“Biuuuutiful!”

Tyhjässä kodissa ei voi ajatella. Huomaan, että tekemisen ja ajattelemisen rytmi on luonnollistunut keskeytettäväksi. Jopa siinä määrin, että täysin äänetön ja näennäisesti häiriötön koti tuntuu liian häiritsevältä. Olen jäsentynyt myös itse kodin muun elämän ympärille: tuntuu että lakkaan olemasta jos tekemisiäni ei keskeytetä. Kävelen ympäriinsä ja löydyn kylpyhuoneesta kananmunia kädessäni, tai makuuhuoneesta kun tarkoituksena oli keittää kahvia. Kaikki jää kesken kun kukaan ei keskeytä.

Ihmisen itsenäinen, erillinen ’itse’ on illuusio.

Haen sisälle kanan ja opetan sen koskettamaan nokallaan kämmenselkääni kahdesti saadakseen juustonpalan. Istun Astan kanssa keskellä olohuoneen lattiaa ja elämään palaa rytmi. Kaksi nokkaisua, juusto. Kaksi nokkaisua, juusto. Ja harmaa kana kävelee uteliaana perässäni keittiöön. Tuttu linnunkynsien rapina takanani parketilla. Italialainen Angelo ei nauranut kun kerroin kyyhkystä ja siitä, että sen kuolema on elämäni surullisin tapahtuma, mutta että niin ei sovi sanoa kenellekään. Hän sanoi ”Biiuuuuutiful”. Ja hän uskoo, että kirjoittaminen Elizabethin ja Hillevin teemanumeroon ihmisen ja linnun jaetusta elämästä auttaa käsittelemään surua. En tiedä (ainakin se auttaa tiedekunnan rahatilannetta, se on JUFO 3). Mutta Angelon kanssa pitäisi kirjoittaa Sophie Callen teoksista Maggie MacLuren keskeytetyksi tulemisen metodologiana: järjettömiä sääntöjä (The Chromatic Diet), seuraamista (Stalker tai Address Book) ja arkisten asioiden tekemistä vieraissa paikoissa (The Sleepers). Siitä kuinka itsensä keskeyttäminen saat—

”Ihmisen lapsissa ei ole mitään järkeä evoluution näkökulmasta. Aivan järjettömiä olentoja.” – Puoliso.

”Tiedän. Markkinoitu aivan väärin. Lapsia ei pitäisi olla.” – Minä.

Minä haluan keskeyttää pienemmän lapsen erityisyyden. Sen rytmin ja olemassaolon, joka päivä toisensa jälkeen kytkeytyy ja kertautuu sen ympärille, että hän on erilainen. Eikä erilainen hyvässä mielessä. Vaan siinä määrin erilainen, että hänet pitää siirtää. Että hänestä pitää keskustella. Että häntä pitää yrittää ymmärtää, että hänen pitää itse ymmärtää jatkuvasti, että muille ei riitä, että hän on se lapsi joka vain juoksee eikä jaksa ymmärtää koska on vielä lapsi. Häneen kohdistuu toimia, erityisiä, poikkeuksellisia toimia. Häntä tarkkaillaan ja seurataan. Hänen erilaisuuttaan tuotetaan joka ikinen koulupäivä: hän kasvaa ymmärtämään itsensä huolen aiheuttajana. Minä haluan keskeyttää sen. Haluan että hän tulee olevaksi muunakin kuin erityisen hankalana lapsena.

Hän oli potkaissut toista lasta. Häntä pidettiin kiinni. Pitkään. Haluan keskeyttää sen. En halua, että hän kasvaa tuntemaan itsensä ihmiseksi, jota pidetään kiinni. Hän huusi ja halusi vapaaksi. Hän ei päässyt. Hän huusi, että haluaa kuolla.

”Meillä on täällä tämä ymmärrys. Me toimimme näin.” Paperi oli pakko allekirjoittaa.

Haluan muuttaa säännöt. Keskeyttää kaiken. Haluan, että minun pieni lapseni saa olla vapaa. Edes tämän kesän. Puoliso lähettää kuvan mökiltä. Lapsi makaa voikukkameressä selällään ja hymyilee silmät kiinni. ”Aurinko on paras asia maailmassa”.

Haluan keskeyttää kaiken. Koska ihmisen itsenäinen, erillinen ’itse’ on illuusio. Ihminen saa itsensä kaikesta ja kaikista minkä kanssa jakaa elämänsä, vapaasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta. Toistolla on väliä, rytmillä on väliä. Sillä takooko rytmi olevaksi ihmistä joka on huomattavan erilainen, haastava: taksi sairaalakouluun, konflikti, rauhoittumishuone, kiinnipito, taksi kotiin. Taksi sairaalakouluun, konflikti, rauhoittumishuone, kiinnipito, taksi kotiin. Taksi sairaalakou—

Minä en voi keskeyttää mitään. En yksin. Lapsen pitää käydä koulua, sen on hänen parhaakseen. Onko? Ainako? Se on velvollisuus. Velvollisuus epäonnistua.

Advertisements

2 comments

  1. Olen lukenut kirjoituksiasi ja ihailen rehellisyyttäsi ja rakkauden täyteistä elämääsi lastesi eteen. Voimia, voimia….💞

    Like

  2. Tekstejäsi lukiessa väistämättä kokee suuria tunteita. Mietin, että missä kohtaa maailmasta tuli tällainen. Että tasapäistäminen on niin hirveän tärkeää ja säännöt on niin tärkeitä, että menevät järjen edelle.

    Kun kävin 35 vuotta sitten ala-astetta pienessä kyläkoulussa (oppilaita max. 25 koko kuuden kouluvuoden aikana), eikä siellä ollut tarvetta määritellä ketään erityiseksi. Joku oli levoton tai kuten siihen aikaan sanottiin “villi”. Kaikki tiesivät sen. “Se nyt on niin villi”. Ja se “villi” oli mukana kaikessa siinä missä muutkin. Pedagogiset mallit eivät olleet niin kovin hienostuneita, mutta kaikki olivat tärkeitä ja kaikki saivat osallistua. Ja ihan hyviä ihmisiä meistä tuli, suurimmasta osasta. Jopa maistereita 🙂 Jos se nyt on mikään onnistumisen mitta (ei kyllä henk.koht. aina tunnu siltä).

    Voimia ja ihanaa kesää! Etenkin pienelle “aurinkopojalle” ❤

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s