Month: June 2015

Toisten lapsia ruokitaan jauhelihalla

Jääkaappikylmän naudanjauhelihan nökkösiä saa lämmitettyä nopeasti ranteiden välissä: valtimopinnat sämpylöinä ja pihvi siinä välissä. Sen jälkeen ne syötetään keittiön leivontatasolla laatikossa kököttävälle tuulihaukanpojalle. Ensimmäisenä päivänä sitä pelottaa niin, että sen jalat tärisevät. Toisen päivän aamuna rakennan laatikkoon kuivista risuista ja kanalan heinistä pyöreän pesän. Haapu-haukka tarttuu risuihin jaloillaan ja pystyy ottamaan ruokaa vastaan tärisemättä. Kolmantena päivänä se nappaa jauhelihapalloja sormista jo näppärästi. Otamme Haapun kanssa tuijotuskilpailun. Sen haukansilmät katsovat herkeämättä omiani ja huomaan, että se sattuu räpyttämään aina täsmälleen sen jälkeen kun itse räpsäytän silmiäni. Paitsi että se ei taida olla sattumaa: testaan kauan, räpytän eri tahtia ja pidän pitkiä taukoja. Noin 95% kerroista Haapu räpsäyttää vilkkuluomiaan samaa tahtia minun kanssani.

Kolmantena päivänä soitetaan, että samasta paikasta on löytynyt toinenkin haukanpoika pesästä pudonneena. Illansuussa puoliso lähtee soittajan kanssa korjaamaan ilmeisen huonosti rakennettua pesää. Jos korjaus onnistuu ja pesä näyttää siltä, että emo on pitänyt siitä huolta, jätetään Haapu sisaruksineen takaisin emojensa hoitoon.

Jos Haapu kuitenkin palaa illalla kotiin, jatkan minä sen keinoemona. Meillä on hoidossa parhaillaan myös siipirikko aikuinen tuulihaukkanaaras Nubi. On mahdollista koettaa adoptoisiko se Haapun omakseen. Joka tapauksessa Haapu tarvitsee jonkun ison turvakseen. Sillä onko se vieras haukka vai oma emo vai ihminen on tietysti väliä, mutta Haapulla on hyvät mahdollisuudet kaikkien kanssa. Minä taitaisin tarvita Haapua vähintään yhtä paljon kuin se minua. Mahdollisuus kasvattaa haukanpoika aikuiseksi olisi mahdollisuus yrittää muuttua vähän haukaksi ja sen verran vähemmän ihmiseksi.

Haukkojen lisäksi hoitokierrokseen kuuluu kaksi varista ja pulu, jonka siivissä on petolinnun kynsien jättämät haavat. Joku isompi haukka kenties. Toinen variksista on poikanen, joka vasta opettelee syömään itse. Se kerjää äänekkäästi ruokaa isommalta varikselta, joka ei ymmärrä mitä nokka auki rääkyvä lajitoveri tarkoittaa. Kunnes eräänä päivänä pudottaa toisen avoimeen nokkaan juustonpalan ja saa toverinsa hiljenemään. Se oppii ruokkimaan pienempäänsä. Ja niin majakka ja perävaunu hyppelevät lentohäkissä peräkkäin ja nukkuvat vierekkäin ja isompi ruokkii pienen lentäväksi, samalla kun sen omat sulat eivät millään kasva. Ihan kohta on edessä se, että pienemmän variksen voi päästää vapaaksi ja sitä hoitanut isompi jää jälkeen.

Lähden käymään ruokakaupassa. Isompi lapsi jää vastaamaan kaikkien kotielävien hyvinvoinnista.

”Muista kertoa kaikille kavereille, että tuolla nurkassa on häkki, jossa on pulu. Siitä vierestä ei juosta, sillä on kipeä siipi ja sen pitää saada levätä. Pidä koiraportti kiinni, että kanat eivät karkaa, vahdi ettei kukko hyppää vihannesmaalle. Huolehdi, että koirat pysyvät sisällä ja haukanpoikanen laatikossa. Haukan lähellä puhutaan hiljaa, kerro kavereille. Varishäkkiin ei saa mennä. Ai niin ja kanalan eteisessä lepää Pipsa. Se on taas vaisu ja sairaan oloinen, antakaa sen olla rauhassa. Moi.”

Kun palaan huomaan, että takapihan puoleisilla naapureilla on rippijuhlat ja aurinkoisena päivänä vieraat viettävät aikaa pihalla. He ovat kerääntyneet meidän aitamme tuntumaan kameroiden kanssa. Kuulen kuinka Tauno kiekuu. Se on hypännyt naapurin ja meidän väliselle aidalle esiintymään. Juoksen huitomaan sen alas. Kaikkea sitä.

Poimin Pipsa-kanan kyyhöttämästä karviaismarjapensaan juurelta. Se makaa velttona käsivarrella ja roikottaa päätään. Kannan sen sisälle ja kerron pienemmälle lapselle, jonka kana Pipsa on, että meidän kannattaa valmistautua siihen että se kuolee pian. Pieni itkee. Se kuulostaa siltä, että hän opettelisi itkemään. Hän ei ole koskaan vielä itkenyt surua. Ainoastaan kiukkua. Hän ymmärtää, istuessaan sängyllään oma sairas kana sylissään, että hetki on varmaankin surullinen. Hän itkee tekoitkun kuuloista ylidramaattista itkua kanan yllä. Ei uskalla aivan oikeasti olla surullinen. Mutta yrittää. Kana nukkuu lapsen sylissä tovin ja siirrämme sen kanalan eteisen heinäpesään lepäämään loppupäiväksi. Minä itken ihan oikeaa surua ja iloa ja väsymystä – takana on viikon putki ihmisiä ja muita eläimiä, omia ja toisten ja lainattuja ja villejä ja villiintyneitä ja väsyneitä ja nälkäisiä ja emottomia ja epäileviä. Elämää ja kuolemaa.

Isompi lapsi on miettinyt monena päivänä kuolemaa ja sitä, että lakkaa olemasta. Hän on käynyt läpi maailman uskontojen ja uskomusten versioita siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu eikä toivo niistä todeksi yhtään. Kaikki kuulemma tuntuvat hankalilta. Ehdotan, että hän kehittäisi aivan oman versionsa. Odotellessa unta voisi miettiä mitä toivoisi että kuoleman jälkeen tapahtuisi. Koetan nukahtaa, mutta viereen kömpii hetken päästä isompi lapsi.

”Tuntuu kummalta, en tiedä miltä, mutta pahalta”

”Se tarkoittaa, että sinä olet hieno viisas ihminen. Vaikeita asioita on hankala ajatella ja koska niistä tulee paha olo, moni jättää ne miettimättä tai keksii helppoja ratkaisuja. Mutta silloin ei pääse mihinkään. Hyvin tehty. Nuku mun vieressä. Arvaa mitä, meidän tallille syntyi toissapäivänä varsa. Ja arvaa mitä. Pienempi lapsi huusi tallilla kaikkien kuullen että ’Voi kun olisi varsa niin saisi juoda tissimaitoa!’”

Julien-heroiini

Jokaisella pitäisi olla aamupalapöytänsä äärellä yksi Julien. Englantia ranskalaisella aksentilla puhuva, Chris Martinin näköinen tutkija, joka miettii miten tehdä tiukka solmu teflonnaruun, jolla arosuohaukan selkään kiinnitetään satelliittiseurantalaite. Se herttaisesti hymyilevä Julien inspiroisi laittamaan kahdentoista sortin aamiaisen, lapsille oikein suklaamuroja, ja puhumaan kaikille nätisti ja hymyilemään. Käyttäytymään sillä tavalla ihmismäisesti.

Sitten kun puoliso ja se Julien katoaisivat metsään koko päiväksi ja jättäisivät sinut tekemään täyden työpäivän (yksi melkein valmiin gradun kommentointi, yksi väitöskirjan tutkimussuunnitelman kommentointi, yksi rahoitushakemuksen hiominen, kaksi konferenssiabstraktin kirjoittamista), hoitamaan lapset pois toistensa kurkuista, järjestelemään viikonlopun kolmensadan ihmisen tapahtumaa ja keittämään raparperimarmeladia – niin vilkuttaisit vain iloisesti ja huutaisit ”Good luck!”, etkä olisi harmissasi lainkaan. Päinvastoin, pyöräilisit kaatosateessa kauppaan ja tekisit arosuohaukan valjastajille vielä hyvän iltapalan odottamaan.

Siihen Julieniin jäisi kuitenkin instant-koukkuun. Se olisi heroiini-Julieeni. Kävisi niin, ettet jaksaisi enää valvoa ja odottaa reissusta palaajia puoleen yöhön koska olisit herännyt aamulla kuudelta tekemään suklaacroissantaamiaista. Niipä illalla jäisi koko Julien-annos saamatta. Aamulla kuulisit kuinka viiden jälkeen käy ovi ja haukkakaksikko Julien-annoksineen poistuisi uudelleen metsään. Miettisit, että ainakin saat nukuttua rauhassa pitkään. Mutta sitten vähän ennen kuutta alkaisi puolison keittiön pöydälle unohtama puhelin soida. Ehtisit hätiin ennen kuin lapset heräävät.

Kun istuisit täysin heränneenä, viisi tuntia huonosti nukkuneena ja tarpeettoman aikaisin nousseena keittiön pöydän ääressä ilman kahta peräkkäistä Julien-annosta, kaivautuisi vieroitusoireiden muodossa tavallinen oma persiilleammuttu itsesi esille aika helposti. Tässä kohtaa pitäisi olla AppStoresta ostettavissa sovellus, jolla voi lähettää solvausviestejä pilveen. Viestejä, joita ei koskaan toimiteta kenellekään, mutta jotka voi kirjoittaa ja lähettää yhtä kaikki. Sellaisia, joita todennäköisesti katuu muutaman minuutin tai tunnin kuluttua. Tai sitten se sovellus olisi sellainen, että se tunnistaisi viesteistä tiettyjä avainsanoja, kuten ”saatana”, ”idiootti”, tai ”tästä täytyy keskustella”, ja viivyttäisi näiden viestien perille toimittamista tunnin kerrallaan. Kysyisi tunnin päästä ”Lue viesti uudelleen: haluatko edelleen lähettää sen?”.

Ennen kuin puhelin olisi suostunut toimittamaan viestiä, olisi puoliso kaartanut takaisin pihaan ja ilmeisen Julien-vaikutuksenalaisena hänkin, hakenut kännykkänsä saatesanalla ”anteeksi”. Siinä määrin harvinainen sana häneltä, että puhelimen sovellukselle olisi tässä vaiheessa voinut syöttää yhden suklaacroissantin ja poistaa lähetysjonosta saatanallisen kipakan viestin.

Säädyllisyysgeeni

Mummulle ja vaarille tuli Apu-lehti, jossa oli aina K-18 -vitsi, vitsipalstan reunassa. Se oli reunustettu tummemmalla viivalla ja siinä oli otsikkona ”K18”. Se luettiin aina aivan ensin. Ja isommat lukivat niille, jotka eivät osanneet vielä lukea. Kikkelivitsejä yleensä tai jotakin muuta mikä meni yli hilseen. Mummu tuli joskus hätiin selittämään mitä vitsit tarkoittivat. Häneltä puuttui se vaarallinen mummugeeni, jonka avulla on mahdollista tietää mikä lapsille on hyväksi tai ei. Tai oikeastaan se geeni aiheuttaa sen, että luulee sovinnaisuussääntöjä oikeaksi tiedoksi. Minun mummullani oli ja on sen sijaan yksi ylimääräinen niitä geenejä, jotka säätelevät sitä miten lapsia oikeasti kohdataan ja hoidetaan – kun ei tiedetä ennalta ihan varmasti mikä on sopivaa ja mikä ei vaan etsitään sitä rajaa yhdessä lasten kanssa, pilke silmäkulmassa.

Minun orpo pikkumummuni hoiti omat ja toisten lapset, ja muutaman kanan ja lampaan. Laittoi aina oopperaleivän valmiiksi miehelleen, joka tuli konttorilta 12-tuntisen työpäivän jälkeen kotiin syödäkseen ja lähteäkseen jatkamaan vielä muutaman tunnin. Kunnes sai sydänkohtauksen viisikymppisenä, se mies, minun vaarini. Kuka tietää johtuiko se oopperaleivistä vai työtahdista. Mutta sen mummu tiesi, että jos lapsenlapsi on aikuisten kielellä ”nirso” ja kaikki sanovat, että jos ei ruoka kelpaa niin saa olla syömättä niin ei se välttämättä niin mene. Mummun mielestä lapsi ei mene pilalle siitä jos sille tekee useamman erilaisen ruoan tarjolle sitä mukaan kun edellinen ei kelpaa. Eikä siitä lapsesta kasvanut nirsoa, itsekeskeistä, vaativaa aikuista vaan sairaanhoitaja.

Minun lasteni mummolla on sovinnaisuusgeeni. Se ei ole pelkästään haitallinen. Tai sen kanssa voi oppia elämään jos ei ota sitä niin vakavasti ja tekee lapsilleen selväksi aina kotimatkalla, että mummolla on oma tapansa ajatella maailmaa. Rajansa kuitenkin ihmisen jaloudella. Autossa lipsahtaa usein: ”Ei voi sanoa, että mummon tapa olisi väärä tapa. Tai oikeastaan voi. On se väärä.”

Juhannusaaton iltana mökin televisiosta tulee vanha Kummelin jakso, jolle lasten eno nauraa hekotellen. Kun mummo ehtii television ääreen istuu kolme miestä munasillaan – no, tennissukat penistensä peittona – studiossa ja vääntää Munamiesvitsejä. Mummo ampaisee ylös, asettuu television eteen ja etsii hermostuksissaan off-nappia. Hänen mielestään ohjelma ei sovi kymmenvuotiaalle lapselle. Vaihdamme isomman lapsen kanssa merkitykselliset katseet ja hän siirtyy harmissaan yläkertaan.

Aamulla isompi lapsi tulee makaamaan kanssani omenapuun alle aurinkoon ja kertoo, että mummo oli kysynyt miten suvivirsi lauletaan. Vähän myöhemmin mummo tulee istumaan kanssani kirsikkapuun varjoon ja kertoo järkyttyneenä, että minun isompi lapseni ei osaa suvivirren sanoja. Että kun hän oli kysynyt, että miksei, niin isompi lapsi oli lähtenyt ulos:

”Ei kai niitä kielletä suvivirttä laulamasta. Kun ne muslimitkin saa laulaa, niin miksei teidän lapset”

Hetken päästä kahvipöydässä, joka ei sijaitse minkään hedelmäpuun alla, mummon säädyllisyysgeeni aktivoituu jälleen: ”Ne on nämä seurakunnan tapahtumat muuttuneet kyllä melkoisesti, varmaan niistä sinunkin ajoista. Paljon on lapsille ja nuorille tapahtumaa. Niissä on myös paljon tummia lapsia mukana, nytkin oli lähetysjuhlilla. Niin ihanasti lauloivat, oikein kauniisti”

Oma pienempi lapseni karjuu samaan aikaan mökin yläkerrassa, ettei halua tulla kahvipöytään. Mummo katsoo minua merkitsevästi: seurakunnan tilaisuuksiin osallistumisella ja lapsen käytöksellä on hänen maailmassaan aukottoman vesitiivis kausaaliyhteys.

Meillä on kuitenkin valtavan mukava juhannus. Niin kauan kuin kukaan ei oleta, että mummo olisi oikeasti kiinnostunut siitä minkälaisia ihmisiä hänen lapsenlapsensa ovat. Niin kauan kun kaikki hyväksyvät, että hänellä on liian kiire kasvattaa, aivan kaikkia lapsista aikuisiin. Säädyllisyysgeeni paukkuu oikosulkulämpötiloissa kun joku ehdottaa juhannuslounaalle valkoviiniä.

”No. Voihan sitä. Pappa, haetko sieltä saunasta sen juoman. Sen juoman mitä voidaan ruoan kanssa juoda. No sen, mikä on pullossa.”

Hän ei halua sanoa lasten kuullen sanaa ”viini”. Samaan aikaan isompi lapsi värittää värityskirjasta pullon kuvaa ja kysyy mitä etiketin sana ”whiskey” tarkoittaa. Muistelemme hetken sitä syksyä kun asuimme koko perheellä Skotlannissa ja ihailimme Isle of Islay’n viskitehtaita. Juhannuslounaspöytään saapuu pullollinen lämmintä valkoviiniä. Tällä kertaa mummo ei ole laimentanut sitä Spritella. Pullo viedään kuitenkin heti pois sen jälkeen kun siitä on kaadettu lasinpohjallinen kaikille aikuisille. Voisi luulla, että mummo on reinkarnoitunut Jeesus, siinä määrin hyvin hän saa pullollisen viiniä riittämään seitsemälle aikuiselle siten, että sitä vielä jää puoli pulloa jäljelle.

Ensi vuonna mummon ja papan mökillä vietetään viidettäkymmenettä juhannusta. Minulle viidettätoista (yksi juhannus jäi välistä kun emme uskaltaneet lähteä 37. raskausviikolla enää Helsingistä mihinkään) ja minun lapsilleni vajaata kymmenettä. Radiosta kuuluu silloinkin jumalanpalvelus aivan liian isolla, ruoaksi on lohta ja juomaksi lasinpohjallinen lämmintä valkoviiniä – jos joku muistaa kysyä – ja kaikkien lasten tekemisiä pääasiassa paheksutaan. Mutta se on hyvä juuri niin. Se norjalaisittain keitetty lohi piparjuurikastikkeella uusien perunoiden kanssa on oikeasti aika hemmetin hyvää. Ja mummo on onnellinen lempijuhlastaan. Onnellista ihmistä on mukava katsoa.

Periskooppismoothieisä

”Katotaanko Periscopesta kuka lähettää?”
”Joo, kato Suomesta”
”Eikun ei Suomesta lähetä melkein kukaan muu kun minä ja joku helsinkiläinen tyyppi”
”Hä!?”
”Joo. Sulla on trendikäs äiti”
”Mitä tarkottaa trendikäs?”
”Semmonen tosi cool, niinku hip, semmonen… oikeastaan mä en tiedä miks niitä nykyän sanotaan. Eli unohda koko juttu. Sulla on nörtti äiti”

Isompi lapsi ei ymmärrä yhtään mikä viehätys on katsoa kun kalifornialainen perheenisä tekee lapsilleen keittiössä aamupalaksi smoothieita ja juttelee elämästään. Kännykän kamera taltioi likaisen paistinpannun ja semisotkuisen keittiön, jossa limetit ja banaanit päätyvät lasten aamupalaan paidattoman isän ja blenderin yhteistyönä. Isän paidattomuus taitaa johtua paikallisesta lämpötilasta enemmän kuin vaikka osa-aika työstä Hunkseissa.

”Mitä ihmeellistä tossa muka on?”

”Se just, ettei siinä ole mitään ihmeellistä! Ja silti siinä on kaikki. Tai ainakin ihan tarpeeksi. Se on ton ihmisen elämä. Se on olemassa.”

Ryhdyin yhdeksän vuotta sitten tekemään väitöskirjaa arjen estetiikan merkityksestä ihmisen koetulle hyvinvoinnille. Pyykkien ripustamisen ja kesäkurpitsan leikkauspinnalla helmeilevien pisaroiden tutkimusta sanottiin triviaaliksi. Eikä se ehkä päätynyt todistamaan juuri mitään hyvinvoinnista, mutta kukaan osallistujista ei olisi halunnut lopettaa. Tavallisten asioiden merkityksellisyys kantaa. Asioiden, joilla ei ole mitään selkeää, mitattavaa tai todistettavaa vaikutusta juuri mihinkään. Mutta jotka silti merkitsevät ihmisille. Joihin silti sijoitetaan: aikaa ja rahaa; ja jotka siksi ovat eittämättä myös poliittisia.

Periscopen smoothieisä tai työmatkallaan jutteleva helsinkiläinen Ville eivät ole narsistisia esiintyjiä. He ovat yksinkertaisesti vain olemassa: ”Moi, täällä ollaan”. Mitä matalammaksi yksityisen ja julkisen rajaa vetää, sitä helpompi on olla olemassa. Eksistentiaalinen yksinäisyys vähenee. Sillä ihmisenä elämisen peruskokemukset ovat kuitenkin aika pitkälle jaettuja. Ne vain tuntuvat erityisiltä ja mitä tiukemmin niitä rajaa yksityisyyden nimissä omalle tontilleen, läpitunkemattoman tiheiden kuusiaitojen taakse (kenties suomalaisten suosikkiaita), sitä yksinäisempi on.

Sosiaalista mediaa (jota ei enää kohta kutsuta sosiaaliseksi mediaksi koska se on jo tarpeeksi laajalle levinnyt ja vakiintunut osa arkista kommunikaatiota ja olemassaoloa, ettei sitä tarvitse enää erotella) kritisoidaan usein siitä, että sen puitteissa rakennetut ja ylläpidetyt ystävyydet korvaisivat ”oikeita” ihmissuhteita. Minä väitän, että somekohtaamisilla on ihan erilainen funktio: parhaimmillaan ne madaltavat hyvällä tavalla ihmisten välisiä kuusiaitoja, tekevät ihmisenä elämisen kokemuksista jaettuja ja vähentävät eksistentiaalista yksinäisyyttä. On joku muukin, josta tuntuu tältä. Tai on mahdollista, että tämä tuntuu ja näyttää myös tuolta.

Random somekohtaamiset auttavat suhtautumaan omaan elämään ehkä vähän kevyemmin. Periscopea ei käytetä täydellisten hetkien taltiointiin, sieltä on turha etsiä videoita onnistuneista syntymäpäivistä hulppeine kakkuineen, onnellisista perheretkistä tai pitkien parisuhteiden tähtihetkistä. Ei. Sieltä löytyy työmatkoja, kävelyä koiran perässä puistossa, tiskausta, siivousta, tanssimista, saksofonilla soittoa olohuoneen nurkassa, joskus ehkä kanojen ruokkimista pohjoissuomalaisella takapihalla. Hetkiä, joita on saattanut edeltää uneton yö miettien sitä miten elämässä kävikään, mitä kaikkea toivoi ja mitä onnistui saamaan. Hetkiä, joita saattaa seurata maailmankaikkeuden paras ratsastustunti. Tai se, että työntää kätensä vahingossa nokkospuskaan.

Autossa kuunnellaan Pentti Saarikosken runoja:
…kun maailma on läpinäkyvä / mitä tapahtuu todella…

Sunnuntaibrunssi

Havaintoja kotoa:
Kana-aidan aukkoa paikannut muovituoli on siirretty trampoliinin portaaksi ja Laina on löytänyt tiensä perunamaalle. Perunarivien lisäksi viimeinkin maahan saadut sipulit, herneet, mangoldin, persiljan, tillin ja vahapapujen siemenet on kaivettu ylös ja levitelty ympäriinsä. Yritän pelastaa siemeniä ja taputtelen niitä takaisin maahan. En kerro puolisolle mitään. Häntä vituttaa jo valmiiksi aivan kaikki. Sade ja tuuli ja kylmyys on tappanut linnunpojat pesiinsä ja pilannut kevään laskennat. Minä olen liikaa poissa kotoa. Hänen kesänsä on pian ohi eikä se ollut hyvä. Meidän muiden kesä yrittää vasta alkaa. Toivon, että me olisimme kesälomalla perhe. Että meillä voisi olla hetki mukavaa yhdessä eikä vain erikseen.

Lentohäkissä pyrstötön varis kaivaa hiekkaan piilottamansa silakkapihvin esille. Se hyppelee hiekkapaneroitu kalanpala nokassaan kohti vesiallasta, pudottaa kalan veteen ja huljuttaa sitä. Vedestä nousee puhdas kala, jonka pyrstötön varis syö. En meinaa pysyä nahoissani.

Hyvästelen taas hetkeksi perheen. Isompi lapsi pyytää huutamaan Ebaylta vielä Nerf-kivääriin 35 panosta vetävän pyöreän lippaan. Tarjoamme siitä 13 dollaria. Pienempi lapsi keskittyy pelaamaan. Iso ihminen toteaa, että pääkaupunkiin on lähdössä varsin täyteläinen pari tissejä: ”Ne ei roiku vaikka sä oot kohta jo nelikymppinen”. Se lämmittää. Joskus otin vastaan vain kohteliaisuuksia siitä mistä olin itse vastuussa, minkä voisi laskea omaksi saavutuksekseni. Isot tissit oli jumalattoman paljon helpompi saada kuin dosentuuri. Mutta nyt käy mikä tahansa kohteliaisuus.

Havaintoja kaupungista:
Kalliin hotellin sunnuntaibrunssi näyttää herkulliselta. Huone ei ole vielä valmis ja kysyn mahtuuko brunssille ilman pöytävarausta. Mahtuu hyvin. En kysy hintaa. Minulta kysytään haluaisinko kuohuviiniä. Kyllä kiitos. En kysy hintaa. Havaitsen aivan liian myöhään päätyneeni tilanteeseen, jossa maksan 48 euroa brunssista kuohuviinillä vaikka a) minun piti laihduttaa, b) tililläni ei ole ollut rahaa kahteen viikkoon, ja c) olen menossa kolmen ruokalajin illalliselle kuuden tunnin kuluttua. Tilanteesta ei voi perääntyä ja kalliista brunssista menee maku.

Nainen seisoo kadunvarressa paidassa, joka jättää hänen alavatsansa paljaaksi. Pienen pömppömahan. Toinen kävelee mustan opaskoiran kanssa ohitseni ja liikutun koirasta. Amerikkalainen turisti luulee minua tarjoilijaksi hotellin aamiaisella seuraavana päivänä:

– You’re not staff are you?
– No
– I didn’t think you were
– Yes you did! You fucking did! Why else would you have asked?

Enkä tietenkään vastannut niin.

Havaintoja somesta:
Ihmisten kuvat ovat kauniimpia kun ne on ottanut joku tärkeä toinen. Eikä oma oikea käsi. Kalliissa hotellissa on yksinäistä vaikka sinnikäs supersomettumisprojekti vilkuttaa messengeriä, snapchattia ja whatsappia, ja periscope toimittaa livevideota mistäpäin maailmaa tahansa. Jos olisi nappi, jolla voisi vaihtaa paikkaa, painaisin sitä nyt. Mutta en tiedä mihin haluaisin siirtyä. Chris ehdottaa ”pre-renaissance Italy”:

chris

Meidän Nerf-lippaasta tekemämme huuto voittaa ja isompi lapsi ryhtyy odottamaan pakettia USAsta.

Kaapoaapeli & Hemmielina, luku yksi

[älä kysy, ei aavistustakaan mikä tämä on. aloitin epäkorrektina lastenkirjana eilen junassa. sitten tästä alkoi tulla jotakin muuta. katsotaan jatkanko.]

1.

Tyypit veti jalkaansa ne farkut jotka oli jääneet lyhyiksi ja joista äiti oli leikannut Fiskarseilla shortsit. Jos se laittoi ne pyykkikoneeseen yhdessä tummien vaatteiden kanssa niin se kirosi sitä leikkauskohdasta irtoavaa nöyhtää aina. Vaikka niiden lasten kuullen. Koska se ei ollut jaksanut ommella niitä. Se oli muka ammattilainen. Ei pyykkäämisessä tai ompelussa vaan lasten kasvattamisessa. Ehkä myös kiroamisessa.

Nämä tyypit, sen lapset – Kaapoaapeli ja Hemmielina – kasvoivat pellossa. Äiti ei koskaan erottanut rikkaruohojakaan persiljan hennoista iduista ja antoi kaikkien kasvaa – varmuuden vuoksi. Lapsensa Kaapoaapelin ja Hemmielinan äiti erotti kyllä muiden lapsista, muttei juuri muusta. Joskus hän kutsui illalla lapsiansa sisään ja lukitsi oven kahden koiran päästyä perille. Vara-avain oli vanhassa villasukassa puuvajan perällä.

Kaapoaapelin lohjennut isovarpaankynsi viisti asfalttia kun hän juoksi Hemmielinan perässä aliskalle. Pyörätiellä oli lasinsiruja, mutta kumpikin tiesi, etteivät ne koskaan osuneet jalkaan. Jonkun muun jalkaan ehkä, muttei heidän. Aliskalla tuli vastaan thaimaalaisen grillin vanha hampaaton nainen. Farkkushortsityypit koskivat peukaloilla otsaansa kahdesti ja muuttuivat näkymättömiksi ohituksen ajaksi. Nainen oli outo. Käveli villasukat jalassa, siis pelkät sukat, keskellä kesää.

Ennen markettia tuli se talo, jonka koiraa kiskottiin narusta liian lujaa ja jonka lapsilla oli kummallakin hermostunut, kimittävä ääni ja puhevika. Kaapoaapeli ja Hemmielina eivät halunneet alkaa niitä. Se puhevika ei ollut mikään juttu, mutta niiden kotona sai tehdä mitä vaan. Farkkushortsit tekivät auringon kanssa rajaa kesäpolvien yläpuolelle. Koulun terveydenhoitaja oli kysynyt mustelmista.

Tunnusta rakkautesi

Ylistettyjä olkoon ihmiset. Te kaikki. Joskus te olette saatanan rasittavia, mutta nyt olette käyttäytyneet hienosti jo usean viikon ajan. Ja teitä on paljon. Ja kertoisin julkisesti kaiken jos voisin olla varma, että arvostaisitte elämänne julkistamista yhtä paljon kuin minä kauhunsekaisesti ihaillen seuraan itseäni painamassa ”publish” nappia kerta toisensa jälkeen.

Tyyliin: ”C” upstate New Yorkista. Ihan mahtavaa, että istuttiin lämmin ilta puun alla ja missäkaikkialla. Sinulla oli ollut kaksi uravaihtoehtoa: paleontologi tai puheterapeutti. Sanoit kysyneesi high-school tyttöystävältäsi että jos hän tapaisi sinut ensimmäistä kertaa baarissa, kummalle hän antaisi puhelinnumeronsa, paleontologi-C:lle vai puheterapeutti-C:lle. Lähdit opiskelemaan puheterapeutiksi, vaikka änkytit. Mutta se tyttöystävä jäi silti jonnekin. Minä olisin ehkä raapustanut numeron paleontologin paidanhelmaan. Hei joskus kun ne zombiet oikeasti tekee invaasion Pohjois-Amerikkaan niin lennä Eurooppaan ja muuta meidän maatilalle Skotlantiin. Hankitaan lisää lampaita ja kanoja ja saat kääntää pihat siltä varalta, että sieltä löytyy dinosaurusten jäänteitä. Lupasin joskus vuodenvaihteessa sanoa hyviä asioita ihmisille. Kerroin sinulle, että änkytyksesi on kiehtovaa ja että suoranaisesti i-hai-len sitä. Taisin sanoa myös ”You’re amazing”. Kahdesti. Ja se tuntui siltä, että itse olisin ollut.

”Tunnusta rakkautesi” lukee roskiksessa Tampereen juna-asemalla kun IC921 on 18 minuuttia myöhässä ja pulu kävelee laiturin poikki. Julkisia rakkaudentunnustuksia, osa III.

M (x2), A (x2), T, TML, J (x2), se Vallilan kahvilan myyjä, R, S, P (x3), K, se nuorimies junassa, sanoinko jo T, ja V myös ja R – teidän kanssanne tuntuu, että olisi kotona. Pulahtaisi lämpimään linnunmaitoon ja sulaisi sinne. Mutta sillä tavalla hitaasti niin kuin suklaa sulaa lämpimään kaakaoon (vaikka eikö voisi kuvitella, että se sulaisi nopeaa?) Tällaisina aikoina kun kanssaihmiset vaivautuvat kerta toisensa jälkeen olemaan ihania ja vastustamattoman hurmaavia, tuntuu että elämässä on taas perspektiiviä ja syvyyttä. Tältäkö se tuntui 1400-luvun Firenzessä, Albertinista ja Brunelleschista kun he keksivät perspektiivin. Pakopiste muutti kaiken. Da Vinci ohjeisti myöhemmin, että piirtäjän täytyy asettua niin, hänen silmänsä ovat samalla tasolla piirrettävän silmien kanssa. Muuten perspektiivi ei onnistu.

M (x2), A (x2), J (x2), R, S, P (x3), K, T (priceless), ja V ja R – näkisinpä teidän luonnoslehtiöt nyt. Mun lehtiön sivut vois kehystää ja viedä Louvreen.

Puolisoni, armahani, kiitos että päästit tämän pulun taas vapahaksi ja huolehdit poikasista. Minä autoin reissullani iäkästä naista toteamaan ikkunaan törmänneen rastaan kuolleeksi (sillä oli vielä lämmin vatsa, teki mieli painaa poskea vasten koko lintu) ja huomasin västäräkin pesän niin matalalla ja lähellä, että poikasten suut saattoi laskea. Kukaan muu ei ollut sitä nähnyt vaikka istuttiin koko ajan ihan vieressä. Ja minusta se oli käsittämätöntä, vaikka minäkään en olisi sitä nähnyt ilman sinun silmiäsi. Kiitos niistä. Sydän kasvaa suuremmaksi sitä mukaa kun silmät näkevät enemmän.

Ja kuule hei vielä tätä: ihana R suositteli Knausgårdin kirjaa parisuhdelukemiseksi. Käännyin Turussa yhtä risteystä liian aikaisin ja päädyin sattumalta kirjakauppakahvilaan, josta ostin sen sinulle.

Jotta maailma ei liiaksi imeltyisi, täytyi tietysti käydä niin, että junalippuja varatessani unohdin, etten voi matkata Pendolinolla ja varasin lipun nimenomaan keinuvaan Pendolinoon. Vielä kaksi tuntia huonovointisuutta ja toiveita, ettei junan vessa sentään kutsu katsomaan pönttöä silmiin. Se kohtaaminen ei päätyisi Louvreen. Vaikka kyllähän Duchamp vei pisuaarin galleriaan.

“Biuuuutiful!”

Tyhjässä kodissa ei voi ajatella. Huomaan, että tekemisen ja ajattelemisen rytmi on luonnollistunut keskeytettäväksi. Jopa siinä määrin, että täysin äänetön ja näennäisesti häiriötön koti tuntuu liian häiritsevältä. Olen jäsentynyt myös itse kodin muun elämän ympärille: tuntuu että lakkaan olemasta jos tekemisiäni ei keskeytetä. Kävelen ympäriinsä ja löydyn kylpyhuoneesta kananmunia kädessäni, tai makuuhuoneesta kun tarkoituksena oli keittää kahvia. Kaikki jää kesken kun kukaan ei keskeytä.

Ihmisen itsenäinen, erillinen ’itse’ on illuusio.

Haen sisälle kanan ja opetan sen koskettamaan nokallaan kämmenselkääni kahdesti saadakseen juustonpalan. Istun Astan kanssa keskellä olohuoneen lattiaa ja elämään palaa rytmi. Kaksi nokkaisua, juusto. Kaksi nokkaisua, juusto. Ja harmaa kana kävelee uteliaana perässäni keittiöön. Tuttu linnunkynsien rapina takanani parketilla. Italialainen Angelo ei nauranut kun kerroin kyyhkystä ja siitä, että sen kuolema on elämäni surullisin tapahtuma, mutta että niin ei sovi sanoa kenellekään. Hän sanoi ”Biiuuuuutiful”. Ja hän uskoo, että kirjoittaminen Elizabethin ja Hillevin teemanumeroon ihmisen ja linnun jaetusta elämästä auttaa käsittelemään surua. En tiedä (ainakin se auttaa tiedekunnan rahatilannetta, se on JUFO 3). Mutta Angelon kanssa pitäisi kirjoittaa Sophie Callen teoksista Maggie MacLuren keskeytetyksi tulemisen metodologiana: järjettömiä sääntöjä (The Chromatic Diet), seuraamista (Stalker tai Address Book) ja arkisten asioiden tekemistä vieraissa paikoissa (The Sleepers). Siitä kuinka itsensä keskeyttäminen saat—

”Ihmisen lapsissa ei ole mitään järkeä evoluution näkökulmasta. Aivan järjettömiä olentoja.” – Puoliso.

”Tiedän. Markkinoitu aivan väärin. Lapsia ei pitäisi olla.” – Minä.

Minä haluan keskeyttää pienemmän lapsen erityisyyden. Sen rytmin ja olemassaolon, joka päivä toisensa jälkeen kytkeytyy ja kertautuu sen ympärille, että hän on erilainen. Eikä erilainen hyvässä mielessä. Vaan siinä määrin erilainen, että hänet pitää siirtää. Että hänestä pitää keskustella. Että häntä pitää yrittää ymmärtää, että hänen pitää itse ymmärtää jatkuvasti, että muille ei riitä, että hän on se lapsi joka vain juoksee eikä jaksa ymmärtää koska on vielä lapsi. Häneen kohdistuu toimia, erityisiä, poikkeuksellisia toimia. Häntä tarkkaillaan ja seurataan. Hänen erilaisuuttaan tuotetaan joka ikinen koulupäivä: hän kasvaa ymmärtämään itsensä huolen aiheuttajana. Minä haluan keskeyttää sen. Haluan että hän tulee olevaksi muunakin kuin erityisen hankalana lapsena.

Hän oli potkaissut toista lasta. Häntä pidettiin kiinni. Pitkään. Haluan keskeyttää sen. En halua, että hän kasvaa tuntemaan itsensä ihmiseksi, jota pidetään kiinni. Hän huusi ja halusi vapaaksi. Hän ei päässyt. Hän huusi, että haluaa kuolla.

”Meillä on täällä tämä ymmärrys. Me toimimme näin.” Paperi oli pakko allekirjoittaa.

Haluan muuttaa säännöt. Keskeyttää kaiken. Haluan, että minun pieni lapseni saa olla vapaa. Edes tämän kesän. Puoliso lähettää kuvan mökiltä. Lapsi makaa voikukkameressä selällään ja hymyilee silmät kiinni. ”Aurinko on paras asia maailmassa”.

Haluan keskeyttää kaiken. Koska ihmisen itsenäinen, erillinen ’itse’ on illuusio. Ihminen saa itsensä kaikesta ja kaikista minkä kanssa jakaa elämänsä, vapaasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. Toistolla on väliä, rytmillä on väliä. Sillä takooko rytmi olevaksi ihmistä joka on huomattavan erilainen, haastava: taksi sairaalakouluun, konflikti, rauhoittumishuone, kiinnipito, taksi kotiin. Taksi sairaalakouluun, konflikti, rauhoittumishuone, kiinnipito, taksi kotiin. Taksi sairaalakou—

Minä en voi keskeyttää mitään. En yksin. Lapsen pitää käydä koulua, sen on hänen parhaakseen. Onko? Ainako? Se on velvollisuus. Velvollisuus epäonnistua.

Pariisinperunoita ei lasketa

Puoliso oli päästetty mökille, josta käsin hän tekisi aamuyön tunteina laskennan. Kulkisi tietyn reitin ja laskisi kuulemansa linnut. Tiesin, että tuulee ja on sateen uhka ja että jos tuulee liikaa koko laskenta menee pieleen ja häntä vituttaa aivan saatanasti. Tiesin, että laskenta tarkoittaa sitä, että hän herää kahdelta yöllä. Tiesin, että reitin päätteeksi hän yrittäisi nukkua, mutta ei saisi nukuttua koska mökillä oli muitakin. Tiesin, että hän palaisi kotiin nälkäisenä, väsyneenä ja vittuuntuneena. Seurasi Kohtalokas lipsahdus. Kerrassaan harkitsematon.

Ehdotin, että käyn kaupassa ja ostan valmiiksi jotakin helposti laitettavaa ruokaa. Kello olisi neljä kun hän palaisi, lähtisin tallille kuten oli sovittu ja hän saisi lykättyä kalapuikot ja pariisinperunat pakasteesta uuniin. Näppärästi eikä olisi edes kiire, lapset voisi ruokkia seuraavan parin tunnin sisällä. Kotia en ollut siivonnut, mutta olin saanut tehtyä täyden työpäivän.

Koti vaihtoi holhoojaa lennosta ja olin jo harjaamassa Repen kuraista selkää kun puhelin soi ja kiihtynyt puoliso ihmetteli miksi lapset pyytävät ruokaa. Että enkö ollut ruokkinut lapsiani. Että pitikö hänen tehdä ruoka? Että hän oli tehnyt juuri itselleen ruoan ja miksi nyt lapset kärkkyivät sitä hänen lautaseltaan, että mitä tämä tämmöinen on. Puhelua seurasi hilpeä tekstiviesti, jossa puoliso vielä täsmensi olotilaansa, joka ei hänen aavisteluistaan huolimatta olisi kaivannut täsmennystä.

”Kylläpä alkoi kivasti vituttaan”

Seisoin tallipihalla ja yritin soittaa kotiin. Ei vastausta ensimmäiseen kolmeen soittoon. Sitten vastaus ja heti perään luuri korvaan. Ehdin jo miettiä olisiko mahdollista, että olisin soittanut väärälle ihmiselle. Jollekin vihaiselle kiukuttelevalle teini-ikäiselle. Tai ihmiselle, jonka autosta oli juuri viilletty renkaat, tai jollekin jonka taloon oli tullut mittava vesivahinko. Sellaiselle ihmiselle, jolle olin ilkeyttäni tehnyt jonkun katalan tempun, vaikka tuotattanut lavallisen lehmänpaskaa oven eteen. Tai entä jos puolisolleni oli tullut se sama harvinainen alzheimerin muoto, johon opiskeluaikojen ystävämme sairastui. Se joka alkaa muuttaa ihmisen persoonallisuutta pikku hiljaa. Se tulee tyypillisesti nuorille ihmisille.

Harjasin Repen loppuun ja mietin mikä oli mennyt pieleen, mutten millään keksinyt. Ratsastustunti oli kaikkien aikojen paras. Repe, laiska ja huonosti ohjattava tahmailija eteni reipasta ravia ja teki melkein kaiken mitä pyysin. Yhteistyömme oli kuulemma ”ensiluokkaista”. Repe lensi. Hevoset ovat tänä kesänä minun juoksujalkani. Uhoamisesta huolimatta en juokse, en vittu juokse tänä kesänä. Ei jäänyt kiinni yrityksestä. Jalka ei vain vielä toimi tarpeeksi hyvin, lääkäri ei suosittele juoksemista. Mutta ei se mitään, juoksen hevosten jaloilla. Itken ihan pikkuisen, mutta hikoilen ja hymyilen enemmän.

Kotipihassa puoliso pukkasi ruohonleikkurilla voikukkapihaa sileäksi kulmat kurtussa. Pienen kalastelun jälkeen sain selville mikä kaikki minussa on vialla. Esimerkiksi ihan noin niin kuin päällimmäisenä se, etten tee tarpeeksi kotitöitä. Että koti ei ole tarpeeksi siisti, pihalle en tee koskaan mitään, kukkapenkit näyttävät paskalta ja tiskit ovat aina tiskaamatta. Että jos olen ollut viikon Amerikassa niin sen jälkeen voisi pitää viikon vapaata ja tehdä kotitöitä. Että ruoka olisi pitänyt olla valmiina. Lapset ruokittuina, koti siistinä.

Tässä kohtaa en huomauttanut, että teen 50% enemmän ansiotöitä kuin hän ja olen keskimäärin useammin kotona iltapäivät lasten kanssa. Koska eihän meillä lasketa. Sehän olisi kurjaa ja pikkumaista. Suuri liehuva marttyyrinviitta lepatti niskassani kun valvoin yhteen asti yöllä ja pesin kaikki ikkunat sisältä ja ulkoa (niitä on kolmetoista isoa ja useampi pieni), puhdistin sohvan koirankarvoista, imuroin ja luutusin lattiat, vahasin ruokailutilan lattian, pesin ja lajittelin pyykkiä ja kommentoin yhden gradun.

Tänään minulla on migreeni enkä tiedä mitä opin eilisestä. Muuta kuin että juokse helvetti kauas ja lujaa jos joku on väsynyt, nälkäinen ja vittuuntunut. Ai niin, ei kun en voi juosta.