Month: January 2017

Jeesus vs TaoTao

Vuonna 1987 presidenttinä oli Mauno Koivisto. Lastenohjelmia tuli televisiosta vain sunnuntai-iltaisin. Minä kärvistelin vapaakirkon kokouksissa aina lastenohjelmien aikaan. TaoTaon seikkailut ja Peukaloisen retket jäivät usein katsomatta, mutta koetin ajatella, että eikö Jeesus sentään ole tärkeämpi. Joskus se toimi. Samaan aikaan naapurikaupungin teatterissa heiteltiin katsojien päälle paskaa Jumalan nimissä. Minä oli kymmenenvuotias ja muistan uutiset Jumalan teatterista ahdistavina ja outoina. Olof Palmen murhasta oli kulunut vuosi. Sekin oli pelottava uutinen, tekijää ei koskaan saatu kiinni. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta tuli siitäkin kuluneeksi vuosi. Koko edellinen kesä oli muistettu laittaa suu kiinni sateella. Jokainen iholle pudonnut pisara oli tuntunut vaaralliselta. Muistan miltä kotipiha näytti kun uutisissa kerrottiin Tsernobylista ja siitä, että säteilyä päätyy Suomeenkin saakka. Leikkimökki näytti kellertävältä, vaikka sen ikkunanpielet oli maalattu valkoisiksi.

Mathias Rust laskeutui Cessnalla Moskovan Punaiselle Torille. Se uutinen ei pelottanut. Sitä katsottiin kotona vähän ihaillen. Mietittiin minne isän kuumailmapallo voisi huonolla tuurilla päätyä. Ja kuka hakisi hänet Siperiasta vankileiriltä. Syyskesällä Suomen televisiossa esitettiin Emmanuelle-elokuva. Siitä minä en tiennyt mitään, mutta vuotta vanhempi puoliso muistaa, että kesämökillä oli outo tunnelma kun isä ja isoveli katsoivat uutta elokuvaa.

Arkkiatri Arvo Ylppö täytti sata vuotta. Minä keräsin postimerkkejä ja siirsin Arvo Ylpön postimerkin kokoelman ensimmäiselle lehdelle. Joskus tuntuu, että postimerkkien kuvat yhdessä Aku Ankan ja Valittujen Palojen kanssa ovat minun sivistykseni kulmakiviä. Tuberkuloosimerkkien pikkulapset olivat kiehtovia historian kuvia. Merkit, joissa luki Magyar Posta, tuntuivat ihmeellisiltä. En ymmärtänyt mikä maa Magyar voi olla. Kuvittelin sen yleiseurooppalaiseksi, mutta vähän synkäksi maaksi, jossa sataa lunta vinottain ja posti jaetaan polkupyörällä.

Vuonna 1987 Andy Warhol kuoli. Ja Matilda syntyi.

Soliferin tehtaalla Vantaalla valmistui aikansa suunnannäyttäjä. Asuntovaunujen johtavalta valmistajalta syntyi tuulenvastusominaisuuksiltaan maailman ykkönen: Meidän Matilda. Sen nestekaasukäyttöistä vesikertoista lämmitysjärjestelmää kadehditaan vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Primus-lämmittimellä on yhä jälleenmyyntiarvoa. Esitteen mukaan ”keulakuva ratkaisee” eikä Solifer-vaunu ole mikään aloittelijoiden vaunu. Se kelpaa kokeneemmillekin, vaativille karavaanareille.

Meille Matilda saapui viime kesänä. Sitä käytiin testaamassa ensin perheen aikuisten voimin Ruotsissa. Tåmen ampuma-alueen valvontakamerat tallensivat suomenlipputarroja perässään keikuttelevan Matildan sen jälkeen kun kaksi virkamiesruotsintaitoista aikuista oli varmistanut ilmoitustauluilta, että viikonlopulla ei olisi ampumaharjoituksia. ”Livsfara” tulkittiin tarkoittamaan oleskelua ampuma-alueella muina aikoina kuin juuri silloin. Armeijan harjoitusalue osoittautui rauhalliseksi leiriytymispaikaksi. Kukaan ei ollut korjannut sieltä pois rouskuja eikä puolukoitakaan. Oli ollut liian kiire harjoitella tappamista varmaan. Matildan Primus piti lämmöt yhdessä Matti-akkulaturin kanssa ja suuri rakkausmatka sinetöi uuden perheenjäsenen hankinnan Ruotsin puolustusvoimien avustuksella.

Matilda on nyt talvipaikassa. Se kaivetaan esiin sillä sekunnilla kun tiet sulavat. Turboahdinvikainen Volvo jaksaa juuri ja juuri vetää vaunuvanhuksen jollekin kevätretkelle. Jääkaappiin ostetaan parempaa tuoremehua, lapset saavat valita keksipaketin ja sänkyihin petataan kirkkaan keltaiset elefanttipussilakanat. Aikuisille punaviiniä, retrolaseista. Ja sitten ollaan onnellisia. Niin kuin vuonna 1987 kun pahat uutiset eivät ihan vielä tulleet liian lähelle.

Advertisements

Reilu jalokivettyminen

”Mitä jää jäljelle jos ihmisen polttaa?”
”Äiti! Mikä kysymys toi oli. Sun piti kysellä yltin asioita!”
”Se ON ylttiä! Hiiliyhdisteitä tai jotain. Mitähän oikeasti jää?”

Aamupalapöydässä tulee keksineeksi usein parhaat konseptinsa. Tänään keksin käytännön pilan kuolevalle. Tai siis kepponen kohdistuisi omaisiin, kuolevan toimesta. Se toimii tilanteessa, jossa kuoleva kuolee niin, että sitä osaa odottaa. Kun hetki on lähellä, nielaisee kuoleva viimeisillä voimillaan timantin. Hän on tietysti toivonut etukäteen tulevansa polttohaudatuksi. Krematoriossa kuolleen ihmisen tuhkakasasta eroteltaisiin kaikki kehossa olleet palamattomat aineet. Joukosta löytyisi timantti. Omaisiin otettaisiin yhteyttä. Heidän rakkaastaan olisi tullut timantti: etymologialtaan kreikan kielen ’adamas’ sanasta juontuva sana, joka tarkoittaa voittamatonta. Se symboloi ikuista, kuolematonta rakkautta.

(Tarkempi taustatutkimus [kyllä, nämä tekstini ovat täysin taustatutkittua, taattua materiaalia] vahvistaa, että kuolemanjälkeinen jalokivettyminen on täysin mahdollista: Imatran seurakunnan krematorio kertoo, että tuhkausuunin lämpötila on korkeimmillaan 780 astetta. Helsingin kaupunginkirjaston kysy-palvelu tietää, että timantti alkaa muuttua vasta yli 800 asteen lämpötilassa. Sen lopullinen sulamispiste on 3550 astetta.)

Huomaan kuitenkin, että myös Melania Trump on keksinyt jalokivien syönnin. Hän ei kuitenkaan näytä kuolevalta Vanity Fairin kannessa. Se harmittaa minua. Syödä nyt timantteja täysin vailla tietoa kuolemastaan. Timantteja, joita on kaivettu pienemmän lapseni syntymämaan kaivoksista kirjaimellisesti ihmisten hiellä ja verellä. Reilua turhamaisuutta olisi syödä timantteja ja kuolla. Tribuutti niille sadoille kaivoksissa kuolleille tai oikeuksiaan vaatineina ammutuille timanttikaivosmiehille (Googlatkaa ’Marikana’, vaikka siinä on kyseessä platinakaivos). Siinä olisi Vanity Fairin kansi.

‘Reilua turhamaisuutta’ voisi olla myös uuden akateemisten työntekijöiden, erityisesti tutkijoiden, ammattilehden nimi. Reiluuteen verhottua turhamaisuutta. Minäkin teen töitä yhteiskunnan kehittämiseksi ja ei pelkästään ihmisiin rajoittuvan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi. Unohtamatta kuitenkaan päivittää Research Gateen julkaisuja, tarkkailla kaikkia henkilökohtaisia vaikuttavuusindeksejäni, ylläpitää kolmea eri kotisivua ja neljää somekanavaa. Unohtamatta viilata ansioluetteloani ja vaihdattaa edustavia valokuvia erilaisiin yhteyksiin. Muistaen mainita kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, että kävin juuri pitämässä keynote luennon Australiassa. Minä se olin. Olette kuulleet minusta, eikö niin. Valikoimalla ne ihmiset, joiden kanssa puhun ja kirjoitan. Seulomalla jatko-opiskelijat ja graduntekijät niin, että he ovat edukseni. Tässä viimeisimmässä on kuitenkin vielä kehitettävää: seitsemästä jatko-opiskelijastani joku on koko ajan raskaana, joku on kotouttamiskoulutuksessa eikä voi edistää tutkimustaan ja yksi jopa meni niin pitkälle saadakseen minut näyttämään huonolta ohjaajalta, että kuoli. Omaiset eivät kertoneet löytyikö tuhkan seasta timantti. Harva ymmärtää, miten kovaa työtä meritoituminen on.

Minun puolisollanikin olisi mahdollisuus tuoda minua esiin, mutta hän jättää sen tekemättä. Hän voisi koota julkaisuistaan väitöskirjan, muttei näe siinä mieltä. Olen jo usean vuoden ajan koettanut saada häntä ymmärtämään, että kaiken sen juhlimisen voisi tehdä minun vuokseni. Voisin hyvin istua edessä, pitää kaikki puheet ja todeta uhrautuvan jalosti, että kyllä – minä se mahdollistin puolison akateemisen uran, samalla kun itsekin julkaisin helvetinmoisesti artikkeleita, joita lukevat toiset tutkijat, jotka myös meritoituvat, toisiaan varten. Kaivosyliopistojaan varten.

Ihmisestä jää jäljelle neljä litraa tuhkaa. Vaikka se olisi julkaissut seitsemäntoista A1-artikkelia JUFO3-tason lehdissä. Paitsi, jos se on syönyt timantin. Ja testamentannut sen kaivosyliopistonsa rehtorille ja Etelä-Afrikan presidentille jaettavaksi.

Kuoriutumisia

Trump, mies sian pantavana, uusi suomalainen perinnöllinen tulehdussairaus: “Oireina vaikeat haavat, märkiminen ja kuolio”. Uutisviikko on ollut sellainen, että olen sortunut välttelyyn. Liian vaikeaa kohdata asioita, jotka ärsyttävät tai ällöttävät tai molempia; helpompi väistää. Vaikka puoliso kehottaa miettimään ja kohtaamaan asioita jotka saavat aikaan voimakkaita tunteita. Silloinhan niissä on jotakin mielenkiintoista käsiteltävää itsensä kanssa. Ja pitäisihän sitä. Olla mukana ja hermolla – miettiä karjujen seksuaalisuutta ja lajienvälisen sukupuolisen kanssakäymisen molemminpuolisen halukkuuden mahdollisuutta. Mutta minä nyt olen valinnut väistää. Vaikka siitä on koko ajan syyllinen olo. Kääntääkö sitä silloin selkänsä ja hyväksyy kaiken?

Olen kesyttänyt undulaatteja. Perhananmoista hommaa. Käsikesyiksi oppineet Martta ja Maisa villiintyivät uudelleen Mikon tultua talouteen. Nyt ollaan tilanteessa, jossa linnut uskaltautuvat syömään hirssiä puolen metrin päässä minusta, jos istun hiljaa paikallani. Seuraava askel on puhua hiljaa ja liikkua vähän, mutta juuri niin vähän, etteivät linnut lennä pois. Siinä saattaa kestää yhden USA:n presidentin virkakauden verran.

Olen kesyttänyt hevosta. Koettanut päästä samalle aaltopituudelle älykkään suomenhevosen kanssa joka ennakoi kaikkea ja haluaa päättää kaikesta aina itse. Meissä on paljon yhteistä. Minäkään en taivu oikeaan laukkaan ollenkaan, oikea lonkka on aivan paska. Ruuvit törröttävät ihon alta ja koko reisi on edelleen ja lopullisesti tunnoton. Ajelin juuri bikinirajoja (miksei sille toimenpiteelle ole eri nimeä keskellä talvea?) vähän liian huolimattomasti oikean nivusen kohdalta ja halvaantuneet tuntohermot juhlivat jossakin Havaijilla rommikolat käsissään kun koko reisi oli veressä: “Ai niin, tuo oli meidän hommaa ennen, varoittelu. Kippis hei, nyt ollaan eläkkeellä!”

Olen kesyttänyt pulupariskuntaa jotka istuvat munan päällä. Sitten jos ja kun munasta kuoriutuu muutaman sentin pituinen punainen nahkapallero, täytyy emojen antaa käsitellä itseään ja poikastaan sen verran, että puluperhe saadaan siirrettyä kanojen ulottumattomiin. Laskettu aika on aivan pian. Tässä ehdi keskittyä maailmanpolitiikkaan, kyseessä on kokonainen elämä.

Lopetin juuri Skypepalaverin Australiaan. Toimitamme kansainvälistä kirjaa lasten eläinsuhteiden tutkimuksesta. Jos poistetaan puhtaan psykologiset mittaritutkimukset lasten ja lemikkien välisen kanssakäymisen yhteydestä lasten empatiakyvyn kehittymiseen (metatarkastelu paljastaa täysin ristiriitaisia tuloksia), ei lapsi-eläintutkimuksia juurikaan tehdä. Meillä on vaikeuksia paikantaa aiheen tutkijoita. Maailmassa.

Toisesta meistä on tullut vuosien varrella vegaani, toinen on hyvää vauhtia siirtymässä samaan uomaan. Maailma ei enää näytä samalta kuin ennen eläintutkimukseen sukeltamista. Nähtyä ei saa näkemättömäksi eikä lukemaansa unohdettua. Siksi kai välttelen joitakin asioita. Ja hamstraan toisia. Kuratoin omaa päätäni. Ennen Skypepalaveria Australian aamuun olemme pienemmän lapsen kanssa katsoneet YouTubesta videoita erilaisten lintujen kuoriutumisista. Undulaatti, pulu, kananpoikanen – kaikki änkeävät hitaasti mutta varmasti kuoresta ulos ja emolintu ryhtyy lämmittämään ja ruokkimaan. Ja lapsi huokailee. “Voi kun minäkin olisin syntynyt sinun masusta äiti”

Ja asioita kuoriutuu ja tulee päivänvaloon märkänä ja rumana ja heikkona ja holtittomana. Eikä koskaan tiedä miten niiden käy. Tekee mieli laittaa silmänsä kiinni. Mutta silti kurkistaa. Aamukahvilla miettii vaikka puolisonsa kanssa sitä, jos jonkun ihmisen seksuaalinen intohimo kohdistuukin sikaan. Että mikä inhimillinen ja eläimellinen tragedia. Jossa ei sinänsä ole mitään väärää eikä syyllisiä suuntaan eikä toiseen. Sinänsä.

Korttipeliä Haitin lapsilla

On tärkeää, että paskoista asioista voi syyttää muita ihmisiä. Se on aivan olennainen osa päivittäistä hyvinvointia, varsinkin työpaikoilla. Minulla on ollut pitkään sellainen suomalaisugrilainen uhrimoraalitapa, että syytän itseäni. Etten kuormita toisia jos vaikka unohdan työhuoneen avaimen kotiin (en sano ”Lapsi piilotti!”), kaadan kahvit käytävälle (en sano ”Opiskelija tönäisi!”), tai kärsin ilmavaivoista kokouksessa (en sano ”En se minä ollut!”). Olen kantanut omat taakkani. Viime perjantaina löysin kuitenkin yllättäen sisäisen hyvinvointini lähteen. Kollegani ja työhuonekaverini jo kymmenen vuoden ajalta on osoittautunut syypääksi aivan kaikkeen.

Kurkistin kahvijonossa kollegan lompakkoon ja siellä kimalteli hopeatason lentoyhtiön asiakasetukortti. Sellainen, jolla pääsee koneeseen ennen muita, saa Hermes-huivin alennuksella ja voi pyytää lentoemäntää pyyhkimään takapuolensa jos koneessa tarjottava lakto-ovo-vegetaarinen vihannescurry on käyttäytynyt huonosti mahalaukussa. Paitsi kimalteli, tuo kortti lähetti kahvijonossa ilmoille kovaa ”Bling!” ääntä, niin että kahvilan kassakone ja sen vaisu ”Plim!” liittyivät välittömästi humanistisen tiedekunnan kuolemantutkijoiden ryhmään ja julkaisivat aforismikokoelman arvottomuudentunteesta.

Kollega oli kerännyt lentomailipisteitä kaikki nämä vuodet. Samaan aikaan kun minä olin ollut siinä uskossa, että me emme voi kerätä niitä työmatkoilta. Kollegan on täytynyt tietää, että minä en ole tiennyt. Hän on siis tahallisesti ja suorassa vahingontuottamismielessä salannut mailimeritoitumisensa minulta. On hänen syytään, että sain melkein laskimoveritulpan kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatkalla Australiaan. Ja takaisin.

Nousin Singaporessa koneeseen viimeisten joukossa, kävelin bisnesluokan ohi ja huomasin puolitutun humanistin neulomassa villasukkaa jalat ojollaan ja kuohuviinilasi pienellä bisnesluokan pöydällä nätisti kuplien. Koska tutkijan palkka ei riitä upgradaamaan edes reikäisiä alushousuja, olivat ainoat keksimäni vaihtoehdot a) varakas puoliso, b) sijoitustoiminta, c) kiristystoiminta. Enhän voinut kuvitellakaan, että oikea vaihtoehto olisi ollut d) työhuonekaverini on perustanut ylitiedekuntarajaisen yhdistyksen, jonka toimintatarkoituksena on pimittää minulta tietoa lentoyhtiöiden etukorteista ja kaikki muut paitsi minä tiesivät, että työmatkoista voi kerätä maileja ja niillä saa pitkille lennoille bisnesluokan paikan.

On suoraan hänen syytään, että Haitilla lapset eivät saa maanjäristyksen jälkeen puhdasta vettä. Olisin nimittäin tietysti lahjoittanut kaikki kolmen edellisen vuoden aikana kertyneet lentomailit hyväntekeväisyyteen. Mutta hänen vuokseen en voi. On suoraan hänen syytään, että ilmakehän tuhoutuminen kiihtyy ja Naurun saari peittyy veteen. Koska kun olen viimeinkin tietoinen tästä korttipelistä, ryhdyn ottamaan takaisin kaikki menetetyt mailit. Lennän pienimmästäkin inahduksesta. Minut saa liikkeelle heiluttamalla pikkuvarvasta. Ensimmäiset lennot on jo varattu. Reykjavikin kautta Chicagoon. Lennän puhumaan siitä kuinka ihmisen lajikeskeisyys ja ihmislajin oletusarvoinen etusijalle asettaminen tuhoaa maailman. Vaikka todellisuudessa se on minun työkaverini. Hän tuhoaa maailman.

Katsoimme eilen puolison kanssa elokuvan, jossa oli paska loppu. Huomasin, että sekin on työkaverin syytä. Mutta olen meistä kahdesta isompi ihminen. Keskityn siihen miten maailma näyttää niin erilaiselta nyt kun tiedän, että voin jatkossa erottautua. Lounge, etuilujono, kuohuviini, Pariisi, Hermes. Tai siis Haiti, lapset.

 

 

Kaksi miestä ja lapsi

Aamulla oli kummallisen kevyt olo. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen ei viikonlopulle ollut jäänyt yhtään töitä. Ei yhtään vastattavaa sähköpostia, arvioitavaa tenttipaperia, kommentoitavaa tutkimussuunnitelmaa, kirjoitettavaa suositusta tai tarkistettavaa artikkelivedosta. Kukaan ei edes pyytänyt perustelua sille miksi oli saanut huonon tenttiarvosanan vaikka oli vastannut tosi hyvin. Teki heti mieli leipoa. Couronne, sellainen auringonkuivattujen tomaattien täyttämä monikerroksinen, kranssiksi taivuteltu leipäletti vaikka.

Työ on vastaamista, suosittelemista, tarkistamista, kommentointia, arviointia, kirjoittamista ja pohtimista. Koti on tomaatti, cashewpähkinä, mannapuuro, kahvi, curry, kaneli, kurpitsa ja kastanja. Isomman lapsen koti on kokoamista, sahaamista, naulaamista, ruuvausta, purkamista, liimaamista ja teippaamista. Hän ei mittaa, piirrä, suunnittele tai kuuntele.

Minä ja minun lapseni olemme huonoja seuraamaan ohjeita. Me inhoamme neuvoja. Me innostumme ja olemme kärsimättömiä, mutta ennen kaikkea me tiedämme itse aina parhaiten. Turha tulla kommentoimaan. Ja sitten me kiroamme, hermostumme, turhaudumme, heitämme taikinan roskiin. Tai joskus onnistumme. Olen tehnyt yhden kerran oikein hyvää couronnea. Siitä taitaa olla kuva Instagrammissa.

Minä ja minun lapseni sinkoamme usein vihreitä herneitä perheen toisen aikuisen nenää kohti. Sen, joka suunnittelee, harkitsee ja mittaa; saa aikaan ja onnistuu. Yleensä hän väistää, mutta tänään hajuelimeen uppoaa tusina palkokasvin pallukkaa. Lentosimulaattorin etupaneeliin ja keskiosaan tarvitsee vaneria ja lastulevyä “Aika paljon”. Lapsi ja aikuinen seisovat Bauhausin käytävällä ja minä olen muodostanut demilitarisoidun alueen heidän ympärilleen vetämällä maalarinteipillä katkoviivaa lattiaan. Alue kattaa hyllyvälin vesihanoista lattiakaivoihin. Lapsi on suurpiirteinen. Aikuinen on tarkka. Molemmat reagoivat paineeseen mököttämällä. Vaneria ostetaan suunnittelematon määrä. Puulaatikoita kanojen munintapesiksi tarkalleen kolme.

Tarkka aikuinen jättää suurpiirteisen perheensä ruokakauppaan ja lähtee ruokkimaan valkoselkätikkoja, täsmällisiä ja taitavia kolokaivertajia, jotka eivät tarvitse vaneria. Hän on tehnyt ruokintatelineet huolella. Ne kestävät vuosikausia, todennäköisesti vuosikymmeniä. Aikuinen katsoo kättensä jälkeä ja maailma nakuttuu kohdilleen. Sillä välin muu perhe on improvisoinut ruokaostokset; inspiroitunut paprikarelissistä, mutta unohtanut margariinin. Falafelburgerien äärellä pienempi lapsi tekee kirkasäänisen havainnon viereisen pöydän seurueesta.

“Äiti eikö niin, että tuo lapsi on adoptoitu koska sillä on kaksi isää”

Kehun lasta hänen monimuotoisesta päättelyrepertuaaristaan, mutta huomautan että seurueessa näyttäisi olevan todennäköisesti isä kahden poikansa kanssa. Toinen pojista on jo aikuinen.

Minun biologinen lapseni ei tarkkaile ympäristönsä sosiaalista monimuotoisuutta vaan säilöö pieniä suola- ja pippuripusseja taskuihinsa. Ne ovat kuulemma käteviä koulussa kun kasvisruoka ei usein maistu miltään ja mausteita saavat käyttää vain opettajat. Tikka-aikuista odotellessa suunnittelemme kasvissyöjälapselle anarkistitaskumausteet. Hankin pieniä pusseja ja täytän ne savupaprikalla, rosmariinilla, currylla, suolalla, pippurilla ja jauhetulla korianterilla. Opettajilla on kuulemma vain suolaa ja pippuria.

“Mä laitan sulle vielä tryffeliöljyä, se sopii pasta- ja perunaruokiin.”

Kodin ja koulun yhteistyötä vain.

Argentiinan estenauta, paskojen aforismien kantaäiti

Lapsen terapia on peruttu ja leikin koulutaksia yhden aamun. Kantti ei kestä kuunnella Radio Novaa vaikka lapsi painottaa, että sitä nimenomaan kuunnellaan aina koulutaksissa. Ensimmäisen luokan opettaja raportoi taannoin, että lapsi oli kysynyt hämmentyneenä, että miksi siinä yhdessä biisissä lauletaan ”…mä tiedän, että mä loukkasin, loukkasin ja haavoitin”. Että miksi siinä lauletaan väkivallasta. Ja toisella luokalla kotona kuultiin jonkin aikaa taukoamatta kertsiä ”Beibi, räjäytä mut tässä.” Vaikka on tietysti hyvä, että lapsen musiikkimaailma pysyy avarana. Kotona soitetaan liikaa Abdullah Ibrahimia ja Moondogia tällä hetkellä.

Tämän aamun taksikyydissä puhumme lapsimatkustajan kanssa unista. Lapsi selittää miten jännästi hänen unensa on tehty, että jos vaikka hän kaatuu autotielle ja auto on tulossa, mutta liikkuminen on unitahmeaa niin silti siitä tieltä pääsee ylös aivan juuri ennen kuin auto ajaa päälle. ”Ne on tehty niin”. Hoksautan, että hän itse tekee unensa. Lapsi ei meinaa uskoa. Kysyn mihin kohti hän illalla kiinnittää kaapelin tai minkä wifiverkon hän kytkee päästään päälle – että mistä muualtakaan ne unet tulisivat kuin omasta päästä. Taksikuskit aina paljastavat elämän salaisuuksia. Lapsen hiljainen tyrmistys tuntuu lyhyen autoilijanurani kohokohdalta. Tein vaikutuksen. Jäin mieleen. Vanhana hän muistelee vielä sitä yhtä koulutaksikuljettajaa, joka kertoi, että unet tulevat omasta päästä eivätkä datapilvestä tai Pasilasta.

Seuraavaksi työpaikkatakseilen itseni yliopistolle ja yritän paljastaa myös itselleni elämän totuuksia. Unipaljastus on kuitenkin tyhjentänyt autoilijan pajatson ja yllän vain someaforismityyliin: elämä satuttaa ja haavoittaa, mutta siihen turtuu ja se, joka päättää kasvattaa paksun nahan, näkee mitä kaikkea kaunista maailma silti tarjoaa. Oksennan hiukan, sattumalta juuri kaatopaikan kohdalla. Nyt on niin helmi ja uniikki miete, että voisin ottaa työpaikan ikkunasta auringonnousukuvan ja kirjoittaa aforismin sen päälle. Pääsisin varmasti Facebookin paskojen aforismien ryhmään.

Totuus kuitenkin on, että elämästäni löytyvät tälläkin hetkellä kaikki paskan aforismin elementit ihan konkreettisesti: sattumista, haavoittumista, turtumisen toivetta ja paksua nahkaa. Kytkinjalan polvitaipeessa on verinen ruhje, joka on seurausta elämästä uusien ratsastussaappaideni kanssa. Argentiinalaista nahkaa olevat saappaat ovat takaa niin korkeat ja jäykät, juuri vetoketjun kohdalta, että ne repivät ensimmäisellä ratsastuskerralla veriruhjeet polvitaipeisiin. En huomannut kipua juurikaan tunnilla, koska päädyin junnujen estetunnille ja kipakan suomenhevosen epiteelipölyn aikaansaama endorfiiniryöppy yhdistettynä esterata-adrenaliiniin peittosivat polvitaipeiden hätähuudot. Veriset ratsastushousut kehottivat kuitenkin jatkamaan keskustelua saappaiden kanssa.

Koetan pehmittää paksua nahkaa ja saada kuolleiden argentiinalaisten nautojen sieluja leppymään. Mistä saisi ostettua vegaaniset ratsastussaappaat? Kasvipohjaisia ”nahkoja” tehdään jo. Maksaisin siitä, ettei eläimen teurasveri valuisi omasta polvitaipeestani. Mutta nyt mennään tällä tavalla, elämä satuttaa. Nitkuttelen paksua nahkaa ja laastaroin jalkoja – sitä mukaan kun saapasvarret pehmenevät, paksuuntuu polvitaipeen nahka. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Minusta tulee argentiinalainen nauta.

image1

Makedonialaisten leposyke on 50

Tuohdumme puolison kanssa maanantaiaamun kunniaksi makedonialaisista valeuutisia tehtailevista teineistä. Mutta mikäs siinä – ei ole laitonta kirjoittaa ja julkaista juttua joka ei ole tosi. Jos joku uskoo niin oma vika. Teinit ovat rikastuneet, Makedonia saa verotuloja ja maailmanpolitiikka nitkuu ja hytkyy klikkausten tahtiin.

En ole vielä ehtinyt saada housuja jalkaan ja paitapuseron nappejakin on auki sen verran, että tissivako paistattelee koulutaksin keulavaloissa kun lähetän lapsen ovelta koulumatkalle. Jos vaikka se kohta eläköityvä taksikuski arvostaisi tällaista rehevää harmaata naista. Ei ehdi niitä housuja kun pitää ratkaista valeuutisongelma sillä vakioreseptillä: lasten kasvatus ja koulutus!

Kouluinstituutio on jähmeä reagoimaan. Opettajat – kuten minäkin opettajien opettajana – kuuluvat kuplaeliittiin, jonka ei tarvitse kokea tai edes nähdä mitään kovin huolestuttavaa ympärillään. Akuutti tarve mediakriittisyydelle jo alakoulusta lähtien on huutanut ja kirkunut koulujen pihoilla ja käytävissä jo jonkin aikaa. Jotkut opettajat juoksevat jo pallo kainalossa ja tekevät asialle jotain, toiset ostavat kuulosuojaimia ja loput luulevat kirkumista jonkun eksoottisen karanneen linnun ääneksi.

Edelleen housuitta, kehittelen pikakonseptin alakouluun. Etsivätoimisto. Otetaan uutisia, klikkiuutisia, kohu-uutisia, jaetaan roolit ja ryhdytään hommiin: kuinka uutisen todenperäisyys varmistetaan. Kuka menee lankaan, mikä on lanka, kenellä on otsalamppu, mikä on adjutantti, missä on Alabama. Newsbusters alakoulu-style.

Saan housut jalkaani ja pikakonseptin keksiminen on alentanut tuohtumustani huomattavasti. Isompi lapsi tuo Apu-lehden tilaajalahjana (lehti tilattiin enolle joululahjaksi) tulleen verenpainemittarin. Mittaamme molemmilta paineet ja sykkeen. Selitän lapselle, että mitä alhaisempi syke sen voimakkaampi sydän. Että jos sydänlihas on tosi voimakas ja terve, se jaksaa yhdellä pumppauksella lykätä suoniin niin paljon verta, että sen ei tarvitse pumpata niin usein kuin heikomman sydämen. Kuulen tämän lääketieteellisenä faktana esittämäni puheen ja jään miettimään mihin se perustuu; ja mitä kaikkea muuta suollan lapselleni totuuksina joka päivä. En ole enää ollenkaan varma mitä ihmisen syke kertoo. Niinpä tarkistamme asian lapsen kanssa klikkailemalla.

Käy ilmi, että minulla on kestävyysurheilijan sydän. Leposyke 50 ja alle. Olen aina tiennyt, että maailma on menettänyt minussa huippu-urheilijan.

Keltainen pallo meressä

En ole ehtinyt kirjoittaa. Olen miettinyt yhtä lausetta viikon. Tänään oli sen lauseen eräpäivä. Luulen, että siitä tuli hyvä. Lennän toukokuussa lausumaan sen Illinoisin yliopistoon.

Tavallisen viikonlopun toinen päivä on illassa ja lauseen lisäksi on saavutettu osavälirauha. Puoliso lukee uuden moottorisahansa käyttöohjeita. Isompi lapsi jännittää koululääkärin tarkastusta. Lääkäri kuulemma haluaa nähdä pippelin ja koskee palleihin ja se vaivaa lasta. Koetan selittää lääkärin näkökulman asiaan. Käytän lopulta vanhaa kunnon toisilla-on-vielä-huonommin -korttia. Kerron minkälaisia gynekologin tarkastukset ja papa-kokeet ovat. Eivät toki vielä viidesluokkalaisille, mutta nuoresta naisesta lähtien läpi elämän kaikille naisille. Ajatus kuulemma sekä hirvittää että auttaa lasta. Pienempi lapsi pelkää käydä nukkumaan koska edellisen yön painajaisen pahalla ihmisellä oli muovisilmät ja koko perhe heräsi yöllä lapsen kirkumiseen. Sänkyyn kootaan pehmolelumuuri muovisilmää vastaan.

Viikonloppu käynnistyi taas parisuhdekeskustelulla. Jos niistä saisi plussabonuspalloja niin meidän talomme olisi pallomeri. Siinä olisi etunsa. Ei tarvitsisi koskaan imuroida, koska koirankarvat tarttuisivat sähköisiin muovipalloihin ja muut roskat päätyisivät pallojen alle lattialle, jonne kenenkään jalat eivät ikinä yltäisi. Meillä lamppaisi lapsia puolen kylän verran ja kaikki kysyisivät, että miten teillä voi olla kotona pallomeri. Meidän lapset vastaisivat, että koska äitillä ja iskällä on niin paljon parisuhdeongelmia. Ja sitten kaikki lapset hurraisivat ja tarjoilisin heille pillimehuja hikisiin pulleisiin lapsenkäsiin.

Seitsemäntoista yhteisen vuoden jälkeen ollaan tultu siihen, että minun näkökulmastani pitkä parisuhde sen kun paranee. Mitä tutumpia ollaan ja mitä enemmän yhteistä historiaa, sitä tiiviimmin on toisen kyljessä. Mitä enemmän perinteitä ja yhteisiä tapoja, perhe, talo ja yhteistä tekemistä, sitä rakastuneempi olo ja sitä hauskempi keksiä lisää yhteisiä kujeita. Mutta puolisosta tuntuu, juuri samoista syistä, että elämästä on tullut tylsää ja harmaata – että minä olen harmaa enkä kiinnostava; kuulemma hukun arkeen. Että kaikki on ennakoitavaa ja missään ei ole jännitystä. Hänen mukaansa niin käy kaikissa pitkissä parisuhteissa. Mutta ei minulle ole käynyt niin.

Siinäkös sitten ollaan, tylsänä ja harmaana. Ainakin pallomeri kasvaa. Ja viikonloppu etenee.

Teemme lähtöä sairaalaan katsomaan mummua, joka oli jo toipumassa selkäleikkauksesta, mutta sai aivoinfarktin ja makaa taas sängyssä. Pienempi lapsi etenee autoon asti, mutta juuri ennen lähtöä asettaa kantapäät maahan ja vetää juuri siitä narusta, josta kaatuu jäävettä koko perheen niskaan. Hän ei aio lähteä ellei saa lisää peliaikaa. Kiristäminen ei koskaan toimi, lapsi tietää sen varsin hyvin. Hän haluaa konfliktin ja saa sen. Naapurin isä on lapsensa kanssa lumitöissä kun puoliso raahaa kirkuvan lapsen takaisin sisälle. Siirrän koirat autosta takapihalle. Pitää muistaa huikata naapurille, että lapsen huudot ”Äiti AUTA, isi TAPPAA mut! Minä tapan isona isin, minä KOSTAN tämän!” eivät edellytä toimenpiteitä sivustakatsojilta.

Sairaalassa pienempi lapsi sen sijaan ansaitsisi sivustakatsojia. Hän istahtaa isomummunsa viereen ja kyselee hienoja, oikeita asioita. Kuten ”Oletko mummu tyytyväinen siihen miten sinun elämäsi on mennyt?”, ”Jos saisit toivoa yhden asian niin mikä se olisi?”, ”Sinä olet kokenut niin paljon kaikenlaista mummu”. Lähtiessä hän huikkaa hoitajille ”Pitäkää sitten hyvä huoli hänestä!”. Autossa selviää erityisen läsnäolevan ja empaattisen lapsen ajatuksenjuoksu. ”Puhuin vain sillain kuin se olis viimeinen kerta”. Minä itken autossa sekä omaa harmauttani että mummua, jonka elämä on hiipunut yhteen sänkyyn.

Kotona kanalassa harmaat pulut hautovat munaa. Puoliso ei kestä sitä, että minä en kestä harmauttani ja hän haluaa taas pitkästä aikaa kuolla. Vaikka kuolinvuorossa olisi mummu. Ja vaikka hänen lapsensa on juuri luvannut tappaa hänet niin että kaikkihan on siltä osin pulkassa.

Finlaysonin kirkkaankeltaisten elefanttipussilakanoiden alla nukkuu omasta mielestään värikäs, mutta puolison silmissä harmaa nainen. Aamulla hän aloittaa harmaan elefantin kesytyksen. Se on hidasta. Vaatii kärsivällisyyttä vetää joku kuoleman rajalta takaisin keltaiseksi elefantiksi. Ensin pitää lähestyä ilman katsekontaktia ja perääntyä heti, jos toinen tekee eleen väistääkseen. Näiden lähestymisten onnistuttua voi ojentaa kätensä varovasti ja koskettaa toisen olkapäätä. Sinnikkään työn voi katsoa onnistuneen kohtuullisesti kun puoliso kestää katsekontaktia kolme sekuntia.

Haalea elefantti lähtee käyttämään moottorisahaa päiväksi. Harmaa nainen kuuntelee Lou Reedia ja keksii vihdoin lauseen. Viimeisenä mahdollisena päivänä. Pienempi lapsi ei enää halua tappaa ketään vaan haluaakin oman lapsen. Käymme yhdessä kanalassa katsomassa kuinka hienosti pulupariskunta hautoo yhtä ainokaista munaansa. Lapsen terapeutti on kysynyt vanhempaintapaamisessa, että mitä kuuluu. Minä vastasin, ettei ehdi kuulua mitään. Sitä vähän paheksuttiin.

Moottorisahan käyttöohjeen ensimmäisellä sivulla on kuvallisia ohjeita. Ensimmäisessä on kuva miehestä, joka istuu oksalla ja sahaa sitä poikki. Sen yli on vedetty punainen raksi. Husqvarna, elämänohjeita jo vuodesta 1689.

 

Perheenlisäystä

Käännän takkini aivan heti. Elämän kevennykseksi ei tarvita mitään uutta naistenlehtijuttugenreä. Tarvitaan espanjalaisenglanninkielinen satiiriskoominen telenovelavaikutteinen televisiosarja, muutaman jakson ahmintaputkessa. Jane the Virgin, kausi kaksi, jaksot 14-18 vaikka. Isompi lapsi tulee köllöttelemään viereen ja kysyy mitä katson.

Aloitetaan nimestä, hän ei tiedä mitä tarkoittaa ’neitsyt’. Selitän, että sarjan päähenkilö Jane Gloriana Villanueva ei ole koskaan harrastanut seksiä, mutta hänellä on silti lapsi. Jane oli menossa tavalliseen gynekologin tarkastukseen, mutta gynekologi (joka oli Janen tulevan lapsen biologisen isän Rafaelin puolisisko Louisa Alver, ja jolla oli paha alkoholiongelma) oli juuri kuullut järkyttäviä uutisia ja sekosi potilaissaan. Hän keinosiemensi Janen ja teki Petra Solanolle (joka oli Janen tulevan lapsen biologisen isän Rafaelin senhetkinen puoliso, jonka piti käyttää miehensä ennen tämän syöpähoitoja antama viimeinen siemennäyte hedelmöittyäkseen) tavallisen gynekologisen tarkastuksen.

Lapsi kuuntelee vieläkin.

Jane tulee raskaaksi ja synnyttää poikansa Mateon, mutta empii kumman kanssa menisi naimisiin – poikaystävänsä, poliisietsivä Michael Corderon kanssa vai lapsen biologisen isän Rafaelin kanssa (joka oli siinä vaiheessa jo eronnut vaimostaan Petrasta koska tämä oli paljastunut tsekkiläisen rikollisjärjestön jäseneksi).

Lapsi jatkaa matkaansa.

Kanalassa on menossa pohjoissuomalainen telenovela ja siirryn sinne. Selja (jonka aiempi nimi oli Mansikka, mutta jonka sukupuolesta ei ole edelleenkään selvyyttä) ja kanalaan myöhemmin asumaan asettunut Pikkupulu (jonka aiempi nimi oli Sky, mutta jolla on edessään vielä kerran nimenvaihdos, ja jonka sukupuoli sekä mahdolliset pulumafiakytkökset ovat niin ikään hämärän peitossa) ovat rakentaneet pesän!

Seljan vasen siipi on murtunut ja luutunut uudelleen kaksi vuotta sitten niin, että hän ei voi lentää kunnolla. Kesällä hänen kohtalonsa oli toistamiseen lähellä sinetöityä tuntemattoman petolinnun kynsissä. Pihalta löytyi kasa höyheniä ja Selja kanalan seinustalta verijäljet niskassaan ja toinen jalka velttona. Tunnustelu osoitti, että jalka ei ollut murtunut, ainakaan kovin selkeästi. Päätimme antaa Seljalle pari viikkoa aikaa ja lopettaa hänen kärsimyksensä jos jalka ei alkaisi toimia tai jos hän näyttäisi kärsivän liikaa. Mutta Seljan jalka palasi toimintakuntoon ja hänen henkensä säästyi jälleen.

Sky, eli pikkupulu, tulevalta nimeltään vielä tuntematon kesykyyhky tuli meille kaupungista nuorena, jalkansa loukanneena poikasena. Hän osasi jo syödä itse, joten hänet otettiin hoitoon ja seurattavaksi. Muutamassa viikossa jalka parantui täydellisesti ja kyyhkyn lentokyky todettiin hyväksi. Sky oli terve nuori lintu ja päätettiin vapauttaa. Hän oli niinkin reipas, että onnistui livahtamaan lentohäkin ovenraosta kun ojensin puolisolle haavia. Katselimme kun hän kohosi kotipihan taivaalle ja lensi pois. Hyvä niin.

Kului muutama päivä ja olin tavallisella iltakierroksella kanalassa. Juttelin Taunon ja kanat läpi ja toivottelin hyvät yöt. Laskin että kaikki olivat tulleet ulkoiluiltaan jo sisään ennen kuin suljin kanojen oven. Lasken aina kaikki sen jälkeen kun yksi kana jäi ulos kahdeksi vuorokaudeksi ilman ruokaa ja juomaa kun lähdimme reissuun ja puoliso kävi iltahämärissä sulkemassa kanojen oven. Maatiaiset ovat onneksi reippaita ja kestäviä siivekkäitä ja niin oli tämäkin rouva. Kaakattaen riensi syömään ja juomaan sisälle päästyään. Tällä kertaa laskin kaikki viisi kanaa ja kukon – ja kaksi pulua. Kanalasta piti löytyä vain Selja, mutta ylähyllyllä kyyhötti myös muutama päivä sitten vapautettu pikkupulu Sky.

Lopun syksyn Sky asui kanalassa Seljan ja kanojen kanssa, kulki ulkona joka päivä, lenteli komeasti, mutta palasi aina illaksi kotiinsa. Selja ei välittänyt siitä kuukausiin. Ne väistivät toisiaan tai Selja ajoi pikkupulun aina tiehensä ja rökitti sitä. Joulun alla ne kuitenkin alkoivat yhtäkkiä viettää aikaa aivan vierekkäin yhdessä kanojen munintapesistä. Loppiaisreissulta palatessa huomasin, että pesä oli kannettu täyteen olkia. Kyyhkyt olivat keränneet kanalan lattialta joululyhteiden oljet ja asetelleet ne nätiksi pohjaksi pesäänsä. Ja nyt ne puolustavat sitä niin vimmatusti, ettei kukaan kana uskaltaudu lähellekään.

Onko kyseessä vuosikymmenen kanalarakkaustarina, jonka pääosia vetävät kesykyyhkyt? Saavatko Selja ja Sky jälkeläisiä vai ovatko ne hedelmätön samaa sukupuolta oleva pariskunta? Löytyykö siinä tapauksessa mistään hedelmöittynyttä pulun munaa? Entä jos haudottavaksi antaa kanan munan? Hoitaako kaksi neitsytkyyhkyä tipun kanaksi, tai kukoksi? Entä jos ne onnistuvat saamaan poikasia, ihan oikeita omia kyyhkynpoikasia – mitä kanat sanovat? Niiltä raukoilta viedään munat mahan alta jatkuvasti. Yksiäkään ei saa hautoa tipuiksi vaikka kuinka haluaisi. Ja sitten pahaset pulut saisivat poikasia, saman katon alla. Aistin ongelmia.

Jännitys tiivistyy. Ja aivan järjettömän vaikeaa tulee olla pitää näppinsä erossa poikasista, jos niitä kyyhkyille tulee. Vaarana on kesyttää niistä ”vahingossa” sisälemmikkejä. Tarvitsen kylmäkiskoisen maatalouslomittajan!

 

 

 

 

 

“Jätä se paska!”

Herranen aika teitä ystävät ja tuntemattomat. Mikä määrä viestejä, joissa kiihtyneen ystävällisesti kehotatte minua hetimiten seuraaviin toimiin:

  1. Lähde hyvän naisystävän kanssa kylpylään/etelänmatkalle/baariin
  2. Herää ja huomaa, että miehesi on paska (kaikki miehet ovat)
  3. Arvosta itseäsi juuri sellaisena kuin olet
  4. Ryhdy feministiksi!
  5. Ota avioero

Vastaan ensin näihin kehotuksiin ja palaan sen jälkeen miettimään vielä sen juttugenren ongelmallisuutta ja sitä miksi niin vähän ihmiset kertovat omista vaikeista asioistaan niiden keskeltä.

1. Lähde hyvän naisystävän kanssa kylpylään/etelänmatkalle/baariin

Aloitetaan siitä naisystävästä. Minulla ei ole sitä yhtä erityisen hyvää naisystävää (vaikka on monta hyvää kumminkin, muttei sellaisessa ”Lähdetäänkö Kanarialle äkkilähdöllä huomenna” –mielessä). Tulen yleensäkin paljon paremmin juttuun miesystävien kanssa, ihan ystävinä. Mutta jostakin syystä minulla ei ole hyvää miesystävääkään. Jos joku mies kaipaa naisystävää, jonka kanssa ei ruodita ihan hirveästi ihmissuhdejuttuja vaan mennään joko blockbuster- tai arthouseleffaan, puhutaan vegeruoanlaitosta tai lähdetään viikonlopuksi New Yorkiin tekemään joku hullu projekti, jossa dokumentoidaan kaikki vastaantulevat siniset asiat niin tiedätte keneen ottaa yhteyttä. Tuossa nimenomaisessa New York -skenaariossa ilmoittautuvalla miesystävällä pitäisi kuitenkin olla rahat lentolippuihin. Niin ja siis tuo toinen osa tuota kehotusta ei toimi sekään. En nauti kylpylöistä enkä ihan hirveästi etelänmatkoistakaan. Baareista puhumattakaan – hyvät keikat on toki eri asia. Mutta niistäkin nautin enemmän silloin kun ei ole mitään akuuttia parisuhdevääntöä menneillään.

2. Herää ja huomaa, että miehesi on paska (kaikki miehet ovat)

Heräsin pari tuntia sitten. Isompi koira (34kg sileäkarvainen collieuros) halusi, harvinaista kyllä, tulla viereen köllöttelemään. Koko pituudeltaan venyttäytyneenä se oli miltei minun pituiseni. Se nukahti uudelleen ja jos kännykkä olisi ollut lähempänä olisin nauhoittanut sen kuorsausta. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin, että olin taas lapsi ja nukuin päiväunia Eero-vaarin vieressä. Koiraa ja jonkin aikaa sitten kuollutta vaaria yhdistää moni muukin asia kuorsauksen lisäksi. Molemmat ovat/olivat hiljaisia kaukaisuuteentuijottelijoita. Niin että kiitos, olen herännyt. Se, mitä en ole vielä huomannut on, että mieheni olisi paska. Olen tuntenut hänet nyt yhdeksäntoista vuotta. Enkä millään ole huomannut, että hän olisi kokonaisuudessaan paska. Toki hänessä on paljon paskoja ja haastavia piirteitä (minussakin tietysti on, jos ihan kaivamalla kaivetaan, vaikka olenkin aivan melkein täydellinen), mutta pääasiassa hän on aika hemmetin harvinainen ja hieno ihminen. Sellainen, joka miettii ja keskustelee ja uskoo ja kestää ja tekee sairaan herkullista vegaanista pyttipanua. Jaksaa tehdä puuhommat pakkasessa ja rakensi minulle kanalan. Hän on nelikymppiseksi mieheksi aika timmi ja mukava silmälle. Hän on myös patologisen rehellinen (joku saisi siitä aikaan jonkun diagnoosin varmasti jos haluaisi, mutta ei sillä ihan hirveästi ole väliä) – jos kysyt häneltä mielipidettä hän ei valehtele edes valkoisen verran, oman etunsa tähden. Minä olen oppinut yhdeksässätoista vuodessa, että kysyessä pitää kestää myös vastaus. Ja siihen, että kaikki miehet olisivat paskoja niin voi sellainen nainen nostaa heti kätensä, jolle ulkonäkö ei ole minkäänlainen tekijä. Voi te miehet ja miehenkaltaiset ihmiset, tottakai kaikilla teillä ja meillä on omat seksuaaliset mieltymyksemme! Kun ne liittyvät kumppanin ulkonäköön siltä osin kuin mieltymykset ja todellisuus eivät kohtaa ne ovat kuitenkin tabu. Mutta sellainenko, mistä kuuluukin vaieta? Miksi? (vallankäyttö ja ilkeily erikseen, tarkoitan ihan tavallista toteavaa keskustelua) Kun minä tapasin puolison yhdeksäntoista vuotta sitten olin sitä mieltä, että hän näytti ihan auttamattomalta Taunolta. Liian lyhyet housunlahkeet ja housut kurpattuna vyöllä aina niin ylös, että haarovälistä erotti pallit. Ja ne paitapuserot. Huh. Ja sitten hän kysyi, että näyttääkö hyvältä ja minä sanoin, että ehkä me jotakin voitais työstää.

3. Arvosta itseäsi juuri sellaisena kuin olet

Kyllä, ja iänkaikkisesti! Yksi päivä meni itkiessä, mutta joskus ennenkin olen sanonut, että minun itsetunnostani voisi ottaa ohutneulanäytteenä palasen ja testata sen jossakin. Se hämmentää minua itseänikin. Mistä helvetistä sinne sekaan joutui sementtiä ja titaania. Ei ihan hirveästi hetkauta omaa kuvaani itsestäni oikein mikään. Mutta se ei tarkoita, etteikö silti haluaisi olla kaunis ja haluttava sen ihmisen silmissä, jonka kanssa tyhjentää mökin huussin paskasankon ja huolehtii lasten hammaspesuvuoroista (näiden tapahtumien välillä on tietysti hygieniasyistä ajallinen ero ja ihan riittävästi käsipesutapahtumia). Minulla ei ole epäilystäkään kuulkaa siitä, että olen aika mahtava ja ihan riittävän kaunis. MUTTA ei siitä ole haittaakaan, että jaksatte muistuttaa – ihan voitte jatkaa viesteilyä siitä miten kertakaikkisen kaunis olen. Kiitos ❤

4. Ryhdy feministiksi

Hupsista. Olemme jo molemmat.

5. Ota avioero

Enkä ota! Sitä vaihtoehtoa on tosissaan silloin tällöin mietitty. Käytännössä tehty laskelmia, että pitääkö talo myydä vai ei. Mutta aina on päädytty siihen, että näin on hyvä. Koska 89% ajasta tässä huushollissa hymyillään tai ei ainakaan mutruilla, tehdään hyvää ruokaa, vitsaillaan, kasvatetaan mielenkiintoisia lapsia, joista toinen ei kaipaa elämäänsä yhtä ainutta isoa muutosta ja hoidetaan loukkaantuneita eläimiä. Ja katsotaan hyviä elokuvia ja harrastetaan hauskaa seksiä (vaikka nyt pitää jotenkin päästä yli tästä kehotietoisuudesta, siinäpä vasta tehtävä!). Se ”Jätä se paska!” kommentointi on paitsi loukkaavaa niin aika hemmetin yksinkertaistavaa.

*

Alan aavistella, että yksi syy siihen miksi ihmiset eivät puhu keskeltä hankalia elämäntilanteitaan on se, että takaisin päin satelee neuvoja joita on vaikea kestää siinä tilanteessa. On tarjolla rutkasti ulkoapäin tilanteen arvioimista ja toimintamallien päälleliimaamista ”Tuossa tilanteessa sinun tulisi…”. Jatkuuko sankari-naistenlehtigenre vielä kommenttiosastollekin, jossa vastaava genre on ratkaisugenre: vaikea tilanne pitää ratkaista, mielellään pian. Kuuluu löytää syyllinen ja uhri. Ja jos uhri ei tee jotakin hän on vielä enemmän uhri, koska kuuluu ajatella itseään. Tehdä selkeitä eroja. Sen vaikean tilanteen keskellä eläjä tarvitsee kuitenkin harvoin ratkaisuehdotuksia tai neuvoja (joskus toki niitäkin, vaikka jos kyseessä on se Kyllikki jonka taatelikakku ei nouse); pääasiassa riittää tuki ja elämän ihmettely. Asioiden mittasuhteiden palauttaminen ja isompien linjojen hahmottelu: ”Eikö ole jännä tilanne. Miten tämmöiseen voi päätyä tässä ajassa ja yhteiskunnassa?”. Samanlaisten tilanteiden jakaminen auttaa myös – eivät ihan kaikki muut(kaan) ole ratkaisseet omia vaikeita tilanteitaan. Niiden kanssa joutuu elämään. Saa elää. Sillä helvetti soikoon, mikä mahtavan mielenkiintoinen ärsyke-reaktio-ketju tästä on seurannut!

Tietysti ensireaktionne on ollut aivan oikea ja tervetullut: olen mahdottoman ihana ja kaunis.