Vanhempainiltaidentiteetti

Puskaratsuksi sanotaan sellaista hevosta, joka on vähän liian vanha ja/tai vähän liian vähän koulutettu (ei ehkä edes Helppo-C) ja/tai vähän jalkavammainen, mutta perushyvä köpöttelyhevonen monenlaisiin tilanteisiin. Joku myy hevosta puskaratsuna, toinen kirjoittaa, että “ei sitten miksikään puskaratsuksi” ja että uuden omistajan pitää olla “tavoitteellinen”. Minä haen kovasti tulevaa hevosenomistajaidentiteettiäni. En näe itseäni senioriluokan kouluratsastuskilpailuissa, edes siinä helpossa C:ssä mikä viittaisi puskaratsastajaidentiteettiin. Mutta toisaalta en vuosi sitten nähnyt itseäni kaksi kertaa viikossa ratsastustunneilla, laskemassa öitä aina seuraavaan kertaan. Ja istuntaanikin kehuttiin eilen oikein mallikkaaksi. Ehkä olen sittenkin tavoitteellinen.

Mullassa elää kuulemma bakteeri, joka joutuessaan mullan pölytessä ihmisen keuhkojen kautta verenkiertoon edistää endorfiinien eritystä ja tuottaa siten penkkejä tonkiville puutarhureille onnellisuuden tunnetta. Tässä seuraava huippututkimushypoteesi jollekin ihan ilmaiseksi: hevosen epiteelipölyssä ja/tai kuiviketurveseoksessa ja/tai lannassa ja/tai ratsastuskentän kivituhkapölyssä elää joko täsmälleen sama multaendorfiinibakteeri ja/tai sen lähisukulainen. Eikä siinä vielä kaikki. Jatkohypoteesi kuuluu, että edellämainituissa olosuhteissa bakteeri on mutatoitunut sellaiseksi, että paitsi että se tuottaa endorfiinia ihmisen elimistössä se myös toimii erittäin voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavan opiaattiyhdisteen kaltaisesti: tulee pakonomainen tarve vetää sitä lisää, maailma katoaa eikä millään muulla ole oikein enää merkitystä kuin laukan ylläpitämisellä.

Eipä kestä kiittää. Parhaiten voi antaa tunnustusta värväämällä minut osallistujaksi siihen tutkimukseen. Eikä siihen verrokkiryhmään vaan siihen hevosryhmään.

Tämän viikon ahdistuksentorjuntaohjelmaan on kuulunut ratsastajaidentiteetin pohtimisen ja suomenhevosten myyntisivustojen selailun lisäksi villasukan neulomista, naapurivastaanottokeskukseen vapaaehtoiseksi ilmoittautumista, poliisin etsimän lapsen piilottelua kotona sekä yritystä sopia pinkkihupparisten äitien pöytään vanhempainillassa. Aloitetaan siitä hupparipöydästä koska se on dramaattisinta.

Koulun ruokasalissa kokoontuu toistasataa eka- ja tokaluokkalaisen vanhempaa kuulemaan rehtorin puhetta. Ympärilleni asettautuu pinkkihupparisia äitejä, sellaisia oikeita äitejä jotka puhuvat lastensa harrastuksista ja järjestävät iltapäivätoimintaa, ovat oikein odottaneet vanhempainiltaa. Minun vanhempainiltaidentiteettini on Harry Solomon sarjassa Kolmas kivi auringosta: ulkoavaruudesta paikalle tupsahtanut hyväntahtoinen, mutta äärettömän yksinkertainen ihmistä esittävä muukalainen. En saa sanottua mitään, mutta sitä ei muista hetken päästä enää kukaan sillä rehtorilla on pommi:

“Me tiedämme, että täällä ON jotakin, mutta emme tiedä mitä se on” hän lausuu dramaattisesti ja voisin vannoa, että kuulen viereisestä liikuntasalista jumppatunnin soundtrackilta X-Filesin tunnarin. Koulussa on…

si-sä-il-ma-on-gel-ma.

Koskaan ei selviä mistä näin on päätelty, jos kerta kukaan ei tiedä mitä koulun ilmassa on. Mutta ongelma selvästikin on, sillä sen poistamiseksi on tehty massiivisia korjaustöitä. Ongelma on ilmassa. Ilma on ongelma. Ongelma on ilmaa. Ilman ilmaa ei ole ongelmaa. Niinpä koko koulun ilmanvaihto on ylipaineistettu: sisältä virtaa enemmän ilmaa ulos kuin tulee sisälle. Ylipaineistettu ilmatila ei ilmeisesti ole pedagoginen ongelma vaikka se siltä heti Harry Solomonin korviin kuulostaakin. Pinkkihuppariset äidit näyttävät vakavilta. Minä puren kieltäni, etten nauraisi ääneen. Minusta katsottuna rehtori seisoo ovenkarmin edessä juuri niin, että hänen päästään näyttää nousevan antenni.

Ai mikä se lapsi oli, jota piiloteltiin poliisilta? Pihaan ilmestyi iltapäivästä kaksi lasta, jotka pienempi lapsi oli tavannut pyöräilemästä kotitieltä ja jotka olivat halunneet leikkiä. He halusivat hyppimään trampoliinille ja muistutin, että kanoja pitää varoa. Huikkasin puolisolle, että katsoo lasten perään kun olen vanhempainillassa. Hän teki työtä käskettyä ja kaitsi lasten leikkejä koko illan siihen asti, että vieraat lapset halusivat lähteä koteihinsa. Hetken päästä oven takana seisoi pienemmän vieraan lapsen äiti ja kertoi, että juuri kotiin palanneesta lapsesta oli tehty katoamisilmoitus kaksi tuntia sitten ja naapurustoa oli haravoitu koko iltapäivä.

Jos olisin ollut sellainen pinkkihupparinen oikea äiti, olisin tietysti kysynyt vieraalta lapselta, että onhan tämä kertonut kotona missä on, tai että onhan hänellä lupa olla ulkona. Mutta minä olenkin hapsutakkinen törröhuulinen Harry Solomon ja yllytin vain hyppimään korkeammalle trampoliinilla.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s