Laiskan akan illuusiot

Aina kun on itsellä sellainen olo ratissa, että kylläpä meni hienosti tämäkin tilanne niin kannattaa jarruttaa ja tarkistaa, että kuka lapsista vaikka roikkuu sormistaan ovenraossa. Tai jotain vastaavaa. Ensimmäisen kerran kun ymmärsin tämän käänteisen logiikan, olin hakemassa autoa huollosta. Se oli parkkeerattu huoltohallin eteen, tiukkaan riviin niin että piti kääntyä peruuttamalla tarkasti ennen kuin pääsi ajamaan pois. Istutin lapsen takapenkille turvaistuimeensa, siirryin omalle paikalleni ratin taakse ja peruutin tarkasti. Ei yhtään uusintayritystä, ei eteen ja taakse veivaamista vaan kerralla nappiin. Mietin että nyt jos huoltamosta katsotaan lasiovien läpi pihalle niin siellä todetaan että semmoinen taitava ajaja tuo nuori äiti.

Kaarroin ylpeästi oikein vauhdilla pihasta. Takapenkiltä puolitoistavuotias lapsi huomautti ”Äiti tuulee”. Käännyin katsomaan lapsen puoleista takaovea, joka retkotti täysin auki. Lapsi oli kumartunut katsomaan vierellään kiitävää asfalttia. Käytin Clion sen jälkeen aina toisessa huoltamossa.

Eilen ajoin peräkärryllisen auton huoltoaseman pihaan. Puolison piti päästä huoltoaseman vessaan ajamaan partansa ennen siirtymistä mökiltä rippijuhliin. Kurvasin sisäänkäynnin eteen ja puoliso nousi autosta. Kätevä emäntä sillä on, mietin ja jatkoin matkaani, tähtäimessä kaartaa läpipaikkaan, johon osuisin kärryn kanssa niin että se jäisi aivan suoraan. Kun lähdin liikkeelle oli puoliso auton ja peräkärryn välissä, avaamassa juuri takaluukkua ottaakseen parranajokoneen kassistaan. Enhän minä sitä ollut ajatellut. Mietin vain, että kyllä sitä kylän isännät nyt katsovat, että tuollainen volvonainen ajelee täyden puukuorman kanssa noin kätevästi. Mutta ne katsoivatkin, että tuossa tuo nainen halusi päättää miehensä päivät noin kätevästi.

Sitten on se, että monesti muulloinkin kun tuntuu, että nyt menee hyvin, niin toisen mielestä meneekin päin persettä. Vaikka niin että kun mökillä lasten kanssa kerrankin riitelemisen sijasta puhutaan Aleksis Kivestä ja lapset suostuvat kuuntelemaan kun laulan Timon laulua oravasta ja tuntuu, että nyt tässä on oikean perheen ja kasvatuksen rippeitä, oikein kansallisrunoilija kehissä, niin toinen pukkaa ruohonleikkuria pihalla ja jupisee, että saa aina tehdä kaikki pihahommat itse. Että pieleen on mennyt koko kesä; linnunpojat kuoli, mitään ei kuullut ja mansikkakakkuakaan ei ole kotona leivottu. Ja kaiken saa tehdä itse. Että minä en taaskaan tee mitään, en kotona enkä mökillä.

Sitten vähän itkettää ja siitäkö toinen suuttuu. Ei saisi itkeä, se selvästikin ärsyttää. Kun ei tiedä miten olisi niin voi ottaa päivän kolmannen särkylääkkeen vähän liian tujuksi äityneeseen miesflunssaan ja mennä saunaan tiskaamaan. Ja siellä laskea päiviä ja iltoja – viisi peräkkäistä – jotka on viettänyt lasten kanssa sairaana kotona kun puoliso on ollut rengastamassa haukkoja. a saunan pyykkinarulle voi ripustaa puhelimensa, joka pauhaa tiskaussoundtrackina Rachmaninovia. Klavierkonzert kakkonen. Se on ensin hirveän dramaattista, mutta sitten siihen tulee vähän kahden minuutin jälkeen semmoinen ”Voitan silti kaikki, saatana” -tyylinen kohta, jonka jälkeen se muuttuu kevyemmäksi.

https://open.spotify.com/track/6VQLSljd0ZFb6JbJaGaJv3

Päänsä sisällä itse itsensä kanssa käydyt keskustelut ovat luomuSnapchat-viestejä: niistä ei jää mitään jälkeä, korkeintaan hämäriä muistikuvia. Se mahdollistaa äärimmäiset ylilyönnit ja vyön alle iskut. Hetkittäisen sanallistetun raivon, joka ei tallennu mihinkään ja voi siksi kuulostaa vaikka tältä:

”Saatana aivan täysin oma vika. Syytä vaan itteäs. Kaikki omia valintoja. Oliko pakko mennä naimisiin sen kanssa? Jäis puun alle ja kuolis saatanan paska, ei haittais yhtään. Olis helpompaa. Kaikki.”

(tässä se Rachmaninov taustalla ja käsissä liian kylmässä tiskivedessä rasvakanahkainen paistinpannu, jota ei saa puhtaaksi).

”Helevetti ikinä en leikkais ruohoa mistään. Joku tulis kysymään, että mitä se leski, alakko oleen. Niin sanosin, että joo, mutta pihatöitä en tee. Yhtään mitään en kuulemma tee. Että mieti eka. Laiskan akan saat.”

Advertisements

3 comments

  1. Hah, Viivi 🙂 Ei se enää siinä konkurssissa reagoinut juuri mitenkään. Oli jo valmiiksi nuiva kun piti yksin leikata ruohotkin. Ja kai se olis ollut sille aika sama, sehän toivoo kuolevansa joka toinen päivä 😉

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s