Month: October 2015

Kuminauhalapsi

Seuraava ihminen joka sanoo “Meilläkin on aina aivan tosi hankalaa matkustaminen lasten kanssa, joo, ihan tutulta kulostaa” saattaa saada turpaansa. Ei ehkä minulta, koska en kykene muuhun ilkeään kuin piikittelyyn ja mykkäkouluun, mutta universumilta joka on tunnetusti vittuilun ja turpaanvetämisen mestari. Tästä AINOAN poikkeuksen tekevät kommentoijat jotka täyttävät vähintään yhden seuraavista ehdoista: a) lapsi/-et johon/-ihin viitataan ovat erityistarpeisia (ei, en tarkoita sitä, että on itse diagnosoinut naistenlehden jutun perusteella lapsensa erityisyliherkäksi), b) lapsi/-et johon/-ihin viitataan ovat ison sairaalan lastenpsykiatrian asiakkaita, c) aikuinen/-set joita matkalla on myös mukana kärsivät pitkittyneestä masennuksesta ja/tai työuupumuksesta.

Oikeasti ihmiset. Ellei teidän lapsenne karkaa psyykkisesti ja fyysisesti käsistänne, kävele rotkon reunalla uhaten hypätä (ettekä ihan oikeasti ole varmoja hyppääkö hän vai ei) tai karju repeatilla “Tappakaa minut!” – ei siis yhdesti vaan viikon, kuusi päivää – niin älkää viitsikö verrata. Se ei lohduta. Aivan kaikkien lasten kanssa on ihan varmasti haasteellista matkustaa. Mutta sitten ovat nämä erityiset pienet, joilta häviää kontrolli. Teidän lapsenne ei todennäköisesti ole yksi niistä. (Se ei toki tee teidän lomistanne yhtään vähempää hermoja raastavia)

Melkein kaikkea oli ajateltu: vuokra-auto (ei yhtään julkisia liikennevälineitä, joissa on outoja ihmisiä ja melua), talo maaseudulla (ei muita ihmisiä, ei ääniä, paljon tilaa, rauhallista), kaikki lähellä (ei kohtuuttomia ajomatkoja, ei liian monta siirtymää), omat tärkeimmät lelut (molemmissa käsissä niin kuin pienestä asti, tiukasti puristettuina), ja kaksi aikuista joilla ei ole juurikaan omia toiveita viikon ohjelmasta (on joustoa, ei liikaa odotuksia).

Silti pienemmän lapsen perusturvallisuus horjui ensimmäisen päivän illasta lähtien: paikka oli outo, kieltä ei ymmärtänyt, kaupoissa näytti eriltä, ihmiset katsoivat – ahdistus kasvoi sietämättömäksi. Välillä lapsi pyysi saada nojata koko painollaan minua vasten: kävelimme sylikkäin jyrkkiä katuja, minä nilkuttaen. Silloin meni hyvin. Enimmäkseen hän ei kuitenkaan osannut ottaa vastaan mitään muuta tukea kuin leikin. Esitin loputtomasti eri pehmoleluja, keksin ääniä ja tarinoita ja juonenkäänteitä. Jos pidin tauon, minuutinkaan tauon, hän ahdistui ja tuli aggressiiviseksi. Ostin sata kuminauhaa ja tein solmuja. Kymmeniä solmuja hänen avattavakseen. Yritin pitää katsekontaktin. Joka päivä. Koko hänen valveillaolonsa ajan. Laiminlöin systemaattisesti isompaa lasta, joka katsoi hiljaa ja toivoi minulta enemmän. Silti pienempi lapsi luisui pois jonnekin kauas, jossa oli paha olla. Hän yritti kyllä. Ja onnistuikin välillä. Niinä hetkinä sain väläyksen hymystä. Muuten olin sylkykuppi ja oksennusastia tunteille ja ahdistukselle, joita ei pienen sisälle mahtunut.

Lapsen kokemusmaailma, muisti ja asennoituminen maailmaan on kuitenkin armollinen. Siinä missä minä olen uupunut itkevä mytty ja puoliso on karannut mökille toipumaan, toistelevat molemmat lapset että oli tosi hyvä loma. Että nähtiin neljä Ferraria, kolme linnaa ja hirveästi sellaisia Kinder-tuotteita, joita ei Suomessa ole. Kuollut piikkisika, kissoja, koiria ja Välimeri. Ja ihan varmasti minäkin tästä toivuttuani muistan hetken päästä ne hyvät hetket. Niitä toki oli myös. Ja unohdan sen kun itkin hiljaa auton takapenkillä Val di Chianan laaksoa katsellessa – lapsi nukkui hetken – miten vääriä valintoja olen elämässäni tehnyt.

Ja sitten niitä vinkkejä osioon “Kun matkustat Italiassa erityistarpeisen adoptiolapsen kanssa”

  1. Kannattaa lähteä, mutta loma ei ole sinun lomasi (tryffelipasta maistuu silti yhtä hyvälle, ja viini on aina hyvää, eli ei ihan turha reissu kuitenkaan).
  2. Osta kuminauhoja (paitsi selvitettäviä solmuja, niistä saa harmittomia ritsa-aseita, autoon benjihyppyvirityksiä pehmoleluille, naaman päälle venytettynä hassuja ilmeitä, vahingossa muotoiltuja pupuja, korttipakan kuriin, rannekoruja ja eväspussit kiinni)
  3. Lähde lentokentälle vielä aikaisemmin kuin ensin aioit. Matkalla on tapahtunut onnettomuus ja Fiumicinoon vievästä Rooman kehätiestä puolet on tukossa. (Jos et lähde hysteerisen ajoissa, joudutte jättämään vuokra-auton tankkaamatta [lisämaksu 60€], juoksemaan portille ettekä ehdi ostaa mitään eväitä kolmen ja puolen tunnin halpalennolle, jonka tilausruokavalikoimassa on yksi ainut kasvissyöjälle sopiva leipä, hinta 8,50€).
  4. Kun palaat kotiin olet todennäköisesti väsynyt. Tarkista onko housujesi vetoketju kiinni ennen kuin menet Citymarkettiin ostoksille – etenkin jos housut ovat vaaleat ja vetoketjuraosta pilkistävät alushousut mustat.
Advertisements

Avioliitosta päivää

Puoliso ajoittaa avioliiton alamäen alkamisen yhdeksän vuoden taakse Italiaan. Minä ajoitan sinne sen, että isompi lapsi oppi kävelemään yhdeksän kuukauden iässä San Galganon raunioluostarin pihanurmella. Galganon 1200-luvulla rakennettu katto romahti 1700-luvun lopulla. Siinä oli katollakin pitkä alamäki. Mutta jäljelle jäi unenomainen raunio: täydelliset korkeat seinät holvikaarineen, ja katoksi taivas. Luostari jonka sisään sataa, mutta myös paistaa ja näkyy tähtiä. Ja jonka pihalla lapset oppivat kävelemään. Luostari, joka on vähän niin kuin äiti – vankkaa tekoa ja raunioinakin kaunis ja toimiva.

“Se on hyvä äiti että sä oot tollanen pullea. Mä en haluais mitään laihaa äitiä. Semmosta paperia vaan”, toteaa perheenjäsen, joka ei ole koskaan käynyt Italiassa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli pilke mosambikilaisen ensimmäisen isänsä silmäkulmassa. Sittemmin hän on tarvinnut San Galganon vahvuisen toisen äidin. Tarkovskin Nostalgian hengessä palaamme huomenna Italiaan.

Eiku otetaan eri leffa.

La vita è bella (Benigni, 1997)

http://www.miramax.com/watch?v=9D088BD2-F6EB-EBBF-6AE3-33F98692F6B0

Matkan rahoittamiseksi esitarkastan yhden väitöskirjan ilta- ja viikonlopputöinä, ohjaan sivutoimisesti kolmea tekeillä olevaa väitöskirjaa, tarkastan toistasataa tenttiä ja myyn kultaa. Jalometallia ostavan yrityksen edustaja soitti. Ehdin jo nauraa, että ei ole kultaa ihan myydä asti. Mutta hän sanoi, että grammakin käy. Pariton korvis vaikka. Ja että se on kierrätystä. Että sitä grammaa ei sitten tarvi kaivaa uusiksi Etelä-Afrikan uumenista. Lähetin kirjatussa arvokirjeessä rippiristinkin. Sen voi ihan hyvin sulattaa vaikka sydänkoruksi ja minä ostan sillä rahalla gelatoa rakkaille.

Mutta ei universumi päästä minua elokuvamusiikin säestyksellä jäätelömatkalle. Ei. Universumi järjesti tietomurron OP-Pohjolan systeemeihin ja sain tekstiviestin, että luottokorttini on täytynyt sulkea ja uusi saapuu viikon päästä. Lähden matkaan vanhanaikaisesti käteisvaroilla ja vielä vanhanaikaisemmin puolison luottokortin varassa. Onneksi myin sen ristin.

Oikeastaan en tiedä edes kenen kanssa olen lähdössä. Huomasin nimittäin, että olen kirjaututtanut lentolippuihin puolison nimen väärin. Siitä huolimatta, että rouva internetin varausohjelma pyysi varmistamaan, että nimi on samalla tavalla kirjattuna kuin passissa. Väärin meni. Viidentoista vuoden jälkeen.

La vita è bella, ihmiset – BELLA!

Autoliitosta päivää

Autolla töihin. Autolla kotiin. Autolla hakemaan puolisoa töistä. Autolla kolarointi. Luisuminen risteyksessä takana tulevan puskuriin, vetokoukku edellä (luulin painavani jarrua, tarkastelin kynsieni alusia vihreää valoa odotellessa enkä katsonut ulos). Tienpenkalla asian selvittelyä. Autolla puoliso töistä kotiin. Autolla puoliso ja isompi lapsi telinevoimisteluun. Autolla kotiin. Autolla hakemaan kälyltä vara-avainta kun kaikki omat ovat lukitun talon sisällä. Kirosanoja autossa. Autolla kotiin. Autolla hakemaan puoliso ja lapsi telinevoimistelusta ja viemään puoliso karonkkaan. Paluumatkalla marketista karkkia. Seuraavana päivänä autolla sata kilometriä toisen kaupungin poliisilaitokselle tekemään passihakemusta koska lähempää ei löydy ruuhkatonta laitosta. Autossa eväiden syöntiä. Autolla sen toisen kaupungin kahvilaan, jossa superyllätyksenä flat white tehdään Kaffa Roasteryn pavuista ja on helevetin hyvää (keskity positiiviseen). Sitten autolla sata kilometriä takaisin päin ja tallille supernöyryyttävälle tunnille (“Ajattelin, että olisit jo sen verran edennyt, että voisit ratsastaa sillä, mutta selvästi on vielä liian taitava hevonen sinulle. Ei se mitään”). Autolla kotiin itku kurkussa. Aamulla autolla lapsen HOJKS-keskusteluun. Unohtui perua koulutaksi: lapsi matkustaa toisella autolla saman matkan viisi minuuttia ennen meitä. Autolla töihin. jotta ehtii hakea lapsen ja viedä lääkäriin-parturiin-harrastukseen. Ja palata kotiin. Autolla.

Puoliso on ollut siianpyynnissä kätensä murtaneen isänsä apuna. Merellä ja kalansuolissa kylmenneet sormet ovat siirtyneet vitutukseksi päähän. Kotona ei ole siistiä koska olen pelkästään hupiautoillut ympäri kaupunkia. Olen niin hilpeällä tuulella – autoilijathan yleensä ovat – että onnistun suututtamaan jokaisen perheenjäsenen vuorokauden sisällä moneen kertaan. Juuri äsken lähti kaksi lasta ovet paukkuen kouluihinsa.

Sähköpostissa on kutsu joltakin gallupfirmalta osallistua kyselyyn. Avaan kyselyn ja totean sen koskevan autoilua ja huoltoasemapalveluita. Painan nappia “Ei koske minua, ajan tosi vähän autolla koska se on epäekologista ja moraalitonta, senkin saastat mitä te tuommoisia galluppeja lähetätte” ja skippaan kyselyn. Köhin vihreässä kuplassani dieselkaasuja. Varmasti jonkun muun ilmoille pöhäyttämiä. Voisi sekin vähän miettiä että mihin kuplaan sitä kuuluukaan.

Mamut Madekosken Mekassa

Se Madekoskelaisen elintarvikekioskin pitäjä. Se ei ainakaan valita. Sen liikevaihto on silmämääräisesti arvioituna gadziljoonantunut parin kuukauden aikana. Irakilaista miestä lappaa ostoksilla niin, että jonoa on joskus ulos asti. Lähimpään hätämajoitusyksikköön on kilometrejä, seuraaviin kahteen kymmenen kilometriä. Kaikista kolmesta vaelletaan Madekosken mekkaan. Satoi tai paistoi. Voi olla, että se yrittäjä on sumplinut majoituspaikkojen ruokahuollon niin, että kalakeitossa on laktoosillista maitoa ja riisi on kuivanutta. Ja samalla elintarvikekioskin valikoimaan on yhtäkkiä ilmaantunut kebab. Se ei ole palkannut ketään vaan tekee itse töitä 24/7, sen vaimo on täystyöllistetty tilinpitäjä ja illalla kun ne molemmat kaatuvat sänkyynsä Oulujoen kohinaa kuunnellen, niiden väsyneiden silmäluomien alla karehtii Madagascarin aurinko. Tai formulakisat Dubaissa.

Joku kotouttamisohjelma äkkiä pystyyn! Kuka kertoisi niille kilometrejä käveleville, että ei helvetti suomessa mies – jos ei nainenkaan – kävele jos kioskille on kahtasataa metriä pidempi matka! Jostakin äkkiä foordi alle ja autolla joka paikkaan. Voitaisiin järjestää joku auttajarinki, joka kujettaisi vanhalla pickupilla ihmisiä sinne Madekosken kioskille. Että se kaljamaha tai siis kebabmaha pääsisi varmasti kasvamaan rauhassa ja jokivarren pakokaasupäästöt eivät notkahtaisi.

Sekin on ihan selkeästi unohtunut kertoa, että suomalainen ei koskaan valita ruoasta. Ei ikinä. Se syö ravintolassa vaikka pikkukiviä ja homekokkareista jugurttia ja maksaa vielä juomarahatkin päälle. Sitten se menee vielä seuraavana päivänä takaisin ja syö homejugurttia uudestaan, osoittaakseen, ettei varmasti valita. Pitäisi äkkiä kertoa, että suomalaisella ei ole myöskään hyvännäköisiä kalliita vaatteita. Sen tietävät ulkomaiset opiskelijatkin. Ei sitä nyt niin vaikea ole saada perille. Japanilainen jatko-opiskelijani kertoo, ettei ollut aluksi ymmärtänyt lainkaan miksi ihmiset näyttävät kaupungilla – jopa Stockmannilla – siltä kuin olisivat hiihtokeskuksessa tai juoksulenkillä. Mutta niin vaan pukeutuu hänkin nykyään löysiin housuihin ja välikausifleecetakkiin.

Se nyt on vaan niin kuulkaa ihmiset, että maailmassa ei enää voi mitään sille, että ihmisiä tulee ja menee. Ei Suomessakaan, ei Madekosken perukoilla, ei missään. Aika ankeaksi käy elo jos päivänsä tunnit käyttää sillä, että linkittää somessa jokaista roskiin mennyttä lihapullaa kouhkaavaa maikkarin journalistista tähtihetkeä. Tähän väliin kovaa tieteellistä faktaa: positiivisiin asioihin keskittyminen tekee onnelliseksi eikä tarkoita kritiikitöntä todellisuuden välttelyä vaan nimenomaan auttaa ratkaisemaan vaikka miten haasteellisia tilanteita (kuten vaikka sen miten kanavoidaan äkkiä tuhansien turhautuneiden ihmisten energiat rakentavaan toimintaan). Voi olla kamalan vaikea ymmärtää tuota, koska se on niin tieteen ytimessä eikä ehkä avaudu maallikolle. Muotoilen sen siksi uusiksi: kannattaa keskittyä siihen mikä kaikki on hyvin. Valittajan elämä ei ole mistään kotoisin.

Sen sijaan, että yhä vielä, täysin käsittämättömästi, ruikutamme paskat housussa sitä, että olisi pitänyt pidättää niin pitäisi keskittyä siihen miten muiden kanssa eletään. Miten kestetään sitä, että joku tulee kulttuurista, jossa mies ei perkele siivoa eikä syö pahaa ruokaa vaikka ilman saa. Miten katsotaan siinä kohden peiliin, että okei, en käsitä tuota, mutta on meissäkin aika monta merkillistä piirrettä, että eiköhän työstetä yhdessä nyt tätä juttua. Missä on huumori? Eikö ketään muuta naurattanut se kymmenen kilometrin marssiminen poliisilaitokselle? Aika hervotonta. Aika liikuttavaa, raivostuttavaa, mutta ennen kaikkea mielenkiintoista: mikä energia ja tahto, mitä sen kanssa pitäisi tehdä?

Suomessa on huono taloustilanne. On, on. Mutta verrattuna mihin. Minun lonkkani leikattiin ilmaiseksi. Ei kuulosta ihan pikkupennosilta. Tiedän, että toinenkin leikattaisiin, yhtä ilmaiseksi. Ja lapsilta, molemmilta, molemmat, jos tarvittaisiin. Jälleen ihan ilmaiseksi minulle. Lounastin kuubalaisen opiskelijan kanssa, joka kertoi että hänen perheensä muutti Kuubasta Eurooppaan koska kotona ei voinut olla varma saako kaupasta ruokaa huomenna vai ensi viikolla. Suomen talouden suurimpana haasteena ei kuulkaa pidetä turvapaikanhakijoita, ei vaikka niitä vyöryisi ja hyökyaaltoilisi Torniojokea pitkin vielä satatuhatta.

Suurimpana haasteena pidetään huoltosuhteen muutosta eli sitä että ikääntyvää madekoskelaista kertyy sitä tahtia, että nuoret eivät saa taloutta kuntoon vaikka jokaisella olisi töitä kuin sillä elintarvikekioskin yrittäjällä. Ei vain riitä porukkaa. Ja sitten kun sitä potentiaalista väkeä tulee niin sen sijaan, että tehtäisiin hartiavoimin töitä, että ne tulokkaat asettuvat tähän kummalliseen maahan ja ymmärtävät mennä kioskille autolla eivätkä kävellen niin heitetään itkupotkuraivareita ja polttopulloja.

Kukaan niissä vastaanottokeskuksissa työskentelevä ei ihan varmasti elä ruusunpunaisissa ajatuksissa siitä, että kaikki turvapaikanhakijat olisivat ihkuja eksoottisia muukalaisia ja yhteiselo sujuisi ihan silleen kuulkaa kuin Tuhkimon tanssiaisissa. Kyllä siellä on kylmä hiki niskassa, että jos suomalaiset eivät kohta keskitä energiaansa johonkin muuhun kuin valittamiseen niin paska osuu tuulettimeen ja se on vielä pahempi kuin paska housussa.

PS
Se tärkeämpi ja vaikeammin ratkaistava ongelma on nyt se, että taisin jäädä koukkuun. Siivojien jälkeen koti oli yli-inhimillisen ihana. Aloin välittömästi laskea milloin olisi varaa seuraavaan annokseen. Neljäkymppiä tunti. Jos vaikka joulusiivouksen. Nipistäisi lasten lahjarahoista ja vetäisi neljän tunnin pesun ja pölyt.