattuu vähän enemmän. Isompi lapsi toteaa, ettei juuri kukaan enää nykyään ala häntä. Sitten hän miettii itsekseen mitä kesälomasta mahtaa tulla ilman kavereita.

Piirsin päässäni tallin pohjapiirrosta takapihalle ja kuvittelin että voisin hankkia omakotitalolähiöön suomenhevosen ilman että kukaan huomaa. Jos patsastelisin pihalla läpinäkyvä paita päälläni, ehkä naapurit jättäisivät huomiotta ruohoa hamuavan liinakon ja saisimme Ellun ja isomman lapsen kanssa olla kolmistaan niin kilttejä kuin haluaisimme eikä kukaan lähettäisi meitä makkaratehtaalle. Kesä kolmistaan, vain me kiltit.

Kiittämätön hortensiaäiti

Viime vuonna äitienpäivänä löysin metsästä pienen metsäjäniksen poikasen. Pienempi koira oli ajanut sen haukkumalla ojaan ja nostin litimärän kämmenenkokoisen jäniksen syliini. Sen silmät olivat niin valtavat ja tummat, että niistä heijastui koko taivas. Istuin yksin metsässä puoli tuntia, lämmitin poikasta kuivemmaksi ja itkin. Väsymystä ja pettymystä ja varmaan myös sitä, etten ollut kymmenen kiloa hoikempi ja vähän vielä kauniimpi. Sitten jätin pienen värisevän suurisilmäisen poikasen sopivaan kannonkoloon äitijäniksen löydettäväksi.

Jos on rengastajan puoliso, sattuu äitienpäivä usein parhaimpaan (pahimpaan, miten sen nyt ottaa) aikaan. Kaikki muutkin ovat juuri silloin äitejä. Ja lintuäidit ovat kiehtovia. Ne eivät vertaile itseään Bauhausin äitienpäiväkukkajonossa toisiin äiteihin ja totea pala kurkussa, että näyttävät väsyneiltä vanhoilta haahkoilta. Niille ei tule yhtäkkiä kaipuu karkuun pesästänsä; ne eivät kaavaile perustavansa adoptoi äiti -konseptin pop-up kauppaa, josta perheet saisivat käydä hakemassa uuden äidin. Sellaiset reippaat ja hauskat perheet voisivat tulla pop-up äitikauppaan ja valita mukaansa jonkun likaisissa adidas-collegeissa kyyhöttävän kiiltäväsilmäisen, vähän pullean, mutta oikein käsiteltynä aivan mukavan äidin.

Jos on käytännöllisen rengastajan puoliso, saa äitienpäivälahjaksi lähteä mukaan rengastamaan valkoselkätikan poikasia. Kaksi äitiä yhdellä iskulla. Sitä ennen herätään äitienpäivän aamuna aikaisin, siivotaan ja pakataan ja siirrytään mökiltä yhden arosuohaukan pesän kautta appivanhempien mökille.

Pienempi lapsi erehtyy aamulla huutamaan ”Sä ajattelet vaan itseäs!” ja saa aivan kohtuuttoman ja suhteettoman saarnan siitä kuinka kaikista päivistä se, jolloin pitäisi saada – sen päivän hengen mukaisesti – ajatella vain itseään, päätyy olemaan se päivä, jolloin tekee kaiken niin kuin muut haluavat. Suuri teatteri, jonka alkunäytöstä on väännetty kouluissa ja päiväkodeissa jo koko edellinen viikko. Norsukortin kultatusseilut on jäljestä päätellen tehnyt opettaja tai avustaja, lapsi tuli perjantaina kotiin kultatussia naamassaan. Autenttisemmassa äitienpäiväkortissa onnitteluteksti lukisi lapsen otsassa.

Kaikille muille äideille, omallensa ja isoäideilleen sekä puolison vastaaville, täytyy hankkia vähintäänkin Bauhaushortensia ja koordinoida vierailut. Kahden luona on leivottava kakku. Lapset eivät kestä yhtäkkistä vierailusumaa ja protestoivat vaihtamalla puhtaat sukat vaivihkaa niihin, joissa on varpaidenmentävät reiät kärjissä. Kaikilla on veressään liikaa sokeria ja takanaan raskas viikko. Kukaan ei halua koiria juuri siivottuun taloonsa ja niiden päivä kuluu auton takaosassa. Ja kaikilla isillä on syyllinen olo siitä, että eivät ole tehneet tarpeeksi. Heidän syyllisyyttään pitää vielä muistaa helpottaa toistelemalla valkeasti valehdellen, että ei se mitään, juuri tällaisen päivän halusinkin.

Antakaa äitien olla rauhassa, heissä ei ole mitään erityistä juhlittavaa. Tavallisia väsyneitä ihmisiä omine ongelmineen. Herättäkää heidät aamulla, antakaa käteen eväskori ja autonavaimet. Ojentakaa toiseen käteen koirat hihnoissa ja sanokaa: ”Nähdään illalla!” Minä ajaisin rantaan. Sille rannalle, jolla ei juuri koskaan ole ketään eikä mitään muuta kuin hiekkaa, kilometrejä kumpaankin suuntaan. Ja meri. Päästäisin koirat irti ja katsoisin kun ne juoksevat. Kaivaisin eväskorista kahvia ja croissanteja ja katsoisin kahta onnellista koiraa. Ehkä kirjoittaisin, ehkä en.

Ehkä kaataisin puremalla muutaman tervalepän ja rakentaisin niistä lautan. Lähtisin koirien kanssa Ruotsiin. Siirtolaisäidiksi puhumaan muumiruotsia ja nauramaan iloisesti joka päivä. En menisi koskaan naimisiin, mutta rakastaisin sarjatulimonogamisesti niin montaa ihanaa ihmistä peräkkäin kuin ehtisin. Perustaisin sen vohvelikahvilan ja siellä kokoontuisi joka torstai-ilta kirjallisuuspiiri. Ihmisiä, jotka lukevat. Jotka ovat hylänneet aivan kaiken lukeakseen. Jotka piikittävät suoneen kirjaimia ja vetävät sieraimiin juonipölyä. Vohvelikahvilan takahuoneessa luettaisiin yömyöhään, yhdessä. Saisi keskustella jos haluaisi, mutta saisi vain lukeakin. Jokaisella olisi nojatuoli, mummonneliöistä siskonvirkkaama peitto ja loputon määrä tolkuttoman hyvää kahvia. Kattoon ropisisi sade ja jalkoja lämmittäisi niiden päälle käpertynyt koira.

Mökillä testataan riistakameraa, joka on tarkoitus viedä pienelle nappikukkaluodolle vartioimaan merimetsojen pesintää. Viime vuonna luodolta löytyi vajaat kolmekymmentä pesää, joissa lojui yhteensä kymmeniä kuolleita poikasia. Niiden kallot oli murskattu isoilla kivillä. Joka ikisen. Hyvää äitienpäivää merimetsoäiti, tuletko mukaan lautalle, mahdut kyllä. Karataan Ruotsiin.

PS. Kirjoitettu 40 neliön mökissä kun ulkona sataa kaatamalla ja sisällä on tapeltu jo toista tuntia sloganilla “Väkivalta ratkaisee kaiken! Hyökkäykseeeeeeeen!”

Trampoliiniyllätysöverit

Universumin tasapainoelin on puhunut. Ugh. Tasapainohippuset ovat liikkuneet universumin sisäkorvan hyytelömäisessä säiliössä oikeisiin asentoihin ja oikeus ja kohtuus on tapahtunut (ei, ei liity mitenkään eiliseen luottokorttijekkuun, yhä edelleen odotan kylmässä hiessä peruuntuuko matka vai ei, mutta on tapahtunut jotakin vielä merkittävämpää).

Kasvukausi on alkanut
Aamupalapöydässä istuva puoliso nostaa katseensa lehdestä dramaattisen hitaasti.

”Tiedäthän mikä on tapahtunut”
”No?”
”Kasvukausi on alkanut. Pinaatit ja porkkanat voi kylvää.”

Taisin tanssia. Kiitin ilmoituksesta, joka on viisitoistavuotinen perinne: puoliso ilmoittaa joka vuosi kun vuorokauden keskilämpötila on noussut viiteen asteeseen. Se tapahtui tänään. Keikutin lanteita – osiksikin sahattuna ja toispuoleiseksi uudelleenluutuneena silti ihmiskehon hedelmällisyyden tyyssijaa – ja kirjoitin kauppalistaan ”viininrypäleitä”. Jotenkin sekin liittyy hedelmällisyyteen, tai johonkin. Piteleekö Botticellin venus rypäleterttua? Vai oliko se Dionysos. Varhaisrenessanssissa rypäleet ainakin symboloivat haureutta ja himokkaita ajatuksia. Sopii. Ei kun pinaattia istuttamaan illalla.

Pusukielto on päättynyt
Pienempi lapsi totesi aamulla, että aikoo päättää vuoden kestäneen pusukiellon. Liekö hyvitteli luottokorttijekkuaan, en tiedä, mutten välittänyt sillä ylenpalttisessa pusutuksessa kiherteli onnellisen oloinen rento lapsi. Ensin pusukieltoon ilmoitettiin tulevan kolmen päivän tauko. Hetken päästä tauon pituudeksi ilmoitettiin kymmenen päivää. Koulutaksiin lähtiessä ja lähtöpusua poskelleen vaatiessa lapsi ilmoitti pusukiellon tauon pituudeksi jo viisitoista miljardia päivää. Aavistelen, että tauko muuttuu taas kielloksi seuraavan konfliktin edessä, mutta ei sillä niin väliä. Aurinko paistaa, hihattomalla topilla tarkenee, pihapöydän äärelle yltää wifi ja saan sanoa omalle lapselleni, että rakastan. Niin mikä luottokorttijekku, mistä te puhutte?

Trampoliini on löytynyt
Kolme kollegaa istuvat kahvilla keskenään. Yksi päivittelee toisille kuinka hänen pitäisi saada autotallinsa siivottua, muttei tiedä minne laittaisi jättimäisen trampoliinin. Toisen kollegan lapsilla on jo hyppypaikka, toisella sekä lapsi että piha ovat liian pieniä, mutta hän muistelee ”lukeneensa jostain”, että minä saattaisin kaivata trampoliinia. Eläköön elämän julkistaminen – suosittelen melkein kaikille, muttei ihan heikkohermoisimmille kuitenkaan. Lapsille ei kerrota vielä mitään. Trampoliini haetaan ensi viikolla joku ilta kun makuuhuoneista kuuluu jo tuhinaa. Se pystytetään illalla ja jätetään löydettäväksi seuraavana päivänä. Minä saan olla sellainen äiti, joka järjestää lapsilleen superyllätyksen. En malta odottaa. Vedän varmasti trampoliiniyllätysöverit: koristelen koko trampan serpentiinillä ja ilmapalloilla ja kultahileellä ja nukun siinä koko yön, tai valvon, koska en saa unta kun jännittää niin paljon. Aamulla lapset löytävät trampoliinin ja horkasta ja innosta tärisevän äidin. Ja on mahdollista, että käy juuri niin kuin minun isälleni ja saan maistaa omaa lääkettäni kolmekymmentäneljä vuotta myöhemmin. Olin pyytänyt, että isi rakentaisi talvella minulle lumesta liukumäen. Yllätyksenä oli päiväkausia vuoroin kasattu ja jäädytetty hienoa liukumäkeä joka viimein paljastettiin eräänä aamuna neljävuotiaalle minulle. Kommentoin kuulemma ”Ai nuin pieni” ja kävelin pois.

Työsopimus on allekirjoitettu
Siinä paperissa lukee, että sopimus päättyy 31.7.2019. Siinä sanotaan, että tämä nimeltä mainittu dosentti saa jatkaa monilajisten lapsuuksien ja joustavien pedagogiikkojen tutkimista siihen asti. Se on semmoinen paperi. Sen kunniaksi lähden nyt istuttamaan pinaattia ja miettimään miten eilisestä porkkanakeiton jämästä saisi jatkettua perheelleen ruoan koska on unohtanut käydä kaupassa.

Tarviko tätä päivää olla?

Sellainen ihana päivä. Joka ei nosta verenpainetta yhtään. Siitä puuttuisivat ainakin nämä neljä asiaa, sen osaan nyt sanoa.

1)
Sellainen päivä ei alkaisi klo 0600 sillä, että pienempi lapsi herättää ilmoittamalla pissanneensa sänkynsä märäksi.

2)
Se ei jatkuisi sillä, että ison sairaalan ihmiset ehdottaisivat että osastojaksoa vieläkin vain pidennettäisiin. Sellaisena päivänä ei tarvitsisi tuntea isoa möykkyä mahassaan, jälleen kerran. Ei miettiä miten perustella se ensimmäinen vahva tunne ”Ei. Ei. Ei. Kiitos, mutta ei.” Miettiä mistä se tulee, mistä se kertoo, onko se vain turhaa vastarintaa vai onko siinä tunteessa perää. Miten tavoittaa se mikä lapselle on oikeasti hyväksi, nyt ja pitkällä aikavälillä? Psykologi sanoo ”Päätös on kokonaan teidän. Hän on teidän lapsenne ja te tiedätte aina parhaiten mikä hänelle on parasta”. Ja me tiedämme sen, että tällä hetkellä hänen elämässään eniten iloa ja onnistumisen kokemuksia tuovat kaverisuhteet. Ne ovat vähentyneet sairaalakoulun aikana huomattavasti. Sairaalakoulun luokkakaverit vaihtuvat tiuhaan – ja pienempi lapsi on aina se joka jää, aina se joka laulaa toisille ”Nyt on leikit leikitty ja lähdön aika on”. Sairaalakoulun luokkakaverit ovat levottomia ja arvaamattomia: kotona ei kuulla kivoja juttuja luokkakavereista vaan sitä montako kertaa joku taas nipisti yhtäkkiä ilman syytä. Kyllä, me sanomme ”Ei kiitos.” ja pienempi lapsi palaa takaisin omaan tuttuun kouluunsa. Ja sitten me istumme kädet ja jalat ja sormet ja varpaat ristissä ja toivomme, että hän saisi elämässään edes yhden sellaisen vuoden, ettei kaikki muuttuisi koko ajan.

3)
Sellaisena ihanana päivänä ei huomaisi, seisoessaan työpaikan kahvilan jonossa, että lompakosta puuttuu pankki-/luottokortti. Sellaisena päivänä ei säntäisi kotiin, värväisi työkavereita ja puolisoaan koluamaan joka ikistä nurkkaa. Ei kääntäisi taloaan ylösalaisin. Ei kovistelisi pienempää lasta ja vannottaisi, ettei tämä ole nähnyt korttia. Sellaisena päivänä ei kävisi näin: neljän tunnin etsimisen jälkeen soitin ja lakkautin korttini. Kysyin onko mahdollista saada uutta pikaisesti, sillä olen lähdössä kymmenen päivän päästä USAhan enkä voi lähteä ilman luottokorttia. Ei ole mahdollista nopeuttaa. Kortin tunnusluku saapuu 1-2 viikossa. Voi mennä kaksi viikkoa. Kortti ei ehkä ehdi ennen matkaa.

Sellaisena päivänä pienempi lapsi ei tulisi illansuussa näyttämään korttia, jonka oli aamulla kuulemma ”jekuksi” piilottanut minulta. Täysin ymmärtämättä tekonsa seurauksia. Uskaltamatta kertoa, koska olin ollut niin huolissani ja etsinyt korttia niin vimmatusti. Sellaisena päivänä en seisoisi keskellä keittiön lattiaa pari tuntia aiemmin lakkautettu luottokortti kädessäni, tietäen, että uusi ei ehkä saavu ennen matkalle lähtöä. Tietäen, että joudun ehkä perumaan koko matkan. Sen takia, että pienempi lapsi halusi tehdä jekun.

Matka on työmatka, minulla ei ole säästöjä. En pysty maksamaan käteisellä viikon hotellilaskua. Minulla ei ole nostaa niin paljoa käteistä, että pärjäisin koko matkan. Pärjääkö USAssa edes ilman luottokorttia? En uskalla ottaa sitä riskiä, että matkustan ilman luottokorttia. Entä jos sattuu jotakin? Työnantajalla ei ole talon korttia. Hän neuvoo hankkimaan vastaisuuden varalle toisen luottokortin. Minun tuloni eivät riitä kahteen luottokorttiin. Eikä se auta nyt. Nyt vain odotetaan saapuuko kortti ennen kuin kone lähtee. Voi Jeesus mikä jekku.

Jos kortti ei ehdi ajoissa ja matka jää tekemättä, ja se Boeing välillä Heathrow O’Hare tekee syöksylaskun Atlanttiin. Jos niin käy niin Skepsiksen ainaisjäsenyys on todellisessa vaarassa katketa.

6)
Päivä ei päättyisi myöskään siihen, että huomaa ainoisiin päälle mahtuviin farkkuihin ratkenneen ison reiän toisen pakaran alle. Pankki- ja luottokortittoman täytyisi kyetä ostamaan vielä uudet housut siltä varalta, että matkaan pääseekin.

Saatan siis lähteä kauan odottamalleni työmatkalle ja omalle pikkulomalle kymmenen päivän päästä. Tai sitten en. Jekku hei!

Pientä Volvoisuutta ilmassa

Ihmisen on hyvä tiedostaa missä asioissa hän on huono. Siis kertakaikkisen kykenemätön, taitamaton ja/tai kömpelö.

Minä esimerkiksi olen huono edustamaan. Ikinä, ketään tai mitään, oikeastaan missään. Edes itseäni. Eilen yritin käydä näyttelyn avajaisissa. Saavuin paikalle laina-autolla, joka oli vanha Toyota ja oli nykinyt ja tärissyt koko päivän, kiihtynyt aivan liian hitaasti ja kehittänyt jarrupolkimeensa omintakeisen on/off toiminnon pehmeän liukuvasti voimentuvan jarrutuksen sijaan. Se oli varmaan tosi ylpeä siitä. Tai sitten se oli vittuileva vanha auto: risteyksiin saavuttiin aina täyttä vauhtia ja pysähdyttiin niin, että takarenkaat melkein hyppäsivät ilmaan. Ärsytti. Suunnattomasti ärsytti ajaa niin huonolla ja vanhalla autolla. Siinä oli huonoutta ihmisessä, pystynokkaisuutta ja hienohelmaisuutta, pientä volvoisuutta ilmassa.

Vaikka siis hienohelmaisuudesta ei ollut kyse siinä vaiheessa kun kävelin autolta näyttelytilaan, hevosenkarvat villapuserosta törröttäen. Aulassa oli vastassa tilaisuuden avannut yliopiston rehtori, joka katsoi rinnuksiani. Niiltä löytyi varsin kookkaiden rintarauhasten lisäksi suomenhevosen heinänvihreää kuolaa. Sellaisina kämmenen kokoisina läiskinä. Luikahdin rehtorin ohi kohti cocktailpöytää, mutta jäin matkalla anoppiansaan.

”Tässä on poikani vaimo. [Hetken tauko ja anoppi viittilöi kädellään minua päästä varpaisiin, aivan kuten esiteltäisiin vaatteita mallin yllä. Mutta hän ei sano ”Miniäni on pukeutunut puluharmaaseen villapuseroon ja tiukkoihin ratsastustyylisiin housuihin mokkanahkapaikoilla”, ei. Hän sanoo:] Hän tulee ratsastamasta. Siis hän tulee suoraan tallilta. Käynyt ratsastamassa. [Käsi jatkaa viittilöimistä vimmatusti ylös alas koko karvaista olemustani]. Niin, hän harrastaa ratsastusta. Tuli suoraan. Tallilta siis. Ihan suoraan tänne. Tuli. Hän.”

Pääsen viimein karpalomehun äärelle. Tasapainottelen vasemmassa kädessäni kännykkää, auton avaimia ja lapsen takkia. Oikeassa pysyy hyvin pieni muovimukillinen mehua. Kunnes huomaan, että tallikenkäni järjettömän ylipitkä nauha on auki ja rehtori lähestyy sitä. Kuvittelen, että hän astuu kengännauhani päälle, minä kompastun ja karpalomehuni lentää hänen rinnuksillensa. Voisin pehmitellä asiaa vähän poliittisella huumorilla. Huomauttaa, että olemmeko me nyt sitten siinä punavihreässä kuplassa kun hänellä on punaista mehua rinnuksillaan ja minulla vihreää hevosenkuolaa.

Mutta ei hän ehdi astua kengännauhan päälle kun minä ehdin kumartua nappaamaan sen käteeni. Samalla kun huomaan, että oikeassa kädessä kertakäyttömukissa ollut loppumehu lirisee kumartumiseni tahdissa lattialle ja toisen kenkäni päälle. Peitän äkkiä mehuläikän tallikengälläni, ettei kukaan ehtisi huomata. Jatkan matkaa ja taakse jää mehun ja hevosenlannan ihana cocktail. Voittokulkuni jatkuu näyttelytilan vastakkaiseen suuntaan, jossa huomaan puolisoni innostuneessa keskustelussa näyttelyvieraiden kanssa. Otan kuvan. Aika monta kuvaa. Tarkennan eri paikkoihin, fiilistelen valolla. Kunnes huomaan, että puoliso puhuu nuoren poliittisen vaikuttajan kanssa, joka ei tiedä, eikä varmasti arvaa, että puolisoni on tällaisen lantaläjän puoliso. Ja joka siis siksi luulee, että kuvaan tietysti häntä enkä omaa puolisoani. Lasken kameran niin nopeaa kuin ehdin, mutta kun myöhemmin tarkistan otettuja kuvia, katsoo hän viimeisessä suoraan kohti.

Olen huono valokuvaaja. Luulen yleensä tekeväni jotakin aivan muuta kuin mikä lopulta osoittautuu todeksi. Kaksi anekdoottia. Ensimmäinen ajalta, jolloin piti opetella dokumentaarista valokuvausta taidekorkeakoulussa Englannissa. Tehtävänä oli hankkiutua jonkun itselle entuudestaan tuntemattoman ihmisen elämään pariksi viikoksi ja dokumentoida tämän elämää valokuvaamalla. Minä valitsin nuoren perheellisen miehen, jolla oli moottoripyörä. Vietin hänen kanssaan aikaa päivisin hänen työpaikallaan ja iltaisin sain kyydin hänen kotiinsa ja lopuksi aina takaisin opiskelija-asuntolaan. Luulin dokumentoivani hänen arkeaan. Alemman keskiluokan lad-tyyppisen puolisinikaulustyöntekijän arkea. Toisen viikon loppupuolella selvisikin, että olin tehnyt jotakin ihan muuta.

”Kiitos hei taas kyydistä. Tämä olikin sitten viimeinen kerta kun kävin teillä. Alan vedostaa kuvia ja tuon sinulle sitten kopioita muistoksi kuten sovittiin. Kiitos vielä!”
”Kuule, olisko sulla hetki. Ihan hetki vaan.”
”Joo, toki”
”Mulle selvis eilen, että vaimo on pettänyt mua. Yhden mun kaverin kanssa, kuvittele. Me erotaan. Voisiksä lähteä joku ilta mun kans oluelle?”
”Äää… mm… Voi kamalaa, mä olen pahoillani tuosta kaikesta. Varmaan tuntuu tosi pahalta.”
”Joo. Mutta jos mä haen sut huomenna illalla?”
”Äää… kun… niinkun. Ei kiitos. Ihana ajatus, mutta mulla on poikaystävä [huomaako se, että valehtelen?!]”

Ja sitten kun kaikkien valitsemat ja vedostamat kuvat olivat viimein esillä ja oli kurssin ”crit” eli kritiikki, sain kuulla joltakin vierailevalta hotshot dokumentaristilta palautteena, että en ollut selvästikään päässyt tarpeeksi lähelle kuvattavaani. Henkisesti. No en helvetti vieköön ollut, mutta kuvattava näköjään oli. Minkäs teet. Huono valokuvaaja. Ei tajua mitä kuvaa!

Ai niin, se toinen anekdootti. Helsinkiläinen lounasravintola. Täynnä. Minä pöydässä neljän muun kanssa. Yksi neljästä on lapsuudenmaantieteilijäidolini ja taiteilen kännykkääni niin, että saisin kuvattua hänet hienosti väliimme jäävän vesilasin takaa. Siinä kestää kauan. Yritän uusiksi monta kertaa. Idolia ei haittaa, mutta kollegaani naurattaa. Pöytämme takana seuraavassa pöydässä istuu Jorma Uotinen omine seurueineen. Kännykkäkamerani tähtää idolini olkapään ohi suoraan häntä. Eikä edes niin, että ottaisin suoraan kuvan vaan ikään kuin yrittäisin teeskennellä ottavani kuvan vesilasista ja edessäni istuvasta miehestä, vaikka oikeasti kuvaisinkin Jorma Uotista.

VAIKKA OIKEASTI OTIN KUVAA SIITÄ VESILASISTA JA EDESSÄNI ISTUVASTA MIEHESTÄ!