Pyroklastinen miesflunssa

Italian matkaan valmistauduttiin katsomalla dokumentti katastrofeista. Ensimmäisessä jaksossa käsiteltiin tulivuoria ja se huipentui Vesuviuksen juurelle, jossa tutkija selitti vakavana: ”Vesuviuksella on juuri sellainen kerroksittainen rakenne, että se saattaa purkautua yhtäkkiä ja varoittamatta. Pyroklastinen pilvi peittäisi Napolin viidessä minuutissa” Kun dokumentti loppui, oli sauna lämmin. Ehdotin että leikkisimme saunassa tulivuorenpurkausta. Pienempi lapsi saisi olla magmaa, isompi olisi pyroklastinen pilvi, minä olisin Pompeijin asukas, joka kuolee aina palamalla ja jähmettyen eri asentoihin.

Saunasta juostiin jäähtymään ulos altaaseen, jossa on kaksitoista asteista vettä. Yritin vastustaa kiusausta ujuttaa yhtäkkisten lämpöerojen keittiöfysiikkaa tilanteeseen. Se olisi kuitenkin mennyt pieleen. Mutta lapset eivät olisi huomanneet sitä vielä muutamaan vuoteen. Ja olisin samalla kompensoinut sitä, että olen pikkiriikkisen miesflunssan uuvuttamana viettänyt kaksi vuorokautta Airbnb:n sivuilla etsien meille taloa Italiasta, jättäen törkeästi lapseni oman onnensa nojaan – kasvamaan aivan itsekseen ilman mitään sivistystä (tsih).

Miesflunssan kourissa tunsin tarpeetonta kuittailutarvetta Mauriziolle, Ricardolle, Silvialle ja Paololle, jotka kaikki vastasivat holhoavasti, että lokakuussa Italian kelit ovat kuulkaa jo niin kylmät – vedenkin lämpötila vain kaksikymmentä astetta – ettei kannata uida, että turhaan kyselemme onko allas auki. Tarkensin, että ihan vain lemmikkijääkarhua varten kyselen, kun ilmoituksessa mainitaan, että lemmikit tervetulleita. Pitäkää linnanne nynnyt.

Nostin pakkasesta kaksi kukkopoikaa sulamaan tiskipöydälle. Viikon ikäiset keltauntuvaiset tiput oli tunnistettu kukoiksi jossakin tanskalaisessa suurhautomossa ja kaasutettu kuoliaiksi. Ne olivat jähmettyneet erilaisiin asentoihin, aivan kuten Pompeijin pyroklastisen tuhkan alle jääneet asukkaat. Niillä oli aivan täydelliset pienet vaaleanpunaiset jalat, terävät pienet kynnet, terhakkaat siivenalut. Suljetut silmät ja pienet nokat. Ne olivat kuoriutuneet munasta – sekin aivan käsittämättömän ihmeellinen tapa syntyä tähän maailmaan – valmiina kasvamaan isoiksi hienoiksi kukoiksi. Tekemään kukkojen asioita ja olemaan olemassa. Mutta niiden elämällä ei ollutkaan minkäänlaista arvoa. Ei yhtään mitään ihmeellistä. Ihmiselle. Ne olivat onnekkaita ja päätyivät kaasutetuiksi. Niiden veljiä lastataan toisissa paikoissa liukuhihnalle, josta ne putoavat elävänä silppureihin. Kummallista on elämä ja sen arvo.

Kukkopojat syö siipipuoli tuulihaukka. Joka sekin saattaa päästä hengestään koska ei pysty enää lentämään. Onko sen elämällä arvoa, loukkaantuneena? Haluaisiko se itse elää vai kuolla jos ei pysty koskaan enää lentämään? Sen elämäntahto näkyy kukkopoikien katoamisena häkinpohjalta. Se sukii itseään ja tarkkailee ympäristöään. Sitä varmasti vituttaa ja se hokee jotakin mindfulness-mantraa, että oppisi sopeutumaan uuteen tilanteeseensa. Mutta haluaako se kuolla? Niin sanotussa luonnossa se kuolisi pian. Mutta mitään ’luonnollista’ ei oikeasti olekaan. Minun puolisoni syö purkista bupropionihydrokloridia ettei haluaisi kuolla. Minun luonnollisesti epämuodostunutta lonkkaani pitää kasassa kaksi kämmenen pituista teräsruuvia. Minä olen ryhtynyt äidiksi toisella puolella maapalloa syntyneelle lapselle, jonka ihonväriä ei minun geeneilläni luonnollisesti synny mitenkään.

Ja joka ikinen asia tällä maapallolla on tähtipölyä.

Isompi lapsi kertoo että hänen ystävänsä ottaa kiinni kimalaisia ja pistää purkkiin. Eikä päästä pois. Se tuntuu kuulemma pahalta. Kerron siitä kun olin juuri hänen ikäisensä ja naapurin isompi lapsi pyydysti kärpäsiä, veti niiltä siivet irti ja nauroi kun ne kävelivät siivettöminä ympäriinsä voimatta lentää. Muistan, että tuli niin paha olo että oksetti. Se, että kuolemaa – eli elämää – ei mieti, ei ole niin pelottavaa kuin se, että joku miettii mutta ei välitä.

Kuolema ja elämä on yhtä aikaa kaikki ja ei mitään vakavaa.

”Ajattele jos istuis vessanpöntöllä kun tulivuori purkautuisi. Sitä laavaa tulis pöntöstä ja jähmettyis siihen istualleen. Näin. Ja sitten sen isi tulis vessaan ja löytäis sen lapsen jähmettyneenä luurankona siitä. Näin!” Ja lapsi näyttää kaasuteltulta jäätyneeltä kukkopojalta ja kaikkia naurattaa.

Advertisements

One comment

  1. Kiitos. Olin eilen kuuntelemassa Jarkko Martikaista. Sinun nappiin osuvista elämän korniuden sanallistuksista ja hänen lauluistaan, “tämä vaikea elämä”. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s