Month: July 2015

(salakirjoitusta)

”Peten äiti sano, että jos painaa kolkyt kiloa niin on liian laiha”
”Onko Peten äiti lääkäri tai sairaanhoitaja? Onko se lukenut ravitsemustiedettä tai jotain? Onko se tohtori tai dosentti?”
”On se tohtori”
”Se on psykologi. MINÄ olen KASVATUStieteen dosentti. Se on enemmän kuin tohtori. Ja kasvatustiede tarkoittaa, että tiedän kasvamisesta aivan kaiken. Myös lihasten kasvamisesta ja lasten painosta. Niin. Että kolkyt kiloa on sulle just hyvä. Kato, näkyy lihakset, kasvat hyvin. Mihin voin laittaa nimmarin?”
”Äh, äiti…”

Jos haluaa kirjoittaa rauhassa, pitää vastata mitä sattuu kaikkiin ”Äiti, äiti, äiti” -yrityksiin. Olla paitsi täydellisen hyödytön, mielellään myös ärsyttävä ja omahyväinen.

Kirjoitan kuitenkin yleensä salaa. Varastan kirjoittamiseen hetkiä törkeästi, kuin soittaakseni salarakkaalle vaikka pitäisi kuoria perunoita kalakeittoon. Kirjoittaminen pitää minut hengissä. Sekä työkirjoittaminen – niin sanottu tutkiminen – että vapaakirjoittaminen. Minun unelmakesälomallani tekisin keskeytymättä töitä. Kirjoittaisin aivan koko kesän. Ei ole suurempaa nautintoa – vaikka ajoittaista tuskaa – kuin asetella ajatuksia järjestykseen, sommitella rykelmiä ja luoda affekteja. Jäsentää kaikkea minkä osana tulee olevaksi, kärsiväksi, yksinäiseksi, onnelliseksi.

Karkaan huussiin kirjoittamaan: kännykän muistioon voi kirjoittaa avainsanoja. Jälkeenpäin mietin mitä olen tarkoittanut kun muistiossa lukee “Kysy juttuja, älä mitä kuuluu. Ihminen tarvii perspektiivin myös taaksepäin. 25, 37, + 7 22” Tai harhautan lapsia ”Ei siellä sada. Tihkuttaa vaan. Tuota miekkailua voi tehdä tosi paljon paremmin ulkona!”, tai ”Tuolla satamassa oli tosi jännä uusi vene, menkäähän katsomaan, tulkaa kertomaan sitten mikä sen nimi oli, en muista enää”. Saan ostettua kymmenen minuuttia kirjoitusaikaa. Mutta koko ajan täytyy keksiä monimutkaisempia harhautuksia. Lapset eivät enää usko heppoisia yrityksiä. Raja fiktion ja todellisen välillä täytyy rakentaa huolellisesti.

Puoliso on sentään helppo. ”Saat mennä. Ei haittaa” Siinä kaikki. Ja syyllistämätöntä kirjoitusaikaa on heti tuntikaupalla. Mutta siitä toki maksaa sitten jälkeenpäin. Sillä välin kun hän on ollut rengastamassa haukkoja, olisi minun ilmeisesti pitänyt leikkiä lasten kanssa, siivota talo, käydä kaupassa, tehdä ruoka, ehkä leikata nurmikko ja kitkeä kasvimaa. Koska olen lomalla. Ja lomalla ei tehdä töitä, eli kirjoiteta. Mutta kirjoitan kumminkin. Koska ellen kirjoittaisi, saattaisin vahingossa tappaa jonkun. Tai kaataa ison männyn appivanhempien mökin päälle, raapimalla sen kynsillä poikki.

Kesäloma ei ilmeisesti ole oikea, jos sen aikana tekee töitä. Kysytään aina ”Joko sulla on alkanut loma?”, ”Joudutko tekemään vielä jotain?” Ja media suoltaa sekä lomallelähtö- että lomaltapaluuvinkkejä, joihin aina kuuluu töistä etääntyminen tai irti päästäminen, tai sitten loman lopulla töihin takaisin – hiljalleen, varovasti – laskeutuminen. Hypin tässä pienikasvuisena pohjoissuomalaisena naisena nyt ylös, huomaatteko, käsi on ylhäällä, kainalokarvat kyllä ajamatta, anteeksi, ja yritän huutaa että meitä on myös tämmöisiä jotka NAUTTIVAT siitä että saavat tehdä töitä. Että älkää pilatko meidän kesää. Että meitä ei stressaa kuljettaa repussa sitä MacBookia ja napata sitä esiin kun pää täytyy tyhjentää. Vaan SE stressaa, että kaikki ovat sitä mieltä, ettei niin pitäisi tehdä. Että se on huono ja paha. Ja siitä aiheutuu se, että pitää lymyillä ja valehdella ja piilotella: tehdä töitä salaa.

”Ai katsotteko te ostoskanavaa? Ihan mahtavaa, jatkakaa vaan. Kysyn teiltä kohta miten teitä huijattiin. Miettikää tota selkätukea, joka vatkaa samalla marengin ja korjaa ruohonleikkurin – a) paljonko se maksaa, b) monestiko sitä tulisi käytettyä, c) miksi tolla miehellä on tupee? Ai mikä on tupee? No miettikää, kerron kohta.”

Epätoivoiset neljä minuuttia kirjoitusaikaa ostettu.

Siinä ostoskanavan mainoksessa se mies, joka asettautui rennosti selkätuen päälle makaamaan, oli osannut jotakin oikein. Taustalla näkyi parivuotias lapsi, joka oli ängetty keinuun valjaisiin ja nukkui siinä. Ehkä se johtui siitä selkätuesta. Se varmaan jotenkin viestii paremmin lapsille, että ”NYT, jättäkää minut rauhaan, käytän tätä selkätukea, nukkukaa tai jotain”.

”Hei paljonko se maksoi, huomasitteko?”

Advertisements

Zenbuddhalta ei lopu silli

Miksei lapsille voi koskaan sanoa samalla mitalla? Palauttaa niille vaikka ihan samat mitä saa itse kuulla:

”Minä en haluaisi asua täällä koska te olette täällä”
”Minä haluan toisen perheen, EN teitä!”
”Minä inhoan teitä”
”Maailma olisi paljon parempi paikka ilman sinua”
”Minä haluan pois. Tässä perheessä ei voi olla”

Miksei sen jälkeen voi nakella legoja seinään ja potkia saunan ovea vähän aikaa. Mennä eteiseen ja huutaa ulko-ovelta ”Minä lähden nyt ENKÄ PALAA ENÄÄ KOSKAAN!” Lisätä vähän epävarmasti, mutta uhmakkaasti vielä “Paska!” ja sen jälkeen kuitenkin palata hetken päästä, likaisilla sukilla, käydä pyytämässä anteeksi ja jatkaa elämää. Miksi lapset saavat tehdä niin? Ei ole reilua. Itse täytyy pitää samat mölyt mahassa. Vaikka kuitenkin ajattelee niin. Eikö se ole epärehellistäkin?

Tällä kertaa kyse oli kukkakauppaan lähtemisestä. Ostamaan yhteistä lahjaa. Jotakin yhteistä tekemistä, olin miettinyt. Vastustus oli niin järjetöntä, että olisi luullut että ehdotin koko perheen retkeä keskiajan kidutuskammioihin, joissa jokainen joutuisi kokeilemaan jotakin kidutusmenetelmää. Ymmärrän, että maailmassa saattaa olla kaksi tai kolme ihmistä, joille vaikka jostain mutaationa syntyneestä aistihäiriösyystä puutarhan lämpimät, kukkia täynnä olevat kasvihuoneet ovat sama asia kuin naulojen työntäminen kynsien alle. Mutta epäilen, että nämä ihmiset sijaitsisivat meidän perheessämme.

Meidän perheessämme tuntuu joskus siltä, että kukaan ei oikein tykkää kenestäkään. Sisarusten välistä kiintymystä saa hakea elektronipyyhkäisymikroskoopilla. Vanhempien ja lasten väliset tykkäykset kukoistavat kerran kuukaudessa kun lapset suostuvat lähtemään ruokakauppaan ja saavat palkkioksi lisää peliaikaa. Vanhemmat eivät enää muista miltä tuntuu olla kiintynyt toiseen aikuiseen.

Sattuu sillä tavalla ihan oikeasti fyysisesti rintaan – pienenä kuvitteli, että sydäntä särkee – kun näkee perheitä, joiden aikuiset tekevät asioita yhdessä ja hymyilevät ja sisarukset eivät toivo koko ajan, että toinen kuolisi. Vaikka kenenkään perhe ei ole sellainen aina, niin meidän perhe ei ole sellainen juuri koskaan. Tulee niin kateellinen olo, ettei itseään kestä. Ja mieluummin on vain kotona, näkemättä ketään, koska silloin kaikki on kuitenkin ihan riittävän hyvin. Voi unohtaa, miten muuten voisi olla.

Sitäkään en ymmärrä, että miksi lapsille pitää tähdentää reiluutta ja sitä että pitää pyrkiä siihen. Kun ne ymmärtävät sen kuitenkin ensisijaisesti niin, että itse ansaitsevat reilun kohtelun (eivätkä niin, että heidän pitää olla reiluja toisille) ja alkavat itsensä asianajajiksi. Ja niin, että se reiluus tarkoittaa, että aina sama ja aina tasan. Ja jos joku saa enemmän jotain, heti ei ole reilua ja lapsijuristi nostaa syytteen. Sitten heistä kasvaa aikuisia, jotka kyttäävät sitä, ettei kukaan saa toista enempää. Koska se ei ole reilua heille. Vanhempien sijasta syytetään valtiota: joku toinen saa enemmän tukea, vähemmällä yrittämisellä, ja varmasti vielä jotenkin helpommin. Tai puolisoa: toinen saa varmasti tehdä enemmän töitä tai viettää enemmän vapaailtoja, nalkuttaa enemmän mutta tekee vähemmän. Tarjoilija toi viereisen pöydän tilauksen ennen omaa pöytää, vaikka oma seurue jätti tilauksen ensin. Seisovasta pöydästä loppui silli. Aina jollakin on enemmän ja jatkuvasti pitää paukuttaa puunuijaa ja vaatia oikeuksiaan.

Joskus parikymppisenä luin japanilaisen filosofin Keiji Nishitanin teoksia. Niissä korostettiin reiluuden ja oman osuuden vaatimisen sijasta omasta luopumista. Perus-epälooginen-zen: mitä enemmästä luovut, sitä enemmän saat. Tai: vesi ei voi pestä vettä, eikä tuli polttaa tulta. Eksistentiaalinen nihilismi, tunne siitä, että elämällä ei ole tarkoitusta eikä merkitystä, voi johtaa joko enemmän tavoitteluun tai vähemmän tavoitteluun. Nishitanin, tai ylipäätään zenbuddhalaisuuden mukaan tietysti vähemmän tavoittelu on pitkällä tähtäimellä parempi. Vaatimalla lisää silliä ja enemmän rahaa suorastaan ylläpitää sitä, että saa koko ajan vähemmän – koska jollakin muulla on aina enemmän. Mutta tavoittelemalla koko ajan vähempää pääsee lähemmäs tunnetta siitä, että oma olemassaolo on jo kaikki (Sunyata tai Nothingness). Tai itse asiassa, että oma olemassaolo on illuusio: kukaan ei ole olemassa yksittäisenä subjektina. Olisin mielelläni haamukirjoittanut yhden maailmankaikkeuden mielenkiintoisimmista keskusteluista jos Nishitani ja Deleuze olisivat joskus istuneet saman pöydän ääreen.

Ehkä huomenna pidän lapsilleni zenbuddhalaisen valistustuokion kun toinen hakkaa toista puumiekalla päähän syystä että toinen otti puolikkaan mansikan enemmän kulhosta, josta riittää mansikoita aivan kaikille.

Sitten kun Keiji ja Gilles olisivat istuneet meidän keittiön pöydän ääressä ja olisin keittänyt niille Julienin tuomaa vihreää macaroon-maustettua teetä niin olisin johonkin väliin ujuttanut kysymyksen. Sellaisen, että jos kerta vesi ei pese vettä eikä tuli polta tulta niin eikö pitäisi myös olla niin, että saippuan ei pitäisi likaantua? Kiikuttaisin herroille näytteeksi Champaignin Hiltonista matkalaukkuun pudonneen Neutrogena french milled kylpysaippuan jossa olisi uppopainettuna teksti ”Neutrogena”, täynnä ruskeanvihreää likaa. Ja sanoisin, että olin yrittänyt pestä saippuaa toisella saippualla. Tuloksetta. Että mitä se sitten on?

Meidän mökkijengi on kuitenkin taistelupäivän jälkeen melko zen väkeä: vettä sataa kaatamalla ja silti on päästävä uimaan. Puoliso ei aivan yllä zen-tasolle vaan valittaa, ettei halua lähteä koska matkalla uimalaiturille ehtii kastua.

*

PS – Haapu-tuulihaukka pääsi takaisin emojensa hoitoon. Tänään vielä varmistuskäynti ja siellä pesässä Haapu hyöri emojen kaarrellessa taivaalla vartiossa.