Month: September 2015

Kuinka huuhkaja saattohoidetaan?

[Mietin, että vähän on vaikea kirjoittaa nykyään enää. Kun puoliso on pirteä, lapset enimmäkseen tasapainoisia ja niiden hampaat oikenevat eikä kukaan halua hypätä kielekkeeltä rotkoon. Isompi koira ei enää murise eikä pure toisten lapsia ja minä olen oppinut elämään hankalan jalkani kanssa samassa kehossa. On töitä, kanoja ja pulu (!) ja tallille pääsee kahdesti viikossa. Jouluun on alle kolme kuukautta ja kahden viikon päästä koko perhe matkustaa Italiaan. Aika vähissä on ruikutuksen aiheet. Mutta tämmöinen skarppi ihminen keksii kyllä vähästäkin.]

“Pakkoko oli hankkia kiiltomustat kaapinovet jos ei jaksa pyyhkiä rasvasormenjälkiä.”
“Voisko joku ostaa näille wc-pöntön puhdistusainetta.”
“Jos niitä koiria on niin sitten vaan pitäis jaksaa imuroida tai kieltää niitä menemästä sohvalle.”
“Kato. Tuu kattomaan! Täälä on linnunkakkaa. Ei voi olla totta.”
“Miten kukaan voi asua täällä? Niillä on lapsiakin.”

Niin ne puhuvat keskenään. Kaksi siivoojaa, jotka sain syntymäpäivälahjaksi tekemään suursiivouksen meille. Ne tulivat aamulla ja olen jo kaksi viikkoa kulkenut talossa katsellen nurkkia siivoojan silmin. Kuvitellen miten ne käyvät taloa läpi ja puistelevat päitään. Sillä meillä on oikeasti likaista. Jos nyt lukija hyvä kuvittelet, että siinä se liiottelee niin tiesittekö, että meillä oli kerran serkun lapsi kylässä ja hän kieltäytyi pissaamasta meidän pönttöömme koska se oli niin likainen. “Se on vaan pinttynyt. Kyllä sitä on yritetty puhdistaa”, sanoin. Mutta ei. Lapsi pidätti.

Meillä on myös niin sotkuista, että käytin hyvän osan edellistä päivää siihen että siivosin nurkkia ja sängynalusia, että siivoojat pääsevät siivoamaan. Ja sitten kun he tulivat, otin sulavasti haltuun seuraavan haasteen: missä viettäisin koirien kanssa päivän? Töihin niitä ei voinut viedä enkä keksinyt kenenkään muun kotia pakopaikaksi (jos jollain on koiria siitä riehumisesta ei tule loppua; kukaan jolla ei ole koiria ei taas halua niitä karvoja). Lähetin lapset kouluun, pakkasin koirat autoon ja ajoin risteyksen kainalossa uskollisen laakeana köllöttelevän lähicitymarketin parkkipaikalle.

Vietin täydellisen etätyöpäivän autossa. Kirjoitin ja käytin koiria välillä lenkillä. Vaihdoin auton paikkaa auringon mukaan ympäri parkkipaikkaa ja kävin kahvilla marketin kahvilanurkkauksessa ja vessassa asiakasvessasa. Taisin myös ostaa donitsin vaikkei olisi pitänyt (kahvi ja donitsi 1,20€ – ja yllättävän hyvä kahvi vieläpä). Meitä oli muitakin markettikotilaisia. Viereiseen parkkiruutuun ajoi vanhalla ruosteisella mersulla mies, joka näytti asuvan autossaan. Takapenkillä oli vaihtovaatteita ja tavaroita, ikkunoissa ja peileissä roikkui niin paljon koristetavaroita, että auto näytti itäeurooppalaiselta matkamuistokojulta. Tervehdimme asianmukaisen matalalla profiililla kuten kaikki marketin pihassa asuvat ihmiset tekevät. Ja päivä kului kummallakin autossa istuen; toinen meistä myös tupakoi autossaan. Mietin, että matkamuistomies oli hänkin varmaan siivoojia paossa. Tai ehkä hänen kotinsa uima-allasta puhdistettiin ja hän oli yliherkkä kloorin tuoksulle, jota leijailisi koko talossa.

Sillä välin kotona joku pesi lattiat ja ovet ja seinät ja katot ja uunin. Minut on tilattu tekemään vastaava suursiivous kanalaan viikonloppuna. Asta, Laina, Inkeri, Pipsa, Helmi ja Tauno toivovat pehkujen vaihtoa ja seinien pesua. Uudet pesäheinät kuuluvat myös palveluun, ne on tuotu tallilta. Erityistoiveena on heidän uuden lemmikkinsä Selja-pulun kylpypaikan siirtäminen siten, ettei Selja pärski Lainan lempipesää märäksi.

Ymmärsitte oikein, kanalaan on muuttanut kyyhky. Sen vasen siipi on murtunut eikä parannu entiselleen. Seljaksi nimetty pulu pyrähtelee, muttei lennä kunnolla ja vaihtoehtona on joko tappaa se, päästää se vapaaksi (jolloin sen tappaisi lentokyvyttömänä pian kissa tai joku muu peto) tai sitten ottaa se kanojen lemmikkipuluksi. Arvannette, että tämä luonnollisin vaihtoehto, eli viimeisin, on minun keksintöäni. Saa ihmetellä: joskus mietin itsekin miten voin olla näin kekseliäs, suoraan sanottuna viisas. Ja vastustamattoman kauniskin tietysti, mutta se ei taida kuulua tähän asiaan. Annan Seljalle kuitenkin mahdollisuuden tutustella kanalaan ja päättää itse. Se asettuu kanojen lemmikiksi silminnähden mieluusti: ei lähde kanalasta mihinkään vaikka olisi vapaa kulkemaan. Sen sijaan se löytää oman nukkumapaikan, kylpee ilolla ja kiipeilee orsilla kanojen lomassa. Tulkitsen, että sen kannalta virikkeellinen elämä kanalassa on parempi vaihtoehto kuin kuolema.

Aloitin lukemaan lapsille iltasaduksi Veljeni Leijonamieltä viime viikolla. Vielä monen illan jälkeen, kun kirjassa on edetty jo kohta neljännes, ei kumpikaan lapsi meinaa uskoa, että päähenkilöt kuolevat alussa. Siihen palataan aina. Minä ymmärrän liian myöhään, että on varmaan virhe lukea Leijonamieltä pienemmälle lapselle, mutten voi enää perua. Luettua ei saa lukemattomaksi. Kuolemanjälkeisen Nangijalan seikkailut on pakko käydä läpi, lapset vaativat. Mietin voisinko sensuroida lopussa tapahtuvat lasten itsemurhat. Perhanan Astrid Lindgren, oliko pakko olla aivan niin radikaali.

Illansuussa saapuu vanha huuhkaja. Sen ikää ei ensin tiedetä, mutta se sekä näyttää raihnaiselta että sen jalan rengas on vanhaa mallia. Se saa nimekseen Nangi, sillä aavistelen että se siirtyy pian Nangijalaan. Se syö ensin, mutta seuraavana aamuna lakkaa nielemästä. Rengastustoimistosta selviää, että se on vuoden 1992 pesäpoikanen. Lähes ennätysvanha huuhkaja. Valtavan suuri, pistävän oranssisilmäinen vanhus. Meistä tulee vanhainkoti. Googlekaan ei tiedä kuinka huuhkaja saattohoidetaan.

Holhoava luomiväri ja kalapuikkoseksiä

Työviikonloppu maamme pääkaupungissa. Hotellin pitäisi olla hieno ja huoneenkin perustasoa parempi (en maksa itse), mutta astun sisään aivan täsmälleen samanlaiseen kuutioon mikä löytyy jokaisesta maailman hotellista. Oven jälkeen oikealla seinässä on paikka avainkortille. Valot syttyvät ja television infokanavalla toivotetaan NEITI tervetulleeksi kuutioon. Suoria linjoja, kamalaa mukataidetta ja raskaat verhot. Kuution oikeassa ovenpuoleisessa nurkassa on kylpyhuone-wc, huonetilassa tuplasänky valkoisilla petivaatteilla ja vastapäisellä seinustalla työpöytä. Kaapista löytyy vedenkeitin, pikakahvia ja teetä. Ikkunasta avautuu näkymä Aleksanterinkadulle, jota pitkin marssii natsijoukko huutaen “Menkää pois! Meidän koti! Meidän isänmaa!”

Minä en ihan vielä mene pois vaan aloitan akateemisen ihmisen syyskuisen valvomisloppukirin. Kirjoitan kolmessa eri porukassa kolmea eri rahoitushakemusta kahdelle eri rahoittajalle, yhteensä kahden ja puolen miljoonan euron edestä. Suunnittelen täydellisiä hankkeita alusta loppuun, pienintä yksityiskohtaa myöten. Kun palaan kotiin, haen kaupan pakastealtaasta lisää kalapuikkoja lapsille. Saattelen puolison työmatkalle. Skypepalaveeraan Birminghamiin aamulla ja Arizonaan yöllä. Sulatan helmipöllölle myyriä. Ja suuren loppukirin sumussa en enää toivo enkä usko vaan tiedän, että ne rahat tulevat, koska hankkeet ovat niin hyviä. Mutta tietenkään niin ei käy. Lokakuun ensimmäinen päivä saapuu ihan kohta ja saldona on kolme jätettyä arpalippua ja miinuksella kuukausi tehokasta työaikaa, joka täytyy ottaa takaisin iltatöinä loppusyksyn ajan – sillä hakemusten kirjoittaminen ei kuulu työsuunnitelmaan, rahoituksen saaminen sen sijaan kyllä.

“Lapseni, kupeideni hedelmä, jonka tuskalla tähän maailmaan saatoin, kuule tätä. On hienoa, että ihmeelliset asiat ja ilmiöt kiinnostavat sinua, mutta jos ikinä harkitset tutkijan uraa, mieti ensin haluaisitko syöttää omille lapsillesi kalapuikkoja joka toinen päivä.”

“Äh. Älä puhu noin. Ja ostathan sä myös pinaattilättyjä”

Kirjoitan muistilappuja itselleni eri puolille taloa. Aamulla mietin mitä tarkoittaa vihreälle kartonginpalalle tussilla vetäisty “Hautaa vaaris”. Samana iltapäivänä keskityn kalenterin tehtävälistaukseen, jossa lukee “Antilta linkki”, enkä tiedä tuntevani Anttia, jolta kaipaisin linkkiä. Koetan aamun logiikkaa: jos “Hautaa vaaris” tarkoitti “Hautaa varis”, voisiko kalenterimerkintä “Antilta linkki” tarkoittaa “Antilta hinkki” ja olisin unohtanut, että löysin yöllä Torilta tai Huutonetistä vanhan maitohinkin kanalaan jyväsäiliöksi.

Luulen, etten voi päästä alemmaksi kuin se hetki, jolloin tarjoan puolisolle kalapuikkoseksiä. Vastineeksi siitä, että hän käy Citymarketissa ostamassa kalapuikkoja ja lämmittää niistä aterian koko perheelle, hän saa seksiä. Ja minä saan kirjoittaa senkin kaksikymmentä minuuttia hakemuksia. En tiedä mitä minusta kertoo se, että hän ottaa tarjouksen vastaan innoissaan. Mutta lo and behold – se ei ollutkaan pohjakosketus vielä. Seuraavana päivänä – kalapuikkoseksivelvollisuudet asianmukaisesti hoidettuna ja sen jälkeen vielä useampi tunti hakemusta kirjoitettuna – unohdan ruokkia lapseni kokonaan.

Havahdun yleiskustannusosuuksien prosenttien laskemisesta siihen, että minun ja pienemmän lapsen pitäisi olla jo autossa matkalla ratsastustunneillemme. Autossa lapsi toteaa, että on viimeksi syönyt koulussa. Minä lasken, että siitä on jo kuusi tuntia. Ja edessä oleva tallireissu kestää vielä kolme tuntia.

“Ehkä siellä on hevosille tarkoitettuja porkkanoita, voit syödä niitä!”

Talutan lasta maastossa. Kävelemme puoli tuntia pellonpientareita ihan vain kaksistaan. Vaikka unenpuute saa minut näkemään pieniä harmaita susuwatari-palloja (niitä Totoro-leffan hiilitomupikkuriiviöitä) heinikossa – voisin vannoa – korvaa juttelumme kaiken.

“Anteeksi, että mä en laittanut sulle ruokaa”
“Ei se haittaa. Ei se ollut sun syytä”
“Olipas”
“Täällä on mukava olla. Me kahdestaan vaan. Ja Nefi”
“Niin on”
“Minusta on mukavaa äiti että sää olet olemassa”

Siinä satulassa keikkuu se lapsi, joka vietti kevään sairaalakoulussa ja joka vielä vuosi sitten tahtoi leikata vatsani auki puukolla, tai sittenkin omansa, koska ei ollut minkään arvoinen. Se sama, jonka oppimisvalmiudet ovat kuulemma viisivuotiaan tasolla. Minä en saanut kuulla oman pienemmän lapseni ensimmäistä sanaa. Välissä oli kaksi suurta mannerta. Mutta toissapäivänä sain kuulla ensimmäisen aivan itse ilman apua luetun kokonaisen sanan: “luomu”. Pitäisi huuhdella se maitopurkki ja leikata luomukohta muistokirjaan.

Ostan uuden luomivärin. Sellaisen, jossa on kolme eri sävyä eri kohtiin luomella. Jokaiseen sävyyn on painettu numero. Keskiharmaassa on “1”, vaaleassa helmiäisharmaassa “2” ja hiilenharmaassa “3”. Alan käyttää luomiväriä vain siitä syystä, että se on ihanan holhoava. Ei tarvitse miettiä mitään.

Maalaismafian kynsissä

Joku varasti pyöräni. Ensimmäinen asia mikä minulta on ikinä varastettu. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta piti elää. Jätin sen usein auki ja se oli minulle jotenkin kunniakysymys – luottamuksen osoitus maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Lukitseminenhan on lähtökohtaisesti luottamuksen puutetta osoittava teko. Asioita lukitaan koska uskotaan tai tiedetään, että on olemassa epärehellisiä ihmisiä – toimitaan heidän ehdoillaan. Minun pyörääni ei varastettu niinä kahdeksana vuotena, jotka sen omistin. Se oltaisiin voitu varastaa 2920:na yönä, mutta siinä se säilyi pihassa viime yöhön asti. Niin että sehän oikeastaan varastettiin vain vähän. Tarkemmin sanottuna vähemmän kuin yhdesti: 0,0003 verran.

Nyt on punainen juuri kunnostettu naistenpyörä jollakin perjantaisella kotimatkalla väsähtäneellä kulkijalla ja vaihtokauppana sain kukkapenkkiin nakatun rasvaisen grillin muovipussin ja käsipaperinipun. Pienempi lapsi arveli, että ehkä joku syyrialainen vei pyörän “Koska jos niillä kerta ei ole melkein mitään niin tarviihan ne pyöränkin”. Hän vaikutti ensin huolettomalta, mutta on kuitenkin katsonut Risto Räppääjän pyörävarkausleffan dvd:ltä niin monta kertaa – ensimmäisen kerran itkien lohduttomasti sitä, että joku vain ottaa toiselta pyörän – että äidin pyörän varkaus tuntuu lopulta kauhean dramaattiselta. Sitä ei meinaa uskoa. Ja kun portaiden vierestä löytyy vielä kuollut rastas, maha mystisesti auki pengottuna (ei vaikuta kissan jäljiltä), vingautan draamakierroksia muutaman levelin lapsen huolta ylemmäksi ja olen vakuuttunut että kyseessä on mafia.

Alan pikku hiljaa uskoa, että on vain järkevää – maalaisjärkistä – epäillä aivan kaikkia. Ja varmuuden vuoksi vielä todella törkeistä suunnitelmista ja teoista, ei mistään karkkivarkauksista. Niin näyttävät toimivan muutkin. Kun Kalle-hiiripöllö oli valmis jatkamaan matkaansa ja ajoimme häkin kanssa pitkän metsätien päähän hakkuuaukean reunaan, seurasi meitä minuutin päästä iso maasturi, josta hyppäsi tielle punakka maastoasuinen mies huutaen kiivaasti.

“Mitä te täällä teette? Tämä on YKSITYISTIE. Oletteko te jotaki pyyromaaneja vai mitä? Häh?”

Ihailtavan tarmokasta, suoraan asiaan, eikä mitään turhanpientä syytöstä sieniapajien varastamisesta tai puolukanmyynnistä. Pyromaaniksi epäiltiin heti kättelyssä. Minä otan mallia. Jään ensi yöksi autokatokseen vahtiin. Otan ison lampun ja olen valmiina huutamaan vähänkään lähelle tuleville: “Mitä asiaa? Tämä on YKSITYINEN piha! Oletko joku sarjamurhaajasosiopaattiveronkiertäjä vai? Nyt helvettiin siitä, minulla on tässä koira. Se on espanjalainen katukoira, se on tottunut puremaan varkailta pallit irti.” Sitten valaisisin pienemmän koiran alhaaltapäin ja se näyttäisi pimeässä kahdeksankiloisen sijasta kahdeksankymmentäkiloiselta. Menisi pissat housuun pyörävarkaalta. Huutaisin perään vielä “Ja tuosta grillin paskaruoasta menee valtimot tukkoon. Koet hitaan ja tuskallisen kuoleman – kuten ansaitsetkin”.

Sitten putosin kuoppaan mökin viereisessä metsässä. Se oli kavala kuoppa. Oikeastaan niin kavala, että se oli aivan varmasti kaivettu tarkoituksella ansaksi. Siirryin polulta kaksi askelta syrjään kuvatakseni vastavalossa hämähäkkiä komeassa verkossa. Aivan kuten jokainen koiralenkillään vähän väliä tekee. Mustikanvarpujen alla ei kuitenkaan ollut metsänpohjaa vaan puolimetriä syvä kuoppa. Leikattu jalkani humahti suorana kuoppaan ja kaaduin varvikkoon. Mutta eipä ollut kuoppamafia grillirasvapöhnässään ottanut huomioon, että miltei koko leikattu jalkani on tunnoton. Suuri verinen ruhje reidessä ei hidastanut matkantekoa lainkaan. Itse asiassa huomasin koko asian vasta illalla.

Maalaisilla on draaman tajua. On jotakin nönnönostalgista huttua, että maalla muka ihmisillä on ovet auki ja harja edessä sen merkkinä jos ei olla kotona. Eikä ole. Siihen harjaan on kiinnitetty naru ja kun harjaan koskee, kiristyy naru vetäissen porstuan ikkunan auki, mikä tönäisee kukkaruukun alas ja se putoaa ikkunan alle asetetun valokatkaisijan päälle ja laukaisee samalla kolme savupommia pihalla ja karkuun sokkona yrittävä varas kaatuu lopulta siihen harjanvarteen, lyö päänsä ja hänen vatsansa kaivetaan auki kuten sillä portaiden eteen kuolleella rastaalla. Aamulla toki huomataan, että kyseessä ei ollut varas lainkaan vaan naapurin Kerttu, joka oli tullut lainaamaan sokeria.

Ilta pimeni ja mökkirannassa oli nähty hätäraketteja mereltä. Paloauto kaarsi rantaan. Pelastuslaitoksen vene lähti merelle. Mitään ei löytynyt. Draaman hinku taisi olla pitäjän pojilla niin kova, että punaisena välkkyvää Venusta (tai oliko se Mars) oli luultu hätäraketiksi meren yllä ja soitettu meripelastus paikalle. Virhe oli varmaan huomattu sillä pelastuslaitoksen tavoitellessa soittajaa uudemman kerran, ei kukaan enää vastannut puhelimeen.

Oli suoranainen ihme, että heräsimme kaikki aamulla elossa.

Sabrina vastaanottokeskuksessa paskat housussa

“Turha pidättää enää jos paskat on jo housussa” -kuuluu puolisoni elämänviisauksiin. Nyt olis about täydellinen aika todeta niin. Aivan helvetin sama mitä mieltä on pakolaisista, turvapaikanhakijoista, maahanmuuttajista, oikeastaan yhtään mistään. Nyt on jo isot lämpimät housuissa ja jotakin täytyy tehdä koska kylmä paska housuissa on vielä pahempi – aivan sietämättömäksi tilanne muuttuu jos se paska kuivaa, sitä ei halua kukaan. Juuri nyt kuitenkin kuntien ja kaupunkien päättävissä elimissä pidätellään niin että verisuonet paukkuu ohimoilla. Laitetaan kädet korville ja rallatellaan että paha paha ongelma menisi pois-pois-pois (ja voilà: mielleyhtymä teiniaikojen isonveljen oveen teipatusta Sabrinasta ja kertsistä “Boys, boys, boys, I’m looking for a good time” hälventää todellisuuden armeliaasti).

Tilannehan ei siis ole lainkaan monimutkainen. Jos ollaan sitä mieltä, että ihmisen ei kuulu nukkua ulkona niin tulee löytää sisätiloja. Jos ollaan sitä mieltä, että “Ei ainakaan meidän kuntaan” niin on vastattava kysymykseen “Minne sitten?” Jos aletaan ruikuttaa, että Suomen ei tulisi ottaa vastaan pakolaisia niin se on taas sitä paskat housussa pidättämistä. Hei kuulkaa: meni jo.

Minä olen vapaaehtoinen kananmunankeittäjä ja leivänpussittaja ja olen tehnyt hommia parin viikon ajan pääasiassa ulkomaisten opiskelijoiden kanssa. Meidän suomalaisten paskat housussa ruikuttajien ongelmaa hoitavat leipäpussi ja kanananmuna kerrallaan belgialaiset, japanilaiset, itävaltalaiset ja kenialaiset opiskelijat. Minä en ajattele auttavani pakolaisia vaan sitä kaksitoistatuntista työvuoroa seitsemättä päivää putkeen tekevää vastaanottokeskuksen naista, joka meinaa itkeä helpotuksesta kun saavumme keittiöön aamulla.

Jaan leipäpusseja isoille irakilaisille miehille, joista harva hymyilee. Minä en odota keneltäkään kiitollisuutta. Adoptioäidit ja -isät ovat siinä kouliintuneita. Lasta ei pääse edes odottamaan ennen kuin käy läpi kirjallisesti ja suullisesti ja päällään seisten vannoen sen, että kyse ei koskaan ole kiitollisuudesta. Kyse on siitä mitä joka ikinen ihminen ansaitsee lähtökohtaisesti: luovuttamattomista perusoikeuksista, turvasta, lämmöstä, ruoasta. Niistä ei tarvitse olla kiitollinen, ei varsinkaan lapsen. Se olisi sama kuin edellyttäisi koko ajan kanssaihmisiltään kiitollisuutta siitä, ettei vedä turpaan joka käänteessä.

Minusta on ihanaa, ettei kukaan aamupalajonossa ole kiitollinen. Juoksisin pois jos olisi. Seison jakamassa pusseja: aamupalaksi kaksi leipää, hedelmä ja kananmuna, yksi lämmin ruoka iltapäivällä (yleensä hirvittävää riisitonnikalamössöä, koska oikeaa keittiötä saati oikeita kokkeja ei ole) ja iltapalaksi yksi leipä ja hedelmä.

Käyn auttamassa lähinnä itseni vuoksi. Että maailmassa olisi edes muutaman pussin verran järkeä ja järjestystä. Ei ruikutusta eikä politiikkaa, vain ihmisiä, nälkä ja täydellinen ratkaisu: leipä, hedelmä ja muna. Ole hyvä, ei tarvi kiittää. Ja sitten palautan opiskelijat koteihinsa ja vien auton puolisolle, joka hakee keskustasta ikkunaan törmänneen hiiripöllön. Sen nimeksi tulee Kalle. Varikset saavat vastaanottokeskuksesta jäänyttä riisitonnikalamössöä ja minä lähden tallille. Hevonen avotaivuttaa kun painaa pohkeella ja tukee ohjilla. Se on vaikeaa, mutta yksinkertaista. Auto käynnistyy kun vääntää avainta virtalukossa. Risteystä lähestyttäessä kannattaa jarruttaa. Jos taivaalla ei ole pilviä, ei todennäköisesti sada. Yksinkertaista. Jos on ongelma, sille täytyy tehdä jotain. Ei vittu ruikuttaa!

Ja niille kaikille kenen silmäkulmaan nousee kyynel suomalaisten vanhusten, sairaiden, lasten, työttömien ja yksinhuoltajien vuoksi: tehkää jotakin, kukaan ei kiellä!

Kananmuna Challenge á la VOK

Saan tehtäväksi keittää toistasataa kananmunaa. Työvälineinä vanha kierrätyskeskuksesta haettu Rosenlew-liesi ja kaksi kattilaa – toinen kolmen litran, toinen kymmenen litran. Vesipiste ja allas, joka täytyy jakaa kiireisen siivoojan kanssa. Keskellä lattiaa sementistä nousevia putkenpätkiä ja yhtäkkisiä korkeuseroja niissä kohdissa, joista on kaadettu seiniä. Kaikki raakojen munien laatikosta kattilaan päätymisen kannalta olennaisia haasteita jalkojen koordinaatiolle. Aikaa munien keittämiselle on puolitoista tuntia, mukaan luettuna niiden jäähdyttäminen ja pussittaminen leipien ja banaanien kylkeen aamiaispusseihin.

Ihan mahtavaa, adrenaliinia suonissa heti aamulla kahdeksalta: miten tästä selviää, montako kananmunaa minkäkinkokoisessa kattilassa on optimiyhdistelmä veden kiehumiseen tarvittavalle ajalle? Montako minuuttia kahtakymmentäneljää kananmunaa keitetään ja mistä aika lasketaan? Nykyihminen – nykyakateeminen työntekijä – ei enää usein pääse näin haasteellisten tosielämän tehtävien eteen. Tihkun intoa. Mukana on kännykkä. Mietin missä kohtaa kellarikeittiötä ottaisin itsestäni Angelina Jolie -kuvan: tässä minä olen, hyvää hyvyyttäni autan näitä kurjia ihmispoloja. Katsokaa kuinka hieno ihminen olen. Äh, ei se toimi pelkän Rosenlewin ja kattilan kanssa: pitäisi hakea joku syyrialainen surusilmäinen ihminen siihen viereen, kuolaamaan niitä kananmunia. Ei kuvasta muuten tule oikeanlainen käsitys siitä kuinka jalo ihminen minä olen.

Puolen tunnin päästä käy selväksi, että kymmenen litran kattilassa vesi ei ala kiehua tarpeeksi nopeasti. Katson ympärilleni. Kierrätyskeskuksen jääpakastekaappien ja kymmenen kilon riisi- ja pastasäkkien takana pilkottaa pahvilaatikossa vedenkeitin. Lainaan siivoojalta pistorasiaa ja keitän kiehuvaa vettä viisi desiä kerrallaan kymmenen litran kattilaan. Sillä saan tarpeeksi vauhtia kananmunalinjastoon ja pysyn aikataulussa. Mikä pelastus! Mitkä aivot! Eikö kenelläkään ole muita haasteita?

Hybridi Leghorn-kanat olivat tehneet mallikasta työtä, vaikkakin häkeissä. Munat olivat järkyttävän isoja. Niitä hakivat syötäväkseen nuoret ja vanhemmat miehet, jokunen perheenisä ja äiti. Iltasanomien toimittaja ja kuvaaja kysyivät käytävässä mistä kohti voisi kuvata, jotta katsojat näkisivät parhaiten sen tilanahtauden mikä keskuksessa tällä hetkellä on. Jos olisin ehtinyt niin olisin kiilannut niiden syyrialaisten patjamajoittujien ja Iltasanomien väliin ja ehdottanut, että eikö joku henkilökuva kananmunia keittävästä vapaaehtoistyöntekijästä olisi sittenkin parempi idea.

Kotimatkalla hain postista paketin, jossa oli 750 grammaa laventelinkukkia. Kanalaan. Minun kanojeni pesiin, jotta ne tuoksuvat hyvältä ja karkoittavat osaltaan kanojen loisia.

Vanhempainiltaidentiteetti

Puskaratsuksi sanotaan sellaista hevosta, joka on vähän liian vanha ja/tai vähän liian vähän koulutettu (ei ehkä edes Helppo-C) ja/tai vähän jalkavammainen, mutta perushyvä köpöttelyhevonen monenlaisiin tilanteisiin. Joku myy hevosta puskaratsuna, toinen kirjoittaa, että “ei sitten miksikään puskaratsuksi” ja että uuden omistajan pitää olla “tavoitteellinen”. Minä haen kovasti tulevaa hevosenomistajaidentiteettiäni. En näe itseäni senioriluokan kouluratsastuskilpailuissa, edes siinä helpossa C:ssä mikä viittaisi puskaratsastajaidentiteettiin. Mutta toisaalta en vuosi sitten nähnyt itseäni kaksi kertaa viikossa ratsastustunneilla, laskemassa öitä aina seuraavaan kertaan. Ja istuntaanikin kehuttiin eilen oikein mallikkaaksi. Ehkä olen sittenkin tavoitteellinen.

Mullassa elää kuulemma bakteeri, joka joutuessaan mullan pölytessä ihmisen keuhkojen kautta verenkiertoon edistää endorfiinien eritystä ja tuottaa siten penkkejä tonkiville puutarhureille onnellisuuden tunnetta. Tässä seuraava huippututkimushypoteesi jollekin ihan ilmaiseksi: hevosen epiteelipölyssä ja/tai kuiviketurveseoksessa ja/tai lannassa ja/tai ratsastuskentän kivituhkapölyssä elää joko täsmälleen sama multaendorfiinibakteeri ja/tai sen lähisukulainen. Eikä siinä vielä kaikki. Jatkohypoteesi kuuluu, että edellämainituissa olosuhteissa bakteeri on mutatoitunut sellaiseksi, että paitsi että se tuottaa endorfiinia ihmisen elimistössä se myös toimii erittäin voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavan opiaattiyhdisteen kaltaisesti: tulee pakonomainen tarve vetää sitä lisää, maailma katoaa eikä millään muulla ole oikein enää merkitystä kuin laukan ylläpitämisellä.

Eipä kestä kiittää. Parhaiten voi antaa tunnustusta värväämällä minut osallistujaksi siihen tutkimukseen. Eikä siihen verrokkiryhmään vaan siihen hevosryhmään.

Tämän viikon ahdistuksentorjuntaohjelmaan on kuulunut ratsastajaidentiteetin pohtimisen ja suomenhevosten myyntisivustojen selailun lisäksi villasukan neulomista, naapurivastaanottokeskukseen vapaaehtoiseksi ilmoittautumista, poliisin etsimän lapsen piilottelua kotona sekä yritystä sopia pinkkihupparisten äitien pöytään vanhempainillassa. Aloitetaan siitä hupparipöydästä koska se on dramaattisinta.

Koulun ruokasalissa kokoontuu toistasataa eka- ja tokaluokkalaisen vanhempaa kuulemaan rehtorin puhetta. Ympärilleni asettautuu pinkkihupparisia äitejä, sellaisia oikeita äitejä jotka puhuvat lastensa harrastuksista ja järjestävät iltapäivätoimintaa, ovat oikein odottaneet vanhempainiltaa. Minun vanhempainiltaidentiteettini on Harry Solomon sarjassa Kolmas kivi auringosta: ulkoavaruudesta paikalle tupsahtanut hyväntahtoinen, mutta äärettömän yksinkertainen ihmistä esittävä muukalainen. En saa sanottua mitään, mutta sitä ei muista hetken päästä enää kukaan sillä rehtorilla on pommi:

“Me tiedämme, että täällä ON jotakin, mutta emme tiedä mitä se on” hän lausuu dramaattisesti ja voisin vannoa, että kuulen viereisestä liikuntasalista jumppatunnin soundtrackilta X-Filesin tunnarin. Koulussa on…

si-sä-il-ma-on-gel-ma.

Koskaan ei selviä mistä näin on päätelty, jos kerta kukaan ei tiedä mitä koulun ilmassa on. Mutta ongelma selvästikin on, sillä sen poistamiseksi on tehty massiivisia korjaustöitä. Ongelma on ilmassa. Ilma on ongelma. Ongelma on ilmaa. Ilman ilmaa ei ole ongelmaa. Niinpä koko koulun ilmanvaihto on ylipaineistettu: sisältä virtaa enemmän ilmaa ulos kuin tulee sisälle. Ylipaineistettu ilmatila ei ilmeisesti ole pedagoginen ongelma vaikka se siltä heti Harry Solomonin korviin kuulostaakin. Pinkkihuppariset äidit näyttävät vakavilta. Minä puren kieltäni, etten nauraisi ääneen. Minusta katsottuna rehtori seisoo ovenkarmin edessä juuri niin, että hänen päästään näyttää nousevan antenni.

Ai mikä se lapsi oli, jota piiloteltiin poliisilta? Pihaan ilmestyi iltapäivästä kaksi lasta, jotka pienempi lapsi oli tavannut pyöräilemästä kotitieltä ja jotka olivat halunneet leikkiä. He halusivat hyppimään trampoliinille ja muistutin, että kanoja pitää varoa. Huikkasin puolisolle, että katsoo lasten perään kun olen vanhempainillassa. Hän teki työtä käskettyä ja kaitsi lasten leikkejä koko illan siihen asti, että vieraat lapset halusivat lähteä koteihinsa. Hetken päästä oven takana seisoi pienemmän vieraan lapsen äiti ja kertoi, että juuri kotiin palanneesta lapsesta oli tehty katoamisilmoitus kaksi tuntia sitten ja naapurustoa oli haravoitu koko iltapäivä.

Jos olisin ollut sellainen pinkkihupparinen oikea äiti, olisin tietysti kysynyt vieraalta lapselta, että onhan tämä kertonut kotona missä on, tai että onhan hänellä lupa olla ulkona. Mutta minä olenkin hapsutakkinen törröhuulinen Harry Solomon ja yllytin vain hyppimään korkeammalle trampoliinilla.