Month: April 2016

Glamourmatkaaja

Jos se hävettää, se pitää kirjoittaa. Vaihtoehtoisia seurauksia on kaksi. Kirjoittaessa joko huomaa, ettei ole mitään hävettävää tai sitten toteaa, että elämänsä on pakko järjestää vastedes niin että häpeää aiheuttanut tilanne ei enää koskaan toistu, että häpeä on aiheellista. Nyt on kyse jälkimmäisestä.

Kun kysyttiin niin tärkeänä vastasin, että kiitos järjestäkää te matkani konferenssiin. Että minä en nyt jouda. Ja että ei muita toiveita kuin etten olisi kotoa poissa kovin kauaa. Totta kai olisin joutanut. Mutta kukaan ei koskaan varaa minulle matkoja ja hotelleja. Halusin tietysti olla tärkeä. Sain matkaliput. Tuli fyysisesti huono olo kun huomasin, että niiden mukaan lentäisin pikkuisen Suomen sisällä lyhyen matkan kahdella lennolla – kahdella yhteen suuntaan eli yhteensä neljällä – pisteestä A pisteeseen B ja takaisin. Liput tipahtivat sähköpostiin. Niitä ei voinut enää perua. Itsepä en ollut kieltänyt lentojen järjestämistä. En ollut käsittänyt, että paikkaan B on edes mahdollista lentää.

Olin menossa keynote-puhujaksi. Puhumaan vastuullisesta, ympäristöä ja kanssaeläjiä huomioivasta elämästä. Oli vain oikein että kärsin lentojen ajan: olin unohtanut särkylääkkeet kotiin ja häntäluu oli sitä mieltä, ettei istuminen ollut ollenkaan hyvä ajatus. Istuin nahkapenkille ja kiinnitin turvavyön. Joku keski-ikäinen nahkatakkinen mies oli ottanut ikkunapaikkani. Annoin olla. Hyvä kärsiä vielä senkin verran. Mies istui tarpeettoman leveästi ja ropeloi penkkiään, siirteli ahteriaan ja puhisi. Harkitsin paikan vaihtamista kun hän viimein sanoi ”Sulla taitaa olla mun turvavyön toinen puoli”.

Totta. Olin istunut omani päälle – solki oli jäänyt tunnottoman oikean reiden alle – ja napannut vierustoverin vyön omakseni. Se olin minä, joka oli hankala vierustoveri. Miltä olisi itsestä tuntunut pyytää toisen ahterin alla hautunutta turvavyötä takaisin? Kaikkea sitä. Lentomatkustuksesta on hävinnyt kaikki glamour kun tämmöisiä naisia voi joutua sietämään matkaseurana. En puhunut miehelle mitään koko lennolla. Yritin myös poistua hänen elämästään nopeasti jonka seurauksena löin pääni käsimatkatavarahyllyyn. ”Olen tottunut lentämään suuremmilla koneilla”, olisi pitänyt sanoa viileästi. Olen tottunut olemaan vielä tätäkin suurempi ympäristörikollinen.

Itä-Suomen kaupungin Vaakunasta oli minulle valittuna ylimmän kerroksen nurkkahuone. Kolkko ja järkyttävän iso. Kylpyhuoneessa haisi viemäri. Kaikki meni edelleen juuri kuten ansaitsinkin. Lopetan nyt raporttini täältä tähän. Ryhdyn luennoimaan hetken päästä, mutta sovitan tätä matkaa vielä kauan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kitarisaritarin perse

”Perse on tutkijan tärkeimpiä työkaluja” toteaa lähiesimiesnainen töissä kun kerron, että on vaikeaa istua koska putosin laukkaavan hevosen selästä pyrstölleni. En ole ennen arvostanut toimivaa persuusta tässä määrin. On vaikea nukkua koska ei voi kääntyä heräämättä särkyyn. On vaikea nousta sängystä, istua alas, nousta ylös, kumartua, kyykistyä, vetää sukat jalkaan tai oikeastaan tehdä yhtään helvetti mitään. 1600mg parasetamolia kumoaa häntäluun protestin ratsastusharrastusta vastaan kuitenkin tarpeeksi hyvin.

Kun kerta kysytte niin se tapahtui kun tein GP-tason laukkapiruettia. Voisi kuvitella, että C/B-tason junnuryhmäläinen täti putoaisi noustessaan satulaan kömpelösti ja säikäyttäessään hevosen läimäyttämällä jalan tämän lautasille. Voisi kuvitella, että suoraan siitä laukkaan karauttavan hevosen selästä se täti lensi. Mutta miettikää vain sitä laukkapiruettia. Se se oli. Joku ylpeys täytyy tädilläkin olla. Mitä todellisuus muka on? Foucault sanoisi, että se kelluu.

Minun häntäluuni soisi kelluvan. Sen pitäisi kunnioittaa minua ja mahdollistaa liikkumiseni eikä ottaa nokkiinsa. Se on surkastuma. Ihan kliinisen virallisesti ’surkastuma’. Surkea luu jonka ei pitäisi tehdä oloaan tiettäväksi yhtään mitenkään. Sen yksi tärkeimpiä tehtäviä on iskunvaimennus. Hoitaisi hommansa, perkele, eikä jäisi märisemään jälkeenpäin, että oli vähän liian kova isku hei.

Mutta tiedättekö kenen häntäluu kelluu ja hyräilee ja keittää omistajalleen matchalattea, laulaa oodeja ja leipoo macaroonseja? Rosi Braidottin. Minulta pyydettiin tänään lyhyttä esittelytekstiä itsestäni syksyn keynote-luennoitsijana australialaisessa konferenssissa ja malliksi lähetettiin Rosi Braidottin vastaava saatesanoilla ”Something like this would be great, thanks!”

”Rosi Braidotti has a BA (honours) Australian National University, 1978; PhD Cum Laude, Université de Paris, Sorbonne, 1981; Senior Fulbright Scholar, 1994; Honorary Degrees University of Helsinki, 2007; University of Linnköping, 2013; Knight in the Order of the Netherlands Lion, 2005; Honorary Fellow of the Australian Academy of the Humanities (FAHA) 2009; Member of the Academia Europaea (MAE), 2014; Distinguished University Professor and founding Director of the Centre for the Humanities at Utrecht University”

Ja tuossa, naiset ja herrat, oli vasta ensimmäinen kappale. Luitte oikein. Ri-vitun-tari! Ritari. Minun pitäisi luennoida ritarin kanssa. Ritarin jälkeen. Saatan vedota häntäluuhuni ja perua.

”The Hip Bitch has an upset tailbone (os coccygis) following a grand attempt to mount a horse, 2016; Senior chicken whisperer par excellence, 2015; Honorary appearances in many places, 2010-2016; Generally a harmless and nice person with a slightly dysfunctional family, 1977-2016; Member of the Mothers against Children United (MC United) since 2005; KNIGHT in the order of I-am-more-cold-resistant-than-Rosi-Braidotti-ever-was Order of the Northern Ostrobothnia Region.”

Seisoin tänään päiväkodin pihalla liian vähissä vaatteissa räntäsateessa kaksi tuntia ja ajattelin ritariutta. Ritaruutta. Ritarisuutta. Kitarisoja minulla ei enää ole, ne leikattiin kun olin neljätoista. Päiväkodin aikuiset ja lapset olivat tyytyväisiä siihen, että tutkija toi mukanaan välineitä. Kukaan ei kysynyt sen tarkemmin mitä tutkin. Välineet tietysti tekevät työt – eikä perse! Go GoPro-kamerat! Kiitos 2016.

 

Aletaanko pussaileen?

Haluan ajaa lapset kavereineen pihalle koska en kestä huutoa ja juoksua ja sotkemista muuten kuin teoreettisesti omissa tutkimuksissani. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, ei sukkia saati varpaankynsiä. Suutarin lasten täytyy olla kotona nätisti ja hiljaa. Koska äiti tutkii koko ajan sitä miten lapsia rajoitetaan. Pienempi lapsi pohtii kaverinsa kanssa mitä ulkona voisi tehdä. Suunnitelmassa ei kestä kauan.

”Hei mennään hurmaamaan naisia! Siis tyttöjä!”
”No huh huh. Mistä meinaatte löytää tyttöjä?”
”Tuolta pyörätieltä vaikka”
”Äiti onko mulle jotain tosi tyylikkäitä vaatteita? Onko mulla tyylikkäitä kenkiä?”

Lapsi hakee aurinkolasit ja uuden lippiksen ja ottaa peilin edessä hyvän takakenon rennon asennon. Kaveri kertoo, että hänellä on kotona hyvät farkut jotka pitää vetää alas niin että haarat roikkuvat. Hän näyttää kädellään polviväliä. Ja snäbäri pitää olla myös. Vinossa tai väärin päin. Kartoitan vähän, että mitä se tyttöjen hurmaaminen oikein tarkoittaa.

”No sanotaan että ’Hei, meeks mun kans naimisiin?’”
”Ohhoh. Kantsisko aloittaa jotenkin vähän kevyemmin?”
”No okei. Voi myös sanoa ’Hei läheks syömään ja treffeille?’”
”Kuulostaa paremmalta”
Kaveri pääsee vauhtiin mukaan: ”Tai että ’Hei, aletaanko pussaileen?’”
“Hyvä, mutta koittakaa vieläkin varovammin. Kukaan ei melkein tykkää jos heti ehdottaa pussailua. Voi vaikka sanoa että ‘Hei, ois kiva jutella'”

Kaksi reteää ruskeaa pientä poikaa lähtee koluamaan pyöräteitä. Äitiä hirvittää. Kohta soi puhelin.

”Minä täällä moi. Meillä on vähän nyt suru. Me ei löydetä yhtään ketään tyttöä jota vois hurmata. Yks meni aliskalta, muttei me sanottu sille mitään.”

Mietin helpottuneena että ehkä on parempi ettei tässä maailman ajassa pyöräteitä luuhaa kaksi alle kymmenvuotiasta ruskeaa poikaa ehdottelemassa pussailua ja naimisiinmenoa satunnaisille tytöille. Lapset palaavat kotiin.

”Ei me hurmattu ketään mutta sitten me keksittiin, että voidaan pyytää rahaa!”
”A-ha. Kerropa lisää”
”Me mentiin kaikille vanhoille ihmisille sanomaan, että me ollaan tosi köyhiä antakaa kymmenen euroa”
”Eikä”
”Joo. Yhdet melkein anto, ne sano, että jos olis käteistä rahaa niin ne antais”

Auts.

 

 

Kainalopesu sateessa

Kai täytyy jatkaa vaikka luulin, että tämä blogi kuoli jo. Tämä postaus on omistettu ahkerimmalle kommentoijalle, Kirsille.

Tässä on ollut niin sanotusti kiire eli tilanne, jossa valveillaoloaika ei ole riittää kaikkeen mitä tapahtuu. Sain juuri lauantai-illan kunniaksi valmiiksi vertaisarvion artikkelista, jossa ihmisen kartesiolaista aikakäsitystä ja aikaluomusta käsitteellistettiin vain yhdeksi mahdolliseksi ajallisuuden muodoksi – ihmiskeskeiseksi absoluuttiseksi ajaksi. En kerro enempää koska se olisi akateemisen epäeettistä, mutta se oli hieno paperi. Suosittelin hyväksymistä pienin korjauksin. Pyysin vielä miettimään lajirajat ylittävien, jaettujen aikakäsitysten mahdollisuutta.

Päivällä kanat ja Selja pulu olivat ulkona. Selja todennäköisesti ymmärtää olevansa siipirikko eikä lähde pihasta. Se lennähtelee aitoja ja räystäitä pitkin katolle, patsastelee katonharjalla, katselee maailmaa ja sukii itseään. Sitten se lentää takaisin kanalaan. Paitsi tänään. Iltapäivästä alkoi sataa kaatamalla. Kanat siirtyivät Taunon perässä sisälle, mutta Selja jäi ulos. Se kiipesi korkeimman jäljellä olevan lumikinoksen päälle ja nosti oikean siipensä ylös. Samaan tapaan kuin sinä tai minä kun seisomme suihkussa ja pitää pestä kainalo tai ajella kainalokarvat. Sitten se vaihtoi siipeä. Seisoi pitkän aikaa sadesuihkussa nostellen siipiään ja kastellen kainaloitaan. Se nautti.

Viikko Washington DC:ssä oli ihmisten viikko. Ihmisten rakentamassa kaupungissa, ihmisiä kuunnellen ja ihmisille puhuen, ihmisten kanssa syöden ja nukkuen. Ihmisiä väistellen ja haistellen. Neljäntoistatuhannen ihmisosallistujan konferenssissa. Ovensuussa ihmisensä kanssa seisova opaskoira vapisi ja veti häntäänsä koipien väliin. Ihmiset puhuivat eläimistä ja ihmiskeskeisyyden vaarallisuudesta, antropomorfismin lumosta ja kirosta, jaetuista elämistä ja ei-inhimillisen maailman merkityksellisyydestä, poliittisuudesta. Materiaalista ulottuvuutta lukuunottamatta konferenssista puuttui se mistä puhuttiin.

Halusin karata puistoon, jossa lenteli kyyhkyjä ja juoksi oravia. Olisin istunut siellä sateella jos olisin tiennyt, että pulut kylvettävät kainaloitaan nostamalla siipiä. Vannoin, etten kotiin päästyäni puhu kenellekään mitään viikkoon.

Kotona odotti kolme ihmistä, kaksi koiraa, kaksi undulaattia, viisi kanaa, kukko ja pulu. Tallilla olin jo seuraavan päivän aamuna. Tyhjässä tallissa ei ollut ketään. Hain lempihevosen ja ratsastin tyhjässä maneesissa tunnin. Puhuin hevoselle. Kehuin laukannostosta vasempaan sillä se on aina vaikeaa. Pahoittelin, etten ollut aiemmin ymmärtänyt odottaa laukka-avun jälkeen laukan nousemista. Että aina oli hätä ja kiire. Nyt annoin aikaa. Kerroin ettei ulkona väijy petoja eikä maneesin ovesta kannata ennakoida tulevaksi suurta suomuista lohikäärmettä. Pahoittelin, että pompin harjoitusravissa liikaa ja että en saa kerrottua hänelle selvästi mitä haluan sillä jalkani ovat eriparia. Kiitin järjettömän hienosta avotaivutuksesta. Ratsastin lopuksi ravivoltteja löysillä ohjilla. Kerroin, että haluaisin joskus ratsastaa kokonaan ilman kuolaimia. Kiitin siitä että hän oli olemassa ja kerroin, että maailman isossa kaupungissa oli vain suuri pronssinen hevospatsas. Että meinasin kiivetä sille ja kammeta sotasankarikenraalin pois tieltä.

Kotona puhuin koirille. Kerroin vapisevasta opaskoirasta. Pyysin näyttämään sulaneiden lumikasojen alta parhaat muumioituneet talvikakat ja muut hajut. Kerroin, että olen oppinut ymmärtämään heidän eleitään lisää. Olen lukenut tutkimuksia. Ihmisten heiveröisiä yrityksiä ymmärtää muutakin kuin itseään ja oman elämänsä draamaa. Varoitin juoksemasta kissan perään, kiitin kainaloseurasta yöllä, kerroin kuinka hienoja he ovat väistäessään pieniä lintuja ja kanoja.

Undulaateille puhuin paljon koko ajan. Rohkaisin tulemaan häkistä ulos. Kerroin että he ovat rohkeita ja hienoja. Ja että autan kyllä takaisin jos menevät hukkaan. Selostin Velvetin viimeisen jakson käänteitä. Katsottiin yhdessä uusi espanjalainen sarja joka paikkaa Velvetiä kesän ajan. Sanoin että ymmärrän kyllä senkin jos he ovat ujoja. Että meillä saa kyllä olla ihan sellainen lintu kuin on.

Kanoille puhuin siitä miten kesä lähestyy. Kysyin Taunolta kuka kanoista aina nokkii sen helttaan verinaarmuja. Käskin laittaa vähän kampoihin. Kerroin, että jauhomadot alkavat loppua, mutta että tilaan kyllä lisää. Kiitin munista ja totesin, että olin nähnyt Smithsonianin luonnontieteellisessä heidän esi-isänsä luurangon. T-Rexillä oli täydelliset kananjalat. Näytin kuvan Astalle. Juttelin auringosta ja varoittelin juomasta mutalammikoista.

Pulua katselin. Kun se nosteli siipiään sadesuihkussa.

Viikon uuvuttavan ihmisille puhumisen jälkeen en lakannutkaan puhumasta vaan puhuin puhumistani muille eläimille. En todennäköisesti koskaan opi puhumaan ihmisille siten kuin muille eläimille. En ehkä haluakaan.