Month: July 2015

Pinkin liman kuolema

Viisitoista tervapääskyä näiden neljän kesän aikana. Suurin osa pesistä pudonneita poikasia, joita ei voi jostakin syystä nostaa takaisin. Yhtä liian pientä Olavi-poikasta lukuun ottamatta kaikki on saateltu lentoon siiven pituuden saavuttaessa noin 16cm ja poikasen alettua katsella taivaalle ja pyrkiä eteenpäin kämmenellä. Aikuisista siipensä murtaneista tai muuten vain väsyneistä vain yksi on päässyt takaisin taivaalle. Kaksi aikuisista on todennäköisesti ollut vanhoja – pääskyvanhuksia.

Viimeisimpänä aikuisena pääskynä hoidossa oli Liia. Se oli murtanut toisen siipensä, mutta vain hieman, ja siipi toimi kuitenkin kohtalaisesti. Maailman nopeimpiin kuuluville linnuille kohtalainen ei kuitenkaan riitä. Sen kanssa harjoiteltiin lentämistä ja vahvistettiin lihaksia kolmatta viikkoa. Joka päivä. Se tottui vanhaksi linnuksi ihmisen käsittelyyn nopeasti. Eikä se lopulta edes näyttänyt tottumiselta. Kun kurkistin hoitolaatikon reunan yli ja Liia huomasi ihmishahmon, se alkoi räpistellä ja pyrkiä ylöspäin vimmatusti. Laskin käteni laatikkoon sillaksi ja se kiipesi sitä pitkin olalleni ja jäi siihen. Laski siipensä lepoasentoon, pörrötti sulkiaan ja sulki silmänsä raolleen. En usko syyllistyväni ihan poskettomaan antroposentrismiin jos uskon, että se todennäköisesti lopulta nautti ihmisen lähellä olemisesta: lämmöstä, liikkeestä, äänestä. Jostakin.

Sen viimeisenä päivänä nostin sen kämmenselälle ja painoin nenäni sen niskaan. Se sulki silmänsä. Kerroin sille, että yritin kyllä ihan kaikkeni. Ja että tiedän, että sekin yritti. Että se halusi kovasti takaisin ja teki kaikkensa. Yksikään pääsky ei ole vielä niin tarmokkaasti yrittänyt takaisin ilmaan, räpytellyt tuntikausia yrittäen saada siipeään toimimaan, tarttunut niin raivokkaasti kynsillään ihoon ja vaatteisiin pyrkiessään ylemmäs. Mutta sen paino oli jo pudonnut liikaa eikä siivellä enää lennettäisi. Pyysin puolisoa päästämään sen pois.

Viiden vuoden ja loputtomien kuolemien jälkeenkin jokainen käsin hoidellun, syötetyn, punnitun, silitetyn linnun kuolema itkettää. Varsinkin sellaisten, jotka katsovat silmiin. Ne pääsevät niin lähelle. Ja niistä tulee oman elämän jatkeita, erilaisia tuntosarvia tähän maailmaan, jota ihmisen aistit niin kömpelösti hahmottavat.

Sellaista pääskyä ei ollut toista eikä ole toista, se oli yksilö, joku. Se oli todennäköisesti jo vanha. Saattoi olla minun isomman lapseni ikäinen, kasvattanut jo monia omia poikueita, hoitanut ja ruokkinut toisia. Muuttanut joka talveksi jonnekin Afrikkaan ja palannut tänne samalle seudulle pohjoiseen Suomeen taas keväällä. Lentänyt tuhansia, kymmeniä tuhansia kilometrejä, nukkunut ilmassa. Ja sitten vanhana siipirikkona sillä riitti vielä rohkeutta ja uteliaisuutta tutustua ihmiseen. Katsoa reippaasti silmiin.

Tällä viikolla kuoli kaksi tuulihaukkaa ja pääsky. Vapauteen pääsi yksi tuulihaukka ja vapautusta odottavat vielä hetken pääskynpojat (niitä tuli toinenkin tänään aamulla) ja viimeinen tuulihaukka.

Meillä myös ilmeisesti kuoli pinkki lima. Samalla kun niistin räkää ja puhdistin levinneitä ripsivärejä poskilta karjuttiin lastenhuoneesta ”Mä tapoin nyt sen pinkin liman!”

Salomon vai Fischer?

Minä olen vältellyt sitä viimeiseen saakka. Ollut iloinen, etteivät lapset vielä ole kiinnostuneita uutisista niin paljon, että osaisivat kysyä. Pesin jääkaapin ja vaihdoin petivaatteetkin. Vaihdoin ne aivan kaikista sängyistä mikä on jo merkki Hyvin Äärimmäisestä välttelystä. Kolmas koneellinen pesee tyynyliinoja ja pussilakanoita. Lähes kolmekymmentävuotias kone vuotaa uhkaavasti ja saan syyn käyttää aikaa vielä nettipankissa miettien mistä tililtä liikenee rahaa uuteen pesukoneeseen.

Menen mielenosoituksen sijasta ratsastustunnille. Käännän Airin kannen kiinni kun lapset tulevat lähelle ja ruudulla näkyisi jotakin selitettävää. En kerta kaikkiaan onnistu keksimään miten kerron sen lapsille. Kun en ymmärrä itsekään. Meidän pitäisi olla niin sanottu monikulttuurinen perhe. ”Kyllä me ylläpidämme lapsen syntymämaan kulttuuria” sanoimme adoptioneuvonnassa. Hirveän syyllisyyden vallassa kuuntelemme kahdesti vuodessa Miriam Makeban tuotannon läpi; lasta ei kiinnostaisi yhtään. Koetamme muistaa Mandela-päivän ja Etelä-Afrikan poliittinen historiakin on kyllä tilattu Amazonilta, viisi vuotta sitten. Xhosan kielen opettelu jäi yhteen Youtube video-oppituntiin ja geneerisestä afrikkalaisesta kankaasta ommeltu hame on jäänyt pieneksi lonkkakilojen karttuessa. Hävettää.

Citymarketin kirsikkatomaattien ja luomukurkkujen välillä lapsi kysyy ”Jos me voitettaisiin raaputusarvasta kymmenentuhatta euroa niin päästäisiinkö me Etelä-Afrikkaan äiti?” Saattaa tosiaan olla arvasta kiinni, että joskus pääsemme lapsen syntymämaahan edes kerran. Karkkihyllyllä länsiafrikkalaisten lapsiorjien Fazerille poimimien kaakaopapujen kohdalla joku lapsi kääntyy kysymään äidiltään ”Onko tuo poika amerikkalainen?” Minun lapseni kuulee ja päästää toisen äidin pälkähästä vastaamalla nauraen ”Ei kun minä synnyin Etelä-Afrikassa”. Minä sanon pienemmälle lapselleni, että hän voi hyvin sanoa olevansa suomalainen, mutta hän ei missään nimessä halua. Jätän asian sikseen, juuri nyt tuntuu, että voisin minäkin sanoa olevani amerikkalainen. Mutta eihän minulta koskaan kysytä.

Mikä se on se kulttuuri, lapset kysyisivät kuitenkin. Mitä minä siihen vastaan? Ruoka ja kieli ja uskontoko? Aika pinnallista. Ei kai syntymämaa sentään, eihän kulttuuri siirry geeneissä. Kulttuuri on tapa tehdä asioita, joukko elämäntapoja, arjen ja juhlan käytäntöjä. Niin kuin meidän perheessä että likaiset vaatteet jätetään aina keskelle lattiaa ja kerran kesässä käydään Lintsillä eikä toisia eläimiä syödä paitsi jos ne ovat itse pyydettyjä kaloja tai joskus sushia. Voisin sanoa, että ei ole vääriä ja oikeita kulttuureita, hyviä tai pahoja kulttuureita. Tyhmiä ihmisiä kyllä on aina kulttuureista riippumatta, idioottimaisia tapoja on myös, kuten hanhenmaksan syöminen tai lasten lyöminen.

Ja kulttuuritkin ovat muuttuneet aina, kehittyneet suhteessa toisiinsa – kertoisin, että papan aikaan niin sanotussa suomalaisessa kulttuurissa oli ihan hyvä tapa pieksää lapset kuuliaisiksi. Kertoisin, että pappa oli myös jatkanut tapaa, nahkavyöllä ja ”niin kauan, että taju lähtee”. Mutta sitten se tapa kitkeytyi kulttuurista – ehkä ruotsalaisten ansiosta – ja lasten kasvatuskulttuuri kehittyi vähän paremmaksi. Jos papalta kysyttäisiin, hän olisi kuitenkin sitä mieltä, että ennen oli oikein. Muutos ei ole helppoa, mutta joskus se on välttämätöntä.

Myös muilla eläimillä on selkeitä kulttuureja, ja myös ne muuttuvat ja sekoittuvat – syntyy kokonaan uusia, joskus entistä parempia, ympäristön muutoksia paremmin sietäviä ja niitä hyödyntäviä. Linnut muokkaavat kieltään sen mukaan miten ympäristön äänet ovat muuttuneet: kaupungistumisen äänten myötä pikkupiipityksestä on tultava äänekkäämpää ja erilaista. Siinä se on. Tuon kaiken selitän.

Mutta pienempi lapsi on juuri silloin kaverilla ja isompi katolla. Ja sitten alkaa taas pelottaa. Mitä tuli tehtyä. Miksi piti tuoda pieni kaikkeen syytön ihminen tänne muiden tuijotettavaksi ja patrioottipartion peloteltavaksi. Vielä muutaman vuoden kuljen hänen takanaan Cecil-leijonana eikä kukaan uskalla tehdä mitään. Sitten tulee amerikkalainen hammaslääkäri ja lävistää sydämeni varsijousella ja lapsi on yksin. Ruskea lapsi, joka on suomalainen, muttei näytä siltä; jonka pitäisi olla monikulttuurinen, muttei tiedä toisesta isänmaastaan muuta kuin siihen mennessä jo iänkaikkiset Makeban biisit ja sen, että sinne matkustaminen on tosi kallista.

Mitä herran nimessä mono- tai monikulttuurisuus edes tarkoittaa? Mitä silloin tavoitellaan tai vastustetaan? Niitä on Salomonin pertsasuksimonoja ja Fischerin nautittavan luistelupotkun mahdollistavia monoja. Mutta kuka nyt hiihtäisi Salomon oikeassa ja Fischer vasemmassa? Voiko yksi ihminen olla koskaan muuta kuin monokulttuurinen? Ja voiko kaksi ihmistä, vaikka samasta perheestäkin, olla keskenään – suhteessa toisiinsa – koskaan mitään muuta kuin monikulttuurinen yksikkö? Voiko yksikään yhteiskunta – edes Pohjois-Korea – olla muuta kuin monikulttuurinen? Miksei kilpailtaisi sillä kuka onnistuu siinä parhaiten, kenen maassa kaikilla on riittävän hyvä olla. Monokulttuurisen yhteiskunnan väkiluku olisi yksi. Se ei onneksi lisääntyisi.

Minua painostetaan. Isompi lapsi on nähnyt kuvan mielenosoituksesta. Hätäännyn.
”No ne sitä vastaan kun vähän niin kuin joku aikoo kieltää meiltä sushin syömisen ja haluaa että kaikki syövät karjalanpaistia”
”Eikä!!!?”

Ei mennyt hyvin ollenkaan. Korjaan kyllä. Joskus myöhemmin. Juuri nyt täytyy puhdistaa pöntön vetonuppi ja kiillottaa se yksi perintöhopealusikka.

Tekniikan maailma on väärässä

Tekniikan maailman arvion mukaan Volvo V50 on turhan pieni auto kaksilapsisella lapsiperheelle. Minun arvioni mukaan Tekniikan maailma on turhan rajoittunut näkemyksissään. Meidän uskollinen vähäkulutuksinen perheautomme kuljettaa vaivatta kahta lasta, kahta aikuista, kahta tuulihaukkaa, kahta pääskyä, kahta koiraa, kahta kuunliljaa ja yhtä kermakakkua. Takaosassa on myös viikonlopun mökkikamppeet, kymmenen kilon pussi pähkinöitä ja kotimatkalla on tarkoitus käydä poimimassa ämpärillinen mansikoita.

Tiedän, että olen uskaltautunut sanomaan ääneen halunneeni eläinlääkäriksi. Ja että jos kotiyliopistossa voisi opiskella eläinlääketiedettä, olisin vaihtanut ammattia jo pari vuotta sitten. Ja ymmärrän, että sellaisen asian ääneen sanovan ihmisen tulee olla valmis harjoittelemaan erilaisia eläinlääkinällisiä skenaarioita. Mutta jos siinä edellä mainitussa kansankodin helmessä on jo edellä mainittu määrä eri tavoin hoitoa vaativia eläimiä niin ei ihan heti ole tarvetta sille, että joukkoon liittyy isompi koira, jonka molempien etutassujen anturat kuoriutuvat palkeenkielille ja vereslihalle tavallisen lyhyen pyörälenkin aikana.

Ja siinä on vielä se, että eläinlääkäri voi ottaa vastaan eläinpotilaita ja sitten kotiuttaa ne omistajiensa kanssa pois silmistään. Oman koiran kärsimistä on kamalan paljon vaikeampi kestää katsoa. Ja sitä, että appivanhempien mökillä ei ole kunnollista ensiapupakkausta, ei edes desinfiointiainetta. Koira ei tahdo kävellä, makaa vain. Huuhdon anturoita vedellä ja kuivaan ja leikkaan lasten kertakäyttöisestä patjasuojuksesta sidettä, vedän päälle sukat ja kiinnitän jesarilla. Nukun koiran unta koiran puolesta ja havahdun tämän tästä kieltämään sitä nuolemasta sukkasiteitään. Kolmelta aamuyöllä pyydän kolmekymmentäkiloisen kaverin viereeni sänkyyn, sillä tavalla saan nukuttua eikä se nuole sukkia jaloistaan.

Aamulla kuulen kuinka anoppi laskeutuu portaita alakertaan. Vedän peiton koiran päälle, ettei karvaista petikaveriani huomata. Sen jalat jäävät kuitenkin sojottamaan peiton alta ja paljastavat meidät vaikka niissä onkin sukat.

Seuraavaksi sekoitamme veteen haukan nesteytystä varten sokeria ja suolaa. Mökkikaupan päivystävä apteeekkinurkkaus aukeaa vasta puoliltapäivin, elektrolyyttijauhe täytyy yrittää tehdä itse. Ruiskujakaan ei ole. Pilli ja kapillaarivoima toimivat ruiskuna ja nälkiintymisen partaalla nuokkuva Kirikou-haukka saa nestettä. Auto oli jo ehtinyt startata mökille kun tuulihaukasta soitettiin. Se haettiin kyytiin matkalla ja kaikki varustelu on täynyt siitä lähtien improvisoida. Mökkitien varrelta löytyy autolle hävinnyt keltasirkku, joka poimitaan ruoaksi. Yöllä pari myyrää päättää päivänsä loukkuihin.

Aikuinen Liia-pääsky ei käytä oikeaa siipeään vieläkään tarpeeksi hyvin. Lentoharjoituksia järjestetään useita päivittäin. Se lähestyy kuitenkin päivä päivältä sitä hetkeä kun täytyy päättää onko siitä eläjäksi. Pienempi Myy-pääsky on alkanut kieltäytyä ruoasta, mikä tarkoittaa että se pudottaa painoaan lentoon lähtöä varten. Toinen matkan varrelta kyytiin saatu tuulihaukka, Karaban, on pirteä ja syö hyvin. Sen toinen siipi on surkastunut tai se on loukannut sen poikasena. Siihen ei ole vielä kasvanut lentosulkia vaikka toinen siipi kantaisi sitä jo hyvin.

Mökiltä tehdään lähtöä kun puolisolle soitetaan vielä yhdestä haukasta. Edellisenä päivänä on soitettu myös kyyhkystä.

“Kyllä mahtuu. Hetkinen kestää, tullaan”
“Googlaatko mikä apteekki päivystää sunnuntaina”

Hir-vit-tä-vän pitkä lintupäivitys

Minun unelmaelämäni olisi sellaista, että saisin elantoni tästä pyörityksestä ja siitä kirjoittamisesta. Tutkijan elo on ihan mukavaa, mutta tässä kotitilan (voidaan puhua tilasta, vaikka kyseessä on tavallisen lähiön tavallinen omakotitalo sillä minulla on siipikarjatilallisen tunnus ja kaikki) pidossa kuluu kyllä päivä aamusta iltaan ja koskaan ei jää sellainen olo ettei olisi saanut mitään aikaiseksi.

Aamulla lapset rymyävät sisään teltasta. Yö on nukuttu hyvin vaikka naapurin poikamies on kavereineen ampunut ilmakiväärillä aamuyöhön ja toisen naapurin saksanpaimenkoirat ovat haukkuneet häkissään taukoamatta kaksi tuntia keskellä yötä.

Aamukierros: pääskyjen ruokinta, haukan kukkopojat sulamaan, kanat pihalle, lapsille aamupala, koirien aamulenkki, imurointi ja pyykinpesua, lapsille raivoamista koska he eivät osallistu siivoukseen, ruokaostokset, raippaostokset ja punaviiniä tonkka. Tervapääskyt Liia ja Myy punnitaan ja ruokitaan. Ruokana on vähärasvaista naudan jauhelihaa, annoksena gramma kerrallaan ja ruokintaväli kaksi tuntia (ei yöllä kuitenkaan). Liia (35g) on jo aikuinen, siipensä loukannut pääsky. Se ei osaa ottaa ruokaa ihmisen kädestä, sen nokka täytyy avata ja jauhettua lehmää asetella sen suuhun tarpeeksi perälle, jotta se nielee. Myy (47g) sen sijaan on pesäpoikanen, jonka joku löysi maasta ja joka päätyi onnekkaasti meidän keittiömme pääskytasolle hoitoon (se on leivontataso, mutta loppukesästä meillä ei leivota koska se täyttyy pääskyistä).

Poikaset oppivat parissa päivässä, että tekopesän ylle ilmaantuva ihmishahmo tarkoittaa ruokaa: ne nappaavat gramman lehmäpallon sormista vikkelästi. Tämän kesän ensimmäiset pääskyt saapuivat tällä viikolla. Vuoden jälkeen tervapääskyn kämmenelle nostaminen on kuin palaisi kotiin, pääsee itku eikä kukaan näe. Ne tuntuvat aina samalta, vaikka jokainen vähän eriltä. Painautuvat kämmenelle matalaksi ja tarrautuvat pienillä kynsillään kiinni. Meillä ruokitaan ja hoidellaan niitä lentoikään asti. Parin tunnin ruokailuväli tarkoittaa, että loppukesän lyhyilläkin mökkireissuilla pakataan linnut mukaan ja jauhelihapalloja taiteillaan kylmäkallen päälle auton hansikaslokeroon.

Aamukierrokseen kuuluvat raippaostokset. Minulle tummanvihreä, pienemmälle lapselle punainen (minulle myös letityskuminauhoja, koska taannun karsinassa aina 12-vuotiaaksi tytöksi ja alan letittää hevosten harjoja). Pienempi lapsi haluaa isona eläintenhoitajaksi ja tallin isännän apuriksi. Kerron, että aika lähellä on maaseutuopiston hevoskeskus ja että kannattaa opiskella myös kengittäjäksi ja pieneläinhoitajaksi. Meillä on pihalla oikean ponin kokoinen lasikuiturunkoinen hevonen. Istumme kahdestaan sen selässä ja näytän miten raippaa pidetään kädessä yhdessä ohjien kanssa. Pienempi lapsi haluaa tietää lisää. Hän ei näe ilmettäni koska istun hänen takanaan tekohevosen lautasten päällä.

Epäuskoisena kerron vähän lisää, mutta se ei riitä. Vieläkin lisää. Lapsi, joka ei HA-LU-A, että häntä opetetaan; sellainen lapsi sanoo ”lisää”. Kaivan esille Peter Kraftlin kirjan vaihtoehtokouluista ja selaan lukuun, jossa käsitellään maatilakouluja. Mietin voisiko luottokortin luottorajaa korottaa vieläkin, että saisinko meidät kaikki Britanniaan nyt vaikka heti syksyllä ja lapsen sinne maatilakouluun. Kai sielläkin riittäisi hoidettavia lintuja.

Päiväkierros: kanojen munien keruu, varikselle ruokaa ja vettä, pääskyjen ruokinta jatkuu, ehkä altaassa pulikointia jos on aikaa, pyykit narulle ja hetken päästä alas sadekuuron ajaksi, sitten takaisin narulle. Tuulihaukalle kukkopojat. Kyydin järjestelyä toiselle tuulihaukalle, joka on parin tunnin ajomatkan päässä. Soitto siipirikosta pulusta: ainoan vapaana olevan häkin puhdistus. Ai niin: lounas lapsille.

Lainan ja Inkerin munat löytyvät samasta pesästä. Laitan ne paitulin vasempaan etutaskuun ja punaviinilasi matkaa oikeassa kädessä. Jos munat laittaisi oikeaan taskuun, ei tunnoton reisi muistuttaisi kahdesta tuoreesta kananmunasta ja aivan kohta nojaisin johonkin ja taskusta valuisi Taunon ja kanojensa jälkeläisiä nestemäisessä muodossa. Asta hautoo tyhjää pesää. Nyt jos omakotitalo ei sijaitsisi kaava-alueella siirtäisin Lainan ja Inkerin munat Astan alle ja meillä olisi kolmen viikon päästä kaksi pientä tipua. Käsien pesu. Gramman pallojen muotoilu. Aina ensin pieni Myy, koska Liia aivastelee ja voi olla sairas. Myy on tähänastisista pääskynpojista tomerin. Se painaa paljon ja tarttuu punnittaessa pienillä kynsillään terävästi kiinni. Jauhelihapalloa täytyy koskettaa sen oikeaa suupieltä vasten, vasen ei käy, ja se nappaa sen hienosti.

Varikselle pääskyiltä jäänyttä jauhelihaa ja juustonjämät. Veden sekaan kanojen monivitamiinia. Vaikka ei se taida auttaa: Kuura tuli meille viime syksynä ilman siipisulkia ja pyrstösulkia. Sen uusia sulkia on odoteltu jo yli puoli vuotta. Niin sanottuja cityvariksia ei olla vielä tutkittu tarpeeksi: niiden epämuodostuneet huonot sulat saattavat olla geneettinen virhe eikä sulkasato tuota mitään parempaa. Häkki tarvitaan uudelle tuulihaukalle. Kuura joudutaan todennäköisesti lopettamaan. Se on eläväinen ja nokkela varis, joka puuhailee isossa häkissä kaikenlaista, piilottaa ruokaa ja leikkii. Ehdotan puolisolle, että hän rakentaisi pihalle vielä yhden häkin. Piiloon niiden kolmen nurkkakuusen alle. Kukaan ei varmasti huomaisi.

Nubi, muutaman viikon hoidossa ollut siipirikko tuulihaukka pääsee Heinolan lintutarhaan pysyväksi asukiksi. Sen siipi ei koskaan tule lentokuntoon, mutta päättelemme sen puolesta, että se haluaa silti elää. Ajamme siis parin viikon päästä puolison kanssa Flow-festareille haukka takapenkillä. Pysähdymme Heinolassa ja kysyn myös onko heillä isoja papukaijoja loppuelämän kodin tarpeessa. Meillä on iso talo. Harkitsen vakavasti yhden huoneen muuttamista sisähoitohäkiksi. Sitten kun alamme tehdä tätä kokopäiväisesti.

Paitsi kirjoittajaretriittejä, voisimme järjestää rengastuskursseja, luontovalokuvausretkiä ja kesäleirejä. Voisin ottaa meille kotikoululaisia lintukouluun: kun pitelee tervapääskyn poikasta ja syöttää sitä gramman kerrallaan joka toinen tunti, täytyy varmasti tapahtua jotakin ihmiseksi kasvamisen saralla ellei ole täysi sosiopaatti.

Mutta tietystikään siihen ei voisi luottaa vaan opetusministerin toivetta seuraten täytyisi sekin kasvaminen mitata jotenkin aukottomasti. Että mikä siinä kasvaa ja miten. Voisin vaikka punnita aina ensin pääskyn (35g) ja sitten lapsen (35kg) ja mitata niiden päänympärykset, sitten tekisin sanavarastotestin ja toteaisin, että lapsen sanavarasto on kasvanut ilmauksilla ”kiitäjälintu”, ”riippumajalka” ja ”pesäpaikkauskollisuus”. Mittaisin vielä varmuuden vuoksi lapsen ja pääskyn kallonmuodot ja pikkuvarpaiden pituudet.

Pienempi lapsi, joka etsii sankareita joihin samaistua, opettelee ruokkimaan Myy-pääskyä. Tervapääsky on koko lintumaailman nopeimpia lentäjiä eikä mikään petolintu saa sitä kiinni vaakalennossa.

Iltakierros: kanalaan unohtunut punaviinilasi täytyy tyhjentää, uinti altaassa ennen kuin alkaa sataa, viikonlopun mökkireissua varten kaksi kuljetuslaatikkoa, pyyhkeitä, kosteuspyyhkeitä, kylmäkalleja pakastimeen, naudanjauhelihaa kaupasta (yritän taas kassalla häveten isoon ääneen todeta että “Lintujen ruoaksi, ei meillä muuten lihaa…”), lapset eivät ole saaneet iltaruokaa! Koetan gramman juustopalloja, mutta kumpikaan ei avaa suutaan. Pyykit ovat olleet narulla jo kaksissa sadekuuroissa, pulu haetaan hoitoon ja laaditaan pankille uskottava lainahakemus maatilan ostamiseksi lintuhoitolan ja maatilakoulun perustamista varten.

Jazzpannarityttö ja öykkäribloggaaja

Pieni suuri päivä. Sellainen, jota on varovasti toivonut ja odottanut kuusi vuotta; aina välillä totuttautuen ajatukseen, että sitä ei koskaan tulisikaan. Pienemmän lapsen spontaani ja täysin oma-aloitteinen hellyyndenosoitus. Istuin lapsen viereen sohvalle ja katsoin Miyazakin Totoroa hänen kanssaan. Näin silmäkulmasta, että lapsi kääntyi katsomaan minua, kiepautti käsivartensa kaulani ympärille ja pussasi poskelle. Pussasin takaisin ja jatkoimme Totoron katsomista. En keskittynyt kissabussin liitämiseen taivaalla; siihen, että Satsuki ja Mei löysivät toisensa tai siihen miten valtavan suuri Totoron asuttama kamfeeripuu on. Mietin sen sijaan olinko sittenkin pyytänyt pusua jotenkin. Oliko lapsi ymmärtänyt, että sillä saa ostettua ruutuaikaa, olinko sittenkin pussannut itse ensin ja lapsi oli toistanut velvollisuudentunnosta? En kerta kaikkiaan keksinyt mitään muuta selitystä kuin että lapsen oli tehnyt mieli osoittaa hellyyttään aivan täysin oma-aloitteisesti. Se oli ensimmäinen kerta ikinä.

Leivoin pusukakun. Vähän huonosti kohoneen, mutta yhtä kaikki kermalla ja lemon curdilla täytetyn ja mansikoilla koristellun pusukakun. Söimme sen yhdessä ja kun kerroin miten iloiseksi olin pususta tullut, totesi pieni lapsi. ”Nyt oli jo sen aika”

Kolmen yön kesälomareissu osoittautui kaksi yötä liian pitkäksi pienemmälle lapselle. Hän sinnitteli parhaansa mukaan, mutta ei-kotona oleminen kävi voimille. Viimeisessä yöpaikassa kaikki ihmiset olivat uusia. Hedelmäpuita pullottava puutarha ja vanha tuntikausia lämmennyt puusauna jäivät ulos kun istuin pienen raivoavan lapsen kanssa liian kuumassa vierashuoneessa. Hän kirkui haluavansa takaisin kotiin. Kun hän viimein nukahti, päätin levätä hetken ja siirtyä omenapuun katveeseen seurustelemaan. Heräsin kolmelta aamuyöllä kännykkä kädessä, vaatteet päällä, ohuen patjan päältä pienemmän lapsen sängyn viereltä. Jatkoin aamuun asti.

Aamupalalla pienempi lapsi oli levoton ja puhui sekavia. Hetken päästä hän siirtyi hakkaamaan Kenillä Barbieta naamaan perheen kaksivuotiaan pojan edessä, tehostaen nukkepahoinpitelyä verbaalisesti ”Siitäs saat turpaan, noin, lyön sulta pään mäskäksi”. Uuden tuttavaperheen saman ikäiset isommat lapset hymyilivät ja kertoivat miten hauskaa oli ollut Pori Jazzeilla edellisenä iltana. Kahdeksanvuotias kertoi lempibiisinsä Wayne Shorterilta. Kymmenenvuotias ei malttanut päästää kirjaa käsistään. Ja molemmat olivat kauniita ja helppoja, ihan tavallisia lapsia. Ja puutarha notkui hedelmäpuita ja odotti lampaita. Meillä piti olla ne lapset.

Odotin, että koirat käyttäytyisivät. Että meillä sentään olisi mukavat koirat. Mutta isompi murisi taas oudoille lapsille ja vietti illan takakontissa. Se ei ole koskaan joutunut takakonttiin niin kauaksi eikä varmasti ymmärtänyt mistä on kyse. Kun lastasimme autoa ja pyysin pienempää koiraa hyppäämään isomman seuraksi takakonttiin, hyökkäsi hermostunut isompi pienen koiran päälle. Istuin takapenkillä pieni vapiseva koira sylissäni enkä enää oikein tuntenut mitään muuta kuin häpeää ja itsesääliä. Ja yhtä aikaa huonoa omaatuntoa siitä, että tunsin häpeää ja itsesääliä – kahta täysin turhaa ja tarpeettoman tuhoisaa tunnetta. Enkä kuitenkaan voinut muuta.

Mutta sitten seuraavassa hetkessä sain pusun. Eikä se varmaan ole yhtään ihmeellistä niiden tavallisten lasten vanhemmille, jotka juovat Rieslingiä päärynäpuun alla. Jos oltaisiin siinä päärynäpuun alla kaikki ja niiden lapsi pyytäisi laittamaan jazzia kovemmalle samalla kun kertoisi leiponeensa jälkiruoaksi tarjottavan pannukakun ja minun lapseni antaisi pusun. Niin kaikki ihastelisivat sitä jazzpannarilasta. Kaikki paitsi minä ja puoliso. Mutta joskus olisi ihana voida olla ylpeä omasta lapsestaan julkisesti jotakuinkin normaaleilla mittareilla.

Nikke Knatterton, jota olen yllyttänyt pienemmän lapsen katsomaan koska se oli minun suosikkiohjelmiani lapsena, toteaa että ohikulkevalla naisella on ”viehättävä pylly” ja että aamu on hyvä aloittaa ”vetämällä turpaan hiekkasäkkiä, jolle on ruuvattu vihamiehen vahapää”. Ollaan taas kotona. Todennäköisesti jos minä olisin synnyttänyt ja kasvattanut sen jazzpannarilapsen niin se ei analysoisi ekaluokkalaisena Wayne Shorteria vaan riekkuisi katolla ja huutelisi sieltä naapurin eläköityneelle äidinkielenopettajalle, että ”Haista paska vanha akka!” ja menisi piiloon savupiipun taakse.

Tietooni myös saatettiin, että toisin kuin olen luullut, masentuneen ihmisen itsetuntoa ei paranna se, että hänestä tuotetaan julkisesti karrikoitu yksiulotteinen kuva hirveänä öykkärinä. Ensi alkuun tuo väite kuulosti pöyristyttävältä: olinhan ajatellut markkinoida uudeksi pitkäaikaisen masennuksen hoitomuodoksi vanhojen jalkapuiden paluuta. Olin jo jättänyt patenttihakemuksen ja valmistellut markkinointiaineistot. Kirkkojen sijasta terapiajalkapuita voitaisiin laittaa Prismojen ja Citymarkettien sisäänkäynneille ja kaikki itseensä väsyneet ihmiset voisi istuttaa pariksi viikoksi siihen muiden katsottavaksi. Ohikulkijoille voisi antaa valmiiksi lauseita, joita he voisivat sanoa masentuneille, kuten: ”Kyllä se siitä”, ”Piristyt vain vähän”, tai ”Minäkin olin masentunut, mutta en ole enää”.

Phil Collins: ”But seriously”
Minä: ”Okei”

Todettakoon, että minun puolisoni sinnittelee elämän sivussa kiinni sitkeästi ja rohkeasti ja olen ylpeä hänestä. Blogin öykkäripuoliso on pitkän parisuhteen tuuletuskarrikatyyri, joka perustuu tositapahtumille, mutta on täydellisen toispuoleinen toisinto esikuvastaan.

Phil Collins: ”Another day in paradise”
Minä: ”That’s pushing it Phil…”

Siirretään 2. vuodelle – onnea HB4C!

Viiden päivän päästä on tämän blogin vuosipäivä. Takana on ehkä kummallisin vuosi ikinä: vajaa lonkkamalja korjattiin dramaattisella leikkauksella, joka meni vähän pieleen. Sain kanoja, pitkä parisuhde oli (on) pohjamudissa, erityisen haastava kuopus jatkoi erityisen haastavaa kuopuisuuttaan (selkeästi tarvitaan uusi sana suomen kieleen) ja puoliso halusi kuolla joka toinen päivä. Menetin myös miltei vuoden ikään ehtineen kasvattikyyhkyn yllättäen.

Kun aloitin kirjoittamisen en ollut lukenut juurikaan blogikirjoituksia saati seurannut yhtään blogia, ikinä. Sama pitää edelleen, en oikein ymmärrä niitä; en jaksa kiinnostua kenenkään toisen elämästä (oikeasti, mitä hittoa: raparperipiirakasta tulee superhyvää kun siihen laittaa kookosta, ja voi ei nyt tuo lapseni kiukuttelee ja puolisokin on ärsyttävä, taidan ajaa sen päältä). Tätä blogia on luettu vuodessa 110 000 kertaa yhteensä noin 50 000 kävijän volyymilla. Selvästi tällä genrellä on siis lukijansa vaikka minä en heihin kuulukaan.

Siitä on siis vain vuosi kun odottelin lantion luutumista ja etenin kahden kyynärsauvan varassa ja pulu olkapäällä koirien kanssa metsässä kun toinen koirista karkasi siilin perään ja pulu lensi kuuseen. Seisoin metsässä ja hakkasin kyynärsauvalla mäntyä, että pienempi koira jättäisi siilin rauhaan ja kujersin pululle, jotta se palaisi kuusesta olalleni. Kotona istuin keltaisen terassipöydän ääreen ja avasin tietokoneen. Oli hellepäivä. Oikea jalka oli vielä polven yläpuolelta halvaantunut, polvilumpio oli kuitenkin juuri alkanut liikkua, joten toivoa oli.

Eilen ratsastin aivan järjettömän hienosti. Omasta mielestäni siis. Edelleen olen alkeisryhmässä, josta nyt viimeinenkin yhtä aikaa aloittanut – yksitoistavuotias Venla – on siirtymässä edistyneempien ryhmään. Mutta sehän tarkoittaa vain, että alan olla sen ryhmän taitavimpia ratsastajia. Suurimmaksi osaksi tunnistan jo oman hevosenikin tallista tai laitumelta enkä laita valmiiksi enää shetlanninponia kun listalla lukee tallin suurin suomenhevonen. Täytän pian 38 vuotta ja aion ostaa itselleni kuukaudeksi tuplamäärän ratsastustunteja. Puolisolta pyydän lahjaksi mahdollisuuden päästä kahdesti viikossa tallille.

Vuoden aikana puoliso on käynyt läpi kolmet masennuslääkkeet ja yhden terapiayrityksen, joka päättyi kutakuinkin niillä main kun terapeutti totesi, että hänen mielestään puoliso ei ajattele itseään tarpeeksi vaan laittaa muut itsensä edelle. Ennen kuin ehdin lähestyä terapeuttia yhdistetyllä koiran- ja kanankakkapommilla postilaatikkoon, tunnisti puoliso itsekin, että päätelmä oli kutakuinkin peiliversio todellisuudesta.

Me olemme hoitaneet parisuhdetta vuoden aikana lähinnä viettämällä aikaa niin paljon erillämme kuin mahdollista. Kerran yritimme erota niin, että jatkaisimme kuitenkin yhdessä asumista. Kolmen vuorokauden kuluttua yritys todettiin sekä naurettavaksi että käytännössä liian monimutkaiseksi. Kodista olisi tullut byrokratia, toisen olisi pitänyt kurssittautua työnsä ohessa kirjanpitäjäksi. Ja todennäköisesti molempien olisi pitänyt aloittaa terapia vain selvitäkseen kuittien lajittelun aiheuttamasta Kafkamaisesta ahdistuksesta.

Vuoden aikana olen saanut yllättäviä uusia ystäviä, toisia vain hetkeksi ja toiset ovat jääneet. Vanhat ystävät ovat löytyneet uudelleen. Ja lyhyet ystäväpilkahduksetkin ilahduttavat, aika on suhteellista eikä lainkaan lineaarinen ilmiö. Minun kauneimpia ystävyysmuistojani on se viisivuotiaana kesällä Hangossa tavattu englantilainen Daniel jonka kanssa ei ollut yhteistä kieltä, mutta jonka kanssa nurmikon sadettajan yli hyppiminen oli kivempaa kuin muiden kanssa. Muistan, että sitä hyppimistä kesti koko kesän. Daniel oli kuulemma Hangossa vain viikonlopun. Sen jälkeen kului 33 vuotta oman elämän aivan liian vakavasti ottamista. Tämä kulunut blogivuosi on ollut tietoista oman mukavuusalueen rikkomista, jotta itseensä ja elämäänsä voisi suhtautua vähän vähemmän tosissaan.

Ehkä mielenkiintoisinta on se määrä niitä yhteydenottoja tuntemattomilta ja puolitutuilta jotka alkavat ”En ole ikinä kertonut tätä kenellekään, mutta…”. On aivan ilmeistä, että paskat ja hankalat elämät tai elämänvaiheet täytyy saada jakaa. Kuka mitenkin. Väitän, että niiden jakaminen räjäyttää ne atomeiksi ja ne eivät enää saa valtaa mistään, eivät itketä jatkuvasti tai valvota yöllä. Muuttuvat paskasta perunajauhoksi: kiehtovaksi narskujauhoksi, jota on mukava hypistellä ja joka on jopa käytännöllistä suurustaessaan kiisseleitä. Pottujauho. Maallista, kaikki on vain maallista, sanoo Mikko Mallikkaan isäkin. Kuka tietää, voisin seuraavaksi kirjoittaa tärkkelykseen liittyvän self-help oppaan, niitäkään en ole ikinä lukenut, mutta ei se näytä estävän mitään.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu myös pienemmän lapsen ensimmäinen kouluvuosi. Se on ollut aivan jotakin muuta kuin odotimme. Vaikka odotimmekin pahinta. Kuukausi yritystä erityisopettajan ja kahden avustajan pienryhmässä kolmen muun lapsen kanssa. Sen jälkeen lyhennettyä kouluviikkoa (jommankumman oltava töistä kotona joka päivä klo 12) samassa ryhmässä jouluun asti. Sen jälkeen sairaalakoulua ja lastenpsykiatrista päiväjaksoa ensin kaksi kuukautta ja lopulta koko kevätlukukausi loppuun saakka. Opettelua elämään sen ajatuksen kanssa, että koskaan ei voi hengähtää, että juuri mikään kouluun liittyvä ei mene omalla painollaan. Että aina täytyy olla valmis joustamaan, tukemaan, muuttamaan suunnitelmia, nipistämään omista töistään, unohtamaan toiveet ja odotukset siitä miten piti mennä. Mutta kevään lopulla todistuksessa kuitenkin luki ”Siirretään 2. luokalle”. Ja kesän häämöttäessä päättyi kutakuinkin vuoden kestänyt pusukielto.

”Äiti miks te otitte minut? Vaikka mä oon tämmönen. Tyhmä.”
”Kultaseni, sinä ET ole tyhmä. Jos olisit, olisi kaikki aika paljon helpompaa. Sinä olet perhanan nokkela. Me valittiin juuri sinut, kukaan muu ei käynyt. Minä ajattelin, että en minä mitään tylsää lasta ota”

Seuraa hirvittävä ratsastuskliseemetafora. Superopettaja Riikka totesi eilen, että ”Hevosta täytyy saatella kuin lasta. Sitä ei auta käskeä tai kiskoa, sitä täytyy houkutella: pitää koko ajan kädestä kiinni, muttei vetää mihinkään suuntaan tai se alkaa vetää vastakkaiseen suuntaan ja siinä sitä ollaan” Semmoista se on elämä. Liian tiukat suunnitelmat täytyy unohtaa ja ratsastaa vain sillä aallolla. Mutta voi sitä elämää houkutella ihan vähän eri suuntiin. Sitten kuulemma jos hevonen ei tottele, ei auta jatkaa kovin pitkää samaa pyyntöä koska todennäköisesti pyytää koko ajan väärin eikä hevonen tajua: ”Se on kuin ryhtyisi huutamaan ulkomaalaiselle, joka ei osaa kieltä, että jos se ääntä korottamalla ymmärtäisi”.

Ehkä yllättävintä tässä on kuitenkin se, ettei kukaan ole huomauttanut kirjoitusvirheestä blogin nimessä! Monikko englannin kielen ’kana’ sanalle ei olekaan sama kuin yksikkö, ’chicken’ (vrt. yks. fish, mon. fish), vaan ’chickens’! Perhana. Arvatkaa huomasinko noin kuukausi blogin aloittamisen jälkeen. Päätin olla korjaamatta ja sietää omaa epätäydellisyyttäni. Se on vaatinut ajoittain jämeriäkin toimia: istun usein kylmävesisaavissa ja virkkaan ketjusilmukoita lilasta villalangasta, jotta estäisin itseäni korjaamasta nimeä.

Mutta nyt. Roadtrip Helsinkiin on alkanut. Historiallisesti ilman lomamatkaa edeltävää riitaa. ”Nyt on niin tiukkaa musiikkia, että matka taittuu”, toteaa puoliso. Kiitämme tästä nuorta Fela Kutia. Viidentoista yhteisen vuoden – ja aika monen Fela Kutin toistokerran jälkeen – ei kuitenkaan enää aiheuta kriisiä, että nappaan omat kuulokkeet ja korvaan Felan vuodentakaisella soittolistalla ”Hip Bitch does Physical Therapy”, featuring Paleface, DJBB, Rudolf ja Karrikoira, Chris of that band Coldplay ❤ ja muuta. Ei tulut juoksijaa tuosta oikeasta jalasta, mutta saa sillä pysymään suomenhevosen ruodussa.

Laiskan akan illuusiot

Aina kun on itsellä sellainen olo ratissa, että kylläpä meni hienosti tämäkin tilanne niin kannattaa jarruttaa ja tarkistaa, että kuka lapsista vaikka roikkuu sormistaan ovenraossa. Tai jotain vastaavaa. Ensimmäisen kerran kun ymmärsin tämän käänteisen logiikan, olin hakemassa autoa huollosta. Se oli parkkeerattu huoltohallin eteen, tiukkaan riviin niin että piti kääntyä peruuttamalla tarkasti ennen kuin pääsi ajamaan pois. Istutin lapsen takapenkille turvaistuimeensa, siirryin omalle paikalleni ratin taakse ja peruutin tarkasti. Ei yhtään uusintayritystä, ei eteen ja taakse veivaamista vaan kerralla nappiin. Mietin että nyt jos huoltamosta katsotaan lasiovien läpi pihalle niin siellä todetaan että semmoinen taitava ajaja tuo nuori äiti.

Kaarroin ylpeästi oikein vauhdilla pihasta. Takapenkiltä puolitoistavuotias lapsi huomautti ”Äiti tuulee”. Käännyin katsomaan lapsen puoleista takaovea, joka retkotti täysin auki. Lapsi oli kumartunut katsomaan vierellään kiitävää asfalttia. Käytin Clion sen jälkeen aina toisessa huoltamossa.

Eilen ajoin peräkärryllisen auton huoltoaseman pihaan. Puolison piti päästä huoltoaseman vessaan ajamaan partansa ennen siirtymistä mökiltä rippijuhliin. Kurvasin sisäänkäynnin eteen ja puoliso nousi autosta. Kätevä emäntä sillä on, mietin ja jatkoin matkaani, tähtäimessä kaartaa läpipaikkaan, johon osuisin kärryn kanssa niin että se jäisi aivan suoraan. Kun lähdin liikkeelle oli puoliso auton ja peräkärryn välissä, avaamassa juuri takaluukkua ottaakseen parranajokoneen kassistaan. Enhän minä sitä ollut ajatellut. Mietin vain, että kyllä sitä kylän isännät nyt katsovat, että tuollainen volvonainen ajelee täyden puukuorman kanssa noin kätevästi. Mutta ne katsoivatkin, että tuossa tuo nainen halusi päättää miehensä päivät noin kätevästi.

Sitten on se, että monesti muulloinkin kun tuntuu, että nyt menee hyvin, niin toisen mielestä meneekin päin persettä. Vaikka niin että kun mökillä lasten kanssa kerrankin riitelemisen sijasta puhutaan Aleksis Kivestä ja lapset suostuvat kuuntelemaan kun laulan Timon laulua oravasta ja tuntuu, että nyt tässä on oikean perheen ja kasvatuksen rippeitä, oikein kansallisrunoilija kehissä, niin toinen pukkaa ruohonleikkuria pihalla ja jupisee, että saa aina tehdä kaikki pihahommat itse. Että pieleen on mennyt koko kesä; linnunpojat kuoli, mitään ei kuullut ja mansikkakakkuakaan ei ole kotona leivottu. Ja kaiken saa tehdä itse. Että minä en taaskaan tee mitään, en kotona enkä mökillä.

Sitten vähän itkettää ja siitäkö toinen suuttuu. Ei saisi itkeä, se selvästikin ärsyttää. Kun ei tiedä miten olisi niin voi ottaa päivän kolmannen särkylääkkeen vähän liian tujuksi äityneeseen miesflunssaan ja mennä saunaan tiskaamaan. Ja siellä laskea päiviä ja iltoja – viisi peräkkäistä – jotka on viettänyt lasten kanssa sairaana kotona kun puoliso on ollut rengastamassa haukkoja. a saunan pyykkinarulle voi ripustaa puhelimensa, joka pauhaa tiskaussoundtrackina Rachmaninovia. Klavierkonzert kakkonen. Se on ensin hirveän dramaattista, mutta sitten siihen tulee vähän kahden minuutin jälkeen semmoinen ”Voitan silti kaikki, saatana” -tyylinen kohta, jonka jälkeen se muuttuu kevyemmäksi.

https://open.spotify.com/track/6VQLSljd0ZFb6JbJaGaJv3

Päänsä sisällä itse itsensä kanssa käydyt keskustelut ovat luomuSnapchat-viestejä: niistä ei jää mitään jälkeä, korkeintaan hämäriä muistikuvia. Se mahdollistaa äärimmäiset ylilyönnit ja vyön alle iskut. Hetkittäisen sanallistetun raivon, joka ei tallennu mihinkään ja voi siksi kuulostaa vaikka tältä:

”Saatana aivan täysin oma vika. Syytä vaan itteäs. Kaikki omia valintoja. Oliko pakko mennä naimisiin sen kanssa? Jäis puun alle ja kuolis saatanan paska, ei haittais yhtään. Olis helpompaa. Kaikki.”

(tässä se Rachmaninov taustalla ja käsissä liian kylmässä tiskivedessä rasvakanahkainen paistinpannu, jota ei saa puhtaaksi).

”Helevetti ikinä en leikkais ruohoa mistään. Joku tulis kysymään, että mitä se leski, alakko oleen. Niin sanosin, että joo, mutta pihatöitä en tee. Yhtään mitään en kuulemma tee. Että mieti eka. Laiskan akan saat.”

Pyroklastinen miesflunssa

Italian matkaan valmistauduttiin katsomalla dokumentti katastrofeista. Ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin tulivuoria ja se huipentui Vesuviuksen juurelle, jossa tutkija selitti vakavana: ”Vesuviuksella on juuri sellainen kerroksittainen rakenne, että se saattaa purkautua yhtäkkiä ja varoittamatta. Pyroklastinen pilvi peittäisi Napolin viidessä minuutissa” Kun dokumentti loppui, oli sauna lämmin. Ehdotin että leikkisimme saunassa tulivuorenpurkausta. Pienempi lapsi saisi olla magmaa, isompi olisi pyroklastinen pilvi, minä olisin Pompeijin asukas, joka kuolee aina palamalla ja jähmettyen eri asentoihin.

Saunasta juostiin jäähtymään ulos altaaseen, jossa on kaksitoista asteista vettä. Yritin vastustaa kiusausta ujuttaa yhtäkkisten lämpöerojen keittiöfysiikkaa tilanteeseen. Se olisi kuitenkin mennyt pieleen. Mutta lapset eivät olisi huomanneet sitä vielä muutamaan vuoteen. Ja olisin samalla kompensoinut sitä, että olen pikkiriikkisen miesflunssan uuvuttamana viettänyt kaksi vuorokautta Airbnb:n sivuilla etsien meille taloa Italiasta, jättäen törkeästi lapseni oman onnensa nojaan – kasvamaan aivan itsekseen ilman mitään sivistystä (tsih).

Miesflunssan kourissa tunsin tarpeetonta kuittailutarvetta Mauriziolle, Ricardolle, Silvialle ja Paololle, jotka kaikki vastasivat holhoavasti, että lokakuussa Italian kelit ovat kuulkaa jo niin kylmät – vedenkin lämpötila vain kaksikymmentä astetta – ettei kannata uida, että turhaan kyselemme onko allas auki. Tarkensin, että ihan vain lemmikkijääkarhua varten kyselen, kun ilmoituksessa mainitaan, että lemmikit tervetulleita. Pitäkää linnanne nynnyt.

Nostin pakkasesta kaksi kukkopoikaa sulamaan tiskipöydälle. Viikon ikäiset keltauntuvaiset tiput oli tunnistettu kukoiksi jossakin tanskalaisessa suurhautomossa ja kaasutettu kuoliaiksi. Ne olivat jähmettyneet erilaisiin asentoihin, aivan kuten Pompeijin pyroklastisen tuhkan alle jääneet asukkaat. Niillä oli aivan täydelliset pienet vaaleanpunaiset jalat, terävät pienet kynnet, terhakkaat siivenalut. Suljetut silmät ja pienet nokat. Ne olivat kuoriutuneet munasta – sekin aivan käsittämättömän ihmeellinen tapa syntyä tähän maailmaan – valmiina kasvamaan isoiksi hienoiksi kukoiksi. Tekemään kukkojen asioita ja olemaan olemassa. Mutta niiden elämällä ei ollutkaan minkäänlaista arvoa. Ei yhtään mitään ihmeellistä. Ihmiselle. Ne olivat onnekkaita ja päätyivät kaasutetuiksi. Niiden veljiä lastataan toisissa paikoissa liukuhihnalle, josta ne putoavat elävänä silppureihin. Kummallista on elämä ja sen arvo.

Kukkopojat syö siipipuoli tuulihaukka. Joka sekin saattaa päästä hengestään koska ei pysty enää lentämään. Onko sen elämällä arvoa, loukkaantuneena? Haluaisiko se itse elää vai kuolla jos ei pysty koskaan enää lentämään? Sen elämäntahto näkyy kukkopoikien katoamisena häkinpohjalta. Se sukii itseään ja tarkkailee ympäristöään. Sitä varmasti vituttaa ja se hokee jotakin mindfulness-mantraa, että oppisi sopeutumaan uuteen tilanteeseensa. Mutta haluaako se kuolla? Niin sanotussa luonnossa se kuolisi pian. Mutta mitään ’luonnollista’ ei oikeasti olekaan. Minun puolisoni syö purkista bupropionihydrokloridia ettei haluaisi kuolla. Minun luonnollisesti epämuodostunutta lonkkaani pitää kasassa kaksi kämmenen pituista teräsruuvia. Minä olen ryhtynyt äidiksi toisella puolella maapalloa syntyneelle lapselle, jonka ihonväriä ei minun geeneilläni luonnollisesti synny mitenkään.

Ja joka ikinen asia tällä maapallolla on tähtipölyä.

Isompi lapsi kertoo että hänen ystävänsä ottaa kiinni kimalaisia ja pistää purkkiin. Eikä päästä pois. Se tuntuu kuulemma pahalta. Kerron siitä kun olin juuri hänen ikäisensä ja naapurin isompi lapsi pyydysti kärpäsiä, veti niiltä siivet irti ja nauroi kun ne kävelivät siivettöminä ympäriinsä voimatta lentää. Muistan, että tuli niin paha olo että oksetti. Se, että kuolemaa – eli elämää – ei mieti, ei ole niin pelottavaa kuin se, että joku miettii mutta ei välitä.

Kuolema ja elämä on yhtä aikaa kaikki ja ei mitään vakavaa.

”Ajattele jos istuis vessanpöntöllä kun tulivuori purkautuisi. Sitä laavaa tulis pöntöstä ja jähmettyis siihen istualleen. Näin. Ja sitten sen isi tulis vessaan ja löytäis sen lapsen jähmettyneenä luurankona siitä. Näin!” Ja lapsi näyttää kaasuteltulta jäätyneeltä kukkopojalta ja kaikkia naurattaa.

Oksennustetristä

Kätevä kesälomaemäntä maalauttaa lapsillaan neljä vuotta työn alla olleen vierashuoneen seinän. Se onnistuu niin, että ensin kuulostellaan milloin lapset alkavat kinastella. Yritetään tavan vuoksi mennä väliin kuten joka toinen tunti joka ikinen päivä, mutta tällä kertaa vähän ponnettomammin. Kun väsyttääkin. Todetaan, että molemmat selvästi haluavat haastaa riitaa ja annetaan tilanteen jatkua siten, että itse vetäydytään päiväunille mielellään mahdollisimman kauas. Päiväuniin voi nukahtaa kesäflunssassa hyvin vaikka korvissa soi.

Herätä voi suunnilleen silloin kun yläkerrasta kuuluu hirveä rääkäisy ja kakomista ja isomman lapsen hätäinen ”Äiti tuu!” Samaan aikaan nousee omilta keskeytyneiltä päiväuniltaan myös puoliso, jonka rooli maalausurakassa paljastuu oleelliseksi. Lastenhuoneen portaiden yläpäässä seisoo pienempi lapsi, joka on oksentanut tunti sitten syödyn vegeburgerilounaan pitkin portaita ja seiniä. Oksennusta valuu alakerran lattiaa kohti hitaasti klöntteinä ja nopeasti vetisinä viiruina. Vähän niin kuin Tetrispalasia tipahtelisi tuplavaikeutetussa kentässä kahta eri tahtia. Ja luutun pitäisi ehtiä aina oikeaan kohtaan ennen oksennuksen valumista listanrakoon.

Seuraa episodi, jonka aikana selviää, että isompi lapsi oli työntänyt (tässä oli erimielisyyttä siitä oliko oikea verbi ”työntänyt” vai ”iskenyt”) nyrkkeilysäkin pienemmän vatsaan seurauksella, että refluksista kärsivän lapsen vasta nautittu vegeburgeri oli löytänyt tiensä portaille ja seinille. Selviää myös, että puoliso osaa huutaa pelottavan kovalla äänellä ja että isompi lapsi ei osaa luututa oksennusta (syyllistyn välittömästi siitä, että kasvatan uusavutonta lasta). Lopuksi selviää, että ”Minnekään kiipeilemään ei lähdetä vaan te maalaatte nyt seinän!”

Kun kuiva ja mauton vatsalaukun kautta seinälle päätynyt seitanpihvi on saatu luututtua viemäriin (se ei ollut minun tekemäni pihvi, ihan lounasravintolassa kävimme) siirryn takaisin päiväunille ja jätän maalarit työnjohtajansa kanssa yläkertaan. Nukun tunnin ja herään siihen, että yläkerran remontti on neljän vuoden jälkeen nyt siinä vaiheessa että neljästä seinästä ja katosta on maalattu yksi seinä kunnolla, yksi kertaalleen läikikkäästi ja kaksi kattolautaa. Pienemmän lapsen poikkeuksellisen huolella hoidettua ja rasvattua afroa (ajattelin yrittää olla hyvä äiti) koristaa hyvä kerros valkoista maalia. Rinnasta löytyy myös suuri läiskä, sillä ”Haluan olla vaalea enkä tällainen kakan värinen”.

Puoliso lähtee haukkametsälle, kuten neljänä edellisenäkin iltana. Uuden Tiede-lehden kannessa lukee ”Pieni stressi vahvistaa”, mutta yhtään ei tunnu voimakkaalta olo. Joka paikkaa särkee ja elämä tuntuu menneen hukkaan. Mikään zen-tyydyn-vähempään ei nyt oikein auta. Appivanhemmat tekivät ennakkoperintöpapereihin erillisen kirjauksen yleistä käytäntöä vastaan, että mökki siirtyy ainoastaan heidän lapselleen, minun puolisolleni, eikä missään määrin hänen puolisolleen – eli minulle. Minä heivautin zenbuddhalaisen viittani huussin katolle ja keräsin todella kypsästi mökiltä kaikki sinne kymmenen vuoden aikana viemäni – ostamani – lautaset, kupit, lasit ja verhot; kaivoin maasta kuunliljat ja olisin vienyt pioninikin, mutta anoppi ei muistaisi kuitenkaan, että ne ovat minun hankkimiani. Pitäkää mökkinne. Pitäkää minulle satavuotiaista hirsistä puolisoni rakentama kasvihuone.

Illalla päädyin siihen, että takautuvasti maksettava omaishoidontuki, joka meille yllättäen pienemmästä lapsesta myönnettiin ja josta heti tuli hirveän syyllinen olo, on parasta käyttää siihen, että vuokraa Italiasta linnan syksyksi. Minkä muun maan – no ehkä Ranskan – matkailusivuilla voi majoittumista hakiessa laittaa hakukriteeriksi ”castle”. Lähtisin tietysti sinne linnaan aivan yksin. Minähän se omaishoitaja olen. Ja minulle lasketaan lakisääteisiä vapaapäiviäkin vuoden alusta. Kyllä niillä yhden syksyn Italiassa viettäisi. Menköön muu perhe sinne omistamalleen mökille paskomaan huussin reiästä.

Mihin ihmeeseen omaishoidontukea voi käyttää muuhun kuin linnaan Italiassa? Rahalla ei saa pientä ihmistä pärjäämään aikuisten kanssa yhtään paremmin, ei rakastamaan itseään ja ruskeaa ihoaan yhtään enempää. Jokaisen ansaitsemaa turvallista vauvalapsuutta ei voi ostaa jälkeenpäin. Tuella voi toki paikata toisen vanhemman palkanmenetystä tai pesettää ikkunat jos on itse taistellut viikon lastensa kanssa eikä jaksa edes vaihtaa puhtaita alusvaatteita – itselleen, lapsille kyllä. Tai jos kävisi niin onnellisesti, että jostakin löytyisi pysyvä, reipas ja rempseä maalaisjärkinen lastenhoitaja niin voisi palkata kerran viikossa jonkun iltapäiväksi kotiinsa leikkimään niin saisi itse tehdä töitä.

Tai sitten se linna.

PS * Ihan ettei villisti nyt meitä tultaisi ryöstämään suurten rahojen toivossa niin totean, että omaishoidontuesta (siitä alimmasta määrästä jota me saamme) jää verojen jälkeen käteen 250 euroa kuussa. Ei sillä ihan se linna irtoa. Eikä lastenhoitajakaan joka viikko päiväksikään. Mutta entä linna päiväksi?

Kaapoaapeli ja Hemmielina, luku 2

2.
(Tästä luku 1.)

Sille oli turha sanoa mitään. Edes jankutus ei auttanut. Joskus Kaapoaapeli ja Hemmielina olivat piilottaneet laturin johdon. Tunkeneet sen yläkerran ilmastointikanavaan ja unohtaneet sinne. Se oli istunut pimenneen ruudun edessä ja näppäillyt silti. Kaapoaapeli ja Hemmielina olivat istuneet selkä oveen päin ja ruokkineet aikansa kuluksi sääskiä. Katselleet kuinka ne lentävät pois vatsat täynnä sisarusten verta, hitaasti ja vaappuen. Vähän kuin saippuakuplat.

Kaapoaapelin supervoima oli laastarointi. Hemmielina hyppäsi oikealla jalallaan korkeammalle kuin kukaan muu. Äiti oli ylpeä. Hemmielina osti viikkorahallaan marketista hopealaastaria, hyppäsi puusta asfalttiin ja huusi Kaapoaapelin laastaroimaan. Hänen hopeapolvensa kimalteli kun Kaapoaapeli puhalsi siihen. Äiti oli erityisen ylpeä. Hän laski molemmille lämpimän kylpyveden mangovaahdolla ja istui ammeen viereen kertomaan tarinaa prinssistä.

Heidän koiransa oli oikeasti prinssi, ja äiti kertoi mistä sen tiesi: koiralla oli lumenvalkeat posket ja tummat silmät. Jokaisella oikealla koiraksi naamioituneella prinssillä oli. Hän oli kaikki nämä vuodet odottanut, että joku huomaisi hänen jalot piirteensä ja lakkaisi syöttämästä hänelle sitkeitä nahkapaloja. Kun näin kävisi, hän paljastaisi jalokiviaarteen jonka oli haudannut takapihalle kanalan taakse. Sieltä, likaantuneen punaisen samettiviitan alta, löytyisi neljäkymmentäkahdeksan täydellisesti hiottua timanttia. Ja yksi viallinen.

Kaapoaapeli nukahti pää mangovaahdon tuoksuisella tyynyllä johon äiti oli kirjaillut ristipistoin ”isi”. Hemmielina heräsi keskellä yötä ja huusi äitiä joka tuli aina. Hiippaili pitkässä yömekossaan vaikka kurpitsapenkin laidalta, sotki peiton multaan ja nukahti lasten viereen. Aamulla hän syytti lapsia sängyn likaamisesta, mutta paistoi kuitenkin kummallekin kananmunat, jotka molemmat syöttivät pöydän alla odottavalle prinssille ennen kuin juoksivat kanalan taakse.

Neljälläkymmenellä timantilla ostettiin talo Espanjasta, pyöreällä uima-altaalla, kolmesataa euron raaputusarpaa ja Hemmielinalle oma sähkövatkain. Jäätelöannoksissa piti aina olla vohveli ja kauhean kaunis paperisateenvarjo. Musta peltikatto poltteli lasten pohkeita. Savupiipusta heidän selkänsä takaa nousi savua vaikka oli kesä. Äiti poltti roskia.