Month: March 2016

Kultahammas (ei -hattu)

Minulle on tapahtunut ratsastusonnettomuus. Tai ratsastukseen liittyvä onnettomuus. Kaksikin oikeastaan, jos rehellisiä ollaan. Toinen vahingoittaa pitkällä aikavälillä muita ihmisiä kuin minua, toinen onnettomuus vahingoitti minua itseäni välittömästi ja kiistatta. En tiedä onko minulla vakuutusta kumpaankaan.

Hempan selkä on päälakeni korkeudella, joten satula täytyy nostaa vauhdilla ylös ja kurkottaa paikoilleen. Edellinen ratsastaja – hyvin mahdollisesti minä itse – on irrottanut satulavyön kokonaan ja jättänyt sen satulan päälle lepäämään. Irtonainen vyö putoaa satulaa nostaessa päin kasvojani metalliset soljet edellä. Huuli ottaa suurimman osan iskusta ja on turvonneena pari päivää, mutta seuraavana päivänä huomaan kielellä, ja todennan juoksuttamalla etusormen kynttä oikeaa etuhammasta vasten, että hammas on haljennut.

Se on vain japanilaista estetiikkaa. Lohjenneen kupin särö korjataan kullalla ja esineestä tulee entistä kauniimpi. En ehdi hammaslääkäriin vaan soitan Citymarkettiin ja kysyn myydäänkö niillä lehtikultaa. Voisin koettaa itse kullata hammashalkeaman. Osaan kyllä, olen lukenut julkaisuja japanilaisesta estetiikasta ja tiedenaiseksikin minua voi nimittää ellei pidä liian tarkkaa anglosaksista lingvististä rajaa luonnontieteiden (science) ja muiden tieteiden (humanities) välillä. Asiantuntija yhtä kaikki.

Syy miksi en ehdi hammaslääkäriin on se toinen ratsastusonnettomuus. Kävi niin, että vähän niin kuin vuokrasin jotakuinkin puolikkaan lempihevosesta. Vahingossa tai tahallaan, kuka senkin tietää, saattoi lipsahtaa sähköpostiin sellainen viesti. Onnettomuus se silti on kotiväelle. Nyt tallille täytyy ehtiä kolmena päivänä viikossa. En ole vielä tunnustanut asiaa. Ajattelen, että ehkä kukaan ei huomaa. Keksin todennäköisesti matemaattisen kaavan, jolla voi todentaa että tallikäyntien määrä / viikko = edelleen 2, jos otetaan huomioon, että luku kolme on pienin pariton alkuluku ja sellaisena – siis parittomana – ei oikeastaan ole luku lainkaan. Että kolme on enemmänkin sellainen symbolinen luku. Kulttuurinen konstruktio eikä matemaattinen tai minkäänlainen fakta.

Miksi muuten muka kolme liittyisi niin moneen asiaan? Atomin kolmenlaiset osat, fysikaalisen avaruuden kolme ulottuvuutta, kolmentyyppiset galaksit, Pietarin kolme Jeesuksen kieltämistä, Tupu, Hupu ja Lupu, Kolme muskettisoturia. Kolmen sepän patsas. Täysin kulttuurista!

Niin että edelleen käyn tallilla vain kaksi oikeaa kertaa viikossa. En esimerkiksi läheskään joka ilta. Paitsi ensi viikolla. Ja sitä seuraavalla. Koska olen välillä työmatkalla USAssa eikä lempihevosta voi rahdata Washington DC:n Reinaissance -hotelliin mukaan. Paitsi ehkä jos on lehtikullattu oikea etuhammas niin lämminverisen suuren ruunan voisi vain kävelyttää turvatarkastuksen läpi. Niin paljon se kulta häikäisisi. Voisi ohimennessään mainita, että tässä ollaan sentään junnujen C/B-ryhmän ratsastusharrastaja. Että ei ihan kaukana Grand Prix tasosta. Hinnalla millä hyvänsä. Hammas Schmammas (koska USA:n itärannikolla puhutaan ja ymmärretään jiddishiä ja Woody Allen -tyylinen vääntelyjiddish on katu-uskottavaa kommunikointia).

 

 

Maanisdepressiivisiä piirteitä

Pienemmän lapsen aamu on taas täynnä tappamista ja karkaamista ja kuolemaa. Hän huutaa haluavansa mieluummin asua vaikka lastenkodissa. Tai kuolevansa. Että me tapamme hänet kuitenkin. Minä ja puoliso olemme aloittaneet pehmeästi niin kuin aina, mutta tunnin jälkeen seisomme rintamana, jollaisena ei olisi koskaan halunnut tai uskonut että täytyy omaa lastaan vasten seistä ja huudamme takaisin, että edes lastenkodissa ei saa lyödä eikä heittää omaa kännykkäänsä tahallaan laattalattialle niin että se menee rikki. Että kukaan tässä maailmassa ei sano ”Voi miten ihanaa, että rikoit kännykkäsi, saat kyllä nyt palkinnon kun puhut siitä miten aiot tappaa minut”.

Lapsi peittää korvansa ja lällättää, jatkaa huutamista ja raivoamista niin kauan, että taksi on hakenut hänet kouluun. Minä ja puoliso olemme kaksi maailman kilteintä ja rauhallisinta ihmistä. Pienempi lapsi saa kerta toisensa jälkeen tehtyä meistä hirviöitä. Saa pintaan niin paljon vihaa ja raivoa että oksettaa. Toistan puolisolle, että on ok että omaa lastaan kohtaan on ristiriitaisia tunteita. Että niistä on pakko voida puhua. Että hyvä että meitä on kaksi. Että hyvä, että meillä on esikoinen, muuten inhimillinen pettymys siitä että omalta lapseltaan ei saa edes yhtä spontaania halausta tai hyvää sanaa, koskaan, voisi olla liian raskasta kestää.

Työpaikalla odotetaan, mutta ihan vielä ei voi lähteä. Mietimme jälleen kerran kahdeksaantoista kertaan mitä tapahtui ja mitä oltaisiin voitu tehdä toisin. Mikä on tarpeellista, mikä johtuu mistäkin ja mitä kaikkea pitää kestää ja mitä ei. Sairaalan psykologin mielestä lapsen ei saa antaa puhua väkivaltaisia asioita. Unohdin kysyä, että miten sen estää. Pitääkö lapsen suu fyysisesti tukkia, ei kai.

Terapeutin mielestä myös pahoista asioista pitää saada puhua. Mutta pitääkö lapsen antaa jatkuvasti toistaa kuinka paljon hän inhoaa ja vihaa vanhempiaan ja miten paljon ja millä eri tavoilla toivoo heidän kuolevan. Onko sitä kuunneltava aamupalapöydässä, hampaita pestessä, pukiessa, pihalla, sisällä, iltasatuaikana, vessan oven takaa huudettuna ja nukkumaanmennessä? Ja vaikka sen ymmärtäisikin kielivän luottamuksesta ja kiintymyksestä ja rakkaudesta – lapsen uskalluksesta vihata ja siksi myös rakastaa – kuinka sitä kykenee kestämään jatkuvasti?

Minä olen valvonut edellisenä iltana liian pitkään ja katsonut Netflixistä kiinalaista draamaa Qing dynastian aikaisen keisari Yong Zhengin jalkavaimoista ja haaremin naisten kieroilusta. Oman arjen ajoittaisen kuormittavuuden tuntuu ylittävän vain se, että Zhen Huanin ensimmäinen raskaus päättyy keskenmenoon kun Hua Fei sekoittaa voimakasta myskiä hänen ihovoiteeseensa ja kun nunnalta, joka todistaa valheellisesti Zhen Huanin pettäneen keisaria Wen Schichun kanssa, revitään rangaistukseksi kieli irti. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä olen jo menossa ensimmäisen kauden kuudennessa jaksossa. Sarjaa on tehty 76 jaksoa. Lähden töihin ja unohdan väsyneenä puolet tavaroista kotiin.

Siirryn lounasaikaan kampaajalle ja istuessani peilin eteen huomaan, että olen myös unohtanut meikata. Olen sentään muistanut pestä edellisen päivän ripsivärit poskilta. Kampaaja on nuori viimeisen päälle laitettu nainen jonka keskustelunaloitukset ovat aitoja, mutta kovin kaukaisia. En keksi millään miten tarttuisin mihinkään kohti sitä faktaa, että hän on menossa Antti Tuiskun konserttiin illalla. Sekunnit kuluvat piinallisesti kun yritän keksiä omasta elämästäni sillan Antti tuiskun konserttiin jotta voisin reagoida keskustelunaloitukseen. Kahdeksan sekunnin jälkeen sinnikäs kampaaja yrittää toista aihetta.

”Mulla on varmaan sellainen kevätinnostus tulossa kun näin viime yönä unta, että olin shoppailemassa Helsingissä ja aika loppui koko ajan kesken enkä ehtinyt ostaa tarpeeksi”
”Aika hauska. Yleensähän ihmiset näkee unta, että myöhästyy lentokoneesta tai jotain. Mutta ettei ehdi shopata tarpeeksi.”

Ei lähde lentoon sekään (h)airbus [voi mitä nokkeluutta, ylistäkää nyt joku]. Edellinen kampaaja osasi keskustella tai jutella vaatimatta keskustelua, mutta hän ei leikannut hienoja graafisia linjoja tai kokeillut uusia juttuja. Tämä Tuiskufani leikkaa sairaan hienosti, mutta odottaa järkevää kevyttä keskustelua juuri lapsensa verbaalipahoinpitelemältä vanhemmalta naiselta joka ei kykene huolehtimaan edes tavaroistaan.

Kotona odottavat Darwin ja Einstein. Takana on kaksi ratsastuspäivää ja edessä vielä yksi. Lempihevosen toinen kärkkyjä on puhuteltu ja laitettu ruotuun. Ulkona on lämmintä ja keisarin haaremissa juonitellaan vielä 70 jaksoa. Pienempi lapsi tulee kotiin viiden hymynaaman kanssa. Kotitehtävässä pitää piirtää vihjeen mukaan joku asia, joka räjähtää. Hän ei piirrä äitiään. Elämä tuntuu hyvältä vaikka siinä on maanis-depressiivisiä piirteitä. Kaikki on mahdollista.

Darwin & Einstein

Lasken kanat pitkänperjantain aamuna ennen mökille lähtöä. Paikannan vain neljä kanaa ja Taunon. Lasken pari kertaa uusiksi, ei siksi että viiteen laskeminen olisi vaikeaa mutta kanojen laskeminen on ihan eri asia. Sitä ei ymmärrä ennen kuin on yrittänyt laskea kanoja, niitä ei hahmota samalla tavalla kuin muita eläimiä. Pienin kana on painautunut hämärään nurkkaan lattiaa vasten. Arvaan, että sen alla on munia. En arvaa, että niitä on jo neljä. Helmi on pienin kana ja tämä on sen ensimmäinen hautomisyritys. Se on muninut tarkoituksella piiloon jo neljänä päivänä, onnistunut jemmaamaan neljä munaa ja istunut hautomaan niitä hienosti, juuri oikein. Kolmen viikon päästä munista kuoriutuisi sille tipuja.

Minun sydämeni särkyy kun vedän kädellä Helmin alta neljä munaa pois. Pyydän siltä anteeksi ja vien aamun kaurapuuronjämät sille hyvitykseksi. Haluaisin antaa hautovien kanojen hautoa aina silloin tällöin vaikka yhden tai kaksi munaa tipuiksi. Ne olisi helppoa sijoittaa eteenpäin ja kanat saisivat hautoa ja hoitaa. Mutta tässä kaupungissa ei saa kaava-alueella olla enempää kuin kuusi lintua. Ei tekisi tiukkaa olla anarkistisiipikarjatilallinen, mutta villilintuhoitolan vuoksi emme halua kaivaa verta nenästä. Täytyy olla kunnollinen.

Helmin pesäkolo jää tyhjäksi ja suuntaamme mökille pariksi päiväksi. Kun palaamme kotiin ovat tavalliset pesät tyhjiä, muta Helmin piilopesä täynnä munia. Toiset kanat ovat olleet solidaarisia ja ahkeroineet Helmille takaisin menetetyt munat. Pesässä on nätisti kuopassa yhdeksän munaa. Kukaan ei istu niiden päällä, joten kerään ne talteen ja heitän rouville jauhomatoja pehkujen joukkoon kiitokseksi. Tyhjennän auton ja lähden ajamaan Kemiin.

Ajan suoraa tietä pohjoiseen kunnes nousen Keminmaan liittymästä suoraan Citymarketin pihaan. Odotan kymmenen minuuttia ja harmaa auto tuo muovirasiassa Darwinin ja Einsteinin. Kiitän ja maksan ja käännyn samaa tietä takaisin. Juttelen linnuille koko kotimatkan. Kerron niille, että meillä on undulaatteja nyt jo kolmannessa polvessa. Että jo oli aikakin. Isoisän kotona oli Olga ja Oskari, minun lapsuudenkodissani Hemppa ja Minttu ja sittemmin Andy (Warhol) ja Cindy (Crawford). Nyt lapset saavat taloon kovan luokan tiedemiehet.

”Kuka on hieno?” “Einstein on hieno”, toistelen autossa. Vaikka piti opettaa niille jotakin paljon fiksumpaa.

 

 

Uppomunan todennäköisyys

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Esitän seuraavassa päättelyketjun, joka kumoaa aukottomasti tuon sanonnan todenperäisyyden.

Suomessa syntyy noin 60 000 lasta vuosittain. Ulkomailta adoptoidaan noin 160 lasta vuosittain. Todennäköisyys päätyä ulkomailta adoptoidun lapsen vanhemmaksi on siis luokkaa 0,2%. Lähes kaikki ulkomailta adoptoidut lapset oireilevat jossakin vaiheessa varhaista deprivaatiota ja tarvitsevat hoitoa ja tukea (tervetuloa iloiseen joukkoomme Jutta Urpilainen). Lastenpsykiatrian asiakkaiksi päätyy moni, muttei ehkä ihan jokainen, joten arvioidaan 0,2% adoptiovanhemmuusindeksistä alennettu 0,15% todennäköisyys siihen, että joutuu tuijottamaan päätäsärkevän kliseistä mukataidetta, käsittämättömiä kuoseja ja laitoshuonekaluja kahdesti viikossa vuosikausia.

Suomessa masennuksesta kärsii noin 3,2% kaikista miehistä. Jos oiotaan mutkia eikä lasketa muunlaisia muuttujia niin todennäköisyys päätyä masentuneen miehen puolisoksi on siis luokkaa 3,2%. Todennäköisyys siihen, että puolison masennuksesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä huolimatta et päädy avioeroon kuudentoistakaan vuoden jälkeen on häviävän pieni. Sen sijaan todennäköisyys siihen, että tässä tilanteessa hankit kaksi undulaattia, joiden nimiksi tulee Einstein ja Darwin, on luokkaa 95%.

Suomessa tehdään periasetabulaarisia osteotomioita korkeintaan 20, ehkä vähemmänkin vuosittain. Komplikaatioriskeistä femoraalihermovaurion riski on kansainvälisen seurantatutkimuksen mukaan luokkaa 2%. Pysyväksi vaurio jää vielä vähemmällä todennäköisyydellä. Synnynnäinen lonkan dysplasia ylipäätään diagnosoidaan harvalla.

Suomessa on noin 133 900 naista/tyttöä, jotka harrastavat ratsastusta. Suomessa on naisia/tyttöjä 2 780 000 eli todennäköisyys harrastaa ratsastusta, karkeasti jälleen mutkat oikoen, on noin 5%. Ehkä jos vauvat ja vanhukset nipistää pois niin prosenttiosuus hieman nousee.

Suomen 133 900 ratsastusta harrastavasta naisesta usealla on oma tai omittu lempihevonen, aika monella se on puoliverinen, monella Oldenburginhevosen ja suomalaisen lämminverisen risteytys, ehkä muutamalla sellainen oldenburgilaisen ja suomenlämminverisen risteytys, joka osaa antaa pusuja. Todennäköisyys ison kahdeksanvuotiaan tummanruskean oldenburgilaissuomenlämminverisruunan kanssa pusutteluun maanantaisin, tiistaisin ja perjantaisin kodinhoidon ja lasten kustannuksella on kuitenkin aika pieni. Arvioitaisiinko ehkä 0,3% paikkeille.

Suomessa on yksi samana vuonna Chris Martinin kanssa syntynyt Chris Martin -fani, jolla on ollut kasvattikyyhky, sosioemotionaalisesti haastava adoptiolapsi, pitkäaikaismasentunut puoliso, dosentuuri, kolmattakymmentä vertaisarvioitua julkaisua muttei professuuria, viidet liian pienet farkut, huono istunta hevosen selässä ja ruuvattu lonkka. Todennäköisyys siihen, että minä olen tuo ihminen on 1:1. Kutakuinkin 100%. Jotenkin hämmästyttävää.

Lottovoiton todennäköisyys yhdellä kierroksella on yksi viidestätoistamiljoonasta eli 0,0000065%. Todennäköisyydeltään samaa luokkaa kuin että Suomessa olisi toinen Chris Martin -fani, jolla on ollut kasvattikyyhky, sosioemotionaalisesti haastava adoptiolapsi, pitkäaikaismasentunut puoliso, dosentuuri, kolmattakymmentä vertaisarvioitua julkaisua muttei professuuria, viidet liian pienet farkut, huono istunta hevosen selässä ja ruuvattu lonkka.

Päättelen tästä kaikesta, että lausahdus “On lottovoitto syntyä Suomeen” on väärä. Oikeampi johtopäätös olisi, että minä olen lottovoitto.

Kaikella todennäköisyydellä elämäni seuraavatkin 40 vuotta tulevat olemaan aivan erityislaatuista aikaa. Mielenkiintoni kohdistuu esimerkiksi siihen saanko koskaan kasvatettua tomaatteja avomaalla, onnistunko pitämään lammasta salaa taajama-alueella, ymmärtääkö kukaan koskaan todella mitä tutkin ja opinko tekemään hyvän uppomunan.

Ihan hirveän selkeää syytä tälle systemaattiselle ja erityisen pätevälle oman elämän todennäköisyyslaskennalle en nyt kykene antamaan. Mutta jos on lottovoitto koko ihminen, niin kukaan ei kysy “Miksi”. Kaikki vain ihailevat ja kadehtivat.

 

Lapset Instassa

Muistutan, että täytyy kysyä aina ensin saako virpoa. Ja että loru täytyy sanoa. Ja jos oksat loppuvat ei voi repäistä pajusta vaan uutta oksaa ja jatkaa virpomista, koristeita täytyy olla. En muista muistuttaa, että kiittäkää. Sanon, että vähintään kaksistaan virvotaan aina, eikä koskaan mennä taloon sisälle asti vaikka pyydettäisiin. Ovella tai portaalla voi odottaa.

Ja sitten matkaan lähtee kaksi parivaljakkoa. Isommat kaverukset mustissa taikurinoitatamineissa, pienemmistä toinen on pukeutunut ja toinen ei. Tiedän jo aiemmilta vuosilta, että pienemmän lapsen virvontakaveri tulee aina tavallisissa vaatteissa ilman oksia. Teen ylimääräisiä oksia ja yritän suostutella kaverille huivin tai edes pisamia poskille. Tänä vuonna ei saa laittaa mitään. Kaverilla on Instagram ja vahatukkaselfieitä.

Kaveri nyhjää keittiön pöydän ääressä kännykkänsä kanssa. Viimeistelen virpomisoksia enkä ole huomaavinani. Pienempi lapsi kiertää kärsimättömänä vanhassa Camdenin kirppikseltä vuonna 1998 ostamassani ruskeassa brittiduffelitakissa. Liian iso takki on kiedottu vyötäröltä huivilla ja lapsi on todennut näyttävänsä etsivältä. Skottiruutuinen hupunsisus ja ryhdikäs villaduffeli riittävät hänelle visuaalis-materiaalisiksi vihjeiksi Sherlock Holmes -assosiaatioon. Mutta kaveri selaa keittiössä Instaa eikä ole lähdössä mihinkään.

”Tosta tykättiin. Tosta tykättiin. Tossa mä oon poliisin kanssa. Tuo tykkäs tästä.”
Vahaotsatukan takaa kaverin silmät tarkistavat missä minä olen.
”Heeeei. Ooksä Instassa?”
”Joo”

Otan oman puhelimen ja etsin kaverin Instasta. Minä ja pienempi lapsi ja kaveri seistään keskellä keittiön lattiaa ihan vierekkäin ja selataan puhelimen näyttöä. Kysyn mistä varpuspöllön kuva on otettu kun se ei näytä meillä otetulta. Nauretaan yhdessä sille, että joku on kommentoinut kotkan kuvaa pöllönä. Ihastelen juhlissa kuvattua pikkutakkista nuorta miestä. Ja niitä vahatukkakuvia. Kysyn saanko alkaa seurata vai onko se noloa. Kuulemma saan. Katsotaan yhdessä ketkä kaikki häntä seuraavat ja huomaan toisenkin naapuruston lapsen. Kuvauksessa lukee ”Musiikkiluokalla –> saksofoni on se juttu” Ihan oikeasti, saksofoni on se juttu.

Naapurustossa, johon ei haluttu eikä päätetty vaan päädyttiin asumaan koska appivanhemmat möivät liian suuren talon ihan liian halvalla. Täällä vanhat ihmiset katsovat alta kulmain, tytöttelevät lähigrillin keski-ikäistä aasialaissyntyistä naista pikkupäissään ja joka toiseen tolppaan on teipattu uusnatsien propagandaa. Naapurustoon kuuluu myös ihastuttava kolmikymppinen koiranpennun omistajatar, jolta on selvästikin jäänyt lapsuudessa psykiatrinen hoito puolitiehen. Hän puhuttelee koiria iltalenkillä käyttävän puolisoni säännöllisesti ja hurmaavasti huutaen:

Nyt saatana kauemmas siitä! Vittusaatana turpa kiinni, mä teidän koirista halua tietää yhtään mitään, saatana pitäkää ne kiinni vittuperkele tarvi tulla tänne lähelle, SAATANA vitun idiootti: MUN koira EI teidän koiriin tutustu!

Joskus hän ei malta odottaa että lenkkipolut risteävät vaan jää odottamaan pensaan taakse, jotta pääsisi varmuudella huutoetäisyydelle. Mutta sitten siinä vieressä asuu yhdeksänvuotias nuorimies, jolle saksofoni on se juttu. Ihania lapsia. ”Ootte te kuule hienoja” sanon ja hoputan kaksikon virpomaan. Muistutan vielä ovella, että lupa pitää kysyä.

Isompi virpojakaksikko palaa ensin. ”Meille tuli yks semmonen tilanne, että kaks miestä pyysi meidät sisälle niiden taloon. Mä tein niin, että menin siihen eteiseen, mutta jätin kengän oven väliin. Ne oli kumminkin tosi mukavia. Että ei siinä mitään.”

Lasten elämä on kiehtovaa. Tästä viereltä seurattuna, ilman moraalista paniikkia. Melkein kaikki pelottaa ja on vaarallista, mutta yhtä aikaa mielenkiintoista. Kaikkeen mennään mukaan pienestä pelosta huolimatta, mutta koko ajan arvioidaan onko tämä hyvä juttu vai ei. Usein keskenään, joskus lähiaikuisten kanssa, joskus kaverin äidin keittiössä.

Isompi lapsi kertoi, että oli mennyt luokkakavereiden mukana kauppaan ostamaan energiajuomaa vaikkei ollut ihan varma halusiko. Oli kumminkin ostanut ja korkannut, mutta sanonut kavereille, että lähtee sittenkin kotiin. Tölkki oli päätynyt ojaan kun kaverit eivät olleet huomanneet. Iltalenkillä koirien ja lapsen kanssa kuulen, että luokan uusi oppilas on mukava, mutta alkaa vaan niitä jotka uskaltaa juoda energiajuomaa.

”Mulla on kans joskus tollasia. Että on joku kiinnostava ihminen, mutta se valitsee alkaa muita eikä vaikka lähde kahville tai jonnekin mun kanssa. Ennen mulle tuli paha mieli. Ja tulee kyllä vieläkin joskus jos oikein tykkää toisesta, mutta se ei tykkää takasin. Mutta sitten aloin ajatella, että mä olen ihan mukava ja hyvä tyyppi. Että jos vaan jatkan mukavana ja hyvänä tyyppinä olemista niin kyllä ihmiset löytää mut ja saan kavereita. Että ei mun tarvi yrittää olla jonkunlainen.”

Illansuussa Insta piipittää, että pienemmän lapsen kaveri on tykännyt minun kuvistani.

Lasten Guantanamo

Kyllä täytyy ihailla tätä perhettä. Sinnikästä porukkaa. Ihan aika paskan viikonlopun viimeisenä päivänä ne päättävät, että lähdetään kaikesta huolimatta nuotioretkelle. Aikuiset päättävät, että kahdeltatoista lähdetään ja kahdelta palataan. Päätös kerrotaan lapsille kun ensin on kerätty rohkeutta halaamalla kanoja.

”EEEIIIIIII. Mä en lähe. EN lähe. Miks aina täytyy lähtä?”
”No itse asiassa me ei juuri koskaan käydä missään koko perheellä.”
”Ei käy. En suostu.”

Isompi lapsi vertaa ehdotusta kidutukseen. Aikuisten markkinointikoneisto saa vauhtia.

”Aivan. Nyt on niin, että tämä on teidän tulevaisuuttanne ajatellen tosi hyödyllinen reissu. Kun todennäköisesti joudutte joskus aikuisina sotaan tai vakoilijoina kidutettavaksi niin se ei tunnu miltään tämän soijanakkihotdogreissun jälkeen. Miettikää sitä. Sitten kun joku pahis yrittää saada kiristettyä teiltä tietoa siitä missä säilytetään jotain maailmankaikkeuden arvokkainta asiaa niin voitte vaan nauraa päin naamaa ja sanoa, että teitä ei lapsuuden nuotioreissujen jälkeen pelota enää mikään.”

Vaikka markkinointi epäonnistuu surkeasti, pidetään suunnitelmasta kiinni. Pienempi lapsi linnoittautuu huoneeseensa ja isompi kieltäytyy laittamasta toppahousuja jalkaansa. Kukaan ei ole nähnyt housuja koko hiihtolomaviikon aikana. Lyhyempi aikuinen pakkaa sämpylät, nakit, sinapin, ketsupin, kurkkusalaatin ja luomuedamjuuston. Pitempi aikuinen muistaa tulitikut ja sytykepuut. Ruskeampi lapsi karjuu edelleen huoneessaan että häntä kidutetaan. Esiteini-ikäisempi lapsi kiroilee vähän epävarmasti, mutta ponnekkaasti – taidokas yhdistelmä, täytyy myöntää.

Pienempi lapsi saadaan ulos uhkailemalla ja lopulta autoon asti kantamalla. Ruskeatukkainen aikuinen unohtaa ottaa myssyn ja sormikkaat. Eväät on pakattu kunnollisesti ja romanttisesti isoon pärekoriin. Niiden pakkaaja muisteli, että nuotiopaikka olisi aivan lähellä parkkipaikkaa. Kävelyä on lopulta pari kilometriä ja pärekori on erittäin epäkäytännöllinen mukana kannettava esine kun täytyy edetä jäisiä pitkospuita pitkin.

Siinä se perhe kuitenkin kävelee. Yllättävän urheasti ja sinnikkäästi. Niiden koirat räyhäävät kaikki vastaan tulevat toiset koirat, joita on viikonloppuna paljon. Niiden lapset tönivät toisiaan hankeen. Niitä hävettää, mutta ne jatkavat matkaa.

Onneksi hanget ovat täynnä hyppyhäntäisiä ja vihreätakkisempi aikuinen saa selittää kidutettaville lapsille jotakin oikeasta maailmasta. Kuusijalkaisista niveljalkaisista, jotka eivät kuitenkaan ole hyönteisiä. Ne ovat mustia hyppiviä pisteitä. Ne ponnistavat erityisen hyppyhangon avulla. Se on taivutettuna vatsan alle kunnes sitä tarvitaan pakohyppyyn ja se vapautetaan singauttamaan ei-hyönteinen kokoonsa nähden suhteessa hyvin kauas.

On evoluution armeliaisuutta, että ihmislapsilla ei ole hyppyhankoja viritettyinä vatsojensa alle. Muuten tämäkään perhe ei olisi enää koossa. Lapset olisivat paenneet soijanakkikidutusta jo aikaa sitten. Mutta hangattomat lapset johdatetaan nuotiopaikalle ja pakotetaan syömään hotdogit. Kurkkusalaatilla, sinapilla, ketsupilla ja edamjuustolla. Juotavana on viinimarja-karpalo-pillimehua. Luomuna.

Tänään on adoptoitujen päivä. Tähän kuvattuun sinnikkääseen perheeseen on adoptoitu toinen kierros sekä koiria että ihmislapsia. Esikoiset kummastakin lajista ovat pääasiassa rauhallisia ja vakaita tapauksia; tulevat viheltäessä heti luokse. Sellaisia, jotka voisi viedä lapsi- tai koiranäyttelyyn ja ne saisivat riittävän hyviä mainintoja. Ehkä joskus oikean palkinnonkin. Kuopuskoira ja kuopuslapsi ovat kuitenkin sekoittaneet pakan kokonaan. Niitä ei vaihdettaisi pois enää mistään hinnasta, mutta viheltämällä niitä ei saa luokse ja toiset oman lajin yksilöt pelottavat niitä niin, että räyhäämisellä ei ole mitään rajaa. Ihan vain todettakoon tämä asia. Yksi ei ole sama kuin kaksi. Jos olet rakas lukija vielä tilanteessa “yksi”, sinun ei ole mikään pakko siirtyä tilanteeseen “kaksi”.

 

 

Punaviinilumikakkuja

 

Seison ketsuppipurkki oikeassa ja kananmuna vasemmassa kädessä, makuuhuoneessa. Ketsuppipurkki on haettu takkahuoneesta jonne se on jäänyt edellisen illan Voice of Finland -einestelevisioillan jälkeen. Kananmuna on juuri haettu kanalasta. Hiihtoloma on alkanut ja perhe on lähdössä mökille kohta. Mutta jostakin sikiää keskustelu. Siis KESKUSTELU. Vakava keskustelu. Sellainen, että lapsille sanotaan ”Voitteko antaa äitin ja isin olla hetken kahdestaan”. Sellainen keskustelu joka kestää toista tuntia vaikkei mökille lähtiessä ole sitä aikaa ja jossa kaivetaan kaikki vanhat asiat esille ihan turhaan. Sellainen joka syntyy siitä kun toinen ei ole tyytyväinen. Kun toinen haluaa jotakin muuta. Enemmän. Ja lapsille sanotaan liian monesti ”Vielä hetkinen, antakaa meidän olla vielä hetkinen”. Ja munasta melkein kuoriutuu tipu, niin kauan se lepää lämpimällä kädellä.

”Kumman valitsisit, Hempan vai Varjon (jos toisen pitäisi kuolla)?” kysyy pienempi lapsi ja vastaan epäröimättä oman koirani tallin lempihevosen sijasta. Mökille päästyämme luen Frans de Waalin kirjaa kädellisten moraalinkehityksestä ja totean tehneeni puolueellisen eettisen valinnan. En kategorisesti ja universaalisti oikeaa, mikä yleensä mielletään ihmisten erityiskyvyksi muihin eläimiin verrattuna. Hempan ja Varjon elämät voidaan ajatella yhtä arvokkaiksi. Sen että toinen on koira, joka on asunut minun luonani viisi vuotta ja toinen on kahdeksanvuotias hevonen, jonka omistaa ja jota hoitaa toinen ihminen ei pitäisi vaikuttaa niiden elämän, elävänä pysymisen arvoon millään tavalla. Mutta toimin kuten suurin osa kädellisistä kun ne tekevät moraalisia tekoja ja eettisiä valintoja käytännössä, ei teoriassa – suosin lähipiiriäni.

Isomman lapsen elämänkatsomustiedon tuntia ei olla ehditty pitää kotona joten se pidetään hiihtoloman ensimmäisenä päivänä mökillä. Aiheena on hyvä elämä. Päätetään piirtää ja keskustella hyvästä elämästä sillä lapsi haluaa harjoitella piirtämistä, jotta hänestä voisi tulla joskus arkkitehti. Piirtäessä mietitään voiko toisen elämästä sanoa onko se hyvä vai ei. Ja jos ei voi niin tarkoittaako se, että mikä tahansa elämä on hyvä. Vaikka sellainen, joka on vahingollinen jollekin toiselle.

Kaikki piirtävät hyvää elämää. Pienemmän lapsen hyvään elämään kuuluvat anjovispitsa ja kerrossängyt. Ja paljon lapsia. Kaikki nukkuvat kerrossängyissä. Äiti ja isäkin. Piirtämisen lomassa hän kysyy ”Joudutteko te luopumaan toisistanne?” Kerron sen mitä lapsille aina kerrotaan ”Ei tietenkään, älä huolehdi ollenkaan”. Ja tiedän melko varmasti, etten valehtele.

”Kumman valitsisit äiti, minut vai itsesi (jos toinen pitäisi tappaa)?”
”Minä kuolisin. Tietysti”

Tyhjennän iltapalalta pöydälle jääneitä mukeja heivaamalla niiden sisällöt mökin edustan lumihangelle. Luulen heittäväni vettä, mutta lumeen jää punaviininpunaiset roiskeet. Pienempi lapsi tekee niistä päivällä punaviinilumikakkuja.

Meille masentuneiden puolisojen puolisoille pitäisi olla vertaistukiryhmä. Mutta se ei saisi vaatia kokoontumista tiettyyn aikaan tietyssä kodin ulkopuolisessa paikassa koska sinne ei koskaan pääsisi, ainakaan yhtä aikaa. On varmasti muitakin, jotka kokevat olevansa tahtomattaan vastuussa toisen hyvinvoinnista ja itsetunnosta. Jotka syytävät mustaan aukkoon välittämistä ja tukea minkä ehtivät, mutta eivät koskaan onnistu täyttämään sitä. Tietävät, ettei se heidän tehtävänsä olekaan, mutteivät voi lopettaa ettei aukko ime heitäkin. Varovat sanomasta liian pahasti. Varovat sanomasta väärin. Varovat tulevansa ymmärretyksi väärin. Korjaavat minkä ehtivät jos niin kuitenkin käy.

Karkaavat konserttiin jossa tukevasti humalainen viisikymppinen nainen nojaa koko painollaan heidän kylkeensä. Ja purkavat siihen verkkosukkahousuiseen pinkkihuuliseen alkoholistiin turhautumisensa huutamalla ”Saatana jaksa enää tukea yhtä ainutta ihmistä – SEISO!” – pään sisällä tietysti. Mutta antavat napakan kyynärpääiskun tekonahkatakin kylkeen ihan oikeasti. Ja haluavat jäädä keikan jälkeen vielä hetkeksi, mutta heidän osteotomiajalkaansa särkee liikaa aivan vääränä iltana eikä missään voi istua ja kotona on ollut taas huono ilta, lukee viestissä. Sellainen tukiryhmä. Onhan meitä.

Siellä tukiryhmässä ei kumminkaan puhuttaisi puolisoista yhtään mitään. Siellä olisi aikuisia jotka hymyilisivät ja olisivat iloisia ihan itsestään. Siellä naurettaisiin. Vaihdettaisiin Netflix-sarjoista vinkkejä, suunniteltaisiin kevätistutuksia, uutta olohuoneen sisustusta, etsittäisiin yhdessä netistä joko tyylikkäitä tai värikkäitä oviverhoja, jotka estävät undulaatteja karkaamasta ulos. Siellä myös täytettäisiin porukkalottokuponkeja joka viikko sillä jokainen olisi päätynyt vuokraamaan sen tallin ihanimman hevosen vaikka se on vähän liian kallista ja vie vähän liikaa aikaa.

 

Susigate maidolla

Molemmat lapset kertovat, että heidän kouluissaan on pakko juoda maitoa. Pienempää lasta maidon maku kuvottaa, isompi on tottunut. Kotona ei juoda ruoan kanssa koskaan maitoa, koska raudan imeytymistä ei kannata haitata maidolla varsinkaan jos on kasvissyöjä. Mikä tämä on tämä maitopakko? Onko tämä joku maakuntien ilmiö taas?

Mikä ylipäätään on pakottamisen idea kun on kyse ruokailusta? Onko itsemääräämisoikeudelle joku ikäraja? Entä erilaisille mieltymyksille – eikö niitä saa olla jo lapsena? Mikä on se ikä, että aikuinen kunnioittaa sitä että toinen ihminen sanoo ettei pidä jonkun ruoan mausta eikä haluaisi syödä sitä? Tähän kohti on aika turha väittää, että ellei lapsena maista paljon erilaisia ruokia jää ruokavalio aikuisena yksipuoliseksi. Näyttäkää se tutkimus. Ei ole.

Kotona ostereita ja osterivinokkaita vetävät kersat saattavat parikymppisinä elää hampurilaisilla yhtä hyvin kuin makaroonivellillä kasvaneesta lapsesta voi tulla kokki. Mutta lapsi, jonka itsemääräämisoikeutta on kunnioitettu iästä riippumatta, kasvaa vahvaksi, itseään arvostavaksi ja toisia kunnioittamaan kykeneväksi aikuiseksi – siitä on tutkimuksia.

Muistatteko sen Sanoma Pron Yippee 4 englannin kirjan ja ne susitehtävät. Sanomalta vastattiin, että heidän mielestään kappaleessa ei ole mitään vikaa ja että sekä tekstikirjaa että tehtäviä mietittiin tarkkaan nimenomaan niin ettei susia leimattaisi. Piti sitten kuitenkin laittaa ihan vain pari tehtävää joissa toisessa sutta piti oikein vastatakseen pelätä ja toisessa vähän vain vihjattiin siihen suuntaan, mutta lapset saisivat päättää itse mitä vastaisivat.

Isompi lapsi tuli tänään kotiin ja sanoi, että englannin kokeessa oli pitänyt kirjoittaa englanniksi lause ”Minä pelkään susia”. Lapsi oli kirjoittanut ”I am not scared of wolves”. Annoin hänelle viisi euroa rohkeudesta ja aktivismista ja ostin illalla donitseja, joiden kanssa ei ollut pakko juoda maitoa.