Month: February 2016

Viimeinen korianteri. Dystopia.

Kehittelin aamulla tulevaisuudenvision yhteiskunnasta jossa kaiken kirjallisuuden otsikoita valvoisi ja tuottaisi otsikkovirasto. Jos kirjailija tai runoilija haluaisi julkaista teoksen, hän joutuisi hakemaan otsikkoa otsikkovirastosta. Siellä istuisi otsikkovirkailijoita, joiden biopoliittisena tehtävänä olisi hallita yhteiskuntaa säätelemällä kirjallisuuden otsikoita.

Tämä siksi että otsikot ovat affektiivisia kokonaisuuksia. Niiden merkitys ja vaikutus ei palaudu niiden yksittäisiin sanoihin vaan ne muodostavat kokonaisia ilmapiirejä, lupauksia maailmoista, poliittisia ja inhimillisiä utopioita. ”Sadan vuoden yksinäisyys” tai ”Kenelle kellot soivat” tuottavat erilaisia maailmoja kuin ”Tunne lukkosi” tai ”Lihastohtori”. Edelliset ovat affektiivisia otsikoita, jälkimmäiset eivät. Affektiiviset otsikot ovat äärimmäisen voimakkaita ja siten myös vaarallisia. Dystooppisen yhteiskunnan poliittisessa ytimessä oli säännellä yhteiskunnallista ilmapiiriä ja siten kaunokirjallisuuden otsikoiminen oli erityisesti valvottava teko.

Mutta otsikkoviraston virkailijoilla oli vaikea tehtävä. Kaunokirjallisuuden ja runoteosten otsikot eivät voineet olla pelkästään kuvailevia. Tai paremminkin: kuvailevakin otsikko muuttui kirjan nimenä affektiiviseksi maailman maalaukseksi. ”Pako”, ”Juhannusmurha” tai ”Merenneidon vuosi” olivat virkailijoiden yrityksiä luoda kuvailevia, vain vähän affektiivisia otsikoita, mutta nekin karkasivat hallinnasta ja ryhtyivät luomaan todellisuutta. Toisin kuin otsikkoviraston suuren hallin seinään kehystetty kalibraatio-otsikko; se johon kaikkien tuli pyrkiä: ”Keski-Skandinaavian vaellusreitit”. Kunniamaininnan saanut ”Jutan energisoiva dieettikirja” oli kehystetty sen vierelle.

Kirjailijoita oli kahdenlaisia. Jotkut tulivat hakemaan ensin otsikon ja kirjoittivat kirjan vasta sen jälkeen. Toiset tulivat valmiin käsikirjoituksen kanssa. Selasivat mahdollisia virallisia otsikoita ja valitsivat niistä. Joka kuun toisena tiistaina otsikkokokoelma täydentyi uusilla otsikoilla. Silloin virastoon jonotettiin. Kirjailijat ja runoilijat taistelivat uusista otsikoista. Joku hankki niitä varastoon kerralla useamman. Onnellinen oli se, joka sai käsiinsä jonkun otsikkovirkailijan väsyneen lipsahduksen – vain yhden sanan pituisen otsikon kuten ”Pelivelka” tai ”Onnenpoika”. Niiden kanssa oli helpointa työskennellä.

Joskus viralliseen otsikkokansioon jäi jäljelle otsikoita, joita kukaan ei halunnut. Ne poistettiin puolivuosittain. Niille oli viraston arkistossa oma hyllynsä. Sinne päätyneet otsikot olivat yhteistyökyvyttömiä, liian kuvailevia tai muuten vain kirjailijoille kelpaamattomia. Varattomilla runoilijoilla oli erityislupa hakea hylättyjen otsikoiden hyllystä otsikoita veloituksetta. Ne poliittiset teot, joita hyllyn otsikoista alkunsa saaneet runoteokset kuten ”Viimeinen korianteri” tuottivat, jäivät systeemin valvontamekanismien ulottumattomiin. Myöhemmät poliittisen historian tutkijat viittasivat näihin teoksiin kuuluisan Runoilijoiden Vallankumouksen ensiaskelina.

Lentämisestä

Pienenä lensin isän kanssa kuumailmapallolla. Paitsi aivan ensimmäisen pallon kyytiin en päässyt. Se oli Suomen ainut yhden ihmisen lennettävä kuumailmapallo silloin. Se tilattiin Englannista. Isä, Jussi ja Keijo lensivät vuorotellen, kaasupullo selässään, kiikkulauta ja valjaat pullossa kiinni. Olin hakuautossa mukana ja katselin taivaalla heiluvia jalkoja. Halusin lentäjäksi. Kaksitoistavuotiaana katseltiin isän kanssa teneriffalaisen hotellin parvekkeelta vastapäisen rinteen hotellien neonvalokylttejä enkä nähnyt lukea vihreitä yhtä hyvin kuin punaisia. Sininen Bahia Principe Tenerife oli sumuista puuroa ja isä sanoi, että kotona mennään optikolle. Ja että lentäjillä pitää olla hyvä näkö.

Sittemmin silmät on laserleikattu vaikken päätynytkään lentäjäksi, mutta kun Keijo löi ohimonsa kaasupullon valjaiden kiinnitysulokkeeseen ja laskeutui pellolle pää veressä oli nenänvarrellani vielä silmälasit ja niiden takana suuret silmät. Keijo talutettiin autoon, pallo jäi pellolle ja isä lähti ajamaan sairaalaan. Istuin takapenkillä hiljaa kun isä ajoi poliisien tutkan ohi, hiljensi hetkeksi ja huusi avoimesta ikkunasta, että on kiire sairaalaan, ja jatkoi moottoritielle. Isä on aina ollut sitä mieltä, että hän pystyy itse aivan samaan kuin kuka muukin. Asiantuntija tai ammattilainen, mitä se muka tarkoittaa? Turha soittaa ambulanssia jos voi ajaa itse. Hyvä ettei ryhtynyt ompelemaan Keijon ohimoa pellonlaidassa.

Seuraavassa kuumailmapallossa oli kori. Pääsin monelle lentoreissulle mukaan, mahduin korin nurkkaan silloin kun lennettiin vain kahdella kaasupullolla. Korin reunus oli pehmustettu ja päälystetty ruskealla mokkanahalla. Palloa oli sponsoroinut Osuuspankki. Se oli oranssi. Korin sivussa oli askelreikiä korista nousua varten. Minä käytin niitä kun isä sanoi, että lennetään lehmälaitumen yli. Silloin poltettiin karjapolttimella, etteivät lehmät saisi sydänkohtausta ja minä kiikuin ja kurkin reunan yli lehmiä ylhäältä päin. Koskaan ei palellut ja aina paistoi ilta-aurinko.

Joskus käytiin lentokilpailuissa koko perheellä. Isä ei koskaan sijoittunut koska muilla oli paremmat sponsorit ja enemmän lentotunteja. Pohjois-Suomessa oli marginaaliset markkinat kuumailmapalloilulle. Silti pallon kanssa päädyttiin vaikka mihin. Jerisjärven jäällä kuvattiin elokuvaa joulupukista. Loppukohtauksessa joulupukki nousee jäältä lentoon kuumailmapallolla. Isä oli pallonsa kanssa stuntmies. Minä ja sisko istuttiin kuvausten ajan ahkioissa porontaljojen alla ja varpaat jäätyivät kivun kautta täysin tunnottomiksi. Hyvitykseksi sain ajaa illalla motellin pihalla moottorikelkalla.

Kun lentää kuumailmapallolla ei tiedä mihin päätyy. Lähtiessä ei voi tietää missä laskeutumispaikka on. Hakuauto seuraa palloa ja radiopuhelimet otetaan avuksi jos näköyhteys häviää. Eri korkeuksissa tuulee eri suuntaan, jos maanpinnalla on koillistuuli voi parisataa metriä ylempänä puhaltaa länsituuli. Ilmavirtauksia syntyy kesällä myös termiikkeinä: lämpimänä maan pinnalta nousevina ilmamassoina. Lentosää täytyy selvittää ja sääilmiöt tuntea tarkkaan. Vasta lentäessä selviää millä korkeudella tuulee mihinkin suuntaan ja ohjaaminen tapahtuu korkeutta vaihtamalla. Kun on aika laskeutua ja sopiva pelto on alla, vedetään pallon yläosan venttiili auki ja lämpimän ilman karatessa pallo laskeutuu nopeammin. Nätissä laskeutumisessa kori pysyy pystyssä, mutta joskus piti pitää lujasti reunasta ja hihnoista kiinni kun kori kääntyi kyljelleen ja kynti peltoa ennen kuin pysähtyi.

Minä luotin isään aivan kaikessa ja ihan täysin. Ja kai elämään ja tuuliin ja palloon. Siihen että kaikki kantaa. Vaikka lentäminen on ihmeellistä ja polttimon liekin hipaisukin pallon kankaaseen olisi sytyttänyt kaiken hetkessä liekkeihin. Ei niin kävisi minulle eikä isälle. Minä uskoin silloin ja uskon vieläkin ihan perusteettomasti, että minulle käy aina hyvin.

Grönlannissa lensin ensimmäistä kertaa helikopterilla. Kahdenkymmenen minuutin matka Qaqortoqista Narsarsuakiin oli niin vaikuttava, että sen jälkeen olisin voinut syöksyä vuoreen ja kuolla onnellisena. Mietin että siinä kohti elämässä olin ehkä saanut ihan kaiken mistä ikinä olin haaveillut. Paitsi elämää Chris Martinin kanssa Isle of Islay’lla kivicottagessa lampaiden ja hevosten kanssa. En keksinyt silloin mitä seuraavilla todennäköisesti neljälläkymmenellä vuodella voisin enää tehdä (en ollut vielä päättänyt aloittaa ratsastusta uudelleen).

Olen auttanut lentoon haukkoja, kotkia, lokkeja, variksia, korppeja, pöllöjä, joutsenia ja kyyhkyjä. Tervapääskyjä kuitenkin eniten ja kyyhkyjen ja kanojen ohella oppinut elämään niiden kanssa parhaiten. Muutaman kymmenen gramman painoinen musta siro lintu, jolla on suuret mustat silmät ja uteliaasti kääntyvä pää. Miltei täydellisesti ihmisestä riippumaton elämä.

Ensimmäinen lintu elämässäni oli Hemppa. Joulupukki toi sen meille kun olin neljä tai viisi. Hemppa oli sininen undulaatti. Se oppi sanoja ja temppuja, kylpi salaatinlehden kanssa lautasella tai suoraan hanan alla. Sille teetettiin kultasepällä rengas jalkaan ja renkaaseen kiinnitettiin ohut hopeaketju aina kun sen kanssa lähdettiin ulos. Hemppa istui olkapäällä ja ketjun toinen pää oli hakaneulalla paidassa kiinni. Se oli isän keksintö. Mikä tahansa on mahdollista kun sen vain keksii.

Hemppa karkasi talvella. Lensi etuovesta ulos. Kaksi päivää myöhemmin apteekissa töissä oleva tätini jäi kuuntelemaan asiakkaan tarinaa sinisestä linnusta. Nainen oli kuullut keittiön ikkunalta naputusta ja huomannut ikkunalaudalla pienen sinisen linnun, joka koputti nokalla ikkunaan. Kun hän oli mennyt ulos oli lintu lentänyt suoraan hänen olalleen ja pysynyt siinä sisälle asti. Nyt nainen mietti mitä linnulle tekisi. Tätini avulla saimme Hempan kotiin ja se eli vielä vuosikaudet kunnes kuoli isäni rinnalle kaksitoistavuotiaana vanhuksena.

Undulaatteja oli Hempan aikana ja sen jälkeen vielä monta. Meillä lensi aina joku. Meillä piti elää niin, että sovitti oman olemisensa pienten lentävien olentojen kanssa yhteen. Ovista kuljettiin nopeaa, avonaisia huoneiden ovia ei laitettu kiinni ilman että tarkistettiin istuuko oven päällä lintu. Ääneen puhuttiin paljon, salaattia säästettiin linnuille ja kakkaa oli joka paikassa. Siksi kai pulun pitäminenkin tuntui niin kotoisalta ja rakkaalta – mahdollisuudelta elää taas vähän muuna kuin pelkkänä ihmisenä ihmisten joukossa. Siksi kai meille on muuttamassa taas undulaattiveljekset.

 

L’amour & juuresseksiä 1.9.2

Puoliso on julkaissut ranskankielisen artikkelin arosuohaukoista. Hän yrittää harjoitella lausumaan otsikon sujuvasti. Pitäisi juoda julkaisukahvit, muttei ole kakkua. Ehdotan julkaisukuohareita, mutta ei kuulemma ole rahaa edes Cavaan. Lähdemme kahdestaan lähicitymarkettiin koska se on kuulemma romanttista. Teemme ostoslistatyönjaon ja jakaudumme kauppaan. Se on tehokasta. Poikkean listasta ja ostan Rynkeby’n luomulemonadea. Cavaan verrattuna litrahinta on halpa, mutta Pirkan omenamehuun ei kannata verrata. Elämässä voi aina upgradata. Kassalla viimeistään selviää, että varmasti jää jostain paitsi jos ei upgradaa parempaan.

Käymme läpi kumpi on vähemmän veloissa eli maksaa ja kumpi pakkaa kotoa tuodut muovikassit. Pokkarihyllyn ylimmäinen kaksisataasivua kehottaa koko vaaleanpunakultakoukeroisen, kohopainetun otsikkonsa voimalla luottamaan rakkauteen. Viereisen lehtihyllyn naistenlehti kuitenkin paljastaa että on olemassa ”Parempaa rakkautta” ja lupaa kertoa viisikymmentä vinkkiä. Uskon välittömästi, että minun rakkauteni ei ole tarpeeksi hyvää. Jos kerran on parempaakin!

Asuntolainan lyhennyksistä on pyydetty yksi vapaa kuukausi. Sillä päästään ehkä toukokuuhun, jolloin maksetaan viimeinen erä keittiöremonttilainaa keittiön upgradauksesta. Auton moottorivian merkkivalo sammui itsestään heti katsastuksen jälkeen ja viidensadan euron huollon sijaan puoliso kaasutti kiireesti uusintaan ennen kuin valo syttyisi uudelleen. EGR-venttiili se vain kaipaa upgradausta. Vaativa valo on Volvon versio naistenlehden ”Parempaa rakkautta – lue 50 vinkkiä!” otsikosta. Tee elämällesi jotakin, se sanoo. Kaikki voisi olla paremmin.

Mikään ei jotenkin riitä kenellekään ja koko ajan pitäisi olla olo, että voisi olla paremmin. Sämpylöihin tuli ensin auringonkukansiemeniä joskus 1980-luvulla, sitten kurpitsan- ja seesaminsiemeniä 1990-luvulla, sitten tuli 2000-luvun myslileipiä, joissa oli hedelmää ja pähkinöitä. Nyt emme kuulemma ole maistaneet mitään ellemme ole syöneet juuresleipiä: punajuurisämpylöitä tai palsternakkaneliöitä. Parempaa leipää – lue 50 asiaa, joita leivästäsi on puuttunut!

Joku juttu on nyt juureksissa. Niitä laitetaan myös jugurttiin: omena-pinaatti, appelsiini-porkkana, vadelma-punajuuri. Haittaako tuo, että 2% pinaattia ei maistu yhtään millekään omenajugurtissa. Vähän niin kuin että hieno pieni yöpuku ei auta jos parisuhteen toinen osapuoli kaipaa elokuvaseksiä, mutta toinen ei käyttäydy niin kuin elokuvissa – ja näyttääkin siltä vain sen yöpuvun verran, eli noin 2%. Sillä toisella on vaikka virtsatietulehdus ja se miettii miten hiihtolomaviikolle voisi keksiä ohjelmaa ilman rahaa. Parempaa seksiä – lue 50 asiaa, jotka puolisostasi on puuttunut!

Linnoittaudun koko lauantaiksi yläkerran työhuoneeseeni, joka toimii myös vierashuoneena ja varastona. Katson kerralla koko ensimmäisen kauden ihmissuhdedialogi-ilottelua nimeltä Love. Kymmenen jaksoa á 30 minuuttia tarkoittaa, että nukahdan vasta aamuyöllä. Elämästäni ei varmaankaan puuttunut viittä tuntia amerikkalaista draamaa. Paitsi jos se olisi käsitellyt juureksia. Mutta Netflix-telakkana toimineen sängyn vierellä elämäänsä konsultoimassa käyneet lapset ilahduttivat juureksettomalla asenteellaan:

”Mun pitäis saada tän Neeman selästä tämä reikä korjattua, voikko auttaa?”
”Voin, mutta vasta huomenna. Jos haluat sen nyt korjatuksi niin kysy isoveljeltä, sillä on kuumaliimapistooli”
”Joo! Mä maksan sille kolme euroa jos se korjaa tämän.”
”Voi sinua, ei sun tarvi. Säästä omat rahat johonkin. Mitä sulla tekis mieli ostaa?”
”Emmä tarvi yhtään mitään. Mulle riittää nämä vanhat. Nää on tärkeitä”

”Äiti mä siivosin jo. Paitsi että se oli ärsyttävää”
”No?”
”Kun niistä tavaroista, joita mulla on niin melkein kaikki on semmosia, etten ole edes koskenut niihin jotain viiteen vuoteen!”

Ostin ne juuressämpylät ja -jugurtit. Mutta en sitä naistenlehteä. Korjasin pienemmän lapsen pehmolelun, yhdessä isomman lapsen ja kuumaliimapyssyn kanssa. Lähetin puolison koiran kanssa jäälle ja metsään, se on seksikkäintä mitä voi tehdä. Siinä parempaa rakkautta -listassa ei varmasti lue, että kehota puolisoa lähtemään jäälle yksin. Helsinkiläinen toimituskunta ei tunne pohjoisuomalaista umpimelankolista nelikymppistä miestä.

Kohtaa lapsi koirana

 

Saan opettaa isommalle lapselle elämänkatsomustiedon kotiopetuksena. Hänen ei tarvitse pyöräillä kesken päivää toiseen kouluun tunniksi. Se on ollut hänelle iso asia, vaikkei kukaan ymmärrä miksi. On odotettu jo kaksi vuotta, että lapsi tottuisi. Ettei enää itkettäisi vaihtaa koulua. Ettei pelottaisi että eksyy. Että myöhästyy. Ettei pelottaisi, että viereen ajaa se paha pakettiauto, josta napataan lapsi kyytiin. Se, josta toiset lapset kertoo. ”Mitä se äiti tarkoittaa se raiskaus?” On kerrottu, että ei tarvitse pelätä. ”Mua ärsyttää äiti, että mä oon näin herkkä. En haluais olla.” On järjestetty lukujärjestystä ja sovittu kaveripyöräilijä. On pyöräilty itse vierellä – kesken oman työpäivän. Mutta ei. Lapsella on joka keskiviikko maha kipeänä et-tunnille siirtymisen takia. Omassa koulussa ei ole tarpeeksi ateistipaskiaisten lapsia, jotta tuntia kannattaisi järjestää siellä.

Lopulta ymmärrän lopettaa yhteisen katsomusaineen läpimenon odottamisen ja ehdotan rehtorille, että lapsi suorittaisi yhden oppiaineen kotiopetuksena. Rehtori on kanssani samaa mieltä siitä, että lapsen huoli tulee ottaa vakavasti vaikkei kukaan aikuinen ymmärräkään sitä. Hän järjestää kolmessa päivässä meille luvan et:n kotiopetukseen. Kun Wilma-viesti kilahtaa laatikkoon potkin itseäni persuuksille kahdeksan minuuttia ja hakkaan nyrkkeilysäkkiä kahdesti. Rystysiin sattuu, siksi en hakkaa enempää. Miksi en keksinyt tätä aiemmin jos tämä oli näin helppoa?

Pyydän lasta listaamaan viisi asiaa, jotka mietityttävät häntä ihmisenä olemisessa (olemassaolossa) ja viisi ajatusta siitä minkälainen ihminen (olento) hän haluaisi kymmenen vuoden päästä olla. Jälkimmäiseen listaan kertyy neljä asiaa (periaatteesta yksi vähemmän kuin pyysin, hienoa anarkistilapsenalku, meni nappiin):

Haluaisin olla rikas, taitava, rohkea ja kiltti.

Ensimmäinen et-tunti kuluu keittiön pöydän ääressä pohtien sitä mitä elämänkatsomustieto oikein on. Luemme OPSin yhdessä. Se on täynnä sanoja, joiden merkityksestä lapsella ei ole aavistustakaan: elämänkatsomus, normi, yhdenvertaisuus, identiteetti, kulttuurivähemmistö, demokratia, etiikka ja tietokäsitys. Hieron käsiäni yhteen ja hykertelen. Keitän meille kuumaa juotavaa. Lapsi on oppinut juomaan vihreää teetä. Tästä tämä lähtee. Tulee hyvä kevät. Filosofiaa lapsen kanssa.

”No niin. Mitkä asiat sulle on tärkeitä elämässä?”
”Emmä tiiä”
”Ihan mitkä vaan”
”Emmä tiiä”
”Muistatko kun äsken puhuttiin, että tää on semmonen aine, että tässä ei ole oikeita tai vääriä vastauksia?”
”Joo, mut emmä tiiä”
”Okei. No. Otetaan tää kaikkein helpoin, josta on juteltu vaikka kuin paljon. Miksi sä et syö lihaa. Siis sähän voisit jo päättää jos haluaisit, että syöt.”
”Joo. Mut emmä tiiä. Ku en vaan syö”
”Miksi?”
”En halua”
”Joo, okei. Mutta miten sä selittäisit sitä?”
”Emmätiiä”
”No ei haittaa. Kuule, lähetään kauppaan. Samalla kun tehdään ostoksia voidaan miettiä vaikka markkinataloutta ja näennäistä valinnanvapautta.”
”Emmä jaksa. Tän tunnin pitää kestää vaan 45 minuuttia, se menis yli jos lähetään kauppaan”
”Aha. Hei, sano sä. Mistä me keskusteltais? Mikä sua mietityttää?”
”Emmätiiä”

Nousee hiki. Miten helvetissä tämä tehdään? Miten saa ensin purettua oppilaan päästä koulun ja oppitunnin mallin ja rakennettua uudelleen keskusteluyhteyden? ”Opetuksessa keskeistä on tukea oppilaiden eettisen ajattelun taitojen ja kulttuurisen osaamisen kehittymistä sekä kykyä ilmaista omia näkemyksiään ja niiden perusteita.” (POPS 2016, kursivointi turhautuneen kotiopettajattaren).

Olen ladannut kotioppilaan iPadille Curator-ohjelman, jolla voi koota muistitauluja linkittämällä siihen kuvia, tekstiä, nettisivuja, mitävain. Wired-lehti suositteli lämpimästi. Pyydän laittamaan ensimmäisen taulun otsikoksi ”Mitä ET:ssä opetellaan?” ja täyttämään taulun vastauksilla tai millä vaan mitä tulee mieleen. Aikaa on jäljellä olevat kahdeksan minuuttia tasan 45 minuuttia pitkästä oppitunnista. Arvelen, ettei sekään kiinnosta. Mutta tauluun kertyy hyviä oivalluksia ja kivoja kuvia. Ja avainsana: ”itsevarmuutta”.

Saisinko ottaa uusiksi? Voitaisiinko kelata tunnin alkuun? Voisinko minä ääliö tajuta, että lapsi on kotioppilaana ja toivoo olevansa isona rohkea siksi koska häntä pelottaa. Voisin tukea ja rohkaista tivaamisen sijasta.

Isomman lapsen pelko näyttäytyy sulkeutumisena, pienemmän lapsen aggressiivisena ulospäin räjähtämisenä. Kummankin käyttäytyminen on kuitenkin liian helppo nähdä vain pinnalta ja ymmärtää väärin. Isompi lapsi käyttäytyy turhauttavan ylimielisesti ja pienempi on vihainen, hänellä on vihanhallintaongelmia. Siltähän se näyttää. Mutta entä jos kumpikin pelkää? Jos molemmat olisivat hevosia tai koiria, sanottaisiin että sulkeutunut ja ”kuuntelematon” eläin toimii näin puolustautuakseen kivulta tai pelolta. Se on kovettanut itsensä. Aggressiivinen hevonen tai koira ei ole koskaan paha tai potki tai pure ilkeyttään – taustalla on aina jotakin muuta, yleensä kipu tai pelko. Koirien ja hevosten kohdalla tämä on aika itsestään selvää ja yleistä tietoa. Lasten kohdalla ei läheskään yhtä usein.

Hiljaiset lapset ovat hankala ongelma ja aggressiiviset lapset vielä hankalampi ongelma. Kumpaakin yritetään ratkaista puuttumalla ongelman ilmenemiseen: hiljaisuuteen tai aggressiivisuuteen. Entä jos lapsi pitäisikin kohdata kuin eläin, joka ei voi puhua omasta puolestaan; jonka ymmärtämiseksi pinnistellään koska välissä on lajiraja eikä oletuksia voi tehdä kovin suoraan oman, ihmisen kokemuksensa perusteella. Entä jos osallistumaton ja laiskalta näyttävä lapsieläin onkin pelokas eikä luota itseensä? Entä jos lyövä ja kiroava lapsieläin ei olekaan vihainen vaan pelkää?

Pienempi lapsi selittää kouluun lähtiessä: ”Äiti aina kun mulle sanoo joku jotain pahasti niin mua sattuu [hän näyttää kämmenellä mahaa ja rintaa]. Oikeasti sattuu. Tänne.”

Joka jumalan keskiviikko

Eläköön viikko kuusi. Hieno viikko puolivälissä. Kiitokset muinaisille babylonialaisille, jotka jakoivat kuukauden neljään suunnilleen yhtä suureen osaan. Jako seitsemän yksikön kokonaisuuksiin sopi sekä kuun kiertoon että silloiseen astronomiaan ja myöhemmin luomiskertomuksen kirjoittajakin käytti vakiintunutta seitsemään jakoa antamalla sille ad hoc jumalallisen alkuperän.

Internet keinuttaa minut digilainelaudalla Turun yliopiston tähtitieteen peruskurssille ja kertoo, että viikonpäivien nimillä on jumalainen etymologia. Myös keskiviikolla, melkein kaikissa muissa kielissä paitsi suomessa ja saksassa. Mercredi’n takana on Merkurius-jumala; kaupantekijöiden, matkamiesten ja varkaiden jumala. Hän pukeutui kenkiin, joissa oli siivet ja häntä juhlittiin toukokuun viidestoista päivä roiskimalla pyhän kaivon vettä laivoihin, kauppatavaran päälle sekä kunkin omaan päähän.

Mitenkään ei ole sattumaa, että tänään keskiviikkona ripottaa vettä. Harjoitusta toukokuuta varten. Eilen maneesissa peltikaton ropina oli liikaa herkälle Hempalle ja se siirtyi laukkaan komeasti pukittaen. Tunnin jälkeen keskityimme pusuharjoituksiin karsinassa ja joka kerta kun Hempan turpa kosketti poskeani se sai leipäpalan. Jumalainen Hercules-hevonen ymmärsi viiden sattuman jälkeen, että tarkoituksena on pukata lämmin turpa tuon pienen pullean naisen naamaan ja yhdistin pusuun äänimerkin. Sen jälkeen toistettiin turpapusuja äänimerkin kanssa vielä kymmenen kertaa ja varasin ylimääräisen ratsastustunnin viikonlopulle.

Germaaniset kielialueet vaihtoivat viikonpäiville omien jumaltensa nimet. Keskiviikon jumala on Odin (Woden). Järkevät suomalaiset kuitenkin päätyivät nimeämään päivän keskiviikoksi. Täsmällisesti ja rationaalisesti. Saksalaisten mallin mukaan. Pikkusaksalaisiahan me olemme aina olleetkin.

Keskellä viikkoa kuusi kukon kalkkipunkkijalat ovat alkaneet parantua. Parafiiniöljyämistä ei tarvinne jatkaa enää kovin montaa päivää. Pienemmän lapsen opettaja on osoittautunut sinnikkääksi aarteeksi, isomman lapsen opettaja on tiedetty jo sellaiseksi ja rehtori on luvannut selvittää saisinko opettaa elämänkatsomustiedon isommalle lapselle kotiopetuksena. Ettei tarvitsisi joka jumalan keskiviikkona siirtyä keskellä päivää toiseen kouluun tunniksi. Se olisi vähän kuin AHOT-toimintaa myös: aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista. Meillä on kotona joka toinen ilta sellaiset elämänkatsomukselliset pohdinnat esikoisen kanssa, että niillä pitäisi läpäistä neljäs luokka kuin siivellisillä kengillä.

Viimeisin puheenaihe on ollut seksuaalisuuden kummallinen kuurupiilo kulttuurissa ja yhteiskunnassa: se näkyy joka paikassa, mutta siitä ei oikein sovi puhua. Ainakaan jos on kymmenvuotias lapsi, jota asia kiinnostaa. “Jos se on ihan tavallista ja normaalia niin miksi siitä puhuminen sitten tuntuu väärältä äiti?”

Kaupallisen onnen jumalan päivänä ei kyllä ihan hirveästi tapahdu kaupallista onnistumista – puolisolla ei ole ollut keikkoja moneen kuukauteen ja auton moottorivikavalo palaa. Katsastuksesta tuli hylsy selitteellä ”ympäristöhaitta”. Kaikista maailman selitteistä ympäristöhaitta, kaikista maailman ihmisistä meille. Arvoisa kanansulkajalkainen Mercurius, pahoittelen kansani tylyä tapaa korvata juhlapäiväsi nimi matemaattisin perustein toimitetulla jakolaskulla. Pyydän keikkaonnea ja toimeentuloa, jotta automme saadaan korjattua ympäristöhaitasta keskiluokkaiseksi statussymboliksi. Siirryn pihalle sateeseen, jotta pyhää vettä ripottaa päähäni. Kuumaliimaan sulkia jodhpureihini.

Silti, oikein hyvä viikko. Oikein ihastuttava viikko. Kolme tallipäivää ja pussaava lempihevonen.

Paha, iljettävä Sanoma Pro

Pienemmän lapsen kanssa odotetaan koulutaksia ja katsotaan Netflixistä Richard Attenborough’n Africa-luontodokkarisarjaa. Menossa kolmas osa. On pahin kuiva kausi viiteenkymmeneen vuoteen ja norsujen tasangolla ei ole satanut kahteen vuoteen. Äitinorsu yrittää työntää pikkunorsua eteenpäin, mutta tämä on jo liian heikko. Muu lauma jatkaa matkaansa kun pikkunorsu kaatuu maahan eikä enää pääse ylös. Äitinorsu ei jätä pientä vaan odottaa tämän luona kunnes heikko elämä karkaa kauas ja äiti jää yksin.

Sadekausi ehtii kuitenkin armollisesti tulla ennen koulutaksia ja norsulaumaan syntyy uusia poikasia. Attenborough’n luontodokumentit eivät ole pahimmasta päästä ihmiskeskeistä sentimentalismia ja aivopesua, mutta juuri nyt olen onnellinen että tarinaan rakennettiin edes jokseen onnellinen loppu. Minun poikaseni siirtyy huojentunein mielin eteenpäin ja minä jään auttamaan isompaa lasta englannin sanakokeisiin lukemisessa. Uraäitikin voi saada kaiken kun sijoittaa kotiäitiyden aamun ensimmäiseen kahteen ja puoleen tuntiin. Kuvittelee vain, että omat työt eivät odota. Kuvittelee, että on amerikkalainen kotiäiti, jonka tehtävänä on keskittyä lapsiinsa ja puskuroida heidän elämäänsä.

Lasten eläinsuhteiden muodostumista tutkivan uraäidin verenpaine on kuitenkin toista mieltä kun englannin kirjassa päästään lukuun, jossa opetellaan eläimiä ja adjektiiveja.

Tehtävä 5. Millä adjektiiveilla eläimiä kuvaillaan kappaleessa? Yhdistä viivalla.
Kuvan eläimet ovat kauris, orava ja susi.
Adjektiivit ovat: kaunis, paha, karvainen, punainen, nälkäinen, ujo, ihmeellinen, pieni, iso, ihana.

Tehtävä 7. Kirjoita vihkoosi englanniksi mitä sinä ja luokkatoverisi pelkäätte ja ette pelkää.

Tehtävä 8. Kuuntele jännityskertomus. Mikä eläin on metsässä? ___________

Bonustehtävä ei-saatana-voi-olla-totta. Kuvan eläin on äiti. Arvaa missä järjestyksessä äiti tekee seuraavat asiat, yhdistä viivalla (älä välitä kielestä, sillä ei ole mitään tekemistä näiden tehtävien kanssa):

  • uhkaa polttaa lapsen englannin kielen kirjat
  • kirjoittaa sähköpostia oppikirjan tekijöille ja kustantajille
  • selittää lapselle miksi hänen englannin kielen kirjansa on yksi syy siihen, että susi on erittäin uhanalainen ja vainottu eläin
  • sotkee ”vahingossa” susivihatehtävät kahviin ja kirjoittaa marginaaliin ”tämän teki äiti, joka ottaa yhteyttä pian, ellei lasten kanssa käsitellä myös näiden tehtävien pöyristyttävää metatasoa: sitä miten tiettyihin lajeihin yhdistetään vaivihkaa kielenopetuksen varjolla täysin käsittämättömiä attribuutteja kuten ”paha”.
  • yllyttää lasta vetämään viitostehtävän viivat uudelleen niin että kauriit ovat karvaisia ja nälkäisiä, sudet kauniita ja ihania. Ja yliviivaamaan pahan, reunamerkinnällä ”mitä tässä yhteydessä tarkoittaa ’paha’?” tai vaihtoehtoisesti “Orava syö talitintin vastakuoriutuneita poikasia murskaten näiden pienet luut terävillä etuhampaillaan. Oravalla on nälkä. Onko orava paha?”
  • uhkaa polttaa kirjat joka tapauksessa
  • kirjoittaa kirjeen Sauli Niinistölle

Aivopesua Sanoma Pro. Pöyristyttävää aivopesua. Poistakaa ”pro” nimestänne, sille ei todellakaan ole perusteita. Hävetkää.

Yritin sentään lopettaa pitkän palautteeni rakentavasti:
“Onneksi satuin auttamaan lastani englannin läksyissä. Muotoilimme yhdessä lauseet: Squirrels eat baby birds. Squirrels are hungry. Are squirrels ’bad’? – saatte vapaasti käyttää näitä lauseita kirjan seuraavassa painoksessa.”

Mikä ‘lapsen etu’?

Erityistarpeisen lapsen vanhemman päiväkirja, osa 3689. Sinä lähihoitajaopiskelija, sairaanhoitajaopiskelija, lastenhoitajaopiskelija, opettajaopiskelija, psykologiopiskelija, terapeuttiopiskelija, ole hyvä: materiaalia vaikka opinnäytetyöhön, käytä vapaasti.

Lapsen näkökulmasta hänet siirretään aina pois kun tulee vaikeaa. Hänet on siirretty jo lukemattomia kertoja. Toiseen paikkaan, toisille ihmisille. Hän on tottunut tähän. Traumataustainen lapsi on omaksunut tehokkaita toimintamalleja suojellakseen itseään tässä pyörityksessä: hän ei kiinny eikä luota uusiin aikuisiin todella ettei lähteminen ja jättäminen sattuisi. Hän osaa näytellä luottavansa ja kiipeää syliin. Hoitajat kertovat aina kuinka lapsi on valloittava ja kaipaa läheisyyttä. Hän on erityisen taitava huijaamaan ja manipuloimaan – ei ilkeyttään, vaan suojellakseen itseään. Hän pitää kaiken kontrollin itsellään koska aikuisen pysyvyyteen ei voi luottaa.

Jos käy niin, että joku aikuinen pysyy hänen elämässään vähän pidempään, ja lapsi huomaa kiintyneensä, alkaneensa luottaa (vinkki: sen huomaa esimerkiksi siitä, että hän hakee itse aikuisen katsekontaktia kun on rento tai iloinen – sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin), hänen seuraava toimintamallinsa on tuhota suhde äkkiä. Sillä se olisi loppunut kuitenkin. Ja kun hän lopettaa sen ensin, hän säästyy torjumiselta ja uudelta hylkäämiseltä jotka sattuvat. Hän suojelee itseään.

Tapahtuu siis niin, että lapsi ryhtyy systemaattisesti torjumaan ja haastamaan juuri sitä aikuista, johon on alkanut luottaa. Aikuinen tuntee itsensä avuttomaksi, vanhemmat saavat hämmentyneitä ja hätääntyneitä Wilma-viestejä siitä kuinka lapseen eivät yhtäkkiä purekaan mitkään aiemmin käytetyt hyvät toimintatavat. Kuinka mikään ei onnistu ja kuinka keinot loppuvat. Lapsi on kertakaikkisen mestarillinen vetämään maton kenen tahansa alta. Se on hänen selviytymiskeinonsa.

Ja aikuiset toteavat, että hänen on parempi siirtyä jonnekin, jossa häntä voitaisiin auttaa. Vaikka todellisuudessa, todennäköisesti, lapselle olisi valtavan suuri positiivinen kokemus, että hänen kanssaan kestettäisiin läpi se raskaskin vaihe. Ja todistettaisiin, että hänen toimintamallinsa on turha: tästä ei nyt kukaan lähde mihinkään. Hän ei ehkä tarvitsisi muuta. Ansaittaisiin lapsen luottamus todella. Mutta se on vaikeaa ja pelottavaa ja usein resurssit eivät riitä – ryhmässä on muitakin lapsia.

Resurssit voi ymmärtää, ja niitä voi syyttää, mutta vaikeuden ja pelottavuuden tunteita voi purkaa. Mistä ne syntyvät? Mikä niitä ylläpitää?

Ajatus siitä, että joku muu osaa auttaa. Että on olemassa joku tapa, joku resepti, jonka joku asiantuntija jossakin tietää. Että jokaiseen tilanteeseen on oma asiantuntijansa. Että ihmisen moninaiset ja toisiinsa kietoutuvat ongelmat on mahdollista erotella nätisti ja hoidattaa kuhunkin sopivan asiantuntijan toimesta. Että on lapsen etu, että hänet siirretään. Että on lapsen parhaaksi, että hän saa parasta mahdollista apua. Tässä kohti voitte lukea Donald D.W. Winnicottin klassikkoteoksen Playing and Reality (1971), jossa hän toteaa, että riittävän hyvä on täydellinen. Että täydellinen on tuhoisaa, ellei mahdotonta. Missään ei ole sitä ihmistä tai tahoa, joka tietäisi varmasti miten toimia. Lapsen etu olisi saada olla ihmissuhteessa, joka on riittävän hyvä. Ja riittävän pysyvä. Ja jota tuetaan ilman, että lasta siirretään pois.

Seuraavaksi neljä lausetta, jotka erityistarpeisen (adoptio)lapsen vanhempi on kuullut monta kertaa. Koska ne toistuvat, toisistaan tietämättömien, eri paikkakunnilla asuvien ihmisten suista, niiden takana täytyy olla joku laajempi, yhteisesti hyväksytty diskurssi. Sanat nojaavat johonkin (tässä kohti jos on oikein nörtti, voi lukea Wittgensteinia, arkikielen filosofiaa), ja niillä tehdään tekoja, jotka eivät palaudu sanojen suoraan merkitykseen. Me olemme kuulleet nämä neljä lausetta neljään eri kertaan.

”Minä en ole koko 30-vuotisen erityisopettajan urani aikana kohdannut yhtä haastavaa lasta”

”Minulta/meiltä loppuvat keinot”

”Hän ansaitsee asiantuntevaa hoitoa”

”Toiset lapset ovat alkaneet pelätä”

Ongelma on lapsessa, ei aikuisessa tai lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa. Lapsi on niin vaikea, että 30-vuotta ammattitaitoa ei auta. Tällä lauseella vanhemmille yritetään vakuuttaa, että lapsi ei voi jatkaa siellä missä hän on. Että hänen kanssaan töitä tekevä aikuinen on yrittänyt kaikkensa, mutta lapsi on aivan poikkeuksellisen vaikea. Ammattitaito näyttäytyy lauseen valossa haastavuuden selättämisenä, ei sen sietämisenä. Jos haastavaa käytöstä ei saa kuriin, voi kädet nostaa pystyyn ilman, että näyttää epäammattimaiselta tai luovuttajalta. Lapsi vain oli niin poikkeuksellisen vaikea.

Kun ”keinot loppuvat”, tarkoittaa että oletetaan, että on toimivia keinoja. Oletetaan joku tietty tavoite, jonka suuntaisia keinoja haetaan. Oletetaan, että keinot vaikuttaisivat niin, että haastava käyttäytyminen loppuu. Entä keinot, joilla elettäisiin haastavasti käyttäytyvän lapsen rinnalla. Ne keinot, joilla kestettäisiin se myrsky yhdessä? Ne eivät ole ”keinoja”, joihin lauseessa viitataan sillä keinojen on tarkoitus korjata. Korjaaminen – rikkonaisen korjaaminen on lauseen ytimessä, ei rikkinäisyyden kanssa eläminen: lapsen kanssa eläminen. Mutta harva aikuinen jaksaa sitä yksin. Kollegat viimeistään kysyvät etteikö sittenkin lapselle olisi joku parempi paikka.

Se mitä ajatellaan, että lapsi ”ansaitsee”, eli lapsen etu, on valtavan voimakas argumentti. Ilman, että useinkaan todella mietitään mikä lapsen etu on. Eikö lapsen etu olisi, että hänet ja hänen hoitajansa/opettajansa/aikuisensa nähtäisiin yhtenä yksikkönä eikä erotettavana parina. Että lapsi-aikuinen -yksikkö saisi tukea. Että asiantuntijat ja resurssit tulisivat lapsi-aikuinen yksikön luo. Että lapsi ja aikuinen kestäisivät ja oppisivat ja tukisivat toisiaan, ja saisivat tukea yhdessä. Ilman, että lapsi nähtäisiin korjattavana osapuolena, joka lähetetään pois.

”Toiset lapset ovat alkaneet pelätä”. Tämä tarkoittaa, että aikuiset ovat neuvottomia ja uupuneita. Mutta he eivät voi sanoa sitä. On sanottava jotakin, johon kukaan ei voi sanoa vasta-argumenttia. Tämän lauseen erityistarpeisen (adoptio)lapsen vanhempi kuulee juuri ennen kuin lapsi päätetään siirtää pois. Hän on oppinut tunnistamaan sen ja alkaa koota suojavarustusta itselleen.

Vanhempi, jonka lapsuus on ollut eheä ja onnellinen ja joka luottaa maailmaan niin paljon, ettei lukitse pyöräänsä tai autoansa, huomaa pikku hiljaa menettävänsä luottamuksensa hoitaviin tahoihin. Pelkästään siitä syystä, että ihmiset vaihtuvat. Paitsi lapselle, myös vanhemmille. Lapsen tausta täytyy kertoa yhä uudelleen ja uudelleen, uusille ihmisille, oma tausta, oma historia, perheen tilanne, lapsen koti-, päiväkoti- ja kouluvaiheet. Kerta toisensa jälkeen. Se on raskasta. Valtavan raskasta tilanteessa, jossa usein pyrkii keskittymään tulevaisuuteen, toivomaan ja uskomaan. Eikä koskaan tiedä milloin toinen osapuoli vaihtuu – erikoistumisjakso päättyy, alkaa äitiysloma, vaihtuu työpaikka, loppuu asiantuntijuus. Meiltä vaaditaan sitoutumista, mutta kukaan ei sitoudu meihin.

Heittopussilapsi

Hyvää päivää seuraa seitsemän huonoa. Vai oliko se että jos on seitsemänä päivänä nälkä niin yksi kala muuttuu viideksi? Ainakin niin, että kymmentä hyvää Wilma-viestiä seuraa yksi aivan liian raskas.

Lapsella ei olekaan jatkunut koulu yhtä hyvin kuin syksyllä. Pienryhmän erityisopettaja on yrittänyt ihanasti ylläpitää positiivista raportointia ja odottanut, että vaihe olisi vaihe ja menisi ohi, mutta nyt hänen on pakko kirjoittaa mikä tilanne on. Se tulee yllätyksenä, vaikka sitä on toisaalta odotettukin. Ihmetelty, että missä se viipyy. Lapsen käyttäytyminen on niin haastavaa, että toiset lapset pelkäävät eikä koulunkäynnistä tule mitään. Että saako ottaa yhteyttä koulukoordinaattoriin, joka vastaa uudelleensijoituksista. Ehkei se vielä ole ajankohtainen, mutta kumminkin.

(välihuomio. Meillä on valtavan ihana, ammattitaitoinen, avoin ja rento opettaja. Parempaa ei voisi toivoa. Hän on kuitenkin lapsen elämässä jälleen uusi aikuinen ja lapsi on hänelle uusi lapsi)

Lapsen näkökulmasta häntä on heitelty ja kierrätetty aivan luokattoman paljon. Hänen on vaikea kiintyä ja nähdä itseään hyvänä ja arvokkaana. Mutta käsistä pois heittäminen jatkuu. Ja jatkuu. Äidiltä lastenkotiin, hoitajalta hoitajalle, hoitajalta uudelle äidille ja isälle, äidiltä ja isältä päiväkotiin, päiväkodista uuteen päiväkotiin, hoitajalta hoitajalle, ryhmästä ryhmään – lapsi ei sovi mihinkään, ”liian haastava”, ”meiltä loppuu ammattitaito” – päiväkodista kouluun pienryhmään, koulusta sairaalakouluun, hoitajalta hoitajalle, terapeutilta terapeutille, sairaalakoulusta pienryhmään, uudelle opettajalle, hoitavalta lääkäriltä toiselle (”Ne on nämä erikoistumiskuviot tällaisia, että pitää vaihtaa tiuhaan paikkaa”). Mihin seuraavaksi?

Lapsi on kahdeksanvuotias. Hänen kanssaan on tähän asti yrittänyt pärjätä neljä lastentarhanopettajaa, viisi lastenhoitajaa, kaksi päiväkodin avustajaa, kaksi erityisopettajaa, kaksi psykologia, viisi koulunkäynnin ohjaajaa, yksi psykiatri ja kolme psykiatrista sairaanhoitajaa. Kaikki ovat heittäneet hänet eteenpäin. Joko rakenteellisista syistä (”Tänne ei enää mahdu, on aika siirtyä, näin tämä vain menee”, ”Tuli nyt tämä virkavapaa tähän”, ”Se KELAn korvausperuste muuttui”) tai lapseen liittyvistä syistä (”En tiedä mitä tehdä, jossakin muualla voisi joku tietää paremmin”).

Usein kysytään ”Onko tämä hänelle oikea paikka?” ennen kuin hänet siirretään eteenpäin. Uuteen paikkaan, uusille ihmisille. Hän ei saa pysyä yhdessä paikassa. Hän, joka on pienessä elämässään joutunut siirtymään jo monen ihmiselämän edestä. Aikuiset eivät siirry. Hän siirtyy.

Yksikään ammattilainen ei ota palloa vastaan ja pidä sitä silloinkin kun on vaikeaa. Se polttaa käsiä. Lapsi polttaa käsiä. Joku muu osaa varmasti paremmin. Ja pallo lentää taas. Ja se pallo sanoo lentäessään että ”Mä ymmärrän kyllä. Jos mua ei olisi niin kellään ei olis hankalaa. Mä tajuan sen.”

Entä jos kukaan muu ei osaa paremmin? Entä jos sille lapselle riittäisi se kokemus, että jossakin saa olla. Vaikka mitä tapahtuu niin joku pitää käsissä. Vaikkei osaisi tai tietäisi. Ei vaan heitä enää yhtään ainutta kertaa menemään.

 

Pallit pimpsaan

Pieniä onnistumisia. Matalat tavoitteet. Siinä ollaan tällaisen torstain ytimessä. Kysyn puolisolta aamulla mikä hänen päivänsä agenda on. Kalastelen logistista tietoa siitä kuka on missäkin mihinkin kellon aikaan ja autotta vai teiden ritarina. Hän vastaa ”Tavoitteena on pysyä hengissä”. Onnittelen loistavasta strategisesta visiosta. Illalla voitaisiin juhlistaa lähes varmaa onnistumista.

Pienemmän lapsen uuden luistelukypärän muovisolki on perkeleestä. Siihen ei saa pujotettua muovisekotenauhaa millään määrällä mutkia ilman, että nauha luistaa pois pienestäkin vetämisestä. Koetan kaikki mahdolliset pujotusyhdistelmät mitä keksin. Lapsi odottaa eteisessä kypärää. Kun taksi kääntyy pihaan luistaa nauha vieläkin irti soljesta. Juoksen sytyttämään kynttilän ja poltan nauhan paikoilleen. Saatana luista enää mihinkään.

Isomman lapsen uudesta talvitakista on ratkennut ensin tasku, sitten vetoketjua suojaava läppä ja nyt viimeisimpänä puolikas hihasta. Kainalossa on nyrkin mentävä aukko. Citymarketin kalliimmasta päästä oleva talvitakki on hajonnut käsiin. Edellisvuoden takki on kuulemma niin ruma, ettei sitä voi pitää. Enkä henno pakottaa koska olen juuri kuullut että samalla luokalla on aika ihana tyttö. Isompi lapsi laittaa vahaa tukkaansa – sitä jonka kyljessä lukee ”For Real Men Only” – ja minä lupaan korjata takin ennen koulun alkua. Haen nitojan ja niittaan kainalon umpeen.

Töissä tapaan kohta eläköityvän professorin jonka kanssa keskustelemme koulutusjärjestelmistä ja -politiikasta. Sekä siitä miten nykyopiskelijoiden keskustelutaidoissa (tai niiden puutteessa) näkyy se, että he eivät lue. Opiskelijoiden ”keskustelu” on usein mielipiteiden vaihtamista argumentoinnin sijaan. Professori on valmis syyttämään sukupolvea. Minä unohdan, että olen ollut näkymätön viimeiset kymmenen vuotta ja vienyt työpaikan hänen suojatiltaan ja ryhdyn monologiin siitä kuinka meillä on peiliin katsomisen paikka: meidän täytyy tehdä lukemisesta kannattavaa. Että niin kauan kuin meidän kurssimme sisällöt ja muodot eivät edellytä syvällistä luku- ja keskustelutaitoa, ei opiskelijan kannata lukea. Ja että keskustelutaito ei kehity ilman mahdollisuutta seurata kunnollista keskustelua joka meiltä puuttuu. Että opiskelutahti ja tavoitteet ovat jo jättäneet jälkeensä vanhan kunnon sivistysyliopiston, jossa väiteltiin hyvässä hengessä. Päädyn ehdottamaan kurssin uudistamista. Professori innostuu ja vartin tapaaminen venyy tunniksi. Hän ehdottaa, että ottaisin vastuulleni koko kurssin hänen eläköidyttyään. Sen voi suomentaa kutakuinkin: ”Olet ihan ok”. Ja siihen meni kymmenen vuotta. Paukuttelen henkseleitä.

Putken ollessa suora ja liukas päätän varata autolle katsastusajan. Autoasioissa ei ole rutiinia. En koskaan osaa käyttäytyä tai puhua luontevasti. Puhelin jo hälyyttää kun muistan, että katsastusta varattaessa pitää kertoa auton rekisterinumero. Katsastusasemalta ei kukaan ole vielä vastannut puhelimeen, joten räppään luurin kiinni ja juoksen pihalle kirjoittamaan rekisterinumeron ylös. Toiseen soittoon vastaa innokkaan kuuloinen nuori mies. Hän saa tehtyä ajanvarauksesta niin moniulotteisen tapahtuman, että lopulta kaipaa apuani tehtävän jäsennyksessä:

”Katsotko vaikka tiistaille, että olisko teillä siellä aamuaikoja”
”Selvä. Aivan niin. Kyllä – täällähän on!”
”No ehdotatko seuraavaksi jotakin aikaa”
”Aivan. Sopisiko yhdeksältä?”
”Sehän passaa”
”No hyvä, kiitos –”
”Hei pitääkö sun kysyä rekisterinumero?”
”Joo! Mikäs se onkaan sitten rekisterinumero?”
”XXX123”
”Hyvä, kiitos. Henkilöautostako on kyse?”
”Kyllä”
”Odotapa hetki, minun pitääkin se ihan tästä systeemistä nyt…”
”Juu ei hätää”
”Täältähän nämä. Volvo! Joo. Minä olen kato harjoittelijana tässä niin sillä tämä on nyt vähän tämmöistä”
”Voi ei haittaa yhtään”

Kuka on pro? Kuka? Who’s your goddamn mamma? Autohommat sujuu paremmin kuin katsastuskonttorin miehellä. Aika hyvä torstai.

Puoliso on myös selvinnyt päivästä melkein iltaan saakka elävänä. Hän on jopa piristynyt. ”Kyllähän sä tiedät mistä tietää, että mulla menee hyvin – kiinnostaa musiikki ja seksi”. No kyllähän siinä on ihan selvät merkit. Pienempi lapsi yrittää erottaa pussailevat vanhempansa, mutta ehdottaa silti, että tekisimme lisää lapsia. Hän voisi vaikka auttaa:

”Mun pitää vaan liimata isin pallit sun pimpsaan ja sitten teiltä vaihtuu munuaiset ja tulee lapsi”

zen-elitistinen kuumatka

”Mä oon ylpeä itsestäni vasta sitten kun olen käynyt kuussa”
”Okei. Kannattaisko miettiä vähän joku helpompi tavoite?”
”Ei. Se on mun haave. Mä haluan olla täydellinen. Jos olisin vaalea niin olisin täydellinen. Ne sanoo välkällä ne muut, että mä oon tyhmä.”

Ja taas mennään. Kun oma lapsi toivoo, että olisi syntynyt jonkun muun näköiseksi ottaa pallea vastaan semmoisen iskun että siitä on vaikea selvitä kiroilematta ja kuivin silmin. Kun oma lapsi on kuulemma ruma ja tyhmä sen takia, että on väärän värinen. Saatana kun se tekee kipeää kuulla. Eikä mitään voi tehdä. Ei yksi äiti voi muuttaa koko yhteiskuntaa. Mutta yksi äiti yrittää selittää. Melkein aina ihan miten sattuu.

”Siis. Ihmisethän on eläimiä, eikö?” (hyvin menee, tässä tulee taas vahvistettua tää toinen pointti samalla)

”Joo”

”Monenko värisiä hevosia oli äsken tallilla, aika monen eikö?” (aika näppärästi esimerkki nivottu tuttuun ja välittömään kontekstiin)

”Joo”

”Entä koiria, minkä näköisiä, värisiä ja kokoisia koiria on – aika monenlaisia, eikö?” (okei, nyt vois alkaa löytyä se pointti tästä)

”Joo”

”Entä lintuja, kissoja, perhosia?” (aha, jatkan näköjään vieläkin, ei ihan ole kuitenkaan selvää mihin tässä pyrin)

”Joo”

”No mieti jos laitumella se ruskea hevonen alkais syyttää että se valkoinen on tyhmä. Niin olisko se valkoinen sitten tyhmä?” (joo! näin tää menee)

”Mmm. Ei.”

”Ei niin. Ei siinä olis mitään järkeä. Jos joku valkoinen koira alkais haukkua että kaikki ruskeavalkoiset koirat on tyhmiä niin olisko ne?” (eikun. meneekö? joku analogia tässä piti olla, mutta ei se oikein toimi)

”No ei.”

”Semmoista kumminkin tapahtuu: ihmiset sanoo toisiaan tyhmäksi, mutta se ei tarkoita että se olis totta. (okei, luovuta) Jos mä alan sanoa, että sulla on häntä (oikeasti, häntä? luovuta jo) niin kasvaako sulle häntä? Ei. (itsepäinen paska) Sua saattaa suututtaa, että väitän niin. Tulee varmasti paha mieli, mutta siltikään se ei ole totta” (ei tässä ollut mitään järkeä)

Onneksi lapsi palaa astronomiaan ja toteaa, että jos hän vain pääsisi kuuhun niin kaikki olisi hyvin.

Minusta on joku joskus sanonut, että tavoittelen täydellisyyttä. En ole korjannut koska siinä on protestanttisen hieno sävy siinä oletuksessa. Jalo ja uhrautuva. Vaikka kaikki tietävät, ettei uhrautumisessa ole mitään jaloa. Mutta salaa kuitenkin haluavat tulla nähdyksi sellaisina. Mutta en minä oikeasti tavoittele kuuta. Perfektionistilla olisi syömishäiriö ja stressiä. Minulla on kaapissa Nutellaa ja ylitöiden sijasta seuraan espanjalaista saippuasarjaa.

Lakkasin joskus tavoittelemasta yhtään mitään kovin suurta. Kuulostaa sekin kauhean zen-elitistiseltä paremmuudelta, mutta ei se ollut mikään tietoinen päätös. Niin vain kävi kun elämän ennakoitavuus koki kolauksen (lue: minusta tuli erityistarpeisen adoptiolapsen äiti). Ja sitten kun lakkasin tavoittelemasta niitä niin yhtäkkiä ikkunoista ja ovista tunki sisään ystäviä, töitä, ajatuksia, kokemuksia, iloja, saavutuksia saavutusten jälkeen. Ilman, että ehdin edes toivoa tai tavoitella niitä sen kummemmin. Huomasin enemmän kun keskityin vähempään; sain enemmän kun halusin ja tavoittelin vähemmän.

Pitäisi olla unelmia ja isoja tavoitteita kuulemma. Paskan marjat. Pärjää näinkin aika helvetin hyvin. Entä jos siinä käy niin, että kun tavoittelee kuumatkaa ei siltä tavoittelultaan ja keskittymiseltään oikein näe ympärilleen? Ei huomaa kuinka monta muuta asiaa saavuttaa koko ajan kun tähtää vain yhteen. Tähtipölyihmiset laajenevat universumin mukana: alkuräjähdyspisteestä joka puolelle. Ei vain kuun suuntaan.