Month: August 2015

Onko Ruotsissa suomenhevosia?

Ilmoitin sen sillätavalla vähän epävarmasti vanhemmilleni, että heistä nyt tulee jälleen isovanhempia uudelle vauvalle. Molemmat ilahtuivat aidosti ja päättelin reaktiosta, että kyseessä on kuin onkin iloinen asia. Kukko kiekui jossakin kaukana ja toisen kädenkin olin varmaan traagisesti menettänyt kun en sitä tuntenut lainkaan. Saahan sitä vauvaa kannettua yhdelläkin kädellä. Ja mitähän ne töissä sanovat kun juuri sain pitkän työsuhteen ja heti olisin jäämässä äitiyslomalle. Ja miksi oli niin kamalan kuumakin, varmaan se alkuraskaus sekoittaa kaikkia aisteja jotenkin. Lakanatkin aivan hiestä märkiä.

Mitä se tarkoittaa jos yhdennentoista hääpäivän vastaisena yönä näkee unta, että on raskaana, toinen käsi amputoituna ja henkilöstöpäällikön puhuttelussa. Ainakin sitä, että täytyy kirota ettei taaskaan ole merkinnyt edellisiä kuukautisiaan kalenteriin. Että eikö niiden jo pitäisi. Puolisokaan ei muista, vaikka hänellä on intressi ja hän yleensä siksi aina muistaa – ja laskee. Ehkä siitä on jo viisi viikkoa. Voisiko olla?

Mutta onneksi kesken työpäivän, kesken seminaarin jossa pitää seisoa ja esitellä tutkimusprojektinsa raakiletta, alkaa tarpeeton kohdun limakalvo poistua jokakuukautista rytmiään vain vähän myöhemmässä. Ihan pikku hetki vaan, kuulijat, käväisen tuolla naistenhuoneen puolella. Palaan ihan heti vastaamaan kysymyksiin tutkimuksen teoreettis-metodologisten valintojen vaikutuksesta lasten eläinsuhteiden romantisoinnin välttämiseen.

Ensin on hääpäivä. Sitten on hautajaispäivä. Ja sitten syntymäpäivä. Onneksi ei ole vauvajuhlia – omia ainakaan. Niiden välissä mietitään, voitaisiinko majoittaa kodin toiseen päähän syyrialainen perhe. Ja toiseen päähän muutama papukaija joita uhkaa lopettaminen omistajan ollessa kykenemätön pitämään niitä. Tuntuu, että elämä on täynnä, mutta on pakko tehdä jotakin. Minä en kestä lukea enää yhtä ainutta ennakkoluuloista, vihaista tekstiä yhtään missään mediassa. En. En jaksa. Mutta jaksan kunnostaa pyörän vastaanottokeskukseen (lue: patistaa puolison kunnostamaan se), ja neuloa villasukat jollekin sillä pyörällä Suomen pakkasissa polkevalle – varmaan sinä samana aamuna kun minä totean, että on liian kylmä ja karautan Volvolla töihin.

Adoptiolapsiakaan ei haluta. Ei varsinkaan ruskeita, koska ei vaan haluta. Ei varsinkaan sellaisia, joihin valtio joutuu käyttämään erityisiä resursseja. Heidät olisi kuulemma pitänyt hoitaa kotimaassaan. Ihmiset – saatana! – valtioiden rajat ovat meidän keksintöämme, ei ole mitään puhtaita kansoja, eikä mikään yhteiskunta elä toisten vaikutusten ulottumattomissa; tämä on aivan helvetin pieni planeetta ja jokaisen elämä on lyhyt, mitä vitun järkeä? Ei ole mitään muuta kuin toisia ihmisiä. Elämää, jota täytyy suojella ja puolustaa ihan joka puolella. Mikä meistä tekee ihmisiä?

Kuinka moni niistä “omat ensin” huutelijoista on oikeasti tehnyt jotakin? Nostanut aikuisen kehitysvammaisen naisen vaikka pyörätuolistaan wc-pöntölle, pyytänyt anteeksi sitä, ettei osaa nostaa oikein, pyyhkinyt ja nostanut takaisin tuoliin. Yrittänyt ymmärtää miten voi olla avuksi vaikka toinen ei osaa puhua. Auttanut ostamaan Fazerin sinistä leirikioskista, mutta unohtanut sitten antaa sitä suklaata toiselle, joka ei voi sanoa, että saakeli nyt sitä suklaata. Löytänyt leiriviikon lopuksi suklaalevyn korkkaamattomana yöpöydältä. Ja pyytänyt anteeksi.

Vaikka ehkä kehitysvammaisiakaan ei saisi hyysätä. Eihän niistä ole mitään hyötyä yhteiskunnalle, kuluerä vaan. Rahaa, joka on pois työttömiltä ja yksinhuoltajilta. Niinhän.

Kudon villasukkaa vimmatusti, eten joutuisi ajattelemaan sitä että oma lapseni joutuu kasvamaan sellaisessa maassa, jossa on ihmisiä jotka eivät halua häntä tänne – sen lisäksi, että hän kasvaa sen ajatuksen kanssa, että hänen oma ensimmäinen äitinsä ei halunnut häntä. Se sattuu aivan liikaa. Oikea-oikea, nurja-nurja, oikea-oikea, nurja-nurja, puikonvaihto. Voiko muuttaa Ruotsiin? Onko siellä suomenhevosia? Milloin meille muuttaa se syyrialainen perhe, ja mitä sitten tapahtuu? En kuitenkaan opi elämään vieraiden ihmisten kanssa.

Ja mitä sitten: “Sori, mä halusin vaan kokeilla kun jotain piti tehdä kun oli niin paha olo. Niin, että hei-hei nyt, kyllä te jostain löydätte taas paikan. Mä haluan jatkaa tätä mun X-asennossa nukkumista yksin tässä 160cm leveässä parisängyssäni. Juu moikka!” Olisin juuri sellainen. Muka jalo, mutta oikeasti hirveän nihkeä ja itsekäs. Niin kuin siellä kehitysvammaisten leirillä, yövuoron viimeisellä puolituntisella kun tein kierrosta huoneisiin ja huomasin, että jollakin leiriläisellä – aikuisella miehellä – oli selvästikin ollut ripuli eikä hän ollut ehtinyt vessaan vaikka jäljistä päätellen oli sinne yrittänytkin. Koska hän nukkui ihan tyytyväisenä, jätin sotkun aamuvuorolaisille. Enkä edes kertonut siitä. Niin iso ihminen.

Advertisements

Taksinkuljettaja haistattaa vitut

Koulutaksi väläyttää valoja pihassa. Toivotan hyvää koulupäivää ja katson kuinka taksikuski ja pienempi lapsi tervehtivät toisiaan kansainvälisellä käsimerkillä, jonka voisi suomentaa kutakuinkin “Haista vittu!” Kumpikin – vanha kuljettaja ja nuori lapsi – luulee merkin tarkoittavan jotakin hienoa. Ja ennen kaikkea se on heidän yhteinen merkkinsä. Mietin sitä kertaa kun kuljettaja erehtyy viittomaan merkin jollekin isommalle lapselle tämän kotipihassa, vanhempien nähden. Tai jos käsimerkki tarttuu muihin kuljetettaviin lapsiin ja kohta on joukko ekaluokkalaisia haistattamassa vittua koulun pihalla isommilleen.

“Alueuutisista hyvää päivää. Alueen kouluissa on syntynyt yllättäviä yhteenottoja viidesluokkalaisten ja ekaluokkalaisten välillä. Opettajat ja vanhemmat ovat ymmällään. Tilanne on ryöstäytynyt käsistä. Jopa koulutaksin kuljettaja Reino Korhonen on vedetty yhteenottoihin mukaan. Kolmekymmentä vuotta koulukuljetuksia hoitanut Korhonen on hädissään: Olen aina yrittänyt päästä lasten ja nuorten kanssa samalle aaltopituudelle, hän toteaa. Ja jatkaa: Mutta nyt en ymmärrä yhtään mistä on kyse”

Kerromme lapselle miten hienoa on, että heillä on kuljettajan kanssa yhteinen merkki. Mutta että valitettavasti se on hyvin yleisesti käytössä tarkoittamassa jotakin, mitä hän ja kuljettaja eivät varmaankaan tarkoita toisilleen toivottaa. Molemmat lapset kikattavat tukehtumaisillaan kun kuulevat, että pienempi lapsi ja kuljettaja ovat jo toista viikkoa haistattaneet vitut toisillaan joka aamu ja iltapäivä. Sovimme, että lapsi miettii jonkun uuden käsimerkin, jonka opettaa kuljettajalle.

Seuraavana aamuna toivotan hyvää koulupäivää ja katson ikkunasta kuinka molemmat tervehtivät toisiaan nostamalla rukousasentoon ristiin laitetut kädet ilmaan. Antaa olla. Sopivan harrasta. Sama heittää toiseen laitaan sitten kunnolla.

Lapsi on aloittanut äidinkielen uudelleen ensimmäisen luokan alusta. Matematiikassa hän etenee toisen luokan mukana. Nyt äidinkieli on täynnä onnistumisia, kotitehtävät hoituvat innolla. Isompi sisaruskaan ei ole hennonnut kertoa, ettei hänellä enää toisella luokalla ollut aapista. Tehtäväkirjassa ei onneksi lue kannessa numeroa, huomaan. Ja toistan: tehtäväkirjassa ei TODELLAKAAN lue kannessa numeroa! Ei ykköstä, ei ykkös-beetä, ei kakkosta. Voisiko olla, että joku jossakin on ajatellut jotain? Että etenemistä ei tarvitse jäsentää vaiheittain, ikäkausittain tai luokka-asteittain. Että oikeasti lähdetään oppilaasta. Hurraa ja iso risti seinään, niinkuin mummu tapaa sanoa kun tapahtuu jotakin ennenkuulumatonta.

Aivan oikeassa elämässä – siinä, mihin koulun pitäisi valmistaa ja missä tukea – onnistuminen on suhteellista. Se riippuu tehtävästä, tekijästä, tilanteesta, tavoitteista, tuulista ja tempperamenteista. Pääsen selittämään tätä yllättäen ratsastustunnin jälkeen pienemmälle lapselle, joka on sosiaalistunut jo koulun määritelmään onnistumisesta: että osaa sen minkä kaikki muutkin saman ikäiset; ja osaa sen samalla tavalla, aina. Lapsi saa ratsukseen ensimmäistä kertaa Vertin, jota ei ole helppo ohjata. Muilla tunnilla olevilla lapsilla on ohjista vedeltävät automaattihevoset, sellaiset jotka pienemmällä lapsellakin on ollut tähän saakka joka tunti.

Opettaja arvelee, että joudun taluttamaan lasta ja Verttiä koko tunnin. Mutta vien parivaljakon takaisin uralle vain kahdesti. Lapsi tuskailee koko tunnin, ettei saa hevosta tottelemaan. Eikä saakaan yhtä hyvin kuin automaattihevosia. Hän luulee, että vittuilen – vaikken näytäkään sitä käsimerkkiä – kun tunnin jälkeen selitän aivan innoissani miten hienosti hän onnistui. Omasta mielestään hän epäonnistui surkeasti. Selitän, että Vertin kanssa onnistuminen näyttää erilaiselta kuin Nefin kanssa. Onnistumiselle ei ole yhtä mittapuuta.

Automaattihevoset ja automaattilapset eivät opeta ratsastajilleen ja kasvattajilleen juuri mitään. Ne saavat aikaan illusion onnistumisesta. Yhdenlaista onnistumista kai se onkin. Minun taisteluparini Repe testaa ja haastaa ratsastajaansa viimeiseen asti, ei käänny hyvin, ei kulje hyvin, ei tee oikein mitään helpolla. Repe opetti minut ratsastamaan. Minun pienempi lapseni testaa ja haastaa aikuisia – minut mukaan lukien – viimeiseen asti, ei tottele hyvin, ei tee mitään helposti, kiukutelee, oikuttelee ja vastustaa. Minun pienempi lapseni opettaa minut olemaan äiti.

Repe on myyty. Saan ratsastaa sillä viimeisen kerran. Joutsenlaulu on kaunis. Olen kiitollinen sille paljosta ja toivon että sen uusi omistaja on sen arvoinen kumppani.

Aaveeksi muuttumisesta

Se pötkötteli siinä aina. Joka kevät auringon mukana se saapui rantaan, vanhan veneen alle. Saalisti ja paritteli ja köllötteli lämpimässä kasvattaen sisällään poikasia. Se nosti päätään kun jätimme auton veneen viereen. Joskus se siirtyi kauemmas. Mutta yleensä se jatkoi loikoilua ja käänteli päätään seuraten miten tyhjensimme auton kuorman veneeseen ja soudimme mökille.

Koirat osasivat varoa sitä. Lapset osasivat varoa sitä. Me kaikki oikeastaan odotimme sitä aina auton kääntyessä järvelle päin. Jos joku kävi mökillä yksin, kyseltiin aina näkyikö sitä. Sen ja sen jälkeläisten kanssa oli vietetty mökillä yhteisiä kesiä jo vuosia. Puolison eno ennen meitä jo toistakymmentä vuotta. Sitä kavahdettiin – siitä refleksistä ei ihminen kai kovin helpolla pääse – mutta yhteiselosta sen kanssa oltiin ylpeitä.

Illansuussa saavuttiin taas järven rantaan. Yleensä aivan tyhjällä rannalla oli autoja kuten joka vuosi sorsastuksen alkaessa. Puoliso jäi jututtamaan lähistön isäntiä. Hän keräili juttu jutulta tietoa mökkipaikasta, joka oli vanha tila. Jokainen isäntä tiesi jotakin. Tähän mennessä oli selvinnyt muun muassa, että tilan viimeisin isäntä oli ampunut vaimonsa. Mökkitontille. Rakennuksia ei enää ollut vanhaa puojia lukuun ottamatta.

Iltahämärässä haulikkojen paukkeessa ja usvan noustessa järvelle meidän mökissä mietittiin minkälaisen hahmon ammuttu vaimo olisi ottanut kummitellakseen. Koitettiin tiirailla luhistuvalle savusaunalle päin. Jos siellä kylpisi iltausvassa vanha nainen vaikka.

“Onko aaveita olemassa?”
“Ei”
“Mistä te tiedätte?”

Ja sitten nukahdettiin vierekkäin, eikä kukaan uskaltanut mennä yöllä ulos pissalle vaikka oli kuinka hätä. Aamulla meidät herätti pihaan juossut musta karhukoira. Se kävi kurkistamassa sisään ja lönkötti sitten pihan poikki kuin olisi kuulunut maisemaan. Sen jälkeen ulos päästetyt isompi ja pienempi koira pissailivat dramaattisesti ympäriinsä minkä ehtivät. Jos niiden pissan olisi kääntänyt ihmisten kielelle, olisi viesti kuulunut “Eipäs kun MEIDÄN piha!”

Isompi lapsi luki ääneen vitsejä toista tuntia. Pienempi kuunteli ihaillen saman peiton alla, veljensä kyljessä kiinni, eikä voinut uskoa, että isompi osasi lukea jo niin hyvin. Meidän vanhempien piti tarkistaa vaivihkaa molempien lasten syntymämerkit – toisella oikeassa lavassa, toisella käsivarressa – ollaksemme varmoja, että olimme ottaneet mökille mukaan omat lapsemme.

Hellepäivän jälkeen palattiin autolle. Sorsamiesten veneen vierestä löytyi tapettu vanha naaraskyy, poikaset mahassaan.

Pornoasentoja ja toivopuhetta

Sain ratsastustunnilta kotiläksyksi harjoitella kevyen laukan istuntaa ja estettä hyppäävän hevosen liikkeeseen mukautumista. Pieni kyykkyasento, etunoja, selkä notkolleen, pylly taakse ja pystyyn. Ja sitten pyllyn eteen ja taakse viemistä niin, että painopiste pysyy koko ajan samana. Pyöräilin töihin ja kuvittelin pyörän hevoseksi: kyykky, noja, selkä notkolle, pylly taakse ja pystyyn, takaisin, taakse ja pystyyn, takaisin. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, että vastaantulevat ja ohittajat kuvittelivat minut todennäköisesti kuivaharjoittelevaksi aikuisviihdenäyttelijäksi.

“Esteitä varten tässä vaan. Ratsastusliikkeitä nämä”

Hetken päästä istutaan ison sairaalan palaverissa, jossa on osastonlääkäri, erikoistuva lääkäri, psykologi, sairaanhoitaja, rehtori, opettaja, aluekoordinaattori ja me erityisen lapsen vanhemmat, joista toisessa olisi selvästi potentiaalia aikuisviihdealalle. Kokoushuoneessa on tosi hyvä tuoli laukkaistunnan harjoitteluun, mutta käsivarren korppitatuointi taitaa järkyttää osastonlääkäriä tarpeeksi. Meille ja kouluväelle todetaan hyvin painokkaasti, että lapsi on erittäin vahvan erityisen tuen tarpeessa ja että hänellä on psyykkisesti hyvin, hyvin suuria haasteita. Ja että kykeeneeköhän hän koskaan edes kuntoutukseen, se jää kuulemma nähtäväksi.

Joskus tuntuu, ettei tiedä kenestä lapsesta puhutaan. Tämäkö on se lapsi, jota edellisessä tapaamisessa toiveikkaasti sanottiin pärjääjäksi ja huomautettiin, että on nähty paljon vaikeampia tapauksia. Aina ei tiedä milloin missäkin keskustelussa tai paperissa liioitellaan tarkoituksella (kuten meille on opetettu, että joissain tilanteissa täytyy, jotta jostakin irtoaa tarvittavat resurssit) ja milloin liikutaan lähempänä jotakin toista totuutta, jonkun toisen totuutta, joka tuotetaan jotakin toisenlaista tarkoitusta varten. Sanottiinko nyt voimakkaasti ja painokkaasti, koska huoneessa istui resursseista vastaava rehtori? Vai näytinkö minä liian huolettomalta läiskäruskettuneelta, tatuoidulta tennarijalkaiselta ja vähän liian kevyesti hymyilevältä? Toistinko sittenkin, huomaamatta sitä itsekään, kevyttä laukkaistuntaa ja esteen ylitystä ison sairaalan kokoushuoneen tuolilla? Painotettiinkohan lapsen haasteita siis minulle?

Tuntuu, että lapsen oma kokemus itsestään ja elämästään on ainut, joka jää toistuvasti kuulematta.

“Ootko sä onnellinen? Tai siis, tuntuuko susta, että sun elämä on ihan ookoo?”
“Joo, silleen tälleen” [pikkuhymy]
“Niin että ei tosi iso hymy, muttei surukaan?”
“Just niin”
“Se riittää. Se on jo hyvin”

Huoli. Sitä on ympäristö pullollaan. Huolissaan oleminen on turvallisempaa kuin toiveikkuus, johon sisältyy riski siitä, että toivoi ja uskoi liikaa – oli naiivi tai tyhmä. Ajatellaan, että toiveikkuus on vähättelyä, että ei kohdata haasteita tarpeeksi vakavasti. Mutta huoli ei auta ketään eteenpäin, toivo auttaa. Sitä on erityislapsen vanhempien kohtaamisessa aivan liian vähän. Toivopuhetta.

Jos vanhempi tuottaa toivopuhetta, siihen vastataan usein huolipuheella, joka kumoaa toivon – aivan kuin haluttaisiin viestiä, että vanhemman toivo on perusteetonta, naiivia tai haitallista todellisuuden välttelyä tai kaunistelua. Tai siihen ei ainakaan lähdetä mukaan. Voin laskea yhden käden sormilla itse toivopuhetta tuottaneet ammattilaiset niistä kohta kymmenistä joita olemme kohdanneet.

Sen sairaalan kokoushuoneessa kaikki muut esittelivät itsensä ammattiensa kautta paitsi “isä” ja “äiti”. Siinä tapaamisessa kaikki muut olivat huolissaan paitsi isä ja äiti. Eikä se tarkoittanut, että isä ja äiti eivät välittäneet tai ymmärtäneet tilannetta – päinvastoin. Kun ollaan isä ja äiti taistellaan toivolla, ei huolella.

Hyllyvät pyllynposket sentään

Se tyyppi oli värväytynyt Flow festareille töihin. Odotti koko kesän, että minkä tehtävän saa. Että ohjaako liikennettä ja ottaa samalla arskaa, tai kuskaa Happy Joe -tölkkejä myyntipisteisiin ja kuuntelee samalla keikkoja, tai kerää roskia ja ottaa arskaa ja tanssii. Sitten se meni sinne tilaisuuteen, jossa jaettiin työtehtävät ja kuuli, että sen hommaksi tuli seistä sisällä taidenäyttelyssä, kahden vaaleanpunaisen hyllyvän pyllynposken vieressä ja demonstroida kävijöille kuinka mikrofonin edessä käsiään taputtamalla pylly hytkyy. Ei arskaa. Ei keikkoja. Hytkyvä pylly. Siihen nähden se hymyili vielä sunnuntainakin ihan kivasti.

Perjantaina odotettiin aamulla, että lapset lähtevät kouluun ja sitten kaasutettiin karkuun. Tuli Bonnie & Clyde -olo. Koti jäi kauemmas ja kauemmas, takapenkillä oli kori täynnä eväitä: mozzarellabasilikaleipiä, hunajavohveleita, cashewpähkinäsuklaata, karpalomehua, viinirypäleitä, chilipaprikajuustoa ja Nairnsin skottikaurakeksejä. Huomaan nyt, että taisin sekoittaa referenssin – Viisikko-olo siitä tuli, ei Bonnie & Clyde.

Iltapäivästä saavuttiin Helsinkiin ja haettiin tuntemattomalta puolikaimalta hänen asuntonsa avain. Olin varannut meille viikonlopuksi Airbnb:n kautta yksiön Kalliosta. Paitsi, että asunnon omistaja paljastui puolikaimaksi (en penkonut tavaroita, posti oli tiputtanut hänelle osoitetun kirjeen keskelle eteisen lattiaa), hänen asuntonsa oli oudolla tavalla kuin omani – jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi yksin elävä helsinkiläinen. Jääkaapin oveen oli liimattu Etelä-Afrikan lippu ja joka puolella oli linnun sulkia ja sieltä täältä matkan varrelta poimittuja kiviä. Mutteripannu ja sängyllä suhteettoman paljon värikkäitä tyynyjä.

Ensimmäisenä aamuna kipitin kauppahalliin aamiaisen hakuun. Juustopuoti oli eri paikassa, mutta myyjä oli sama kuin viisitoista vuotta sitten. Maistatutin itselläni pecorinoa, mietoa goudaa ja neljä vuotta kypsytettyä Mouhijärven supervoimakasta. Otin kaikkia. Myyjä kysyi kuinka monta on syömässä.

“Kaksi. Kaksi meitä vaan on”

Ja sitten hän pyysi seuraavalla kerralla kertomaan mitä tykkäsimme Mouhijärveläisestä. Kävelin Hämeentietä takaisin puolikaiman kämpälle ja harkitsin lasten myymistä, jotta voisimme heistä saaduilla rahoilla ostaa kaupunkiyksiön juustokaupan läheltä. Kai lapsista nyt aika paljon maksetaan vaikka ne hankalia ovatkin. Hampaat juuri oiottu ja perusterveitä sentään.

Huomasimme pian, että kun ei ole lapsia niin on aikaa miettiä asioita. Elämään palautuu taas syvyyttä ja laajuutta. Puolison navigoidessa autolla katuja ja aivastellessa, mietimme miksi aivastaessa silmät menevät kiinni. Niitä on aivan mahdoton yrittää edes pitää auki. Muistimme molemmat kuulleemme, että aivastaessa paine saattaa olla niin kova, että se voi pullauttaa silmämunan paikaltaan. Luomen kiinni puristuminen estäisi tämän.

“Mieti sitä vaihetta kun evoluutio ei ollut vielä edennyt siihen kohti, että luomet meni kiinni aivastaessa. Puolella tyypeistä roikku silmämunat poskella ja naiset oli, että emmä hei sun kaa ku sulla toi silmä tolleen. Niin sitte pikku hiljaa ne, joilla silmät pysy kiinni aivastaessa pääsi lisääntymään ja siks meillä on se refleksi nyt”

Se miksi Keltaisessa jäänsärkijässä oli levyostoksilla vain ja ainoastaan miehiä, ei liittynyt suoranaisesti evoluutioon, mutta paljastui Flow-keikkojen edetessä. Kukaan nainen ei näe keikoilla mitään muuta kuin edessä seisovan selän. Pikkuisen häiritsee soundia myös se ihmiskuopassa kyyhöttäminen. Yritä siinä sitten hifistyä musiikin suhteen. Miehet yleensä pitempinä näkevät ja kuulevat ja erittelevät että tää oli just nyt hyvää murhabluesia tai jälkipunkkia. Lyhyet arvioi, että just nyt on näköjään tommoset kangasreput se juttu, mutta ne on tosi karheita kun ne hankautuu poskea vasten sen edessä seisovan kaksimetrisen Belle ja Sebastian -fanin hypellessä silleen nykivästi ylös alas.

Joskus on toki hyvä olla siellä keikkakohdun uumenissa. Jos vaikka bändin laulaja on intensiivisemmän ja hullumman näköinen kuin Jack Nicolson Hohdossa (vinkki: jos ei kestänyt Hohtoa pissaamatta housuihin ei kannata mennä Future Islandsin keikalle), on ihan hyvä, että se suuhun tungettu Fjällräven on siinä puskurina.

Huolimatta siitä, että lapset soittivat läpi viikonlopun joka toinen tunti – tai ehkä kenties juuri sen vuoksi (evoluutio on jättänyt henkiin lapsia, jotka eivät anna vanhempiensa unohtaa tai myydä heitä) – jätämme nyt karkinkauniin kämpän ja pehmeän huolettoman elämän taaksemme ja ajamme puolen Suomen halki koko yön kotiin päin. Ehdimme perille aamuksi, toivottavasti ennen koulutaksia.

Vammaistukihuijaria pelottaa

Rennon kesän jälkeen tuntuu huijaukselta nostaa vammaistukea ja omaishoidontukea vaativan pienemmän lapsen hoidosta. Kunnes tulee ensimmäinen koulupäivä. Eteisessä valmistautuu koulutaksin tuloon mukava ja vitsaileva lapsi, joka juoksee taksiin iloisena. Kun taksi lähtee pihasta laskeutuu tuttu iso kylmä kivi taas pitkästä aikaa vatsan pohjalle. Kuinka kauan menee ennen ensimmäistä soittoa kotiin? Ennen ensimmäistä hätäpalaveria. Ennen lisätoimia, tapaamisia, huolestuneita katseita ja liian lyhyeksi jääviä työpäiviä.

Kotona kesällä kaikki on ihan mukavasti. Meillä on tempperamenttinen, mutta koko ajan kasvava ja oppiva lapsi. Omanlaisensa. Omaan tahtiinsa. Ihan kokonainen hieno, raivostuttava, kaunis ja tärkeä ihminen. Mutta ensimmäinen koulupäivä asettaa mittasuhteet ja normit ja tavoitteet ja pieni lapsi ryhtyy taistelemaan niitä vastaan. Syystä jota suuri liuta isoja asiantuntijoita ei ole saanut selville eikä helpotettua mitenkään. Hän palaa koulusta ensimmäisen päivän jälkeen kertoen että hermostui pelistä ja joutui sermin taakse koko loppupäiväksi.

Ensimmäisenä päivänä.

Että yritti taistella kaikin voimin vaikka aikuinen istui edessä ja pisti kampoihin ja että lopulta pääsi pakoon. Hänelle koulu on suuri taistelu aikuisia vastaan. Eikä sitä ole vielä osannut muuttaa kukaan eikä mikään. Meillä ensimmäinen koulupäivä ei ole iloista jännittynyttä odotusta vaan kuristaa kurkusta. Todennäköisesti vielä seuraavat kahdeksan vuotta, joka syksy. Kun heinäkuussa markettien käytäville ilmestyvät reput ja penaalit, alkaa vatsassa velloa. Toistelen itselleni:

“Se on vain pieni osa päivästä”
“Se ei määritä lasta eikä vanhempia”
“Se menee miten menee”
“Älä välitä”
“Jaksat ihan varmasti”
“Selviät kaikesta, lapsikin selviää”

Järjestän töitä kalenteriin ja mietin pitääkö minun tehdä ne iltayöstä tai aamuyöstä vielä kolmaskin vuosi. Ehkä vielä kahdeksan vuotta. Syksy pimenee ja puolison masennuslääkkeet menettävät tehoaan. Kaikkia pelottaa.

Ja silti, lapselle ei saa näyttää että pelottaa. Hänelle uskotellaan ja itselle vakuutellaan yhtä aikaa: “Ihan varmasti kaikki menee hienosti. Opit kyllä lukemaan, ihan varmasti. Opit olemaan rauhassa ja opit suuttumaan vähän vähemmän. Opit kyllä luottamaan aikuisiin” Oikein kovaa yrittämistä vaatii sanoa: “Koulu on ihan mukavaa”

Todellisuudessa se menee usein näin: “Tiedän, että se on vaikeaa ja pelottaa”, “Se on pakko”, “Se vaan on”, “Äiti ja isi ei voi sille mitään”, “Mutta kuule, sinä selviät ihan mistä vaan. Sinun piti kuolla synnytyksessä, mutta perhana selvisit. Sinun piti kuolla kun sinua ei hoidettu vain viikkojen ikäisenä vauvana, mutta selvisit. Sinun piti kuolla ikävään kun ensimmäinen äitisi jätti sinut lastenkotiin, mutta selvisit. Kaikesta siitä selvisit yksin. Nyt sinulla on meidät. Selviät varmasti”

Illalla lapsi istuu sängyllä ja katsoo albumista kuvaa itsestään yksivuotiaana. Hän jonka “kielellinen kehitys ja käsitteellinen ymmärtäminen on selkeästi keskitasoa heikompaa” sanoo:

“Tuossa minä en vielä tiennyt minkälainen tulevaisuus minulla on edessä. Se on tämä. Nyt.”

Pelottaa niin saatanasti, että vapisen. Mutta jos lapsi jaksaa niin jaksan minäkin.

Lisääntymisestä

Minä olen hyväuskoisuuspuuskassani tilannut tekniset ratsastushousut. Tästä on suora jatkumo siihen, että siirryn uskomaan, että ihminen polveutuu kahdesta kaksituhatta vuotta sitten luodusta kantaihmisestä, Aatamista ja Eevasta. Lähdekritiikittömyyteni on ainakin samaa luokkaa.

“Näissä teknisissä ratsastushousuissa on ainutlaatuinen kiemurainen kuvio, joka tekee niistä urheilullisen ja tyylikkään valinnan” Ja vielä: “Sivusauma on siirretty eteen luoden hoikemman vaikutelman”
(Lähde: Verkkokauppa, joka myy ratsastustarvikkeita)

Vertaa:

“Yhdysvalloissa genetiikan tohtori on julkaissut uuden dokumentin, joka käsittelee Adamia [sic!] ja Eevaa geneettisestä näkökulmasta. Genetiikka osoittaa selkeästi, että ihmisillä ja simpansseilla ei ole yhteistä esi-isää… Kaikkien ihmisten yhteinen esi-äiti Eeva eli raamatun aikajanan mukaisesti muutamia tuhansia vuosia sitten”
(Lähde: Christian News Network )

Jos ratsastushousut vaikuttaisivat merkittävästi ratsastajan kykyyn kommunikoida hevosen kanssa, tai poistaisivat tältä ylimääräiset kymmenen kiloa, uutisoitaisiin tästä varmasti Naturessa aivan yhtä varmasti kuin kreationistitohtorin geneettisestä tutkimuksesta – sillä kyseessä olisi maailmanluokan tieteellinen uutinen, molemmissa tapauksissa. Ratsastushousuilla olisi se etu – Aatamista ja Eevasta poiketen – että niillä voitaisiin tahkota miljardeja painonhallintansa kanssa kamppailevilta sunnuntairatsastajilta.

Frans De Waal kertoo, että simpanssien sadetanssille on naurettu ja pidetty uskomusta tanssin ja sateen loppumisen yhteydestä osoituksena simpanssin matalasta älystä. Sitten sankarini “kun-katsot-bonoboa-tai-simpanssia-silmiin-käsityksesi-itsestä-ja-ihmisyydestä-muuttuu-väistämättä-radikaalisti” De Waal toteaa kuivasti, että kaikista eläinlajeista ihminen – täysin perusteettomien uskomusten kehittelyn kuningas – on ehkä hieman väärä laji heittämään ensimmäisen kiven.

Uskomukset ja uskomisen tarve on kovin inhimillistä – siis eläimellistä. Siispä iloitsen sähköpostista, jonka mukaan ”Tilaamanne ratsastushousut on lähetetty keskusvarastoltamme Hollannista.” Lohtuesineeni, pahassa maailmassa turvallisuudentunteen säilyttämiseksi hankkimani tekniset ja laihentavat ratsastushousut ovat saapumassa. En kyllä tiennyt, että ihan Hollannista asti. Mutta sitä teknisemmät varmaan.

Viikko on alkanut suurilla kasvun askelilla ja pienen ja ison raja on häilynyt. Pienemmällä lapsella oli mökkireissullamme mukana ystävä ensimmäistä kertaa. Pienet isot lapset kävivät nukkumaan, toinen salaten sen, että lakanan alle täytyy levittää sängynsuoja ja toinen sen, että imee peukaloa nukahtaakseen.

Tervapääskyt Skywalker, Darth Vader ja Obi-Wan pääsivät kaikki lentoon. Viimeisimpänä Obi-Wan joka oli aikuinen, katonrajaan jalastaan kiinni jäänyt pääsky. Sitä hakemaan piti kutsua pelastuslaitoksen henkilönosturi. Hiljaisena kesäpäivänä ei viidellä palomiehellä ja yhdellä nosturinkäyttäjällä ollut ollut muutakaan tekemistä, joten kaikki seurasivat kahdenkymmenenkahdeksan gramman painoisen jediritarin noutoa katonrajasta.

Obi-Wan oli tarttunut jalastaan trasselisotkuun ja räpistellyt loukussa ainakin kaksi päivää, kertoi ilmoituksen tehnyt asukas. Se oli pahasti alipainoinen ja nääntynyt. Olin varma, että se kuolee ihan pian. Sillä oli kuitenkin ilmeisesti vähintään yksi Kuolemantähti tuhottavanaan ja/tai joukko pieniä Skywalkereita hoidettavanaan sillä se oli päättänyt selvitä. Ruokin sitä 0,25 gramman elektrolyyttinesteeseen kostutettu jauhelihahippunen kerrallaan kaksi päivää, jonka jälkeen se lähti kiireesti takaisin taivaalle puolison harjoitukseksi tarkoittamasta heitosta.

Isompi lapsi asteli vatsa jännityksestä kipristelleen ensimmäistä kertaa parturiin. Luki tuolissa Aku-Ankkaa eikä voinut käsittää, että parturilta kesti neljäsosa siitä ajasta mitä minulta kestää leikata hänen tukkansa – ja lopputuloskin oli vielä paljon hienompi. Kotiin tuodussa hiusvahapurkissa lukee “Only for real men”

Viikko sitten iso pieni oikea mies oli itkenyt iltaisin pahaa oloa ja päivisin yrittänyt olla iso ja huoleton kavereidensa kanssa. Tuntunut etäiseltä ja ahdistuneelta. Kunnes hän viimein kertoi kirjoittaneensa kännykkänsä netin hakukoneeseen sanan “seksi” ja nähneensä kuvia, joita hän ei ymmärtänyt ollenkaan ja joista tuli jotenkin paha olo.

“Hei ihan mahtavaa, että kerroit. Hyvin tehty. Näinhän me ollaan sovittu. Että jos jotakin kummallista, pelottavaa tai muuten vaan ihmetyttävää näkee niin saa sanoa, puhuminen yleensä helpottaa. Ei haittaa vaikka kesti aikaa.”
“Joo. Mua nyt jo helpotti”
“Tiiäksä mitä se seksi tarkoittaa?”
“En”

Ja sitten tiskasin paistinpannuja ja pyyhin pääskynkakkaa pöydältä ja kertasin samalla sen miten ihminen saa alkunsa. Kerroin, että isompana se, että niitä siemeniä tulee sieltä pippelistä alkaa tuntua aika mukavalta ja siinä ei ole mitään pahaa eikä kurjaa. Ja että se seksi on ihan hauskaa, mutta joka ikinen kerta niistä siemenistä ei kyllä varmasti halua laittaa lasta alulle. Ja että niitä kuvia siellä netissä on toisia aikuisia varten, ja että varmasti ovat kummallisia, mutta ei niissä suurimmaksi osaksi mitään pahaa ole. Niitä vain ei lapsi vielä ymmärrä, eikä tarvikaan.

Ja sitten keräsin kananmunankuoret pussiin ja murskasin ne kanoille takaisin syötettäväksi kalsiumiksi. Olisin seuraavaksi kertonut mielenkiintoisia asioita ehkäisyn historiasta, sian suolista valmistetuista kondomeista ja sellaisesta, mutta lapsi oli jo ovella lähdössä kaverin kanssa pihalle.

Keitin itselleni juhlakahvit ja lähdin hakemaan teknisiä ratsastushousujani postista. Ehkä näytän niissä pieneltä, vaikka olenkin iso.

Maailma lonkkalutkan mukaan

Ensimmäinen kirja eli paskemman tiistain ohjeita kanssaeläjille

1:1
Ällös koskaan siittäkö elättääksenne tai ottako omaksenne enempää kuin yhtä lasta. Jos näin kuitenkin erehdytte tekemään, voitte virheessänne rypemän. Lähettäkää esikoisenne kolmeksi päiväksi lähimpään kaupunkiin, isoäitinsä huomaan. Pitäkää kuopuksenne luonanne. Ja katsokaa – rauha laskeutuu perheeseenne. Kuopuksenne ei sano pahaa sanaa, ei nosta nyrkkiään eikä sylje lähimmäistään seitsemää kertaa kasvoihin. Saatte kuulla esikoisenne viihtyvän niin hyvin, että hän on valmis hylkäämään teidät ja palaamaan luoksenne vasta saavutettuaan aikuisuuden. Armon ajan loputtua, kun perheenne on jälleen täysilukuinen, voitte todistaman sitä kuinka iänkaikkinen hampaiden kiristys nousee siitä, että punainen ninja on hukkunut ja jousipyssyjä on vain yksi. Perheenne asuinsija on jälleen muuttuva verenhurmeiseksi taistelutantereeksi. Näin voitte toteaman, että virheenne suuruus on valtava ja katkeroituman lopun elämäksenne.

1:2
Ällös ottako omaksenne lasta, jonka ihonväri poikkeaa naapurinne ja tämän naapurin ihonväristä ja jonka synnyttänyt nainen on julmasti häntä kohdellut ja sen jälkeen hylännyt; ellette ole valmiita kestämään toistuvaa mielipahaa, unettomuutta, taukoamatonta stressiä, hyväntahtoisia mutta ymmärtämättömiä läheisiä, pahantahtoisia ja ymmärtämättömiä läheisiä ja tuntemattomia, kärsimättömiä ja kyllästyneitä läheisiä ja tuntemattomia ja lopulta menettämään järjellisen kykynne ymmärtää kenenkään kanssaihmisen toimintaa, tunteita tai ajatuksia, omanne mukaan luettuina.

1:3
Ällös erehtykö uskomaan, että voitte suunnitella universumin aika-avaruuden kaaria sen puolesta. Sillä jos tähän harhaan joudutte, saatte kokeman, että universumilla on aina viimeinen momentti. Jos teidän on työpäivänne kolmessa tunnissa tekemän, koska lapsianne ei vielä kahdeksannen kuun alussa oppivelvollisuus sido ja puolisonne on raskautettu töillä, ja jos tässä tilanteessa järjestätte lapsenne pois kodistanne, että saisitte rauhassa työnne tekemän, ryhtyy universumi vastaiskuun. Puolisonne puhelin soi ja teille ilmoitetaan tuonelan joutsenesta, joka voimalaitoksen padolla on räpiköivä. Joudutte Suomen Akatemian tutkimusrahoitushakemuksen taaksenne jättämän ja autolla joutsenta kyytiin lähtemän. Ällös kuitenkaan luulko, että tapauksen ilmoittaja on tilanteen tasalla oleva: kun paikalle pääsette, ei joutsenella ole hätää oleva ja kotiin ehdittyänne on työrauhanne loppuva sillä lapsenne ovat pesään palaavat.

1:4
Ällös kuitenkaan jättäkö menemättä ratsastustunnillenne vaikka edellinen tunti on ollut itse saatanan orkestroima. Sillä saattaa tapahtuman, että ratsastuksenopettaja on teidät armahtava ja antava hevoseksenne Viivin, joka kääntyy ja väistää ja nostaa laukan pelkän ajatuksen voimalla. Aurinko on paistava ja otsaltanne on hien virrattava.

1:5
Ällös myös ikinä tehkö basilikamustikkapiirasta rakkaudella perheellenne, koska nämä eivät tule siitä pitämän ja joudut yksin piiraan tuhoaman. Tämä muistuttakoon teitä siitä, että ylemmän keskiluokan ruoanlaitto- ja sisustuslehtien lukemista tulee teidän välttämän, ettei elämässänne mikään tuntuisi onnistuvan kuin kiiltäväpintaisessa aikakauslehdessä. Sillä jos näin käy, sataa tulikiveä ja laavaa yllenne neljäkymmentäkaksi päivää ja kolme yötä (tulisade taukoaa kolmenakymmenenäyhdeksänä yönä, maailma ei sentään ole kohtuuton).

YouTube-primatologi

”Kuin ihmeen kaupalla purppuranaamalangurinaaras saa kiinni sekä rambutan-hedelmästä että poikasestaan, jotka lipesivät sen käsistä sen yrittäessä paeta ärtynyttä urosta. Emo ja poikanen ovat viimein turvassa.”

Sri-Lankan keskiylängöllä on kaikki hyvin. Perämeren rannalla sataa monsuunimaisesti ja mökissä on kaikki juuri niin kuin aina kuvittelin että sunnuntaiaamuna minun perheessäni olisi. Kaksi lasta katsoo peittojen alta luonto-ohjelmaa kaukaisesta maasta, jossa kaikki lajit ovat ihmeellisiä ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Minä istun anopin korituolissa (anoppi ei ole paikalla) ja luen Frans De Waalin kirjaa Bonoboista ja ihmisen tai ylipäätään kädellisten moraalista osana tiede vs uskonto -väittelyä. Puoliso on vielä sängyssä ja lukee Ian McEwanin kirjaa On Chesil Beach, miettien mitä niin ihmeellistä siinä muka on, että se oli ehdolla Pulitzer palkinnon saajaksi. Koirat makaavat jaloissa, toinen näyttää prinssiltä, toinen faaraolta.

National Geographicin suomenkielinen kertoja toteaa syvällä ja vakuuttavalla äänellä, että Sri-Lankan keskiylängön eläinlajeista ei tiedetä vielä paljonkaan. Hyppään korituolistani jota ympäröivässä kuplassa olin juuri eläytynyt nuoren Frans De Waalin ensimmäisiin kohtaamisiin makakien kanssa ja osoitan isompaa lasta tarpeettoman innokkaasti elehtien:

”Kuulitko!? Kuulitko? Sri-Lankan keskiylängön eläinlajeista ei tiedetä vielä tarpeeksi! Siinä se on, sinun tilaisuutesi elää minun elämäni uudelleen! Jooko? Sä oot sen mulle velkaa, sun synnyttäminen oli hirvittävä kokemus ja ei ole kamalan helppoa teitä kasvattaakaan. Mä alan valmentaa sua. Alotetaanko heti? Mennään tonne metsään harjoittelemaan tarkkailua, sielä on varmasti ainakin oravia vaikka sataa. Sri-Lankassakin sataa ihan saletisti, sun täytyy tottua siihen jo nyt”

Olin ihan tosissani. Isompi lapsi ei kuitenkaan halua vaivautua, ei nyt eikä isona. Kuulemma helpompaa tehdä YouTube-videoita ja tienata niillä miljoonia. Minä voisin ryhtyä tekemään YouTube-videoita, joissa kuvitettaisiin nuorten ihmiskädellisten avulla primatologien uusimpia tutkimustuloksia. Tai ei niin uusiakaan. Ja olisin voinut aloittaa jo edellisenä aamuna, aamupalapöydästä.

Olin varastanut yöunien loppupäästä tunnin ja maannut sängyssä De Waalin ja bonoboiden kanssa, hiljaa ja pissaa pidätellen – koska oven kolahdus herättäisi jonkun ihan varmasti. Kirjassa kuvailtiin kuinka simpanssi teki hyväntuulisesti ja motivoituneesti tehtäviä ja sai palkaksi kurkkusiivuja. Kunnes viereen tuli toinen simpanssi, joka teki tehtäviä ja sai palkaksi jotakin parempaa ja kurkkusimpanssi meni raivoisaan lakkoon. Hetken päästä liveversiossa Pohjoisen Suomen National Geographicin uskaliaimpiin kuuluva luontodokumentaristi istui aamupalapöydässä ja havainnoi kahta ihmiskädellistä. Pienempi voiteli onnellisena yhtä lempileivistänsä: perunarieskaa. Sitten isompi saapui pöytään kädessään viimeinen karjalanpiirakka, jonka hän oli löytänyt pussin pohjalta. Ensimmäinen heitti saman tien veitsen kädestään ja kieltäytyi syömästä mitään. Dokumentaristin vakava ja etääntynyt kertojaidentiteetti murtui ja hän taputti käsiään riemukkaasti.

”Te käyttäydytte hei nyt juuri niin kuin teidän kuuluukin! Mä luin tästä ihan äsken kun te vielä nukuitte. Ihan mahtavaa, jatkakaa. Mitä seuraavaksi?”

”Eiku”

”Ihmiskädelliset erotetaan hetkeksi toisistaan. Isoäitikädellinen ottaa isomman nuoren kädellisen laumaansa kahdeksi päiväksi, jotta aamiaisleipien tulehduttama tilanne saadaan rauhoittumaan. Pienempi kädellinen jää emonsa ja isänsä luokse. Kumpaankin laumaan palaa rauha. Siihen asti kunnes isäkädellinen ottaa äitikädelliseltä häälahjaksi saamansa kirjan mukaansa töihin ja jättää äitikädellisen kokonaiseksi päiväksi ilman maailman viisaimman kädellistutkijan ajatuksia. Äitikädellinen toimii bonobo-esiäideistänsä poikkeavalla tavalla ja viskoo kanankakkaa ympäriinsä, syö loput mustikkapiirakat yksin ja piilottaa isäkädellisen lempitossut.”