Liian kiltti hevoseksi

Kampaajalla käynnistä oli taas se hyöty, että tiedän nyt mitä on laskeutumassa ensi syksyllä ja talvikaudeksi catwalkeilta vaatekomeroihin. Rinnat paljastavat paidat. Sellaiset, joissa etuosa on ohutta läpikuultavaa pitsiä tai jotakin harson tyylistä täysin läpinäkyvää kangasta. Mutta ei se minua hätkäytä. Olen aloittanut, vaikkakin tietämättäni, laskeutumisen tähän tyyliin jo hyvissä ajoin. Riisuin kampaajalle mennessä kenkäni, koska olin ottanut eteisestä ajattelematta ne kengät, jotka jalassa pystytin takapihalla trampoliinia ja astuin kolmesti koirankakkaan. Onnittelin itseäni asian muistamisesta ajoissa ja hipsin hiustenpesupaikalle sukkasillani. Istuin tuoliin, jonka jalkaosa nousi hitaasti ylös, paljastaen oikean jalan sukassa olevan isovarpaan kokoisen reiän. Jos rintojensa paljastaminen julkisesti tuntuu puoliksikaan niin vaivaannuttavalta kuin isovarpaansa esittely samalla kun hiuksiin laitetaan syväpuhdistavaa uusinta uutta niin vähän jännittää kyllä syksymuoti.

Sitä ennen yritän kuitenkin laihduttaa itseni sellaiseen muotoon, että rintani eivät tursua läpinäkyvän pitsipaidan raoista kuin tuorepasta pastakoneen suuttimesta. Leikkausta edeltäneeseen painoon on matkaa takaperin kahdeksan kiloa. Teini-iässä kuoliaaksi häpeämäni raskausarvet rinnoissa ovat taas alkaneet näkyä. Pienempi lapsi huomasi ne saunassa ja veti omat johtopäätöksensä ”Oletteko te isin kanssa tapelleet?”. Huomaan asettaneeni itselleni myös vegaanihaasteen juhannukseen saakka. Olen ihan selvästi sitä mieltä, että elämästäni puuttuu haasteita. Vegaanihaastetta on modifioitu omien kanojen munien ja itse pyydetyn kalan osalta. Vaikka juuri nyt syön vain hapankorppuja ja ruoskin itseäni joka toinen tunti, yritän juosta pari kilometriä päivässä ja hyppiä trampoliinilla yöllä, etteivät naapurit näe.

Minä opettelen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana sitä miten olla vähemmän kiltti – näköjään myös itselleni. Opettelen sitä kuinka uskaltaa sanoa ja tahtoa asioita ja suuttua. Vaikka tuskin opin. Olen yhden ainoan kerran suuttunut ihmiselle tämän läsnä ollessa ja niin että kyseinen ihminen on myös huomannut sen. Se oli tietysti anoppi. Olimme kaikki mökillä. Olin ilmoittanut, että meille on tulossa toinen koira, koiratarhalta Espanjasta. Minut istutettiin pöydän ääreen kuuntelemaan saarnaa kuin pahainen kakara. Minua moitittiin vastuuttomaksi, eläimistä piittaamattomaksi ja syyllistettiin siitä kuinka jo olemassa oleva koira on niin kovasti vaivaksi heille, että oli kohtuutonta hankkia vielä toinenkin. Kiltteydessäni olin miltei kannellut kolmikymmenkiloista isoa koiraa ympäriinsä, ettei se herättäisi ketään liian aikaisin, imuroinut karvat ja pitänyt huolta, ettei koirasta varmasti ole vaivaa.

Ja siinä istuin, aikuinen ihminen, en edes anoppini lapsi, ja kuuntelin puhuttelua. Kunnes nousin ylös ja totesin, että tähän kaikkeen on helppo ratkaisu, minua ei tarvitse koirineni enää sietää. Lapsia saa tavata, mutta minä pysyn mielelläni tästedes poissa kuvioista; että kiitos ja hyvästi. Nappasin lapset ja isomman koiran mukaani, pyysin puolisoa pakkaamaan ennen aikojaan ja tulemaan perässä autoon. Me lähtisimme kotiin kesken pääsiäisloman. Ja niin tehtiin. Puoliso puhkui intoa ”Sä KERRANKIN pistit sille vastaan!” Niin pistin. Ja olen vieläkin aika ylpeä siitä.

Mutta sen jälkeen olen taas osannut laittaa kampoihin vain itselleni. Isompi lapsi on kuin minä. Tai kuin tallin Ellu-hevonen, joka on liian kiltti hevoseksi. Sitä ajetaan takaa, purraan ja potkitaan laitumella eikä se puolustaudu. Se oli taas täynnä arpia kun harjasin sitä. Se oli annettu edelliseltäkin tallilta eteenpäin koska jäi toisten jalkoihin. Ratsuna se on kultainen ja kiltti ja tarmokas. Mutta se on liian kiltti hevoseksi.

Kuulin kuinka isompi lapsi soittaa ystävänsä läpi:

”Voiksä alkaa mua? Ai et. Okei moi.”
”Hei, voiksä alkaa? Okei, moi.”
”Hei, voiksä alkaa mua? Aha, okei, moi.”

Joka puhelun jälkeen minun sydämeeni sattuu vähän enemmän. Isompi lapsi toteaa, ettei juuri kukaan enää nykyään ala häntä. Sitten hän miettii itsekseen mitä kesälomasta mahtaa tulla ilman kavereita.

Piirsin päässäni tallin pohjapiirrosta takapihalle ja kuvittelin että voisin hankkia omakotitalolähiöön suomenhevosen ilman että kukaan huomaa. Jos patsastelisin pihalla läpinäkyvä paita päälläni, ehkä naapurit jättäisivät huomiotta ruohoa hamuavan liinakon ja saisimme Ellun ja isomman lapsen kanssa olla kolmistaan niin kilttejä kuin haluaisimme eikä kukaan lähettäisi meitä makkaratehtaalle. Kesä kolmistaan, vain me kiltit.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s