Odotin koko jouluviikon, että ohimoon puhkeaa reikä ja siitä alkaa suihkuta verta ympäriinsä. Selvisin aaton ja joulupäivän särkylääkkeillä, mutta tapanina ei enää 6 x 500mg parasetamolia riittänyt mihinkään. Päivystykseen ei ollut asiaa koska puhe kulki, näkökyky oli ennallaan ja leuka painui rintaan. Puoliso jaksoi vielä tapaninpäivän huolehtia, lenkittää koirat ja pitää lapset kaukana. Mutta sunnuntaina kun senkin päivän tikkametsäsuunnitelma romuttui, seuraavan viikon mökkisuunnitelmat näyttivät epävarmoilta ja pahimmassa tapauksessa lesken yksinhuoltajuus häämötti astui puoliso taas ohi trapetsin ja ahdistui siitä kuinka hänen elämänsä on surkeaa.
Olen jo kaksi vuotta sitten oppinut olemaan pahoittamatta mieltäni siitä, että puoliso ahdistuu jos joutuu viettämään aikaa kotona, perheensä kanssa. Unohtanut toiveeni perhekeskeisestä puuhaisistä ja hyväksynyt, että minä, lapset ja koirat ja talo emme ole hänen elämässään ilon ja jaksamisen aiheita. Luulisi, että jos ihminen sen oppii hyväksymään ja vielä sen jälkeen tavoittamaan toisessa kaunista ja hyvää niin olisi täyttänyt jonkun oppimisvelvollisuutensa jo. Mutta ei.
Minä kannattelin särkevää päätä käsilläni ja pelasin lautapelejä lasten kanssa. Puoliso ei puhunut kenellekään mitään. Istui vain ja ahdistui entisestään. Enkä saatana saanut edes kuolla rauhassa. Ilman että siitäkin oli syyllinen olo. Peruin seuraavien päivien ratsastustunnit. Varasin aamuksi ajan työterveyslääkärille. Nukuin yön istualtaan, ainoassa asennossa, jossa päätä ei särkenyt.
Puoliso pakkasi autoon tikkametsäkamppeet ihan siltä varalta, että lääkärikäynti olisi nopea. Hän halusi ehtiä matkaan ennen aamunkoittoa. No olihan se nopea. Nuori lääkäri näppäili oireet tietokoneelle ja ihmekone kertoi hänelle, että kärsin lihaspinteestä niskassa. Viidessä minuutissa oli kourassa resepti lihasrelaksantteihin ja särkylääkkeisiin ja käsky liikuttaa päätä ja liikkua muutenkin. Totesin puolisolle pettyneenä, etten kuole sittenkään. Että ihan turhaan olin vaivannut häntä edelliset päivät. Olisi pitänyt vain purra hammasta ja liikkua.
Emme käyneet apteekissa, että hän ehtisi tikkametsään ennen aurinkoa. Kotona purin hammasta, peruin ratsastustuntien perumiset, etsin kaikki käsilaukkujen pohjat särkylääkkeitä ja pyörittelin päätäni minkä pystyin. Vieläkin tuntui siltä, että olisin mieluummin ottanut aivoverenvuotodiagnoosin. Keneltä jämähtää niskasta lihas?
Löysin kolme särkylääkkeenpuolikasta ja yhden pussillisen Finnrexiniä. Pääsin niiden avulla kauppaan. Päänpyörityksen ansiosta näytin hyvin tunnolliselta pyöräilijältä, joka tarkistaa paitsi risteyksissä myös tasasin väliajoin suoralla pyörätiellä, ettei varmasti oikealta eikä vasemmalta ole tulossa ketään tai mitään eteen. Tai ylhäältä tai alhaalta. Tai yläviistosta: ei sovi unohtaa, että myös yläviistosta voi pyörän eteen päätyä jotain.
Citymarketissa ollaan jo totuttu siihen, että kaatuilen ympäriinsä kyynärsauvojen kanssa, kiinnyn pahvisiin mainosmiehiin tai teen etätöitä heidän parkkipaikallaan. Niinpä tämänkertainen versio: jatkuvasti olkiensa yli pälyilevä, irvistelevä ja alennusamarylliksia hamstraava lähiöäiti ei varmaankaan ihmetyttänyt heitä yhtään.