Oksennustetristä

Kätevä kesälomaemäntä maalauttaa lapsillaan neljä vuotta työn alla olleen vierashuoneen seinän. Se onnistuu niin, että ensin kuulostellaan milloin lapset alkavat kinastella. Yritetään tavan vuoksi mennä väliin kuten joka toinen tunti joka ikinen päivä, mutta tällä kertaa vähän ponnettomammin. Kun väsyttääkin. Todetaan, että molemmat selvästi haluavat haastaa riitaa ja annetaan tilanteen jatkua siten, että itse vetäydytään päiväunille mielellään mahdollisimman kauas. Päiväuniin voi nukahtaa kesäflunssassa hyvin vaikka korvissa soi.

Herätä voi suunnilleen silloin kun yläkerrasta kuuluu hirveä rääkäisy ja kakomista ja isomman lapsen hätäinen ”Äiti tuu!” Samaan aikaan nousee omilta keskeytyneiltä päiväuniltaan myös puoliso, jonka rooli maalausurakassa paljastuu oleelliseksi. Lastenhuoneen portaiden yläpäässä seisoo pienempi lapsi, joka on oksentanut tunti sitten syödyn vegeburgerilounaan pitkin portaita ja seiniä. Oksennusta valuu alakerran lattiaa kohti hitaasti klöntteinä ja nopeasti vetisinä viiruina. Vähän niin kuin Tetrispalasia tipahtelisi tuplavaikeutetussa kentässä kahta eri tahtia. Ja luutun pitäisi ehtiä aina oikeaan kohtaan ennen oksennuksen valumista listanrakoon.

Seuraa episodi, jonka aikana selviää, että isompi lapsi oli työntänyt (tässä oli erimielisyyttä siitä oliko oikea verbi ”työntänyt” vai ”iskenyt”) nyrkkeilysäkin pienemmän vatsaan seurauksella, että refluksista kärsivän lapsen vasta nautittu vegeburgeri oli löytänyt tiensä portaille ja seinille. Selviää myös, että puoliso osaa huutaa pelottavan kovalla äänellä ja että isompi lapsi ei osaa luututa oksennusta (syyllistyn välittömästi siitä, että kasvatan uusavutonta lasta). Lopuksi selviää, että ”Minnekään kiipeilemään ei lähdetä vaan te maalaatte nyt seinän!”

Kun kuiva ja mauton vatsalaukun kautta seinälle päätynyt seitanpihvi on saatu luututtua viemäriin (se ei ollut minun tekemäni pihvi, ihan lounasravintolassa kävimme) siirryn takaisin päiväunille ja jätän maalarit työnjohtajansa kanssa yläkertaan. Nukun tunnin ja herään siihen, että yläkerran remontti on neljän vuoden jälkeen nyt siinä vaiheessa että neljästä seinästä ja katosta on maalattu yksi seinä kunnolla, yksi kertaalleen läikikkäästi ja kaksi kattolautaa. Pienemmän lapsen poikkeuksellisen huolella hoidettua ja rasvattua afroa (ajattelin yrittää olla hyvä äiti) koristaa hyvä kerros valkoista maalia. Rinnasta löytyy myös suuri läiskä, sillä ”Haluan olla vaalea enkä tällainen kakan värinen”.

Puoliso lähtee haukkametsälle, kuten neljänä edellisenäkin iltana. Uuden Tiede-lehden kannessa lukee ”Pieni stressi vahvistaa”, mutta yhtään ei tunnu voimakkaalta olo. Joka paikkaa särkee ja elämä tuntuu menneen hukkaan. Mikään zen-tyydyn-vähempään ei nyt oikein auta. Appivanhemmat tekivät ennakkoperintöpapereihin erillisen kirjauksen yleistä käytäntöä vastaan, että mökki siirtyy ainoastaan heidän lapselleen, minun puolisolleni, eikä missään määrin hänen puolisolleen – eli minulle. Minä heivautin zenbuddhalaisen viittani huussin katolle ja keräsin todella kypsästi mökiltä kaikki sinne kymmenen vuoden aikana viemäni – ostamani – lautaset, kupit, lasit ja verhot; kaivoin maasta kuunliljat ja olisin vienyt pioninikin, mutta anoppi ei muistaisi kuitenkaan, että ne ovat minun hankkimiani. Pitäkää mökkinne. Pitäkää minulle satavuotiaista hirsistä puolisoni rakentama kasvihuone.

Illalla päädyin siihen, että takautuvasti maksettava omaishoidontuki, joka meille yllättäen pienemmästä lapsesta myönnettiin ja josta heti tuli hirveän syyllinen olo, on parasta käyttää siihen, että vuokraa Italiasta linnan syksyksi. Minkä muun maan – no ehkä Ranskan – matkailusivuilla voi majoittumista hakiessa laittaa hakukriteeriksi ”castle”. Lähtisin tietysti sinne linnaan aivan yksin. Minähän se omaishoitaja olen. Ja minulle lasketaan lakisääteisiä vapaapäiviäkin vuoden alusta. Kyllä niillä yhden syksyn Italiassa viettäisi. Menköön muu perhe sinne omistamalleen mökille paskomaan huussin reiästä.

Mihin ihmeeseen omaishoidontukea voi käyttää muuhun kuin linnaan Italiassa? Rahalla ei saa pientä ihmistä pärjäämään aikuisten kanssa yhtään paremmin, ei rakastamaan itseään ja ruskeaa ihoaan yhtään enempää. Jokaisen ansaitsemaa turvallista vauvalapsuutta ei voi ostaa jälkeenpäin. Tuella voi toki paikata toisen vanhemman palkanmenetystä tai pesettää ikkunat jos on itse taistellut viikon lastensa kanssa eikä jaksa edes vaihtaa puhtaita alusvaatteita – itselleen, lapsille kyllä. Tai jos kävisi niin onnellisesti, että jostakin löytyisi pysyvä, reipas ja rempseä maalaisjärkinen lastenhoitaja niin voisi palkata kerran viikossa jonkun iltapäiväksi kotiinsa leikkimään niin saisi itse tehdä töitä.

Tai sitten se linna.

PS * Ihan ettei villisti nyt meitä tultaisi ryöstämään suurten rahojen toivossa niin totean, että omaishoidontuesta (siitä alimmasta määrästä jota me saamme) jää verojen jälkeen käteen 250 euroa kuussa. Ei sillä ihan se linna irtoa. Eikä lastenhoitajakaan joka viikko päiväksikään. Mutta entä linna päiväksi?

Advertisements

5 comments

    1. No siis heillähän on omasta maailmastaan käsin ihan sietämätön miniä – kyllä minussa on kestämistä ja päivittelemistä, kiittämätön ihminen 🙂 Tämä on molemminpuolista jaksamista!

      Like

    1. Voi härregud sentään. Ihan umpisuomenkielistä porukkaa. Ja ihania myös, kaikilla meillä on omat juttumme. Joillakin vähän kummemmat kuin toisilla. Koitan olla hyvä ja jalo ja muistaa kaiken jos minusta tulee joskus anoppi.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s