Pariisinperunoita ei lasketa

Puoliso oli päästetty mökille, josta käsin hän tekisi aamuyön tunteina laskennan. Kulkisi tietyn reitin ja laskisi kuulemansa linnut. Tiesin, että tuulee ja on sateen uhka ja että jos tuulee liikaa koko laskenta menee pieleen ja häntä vituttaa aivan saatanasti. Tiesin, että laskenta tarkoittaa sitä, että hän herää kahdelta yöllä. Tiesin, että reitin päätteeksi hän yrittäisi nukkua, mutta ei saisi nukuttua koska mökillä oli muitakin. Tiesin, että hän palaisi kotiin nälkäisenä, väsyneenä ja vittuuntuneena. Seurasi Kohtalokas lipsahdus. Kerrassaan harkitsematon.

Ehdotin, että käyn kaupassa ja ostan valmiiksi jotakin helposti laitettavaa ruokaa. Kello olisi neljä kun hän palaisi, lähtisin tallille kuten oli sovittu ja hän saisi lykättyä kalapuikot ja pariisinperunat pakasteesta uuniin. Näppärästi eikä olisi edes kiire, lapset voisi ruokkia seuraavan parin tunnin sisällä. Kotia en ollut siivonnut, mutta olin saanut tehtyä täyden työpäivän.

Koti vaihtoi holhoojaa lennosta ja olin jo harjaamassa Repen kuraista selkää kun puhelin soi ja kiihtynyt puoliso ihmetteli miksi lapset pyytävät ruokaa. Että enkö ollut ruokkinut lapsiani. Että pitikö hänen tehdä ruoka? Että hän oli tehnyt juuri itselleen ruoan ja miksi nyt lapset kärkkyivät sitä hänen lautaseltaan, että mitä tämä tämmöinen on. Puhelua seurasi hilpeä tekstiviesti, jossa puoliso vielä täsmensi olotilaansa, joka ei hänen aavisteluistaan huolimatta olisi kaivannut täsmennystä.

”Kylläpä alkoi kivasti vituttaan”

Seisoin tallipihalla ja yritin soittaa kotiin. Ei vastausta ensimmäiseen kolmeen soittoon. Sitten vastaus ja heti perään luuri korvaan. Ehdin jo miettiä olisiko mahdollista, että olisin soittanut väärälle ihmiselle. Jollekin vihaiselle kiukuttelevalle teini-ikäiselle. Tai ihmiselle, jonka autosta oli juuri viilletty renkaat, tai jollekin jonka taloon oli tullut mittava vesivahinko. Sellaiselle ihmiselle, jolle olin ilkeyttäni tehnyt jonkun katalan tempun, vaikka tuotattanut lavallisen lehmänpaskaa oven eteen. Tai entä jos puolisolleni oli tullut se sama harvinainen alzheimerin muoto, johon opiskeluaikojen ystävämme sairastui. Se joka alkaa muuttaa ihmisen persoonallisuutta pikku hiljaa. Se tulee tyypillisesti nuorille ihmisille.

Harjasin Repen loppuun ja mietin mikä oli mennyt pieleen, mutten millään keksinyt. Ratsastustunti oli kaikkien aikojen paras. Repe, laiska ja huonosti ohjattava tahmailija eteni reipasta ravia ja teki melkein kaiken mitä pyysin. Yhteistyömme oli kuulemma ”ensiluokkaista”. Repe lensi. Hevoset ovat tänä kesänä minun juoksujalkani. Uhoamisesta huolimatta en juokse, en vittu juokse tänä kesänä. Ei jäänyt kiinni yrityksestä. Jalka ei vain vielä toimi tarpeeksi hyvin, lääkäri ei suosittele juoksemista. Mutta ei se mitään, juoksen hevosten jaloilla. Itken ihan pikkuisen, mutta hikoilen ja hymyilen enemmän.

Kotipihassa puoliso pukkasi ruohonleikkurilla voikukkapihaa sileäksi kulmat kurtussa. Pienen kalastelun jälkeen sain selville mikä kaikki minussa on vialla. Esimerkiksi ihan noin niin kuin päällimmäisenä se, etten tee tarpeeksi kotitöitä. Että koti ei ole tarpeeksi siisti, pihalle en tee koskaan mitään, kukkapenkit näyttävät paskalta ja tiskit ovat aina tiskaamatta. Että jos olen ollut viikon Amerikassa niin sen jälkeen voisi pitää viikon vapaata ja tehdä kotitöitä. Että ruoka olisi pitänyt olla valmiina. Lapset ruokittuina, koti siistinä.

Tässä kohtaa en huomauttanut, että teen 50% enemmän ansiotöitä kuin hän ja olen keskimäärin useammin kotona iltapäivät lasten kanssa. Koska eihän meillä lasketa. Sehän olisi kurjaa ja pikkumaista. Suuri liehuva marttyyrinviitta lepatti niskassani kun valvoin yhteen asti yöllä ja pesin kaikki ikkunat sisältä ja ulkoa (niitä on kolmetoista isoa ja useampi pieni), puhdistin sohvan koirankarvoista, imuroin ja luutusin lattiat, vahasin ruokailutilan lattian, pesin ja lajittelin pyykkiä ja kommentoin yhden gradun.

Tänään minulla on migreeni enkä tiedä mitä opin eilisestä. Muuta kuin että juokse helvetti kauas ja lujaa jos joku on väsynyt, nälkäinen ja vittuuntunut. Ai niin, ei kun en voi juosta.

Advertisements

4 comments

  1. No niin justiinsa. Omasta “paremmasta” puoliskostani olen oppinut sen, että jos hällä on naama tietyssä asennossa, vaihdan suuntaa – oli tilanne mikä tahansa, vaikka kesken toisen lauseen. Silloin (se tietty pirullinen ilme naamalla) _kaikki_ on minun syytäni. Ja koska tiedän, ettei ole, en myöskään halua saada sitä paskaa niskaani.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s