Month: January 2016

Tervamunat haisee

Sellainen tutkijatyylinen ihminen, joka tavallisesti istuu hiljaa hiljaisuudessa koko työpäivänsä ja lukee ja kirjoittaa. Liikkuu joka toinen tunti viisi senttimetriä vasemmalle, palaa joka toinen tunti saman verran oikealle ja hengittää koko ajan niin rauhassa, että syke on alle kuudenkymmenen. Niin sellainen ihminen saattaa järkyttyä syvästi jos yhtäkkiä on kovin vilkas päivä. Vaikka sellainen, että on töissä neljä tapaamista peräjälkeen ja lomittain. Erilaiset ostokset kotimatkalla, eri kaupoista kuin yleensä, ja kotonakin miehitys sinkoilee ennalta suunnittelemattomiin paikkoihin ja kuin tyhjästä ilmestyy neljä litraa ruistaikinaa.

Sellainen ihminen voi sellaisena päivänä yhtäkkiä päätyä tekemään jotakin epäviisasta. Huomaamatta sitä itse. Sen sijaan taputellen itseään koko ajan olalle ja ajatellen tyytyväisenä olevansa hienosti paljon aikaan saava ihminen.

Työpäivä alkoi japanilaisen jatko-opiskelijan tapaamisella. ”Puhutko sinä koskaan puiden kanssa?” hän aloitti keskustelun. Jatkoimme kaksi tuntia kunnes hänen väitöskirjansa teoreettinen pohja oli jälleen kerran hahmotettu uusiksi. Joimme vihreää teetä ja sain purkillisen japanista tuotuja makeita azuki-papuja. Juoksin työhuoneelleni tapaamaan lukion opinto-ohjaajaa, joka halusi selvyyttä jatko-opintojensa rakenteeseen. Selvitin hänelle miten eroavat ja yhtenevät ’tutkijakoulu’, ’tohtorikoulutustoimikunta’, ’tutkimustoimikunta’, ’tohtoriohjelma’, ’tiedekunta’, ’tohtorin tutkinto’, ’seurantaryhmä’, ’ohjausryhmä’, ’tutkijakoulun koordinaattori’, ’tohtorikoulutuksen koordinaattori’, ’menetelmäopinnot’ ja ’sisältöopinnot’ ja mikä pakollinen kurssi on ’tutkimussuunnitelmaseminaari’, joka ei ole seminaari laisinkaan, kurssista puhumattakaan. Opastin hänet myös lomakepankkiin ja ymmärsin, että meidän yliopistomme tohtorikoulutusjärjestelmä on Kafkan postuumi käytännön pila. En kertonut sitä opinto-ohjaajajatko-opiskelijalle.

Opintosuunnitelmailtapäivään ehdin puolivälissä. Nyökyttelin ja kirjoitin muistiin asioita, kunnes pahoitellen poistuin välitapaamiseen. Lupasin palata kahdenkymmenen minuutin päästä. Nappasin välitapaamiseen evääksi croissantin, näppärästi, aika kosmopoliitisti kiidin käytävää croissantin kanssa. Mutta juotavaa en ollut ymmärtänyt ottaa. Istuin välitapaamisessa murustuva kuiva croissant vasemmassa kädessäni ja sitä oli pakko syödä, etten olisi näyttänyt ihmiseltä, jonka kädestä vain sattuu kasvamaan voisarvi. Tässä kohtaa rauhallisen, kootun tutkijan ilmiasu alkoi pettää. Musta villatakki täynnä voitaikinamurua yllytin Georg-Henrik Von Wright -kulmakarvaista miestä vaihtamaan suunnitellun kokoussarjan kahvitarjoilun viinitarjoiluksi. Ja taisin ehdottaa, että voisiko akateemisten esitelmien sijaan kutsua ihmisiä pelaamaan keskenään shakkia. Että minä en osaa shakkia.

Sitten piti rientää takaisin OPS-suunnitteluun, päästä kärryille puoli tuntia jatkuneesta keskustelusta ja yrittää viimeinkin syödä kunnialla croissant loppuun. Edelleenkin ilman juotavaa. Kotimatkalla Volvo kertoi, että diesel riittää vielä viisikymmentä kilometriä. Tein logistisen supersuunnitelman, jonka avulla sain haettua viiden kilometrin säteeltä ruokaostokset, tärpättiä, tervaa ja apteekista parafiiniöljyä. Totesin olevani hukassa jos kauppa ei näytä täsmälleen samalta kuin lähicitymarket. Inkiväärihernekeiton ainesten (pakasteherneitä, kuohukermaa, tuoretta inkivääriä, sipulia) löytymisessä kesti puoli tuntia. Kaupassa lensi myös varpunen. Sisällä. Ja Tokmannin asiakkaat eivät näyttäneet Citymarketin asiakkailta. En ymmärrä miksi, koska pinaatti ja Philadelphia-juusto olivat kalliimpia Tokmannilla kuin Citymarketissa. Kyseessä ei voinut olla vanha kunnon sosioekonominen ero.

Pääsin viimein kotiin. Nyt jo hyvällä sykkeellä ja melkoisella määrällä suorittajavoittaja-adrenaliinia. Tein tuorehernekeiton. Lisäsin tekeytymässä olevaan ruistaikinaan jauhoja. Kirjoitin muistilappuun ”paista leivät illalla”. Otettiin puolison kanssa kanalassa kalkkipunkkijalat yksi kerrallaan parafiiniöljykäsittelyyn. Se meni jo hienosti. Tuli eläintenhoitajaolo. Kuinka monta asiantuntijaoloa voi ihmiselle tulla yhden päivän aikana? Rauhallisen tutkijaihmisen kapasiteetti oli leikannut kiinni jo aikaa sitten ilman, että hän itse ymmärsi hiljentää vauhtia.

Isompi lapsi lähti yllättäen perhekaverikylään, puoliso jalkapalloon ja pienempi lapsi halusi katsoa elokuvan Antarktiksen pingviineistä. Minä päätin tervata kanalan orret ja muut nukkumapaikat. Niiden kalkkipunkkien tappamiseksi. Holvasin puoli litraa tervaa orsille ja pesien reunoihin ja kaikkiin raakalautoihin koska olihan se hienon näköistä. Missään vaiheessa en rekisteröinyt hajuelimeni kautta aivoihin yrittäviä varoitussignaaleja:

”Moi, nenä tässä. Haisee hei aika voimakkaalta”
”Moi, minä taas. Kuule. Tää on aika tykki haju. Ootko ihan varma?”
”Haloo, täällä nenä! Kuuleeko kukaan? Ihan hirveät höyryt, nyt se terva pois!”

Kun purkki oli nuoltu tyhjäksi astuin taaksepäin pari askelta ja huomasin, että kaikki kanat kyhjöttävät yhdessä nurkassa. Ja pääkin tuntui hassulta. Ilma oli yhtä tervahöyryä. Ilta oli jo pitkällä ja ilma jäähtymässä hyvästi pakkaselle. Otin kanat kainaloon yksi kerrallaan ja vein kylpyhuoneeseen. Viimeisenä pulun ja kukon. Laitoin vettä ja siemeniä, pahoittelin yhtäkkistä evakkoa ja sammutin valot.

Selitin kotiutuneille ja kotona oleville ihmisille, että kylpyhuoneeseen ei nyt kannattanut rynnätä. Sieltä kuului hermostunutta kaakatusta. Istahdin alas ja huomasin muistilapun, joka käski paistaa leivät. Toki ensin pitäisi lämmittää leivinuuni. Totesin tehneeni taikinaa kaksinkertaisen määrän normaaliin verrattuna. Olin kolme päivää sitten ollut sitä mieltä, että rauhallisen tutkijan työpäivän jälkeen jaksaa kyllä leipoa yhdeksän ruisreikäleipää ja paistaa ne leivinuunissa kaksi kerrallaan.

Lapset menivät nukkumaan ilman iltasatuja. ”Sori, sori. Mulla on nyt tämmönen tilanne kun tässä on tää taikina. Ja kanat kylppärissä. Ja. Niin ihanaa jos meette nyt vaan ite nukkumaan.”

Puoliso huomautti, että terva on nykytutkimuksissa todettu yhtä karsinogeeniseksi kuin vaikka bensa. Että eivät todellakaan mitään luomuhöyryjä ole vaikka voisi niin luulla. Kello yhdeltätoista palasin kanalaan tärpätin ja rätin kanssa. Ja kännykän. Stig lauloi Spotifysta kuinka tämä elo on kivinen perunamaa ja minä yritin hinkata tärpätillä enimpiä tervoja pois. Raakalauta imaisee kuitenkin aika hyvin tervan itseensä. Seisoin kylmenneessä kanalassa Stigin ja tärpättirätin kanssa ja mietin miten tähän oli tultu. Että missä kohtaa oli rauhallisen tutkijan harkintakyky karannut Teneriffalle? Ryysti siellä feikkiä Pina Coladaa (mainoksesta puuttuisi n-kirjaimen päältä se aaltoviiva, joka tarkoittaisi nj-äännettä) ja vihelteli bikininaisten perään vulgaaristi.

Pääsin nukkumaan puoliltaöin. Sen jälkeen kun olin yrittänyt rentoutua hetken katsomalla satunnaista elokuvaa keskeltä. Tuli kohtaus, jossa päähenkilö meni oopperaan. Kylpyhuoneessa majoittuvan kukon korviin oopperalaulu kuulosti ilmeisesti toisen kukon kiekumiselta ja vastaus kaikui välittömästi. Kilpakiekumista kesti viisi minuuttia ennen kuin kukko uskoi selättäneensä kilpailijan ja palasi yöpuulle.

Siirryin nukkumaan kulkematta hätämajoitusyksiköksi muuttuneen suihkun kautta ja siten oikein aromaattisesti ihmistervapastillilta tuoksuen. Heräsin aamulla 05.57 Taunon kiekumiseen.

Advertisements

Polta se kukko

Tauno-kukolla on kalkkijalka. Eli jalkasuomujen alle on pesiytynyt kalkkipunkki, joka syö ihoa ja kudoksia ja jättää jälkeensä kovaksi kalkkiutuvaa ulostetta niin että Taunon jalkasuomut nousevat ylöspäin, jalat paksuuntuvat ja kovettuvat ja lopulta kipeytyvät ja tulehtuvat. Ellen minä ehdi väliin.

Kanoille ei ole oikein olemassa kunnollista ulkoloislääkettä, kalkkipunkkiin tehoavaa ainakaan. Ilmeisesti siksi, koska kana on sen verran halpa ja mitätön tuotantoeläin, että sen hoitaminen ei kannata. Ennemmin kannattaa kuopata lintu ja laittaa uusi tilalle. Muutenkinhan kanan elämä tuotantoeläimenä rajoittuu korkeintaan kahteen vuoteen, vaikka sen luonnollinen elinikä voisi olla toistakymmentä, maatiaiskanoilla lähes kaksikymmentä vuotta. Mutta ei kannata. Mitätön eläin.

Koska tuotantokanoja ei kannata oikein yksittäin hoitaa, ei siis ole kanoille kehitettyjä tai kanoilla testattuja lääkkeitäkään. Jos eläinlääkäri on valistunut, hän määrää jotakin isomman tuotantoeläimen loishäätölääkettä kanan painon mukaan sopivasti laimennettuna. Mutta sellaiset lääkärit ovat harvassa. Koska ihmiset, jotka pitävät yksittäisiä kanoja niiden itsensä takia, eivätkä kolmeatuhatta munimakonetta, ovat harvassa.

Taunoa ei kuopata helpolla, koska uutta Taunoa ei olekaan. On joku toinen kukko. Vaikka Keijo. Mutta ei Taunoa.

Niinpä on turvauduttava perimätietoon vanhoilta suomalaisilta maatiaiskanan pitäjiltä, joka kertoo, että kanan (tai kukon) jalka on upotettava bensiiniin, polttoöljyyn tai tärpättiin, jonka jälkeen se on siveltävä parafiiniöljyllä ja/tai vaseliinilla. Orret on käsiteltävä samalla seoksella. Kolmena peräkkäisenä päivänä. Kaikilta linnuilta.

Teen seoksen tärpättiä (2/3) ja rypsiöljyä (1/3) ja upotan siihen oman etusormeni minuutiksi. Haluan tehdä ihmistestin ennen kuin käsittelen Taunon koivet. Sormien kynsivallien pakkashaavaumia kirvelee vähän, mutta ei pahasti. Upotuksen jälkeen sivelen sormeen parafiiniöljyä ja päälle vielä Helosania. Ihmistesti osoittautuu hyväksi ja alkaa kolmipäiväinen operaatio kalkkipunkki. Sen aikana kaikki avotulen käyttö kanalan lähellä on ehdottomasti kiellettyä.

Päätän saman tien laittaa myös ruisleipätaikinan tekeytymään. Siinäkin menee kolme päivää. Sama hyödyntää tämä rytmi samoilla muistipaikoilla. Kalkkipunkin häädön kunniaksi voi perjantaina syödä tuoretta leivinuunissa paistettua ruisleipää. Ja viedä sitä Taunolle ja rouville myös hyvitykseksi kolmipäiväisestä jalkojen tärpätissä uittamisesta.

 

 

 

Krinoliininainen Optima-ympäristössä

If X, then Y
Jossa X = I+V&A+O+FNI, ja Y = ZZZ+TOD

Tilanteessa, jossa ihminen on vuorokauden sisällä katsonut kaksi perustunteiden kirkonkellonnyörejä häpeilemättä kiskovaa elokuvaa, ohjannut Optima-etäympäristössä seitsemäätoista opiskelijaa ja kuntouttanut osittain halvaantunutta reittään, joka jälleen kerran oireilee, saattaa käydä niin että uni ja todellisuus sekoittuvat.

Istun Optima-ympäristössä, jossa koulutetaan tulevia valtionpäämiehiä ja -naisia. Olen pukeutunut 1800-luvun viktoriaaniseen krinoliinihameeseen ja minun tulee valita Optima-ympäristöstä tuleva puolisoni. Koetan kirjoittaa viestejä ihailemalleni sulhasehdokkaalle (se ihana mies yliopistolta), mutta postitan ne aina väärään keskustelualustaan ja hän ei löydä niitä koskaan. Pelkään, että hän ei läpäise kurssia ellei hän saa viestejäni. Ympäristössä ei ole mahdollista keskustella sujuvasti kasvokkain tai edes virtuaalisesti reaaliajassa, mutta katseemme kohtaavat ja pääni sisällä muotoutuu vaaleanpunaista keilapalloa muistuttava ydinmuisto. Saan siitä kopion sähköpostiini, mutta väärällä otsikolla.

Muistopallo on karata käsistäni jatkuvasti sillä Optima-ympäristö pitää päivittää tasaisin väliajoin ja putoan takaisin alkuvalikkoon joka kerta. Piilotan rakkauskeilapallon hameeni alle ommeltuun taskuun, oikean reiteni kohdalle. Koska reidessäni ei ole tuntoa, unohdan pallon olemassaolon pian ja lähden jäälle kävelylle sulhasehdokkaani kanssa. Meitä seurataan. Kaikki haluavat tietää toimiiko Optima-alusta ja mitä tuleva kuningatar jäällä tekee. Juuri kun hän löytää viestini oikeasta keskusteluketjusta, putoaa hameeni alta jäälle jotakin. Se ei pyöri niin kuin ydinmuistopallo vaan makaa katseiden valokiilassa kuin housunlahkeeseen jääneet alushousut, joita tunnoton reisi ei ole rekisteröinyt ja jotka ovat kulkeneet mukana puoli päivää. Myttyrällä. Ydinmuistoja vyöryy jäätä pitkin kymmenittäin, mikään niistä ei ole vaaleanpunainen, ja kaikki osuvat jalkoihini kaataen krinoliininaisen jäälle. Optima-ympäristö kaatuu, sulhasehdokkaineen.

Uni perustuu kaikilta osin tositapahtumille. Valitettavasti. Tapahtumien yhteenkietoutuminen ja ilmiasu ovat fiktiota. Sentään.

Leffat: Inside Out ja Viktoria & Albert
Anatomiset faktat: Oikean jalan femoraalihermon tuntohaaran halvaus (Note to self: tarkista aina oikea lahje, sinne on voinut jäädä sukka tai vaikka sohvatuoli)
Virtuaaliset faktat: Optima-ympäristö ei sovi joustavaan verkkoseminaariin

 

 

 

 

Lihanakkisensorilapsi

 

Minä luen Helena Pedersenin loistavaa tutkimusta siitä miten eläinlääkärikoulutuksessa opetetaan tunteisiin vetoavilla didaktisilla keinoilla eläinten tehokasta ja hyvää hoitoa, ei eläimen hyvinvoinnin vuoksi sinänsä vaan humaanina (!) tapana käyttää hyödyksi ja lopulta tappaa toisia eläviä olentoja. Alleviivaan ja kirjoitan marginaaliin uuden pedagogisen ilmauksen – ”a life-affirming death-producing pedagogy” – jota voi käyttää vain harkiten. Ei kannata liikaa järkyttää konservatiivista pohjoissuomalaista kasvatustieteellistä instituutiota.

Pedersen käyttää esimerkkinä Kazuo Ishiguron tulevaisuuteen sijoittuvaa romaania Never Let Me Go (en muista suomenkielistä nimeä), jossa jokaiselle ihmiselle kloonataan kaksoisolento, joka toimii varaosapankkina varsinaiselle ihmiselle. Näitä elinten ja muiden kehonosien varaosapankkeja ei mielletä ihmisiksi, muttei aivan eläimiksikään. Niitä kasvatetaan laitoksissa ja ne elävät rajoitettua elämää siihen saakka kunnes kloonin ihmislähde sairastuu ja tarvitsee varaosan. Yleensä varaosapankkiklooni kestää kolme luovutusta, jonka jälkeen se kuolee tarpeettomana, tehtävänsä hoitaneena. Jotkut kestävät neljä. Yhteiskunnassa on ihmisiä ja tahoja, jotka yrittävät osoittaa, että klooneillakin on sielu, että nekin ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Ja että koko ajatus siitä, että kasvatetaan eläviä olentoja pelkästään toisten varaosiksi, käytettäviksi, on moraaliton. Mutta kukaan ei oikein halua, uskalla, kuunnella. Se ei saa olla totta. Niin paljon on rakennettu sen varaan, että se ei ole totta.

Luen liian kauan josta syystä lapset saavat pakasteruokaa: lohkoperunoita ja soijanakkeja. Heitän annokset lautasille, ruutaan ketsuppia päälle ja ryhdymme syömään. Isompi lapsi on tapansa mukaan nirso ja epäluuloinen:

”Nää näyttää kummalta äiti. Yyyh.”
”No eikä näytä. Syö nyt.”

”No kato nyt. Onko nää soijanakkeja?”
”On, on! Älä viitsi.”

”Ähhh-hhhyyii, nää maistuu pahalta”
”No voi hyvänen aika”

”Onko nää varmasti soijanakkeja?”
”O…n… Eiku. Lopettakaapa syöminen. Nää taitaa olla naakalle tarkoitettuja lihanakkeja. Isi oli jättänyt ne soijanakkien viereen pakasteeseen!”

Sinapin maku hälvenee ja porsaan jälkimaku nousee kitalakeen. Kaadan itselleni hervottoman lasillisen punaviiniä ja koetan peittää maun, joka lapsena oli herkkua ja kasvissyöjyyden ensimmäiset pari vuotta vielä houkutteli, mutta joka nyt saa oikeasti aikaan oksennusrefleksin.

Lihanakit tunnistanut isompi lapsi on tästä perheestä ainut, joka ei ole ikinä eläissään syönyt lihaa. Paitsi kerran Ranskassa, jossa Boulangerien myyjä vakuutti, ettei pasteijassa ole lihaa. Siinä oli kanaa. Senkin lapsi tunnisti.

”Sinä toimit juuri niin kuin ihmisyksilön kuuluu evolutiivisesti ajateltuna toimiakin – epäluuloisesti uutta makua kohtaan – olet täydellinen.”

Kanankakkajalat mesiangervokylvyssä

Minä tilasin itselleni vahingossa feministiset kehonkuvaa muokkaavat farkut. Tarkoituksena oli tilata ihan tavalliset hiljaiset kantaa ottamattomat korkeavyötäröiset housut. Mallin nimi oli ”Shape Enhancer”. Ensimmäinen kokeilukerta osoitti, että olin selvästikin ymmärtänyt nimen väärin. Farkut eivät litistäneet vatsaa eikä niiden korkea vyötärö poistanut jenkkakahvoja: ne korostivat niitä! Siis todellakin kohensivat muotoja nimensä mukaisesti. Juuri niitä muotoja mitä minulla on. Toivat esille pyöreän vatsan, leveät reidet ja mukavat kylkirasvat. Huusivat: ”Iloitse kehostasi nainen, sitä täytyy korostaa!” Minusta hiljaisuus on myös hyve. Varsinkin farkuilla.

Toinen viimeaikaisista vahingoista oli sentään positiivinen. Keräsin kesällä kanoja varten kerppuja mesiangervosta ja puna-apilasta. Kuivat kerput odottivat kanalassa kylmää keskitalvea ja tänään poimin niistä kaksi liotettavaksi ennen kanoille syöttöä. Tunniksi lämpimään veteen unohtuneet kerput kelpasivat vain Astalle. Muut nyrpistivät nokkiaan. Mutta sankoon jäänyt vesi tuoksui taivaalliselta! Kylpyhuoneessa tuoksui mesiangervo ja päätin käyttää vedet illalla saunan löylyvesinä. Mesiangervolöylyt.

Mutta sitten kävin taas kanalassa. Pakkaspäivinä huolettaa koko ajan, että lämpöpatteri lakkaa toimimasta ja kanalasta löytyy viisi pakastekanaa ja kukko. Patteri toimi hienosti, mutta Pipsa oli taas vaisuna. Poimin sen syliini ja toin sisälle nukkumaan sylissäni. Se oli kuitenkin kanalassa astunut löysään kanankakkaan ja sen jalat olivat ruskeassa haisevassa tahmassa. Kaadoin lämpimän mesiangervoveden ammeeseen ja nostin Pipsan aromaattiseen jalkakylpyyn.

Kolmas vahinko on osoittautunut suorastaan eheyttäväksi. Poistin vahingossa netistä viisi vuotta vanhan kuvan. Päätin etsiä kuvatiedoston ja ladata kuvan takaisin. Kuulostaa ihan kakunpalalta. Löysin viisi erilaista ulkoista kovalevyä ja viisi muistitikkua. Löysin neljään kovalevyyn sopivat piuhat ja vietin lauantain varmuuskopioiden tiedostojeni varmuuskopioita vuosilta 1998-2015. Uuteen teran kovalevyyn mahtui kaikki, vaikka tiedostoissa oli videoita valtavasti. Sunnuntai katsottiin vanhoja kotivideoita.

Parivuotias lapsi istuu lattialla ja rakentaa palikoista tornia. Keskittyneesti. Hiljaa. Kameran takaa kysytään ”Mitä sinä rakennat?” Lapsi katsoo kameraan vakavana ja vastaa huolellisesti artikuloiden ”Uspenskin katedraalia”.

Puolitoistavuotias lapsi lukee sängyllä Aku Ankkaa väärin päin. Isompi lapsi yrittää ottaa lehteä. Pienempi toteaa tarmokkaasti ”No-no-no. No! No! No!”

Parivuotias alaston pikkulapsi istuu sängyllä ja tutkii isänsä selkää suurennuslasilla. ”Täältä löytyy sääriluita. Nämä täytyy leikata pois nämä sääriluut. Ei haittaa isi, minä annan sulle särkylääkettä”. Lapsi hioo ensin selästä löytyviä sääriluita ovistopparilla, jonka jälkeen hän leikkaa ne pois pinseteillä. Mutta niitä löytyy aina lisää.

Minä ja puoliso rakastumme lapsiimme uudestaan. Katsomme videoita, kymmenittäin, sadoittain pieniä pätkiä ja ihmettelemme miten meillä on niin hienoja lapsia. Onnellisia, hauskoja, vitsikkäitä, nokkelia, älykkäitä, kauniita, eläväisiä. Ja sanomme sen ääneen. Niin monesti, että lapset jo kieltävät kehumasta koko ajan. Mutta ei sitä voi lopettaa. Rutistan kumpaakin lasta illalla erityisen pitkään.

”Äiti meillä on ollu hauskaa yhdessä, eikö olekin!”

Minä muistin, että meillä on aina riidelty ja taisteltu. Että muiden lapset ovat ihania ja valloittavia ja kauniita.

 

 

 

 

 

 

Näin koulutat adoptiolasta

 

Kävin luennolla jolla käsiteltiin hevosen luontaista käyttäytymistä ja kouluttamista. Tai muistelen, että se oli sellainen. Se pidettiin tallituvassa, jonka lattia oli turvemurussa ja teekupit eri paria. Osallistujilla oli toppaliivit ja/tai ratsastushousut. Mutta saattoi se olla myös Kuinka toimit aamulla adoptiolapsen kanssa -luento. Melkein kaikki olivat äiti-ikäisiä naisia ja opettaja yritti olla kannustava, vaikka tiesi että opettaa noviiseille aivan helvetin vaikeaa hommaa. Toinen sohva oli se punainen kangassohva, joka löytyy sekä Pelastakaa Lasten toimistolta että lastenpsykiatrian neuvotteluhuoneesta. Ja luentoa kuunneltiin vakavina. Niin että nyt en olekaan enää varma käsittelikö se luento hevosia vai adoptiolapsia.

Kuvitelkaa sellainen ympyrä, joka koostuu ytimestä ja sitä ympäröivästä kahdesta kehästä. Katsotte sitä luennoitsijan datatykistä kankaalle heijastettuna. Luennoitsija voi olla joko eläintenkouluttaja tai lastenpsykiatri, aikalailla se ja sama. Kuvion ydin on vihreä, sitä ympäröivä kehä on keltainen ja uloin kehä on punainen. Vihreässä ytimessä lapsi/hevonen on rento ja vastaanottavainen, ei hätiköi vaan kykenee kuuntelemaan ja toimimaan toivotulla ja hänelle itselleen edullisella tavalla. Keltainen kehä koostuu varoitusmerkeistä: rentous on muuttumassa kireydeksi, hevonen puree kuolainta ja lapsi vetää peiton päänsä yli ja huutaa ”Häivy paskapää”. Keltaiselle alueelle kuuluu siis myös lapsen/hevosen ylireagoiminen.

Kielellä leikkiminen, luimistelu ja uhkailu ovat keltaisen alueen hälytysmerkkejä. ”Nännännännän [kielellä päristelyä]. Turpa kiinni tai en lähe kouluun ollenkaan. En varmasti nouse!” Lapsen/hevosen stressitaso on nousemassa ja täytyy saada mahdollisimman pian laskuun vielä kun lapsi/hevonen on edes hieman kuulolla. Tässä kohti täytyy vanhemman/ratsastajan lakata toistamasta tai voimistamasta vaatimuksia tai vastustelu lisääntyy ja lapsi/hevonen on vaarassa karata punaiselle pakokäyttäytymisen alueelle. Lastenpsykiatriassa punainen alue tunnetaan ”pakene tai taistele” -alueena. Joillakin lapsilla/hevosilla on varhaisessa nuoruudessaan kokemuksia, jotka herkistävät punaisen alueen käyttäytymisen laukeamista. Tällaisilla lapsilla/hevosilla stressitaso on normaalia korkeammalla, stressinsietokyvyn ollessa keskimääräistä heikompi ja itsesäätelykyvyt puutteelliset.

Vanhempi/ratsastaja kuitenkin kuulee keltaisella alueella takaraivossaan kaikki ihastuttavat kasvatusauktoriteetit, jotka toistavat että lapselle/hevoselle täytyy asettaa rajat. Että huonoa käytöstä ei tule hyväksyä ja siitä ei tule palkita – ei edes siten että poistuisi itse paikalta. Niinpä vanhempi/ratsastaja kaivaa kantapäänsä maahan/kylkiin ja tiukentaa otettaan.

Punaisella alueella lapsi/hevonen ei enää kuuntele eikä kykene täysin arvioimaan tekojaan. Se on keskittynyt taistelemaan tai pakenemaan, hinnalla millä hyvänsä. Tilanne, joka saattoi alkaa pienestä erimielisyydestä, saadaan vanhemman/ratsastajan väärällä toiminnalla eskaloitumaan sellaiseksi, jossa lapsi/hevonen puolustautuu aggressiivisesti, heittäytyy maahan, potkii, pukittelee ja säntää pakoon. Punaisella alueella lapsi/hevonen ei käytä enää harkintakykyään eikä ajattele järkevästi. Mutta auta armias, juuri silloin vanhempi/ratsastaja alkaa toimia siten että se edellyttäisi lapsi/hevosen kuulolla olemista:

”Kuuntele!”
”Nyt lopetat. KUUNTELE!”
”Mieti nyt vähän!”
”Sinä pahennat tätä nyt ihan itse. Ei tuo auta mitään!”
”Rauhoitu”

Vanhempi/ratsastaja ylläpitää punaisen alueen pakokäyttäytymistä koska ei ymmärrä tilanteen edenneen taisteluksi, joka vaatisi perääntymistä ja oman taistelulinjan purkamista. Perääntyminen ei ole vaihtoehto koska se tarkoittaisi vanhemmalle/ratsastajalle periksi antamista. Ja niinpä lapsi/hevonen jatkaa henkensä edestä taistelemista. Vanhempi heittäytyy maahan ja estää lasta potkimasta. Lapsi sylkee ja kirkuu ja uhkaa tappaa vanhempansa. Molemmat ovat yltä päältä turpeessa ja lannassa ja lapsen suitset roikkuvat kaulalla, toinen jalustin on tipahtanut satulasta. Vanhemman kypärä on haljennut ja raippa katkennut. Molemmat istuvat eteisessä ja pyyhkivät kuolaa vaatteistaan kun pihaan ajaa koulutaksi.

Sitten on arosuohaukka. Se löytää kumppanin keväällä, munii ja hautoo alkukesästä. Poikasensa se kasvattaa itsenäisiksi kesän aikana. Syksyllä se jättää kumppaninsa ja poikasensa ja lentää kaksi kuukautta halki Euroopan ja pohjoisen Afrikan. Se ylittää Pariisin yöllä. Ja päätyy Mauritaniaan, Saharan aavikon laidalle. Etsiytyy tietoliikenneyhteyksien ulottumattomiin ja asettuu paikoilleen. Kukaan ei tiedä sen olemassaolosta mitään kolmeen kuukauteen. Se lepää ja lämmittelee. Syö hyvin ja on yksin.

Kunnes se on kerännyt tarpeeksi voimia ja jaksaa taas suunnistaa kohti pohjoista, uutta kumppania ja uusia poikasia.

http://www.luomus.fi/fi/arosuohaukkanaaras-potku

 

 

 

 

 

 

 

 

Minä, Keijo ja metsästäjä

Tässä kesti hetki sulatella omaa tyhmyyttään ennen kuin kärsii kirjoittaa asiasta.

Ihan tavallinen maanantaiaamu. Pakkasta. Puoliso auton kanssa mökillä. Lapset lähtivät kouluun toinen pyörällä, toinen taksilla; ihan tavallisesti kuten aina ennenkin. Minun piti pyöräillä kampaajalle kymmeneksi, samaan paikkaan jossa olen käynyt jo kymmenen vuotta. Mutta pakkasta oli parikymmentä astetta ja tuulen kanssa vaikutus lähenteli kolmeakymmentä. Päätin tehdä jotakin ennenkuulumatonta ja käyttää linja-autoa, jota vielä kymmenen vuotta sitten ei-syntyperäisenä helsinkiläisenä kutsuin bussiksi.

Pohjoisessa kaupungissa bussilla kulkeminen voi olla haasteellista. Minä päätin olla rohkea. Kävelin Citymarketille, nostin Ottomaatista kahdenkymmenen euron setelin ja rikoin sen palvelupisteessä ostamalla kaksi euron arpaa. Taskussa oli sen jälkeen sopivasti käteistä bussilippuun. Oli jännää kävellä Citymarketilta aamulla bussipysäkille eikä kotiin kuten tavallisesti. Reittioppaan mukaan bussin piti olla 35K ja ohittaa pysäkki kello 9.16. Suunnilleen klo 9.12 saapui bussi, joka ei ollut 35K. Ehdin tarkistaa pysäkin seinän taulukosta, että sen mukaan mikään bussi ei ohittaisi pysäkkiä kello 9.16. Nousin kyytiin ja tarkistin kuljettajalta, että päädyn keskustaan. Bussietikettini, murretta myöten, oli näköjään vielä kymmenen vuoden takainen:

”Moooi. Meneeks tää keskustaan?”
”No kyllä mennee. Se olis kolome kolomekymmentä kiitosta vaan”
”Okei, kiitti”

Mietin hiljaisessa aamubussissa, jossa jokainen oli kuullut liioitellun rennon eteläsuomalaisen lipunostotapahtuman, että jos joku kysyisi jotain tai aloittaisi keskustelun jostain, olisi pakko jatkaa samalla tyylillä. Katsoin käsiini koko matkan. Yritin ottaa oppia nuorison edustajasta, joka bussista jäädessään pysähtyi vilkuttamaan kuljettajalle ennen kuin nousi pois kyydistä.

Pysäkiltä oli kahden korttelinvälin pituinen matka kampaamoon. Eläkeläispariskunta nousi autosta. Mies käveli maksuautomaatille, mutta huomasi sen olevan rikki ja huikkasi vaimolleen ”Minä menen tuonne toiselle”. Vaimo ei kuullut mitään vaan jäi seisomaan keskelle jalkakäytävää hämmästellen miksi miehensä lähti harppomaan vastakkaiseen suuntaan. ”Keijo! KEIJO! Minne sää meet?” Keijo ei kuullut vaan eteni kohti toimivaa maksuautomaattia. Ohitin vaimon. ”En minä kuullu mitä se sano! Mitä ihimettä se sano? Miksi se nyt tuonne. KEIJO!”

Kampaaja oli lähdössä Pariisiin hakemaan oppeja siihen miten leikata seuraavalla kerralla minun pohjoissuomalainen tukkani hienosti. Pariisilaisittain. Ja hiustenpesupaikalla hieroi tuoli ja hoitoaineessa oli kuulemma beige pigmentti, joka saisi hiukset kiiltämään.

Paluumatkalla vaimo ja Keijo sattuivat jälleen yhtä aikaa autollensa. Olivat päässeet hämmentävästä tilanteesta selvästikin yli. Minä ostin lipun paikallisella murteella ja muistin heilauttaa kättäni kuljettajalle pois jäädessä. Palasin kotiin tyytyväisenä tähän suureen, hyvin sujuneeseen seikkailuuni. Oikea maailmanmatkaaja. Ilman kaikkia kokemuksia sekä eteläisen Suomen että ulkomaiden joukkoliikenteestä tuskin olisin selvinnyt yhtä tyylikkäästi ja vaivattomasti kampaamoreissusta. Päätin sytyttää leivinuuniin tulet ennen kuin jatkaisin töiden tekemistä. Avasin luukun vasemmalla kädellä, rennosti. Asiantuntevasti. Pohjoisen ihminen tietää millä pakkasilla lämmitetään minkäkin verran ja mihin aikaan. Ei tarvitse katsoa mittaria. Sen tuntee. Nappasin puukorin oikeaan käteen ja kutsuin koirat perääni. Nekin olivat meikäläisiä, pariisitukkaisen pohjoisen ihmisen pakkaskoiria. Tuosta vaan ryntäsivät perään takapihan liiterille.

Kuulin kuinka takaovi paukahti kiinni sillä tavalla kuin se pakkasessa paukahtaa, jos ei ole napsauttanut lukkoa auki-asentoon ja kieleke napsahtaa kylmästi lukkoon. Sen kyllä pohjoinen ihminen tunnistaa sen äänen koska se tarkoittaa jäätymiskuolemaa. Kiersin etuovelle toteamaan, että kosmopoliitti ihminen ei ollut kotiin tullessaan jättänyt etuoveakaan auki-asentoon. Seisoin oloasu päälläni, hienosti kiiltävässä beigellä pigmentillä korostetussa pariisintukassani pakkasessa ilman puhelinta ja avaimia. Isompi skotlantilainen koira pärjäisi ulkona parikin tuntia, mutta pienempi nahkakainaloinen espanjalainen alkaisi jäätyä vartin jälkeen.

Kipitin naapuriin, jossa sairaspäivää viettävä metsästäjä päästi minut sisälle käyttämään puhelintaan. En saanut puolisoa kiinni, joten aloin soitella läpi kaupungin lukkoliikkeitä. Viidennen ei-meiltä-mitenkään-kukaan-ehdi-ennen-iltaa –vastauksen jälkeen juoksin pihalle ja nakkasin pienemmän koiran kanalan eteiseen. Kanat protestoivat niin äänekkäästi, että pelkäsin sydänkohtausten uhreja, mutta koira ryhtyi onnellisena syömään kanankakkaa lattialta. Juoksin takaisin naapuriin ja jatkoin soittokierrosta. Viimein jostakin luvattiin tulla paikalle puolen tunnin sisään.

Istuin naapurin kuumeisen metsästäjän kanssa tämän olohuoneessa ja katsoimme luonto-ohjelmaa norjalaisista ilveksistä. Keskustelin peurakantojen kehityksestä ja metsästyskoirien koulutuksesta. Välillä myös parketin vaihdosta. Pärjäsin aika hyvin. Pohjoinen ihminen törmää toiseen aika harvoin, mutta kun se tapahtuu, on jutustelu leppoista ja sujuvaa. Välitöntä. Sitä yritin tavoitella.

Lukkoasentaja rikkoi etuoven lukon, päästi minut ja koirat sisälle ja jäi korjaamaan lukkoa takaisin kuntoon. Sytytin leivinuuniin tulet ja mietin kuinka iso lasku lähetetään perään. Onneksi oli arki ja päivä puolivälissä. Kiittelin asentajaa ja vilkutin. Hän ei vilkuttanut takaisin. Mietin, että sekoitinko nyt bussikuljettajalle ja asentajalle vilkuttamisen keskenään.

Istuin pöydän ääreen jatkaakseni viimein töitä. Ja muistin samalla, että kesällä oli jätetty vara-avain takapihalle. Siihen vanhaan paikkaan missä se oli aina ollut, mutta mikä piti vaihtaa, mutta mitä ei oltukaan vaihdettu eli siellä se oli nytkin.

Pohjoisen ihminen myös kestää oman järjettömän typeryytensä aika tyynesti. Päätin salata kaiken. En kertoisi kenellekään mitään. Eikä naapurin metsästäjäkään puhuisi. Kauppareissulla huomasin kuitenkin, että lukkosepällä ei ollut ollut messingin väristä osaa mukana korjatessaan lukkoa. Muuten messinkisessä lukkopesässä oli nyt kirkkaan teräksen harmaana kiiltelevä keskusta. Pariisilaista pigmenttiä varmaan, siihen malliin kiilsi. Olisi pakko tunnustaa.

 

 

 

 

 

 

Meille murtautuu House

Nyt on ihan amerikkalaiseen tapaan haettu toinen mielipide. Konkarit työterveyslääkärit olivat palanneet lomiltaan ja heti muuttui ääni kellossa: sinustromboosi. Toki se on harvinainen, hän toteaa ja lisää että ei tässä varmaankaan ole siitä kyse, että jatketaan niskalihasten hoitamista, mutta että täytyy sitä epäillä ja seurata. Se on vaarallinen. Oikein hoidettuna kuolleisuus kuitenkin jää alle kymmenen prosentin.

Minä poden mielelläni todennäköistä jännityspäänsärkyä kun on sentään oikea dramaattinen diagnoosiepäily laitettu pöydälle. Poskiontelot ja korvat ovat puhtaat, mutta kahden kuukauden sitkeään flunssaan kannattaa kuulemma syödä antibiootit. Päivän lääkeannokset vaativat kohta dosetin ja jos vielä kolmas viikko menee samaa rataa täytyy kuulemma konsultoida neurologia ennen kuin vatsa hajoaa.

Panadol 3x1000mg, Burana 3x600mg, Amoxin comp 2x875mg, Sirdalud 3x2mg

Konkarius on bonusta ja eksoottinen diagnoosi miltei sinetöi paketin, mutta siinä kohti olen ihan varma, että tässä on maailman tolkuin ammattilainen kyseessä kun hän kertoo nukkuvansa koiransa kanssa ja saavansa siitä itse niskajumeja. Minä kerron, että minun koirani nukkuu nätisti tyynyn sivussa tai jalkopäässä eikä haittaa omaa nukkumistani. Häntä kiinnostaa minkä rotuinen koira minulla on. Tässä on kuulkaa naispuolinen House kehissä. Jos huomaan, että meille on murtauduttu tässä lähiaikoina voin olla varma että työterveyslääkäri Korhonen se vain oli, tiiminsä kanssa. Kävi tutkimassa sinustromboosiepäilypotilaan kodin mahdollisten diagnostisten vihjeiden varalta.

 

Tarviiko näkymätöntä siivota?

Kunnollistuminen on hyvä suorittaa lastensa kautta. Minä päätän, että tästä lähtien lapset osallistuvat kotitöihin enemmän kuin pitämällä oman huoneensa siistinä. Että heidän on opittava kuorimaan perunat (koulun perunat ovat kuulemma aina valmiiksi kuorittuja eikä meillä kotonakaan tehdä koskaan ruokaa johon tulisi kuoripottuja) ja tekemään ruskea kastike sekä pesemään wc-pönttö. Että minä olen aikuisempi ja kunnollisempi jos lapseni vain toimisivat kuten lasten kuuluu. Tai kuten minun kuuluu laittaa heidät toimimaan. Koska olen aikuinen. Saako tätä muotoiltua mitenkään muuten kuin kehäpäätelmäksi?

Annan isommalle lapselle kolme vaihtoehtoa: vessan pesu, olohuoneen ja keittiön imurointi tai pyykkien lajittelu. Toivon salaa, ettei hän valitse pyykkien lajittelua koska minun pitäisi tehdä se itse heti perään uusiksi.

”Miks muka pitää siivota?”
”Koska ihmiset siivoaa”
”Niin, mutta miks pitää?”
”Koska se on reilua. Koska tekin asutte täällä ja alatte olla jo isoja. Niin on reilua meitä kohtaan että osallistutte.”
”Ei, kun siis MIKSI?”
”No mieti. Jos sä et nyt kotona opi millä aineella ja harjalla pestään vessanpönttö niin mitä sä sitten omassa kodissa teet?”
”Opettelen sitte”
”Ei, kun sitte sä opiskelet neurokirurgiksi eikä sun prioriteetteihin kuulu vessanpesunesteiden vertailu!”
”Mutta mä en tajua vieläkään: m-i-k-s-i? Miks pitää siivota?”
”Koska jos ei siivoa niin kertyy likaa”
”Mitä se haittaa?”
”Siinä liassa alkaa elää kaikkia ötököitä [Alkaako muka!? Ei kai? Pölypunkkejakin on olemassa vain vuodevaate- ja imurimainoksissa, ne ovat oikeasti melkein kuolleet sukupuuttoon]”
”Entä sitte? Mä en käsitä. Sähän voit päättää, että siivoatko vai et. Niin miksi siivoat?”
”Äh. Pitää siivota koska niin vaan pitää tehdä. Niin että mikä laitetaan: vessanpesu, imurointi vai pyykit?”

Lapsella on niin monta pointtia, etten jaksa laskea. Puhtaus ja siisteys ovat todellakin keksittyjä, suhteellisia, kulttuurisia ja täysin sopimuksenvaraisia käsitteitä. Niiden voidaan ajatella muovautuneen Viktoriaanisessa Britanniassa ja muissa teollisen vallankumouksen yhteiskunnissa. Puhtaus voidaan ymmärtää konkreettisina käytänteinä joilla estettiin tautien leviämistä, mutta myös yhteiskunnallisina diskursseina joiden avulla luotiin ja normalisoitiin uudenlaisia keskiluokkaisia kotitalouksia, kunnollisuutta ja ennen kaikkea äitiyttä.

”Vaihda housut noissa on reikä polvessa”
”Mitä muka haittaa jos housuissa on reikä?”
”No totta kai se haittaa!”
”Mutta mitä?”
”Tulee kylmä. Siitä reiästä. Pääsee ilmaa polveen.”
”Eikä tule. Tosi tyhmää. Miksi se haittaa?”
”Koska joku luulee, että minä en välitä tai huolehdi.”
”Entä sitte?”

Puhtaus, sentasoinen siivoaminen ja puhdistaminen jota teemme nykyään, ei ole sisäsyntyistä biologista ihmisyksilön toimintaa eikä edes tarpeellista perusterveyden ylläpitämiseksi. Siivoamiseen ohjattiin, erityisesti yhteiskunnan alempia luokkia, kampanjoilla ja tiedotuslehtisillä. Sinnikkäällä saippuateollisuuden kylkeen rakennetulla mielikuvakampanjoinnilla puhtaudesta kunnollisuuden mittana.

Viktoriaanisen Britannian ohella 1950-luvun USA teki puhtaudesta ja siisteydestä synonyymeja kunnollisuudelle ja normalisoi järjettömän määrän kemikaaleja, hajusteita, silotteita, kiillotteita, kuituja ja laitteita osaksi kunnollisen aikuisen ihmisen arkea. Kolera, luteet ja loiset oli hävitetty jo perushygienialla ja viemäröinnillä. Mutta piti olla puhtaampaa. Ihan varmasti bakteeritonta. Ihan aikuisten oikeasti. Ja sosiaaliset odotusarvot puhtaudelle kasvoivat ja kasvoivat – liaksi tai likaiseksi määrittyi yhä pienempi ja haaleampi tahra. Tällä hetkellä ollaan menossa siinä kohti, että mikroskooppinen silmälle näkymätön bakteeri on osoitus likaisuudesta – vaikka sitä ei edes näe muuten kuin siinä antibakteerisen saippuan mainoksen animaatiorekonstruktiossa, jossa vihreässä limassa kelluu ripsiolento.

Mutta yksi ei voi poiketa rivistä. Pitkää esteettistä ehdollistumista siihen, että kiiltävä, sileä ja tahraton on kaunista, ja lanta haisee pahalta (ei se ollut paha haju 1500-luvulla) ei voi peruuttaa yhdessä yössä. Tämä pitäisi osata selittää lapselle. Yhteiskunnan sosiaaliset odotusarvot ovat rakentuneet moninaisten tekojen ja sanojen, materiaalien ja käytänteiden kautta. Niiden rikkominen on uhkaavaa ja vaarallista. Ei sen takia, että housunpolven reiästä livahtaisi sisään kolera. Vaan toisten ihmisten takia. Olemme toistemme vankeja.

“There’s no such thing as absolute dirt: it exists in the eye of the beholder.”
(Mary Douglas, 1996, Purity and Danger, p2)

 

 

Esinahkarullaa koiralle, s’il vous plait

Qu’est-ce qu’on a fait au Bon Dieu, Ranska, 2014, ohj. Philippe de Chauveron (suom. Ranskalaista häähumua; engl. Serial (bad) Weddings)

Ranskalainen konservatiivinen pariskunta todistaa vuoronperään neljän tyttärensä häitä. Ensimmäinen nai kiinalaisen maahanmuuttajan, toinen arabin, kolmas Israelin juutalaisen ja nuorimmainenkin tummaihoisen näyttelijän Norsunluurannikolta. Vanhemmat musertuvat häiden edetessä eivätkä voi käsittää mitä he ovat elämässään niin väärin tehneet, että menettävät tyttärensä vääräuskoisille maahanmuuttajille. Mutta tytärten vuoksi yritetään. Vietetään jopa perhejoulua. Kaikki yrittävät välttää hankalia puheenaiheita, mutta päätyvät juuri niihin. Koira syö juutalaisen vauvan ympärileikatun peniksen esinahan joka piti haudata omenapuun alle.

Elokuva on keskinkertainen, välillä oikeasti hauskakin. Briteissä sitä ei otettu levitykseen koska se olisi kuulemma englanniksi käännettynä aivan liian poliittisesti epäkorrekti. Ranskassa se oli yksi viime vuoden katsotuimpia elokuvia. Minä odotan sitä päivää, että meilläkin nauretaan mamuille ja suvakeille ja rasisteille – yhdessä. Että hankalille asioille voidaan myös nauraa. Että itselleen voi nauraa. Se on viisaan ja sivistyneen kansakunnan mitta. Vielä ei olla siellä.