Jazzpannarityttö ja öykkäribloggaaja

Pieni suuri päivä. Sellainen, jota on varovasti toivonut ja odottanut kuusi vuotta; aina välillä totuttautuen ajatukseen, että sitä ei koskaan tulisikaan. Pienemmän lapsen spontaani ja täysin oma-aloitteinen hellyyndenosoitus. Istuin lapsen viereen sohvalle ja katsoin Miyazakin Totoroa hänen kanssaan. Näin silmäkulmasta, että lapsi kääntyi katsomaan minua, kiepautti käsivartensa kaulani ympärille ja pussasi poskelle. Pussasin takaisin ja jatkoimme Totoron katsomista. En keskittynyt kissabussin liitämiseen taivaalla; siihen, että Satsuki ja Mei löysivät toisensa tai siihen miten valtavan suuri Totoron asuttama kamfeeripuu on. Mietin sen sijaan olinko sittenkin pyytänyt pusua jotenkin. Oliko lapsi ymmärtänyt, että sillä saa ostettua ruutuaikaa, olinko sittenkin pussannut itse ensin ja lapsi oli toistanut velvollisuudentunnosta? En kerta kaikkiaan keksinyt mitään muuta selitystä kuin että lapsen oli tehnyt mieli osoittaa hellyyttään aivan täysin oma-aloitteisesti. Se oli ensimmäinen kerta ikinä.

Leivoin pusukakun. Vähän huonosti kohoneen, mutta yhtä kaikki kermalla ja lemon curdilla täytetyn ja mansikoilla koristellun pusukakun. Söimme sen yhdessä ja kun kerroin miten iloiseksi olin pususta tullut, totesi pieni lapsi. ”Nyt oli jo sen aika”

Kolmen yön kesälomareissu osoittautui kaksi yötä liian pitkäksi pienemmälle lapselle. Hän sinnitteli parhaansa mukaan, mutta ei-kotona oleminen kävi voimille. Viimeisessä yöpaikassa kaikki ihmiset olivat uusia. Hedelmäpuita pullottava puutarha ja vanha tuntikausia lämmennyt puusauna jäivät ulos kun istuin pienen raivoavan lapsen kanssa liian kuumassa vierashuoneessa. Hän kirkui haluavansa takaisin kotiin. Kun hän viimein nukahti, päätin levätä hetken ja siirtyä omenapuun katveeseen seurustelemaan. Heräsin kolmelta aamuyöllä kännykkä kädessä, vaatteet päällä, ohuen patjan päältä pienemmän lapsen sängyn viereltä. Jatkoin aamuun asti.

Aamupalalla pienempi lapsi oli levoton ja puhui sekavia. Hetken päästä hän siirtyi hakkaamaan Kenillä Barbieta naamaan perheen kaksivuotiaan pojan edessä, tehostaen nukkepahoinpitelyä verbaalisesti ”Siitäs saat turpaan, noin, lyön sulta pään mäskäksi”. Uuden tuttavaperheen saman ikäiset isommat lapset hymyilivät ja kertoivat miten hauskaa oli ollut Pori Jazzeilla edellisenä iltana. Kahdeksanvuotias kertoi lempibiisinsä Wayne Shorterilta. Kymmenenvuotias ei malttanut päästää kirjaa käsistään. Ja molemmat olivat kauniita ja helppoja, ihan tavallisia lapsia. Ja puutarha notkui hedelmäpuita ja odotti lampaita. Meillä piti olla ne lapset.

Odotin, että koirat käyttäytyisivät. Että meillä sentään olisi mukavat koirat. Mutta isompi murisi taas oudoille lapsille ja vietti illan takakontissa. Se ei ole koskaan joutunut takakonttiin niin kauaksi eikä varmasti ymmärtänyt mistä on kyse. Kun lastasimme autoa ja pyysin pienempää koiraa hyppäämään isomman seuraksi takakonttiin, hyökkäsi hermostunut isompi pienen koiran päälle. Istuin takapenkillä pieni vapiseva koira sylissäni enkä enää oikein tuntenut mitään muuta kuin häpeää ja itsesääliä. Ja yhtä aikaa huonoa omaatuntoa siitä, että tunsin häpeää ja itsesääliä – kahta täysin turhaa ja tarpeettoman tuhoisaa tunnetta. Enkä kuitenkaan voinut muuta.

Mutta sitten seuraavassa hetkessä sain pusun. Eikä se varmaan ole yhtään ihmeellistä niiden tavallisten lasten vanhemmille, jotka juovat Rieslingiä päärynäpuun alla. Jos oltaisiin siinä päärynäpuun alla kaikki ja niiden lapsi pyytäisi laittamaan jazzia kovemmalle samalla kun kertoisi leiponeensa jälkiruoaksi tarjottavan pannukakun ja minun lapseni antaisi pusun. Niin kaikki ihastelisivat sitä jazzpannarilasta. Kaikki paitsi minä ja puoliso. Mutta joskus olisi ihana voida olla ylpeä omasta lapsestaan julkisesti jotakuinkin normaaleilla mittareilla.

Nikke Knatterton, jota olen yllyttänyt pienemmän lapsen katsomaan koska se oli minun suosikkiohjelmiani lapsena, toteaa että ohikulkevalla naisella on ”viehättävä pylly” ja että aamu on hyvä aloittaa ”vetämällä turpaan hiekkasäkkiä, jolle on ruuvattu vihamiehen vahapää”. Ollaan taas kotona. Todennäköisesti jos minä olisin synnyttänyt ja kasvattanut sen jazzpannarilapsen niin se ei analysoisi ekaluokkalaisena Wayne Shorteria vaan riekkuisi katolla ja huutelisi sieltä naapurin eläköityneelle äidinkielenopettajalle, että ”Haista paska vanha akka!” ja menisi piiloon savupiipun taakse.

Tietooni myös saatettiin, että toisin kuin olen luullut, masentuneen ihmisen itsetuntoa ei paranna se, että hänestä tuotetaan julkisesti karrikoitu yksiulotteinen kuva hirveänä öykkärinä. Ensi alkuun tuo väite kuulosti pöyristyttävältä: olinhan ajatellut markkinoida uudeksi pitkäaikaisen masennuksen hoitomuodoksi vanhojen jalkapuiden paluuta. Olin jo jättänyt patenttihakemuksen ja valmistellut markkinointiaineistot. Kirkkojen sijasta terapiajalkapuita voitaisiin laittaa Prismojen ja Citymarkettien sisäänkäynneille ja kaikki itseensä väsyneet ihmiset voisi istuttaa pariksi viikoksi siihen muiden katsottavaksi. Ohikulkijoille voisi antaa valmiiksi lauseita, joita he voisivat sanoa masentuneille, kuten: ”Kyllä se siitä”, ”Piristyt vain vähän”, tai ”Minäkin olin masentunut, mutta en ole enää”.

Phil Collins: ”But seriously”
Minä: ”Okei”

Todettakoon, että minun puolisoni sinnittelee elämän sivussa kiinni sitkeästi ja rohkeasti ja olen ylpeä hänestä. Blogin öykkäripuoliso on pitkän parisuhteen tuuletuskarrikatyyri, joka perustuu tositapahtumille, mutta on täydellisen toispuoleinen toisinto esikuvastaan.

Phil Collins: ”Another day in paradise”
Minä: ”That’s pushing it Phil…”

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s