Pinkin liman kuolema

Viisitoista tervapääskyä näiden neljän kesän aikana. Suurin osa pesistä pudonneita poikasia, joita ei voi jostakin syystä nostaa takaisin. Yhtä liian pientä Olavi-poikasta lukuun ottamatta kaikki on saateltu lentoon siiven pituuden saavuttaessa noin 16cm ja poikasen alettua katsella taivaalle ja pyrkiä eteenpäin kämmenellä. Aikuisista siipensä murtaneista tai muuten vain väsyneistä vain yksi on päässyt takaisin taivaalle. Kaksi aikuisista on todennäköisesti ollut vanhoja – pääskyvanhuksia.

Viimeisimpänä aikuisena pääskynä hoidossa oli Liia. Se oli murtanut toisen siipensä, mutta vain hieman, ja siipi toimi kuitenkin kohtalaisesti. Maailman nopeimpiin kuuluville linnuille kohtalainen ei kuitenkaan riitä. Sen kanssa harjoiteltiin lentämistä ja vahvistettiin lihaksia kolmatta viikkoa. Joka päivä. Se tottui vanhaksi linnuksi ihmisen käsittelyyn nopeasti. Eikä se lopulta edes näyttänyt tottumiselta. Kun kurkistin hoitolaatikon reunan yli ja Liia huomasi ihmishahmon, se alkoi räpistellä ja pyrkiä ylöspäin vimmatusti. Laskin käteni laatikkoon sillaksi ja se kiipesi sitä pitkin olalleni ja jäi siihen. Laski siipensä lepoasentoon, pörrötti sulkiaan ja sulki silmänsä raolleen. En usko syyllistyväni ihan poskettomaan antroposentrismiin jos uskon, että se todennäköisesti lopulta nautti ihmisen lähellä olemisesta: lämmöstä, liikkeestä, äänestä. Jostakin.

Sen viimeisenä päivänä nostin sen kämmenselälle ja painoin nenäni sen niskaan. Se sulki silmänsä. Kerroin sille, että yritin kyllä ihan kaikkeni. Ja että tiedän, että sekin yritti. Että se halusi kovasti takaisin ja teki kaikkensa. Yksikään pääsky ei ole vielä niin tarmokkaasti yrittänyt takaisin ilmaan, räpytellyt tuntikausia yrittäen saada siipeään toimimaan, tarttunut niin raivokkaasti kynsillään ihoon ja vaatteisiin pyrkiessään ylemmäs. Mutta sen paino oli jo pudonnut liikaa eikä siivellä enää lennettäisi. Pyysin puolisoa päästämään sen pois.

Viiden vuoden ja loputtomien kuolemien jälkeenkin jokainen käsin hoidellun, syötetyn, punnitun, silitetyn linnun kuolema itkettää. Varsinkin sellaisten, jotka katsovat silmiin. Ne pääsevät niin lähelle. Ja niistä tulee oman elämän jatkeita, erilaisia tuntosarvia tähän maailmaan, jota ihmisen aistit niin kömpelösti hahmottavat.

Sellaista pääskyä ei ollut toista eikä ole toista, se oli yksilö, joku. Se oli todennäköisesti jo vanha. Saattoi olla minun isomman lapseni ikäinen, kasvattanut jo monia omia poikueita, hoitanut ja ruokkinut toisia. Muuttanut joka talveksi jonnekin Afrikkaan ja palannut tänne samalle seudulle pohjoiseen Suomeen taas keväällä. Lentänyt tuhansia, kymmeniä tuhansia kilometrejä, nukkunut ilmassa. Ja sitten vanhana siipirikkona sillä riitti vielä rohkeutta ja uteliaisuutta tutustua ihmiseen. Katsoa reippaasti silmiin.

Tällä viikolla kuoli kaksi tuulihaukkaa ja pääsky. Vapauteen pääsi yksi tuulihaukka ja vapautusta odottavat vielä hetken pääskynpojat (niitä tuli toinenkin tänään aamulla) ja viimeinen tuulihaukka.

Meillä myös ilmeisesti kuoli pinkki lima. Samalla kun niistin räkää ja puhdistin levinneitä ripsivärejä poskilta karjuttiin lastenhuoneesta ”Mä tapoin nyt sen pinkin liman!”

Advertisements

One comment

  1. Ainahan elämän menettäminen surettaa, oli se sitten ihan mikä eliö tahansa, mutta jos sen elämään on puuttunut ja sitä auttanut, on se aina kova paikka(ainakin tämän luontoiselle ihmiselle). Mutta voisiko ajatella että siitä ihminen saa myös paljon,oppii välittämisestä ja luopumisesta? Ehkä se läheisten poismenokin tuntuu sitten lapsille aikanaan luonnollisemmalta kuin niiden kaupunkilaislasten, jotka eivät ole koskaan käsitelleet asiaa?
    Minun toinen lapseni pienempänä syksyllä nukkumaan mennessä itki että hänellä on ikävä muuttolintuja jotka lähtevät pois Suomesta. Puhumattakaan toisesta jolle ei voinut mitenkään selittää miksi niitä lampaita piti aina myydä syksyllä. Toisaalta selvisivät kuitenkin aikanaan hyvin heidän todella rakkaan mumminsa kuolemasta. Sitä surtiin pitkään, mutta toisaalta se oli aika luonnollinen asia.

    Liked by 1 person

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s