Month: February 2017

Vahingossa kusastu eli lastenohjelmaseksiä

Esikoinen on ihan selvästi tullut äitiinsä. Ajoissa joka paikassa. Ihan törkeän ajoissa. Kiirehtii telinevoimisteluharjoituksista nuokkarin diskoon. ”Hei otatko tätä ruokaa välissä?”, ”En ehi, pitää mennä etten myöhästy!” Käy lisäämässä vahaa hiuksiinsa, haistaa kainalot, jotka on edellisenä päivänä todettu ensimmäistä kertaa mieshienhajuisiksi ja sen jälkeen jynssätty kunnolla. Lähtee pyöräilemään lumituiskuun. Soittaa hetken päästä ”Ei täälä oo mitään diskoa, se onkin vasta ens kuussa kahesneljäs perjantaina!”

Minä heräsin torstaina aamuviideltä migreeniin, joka oli alkanut edellisenä päivänä, mutta jonka luulin menneen jo ohi. Naprokseeni oli loppu joten vetäisin kunnolla Panodilia (Ruotsin puolelta ostettua eli hienompaa Panadolia) ja etsin takkahuoneen sohvalta puoli-istuvan asennon, jossa päähän ei sattuisi. Mietin, että töihin on pakko ehtiä yhdeksäksi, että ehtii täyttää kaikki kehityskeskustelulomakkeet ennen kehityskeskustelua. Nukahdin viimein puoli tuntia ennen puhelimen herätystä.

Pääsin lomakkeiden ääreen ajoissa ja vietin kaksi tuntia akateemisen masturbaation hurmiossa. Kirjasin jokaiseen arvioitavaan kohtaan ”tavoite ylitetty”. Migreenin jälkeinen pää tuntui hitaalta ja raskaalta. Nukutti. Mutta listasin aivan kaikki viime vuonna lähetetyt, hyväksytyt ja julkaistut artikkelit ja ne mitä on suunnitelmissa tälle vuodelle. Ja popsin lisää Panodilia. Sitten siirryin dekaanin ovelle koputtamaan. Minuuttia vaille kehityskeskustelua. Panikoin, että olen myöhässä. Mutta kävi ilmi, että olen kuukauden liian aikaisessa.

Mökillelähtöaamuna minä ja isompi lapsi seisomme eteisessä tuntia ennen kuin muu perhe on valmiina. Puolisolla on pitkästä aikaa elämänhalu hetkellisesti hukassa eikä sitä helpota pienemmän lapsen levoton ahdistus joka purkautuu kiroiluna ja jatkuvana ääntelynä. Tunnin mökkimatkan aikana pienempi lapsi on raivonnut itsensä hikeen ja kiroillut ja solvannut koko muuta perhettä niin paljon, että kaikki ovat valmiita ajamaan auton kalasataman laiturilta mereen. Ei hidastaisi yhtään, että jäätä on puoli metriä, jokaisen autossaolijan mieli painaa niin paljon, että Volvo vajoaisi paitsi jään, myös kivisen pohjamudan läpi ja pysähtyisi vasta Baltian kilven peruskallioon.

Pappa karkaa mökiltä takaisin kaupunkiin heti kun miesten kaksi kertaa viidentoista kilometrin hiihtokilpailun lähetys loppuu. Pienempi lapsi on siihen mennessä visioinut perheensä lahtaamisen jo ainakin kahdeksalla eri tavalla. Vielä yöllä koko perhe herää siihen kun pienempi lapsi karjuu unissaan ”Vedän teitä kaikkia TURPAAN, vitun idiootit”. Jos anoppi olisi mökillä meillä olisi taas tiedossa aamupalakeskustelu siitä kuinka lapsi pitäisi viedä seurakunnan kerhoon niin hän parantuisi. Mutta onneksi universumi on joskus sentään ihan kohtuullinen käänteissään. Koska jos lapsen veisi seurakunnan kerhoon, päätyisivät ohjaajat kolmen viikon jälkeen sairaslomalle ja raskaisiin hengellisiin epäilyihin siitä onko Jumalaa sittenkään olemassa.

Sunnuntaiaamun lastenohjelmaseksin aikana huomaan, että takareisissäni on lihakset. Puoliso toivoo, että kiinnostuisin mieluummin hänen peniksestään kuin omista takareisistäni sillä YLEn lastenohjelmat ovat jo loppuneet ja vanhempien sänkyhetki on ostettu mainoskanavien tuuballa, jossa tyttöhahmot kiljuvat poikahahmoille ”Iiik! Pelasta minut, olen niin heikko!” Takareisilihakset kertovat yksiselitteisesti siitä, että teen ainakin jotakin oikein hevosen selässä, koetan selittää turhautuneelle puolisolle löytöni merkittävyyttä. Sonic Boom kertoo meille alakerrasta, että ”Hienot leidit eivät koskaan lyö”.

Aamukahvilukemisena on anopin vanhoja kuvalehtiä. Lastenkirjojen arviojutussa on hämmentävä otsikko ”Vahingossa vaan kusasin”. Mietin, että hyvä sinänsä että housuun pissaamisesta tehdään lastenkirja tyyliin ”Ei se mitään, sitä sattuu kaikille”, mutta että aika rohkea otsikko. Jutussa puhutaan kuitenkin kirjasta, jossa jänishahmot tulevat epähuomiossa kiusanneeksi kettua. Päädyn siihen, että väärin lukemani otsikko olisi ollut paljon parempi.

Puoliso lähtee hiihtämään, lapset painivat yläkerrassa ja minä harkitsen vakavasti lastenkirjan kirjoittamista vahinkokusasuista.

Advertisements

Kick-ass jalitsumimmi Zairesta

”Kato tää on Nick Fury, se on ruskea. JA se on hyvis!”

On kamalan harvinaista, että lapsen ulottuvilla oleva sankari on ruskea. On aika harvinaista, että kukaan muu lapsen elämässä olisi ruskea. Lapsi ei millään usko, että edes voisi olla suomalainen koska ”Ei suomalaiset ole ruskeita”. Eikä se ole mikään suuri surun tai ahdistuksen aihe. Se vain on fakta hänelle. Niin hän on kasvanut sen ymmärtämään kaikesta mikä ympäröi. Ja sekin, että hän joutuu isona vankilaan. Ja että isompi lapsi on tietysti rakkaampi koska hän on vaalea.

Mutta nyt on Nick Fury (Ultimate-versio, tavallinen vanhempi Nick Fury on vaalea). Marvelin hyvis, joka toimii välittäjänä supersankarien ja USAn hallituksen välillä. Nick herää henkiin läksyjen jälkeen tabletilta Marvel Superheroes ja Avengers -peleissä. Ja katson sormien läpi peliaikaa vähän pidemmäksi koska Nick on ruskea JA hyvis. Ja ohjailee USA:n hallitusta.

Ja samalla saan aikaa lajitella neljän viikon aikana saunan lauteille kertyneet puhtaat pyykit. Se on imuroinnin jälkeen tylsintä ikinä, joten raahaan lauteille Airin ja delegoin sen näyttämään tositapahtumiin perustuvan Netflix-leffan Bienvenue à Marly-Gomont (Julien Rambaldi 2016). Pyykit on lajiteltu kun Zairesta Ranskaan maalaiskylään muuttanut Seyolo Zantoko saa viimein ensimmäisen potilaan vastaanotollensa. Kyläläiset ovat käyneet naapurikaupungissa lääkärissä koska ovat vakuuttuneita, että oman kylän musta lääkäri on poppamies. Kotimaassaan Seyololle oli tarjottu yksinvaltias Mobutu Sese Sekon henkilääkärin virkaa, mutta hän ei halunnut työskennellä riistäjälle. Kuljemme Airin kanssa keittiöön.

Kun tiskikoneen tyhjennyksestä on jäljellä enää ruokailuvälineet käy niin, että pormestarien vaalien alla Seyolo joutuu poliittisen pelin mustaksi lampaaksi ja hänen lääkärinlupansa perutaan. Voivottelen tilannetta niin isoon ääneen, että molemmat lapset löytävät viereeni ruudun ääreen. Teen pyttipannua ja selostan lapsille mitä elokuvassa on tapahtunut. Astan ja Inkerin munat rikotaan pannuun sillä hetkellä kun selviää, että Seyolon tytär Sivi pelastaa tilanteen. Sivi on kick-ass jalitsumimmi (ja minun lapseni vielä sen verran lapsia, ettei nelikymppisen äitin mukanuorekas ilmaus ärsytä yhtään). Kylän miesten joukkueeseen soluttautuneena Sivi on auttanut joukkueen tärkeään karsintaotteluun eikä kylässä haluta menettää parasta pelaajaa. Niinpä oikea pormestari äänestetään voittoon, Seyolo saa lääkärinlupansa takaisin ja asiakkaitakin riittää hänen elämänsä loppuun asti. Zairesta tulee sillä välin Kongon demokraattinen tasavalta, mutta Ranskan kansalaisuuden saanut Seyolo ei palaa sinne enää koskaan.

On menossa jotenkin yltäkylläinen viikko. Olen saanut kolmesti pusun lapselta. Yhdesti jopa poskelle. Ja aika ennenkuulumattomasti olen kuullut myös toisesta huoneesta epävarman mutta selvän ”Äiti, minä rakastan sinä”. Se oli varmaan turvallista sanoa kun oli seinä välissä ja kun sanoja ei sanonut aivan juuri oikein. Silloin Valtavan Ison Asian sai sanottua vähän vaivihkaa ja ei niin läheltä. Että jos jotakin menisikin pieleen, niin ei ainakaan tuntuisi, että menettää Valtavan Ison Asian.

Nostan pöytään soijanakkipyttipannua sinapilla ja ketsupilla. Pikku Nick Fury (Ultimate) ottaa kaksi annosta ja miettii, että haluaisi opetella Englannin lisäksi vielä jotakin toista kieltä. Ehdotan ranskaa, mutta hän on miettinyt viittomakieltä. Päätämme kirjoittaa opettajalle ja kysyä voiko koulussa opetella viittomakieltä. Kaikkien kuurojen ja tukiviittomia käyttävien sankari – Nick Fury Junior, ruskea.

Laihemman äidin ponnistuslautana

Kuka se on se ihminen, joka raportoi ihanan pikkumurrosikäisensä (ja puolisonsa, ja lintujensa ja koiriensa ja pienemmän lapsen, ja no oikeastaan ihan kaikkien) asioita julkisesti? Että millä oikeudella se niin. Tällaista keskustelua kävin kovasti itseni kanssa. Olen oikein hyvä puhuttelemaan itseäni. Talutin itseni rauhalliseen paikkaan ja pyysin istumaan alas. Sitten muistutin itseäni siitä, että minua on pyydetty kunnallisvaaliehdokkaaksi. Että huomionhakuisuuteni, lasten kustannuksella, on alkanut tuottaa tulosta ja siihen täytyy puuttua. Olin valmistautunut ojentamaan itselleni nenäliinan, mutta sitten muistin, etten koskaan itke julkisesti joten tarjosin vain teetä.

”Jos lapsi kertoo luottamuksella asioita, millä oikeudella sinä raportoit niitä eteenpäin?” kysyin itseltäni. Heti tiukasti. Suoraan asiaan. Vastasin itselleni ensin, että ”Sehän on ihan anonyymi blogi”, että ”Enhän minä käytä edes kenenkään nimiä”. Mutta huomasin, että katsoin itseäni hiljaa enkä hyväksynyt vastaustani ollenkaan. Yritin uudelleen. ”Hyvä kysymys. Onpa hienoa, että kysyit. Pitääkin miettiä oikeasti tätä. Voidaanko palata tähän vähän myöhemmin tänään?”

Sitten laiminlöin siivouksen ja ruoanlaiton ja tein taustatutkimusta kaikista autofiktiota ja omaelämänkertoja tehtailevista kirjoittajista ja selvisi, että he ovat lähes poikkeuksetta riidoissa lähipiirinsä kanssa. Seuraavaksi katsoin dokumentin legendaarisesta hevosmiehestä Harry de Leyerista ja tämän Snowman-hevosesta. Vaikka Harryn ja teurasautosta pelastetun Snowmanin ystävyys ja yhteinen ura oli hämmästyttävä, kertoivat de Leyerin kahdeksan lasta olleensa koko lapsuutensa isänsä käyntikortteja ja mainosvälineitä. Astinlautoja ja korokkeita isän esilläololle.

Tämän jälkeen riisuuduin alasti ja kävin takapihalla kierimässä lumessa. Avasin takaoven neljännen kiepin kohdalla ja huusin itselleni, että tuo nyt on ihan tarpeetonta. Että tulehan sisälle sieltä. En kuitenkaan suostunut vielä jatkamaan keskustelua itseni kanssa. Googlasin huomionhakuisen vanhemman varjossa elämisestä ensin suomeksi ja sitten englanniksi. Suomeksi vanhemman varjoon joudutaan Internetin mukaan kuitenkin alkoholin tai mielenterveysongelmien ansiosta. Päätin varmistaa itseltäni myöhemmin, että näistä kummastakaan ei ole kyse. Englanniksi löytyy jo huomattavasti käyttökelpoisempaa aineistoa. Googlatkaa vaikka:

”15 celeb parents who got famous because of their kids”

Olin todella kärsivällinen itseni kanssa, olihan tilanne vaikea ja raskas. Mutta siinä kohtaa kun ryhdyin vertaamaan itseäni Kris Jenneriin – Kardashianin perheen äitiin, joka järjesteli perheensä ympärille realitysarjan – oli ihan pakko puuttua asiaan. Pyysin paikalle isomman lapsen ja istutin itseni hänen viereensä. Kerroin lapselle, että kirjoittelen elämästäni niin, että siitä voi lukea kuka vaan. Ja että suurin osa ihmisistä ei tiedä kenestä kirjoitan, mutta toki ystävät ja tutut tietävät ja tunnistavat. Ja että kirjoitan yleensä hauskasti ja liioitellen, aika usein myös hänestä ja pienemmästä lapsesta – lähinnä hauskoja jutteluita ja tapahtumia. Mutta myös hankalia asioita. Pyysin anteeksi, etten ole aiemmin kertonut ja sanoin, että tuntuu pahalta jos hän ei tiedä.

Sovimme lapsen kanssa, että tähän pätee sama kuin mihin tahansa muualle sosiaaliseen mediaan lapsesta postaamisessa – kysyn luvan. Kerroin lapselle, että usein ne asiat, joista kirjoitan, ovat sellaisia ja ne on kirjoitettu sillä tavalla, että niillä on väliä monelle muullekin perheelle ja lapselle. Ja tuon joskus esille asioita, joita voisi tehdä vähän paremmin lasten kannalta. Että pohjimmiltaan näissä kirjoituksissa meidän perhe on puoliavoin autofiktiivinen tapausesimerkki aika tavallisesta suomalaisesta perheestä ja kaikesta mielenkiintoisesta mitä elämässä tapahtuu. Lapsen mielestä se oli ”Ihan ok”. Ja kuulemma melkein mistä vaan saa kertoa kunhan muistaa kysyä luvan. ”Muista se samalla tavalla kun kysyt multa ennen kun laitat mitään Instaan”. ”Muistan”. Mutta kerroin myös, että ihan mistä vain en kirjoita edes luvan kanssa. Tiedän maailmasta vähän eri tavalla kuin hän, ja pidän huolta siitäkin, että hän saa olla rauhassa ja mysteeri myös muille niin kauan kuin itse haluaa. Ja kaikki sama myös pienemmästä lapsesta.

Niinpä tämä seuraavakin yhteiskunnallisesti relevantti ja kantaaottava episodi esitetään tässä nyt luvan kanssa. Lapsi nimittäin kertoi, että teknisen työn luokassa on mahdollista tehdä tyhjiö. Että semmoiseen kuutioon voi laittaa jotakin asioita tai esineitä, kannen päälle ja ilmat pois niin että kuution sisällä oleva esine litistyy kun sen ympäristöstä tulee tyhjiö. Ehdotin, että tulisin testaamaan voisiko tyhjiötä käyttää laihdutuskoneena. Että jos menisin sinne kuutioon ja lapsi vetäisisi ilmat pois.

”Sä litistyisit!”
”No nimenomaan!”
”Mut sä kuolisit myös”
”Ei kai sillä niin väliä, kuolisin ainaki tosi laihana”

Murrosiän aerodynamiikkaa (pierujuttu)

“Pää, kädet ja jalkaterät kasvavat. Kasvavia jäseniä voi olla vaikea hallita ja niiden suhteettomuus muuhun kehoon verrattuna saattaa tuntua oudolta. Nuoresta voi tulla tilapäisesti kömpelö.”

Makoilemme isomman lapsen kanssa isolla sängyllä ja luen lapselle murrosiän fyysisestä kehityksestä Mannerheimin lastensuojeluliiton sivulta. Jumitamme siihen, että pää ja jalat kasvavat ja niitä voi olla vaikea hallita. Nauramisesta ei meinaa tulla loppua. Mätkimme toisiamme käsillä ja jaloilla ja heilumme holtittomasti.

“Sori, hei ei ollu tarkotus, mulla on kato vaan murrosikä ja mun pää on liian iso enkä voi hallita sitä kunnolla”

Selitän mitä tarkoittaa häpykarvoitus. Ja yölliset siemensyöksyt. Sitten hän kertoo, että on vielä yksi asia, josta hän ei tiedä mitä se on. Laskettelu. Että miksi aivan kaikki muut hänen luokallaan paitsi hän ja Niklas osaavat lasketella. Että miksi meidän pitää olla niin outoja vanhempia, että me ei viedä lapsia laskemaan. Koska sitten käy niin, että luokka on lähdössä lasketteluretkelle ja sinne pääsee mukaan vain jos osaa lasketella. Lapsi joutuu jäämään kouluun vaikka haluaisi mukaan.

“Niin miks teidän pitää olla niin outoja?”

Koetan siteerata Mannerheimin Lastensuojeluliiton murrosikäopasta “Omat vanhemmat saattavat tuntua nuoresta ärsyttäviltä” ja “Nuori saattaa myös hävetä omia vanhempiaan. Syy häpeään ei ole vanhemman persoonassa: ärsyttävistä ja hävettäviksi koetuista vanhemmista on helpompi irtautua.” Mutta selitys ei uppoa. Sen sijaan lapsi uhmaa ja haastaa myös Lastensuojeluliiton oppaan.

“KUKA nuo on oikeasti kirjoittanut? Mistä ne voi tietää, miltä lapsesta tuntuu? Miks noita ei ole kysytty vaikka toisilta lapsilta?”

“Koska aikuiset tietävät, miten lapset kehittyvät ja miltä kaikki missäkin vaiheessa tuntuu. Teillä ei oikeastaan ole omaa elämää ollenkaan, mitään erityistä ainakaan. Me tiedetään teistä kaikki, meillä on selitys ihan kaikkeen ja se selitys riippuu aina siitä minkä ikäisiä te olette. Se on kirjoitettu Internetiin. Se miltä sinusta tuntuu kaksitoistavuotiaana torstaina illalla kello kahdeksalta. Mutta sitten kun täytät kahdeksantoista vuotta, muutut yhtäkkiä sellaiseksi, että sinun tunteitasi ja ajatuksiasi ei tiedä kukaan muu, eikä niitä voi eikä saa sanella sinulle kukaan muu – koska sehän olisi törkeää ja holhoavaa. Sinun tulee sen sijaan tiedostaa ja tunnistaa ja analysoida tunteitasi itse, jotta –“

Lapsi ei selvästikään jaksa kovin pitkällistä kehityspsykologisen hegemonian sarkastista haastamisluentoa torstaina illalla kello kahdeksan. Kuuluukohan sekin kaksitoistavuotiaan kehitysvaiheeseen.

Selvitän lapselle mitä lasketteleminen on. Kerron, että hän on jo toista iloista sukupolvea, joka jää koululle laskettelupäivänä. Minä sain aikanaan jäädä kotiin samasta syystä. Luin Napoleonin elämänkertaa ja kirjoitin ylimääräisen esseen historian opettajalle sillä välin kun muu luokka heilutteli holtittomasti liian isoja raajojaan laskettelumäessä.

Lapsi jatkaa juttelua koirien iltalenkillä. Oikeastaan hänestä kuulemma tuntuu, että hän on itsekin outo. Että ei löydy ketään toista ilmailusta kiinnostunutta kaveria. Iällä ei kuulemma olisi väliä, kunhan voisi opetella jonkun kanssa mekaniikkaa ja aerodynamiikkaa, mittareita ja ilmanpaineita ja ilmailulainsäädäntöä. Purjelentokoneen lentolupakirjan voi kuulemma saada seitsemäntoistavuotiaana. Lentolupakurssin voi aloittaa viisitoistavuotiaana ja ensimmäisen yksinlennon lentää kuusitoistavuotiaana. Jotenkin en onnistu löytämään murrosikäisen kehitysvaiheoppaasta nyt sopivaa sitaattia tähän kohtaan.

“Levottomuus, epäsiisteys, piereskely, kiroilu, uppiniskaisuus ja aggressiivisuus saattavat lisääntyä. Tällainen käytös kuuluu kehityksellisesti välttämättömänä nuoruuteen ja menee aikanaan ohi.”

Huomautan lapselle rauhallisesti ja asiaa sen kummemmin kauhistelematta, että purjelentolupakirjan hankkiminen ja ilmailulainsäädäntö ei kuulune kehityksellisesti välttämättömästi nuoruuteen – että keskittyisi ennemmin piereskelyyn ja kiroiluun.

Maisan jumppapuu

Maisalla on joku rakenteellinen vika, joka vaikeuttaa sen lentämistä. Sen toinen siipi roikkuu hieman alempana kuin toinen. Jos se lähtee lentoon se menettää korkeutta kunnes putoaa muutaman metrin päästä lattialle. Siitä se yrittää lentoon, mutta pyörii vain paikallaan. Se myös nukkuu vinossa ja näyttää muutenkin toispuoleiselta. Undulaattiparvessa Australiassa se olisi varmasti jo karsiutunut joukosta. Mutta täällä meillä se on sympaattinen putoilija, joka pitää nostaa aina takaisin häkkiin jos se intoutuu lentämään ja päätyy lattialle.

Kun meillä vielä hetki sitten oli häkki, viihtyi Maisa siellä vähän liiankin hyvin. Yhdellä tasaisella orrella, tukevasti paikallaan, aina samassa asennossa. Häkin ovi oli aina auki, mutta kaikki kolme istuskelivat yleensä sisällä, ylimmällä orrella. Katselin häkkiä vuoden. Kolmelle undulaatille valtavan suurta häkkiä, jonka oviluukut olivat koko ajan auki, mutta jonka mustien pinnojen läpi silti seurasin kirkkaita lintuja. Mietin miten saisin niitä liikkumaan enemmän. Maisa tarvitsi fysioterapiaa. Olin vuoden jo houkutellut ja rakennellut häkin ulkopuolelle oksia ja ulokkeita ja ripustellut herkkuja. Aika turhaan.

Eilen älysin viimein kyseenalaistaa sen, että linnuilla pitää olla häkki. Tänään ihmetyttää, että miten siinä kestikin niin hemmetin kauan. Ehkä siksi koska kyllähän linnuilla on aina ollut häkki koska linnuilla kuuluu olla häkki. Lemmikkilintu kuuluu häkkiin yhtä varmasti kuin koira hihnan päähän, hevonen karsinaan tai jyrsijä terraarioon. Mutta miksi ihmeessä? Ei häkki ole mitenkään inspiroiva eikä luonteva ympäristö linnulle. Ei meillä asuneilla pululla ja mustavariksellakaan ollut häkkiä – se olisi tuntunut väärältä. Ei lintu tarvitse häkkiä itsensä vuoksi mihinkään. Miksi minä änkäsin undulaatit häkkiin?

Kaadoin lähimetsästä parimetrisen, rungoltaan ranteen paksuisen ja kivasti ylöspäin haarautuvan haavan. Muotoilin siitä oksasaksilla sopivan mallisen ja istutin vanhaan valurautaiseen kuusenjalkaan. Sitten hivutin puun häkin paikalle ja siirsin linnut häkistä puuhun. Häkin vein varastoon. Ruoka- ja juomakupit ripustin puun oksille. Hedelmiäkin sai tökättyä oksanpäihin naposteltaviksi. Maisa, joka ei ollut häkissä liikkunut juuri lainkaan alkoi kiipeillä puussa. Ohuilla heiluvilla oksilla se haki tasapainoa, vinoilla oksilla käytti lihaksiaan eri tavalla kuin suoremmilla ja toisten perässä pysyminen vaati jatkuvaa hyppelyä puun oksalta toiselle. Illalla se nukahti uupuneena korkeimpaan oksanhankaan, isosiskonsa yläpuolelle.

Puu on linnuille koti ja puun alla on nyt kaksi nojatuolia, joissa voi lukea tai seurata lintujen puuhia. Häkissä en koskaan katsonut Maisaa kauan. Se tuntui hankalalta – häkki teki siitä häkissä olijan ja minusta häkin katsojan. Aloin katua sitä että halusin undulaatit. Mutta häkin pinnojen myötä Minun ja Maisan väliltä häipyi myös tuota etäisyyttä. Nyt tuntuu, että Maisa ei ole enää passiivinen lemmikki, jota ruokin ja jonka odotan kesyyntyvän. Se on yksi tämän talon asukkaista. Omanlaisensa tapaus. Sellainen, joka vaatii jumppapuun ja jonka tyytyväisyydestä tulen onnelliseksi.

Kirvantappajatytöt

Viikon viimeisen päivän aamukoneessa on huomattavan monta vaaleanpunareppuista neljästä kuuteen vuotiasta tyttöä äitiensä kanssa. Edellisellä lennolla pääkaupunkiin on kuljetettu pukumiehet, perässä seuraavat näköjään pinkit Elsamekkoiset repputytöt. Disneyn Frozen on Ice vetää koneellisen hyvinpuettuja, päästä varpaisiin kimaltelevia tyttöjä jäisestä Pohjois-Suomesta leutoon etelään. Lento on monelle ensimmäinen, ja nousukiihdytys ja matkajännitys vokalisoituu kirkumisena ja kiljumisena (kyllä, ne ovat keskenään erilaisia ääniä).

Minun isompi lapseni osaa lentää simulaattorilla vaivatta jo tätä B737-800 konetta. Hän voisi olla tämän kiljuvan sukupuolistereotypiageneraattorikoneen puikoissa. Rauhallisena, vakaana ja ammattitaitoisena mieskapteenina tietysti. En tiedä yhtään mitä tästä lennosta pitäisi ajatella. Jos minulla olisi tyttölapsi, hän saattaisi ihan hyvin istua tässä koneessa ja kiljua pinkissä toppatakissaan. Minä en ehkä istuisi vieressä. Olisin hommannut Disney-korvikeäidin koska olisin liian hämmentynyt.

Englantia puhuva mieskapteeni lennättää minut kirkumatta kokoukseen, jossa suunnitellaan lasten ja nuorten taiteen arkiston tutkimuskäyttöä. Työryhmän lähtökohtana on, että lasten tuottamaa kulttuuria ja taidetta on aivan yhtä paikallaan tutkia kuin vanhempienkin ihmisten. Että lasten teokset ovat aktiivista kulttuurin luomista. Kulttuurin tekijyydelle ei ole ikärajaa, me olemme kaikki osallisia. Mutta lasketaanko Frozen-prinsessoja puuväreillä liuskoittain suoltava tyttö taiteilijaksi tai lastenkulttuurin luovaksi tuottajaksi? Onko pastissi taidetta? Entä kaupallisuus ja populaarikulttuuri, kuuluuko se kuvaan? Andy Warhol todistaa, että ilman muuta, miksi ei, mutta Andy olikin aikuinen.

Puuvärittäjä mini-Anna tai Elsa potkii jännityksissään istuimeni selkänojaa.

Jos bling-rannekoruinen pinkkityttö piirtääkin Elsan puuväreillä, pitäisi minun osata suhtautua asiaan kuten isompi lapseni Boeing 737:n lentämiseen. Rauhassa eteenpäin. Katse horisontissa. Elsaklooni ei piirrä minulle vaan itselleen. Ehkä kaverilleen, ehkä äidilleen. Ehkä Elsalle. Hän piirtää koska piirtäminen on hauskaa. Ja kiljuu koska siltä tuntuu. Ja pukeutuu vaaleanpunaiseen koska. Koska. Jotain.

Viime keväänä todistin tilannetta, jossa kolme reppuselkäistä Frozen-kenkäistä ja –pinnistä pikkutyttöä lähtee leikkipiknikille. He ryömivät telttaan ja löytävät pölkyn, jonka päällä ryömii ötököitä. Tytöt kiljuvat toisilleen sellaisella söpöstelyäänellä, jolla puhutaan kissanpennuista ”Voooooiiiiii miten täällä on ötököitä. Ne on iiiiihan oikeita. Ne liikkuu. Voooooi.” Ja seuraavassa hetkessä yksi heistä hakkaa kirvat hiekkalapiolla muusiksi. Kaikki poistuvat teltasta tekokiljuen, heiluttaen käsiään dramaattisen tyttömäisesti (minun tulkintani) ilmassa ja julistaen miten ällöttävää ja inhottavaa, yäk.

Vuotta myöhemmin istun iltalennolla matkalla kotiin toisten aikuisten kanssa ja mietin mitä siinä hetkessä tapahtuu kun kirvat päätetään tappaa. Minkälaista tyttöyttä tappamisella tehdään?

Miten avaruudessa pissataan?

Puoliso toteaa, että taloudessa näyttää olevan vakiomäärä onnellisuutta ja hyvinvointia. Että kun toisella on tosi hieno päivä, niin se on pois toiselta. Tai sitten molemmilla voi olla ihan ok päivä. Siihen näyttää riittävän se vakiomäärä. Aika harvoin kummallakin on hankalaa yhtä aikaa. Se on tietysti molemminpuolista sinnittelyä ja vuorottelua – kumman vuoro on nyt märistä peiton alla, että maailma on paha eikä kukaan ymmärrä. Koska jos siellä rääkyisivät molemmat yhtä aikaa, niin, no se olisi ihan vain epäkäytännöllistä. Lapset pitäisi lähettää viitosen seteli kourassa lähimarkettiin ostamaan lisää niistopaperia. Joku kassatyöntekijä heltyisi ja tarjoutuisi adoptoimaan heidät. Ja siinä sitä oltaisiin taas, räkä poskella, vailla paperia.

Tänään, ja oikeastaan tässä viimeaikoina siellä vällyjen alla olen viihtynyt minä. Tietysti asianmukaisesti myös sairaana, ja silti tunnollisesti rakkaan työkaveri Airin kanssa, sähköpostit ja taulukoinnit ja kaikki hyppysissä, laturi ulottuvilla ja mantelilatte hollilla. Mutta oikein mielellään niin kaukana muista ihmisistä kuin pystyn. Omia lapsia ja toisia eläimiä saa olla, mutta muuten minusta ei ole iloa yhtään kenellekään. Lähettäisin itseni kansainväliselle avaruusasemalle, jos olisin ihminen, jolla on valta lähettää toisia ihmisiä mahdollisimman kauas muista. Sopisin sinne hyvin. Osaisin käyttää ISS:n vessaa, niin monesti on lasten kanssa katsottu YouTubesta videoita siitä kuinka avaruudessa pissataan.

Surut ja mielipaha ovat valtavan suuria. Tässä on yksi mieltä kovasti kaihertava esimerkki, jonka vuoksi en nuku yöllä. Toissapäivänä meillä kävi nuohooja. Semmoinen oikein mukava mies, joka otti kengät pois eteisessä ja hymyili koko nokisella naamallaan. Olin yksin kotona, keitin kahvia enkä tarjonnut hänelle. En oikeastaan sanonut hänelle yhtään mitään. Puoli tuntia tehtiin samassa tilassa asioita puhumatta toisillemme mitään. Minä tein soijanakkikastiketta muka tosi tehokkaana ja kiireisenä. Hän rassasi tulisijoja ja imuroi tuhkia.

Sitten lapset tulivat koulusta. Autoin lasta matematiikan kotiläksyjen kanssa kun nuohooja tuli keittiöön kirjoittamaan laskua.

”Sitä vielä lapsilla on kotitehtäviä”
”Kyllä niitä on, ihan niin kuin ennenkin. Ja taitavat olla ihan yhtä tylsiä kuin ennenkin”
”Niin sitä on minullakin nykyään kun olen alkanut opiskella”
”Aha”
”Työn ohessa opiskelen. Niin tulee kotiläksyjäkin joskus.”
”Aijaa, joo”
”Iltaan menee aina kun kotona on niin vilskettä kumminkin”
”Joo, niin varmaan”

Huomaatte varmaan. Että kärsii valvoakin öitä. Mikä moukka emäntä. Mikä mukava nuohoojamies, joka oli alkanut opiskella. Enkä minä kysynyt edes, että mitä. Että miten hienoa, että aikuinen ihminen opiskelee, että missäs opiskelet? Olen jotakuinkin varma, että hän opiskeli kirjekurssilla avaruusasemien ilmastointikanavien huoltajaksi. Mutta mistäpä minä sen tietäisin, kun en kysynyt.

Miksi, miksi en vieläkään osaa olla hyvä ihminen.

Paitsi kyvyttömyyttäni nuohoojakommunikaatioon ja pohjatonta surkeuttani ihmisenä, olen itkenyt myös sitä, että eläimiä kuolee, niitä kidutetaan, silvotaan ja kohdellaan huonosti enkä minä voi sille yhtään mitään. Näin vahingossa kuvan, jossa kaksi aikuista miestä oli viiltänyt puukolla elävältä koiralta korvat pois ja ne poseerasivat kameralle korvat käsissään, tuskissaan kiemurteleva koira taka-alalla. Vollotin keittiön lämmitetyllä lattialla oman koiran kainalossa hyvät kaksikymmentä minuuttia.

Että näin musertavia suruja. Puoliso on jo ajat sitten oppinut, että ei kannata kysyä, ”Alkaako sulla menkat kohta?”

Pilkottavat alaseiskat

”Oikomishoidot, toinen kerros”

Aulaan virtaa vanhempi-lapsipareja kahdeksaksi. Jokaisella on mukana pakasterasiassa tai minigrip-pussissa jonkinlainen koje, joka venyttää tai painaa tai kiskoo. Yöllä tai päivällä tai sekä että. Uudessa hammaslääkärissä on iso keskusaula, jota ympäröivät toimenpidehuoneet. Tasan 8.03 toimenpidehuoneiden ovet alkavat aueta ja huudetaan sukunimiä. Näytelmä on riemastuttava ja toivon, että meidän nimi huudettaisiin ihan viimeisenä. Hetken villinneet rytmikkäät kuppilaulut eivät ole mitään tähän hammaslääketieteelliseen spontaanisti sikiävään flashmobiin verrattuna.

Perussekvenssi menee näin:
Ovi auki (metallinen kahvan ja lukon kielekkeen raks)
”Korhonen!”
Toppahousukahinaa, niskavetolaitteen kopinaa kun se seilaa pakasterasiassa
”Hei”, ”Hei”
Ovi kiinni (iso humaus ja kliks-raks)

Tuo sekvenssi toistuu miltei täsmälleen samanlaisena neljätoista kertaa, seuraava aina edellistä kahdesta neljään sekuntia jäljessä. Toimenpidehuoneita on neljätoista, vanhempi-lapsipareista tulee yhteensä kaksikymmentäkahdeksan ihmistä ja huoneiden ovella tervehtii neljätoista hoitajaa. Aamun ensimmäinen vastaanottoaika rytmittyy ja limittyy tiiviiksi, hyvin koossa pysyväksi teokseksi. Sen jälkeen sama toistuu vasta seuraavana aamuna. Päivän muut ajat hajoavat tasaiseksi mössöksi.

Isompi lapsi avaa suunsa ja hammaslääkäri toteaa, että ”Alaseiskat pilkottavat”. Ehdin miettiä, että miksi alaseiskat täytyy pilkkoa. Mutta että jos ne kerran täytyy, niin hyvä sentään, että lapsella on pilkottavat alaseiskat. Miten ne muuten saisi pilkottua. Varmaan pitäisi pitää jotakin rautanaamiota kolme viikkoa joka ilta kaksi tuntia. Ja sitten alaseiskat olisivat oienneet pilkottaviksi ja ne voisi pilkkoa.

Aamuaivot näköjään ovat valmiita rennosti vastaanottamaan, orkestroimaan ja tulkitsemaan aivan mitä vain ärsykkeitä ihan todella luovasti. Mutta toki raja tulee vastaan siinä kohtaa kun hammaslääkärin oikomispuheen taustalta tunkee radiosta huoneeseen Meatloaf, joka vakuuttaa että tekisi aivan kaikkensa rakkauden tähden; että todellakin, aivan kaikkensa. ”Mutta sori, ei just tota”. Tulee mieleen se pariskunta, jonka vuoropuhelun puoliso kuuli K-marketin irtokarkkikäytävällä.

”Ota tosta pussillinen”
”Minkälaisia?”
”Ihan mitä vaan”
Hetken päästä nainen tarkisti pussin sisällön ja huudahti ”Miks sä NÄITÄ otit!?”

Palaudun karieshyllyn muistelusta hammaslääkäriin.

”Onko toiveita tälle seuranta-ajalle, että mihin aikaan päivästä laitetaan?”
”Tasan kahdeksalta aamulla olis oikein hyvä”

Matkalla hammaslääkäristä parkkipaikalle vastaan tulee musta ruumisauto. Totean lapselle, että siinä varmaan mennään hakemaan jotakin potilasta, joka kuoli alaseiskojen pilkkomisessa. Kun sen alaseiskat eivät olleet pilkottavat.

 

 

 

Oodi opettajan ananaspitsalle

Uskokaa täi älkää, seuraavana julkaisulistalla odottaisi vuoroaan ”oodi opettajalle, osa II”. Jatkoksi pari vuotta sitten julkaistulle edellisen opettajan oodille. Kyllä, ihan on julkaisulista ja kaikki (Opeoodin jälkeen on tulossa kirjoitus Otto-mustavariksesta, ellei elämässä tapahdu itsestään jotakin dramaattista ja kuohuttavaa ennen sitä – ehkä haukun pystyyn jonkun toisen ammattikunnan edustajan, vaikka kassamyyjän). Joku epäili, että näitä tekstejä suoltaa kätyriarmeija. Sitähän en toki voi paljastaa. Hirveästi kannan vain lähimarketista banaaneja. Siihen liittyen banaanikärpäsen lennon mittainen rönsy: kaikki niksit on kokeiltu, millä niistä hemmetin hedelmäkärpäsistä pääsee eroon (viini-etikka-tiskiaine-suppilo -yhdistelmät on testattu, ei auta)?

Syyhän siihen, että lapsen opettajasta ei huvittaisi yhtään millään päästää irti ilman kiukkupotkukiroiluraivareita on aivan täysin selvä ja itsekäs. Kyseessä on aivan harvinaisen mahtava opettaja. Semmoinen, joka ei ole hirveästi hätkähtänyt lapsen ajoittain hyvinkin kuluttavaa, haastavaa käytöstä. Vaan on kiinnostunut siitä. Semmoinen, jolla ei ole kiire korjata lasta eikä tilannetta vaan joka ymmärtää työnsä olevan valmista ja hyvää juuri sellaisena kuin se kunakin päivänä näyttäytyy.

Semmoinen opettaja, josta kiukuttaa päästää irti, on jämpti ja luja, mutta ihan hemmetin empaattinen ja utelias ja kekseliäs. Ja älykäs. Sellainen varpaillaan ajatteija, jos anglismi suodaan. Että ei mennä kirjojen mukaan vaan tilanteiden mukaan. Sen lapsen mukaan. Ja hänellä on onneksi ollut siihen myös resursseja. Koko ajan on pidetty sormia ristissä, että milloin joku keksii, että pienluokka ei tuota tarpeeksi tai tulee liian kalliiksi (tiedän tapauksen, jossa pieni koulu lakkautettiin ja syyksi kirjattiin ihan paperille se, että se ei tuottanut kunnalle tarpeeksi rahaa).

Kun lapsen pettymys itseensä on aivan liian suuri joka perjantai kun lasketaan palkintohelmiä (jokainen saa hyvin menneestä päivästä helmen ja perjantaina jokaisen helmet lasketaan) ja tuoli uhkaa lentää ikkunasta läpi, muuttaa opettaja lennosta systeemin kollektiiviseksi ja syntyy itse asiassa aika nerokas yhteisöllinen palkitsemissysteemi. Kaikkien helmet kerätään yhteiseen pottiin ja oppilaat päättävät yhdessä mitä palkintotuntina tehdään. Ei haitanut yhtään syödä ananaspitsaa ja mokkaruutuja viime viikon palkintotunnin ylijääminä kotituliaisina. [Huomaat hyvä lukija terävästi, että tie tämän vanhemman sydämeen käy vatsan kautta]

Kun musiikin tunti ei onnistu isossa ryhmässä, ja lapsella on muutenkin menossa vaihe, jossa suhde opettajaan tuntuu liian hyvältä ja se täytyy siksi koettaa tuhota keinolla millä hyvänsä, nappaa opettaja lapsen mukaansa kehitysvammaisten musiikkitunnille. Lapsi tulee kotiin ja on ensimmäistä kertaa ikinä itse ylpeä itsestään. Hän kertoo kuinka auttoi näkövammaista ja pyörätuolissa istuvaa lasta soittamaan kapuloilla. Kuinka itsensä piti esitellä kun toinen ei näe. Ja kuinka piti puhua. Ja olla. Ja kuinka ei sopinut puhua tai olla. Ja hän totesi, että ”Mulla oli semmonen olo, että osasin auttaa”. Eikä minun vollotuksestani tullut loppua.

Ja silläkin on tietysti väliä, että ei ole itse enää ehdollistunut siihen että kun puhelin soi kesken päivän, täytyy istua alas ja ottaa vastaan listaus kaikesta kamalasta, mitä lapsi on ehtinyt tehdä. Koska kyllä, aika kauan saa hakea voimakkaammin reagoivaa lasta. Tai nousta ylös, hypätä autoon ja hakea lapsi pois kesken päivän. Ei sitä enää muistakaan. Paitsi tietysti muistaa sen verran, ettei siihen halua enää palata. Ei koskaan. Ja pitää kynsin ja hampain kiinni siitä ihmisestä, joka sen sai loppumaan. Siitä, joka on ensimmäisenä perheen ulkopuolisena aikuisena ikinä onnistunut sinnikkyydellä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä osoittamaan lapselle, että tämä on ihan hyvä. Kaikesta huolimatta. Ja käsittämättömästi saanut lapsen myös ihan vähän uskomaan siihen.

”Äiti mää oon ihan huono, enkö olekin? Kaikki vaan haluais, että kuolen.” Tuon kuuleminen on ihan tavallista, jokapäiväistä. Mutta nyt on joukossa melkein joka päivä myös ”Äiti, meillä oli hauskaa”

Kyllä minä haluaisin nähdä semmoisen ihmisen, johon tuollaisen opettajan menettäminen näennäisten hallintopäätösten seurauksena ei sattuisi yhtään. Niin, ja hedelmäkärpäset ovat myös persuuksista – niitä häätövinkkejä otan vastaan!

Murrosikäinen seniori

Nyt kun minulla ei ole enää ketään rehtorikavereita eikä huomenna ehkä edes työpaikkaa, on hyvä mielikuvaharjoitella erilaisia vaihtoehtoispersoonia. Olen ”publish” napin painamisen jälkeen vastustanut voimakasta impulssia poistaa rehtorikirjoitus tähän mennessä tarkalleen 384 kertaa. Makustellut, miltä tuntuu olla tahditon ja karkea, vaikea vanhempi. Todennut, että yhden ihmisen on mahdollista olla yhtä aikaa aika monenlainen. Opetellut hyväksymään tällaista uutta olomuotoa, torppaamaan oman tarpeen selitellä. Olen ihan vain köllötellyt omassa paskuudessani.

Perjantaista taisi tulla elämässäni kolmas kerta ikinä kun suutuin spontaanisti ja kunnolla. Kohta neljässäkymmenessä vuodessa. Ensimmäisen kerran suutuin anopille, toisen kerran omille vanhemmilleni ja nyt kolmannen kerran rehtorille (paremmin: hänen edustamalleen ja hänessä materialisoituvalle järjestelmälle, koska järjestelmälle ei voi olla vihainen). Tästähän näyttää tulevan tapa. Jos elän yhtä vanhaksi kuin mummuni, edessä on vielä toiset kolme leimahdusta. Tämä harjoittelu on siis tarpeen.

Tässä näyttää myös olevan kaava: monoliittiauktoriteettien vastustaminen. Anoppi, vanhemmat ja rehtori ovat auktoriteettien kulmakiviä. Jos on murrosikäinen. Tai ei ehkä anoppi vielä silloin, mutta antaa mennä. Tästä päästään nimittäin siihen, että minulla ei koskaan ollut murrosikää. Toki fyysisesti kaikki suureni ja karvoittui ajallaan, mutta hirveästi en niskuroinut yhtään auktoriteettia vastaan. Olin vaan niin hemmetin mieliksi kaikille. Että minusta tykättäisiin ja että olisin paras, tai ainakin kolmanneksi paras. Mieluiten moraalisesti muita korkeammalla jalustalla. Luin alakoulussa Sinuhe egyptiläistä ja siteerasin lukiossa Kierkegaardia koska se oli hienoa – ja vielä hienompaa kun Sörenin nimen osasi myös kirjoittaa [tässä näppiksessä ei ole pohjoismaista öötä, olen näppäimistöänikin sivistyneempi].

Se kalahtaa aina jonkun nilkkaan jos toisen henkinen murrosikä jää välistä. Tulee pahaa jälkeä nelikymppisenä. Te, joilla on murrosikäisiä lapsia tai jotka olette tekemisissä niskuroivien teinien kanssa niin tässä ehkä helpotusta: heistä ei todennäköisesti tule impulsiivisesti räjähteleviä keski-ikäisiä ihmisiä. Vaikka tämä rähjääminen ja kiroilu on jotenkin vapauttavaakin. Työttömäksi joutuminen olisi varmasti piste iin päälle. Toki nyt en tarkoita väheksyä tai kolonisoida omasta etuoikeutetusta positiostani käsin yhdenkään työttömän kokemusta ja tilannetta.

Tässä on tekemisissä itsensä sellaisen raadollisen ja kummalla tavalla hyvältä tuntuvan puolen kanssa. Että ei ihan hirveästi ole keikkumisvaraa mihinkään suuntaan, eikä oikein enää mitään esitettävääkään. Voi vain olla, satunnaisesti jonkinlainen – töissä yleensä sihteeri, tohtorin koulutuksella ja dosentin tittelillä; että ihan hirveästi he eivät menetä. Parisuhdenuorallatanssista pompataan julkaisu- ja rahoituksenhankkimisnuoralle, jolta hypätään lastenkasvatusnuoralle ja edelleen fyysisyysnuoralle, mutta siltä pudotaan maahan saman tien liikakilojen ja painovoiman vaikutuksesta sekä synnynnäisen lonkan dysplasian ja korjausleikkauksen yhdistelmän tuottaman oudosti toimivan jalan ansiosta. Ja oikeastaan siksi koska olen laiskakin. Tässä voi käydä niin, että kaikki nuorat kestävät tai yksi tai useampi katkeaa. Koska en nyt vain kerta kaikkiaan ole se mallin mukaan onnistunut ihminen.

Ihan viime vuosiin asti luulin olevani, eikö ole hassua.

Tallipäivän jälkeen kynsien aluset ovat mustat, mutta rinta on pakahtua isojen eläinten ihanuudesta. Se riittää tähän kohti.