Salomon vai Fischer?

Minä olen vältellyt sitä viimeiseen saakka. Ollut iloinen, etteivät lapset vielä ole kiinnostuneita uutisista niin paljon, että osaisivat kysyä. Pesin jääkaapin ja vaihdoin petivaatteetkin. Vaihdoin ne aivan kaikista sängyistä mikä on jo merkki Hyvin Äärimmäisestä välttelystä. Kolmas koneellinen pesee tyynyliinoja ja pussilakanoita. Lähes kolmekymmentävuotias kone vuotaa uhkaavasti ja saan syyn käyttää aikaa vielä nettipankissa miettien mistä tililtä liikenee rahaa uuteen pesukoneeseen.

Menen mielenosoituksen sijasta ratsastustunnille. Käännän Airin kannen kiinni kun lapset tulevat lähelle ja ruudulla näkyisi jotakin selitettävää. En kerta kaikkiaan onnistu keksimään miten kerron sen lapsille. Kun en ymmärrä itsekään. Meidän pitäisi olla niin sanottu monikulttuurinen perhe. ”Kyllä me ylläpidämme lapsen syntymämaan kulttuuria” sanoimme adoptioneuvonnassa. Hirveän syyllisyyden vallassa kuuntelemme kahdesti vuodessa Miriam Makeban tuotannon läpi; lasta ei kiinnostaisi yhtään. Koetamme muistaa Mandela-päivän ja Etelä-Afrikan poliittinen historiakin on kyllä tilattu Amazonilta, viisi vuotta sitten. Xhosan kielen opettelu jäi yhteen Youtube video-oppituntiin ja geneerisestä afrikkalaisesta kankaasta ommeltu hame on jäänyt pieneksi lonkkakilojen karttuessa. Hävettää.

Citymarketin kirsikkatomaattien ja luomukurkkujen välillä lapsi kysyy ”Jos me voitettaisiin raaputusarvasta kymmenentuhatta euroa niin päästäisiinkö me Etelä-Afrikkaan äiti?” Saattaa tosiaan olla arvasta kiinni, että joskus pääsemme lapsen syntymämaahan edes kerran. Karkkihyllyllä länsiafrikkalaisten lapsiorjien Fazerille poimimien kaakaopapujen kohdalla joku lapsi kääntyy kysymään äidiltään ”Onko tuo poika amerikkalainen?” Minun lapseni kuulee ja päästää toisen äidin pälkähästä vastaamalla nauraen ”Ei kun minä synnyin Etelä-Afrikassa”. Minä sanon pienemmälle lapselleni, että hän voi hyvin sanoa olevansa suomalainen, mutta hän ei missään nimessä halua. Jätän asian sikseen, juuri nyt tuntuu, että voisin minäkin sanoa olevani amerikkalainen. Mutta eihän minulta koskaan kysytä.

Mikä se on se kulttuuri, lapset kysyisivät kuitenkin. Mitä minä siihen vastaan? Ruoka ja kieli ja uskontoko? Aika pinnallista. Ei kai syntymämaa sentään, eihän kulttuuri siirry geeneissä. Kulttuuri on tapa tehdä asioita, joukko elämäntapoja, arjen ja juhlan käytäntöjä. Niin kuin meidän perheessä että likaiset vaatteet jätetään aina keskelle lattiaa ja kerran kesässä käydään Lintsillä eikä toisia eläimiä syödä paitsi jos ne ovat itse pyydettyjä kaloja tai joskus sushia. Voisin sanoa, että ei ole vääriä ja oikeita kulttuureita, hyviä tai pahoja kulttuureita. Tyhmiä ihmisiä kyllä on aina kulttuureista riippumatta, idioottimaisia tapoja on myös, kuten hanhenmaksan syöminen tai lasten lyöminen.

Ja kulttuuritkin ovat muuttuneet aina, kehittyneet suhteessa toisiinsa – kertoisin, että papan aikaan niin sanotussa suomalaisessa kulttuurissa oli ihan hyvä tapa pieksää lapset kuuliaisiksi. Kertoisin, että pappa oli myös jatkanut tapaa, nahkavyöllä ja ”niin kauan, että taju lähtee”. Mutta sitten se tapa kitkeytyi kulttuurista – ehkä ruotsalaisten ansiosta – ja lasten kasvatuskulttuuri kehittyi vähän paremmaksi. Jos papalta kysyttäisiin, hän olisi kuitenkin sitä mieltä, että ennen oli oikein. Muutos ei ole helppoa, mutta joskus se on välttämätöntä.

Myös muilla eläimillä on selkeitä kulttuureja, ja myös ne muuttuvat ja sekoittuvat – syntyy kokonaan uusia, joskus entistä parempia, ympäristön muutoksia paremmin sietäviä ja niitä hyödyntäviä. Linnut muokkaavat kieltään sen mukaan miten ympäristön äänet ovat muuttuneet: kaupungistumisen äänten myötä pikkupiipityksestä on tultava äänekkäämpää ja erilaista. Siinä se on. Tuon kaiken selitän.

Mutta pienempi lapsi on juuri silloin kaverilla ja isompi katolla. Ja sitten alkaa taas pelottaa. Mitä tuli tehtyä. Miksi piti tuoda pieni kaikkeen syytön ihminen tänne muiden tuijotettavaksi ja patrioottipartion peloteltavaksi. Vielä muutaman vuoden kuljen hänen takanaan Cecil-leijonana eikä kukaan uskalla tehdä mitään. Sitten tulee amerikkalainen hammaslääkäri ja lävistää sydämeni varsijousella ja lapsi on yksin. Ruskea lapsi, joka on suomalainen, muttei näytä siltä; jonka pitäisi olla monikulttuurinen, muttei tiedä toisesta isänmaastaan muuta kuin siihen mennessä jo iänkaikkiset Makeban biisit ja sen, että sinne matkustaminen on tosi kallista.

Mitä herran nimessä mono- tai monikulttuurisuus edes tarkoittaa? Mitä silloin tavoitellaan tai vastustetaan? Niitä on Salomonin pertsasuksimonoja ja Fischerin nautittavan luistelupotkun mahdollistavia monoja. Mutta kuka nyt hiihtäisi Salomon oikeassa ja Fischer vasemmassa? Voiko yksi ihminen olla koskaan muuta kuin monokulttuurinen? Ja voiko kaksi ihmistä, vaikka samasta perheestäkin, olla keskenään – suhteessa toisiinsa – koskaan mitään muuta kuin monikulttuurinen yksikkö? Voiko yksikään yhteiskunta – edes Pohjois-Korea – olla muuta kuin monikulttuurinen? Miksei kilpailtaisi sillä kuka onnistuu siinä parhaiten, kenen maassa kaikilla on riittävän hyvä olla. Monokulttuurisen yhteiskunnan väkiluku olisi yksi. Se ei onneksi lisääntyisi.

Minua painostetaan. Isompi lapsi on nähnyt kuvan mielenosoituksesta. Hätäännyn.
”No ne sitä vastaan kun vähän niin kuin joku aikoo kieltää meiltä sushin syömisen ja haluaa että kaikki syövät karjalanpaistia”
”Eikä!!!?”

Ei mennyt hyvin ollenkaan. Korjaan kyllä. Joskus myöhemmin. Juuri nyt täytyy puhdistaa pöntön vetonuppi ja kiillottaa se yksi perintöhopealusikka.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s