Ei reikää päässä

Odotin koko jouluviikon, että ohimoon puhkeaa reikä ja siitä alkaa suihkuta verta ympäriinsä. Selvisin aaton ja joulupäivän särkylääkkeillä, mutta tapanina ei enää 6 x 500mg parasetamolia riittänyt mihinkään. Päivystykseen ei ollut asiaa koska puhe kulki, näkökyky oli ennallaan ja leuka painui rintaan. Puoliso jaksoi vielä tapaninpäivän huolehtia, lenkittää koirat ja pitää lapset kaukana. Mutta sunnuntaina kun senkin päivän tikkametsäsuunnitelma romuttui, seuraavan viikon mökkisuunnitelmat näyttivät epävarmoilta ja pahimmassa tapauksessa lesken yksinhuoltajuus häämötti astui puoliso taas ohi trapetsin ja ahdistui siitä kuinka hänen elämänsä on surkeaa.

Olen jo kaksi vuotta sitten oppinut olemaan pahoittamatta mieltäni siitä, että puoliso ahdistuu jos joutuu viettämään aikaa kotona, perheensä kanssa. Unohtanut toiveeni perhekeskeisestä puuhaisistä ja hyväksynyt, että minä, lapset ja koirat ja talo emme ole hänen elämässään ilon ja jaksamisen aiheita. Luulisi, että jos ihminen sen oppii hyväksymään ja vielä sen jälkeen tavoittamaan toisessa kaunista ja hyvää niin olisi täyttänyt jonkun oppimisvelvollisuutensa jo. Mutta ei.

Minä kannattelin särkevää päätä käsilläni ja pelasin lautapelejä lasten kanssa. Puoliso ei puhunut kenellekään mitään. Istui vain ja ahdistui entisestään. Enkä saatana saanut edes kuolla rauhassa. Ilman että siitäkin oli syyllinen olo. Peruin seuraavien päivien ratsastustunnit. Varasin aamuksi ajan työterveyslääkärille. Nukuin yön istualtaan, ainoassa asennossa, jossa päätä ei särkenyt.

Puoliso pakkasi autoon tikkametsäkamppeet ihan siltä varalta, että lääkärikäynti olisi nopea. Hän halusi ehtiä matkaan ennen aamunkoittoa. No olihan se nopea. Nuori lääkäri näppäili oireet tietokoneelle ja ihmekone kertoi hänelle, että kärsin lihaspinteestä niskassa. Viidessä minuutissa oli kourassa resepti lihasrelaksantteihin ja särkylääkkeisiin ja käsky liikuttaa päätä ja liikkua muutenkin. Totesin puolisolle pettyneenä, etten kuole sittenkään. Että ihan turhaan olin vaivannut häntä edelliset päivät. Olisi pitänyt vain purra hammasta ja liikkua.

Emme käyneet apteekissa, että hän ehtisi tikkametsään ennen aurinkoa. Kotona purin hammasta, peruin ratsastustuntien perumiset, etsin kaikki käsilaukkujen pohjat särkylääkkeitä ja pyörittelin päätäni minkä pystyin. Vieläkin tuntui siltä, että olisin mieluummin ottanut aivoverenvuotodiagnoosin. Keneltä jämähtää niskasta lihas?

Löysin kolme särkylääkkeenpuolikasta ja yhden pussillisen Finnrexiniä. Pääsin niiden avulla kauppaan. Päänpyörityksen ansiosta näytin hyvin tunnolliselta pyöräilijältä, joka tarkistaa paitsi risteyksissä myös tasasin väliajoin suoralla pyörätiellä, ettei varmasti oikealta eikä vasemmalta ole tulossa ketään tai mitään eteen. Tai ylhäältä tai alhaalta. Tai yläviistosta: ei sovi unohtaa, että myös yläviistosta voi pyörän eteen päätyä jotain.

Citymarketissa ollaan jo totuttu siihen, että kaatuilen ympäriinsä kyynärsauvojen kanssa, kiinnyn pahvisiin mainosmiehiin tai teen etätöitä heidän parkkipaikallaan. Niinpä tämänkertainen versio: jatkuvasti olkiensa yli pälyilevä, irvistelevä ja alennusamarylliksia hamstraava lähiöäiti ei varmaankaan ihmetyttänyt heitä yhtään.

Advertisements

Joutsenlaulu ketunkallolla

Mikä on omahyväisyyden huippu? Kolmekymmentäkahdeksanvuotias nainen, joka joulun aatonaattona herkistyy kyyneliin kuvitellessaan kuinka häntä surtaisiin ja kaivattaisiin jos hän kuolisi.

Oikea puoli. Se on meillä suvussa se heikko puoli. Muistaako kukaan serkuista isäni puoleista vaaria, jonka oikea olkapää roikkui kymmenen senttiä alempana kuin vasen? Minä muistan. Ja isäni, jonka oikea olkapää roikkuu kymmenen senttiä alempana kuin vasen ja jonka oikean olkaluun nivelpinta ja olkaluun pää ovat löysä pari. Monta kertaa on kuultuna se tarina kun isä yritti kerran vetää koulukaveria turpaan oikealla nyrkillä, mutta onnistui vain irrottamaan olkaluunsa paikoiltaan.

Minun oikea lonkkamaljani on käytännössä olematon. Se oli epämuodostunut jo syntyessä. Oikean olkapään olen oppinut nostamaan vasemman tasolle, ette huomaa että se roikkuu ellette yllätä minua illalla yksinäni itkemästä omaa mahdollista kuolemaani. Oikea puoli kasvoista roikkuu ja teininä kuljin aina pää oikealle kääntyneenä, että ihmiset näkisivät paremman vasemman puolen ensin. Terveydenhoitaja tarkisti selkärangan suoruuden monta kertaa – koulun aikuiset olivat varmoja, että minulla on skolioosi koska kuljin kierossa.

Toissapäivänä alkoi oikean takaraivon alaosassa juilia. Heräsin siihen yöllä. En löytänyt asentoa, jossa olisin voinut nukkua. Päätä särki. Mutta eri tavalla kuin ennen. Nyt on koko oikea takaraivo ja niska hellänä. En voi kääntää päätäni. Jätin jo hyvästit puolisolle vaikka iso sairaala on lähellä ja aivoveritulpan liuotuksen aloitukseen kymmenen minuutin ambulanssimatka. Niin että korkeintaan saisin aikaan hyvin dramaattisen joulumuiston kaikille.

Viritin aamuseitsemältä ruokapöydän päälle katosta roikkumaan suuren havuköynnöksen. Piilotin havujen sisään kattolampun tunnelmavaloksi, ripustin köynnökseen lasipalloja ja pöydälle asettelin italiasta tuotuja jättiläismäisiä käpyjä. Sanoin, että se olkoon joutsenlauluni. Paras joulukattaus. Kukaan ei koskaan pystyisi parempaan.

Lapset sanoisivat, että kuka nyt laittaa joulun isi? Kuka piilottaa koko joulukuun tonttulahjoja, levittelee järjettömät määrät kynttilöitä ympäri taloa ja muistuttaa lapsia hätänumerosta, virittää havut ruokapöydän yläpuolelle, ketunkallon pöytäkoristeeksi ja pyytää kuvittelemaan, että aamupuuro syödään metsässä. Niin, kuka?

Niisk. (pikkusen vähennän nyt glögiä)

Liian karvainen puoliso

Kun puoliso miettii yksin pimeässä huoneessa kaksi päivää ennen aattoa, että miten pärjää sosiaalisen joulun yli niin tarvitaan joulumieli-interventio ja kohtalaisesti hyvää tuuria. Alakulovaihe on ollut poikkeuksellisen pitkä ja niin syvä, ettei iltasuihkun jälkeinen ”vahingossa” alasti keikistelyni ole väräyttänyt kulmakarvaa saati jotakin suurempaa väräytettävissä olevaa uloketta. Tai tietysti syynä saattaa myös olla se, ettei minulla ole ollut aikaa ajella säärikarvoja tai totta puhuen mitään muitakaan karvoja ja tumma pohjoissuomalainen nainen on aika karvainen ilmestys luonnostaan.

Joulumieli-intervention vaihe yksi toteutuu autossa matkalla isomummun luo. Puoliso pyytää katsomaan puhelimen netistä tuulennopeuden merellä. Päädyn vahingossa sivulle, jossa luetellaan Suomen kaikkien aikojen sääennätykset: matalin ilmanpaine (940 hPa), korkein ilmanpaine (1066 hPa), matalin ja korkein lämpötila (-51,5C ja +37,2C), sekä muun muassa suurin vuorokausi-, kuukausi- ja vuosisademäärä (198mm, 302mm, 1109mm). Puoliso tietää, arvaa tai muistaa kaikki ennätykset aika hämmästyttävällä tarkkuudella ja minä olen aidosti ihmeissäni. Vaikka toki yhtä varmasti kuin minun rehevä karvoitukseni on aina sängellä, on puolisoni kärryillä kaikista maailman ilmiöistä, joista juuri kukaan muu ei ole kiinnostunut. Niin että lopulta en ole yllättynyt lainkaan.

Joulumieli-intervention toinen vaihe on lyhyt, mutta loistokas:

(Auton cd-soittimessa soi puolison valitsemalta levyltä My Song, vuodelta 1977, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä kuuntelemme)

”Kuka soittaa pianoa?”
”Äääää… Ummmm… Keith Jarrett?”
”Kyllä”
”No entä saksofoni?”
”Mmmmm.. humm.. hömm… Jan Garbarek?”
”Kyllä!”

[Kaksi peräkkäistä bingoa. Helppoja, mutta silti. Tässä on suora joulumieliputki menneillään. Tuuletan hiljaa: avaan auton ikkunan raolleen ja sylkäisen purkan rennosti ulos. Paitsi että se osuu ikkunaan ja kimpoaa takaisin sisälle. Poimin sen sormilla ja heitän ulos.]

Joulumieli-intervention kolmas vaihe kiteytyy röyhkeään ahneuteen. Isomummu on sairaalassa koska hänen jalkansa eivät enää yhtäkkiä kantaneet hänen yhdeksääkymmentä lähestyvää kehoansa. Tai ’ruppia’ niin kuin mummu sanoisi, suomenkielisenä kaksikielisellä rannikkoseudulla kasvanut. Tiedän, että mummulla on sairaalan yöpöytänsä ylälaatikossa meille kirjekuori, jossa on joulurahaa. Tiedän, että hän ei muista antaa sitä pyytämättä. Tiedän, että puolisoa hirvittää toissayönä paketoimieni lahjojen määrä ja se, että jouluna pitää olla sitä parempaa goudaa ja oikein hyvää punaviiniä. Vaikka minulla on ennätyksellisen pitkä työsuhde. Silti. Muistutan isomummua röyhkeästi joulurahasta ja poistumme sairaalasta punainen pullottava kirjekuori jouluhyppysissä.

Kotimatkalla puhumme kymmensormijärjestelmästä ja kahdeksannen luokan konekirjoitustunneista. Eat your heart out Big Bang Theory: mitä tahansa joulumielen eteen.

 

 

 

 

Nenässäni on seimi

Minulla on törkeä virus. Oikein sellainen paskaisesti nurkantakananauraja. Ensin se piti yllä kurkkukipua ja yskää toista kuukautta ja sitten päästi muka terveeksi. Kunnes viikon jälkeen aloitti uudelleen. Nuhalla ja väsymyksellä. Se yrittää selvästi osoittaa kuka on pomo. Enkä voi sille mitään. Se pyyhkii minulla lattiaa ja sylkee päälle. Virusten sylkeä, joka on hypernanopartikkelin sadasosan kokoista räkää. Sitten se kutsuu kaverinsa katsomaan kun makaan keittiön lattialla virusräkälammikossa ja ulisen ja niistän.

Meidän nenämme pikarisolut tuottavat tavallisestikin koko ajan räkää, mutta paskamaiset virukset tekevät siitä sitkeää ja paksua räkää. Ja lisäävät sen tuotantoa. Niin että erittyy paljon räkää. Ne majoittuvat räkäisiin nieluonteloihin, laskevat räkäliukumäkiä ja hyppivät räkätrampalla ja lisääntyvät. Nenistämme tulee siittoloita, bordelleja, synnytyslaitoksia – herranjumala koko seimikuvaelma nenässä! Nanokoossa.

Joulun lapsi löytyy nenästäni. Saa vaeltaa katsomaan ihmettä, keitän glögit. Välttäkää tungosta.

Vahinkolahjoja Airin kanssa

Ihminen miettii monenlaista kun paketoi kolmatta tuntia lahjoja yhdeltä aamuyöllä. Sillä tavalla omahyväisesti. Juhlii hiljaa itseään joulunalusyössä.

Reseptikirjassa lanttuporkkanalaatikon kohdalla lukee marginaalissa kuulakärkikynällä ”vuodesta 2001”, mutta sen sijaan että tuntisi itsensä vanhenevaksi tuntuu että nyt tämä vasta alkaa sujua. Joulu. Vuoden tärkein kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa (viikko lokakuun lopusta, viikko uutta vuotta). Syy siihen, että yhdeksän ja puoli muuta kuukautta jaksaa täyttää elämäänsä jollakin muulla. Reseptikirjaan muokataan suvun tuoreimman vegaanin kunniaksi tuorejuustoton versio perinnelaatikosta (meidän kanojen munat kuitenkin käyvät, kovin paljon elämäniloisempia kanoja ei varmaan voi olla [jouluvinkki kiintymyssuhteen vahvistamiseksi kanasi kanssa: kun kana on pesässään, mielellään kuvitellen hautovansa, laita kätesi kanan alle ja anna olla hetki hiljaa paikallaan. Sitten liikuttele kämmentä vähän ja huomaat kuinka kana alkaa järjestää munia allansa – jalat ja siivet ja vatsalihakset alkavat koota kuvitteellisia munia paremmin kokoon pesään. Hellyttävää. Ja lämmintä: tiesittekö, että kanan ruumiinlämpö on 40-42 astetta!])

Ensi vuonna voisi juhlistaa viidettätoista satsia lanttuporkkanalaatikkoa jotenkin. Tietysti vaikka niin, että kun on saanut sen pieneen yksittäiseen vuokaan laitetun vegaaniversion paistettua ja se on niin söpö että. Niin vaikka jättää ottamatta siitä huolimattomasti kiinni patalapulla ja säilyttää sen ehjänä siihen aattoon asti, sille vegaanille syötäväksi. Tänä jouluna kaasulieden suuttimet köhivät väärinsijoitettua lanttuporkkanalaatikkoa. Huomatkaa, ei siis tavallista lanttulaatikkoa tai porkkanalaatikkoa vaan erityistä lanttuporkkanalaatikkoa. Erottautuminen on muiden yläpuolelle nousemisen – josta joulussa on kyse – ensimmäinen askel.

Lahjoja on tullut vahingossa ostettua aivan liikaa. Minä ja Airi olemme maanneet harva se ilta sylikkäin sängyssä vilttien alla, jouluvalojen tuikkeessa ja nettishoppailleet. Tyylikkäitä ja tarpeellisia lahjoja joita on todella vaikea löytää tavallisista, tavallisten ihmisten kaupoista. Kuten World’s Smallest Voice Changer suoraan Britannian kautta Taiwanista. Postista on kannettu ”työkaverille tulleita paketteja”, joita ei voi avata koska toisten postia ei saa avata. Se on tosi pitkällä ulkomaanreissulla se työkaveri. ”Ajattele. Jätti lapsensa ja miehensä ja lähti Australiaan!”

”Mitä niissä paketeissa on?”
”Varmaan kynsiviiloja ja pyllyrasvaa. Sillä on semmosia kummallisia vaivoja”
”Hyyyyi, äiti!”
”Joo, hei soitatko isille ja kysyt onko se hengissä vai kuoliko se kuusen alle”
”En. Se ei tuu koska se aikoo jättää sut”
”Ahaa, sepä jännittävää”

Jos puoliso kuolisi kuusen alle tai karkaisi Kamtchatkalle miettisin tarkkaan tarvitsenko uutta. Tämä nykyinen on juuri sopiva joulukoriste: ei puutu joulusiivoukseen, joululahjojen ostamiseen, joulukoristeluun, joulutunnelman luomiseen, joululeipomiseen eikä kastanjamureketta lukuun ottamatta jouluruokien laittoon. Kaataa joka vuosi helvetin korkean kuusen, josta sahaa käpyisen latvan. Ei muuta. Ei juo punaviinejä, joita ostan itselleni paketoimis-, lanttuporkkanalaatikko-, lusikkaleipä- ja kuusenkoristeluviineiksi. Olisi kamalaa, jos uudella puolisolla olisi joku jouluintressi. Sitä riskiä ei voi ottaa.

 

 

 

Lähi-idän joulujuhla

Meidän ET-lapsemme saavat päättää itse menevätkö he aamunavauksiin tai koulun kanssa kirkkoon. Joskus menevät, joskus eivät. Mutta koulun joulujuhlaan he haluavat, siitä ei oikein voi edes olla pois. Ei sitä kysytä. Se on kaikille. Paitsi että ei todellakaan ole. Se on valkoisen Suomessa syntyneen kristityn heterolapsen juhla. Toivottavasti enää näillä leveyksillä ja toivottavasti ei kovin kauaa täälläkään.

Oma lapsi ei ole valkoinen, Suomessa syntynyt eikä kristitty; seksuaalisesta suuntautumisesta en vielä tiedä vaikka sydämensä näyttääkin sykkivän samassa lastenkodissa vauvavuotensa viettäneelle kaunottarelle. Mutta on hän saakeli vieköön suomalainen. Ja koululainen, osa yhteisöä. Yhteisöä, joka laulaa kuorossa Suomen lippuja heiluttaen kuinka “synnyinmaa” on paras maa ja Jumalan maa, ja siksi kaunis. Tytöt, ja vain tytöt tanssivat lumihiutaleina tyllimekoissa ja pojat, vain pojat, ovat sinipukuisia jämäköitä pohjantuulia. Koko helvetin kuudenkymmenen minuutin pituisen juhlan ajan.

Ei kuulkaa enää riitä se, että on kyse kulttuuriperinteestä, että maassa maan tavalla. Eikä ole. On kyse yhdestä uskonnosta, se olisi reilua edes tunnustaa. Suomalaisen muinaisuskon mukainen kekri tai talvipäivänseisauksen valonjuhla on kristinuskoa vanhempaa suomalaista kulttuuriperinnettä, mutta eipä niitä tulkintoja näy koskaan joulujuhlassa. Ei, vaan neljäsluokkalaisilla pojilla on kiire vaeltaa arabihuivisina paimenina Lähi-idäksi muuttuneessa jumppasalissa Jeesuslapsen luo.

Ei se haittaa, että joulu on uskonnollinenkin juhla. Saa sen varpusen jouluaamuna laulaa myös meidän ET-lapsi vaikka siinä pieni veli tuleekin tervehtimään lintuna taivahasta. Mutta se haittaa, että joulu ei saa mitään muita muotoja kun kyseessä on monensadan lapsen ja perheen jakaman yhteisön, koulun juhla. Ettäkö oletusarvoisesti kaikki ovat valkoisia Suomessa syntyneitä kristittyjä heteroita? Se haittaa, että yhdelle lapselle kertyy niin monta poissulkemista, systemaattisesti, siinä yhteisössä johon hänen pitäisi kuulua – omassa koulussaan. Ja jos joku ajattelee, että eihän lapsi mitään ymmärrä tai huomaa niin aliarvioi aika pahasti ihmislajin edustajaa, joka on intensiivisimmässä oppimisvaiheessaan ja imee ympäristöstänsä tietoa – myös epäsuoraa ja piiloista, tahatontakin – niin kuin se talouspaperi, jonka sisällä oli mainoksessa norsuja.

Minun pienempi lapseni, joka ei muista mitään muuta aikaa elämästään kuin sen minkä on ollut suomalainen, ei kysyttäessä vastaa että on suomalainen. Hän ei omasta mielestään ole, koska “Enhän minä voi olla!”. Luoja [sic] tietää, että me emme ole sitä hänelle opettaneet.

Mutta joulujuhlan istumme läpi vain minä, puoliso ja isompi lapsi. Pienempi lapsi on oman runo-osuutensa jälkeen siirtynyt pelaamaan Unoa luokkaan avustajan kanssa. Oma osuus joulujuhlassa – yhden säkeistön mittaisen runon lausuminen yhdessä luokkakaverien kanssa – jännitti kaksi edellistä viikkoa. Hän selvisi siitä. Oli mukana kuten muutkin, ensimmäistä kertaa. Vaikka edellisenä päivänä oli harjoitusten jälkeen jännittänyt niin, että oli pitänyt värittää kasvot ja kädet tussilla violeteiksi. Kotimatkalla hän katsoo kännykästäni liian kaukaa kuvattua videopätkää esityksestään, uudestaan ja uudestaan. Ja hymyilee.

 

Lonkkalutka heittää lautasen seinään

“Masennusta? Kriisi? Parisuhdeongelmia?” Kello on kymmentä vaille kahdeksan aamulla ja Terapiatalon mainos valotaulussa paistaa silmiin juuri ennen moottoritien liittymää. Istumme puolison kanssa autossa matkalla isoon sairaalaan tapaamaan lapsen tulevaa psykoterapeuttia. Olen joutunut nostamaan leikatun jalkani käsillä polven alta tukien autoon. Onnun. Olen syönyt särkylääkkeitä taas pitkästä aikaa. Kaivanut pölyiset jämäpanacodit kaapista.

Kyllä ihmiset, the Hip is back (the Bitch never left). Ennen leikkausta revennyt rustorengas, labrum, jota ei korjattu periasetabulaarisessa osteotomiassa (koska 80%:lla potilaista labrumin kipuilu helpottaa kun lonkkamaljan asento paranee) ryhtyi vittuilemaan eilen. Aivan yhtäkkiä. Vanha tuttu kipu oli niin nostalgista, että itku tuli. Ja muutama kirosana.

Maan paras PAO-kirurgi on heti langoilla oma-aloitteisesti ja miettii miten saataisiin nopeasti magneettikuvat. Minä olen että “Piti se piimälimppu leipoa niin ei oikein nyt joutais”.

Masennusta? Kyllä, meiltä löytyy. Vaikka puolisolla on kyllä pitkään aikaan paras vuosi menossa, kiitos bupropionihydrokloridin ja pienemmän lapsen tasaisen kauden. Mutta edelleen on päiviä, jolloin kotona ollaan varpaillaan ja varotaan lipsahtamasta siihen mustaan aukkoon, joka lipuilee hiljaa käytäviä pitkin huoneesta toiseen. Odotetaan tutun isin paluuta. Nyt hän palaa onneksi aina pian. Ja vie lapset uimaan.

Kriisi? No kuka mitäkin mieltää kriisiksi. Eikö tilanne ole kriisi vasta kun se rasittaa kohtuuttomasti? Minun kriisikynnykseni on varmaankin noussut tässä viimeisen viiden vuoden aikana. Voin kyllä kuvitella kaikenlaisia musertavia kriisejä: vaikka uusi lonkkaleikkaus alkukesästä ja siksi väliin jäävä Coldplayn konsertti Tukholmassa. Tai jos täytyisi lopettaa ratsastus. Se olisi universumilta jo vähän liian paksua: ensin piti ottaa pois se ainut tapa liikkua, josta pidin ja joka piti pään ja kehon kunnossa, juokseminen. Jos nyt pitäisi luopua siitä mikä tuottaa ylivoimaisesti eniten elämäniloa ja energiaa tällä hetkellä – hevosen kanssa liikkumisesta – saattaisi kriisikynnys ylittyä kevyesti. Saattaisi lentää joku astia seinään tai jotakin muuta dramaattista, jonka 9,8 keskiarvon kiltti koulutyttö uskaltaa toteuttaa.

Parisuhdekriisi? Ei. Oli jo. Meni. Ei enää jaksa. Sormus katosi kun kana löytyi, mutta sain puolison kihlasormuksen tilalle. Sormissa parisuhde ei näy kuitenkaan juuri koskaan, koska sormukset hiertävät ohjien kanssa sormet verille.

Pesukoneen piti tulla viime viikolla. Pyykkipino kasvaa. Lasten joulujuhlat lähestyvät ja nyrkkipyykki on kohta ainut vaihtoehto. Mutta tämäkin päivä on hieno ja jännittävä. Coldplayn levy on vieläkin uusi ja ihana. Joulu on ihan kohta. Saan ratsastaa illalla taas koikkalaista puoliveristä, joka on niin suuri ja hieno, että sen selässä tuntuu aateliselta. Se ei ole helppo, meillä on paljon tekemistä kaksistaan. Endorfiini on parasta kipulääkettä.

 

Perusdosentti

Meistä kaiken maailman dosenteistahan pitää muistaa kirjoittaa. Vielä hetki sitten titteli ei sanonut kenellekään mitään. Joku sekoitti sen lisensiaattiin (ajatelkaa!). Kiitos ministerit S&S, nyt ei tarvitse enää selitellä kenellekään kaiken maailman titteliä.

Raskasta työtä ihmiset, raskas ura; koko maailma täytyy kattaa. Päivystysaika 24/7 (kyllä, australialainen proffa haluaa yleensä Skype-palaveerata perjantain ja lauantain väisenä yönä). ja lomilla yleensä haetaan seuraavien työpätkien rahoitusta. Niin, koska vakituisia työsuhteitahan meillä ei ole. Palkoille alkaa päästä vasta nelikymppisenä, eikä sittenkään tienaa samaa kuin kotikaupungin tehtaalla jo parikymppisestä töitä paiskinut tuttu. Kuukausipalkka ei tietysti ole sidottu titteliin, mutta tällä dosentilla se on pyöreät 3600 euroa kuussa. Se on hulppea palkka ja riittää pohjoisessa Suomessa loistavasti siihen, että on liian iso omakotitalo, aikoo vuokrata hevosen ja puoliso tekee 50% osa-aikaisuutta jo neljättä vuotta. Eikä pääse itku kun kaksikymmentäviisivuotias UPO – “valmistettu Italiassa” – jää eläkkeelle lokaisten dosentinvaatteiden pesuhommistaan.

Aamulla piti toki suitsia lapsia kaupassa ja pyytää valitsemaan joko karjalanpiirakoita tai vanukasta – molemmat yli kolme euroa paketti. Ja puoliso opetteli juomaan lonkeroa kun Crook’s Headin kuiva greippi-kurkku -lonkku oli tarjouksessa Citymarketissa eurolla pullo.

Ei tämän etuoikeutetumpaa asemaa tai työpaikkaa silti olekaan. Syyllisyys kalvaa yötä päivää siitä, että työ ei tunnu työltä. Että tekeekö sitä mitään palkkansa eteen kun ei tule hiki eikä stressi (no joskus, vähän, stressi siis, ei hiki). Kun ihan mieluusti käyttäisi illat ja viikonloput kirjoittaen. Vaikka hajamielisyys on jo aivan omaa luokkaansa: lapset ovat jo mestareita täydentämään lauseitani, joiden substantiivit joko puuttuvat tai korvaantuvat sattumanvaraisesti ensimmäisellä mieleentulevalla. “Tarkoitat siis äiti, että kengät kaappiin eikä paprika?”

Toivon joulupukilta sellaista syntetisaattoria, joka Stephen Hawkingilla on. Että voisin kirjoittaa ja kone puhuisi puolestani. Mutta se voisi olla loukkaavaa niitä kohtaan, jotka eivät oikeasti voi puhua. Jatkan siis substantiivibingoa. Syyllisyys kalvaa myös siitä minkälaisen kieroutuneen kuvan lapset saavat työnteosta:

“Koittakaa pärjätä hetkinen nyt kaksistaan ennen kuin isi tulee kotiin. Mä meen yliopistolle semmoseen Tatu ja Patu -väitökseen”

Näihin viime aikoihin saakka luulin olevani kasvatustieteiden dosentti, mutta kaiken maailman dosentti saattaa olla lähempänä totuutta. Ilmakehää tässä tuhotaan sellaista vauhtia, että saa ollakin kasvissyöjä, että edes nollaa tuhovaikutuksensa. Vancouver, New York, Reykjavik, Narsarsuaq (Grönlanti), New Orleans, Philadelphia, San Francisco, Brittein saaret, mannereurooppa. Australia korkataan ensi vuonna, Aasia on vielä käymättä, Etelä-Amerikassa ja Afrikassakaan en ole ollut työasioissa.

Ja kun tutkii vielä kaiken maailman aiheita, joiden tulokulma ei innovoi tai kontribuoi, tehosta, ehosta tai pelasta ketään, saa työnsä moraalisesta oikeutuksesta kantaa syyllisyyttä ja luoda kompensaatiomalleja. Kuten että minun palkkani mahdollistaa sen, että puoliso käyttää puolet ajastaan palkattomaan vapaaehtoistyöhön Suomen luonnon monimuotoisuuden hyväksi. Kiipeää ja rengastaa, kävelee ja laskee, kirjoittaa lausuntoja, antaa neuvoja ja saa aikaan oikeita asioita. Arosuohaukasta tulee vuodenvaihteessa erittäin uhanalainen laji koska nyt siitä tiedetään tarpeeksi.

(^^ aika näppärästi tuossa otan kunniaa itselleni toisen tekemisistä)

Ihana viisas ihminen totesi kerran, että joka puolella on näkymättömäksi jääviä ihmisiä, jotka mahdollistavat toisten hyvät teot ja saavutukset – tukevat, inspiroivat, kannustavat, auttavat – vaikka näyttävät itse kaiken maailman navankaivelijoilta. Että meitä on moneksi niin kuin muitakin. Kaiken maailman dosentteja. Suurin osa meistä ei tuota työllään vahinkoa kenellekään tai millekään (tai onnistuu kompensoimaan tuottamansa vahingot), iso osa tuottaa merkittävää uutta tietoa ja osallistuu parantamaan kaiken maailman elinoloja, vähän kerrallaan. Vähän niin kuin melkein kaikki muutkin ammattilaiset omassa työssään.

Mutta se on tietysti erityistä, että kenekään meidän lapset eivät hahmota mitä me teemme työksemme. Pitkään uskottelin omilleni, että olen agentti.

 

 

Pellit kiinni hajareisinainen!

Lapset ovat niin harvoin sairaana, että aamu tuntuu kaikista todella eksoottiselta. Isompi lapsi herää ja valittaa, että on hankala olo. Pyydän häntä tarkentamaan, vaikka johonkin ruumiinosaan. Ei kuulemma voi, jotenkin on vaan hankala olo. “Onkohan tää semmonen olo kun on sairas?” hän miettii. Hetken päästä hän valittaa taas, vaikeroi suorastaan. Pienempi lapsi arvelee, että isompansa näyttelee, jotta saisi jotakin “Vaikka en mä vielä tiedä mitä se haluaa, mutta tuolla lailla se kyllä voi saada sen”. Minäkin kallistun miesflunssan puolelle. Komennan lapsen reippaasti vaan pesulle ja pukemaan. Taidan sanoa että “Valittamalla se ei ainakaan parane”.

Suihkusta alkaa kuulua oksennusääniä. Juoksemme pienemmän lapsen kanssa paikalle katsomaan miten isomman lapsen suusta suihkuaa sulanutta iltapalaa ja tuoretta aamupalajugurttia. Diagnoosi on miltei riemullinen: “Hei mahtavaa, sulla on kultaseni nyt oksennustauti. Tuolta se tuntuu!” Vatsalaukun tyhjennys helpottaa ja lapsi toteaa innoissaan, että ei varmaankaan voi mennä kouluun. Pienemmälle lapselle valkenee pikku hiljaa, että isompi saa jäädä kotiin ja pelata ja katsoa lastenohjelmia koko päivän. Seuraa intensiivinen EPIÄ-kohtaus. Pienempi lapsi ei ole koskaan elämässään ollut sairaana niin, että olisi joutunut olemaan poissa koulusta tai edes päiväkodista.

(Paitsi että heti muistan, että aika on kullannut vesirokkonäpyt, jotka molemmat lapset sairastivat sillä viikolla kun minä väittelin. Mutta se on ainut kerta. Niin, paitsi silloin eskarissa kun lapsi piti ottaa kokonaan kotiin kahdeksi viikoksi, ei sairauden takia vaan siksi ettei eskarissa pärjätty hänen kanssaan. No mutta siinä ovat varmasti kaikki kerrat; palaan asiaan jos muistan muuta. Niin ja toki se, vaikkei sekään liity sairasteluun, että olen jo kolme vuotta tehnyt työpäiväni kahdessa vuorossa: 9-13 ja 20-24, jotta olen kotona pienemmän lapsen saatavilla. Mutta ei ihan varmasti muuta!)

“Kultaseni olet oikeassa. On ihan epäreilua, että te ette sairasta ikinä. Kyllä. Se ON epiä. Ei teille eikä minulle ja isille, mutta kaikille maailman muille rasitetuille lapsiperheille. Ja toki meille on epiä, että muut sairastavat ja syövät yhteensä niin paljon antibiootteja, että bakteereista tulee superresistantteja ja sitten niiden muiden takia mekin kärsitään. Kauheita lapsia. Seuraavan kerran kun joku teidän luokalla on sairaana niin saatte huomauttaa, että voisi vähän ajatella muita.”

Ei auta. Pienemmän mielestä on kertakaikkisen epiä, että hänellä ei ole oksennustautia. Totean että tehtävänäni on tietysti auttaa lasta kokemaan yksi lapsuuden peruskokemuksista, nenästä suihkuava leipäjugurttimehukeitto-oksennus, ja havainnollistan tarttuvan taudin logiikkaa.

“No hyvä on. Mene tuon isomman lapsen luokse, työnnä oma sormi sen suuhun, pyörittele vähän ympäriinsä ja siirrä sormi sen jälkeen omaan suuhusi. Sitten odotetaan huomiseen ja saat oksentaa ja pelata”

Lapsi lähestyy sisaruksensa sänkyä. Minä en jää katsomaan toteuttaako hän itsetartutuksen. Puoliso katsoo minua järkyttyneenä. “Siis oikeastiko se sen tekee?” Hän muistuttaa ettei aio perua linturallia eikä tikkametsää viikonlopulta. Ja itsenäisyyspäivän perinteenähän on ollut tehdä sushia. Minä en ollut muistanut koko itsenäisyyspäivää. Toissapäivänä olin lämmittänyt saunaa kaksi tuntia ovi auki. Sitä edellisenä päivänä istuin keittiössä selkä leivinuunin loimussa lämmeten ja kirjoitin artikkelia. Pellit piti muistaa laittaa kiinni kun hiillos olisi sopiva. Puoliso tuli viiden tunnin päästä töistä, löysi minut samasta asennosta pöydän ääreltä ja totesi, että pellit olivat edelleen auki ja uuni jo kylmennyt. Minun artikkelikäsikirjoitukseni oli kumminkin edennyt, yritin. Sain vastaukseksi syväluotaavan analyysin itsestäni:

“Sä olet hajamielinen, muttet hajareisinen”

 

 

Neekerit harrastaa seksiä

Aamupalapöydässä selviää, että toisen luokan seitsemänvuotias Taneli oli haukkunut pienempää lastani neekeriksi ja sanonut, että “Minä en harrasta seksiä mutta sinä harrastat”. Pienempi lapseni ei ollut kertonut aikuiselle koska Taneli on kuitenkin aika kiva välkkäkaveri, eikä niitä kavereita ole liikaa. Isompi lapsi kertoo, että heidän koulussaan kai neekeriksi kutsutaan niitä kahta ruskeaa lasta koko ajan. “Ne vaan tekee sen niin ettei kukaan aikuinen kuule”.

Oikein kuin tilauksesta aamun ensimmäinen tapaaminen on syyslukukauden arviointikeskustelu lapsen koulussa. Sitä ennen luennoin kuitenkin muroja kauhoville omille alakoululaisilleni neekeri-sanasta. Onnistun mielestäni ihan näpsäkästi. Selitän ettei mikään sana itsessään ole paha tai loukkaava vaan se miten sitä käytetään ja mitä sillä tarkoitetaan eli mitä sillä tehdään. Selitän neekeri-sanan historiaa ja havainnollistan sitä mitä sanalla on tehty seisottamalla lapsia pöydän vieressä ja toteamalla, että olisin kaksisataa vuotta sitten voinut sanoa, että siinä seisoo yksi ihminen ja yksi neekeri. Molemmat näyttävät sopivan kauhistuneilta.

Minun kouluaikanani haukuttiin joka toista homoksi. Tietämättä mitä homo tarkoittaa. 1980-luvun puolivälissä eläköitymässä olevalta opettajalta ei ehkä voinut edellyttää homoseksuaalisuuden käsittelemistä. Mutta nyt ollaan vuodessa 2015 ja ihmisten ihonvärien kirjon ei pitäisi olla niin hirveän erikoista enää. Lapsen oma opettaja ottaa asian tosissaan ja toteaa, ettei ole Tanelilta ensimmäinen kerta. Toteamme yhdessä, että on hämmästyttävää, ettei koulussa ole yhteistä linjaa sille miten rasismista puhutaan. Koulussa ei edellytetä että siitä puhutaan lapsille. Toistan: koulussa (!) ei edellytetä, että suunnattoman ajankohtaisesta ja loputtoman mielenkiintoisesta aiheesta (!) puhutaan lapsille mitään.

Se ei kuulkaa ole niin vaarallista tai vaikeaa. Se on hemmetin mielenkiintoista ja äärettömän inhimillistä. Silmäparit vain kiiluvat kun mietitään sitä mitä orjuus oli tai miksi se, että Rosa Parks istui bussissa, oli niin iso juttu. Se on jännää!

Jatkan yliopistolle luennoimaan lasten eläinsuhteiden tutkimuksesta, otsikolla Paskalokki ja muita lasten eläinsuhteita. Luento on kuulemma sarjan mielenkiintoisin. Heti perään tosin todetaan, että muut luennot ovat olleet tosi tylsiä. Ehkä saavutin jotain, ehkä en. Aloitan luentoni Stuart Aitkenin tyyliin aineistosta affektiivisesti kootulla tapauksella (ethnopoetics):

Mun iskä sanoo niitä paskalinnuiksi
Se assuu jossain asuntoautossa eikä pääse meijän luokse
usein
enää. Ei mulla oo ikävä
Ne pitäis kaikki tappaa
Kukaan ei seuraa mua
Kuulekko?
Paskalintu. Paska.

Paskalokkilapsi yrittää kysyä minulta miksi hänen isänsä lähti pois.

Tanelin isä sanoo, että neekerit harrastaa seksiä. Kuuleeko Tanelia kukaan kun hän välkkäkaveriaan haukkumalla kysyy onko hänen isänsä oikeassa? Kysyy mitä seksi edes tarkoittaa tai miksi ruskeita sanotaan neekereiksi? Ei. Asiasta ei voi puhua. Taneli ei saa minkäänlaista vastausta. Ei Tanelia tarvitse puhutella, hänelle täytyy kertoa mitä kaikki se tarkoittaa.

Rakennan Paskalokkiluennosta tietysti sankaritarinan itselleni. Esitän aukottomasti etenevän argumentaatioketjun, joka päättyy siihen että “Kukaan muu ei ole vielä älynnyt tutkia tätä juuri näin, vaikka se on itsestäänselvästi se näkökulma, joka ratkaisee kaiken”. Poistun omahyväisenä paikalta. Sen yhden kommentin saattelemana, että luentoni ei ollut yhtä tylsä kuin muiden.

Illalla huomaan, että muistitikku jolta esitin luennon diat, on unohtunut luentosalin koneeseen. Mobilisoin koko sosiaalisen verkostoni keksimään millä keinolla saisin tikun takaisin. Virastomestarien kellokortit ovat piipanneet ajat sitten eikä kukaan kollega ole enää töissä. Soitan puolisolleni, joka tietysti aloittaa saarnan siitä miten järjetöntä on säilyttää tikulla tiedostoja, joita ei ole missään muualla. Keskeytän hänet enkä tunnusta, että tikulla on puolen vuoden varmuuskopioimattomat työt. Valehtelen, että pari viikkoa sitten kopioin pilveen ja koneelle. Hän lupaa yrittää keksiä jotain.

Hänellä on sankariolo jo valmiiksi. Lasken sen varaan. Aiemmin päivällä hän on löytänyt metsästä puoliksi lumen peitosta puun hakkeita. Juuri sen näköisiä, että ne saattaisivat olla valkoselkätikan tuoreen pesäkolon kaiverruksesta sinkoilleita. Hetken päästä hän löytää pesän, pienen piilotetun kolon kallellaan olevasta vanhasta koivusta. Hän toteaa, että aurinko laskee puolen tunnin päästä ja tikan täytyy palata kololleen. Se olisi ensimmäinen havainto valkoselkätikasta siinä metsässä. Neljänkymmenenviiden minuutin päästä hänen takapuolensa on jäätynyt sammalmättääseen kiinni. Neljänkymmenenkahdeksan minuutin päästä koloon lentää valkoselkätikka.

“Mä lähdin sieltä kokouksesta ja menin yliopistolle. Mulla oli vähän samanlainen olo kuin siellä tikkametsässä. Virastomestareiden koppi oli pimeä ja kiinni, mutta päättelin että pakkohan siellä on jossain olla joku jolla on avaimet. Ei se koko pulju voi olla auki ilman että olis. Niin jäin sitten käveleskelemään ja seurailin vähän. Kohta yhdestä luentosalista tuli pari tyyppiä, joilla oli avainniput. Seurasin niitä ja kuuntelin mitä ne puhuu. Sitten ne meni virastomestarien kopille ja änkesin jalan siihen oven väliin ja kysyin, että joutaisko ne avaamaan yhden luentosalin. Mä oon aika hyvä, enkö.”

Huippuluennoitsija ja huippujäljittäjä, nuo oman elämänsä sankarit, ansaitsevat toisensa.