Month: November 2015

Ruskean varsan äiti

“Onko se raskasta olla äiti?”

Nostan katseeni suomenhevosen kaviosta pienemmän lapsen kasvoihin ja totean, että olipa jännä kysymys. Että joskus kyllä, mutta yleensä ei, ja nykyään koko ajan vähemmän. Korvan vieressä ison hevosen kohdussa kasvaa ja pyöriskelee varsavauva.

“Jos sulla olis jo yks lapsi ja sitten sun mahassa alkais kasvaa toinen, mutta se olis ruskea, niin hylkäisiksä sen?”

Marraskuun viimeisen päivän ilta on musta ja auton pitkät valot tekevät metsätien varren kuusista kelmeitä jättiläisiä. Kerron lapselle, etten osaa kuvitella mitään syytä miksi hylkäisin yhtäkään vauvaa, ihan se ja sama ihonvärille.

Käymme läpi skenaarioita koko kotimatkan:
“Entä jos tulis joku vaan ja sanois, että sun täytyy lähteä Nangijalaan ja hylätä mut?”, “En hylkäis”, “Entä jos olisit köyhä?”, “En hylkäis”, “Entä jos joku maksais ihan hirveästi?”, “En hylkäis”, “Entä jos sun pitäisi maksaa siitä että voisit pitää mut?”, “Maksaisin. Ihan kaiken minkä voisin”. “Jos vois mennä ajassa taaksepäin ja mentäisiin siihen kun minä synnyin vauvaksi niin menisitkö?”, “Menisin”, “Sitten teitä olisi kaksi: minun ensimmäinen äiti ja sinä”, “Niin olis. Kysyisin siltä sinun ensimmäiseltä äidiltä, että onko se jo päättänyt, että haluaa antaa sinut pois. Jos se sanoisi että – – “, “Mä TIEDÄN! Jos se sanoisi että on, niin sinä ottaisit mut heti!”, “Kyllä, niin ottaisin. Ihan heti.”

Kerrankin muistan napsauttaa pitkät valot pois päältä kun katuvalot alkavat. Vaikka toivon, että matka etenisi hitaampaa. Että ratsastustuntien aikana olisi aloitettu massiiviset tietyöt ja kiertoreitti kotiin olisi pitkä.

“Mua mietityttää mun tulevaisuus”, “No miten?”, “Että miten minä aikuisena pärjään jos vaikka maailmassa alkaa pelottaa?”, “No tulet sitten tietysti minun ja isin luo. Aina voit tulla”. “Mutta entä mun vaimo. Se ajattelee, että tämmöinen nynny…”. “Kuule, ei se ole nynnyä, että uskaltaa sanoa että pelottaa ja hakea lohdutusta”

Kaarramme kotipihaan. Tuuli on heittänyt havukranssista oven yläpuolelta jouluvalot maahan.

“Eikö ole mukavia äiti nämä, että me ollaan yhdessä. Että meillä on yhteinen harrastus. Tässä me vaan ollaan kahdestaan. Tunnelmaa.”

Sormus kanasta

Haravoin lähimetsää, konttaan liiterin alla taskulampun kanssa, kukerran ja puputan, otan koiran avuksi vaikka paimenkoira on aivan hyödytön etsijänä. Puoliso kulkee naapuruston läpi haavin kanssa ja uunivihannekset palavat uuniin. Isompi lapsi pyöräilee ja katselee ojat ja pensasaitojen vierustat. Kävelen metsässä ensin nenä maassa ja sen jälkeen silmät puissa, vetkutan hermostuksissani kihlasormusta edestakaisin sormessa ja mietin, että hukkaisin sormuksen ennemmin kuin lempikanan. Että voisin nyt heittää sormuksen menemään jos kana kävelisi vastaan.

Alkaa hämärtää. Puoliso palaa tyhjän haavin kanssa. Lapsi ei ole nähnyt mitään. Metsät on kävelty läpi neljään kertaan. Koira ei ymmärrä mitä etsitään. Seison takapihan portin luona kun takaani kuuluu “Äiti se on TÄÄLLÄ! Tuossa se kävelee!” Sillä hetkellä kun käännyn katsomaan, tunnen kuinka sormus luiskahtaa ja putoaa sormestani maahan. Sitä etsitään saman tien neljän ihmisen voimin, mutta se on kadonnut.

Isompi lapsi hakee metallinpaljastimen, koska kihlasormus on sorvattua ruostumatonta terästä – tehdaskaupungin tytölle – mutta mitään ei löydy.

 

Viivakoodislowmotion-gate

 

1.
Fjalar-joutsen kuoli bakteeritulehdukseen (https://en.wikivet.net/Riemerella_anatipestifer). Ei hätää, se ei ole zoonoottinen bakteeri. Kanojen ja Selja-pulunkin pitäisi olla ihan turvassa. Evira ei ole vielä eristämässä meitä muusta maailmasta. Vaikka näyttää kyllä siltä että olemme alitajuisesti valmistautuneet siihen: ruokakaapista löytyy kahdeksan avaamatonta pakettia punaisia linssejä. Mitä tahansa tapahtuukin, dhalia täytyy voida valmistaa.

2.
Meiltä löytyy nukkumavalmius joka hetki seitsemälle ihmiselle. Tiedä mitä alitajuista valmistautumista se sitten on. Jatkuvasti seitsemän petiä petattuna, joskus myös patjoilla kahdeksas. Koska ei kai sitä koskaan tiedä jos joku kävelee sisään ja jää yöksi, niinkö? Aamulla kaikissa sängyissä on kuitenkin nukuttu. Lakanat ovat rytyssä, usein valkoisissa ja mustissa karvoissa, lapset löytyvät eri sängyistä ja eri kainaloista kuin minne illalla nukahtivat.

3.
Parisuhdevinkki >15v yhdessä elämää nähneille: eri huoneissa nukkuminen. Vanhemmuusvinkki: muistakaa kertoa lapsille, että se ei tarkoita, että olette eroamassa. Päinvastoin.

4.
Minulle tuli paketti Kiinasta. Olin jouluostostellut menemään netissä ja tilannut siinä sivussa itselleni harmaan hupparin. Se oli ehkä eettis-ekologisesti maailman kestämättömin ostos. Rahat veloitettiin dollareina USAlaiseen firmaan. Huppari oli 100% muovisekoitetta, postitettiin suoraan Kiinasta ja oli törkeän halpa. Kaikki – aivan kaikki pielessä. Ihminen on heikko ja epäjohdonmukainen, joskus väsynyt ja yleensä myös omahyväinen.

4b.
Suivaantuneena omasta käytöksestäni hupparibisneksessä aloin harkita sopivaa tekosyytä peruuttaa matka Australiaan pitämään keynote-luentoa. Minäkö muka menisin sanomaan jotakin niin tärkeää, että se oikeuttaisi maailman toiselle puolelle lentämisen? Minun sanomisillani ei parannettaisi mitään sairautta, ei edes nuhaflunssaa vaikka jakaisin luentoni kylkiäisinä Finnrexin näytepusseja ja kävisin henkilökohtaisesti niistämässä kuulijoiden nenät.

5.
Kempeleen uimahalliin ei kannata mennä jos ei näytä kantasuomalaiselta. On minkä ikäinen tahansa. Ei sinne kannata viedä lastaankaan joka ei näytä kantasuomalaiselta. Tuijotus on jäätävää. Vaikka seisoo itse vieressä. Kempeleläiset ratkaisevat asiat tuijottamalla. Random lapsia ja nuoria, jotka näyttävät ei-kempeleläisiltä (luoja paratkoon, oululaisia Kempeleessä!). Lapsi alkaa hermostuneesti toistella, että osaa kyllä suomea. Lapsi.

6.
Tiedän miltä tuntuu olla tumman lapsen äiti pohjoisessa Suomessa. En halua juuri nyt kuvitella miltä tuntuisi olla nuoren tumman miehen äiti pohjoisessa Suomessa. (En kestä kuvitella miltä tuntuisi olla nuori tumma mies – minun lapseni kymmenen vuoden päästä – pohjoisessa Suomessa).

7.
Golden circle, lavan edessä keskellä. Sieltä minut löytää heinäkuussa. Tukholmasta. Sitä hetkeä Chris on odottanut vaikkei ehkä tiedä sitä vielä itse. Siinä minä seison, ja hän laulaa. Ja sitä ei voi väistää, ei mitenkään ohittaa: se pieni kivicottage Isle of Islay:lla ostetaan heti loppusyksystä kun kiertue päättyy. Sopivaa hevosta etsin vielä hetkisen, mutta lampaita voimme ottaa heti. Vielä täytyy malttaa puoli vuotta. Lapset ja puoliso kyllä ymmärtävät. Kismet.

8.
Jos aloittaa jouluostoksensa verrattain aikaisin (minun mittapuullani auttamattomasti myöhässä) niin joutuu siihen vaivaannuttavaan tilanteeseen mikä syntyy kun kassalla palvelee juuri jouluapuna aloittanut nuori myyjä. Ja vaikka viivakoodien skannaamisessa kestää järjetön aika, ei siltikään älyä vastata kieltävästi kysymykseen “Paketoidaanko tämä?” Vaan seuraa viivakoodislowmotionin jälkeen viisitoista minuuttia säntillistä ja huolellista paketointia. Ei henno perua. Vaikka on kiire. Ja juuri kun luulee että paketti on valmis, huomaa innokas myyjä – jota myymälänjohtaja seuraa sivusilmällä kolmen metrin päästä – että lahjanarun pääthän täytyy vielä leikata viistoon. Eikä hänelle henno sanoa että “Harjoittele tuota solmimista vielä ahkerasti, tää menee mulla kotona uudelleenpaketointihommiksi”.

Oodi Taksi-Tapsalle

“Äiti Tapsa antaa mulle aina suklaata jos mulla on ollu hyvä päivä”
“Oikeestiko?”
“Joo, sillä on sielä ylhäällä autossa, sielä läpän takana suklaalevy. Se antaa aina jos on menny hyvin”
“No mitä se tekee jos on huono päivä?”
“No se lohduttaa, että huomenna on uus päivä, että yrität huomenna uusiksi”
“Mulla meinaa nyt tulla itku. Se Tapsa on aika ihana.”

Tapsa kurvaa aamulla pihaan ja tervehtii pienempää lasta. Alkusyksyn valoisassa tervehdys on ollut tuulilasin läpi tehty käsimerkki. Nyt pimeässä kaamoksessa hän väläyttää kahdesti pitkiä valoja. Valot heijastuvat eteisen peilistä ja lapsi huomaa, että taksi on pihassa. Kun lapsi astuu pihalle, räpsäyttää Tapsa valoja vielä kerran. Ja kun päivä on pulkassa kaivaa hän kuulemma suklaata sen mukaan montako hymynaamaa lapsi on saanut.

Aivan suunnaton onni on valtavan hieno välittävä aikuinen lapsen jokapäiväisessä elämässä. Koulutaksin kuljettaja, joka on lapsen puolella. Ei kasvata, ei opeta, kuljettaa vaan. Antaa suklaata tai lohduttaa.

Kaikki te Tapsat siellä tien päällä: teillä on väliä.

 

Poliisia (ja dekaania) paossa

Valkoisia ankkoja kaakattaa idyllisessä brittiläisessä maalaismaisemassa. Kaksi miestä paimentaa niitä, keskenään jutellen ja jossakin kuvan rajauksen ulkopuolella on varmasti pieni kivinen cottage, josta nousee savu koska joku paistaa siellä pinaattiquichea ja keittää teetä. “Hatched just in time for Christmas” lukee kuvatekstissä. “Perkele sen takia ole kuoriutuneet!” taitaa päästä suustani. Oma vika. Mitä piti ostaa Country Living (the British Edition). Seuraavalla sivulla on varmasti kuvitettu tutoriaali siitä miten kana teurastetaan Just in time for Christmas.

Tallikin on muuttanut. Entinen hämärä ja matala navettaan tehty talli on vaihtunut loisteputkivalaistuksi, koneellisesti ilmastoiduksi laitokseksi. Rautarakenteiset karsinoiden ovet kolisevat, ilmastointi hurisee ja on aivan liian kirkasta. Temple Grandin minussa kiristelee hampaitaan ja miettii miltä hevosesta tuntuu olla kirkkaassa hyrinäkolinakaikutallissa. Sen puisen navetan sijasta.

Minulla on vahva maalaisidentiteetti – vähän idyllinen ja romantisoitu, mutta yhtä kaikki tiukassa. Siihen liittyy selkeästi myös kyvyttömyys toimia sääntöjen mukaan kun ohjaa ajoneuvoa; maalla se ei ole niin nuukaa. Ajan keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa puolen tunnin matkan paikasta A paikkaan B. Ja onnistun rikkomaan liikennesääntöjä kolmesti. Puolessa tunnissa kansalaiset – puolessa tunnissa. Ensin teen U-käännöksen monikaistaisessa valoristeyksessä (se oli navigaattorin vika, mitäs puhui liian myöhään). Sitten ajan kiellettyä ajosuuntaa yhden korttelin verran (se oli ihan liian pieni se kielletyn ajosuunnan merkki, ei sellainen tavallinen iso). Lopuksi yritän vielä päästä määränpäähäni pyörätietä pitkin, sadatellen sitä miten kapeita katuja etelän kaupungeissa on (sekin oli jonkun muun vika mutta unohdin jo kenen tai minkä. Navigaattori on lakannut jo kommentoimasta).

Saavun onnellisesti paikkaan B tekemättä tuttavuutta paikallisen poliisin kanssa. Armelias aamuhämärä kätkee maalaisuuteni. Nousen autosta ja kävelen rivakasti konferenssipaikalle. Ovella huomaan yrittäväni sisään lantaisissa ja mutaisissa kumisaappaissa. Kun palaan hetken päästä uudelleen pikkukengissä, totean että yliopiston vaihtaminen pohjoisempaan oli oikea valinta. Vaikka sairaan hieno vanha punatiilinen mylly olisi upea työmiljöö, ei sinne voisi koskaan livahtaa missä tahansa vaatteissa niin kuin minulle käy. Yritän joskus muistaa pukeutua, mutta se tekee tiukkaa. Kerran tsemppasin pari viikkoa sen jälkeen kun Rovaniemen maalaiskunnasta kotoisin oleva flanellipaitoja kerskakuluttava miesopiskelija kommentoi että hauskasti olen keksinyt jättää kalsarit jalkaan hameen alle. Ne olivat villasukkahousut. Ehkä vähän vanhat ja löysät. Mutta sukkahousut kuitenkin.

Huomenna edustan tiedekuntaa ja paikkaan dekaania väitöstä edeltävällä lounaalla väittelijän, vastaväittäjän ja kustoksen kanssa. Työmatkaputki on ollut pitkä ja pyykinpesuaine on loppu. Saatan joutua venyttämään muodolisen pukeutumisen rajoja hieman. Älkää kertoko dekaanille.

 

 

 

Itsemurhat tehdään Japanissa yleensä aamuisin

Kymmenen yliopistovuoden jälkeen ensimmäinen työterveystarkastus. Ensimmäinen vähintään kolme vuotta kestävä työsuhde ja heti minun terveydentilani otetaan vakavasti. Ei, kun siis varojen kartuttaminen Caymansaarille vai minne ne yksityiseltä puolelta vuotavatkaan, sehän se taisi houkutella.

Olin ajatellut laittaa työterveyshoitajan tiukoille ja kysyä hänen etiikkansa perään. Mutta päätin lopulta yrittää päästä vain ihan minimiajassa ulos sen jälkeen kun hän kysyi perheen kuulumisia (koska aikaa tarkastuksessa oli hulppeat 1h 20min eli mitähän se tekee Caymansaarille yliopiston pussista siirrettynä?) ja tiesi puolestani, ja lapseni puolesta, että pienempi lapsi toki vain kokee rasismia, mutta eihän sitä oikeasti Suomessa ole. Että ihan on itse keksinyt – mistähän ihmeestä, jännä juttu – että hän olisi huonompi tai rumempi jotenkin. Että ihan mielenkiinnostahan täällä Suomessa katsotaan vaan pitkään, ja saattaahan se näyttää tuimaltakin se katse. Että joku vanha pappa joskus saattanut jotakin sanoa, mutta ei siitä kannata välittää. Hienosti mitätöity, työterveyshoitaja, hienosti.

Sitten kun oltiin jo ihan loppusuoralla: burn-out indikaattorit eivät osoittaneet uupumusta, alkoholisoitumismittari oli että “ihan kohtuudessa pysyy tämä tyttö”, verenpaineet oli mitattu monesti ihan hyviksi ja verikokeetkin näyttivät erinomaisilta, niin sitten tuli yskä ja pilasi mahdollisuuteni päästä nopeasti pois. Hoitaja oli juuri pistänyt jäykkäkouristusrokotteen käsivarteeni kun iski yskänpuuska. Erehdyin osoittamaan kurkkuani ja selittämään, että minulla on menneilään se sellainen yskä, että kurkussa kutittaa semmoinen pieni pala, joka täytyy yskiä pois. Terveydenhoitajan silmät syttyivät. Kerrankin tapahtui jotakin: allerginen reaktio rokotukseen! Kerrankin jotakin muuta kuin ihmisten tylsiä perhetarinoita ja työväsymystä. Hänen ryhtinsä kohosi samaa vauhtia kuin vesi silmissäni kun yritin yskiä.

“Minun täytyy monitoroida sinua nyt viisitoista minuuttia. Et voi lähteä vielä mihinkään. Se on protokolla. Miltä tuntuu? Kutittaako kurkusta? Ota vettä”
“Ei, ei, kun tämä on yskä. Mulla on ihan vaan yskä”
“Ei, istut nyt siinä niin tarkkailen sinua. Ota vettä”
“Oikeasti. Hei. Tämä on yskä. Voin ihan hyvin..”
“Ei. Viisitoista minuuttia.”

Yskä loppui ja siinä me istuimme nokitusten. Hiljaisessa pienessä työterveyshoitajan huoneessa, jossa oli kirsikkapuuimitaatioviiluinen kaapisto ja pöytä. Katsoin turhautuneena kenkiäni ja yritin vielä kerran.

“Mulla on vaan yskä”

Hoitaja ei antanut periksi. Näin, että hän mietti puheenaihetta. Sellaista, joka olisi tarpeeksi kevyt ja yksinkertainen, että voisi samalla tarkkailla potilaan vointia.

“No minkälaisia tuloksia sinä olet saanut niistä tutkimuksistasi?”

Jos akateeminen ihminen jotakin elämässään angsteilee ja harjoittelee niin se on omasta tutkimuksestaan puhuminen oudolle ihmiselle. Varsinkin, jos tilanne tulee eteen yhtäkkiä. Mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa: puhua jollekin, joka kysyy vain täyttääkseen hiljaisuutta. Joka ei varmasti kuuntele koska seuraa koko ajan pupillejasi ja hengitysrytmiäsi. Mutta ei voi olla vastaamattakaan. Kerroin jotakin. Saatoin keksiä puolet. Kun hän oli varma, että henkitorveni ei ole turpoamassa umpeen loppui mielenkiinto tutkimustani kohtaan armollisesti.

Myöhässä ohjaustapaamisesta juoksin huoneelleni ja tietokonetta käynnistäessä kerroin japanilaiselle jatko-opiskelijalle, että meidän ammeessamme oli yöpynyt joutsen. Hän huokasi ihmeissään ja käännän tähän vapaasti:

“Minä en voi käsittää tätä yhteiskuntaa. Meillä Japanissa kun minun täytyy päästä neljällä junalla kotoa töihin, ja yleensähän itsemurhat tehdään aamuisin, niin aina on joku juna myöhässä ja minä en jaksa muuta kuin puhista, että mikseivät ne mene ja hyppää kalliolta. Että pakkoko on pilata minun päiväni. Ja teille soitetaan loukkaantuneesta joutsenesta. Ihmeellistä”

Minä niin toivon, että joku säätiö nyt viimein älyää rahoittaa hänen jatko-opintonsa. Aivan totaalinen riskirahoitusprojekti, mutta hänen päässään on jotakin niin mielenkiintoista, että haluaisin viettää sen kanssa vielä hetken. Lähtiessämme hän toivottaa minulle hyvää yhteiseloa flunssani kanssa – että se kestäisi vielä sen verran, että minulle tarjoutuisi mahdollisuus kommunikoida flunssavirukseni kautta jonkun ihmisyksilöä suuremman kokonaisuuden kanssa ja tiedostaa kehoni osana tätä kokonaisuutta.

Huvittelen kuvittelemalla, että jatko-opiskelija ja työterveyshoitaja joutuisivat viettämään viisitoista minuuttia samassa huoneessa.

Meidän ammeessa nukkuu joutsen

Käydäänkö teilläkin tällaisia iltakeskusteluja kun lapset on menneet nukkumaan:

“Huuhkaja ei lähtenyt vielä. Se tarvii jo isomman tilan. Miten me siirrettäis niitä?”
“Kanahaukka ei voi olla supihäkissä, se lennähtelee jo. Huuhkaja tarvii ison häkin ja joutsenen tarvii olla jossain isossa tilassa”
“Me tarvitaan lisää tilaa. Voisko tohon takaoven viereen katokseen tehdä vielä yhden…”
“Entä se yliopiston tarha, voisko sinne viedä haukan tai huuhkajan?”
“Joo, oota mä soitan. […] Ok. Mä lähen viemään huuhkajan sinne yliopiston häkkiin”
“Pestäänkö joutsen meidän ammeessa?”
“Eikä… voisko sen?”
“Joo joo! Mä lasken vedet sillä välin kun sä viet sen huuhkajan”
“Laita viileää vettä”

“No niin, jätetään se siihen. Saa lepuuttaa sitä kipeää jalkaakin kun se kelluu.”

“No, siirretäänkö jo takaisin?”
“Antaa olla vielä”

“Okei, nyt takasin sinne hoitohuoneen häkkiin”
“Ei kun kato nyt miten rauhassa se on. Kuvittele jos sulla itellä olis kipeä jalka ja olisit joutunut makaamaan sen päällä viikon. Olisko ihanaa kellua vedessä sen kanssa?”
“Okei, vielä hetki”

“Eikse vois jäädä sinne yöksi?”
“Ai mitä, ammeeseenko? No ei!”
“Miksei?”
“No kun–”
“Ajattele nyt: laitetaan ihan pimeäksi niin se nukkuu. Saa lepuuttaa sitä jalkaa koko yön. Ei se sielä hätäile kun on pimeää”
“Oikeasti. Joutsen kylpyammeessa yön yli?”
“Miksei?”

“No okei. Okei.”

Loputkin porukasta nukahtaa puoliltaöin, Rimma-joutsen ammeessa. Me jalkavammaiset pidämme toistemme puolta.

No bullshit -pedagogiikkaa

Ratsastuskoulupedagogiikka alkaa vaikuttaa hiton mielenkiintoiselta tutkimuskohteelta. Ei semmoista antipedagogiikkaa olekaan. Mutta niin lappaa tyttöä ja naista siellä, ja joskus jokunen poika ja mieskin. Puree hammasta ja vääntää itkua kun opettaja huutaa “Ei JUMALAUTA noin – kuunteletko sinä yhtään, häh?” Tulee takaisin viikko viikolta, jatkaa monta vuotta, tekee töitä lujempaa ja enemmän ja lähes kokonaan ilman positiivista palautetta. Ja maksaa siitä!

Minä sain ylitsevuotavat kehut tänään. Lyhyesti ja ytimekkäästi: “Ensiluokkaista. Pääset siirtymään vähän edistyneempien ryhmään. Jos käy kahdesti viikossa kuten sinä, ja on vielä parhaimmasta päästä, niin ajaa nopeasti ohi näistä muista”. Minä olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias nainen enkä lakannut hymyilemästä sille, että pääsin taitavien junnujen ryhmään. En kotimatkalla, en kotona, en koirien kanssa lenkillä. En ollenkaan. Tyhjensin tiskikonetta ja mietin oliko ollut mahdollista, että olin kuullut tai ymmärtänyt väärin: “parhaimmasta päästä”. Tuuli oli kyllä melkoinen. Ja satoi vettä.

No bullshit -pedagogy. Käsite on minun keksimäni, ette sitten varasta. Sopii minulle jotenkin täydellisesti. Ei turhaa vatulointia, arpomista tai analysointia vaan suorat napakat ohjeet ja palautteena joko hiljaisuus, hyväksyvä ynähdys tai suoraa huutoa tyyliin “SAATANA nyt lopetat tuon heilumisen siellä”. Ei liikaa ohjeita. Mitä monimutkaisempi asia sitä vähemmän ohjeita. Ongelmanratkaisumenetelmänä varsin sofistikoitunut eritavallatekeminen “Sun täytyy tehdä eri tavalla. Jos ei tuo toimi niin teet toisella tavalla. Kokeile.” Ei turhaa motivoivaa palautetta. Ainoastaan aiheesta ja silloinkin napakasti yhdellä sanalla: “Asiallista”.

Miten on mahdollista, että oppijan sisäinen motivaatio on aivan huipussaan vaikka toiminnasta puuttuvat aivan kaikki pedagogiikan peruselementit? Ehkä siksi, että ratsastuskoulussa ei ole kyse koulusta lainkaan, ei opettamisesta tai oppimisesta. Eikä pedagogiikasta. Kyseessä on elämänmuodon omaksuminen. Eri tavalla eläminen, eri tavalla liikkuminen, eri tavalla ajatteleminen – kahden eri lajin olennon ajatusten yhteensovittaminen. Koulussa ja opettamisessa harvoin hämmennetään elämää sillä tasolla. Konstruktivistisen uskonnon mukaan jo opitun päälle vain lisätään kerroksia.

Mitä monimutkaisempi ja monitasoisempi asia, mitä kokonaisvaltaisempi ja olemisen ytimeen asettuva sitä vähemmän tarvitaan opettamista ja ohjeita. Sitä lujempaa itse eläminen imee mukanaan. Sitä enemmän tarvitaan esikuvia. Mallielämiä. Mallieläimiä.

Ja sitten kotona no-bullshit huurupäissäni kysyn lapsilta mitä he haluaisivat isona tehdä ammatikseen. Odotan, että ne kaikki kerrat kun olen nukkuvien lasten korviin kuiskinut subliminaaliviestejä kantaisivat nyt hedelmää. Mutta kuiskimani “arkkitehti”, “eläinlääkäri”, “primatologi” ja “etologian professori” eivät esiinny missään muodossa lasten vastauksissa.

“No jos on tosi hyvä pelaamaan ja tekee YouTube-videoita siitä niin jotku ei tee muuta. Ne saa tarpeeksi rahaa siitä”
“Joo mä kans. Youtubettaja!”
“Eeeeei. Ei.”
“Miksei?”
“Kun ei.”

En osaa ratkaista tilannetta mitenkään. Ei kai lapsiltaan voi haaveita tappaa. Lannistaa ja tietää paremmin. Enhän minä se äiti ole. Ja aina olen puolustamassa kaikkea uutta, eikä koskaan ennen-ollut-paremmin. Mutta. Harhautan ja vaihdan puheenaiheen pinaattilättyjen paistamiseen. Hetken päästä lapset maistelevat lättyjä ja yrittävät rohkaista toisiaan:

“Nää on aika pahoja”
“Kyllä sä totut, syö vaan. Mulla maistuu jo vähän paremmalta kun mä vaan söin enkä ajatellu”

Jonkun muun äidin olisi pitänyt tehdä minun pinaattilättyni. Haen lapsille iltapalaksi Citymarketista Atrian vihreitä kiekkoja, joita menee paketillinen. Kaksi tulevaisuuden tubettajaa vetää puoli kiloa einestä. Mikäpä siinä. Minä sentään olen parhaimmasta päästä. Taitava junnu.

Väive ihmiseksi

Aamulla piti siirtää joutsen ulkohäkistä sisähäkkiin ja kanahaukka sisähäkistä ulkohäkkiin. Lapset aukoivat ovia ja pitelivät joutsenen kaulaa avuksi. Minä sivelin Betadinea haukan siipeen. Autossa puoliso raapi niskaansa ja totesimme, että haukalla on selvästikin aika paljon väiveitä. Napsin niitä puolison takilta ja auton penkiltä minkä ehdin. Mietin, että jostakin ihmisestä voisi joskus sanoa “Se on kyllä väive ihmiseksi”. Sellainen ihminen olisi vaivihkainen ja huomaamaton, petollisen vaatimaton, mutta ehtisi joka paikkaan. Sillä olisi huono ryhti, mutta hoikat pitkät jalat. Ja niskasta rasvainen tukka. Kukaan ei olisi ihan varma onko sillä hyvät vai pahat aikeet, sitä ei oltaisi koskaan saatu kiinni itse teosta, mutta jostain syystä kaikki aina kavahtaisivat kun näkisivät sen. Se olisi se tyyppi, joka saapuu kokoushuoneeseen aikaisin ja jää istumaan hämärään. Kun seuraava ihminen tulisi paikalle, luullen olevansa ensimmäinen hän säikähtäisi hämärässä hiljaa istuvaa ihmisväivettä niin että läikyttäisi kokouskahvinsa eikä ehtisi hakea uutta.

Isomummulla käydään isäinpäivänä tottumuksesta, vaikka vaaria ei ole enää ollut kahteen vuoteen. Nuoren vaarin mustavalkoinen passikuva on isomummun pöydällä, radion kylkeen sinitarralla kiinnitettynä. Edellisenä yönä mummu oli noussut vetämään vaarille peittoa paremmin päälle ja tarjoamaan vettä. Hän oli herännyt käsi ojossa, muka kahvikuppia pidellen.

Isomummun jääkaapista löytyy karpalomehua ja sanon isommalle lapselle, että meidän flunssaisten kannattaa juoda sitä, että se on vähän kuin lääkettä. Hän tarttuu lasiin liian innokkaasti ja vetää puolet mehusta poskelleen ja toiseen sieraimeensa. Totean vuolaasti pahoitellen että vika on kokonaan minun. Olisi pitänyt tarkemmin selittää miten karpalolääkettä käytetään: tokihan lapsi ajatteli, että jos nenä on tukossa ja lasissa on lääkettä niin sieraimeen se tulee vetää. Lapset ovat oppineet sen mitä tarkoittaa deadpan-huumori. Ilmeetöntä posketonta läppää: tarkkaan harkitulla vakavuudella esitettyä koomista kommentaaria. Se on kulkenut suvussa vaarista lähtien, kuka ties juontaa aiempaakin, mutta opin kontekstualisoimaan sen akateemisesti vasta Helsingin yliopistossa Pohjois-Amerikan kirjallisuuden kurssilla, jossa Mark Shackleton luennoi deadpan-runoudesta.

Oikein mukava isäinpäivä sisältää myös hyväntuulisen puolison joka käy tyhjentämässä lintukirppuja kuhisevan pöllönpöntön juuri ennen automatkaa kotiin ja laskee mökkimatkan varrelta paitsi toistatuhatta joutsenta pelloilta myös kaikki laiduntavat hevoset (samalla kun minä lasken lintukirppuja autosta). Ja miettii minkälaisen tallin rakentaisi minun hevoselleni. Joka huokailee ääneen, että “Eikö meillä ole kaikki aivan hyvin”. Ja että “Mää siellä Flow’ssa tajusin, että me ollaan vielä jossain tämän kaiken keskellä. Niinku me” Ja että “Se on se lääke pelastanut mun elämän” Eikä sitä haittaa yhtään, vaikken ole yhtä romanttisella aaltopituudella vaan kerron siihen perään vitsin miehestä, joka tiesi paljonko kello on nostamalla aasin kiveksiä.

Ja sitten sen aasinkivesjutun jälkeen mietin montako kertaa olen ollut heittää hanskat tiskiin kuluneiden viidentoista vuoden aikana. Neljästi ehkä uhannut, kerran aivan tosissani. Mutta joka kerran todennut itselleni että “Äläpä hättäile”. Että ei tässä kiire mihinkään ole. Että katotaan nyt ajan kanssa. Ja tämmöisenä sateisena maraskuun iltapäivänä kun huomaa, että kutakuinkin kolmen ja puolen vuoden pimeys ja ajankanssakattominen alkaa helpottaa niin on ihan iloinen. Ettei poukkoillut. Tiedä mitä tässä vielä ehtii. Elämässä. Ja vaikka Chris ja Gwyneth tekivät oman erilaisen päätöksensä, niin uudesta sinkusta päätellen meillä Chrisin kanssa on yhtä toiveikkaan kupliva olo.

(se juttu aasinkiveksistä menee näin: Aasi syö pellolla heinää. Maajussi makoilee sen vierellä ja paistattelee päivää. Ohi ajelee vanhempi mies ja pysähtyy kysyäkseen maajussilta kellonaikaa. Maajussi ottaa käteensä aasin kivekset, nostaa niitä ja toteaa kellon olevan varttia vaille seitsemän. Vanhempi mies katsoo kummasti ja kysyy onko tämä nyt ihan varma. Maajussi tuhahtaa, nostaa aasinsa kiveksiä uudelleen ja vahvistaa, että kyllä se kello varttia vaille seitsemän on. Vanha mies jatkaa matkaansa. Paluumatkalla hän pysähtyy maajussin ja aasin kohdalla uudestaan, tällä kertaa kello kädessään ja kysyy voisiko maajussi kertoa jälleen kellonajan. Maajussi nostaa aasinsa kiveksiä taas ja toteaa, että varttia vaille kymmenen. Mies katsoo omaa kelloaan ja huudahtaa hämmästyneenä ajan pitävän paikkansa täsmälleen. Hän kysyy maajussilta mistä ihmeestä hän osaa aasin kiveksistä kertoa kellonajan. Maajussi siihen, että hän kiveksistä mitään tiedä, mutta kun niitä siinä makoillessa nostaa edestä pois niin näkee pellon toisella puolella olevan kirkontornin, jossa on kello.)

Isäinpäivä, featuring Hölkkä-män

Se on huono yhdistelmä. Että yksi on tällainen yllätyksiä ja juhlia rakastava tunnelmoija ja toinen omaa olemassaoloaan kyseenalaistava erakkomietiskelijä. Edellinen haluaa sytyttää kynttilöitä ja kirjoittaa kortteja, leipoa maailmankaikkeuden hienoimman mascarponekakun ja viedä koko perheen vuoristorataan. Jälkimmäinen ei halua viettää edes omia syntymäpäiviään koska epäilee että hänen elämässään ei ole mitään juhlimista. Isäinpäivästä nyt puhumattakaan – sitä vietetään vain koska lapset askartelevat koulussa viikkokaupalla kanavakirjottuja pyyhkeitä, mosaiikkipannunalusia ja avaimenperiä, joissa on heijastintarraa. En tiedä minkälaiset odotukset hänellä on itselleen isyydestä tai olemassaolosta ylipäätään, mutta selkeästi hän ei tavoita niitä.

Minä taidan omia isäinpäivän itselleni. Huomasin eilen Robert Pauligin sosiaalisen median postauksesta, että on olemassa kahvimuki, jonka kahvassa on nappi joka saa jonkun moottorin hyrisemään ja kahvi alkaa kiertää mukissa vimmattua kehää painuen keskeltä tietysti kuopaksi ja muistuttaen lopulta kahvitornadoa. Mukin kyljessä on Darth Vaderin kuva ja teksti “The force is strong with this one” (vaikka täältä, sivuston nimi on muuten “geek alerts”: http://www.geekalerts.com/star-wars-feel-the-force-self-stir-mug/). Toivon sitä isäinpäivälahjaksi. Ilmeisesti niin kuumeisesti, että näin siitä unta viime yönä. Olimme lasten kanssa lelukaupassa ja löysin kahvitornadomukin ja lapset eivät millään käsittäneet miksi kiljuin riemusta.

Kymmenentenä isäinpäivänä ei-yllätyksellinen yllätys onnistuu jo ihan hyvin. Puoliso on toivonut jo useampana jouluna lahjaksi metsurinhousuja, joista moottorisaha ei lipsahtaessaan pääsisi läpi reisilihakseen asti. Joulupukki ei ole kuitenkaan toivetta huomioinut, joten minä ajattelin, että on sen aika. Pyydämme lasten kanssa puolison autoon tahallisen merkityksellisesti “Mennään vain yhdelle pienelle ajelulle”. Hän huokaisee ja näyttää ahdistuneelta. Varautuu suhtautumaan muka-iloisesti johonkin järjestämäämme yllätykseen. Lähdemme ajamaan lähimpään K-Rautaan kurvaten kaatopaikan ohi. En tiedä onko hän helpottunut vai ei kun selviää, että reissun tarkoituksena ei ole jättää häntä kierrätyskonttiin kotitalousjätteenä. Pienempi lapsi sanoo vihjeenä sanan “reisivaltomo”. Isompi korjaa takapenkiltä “reisiVALTIMO” ja kun kaarramme rautakaupan pihaan arvaa puoliso mistä on kyse. Yllätyksen yllätyksettömyys on valtava helpotus ja rautakaupassa asioi iloinen isi perheineen.

Lapsilla ei ainakaan ole ihan hirveän korkealla rima sille minkälainen on sankarillinen mies. Niin että siitäkään ei ole kiinni. Heidän mielestään supersankaritasolle yltää jopa Hölkkä-Män, “Vaikka se myöhästyy aina paikalta eikä ehdi pelastaa ikinä ketään. Tai jos se ehtii paikalle niin se on niin hengästynyt, ettei se siksi voi pelastaa ketään”