Kainalopesu sateessa

Kai täytyy jatkaa vaikka luulin, että tämä blogi kuoli jo. Tämä postaus on omistettu ahkerimmalle kommentoijalle, Kirsille.

Tässä on ollut niin sanotusti kiire eli tilanne, jossa valveillaoloaika ei ole riittää kaikkeen mitä tapahtuu. Sain juuri lauantai-illan kunniaksi valmiiksi vertaisarvion artikkelista, jossa ihmisen kartesiolaista aikakäsitystä ja aikaluomusta käsitteellistettiin vain yhdeksi mahdolliseksi ajallisuuden muodoksi – ihmiskeskeiseksi absoluuttiseksi ajaksi. En kerro enempää koska se olisi akateemisen epäeettistä, mutta se oli hieno paperi. Suosittelin hyväksymistä pienin korjauksin. Pyysin vielä miettimään lajirajat ylittävien, jaettujen aikakäsitysten mahdollisuutta.

Päivällä kanat ja Selja pulu olivat ulkona. Selja todennäköisesti ymmärtää olevansa siipirikko eikä lähde pihasta. Se lennähtelee aitoja ja räystäitä pitkin katolle, patsastelee katonharjalla, katselee maailmaa ja sukii itseään. Sitten se lentää takaisin kanalaan. Paitsi tänään. Iltapäivästä alkoi sataa kaatamalla. Kanat siirtyivät Taunon perässä sisälle, mutta Selja jäi ulos. Se kiipesi korkeimman jäljellä olevan lumikinoksen päälle ja nosti oikean siipensä ylös. Samaan tapaan kuin sinä tai minä kun seisomme suihkussa ja pitää pestä kainalo tai ajella kainalokarvat. Sitten se vaihtoi siipeä. Seisoi pitkän aikaa sadesuihkussa nostellen siipiään ja kastellen kainaloitaan. Se nautti.

Viikko Washington DC:ssä oli ihmisten viikko. Ihmisten rakentamassa kaupungissa, ihmisiä kuunnellen ja ihmisille puhuen, ihmisten kanssa syöden ja nukkuen. Ihmisiä väistellen ja haistellen. Neljäntoistatuhannen ihmisosallistujan konferenssissa. Ovensuussa ihmisensä kanssa seisova opaskoira vapisi ja veti häntäänsä koipien väliin. Ihmiset puhuivat eläimistä ja ihmiskeskeisyyden vaarallisuudesta, antropomorfismin lumosta ja kirosta, jaetuista elämistä ja ei-inhimillisen maailman merkityksellisyydestä, poliittisuudesta. Materiaalista ulottuvuutta lukuunottamatta konferenssista puuttui se mistä puhuttiin.

Halusin karata puistoon, jossa lenteli kyyhkyjä ja juoksi oravia. Olisin istunut siellä sateella jos olisin tiennyt, että pulut kylvettävät kainaloitaan nostamalla siipiä. Vannoin, etten kotiin päästyäni puhu kenellekään mitään viikkoon.

Kotona odotti kolme ihmistä, kaksi koiraa, kaksi undulaattia, viisi kanaa, kukko ja pulu. Tallilla olin jo seuraavan päivän aamuna. Tyhjässä tallissa ei ollut ketään. Hain lempihevosen ja ratsastin tyhjässä maneesissa tunnin. Puhuin hevoselle. Kehuin laukannostosta vasempaan sillä se on aina vaikeaa. Pahoittelin, etten ollut aiemmin ymmärtänyt odottaa laukka-avun jälkeen laukan nousemista. Että aina oli hätä ja kiire. Nyt annoin aikaa. Kerroin ettei ulkona väijy petoja eikä maneesin ovesta kannata ennakoida tulevaksi suurta suomuista lohikäärmettä. Pahoittelin, että pompin harjoitusravissa liikaa ja että en saa kerrottua hänelle selvästi mitä haluan sillä jalkani ovat eriparia. Kiitin järjettömän hienosta avotaivutuksesta. Ratsastin lopuksi ravivoltteja löysillä ohjilla. Kerroin, että haluaisin joskus ratsastaa kokonaan ilman kuolaimia. Kiitin siitä että hän oli olemassa ja kerroin, että maailman isossa kaupungissa oli vain suuri pronssinen hevospatsas. Että meinasin kiivetä sille ja kammeta sotasankarikenraalin pois tieltä.

Kotona puhuin koirille. Kerroin vapisevasta opaskoirasta. Pyysin näyttämään sulaneiden lumikasojen alta parhaat muumioituneet talvikakat ja muut hajut. Kerroin, että olen oppinut ymmärtämään heidän eleitään lisää. Olen lukenut tutkimuksia. Ihmisten heiveröisiä yrityksiä ymmärtää muutakin kuin itseään ja oman elämänsä draamaa. Varoitin juoksemasta kissan perään, kiitin kainaloseurasta yöllä, kerroin kuinka hienoja he ovat väistäessään pieniä lintuja ja kanoja.

Undulaateille puhuin paljon koko ajan. Rohkaisin tulemaan häkistä ulos. Kerroin että he ovat rohkeita ja hienoja. Ja että autan kyllä takaisin jos menevät hukkaan. Selostin Velvetin viimeisen jakson käänteitä. Katsottiin yhdessä uusi espanjalainen sarja joka paikkaa Velvetiä kesän ajan. Sanoin että ymmärrän kyllä senkin jos he ovat ujoja. Että meillä saa kyllä olla ihan sellainen lintu kuin on.

Kanoille puhuin siitä miten kesä lähestyy. Kysyin Taunolta kuka kanoista aina nokkii sen helttaan verinaarmuja. Käskin laittaa vähän kampoihin. Kerroin, että jauhomadot alkavat loppua, mutta että tilaan kyllä lisää. Kiitin munista ja totesin, että olin nähnyt Smithsonianin luonnontieteellisessä heidän esi-isänsä luurangon. T-Rexillä oli täydelliset kananjalat. Näytin kuvan Astalle. Juttelin auringosta ja varoittelin juomasta mutalammikoista.

Pulua katselin. Kun se nosteli siipiään sadesuihkussa.

Viikon uuvuttavan ihmisille puhumisen jälkeen en lakannutkaan puhumasta vaan puhuin puhumistani muille eläimille. En todennäköisesti koskaan opi puhumaan ihmisille siten kuin muille eläimille. En ehkä haluakaan.

Advertisements

One comment

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s