Inkerille kurkumaa

Inkeri löytyi tiistaina kyyhöttämästä kanalan nurkasta. Muut olivat jo yöpuulla, mutta tyrnäväläinen toffeemaatiainen seisoi haalea heltta lerpattaen lattialla. Nostin sen syliin ja tarkistin ettei kupu pullota tai kuumota tai että sillä ei ole vaikeuksia saada munaa munittua. Siinä on kaksi yleisintä kanojen vaivaa, jotka hoitamattomina johtavat kuolemaan. En löytänyt merkkejä kummastakaan. Siirsin väsyneen Inkerin tutkimuksen jälkeen muista erilleen, omaan pieneen heinäpesään ja sammutin kanalasta valot. Jos Inkeri olisi koira tai kissa, olisin vienyt sen eläinlääkärin päivystykseen.

Kevään etenemisen myötä puhelinlangoilla on muuttolintujen ohella myös enenevässä määrin läänineläinlääkäri. Influenssatilannetta seurataan ja hoitolintuja otetaan vastaan varovasti. Karanteenitilat on ja desinfiointi tehdään tehostetusti. Mutta jos hoidossa kuolleelta linnulta löytyy Eviran pöydällä H5N1, joudutaan meiltä lopettamaan todennäköisesti kaikki linnut. Kanoja myöten, vaikka ne olisivat terveitä. Ihmisiin virus ei tartu, mutta kansallinen ohjelma suojelee suuria siipikarjatiloja tulonmenetyksiltä. Meidän Tauno ja Asta joutuisivat pölkylle, jotta Hy-line Internationalin kehittämät tehomunijat voisivat tuottaa ensimmäiset puolitoista vuotta elämästään munia parvissa, joiden koko ylittäisi niiden sosiaalisen sietokyvyn (on tutkittu, että kanat tunnistavat toisensa yksilöinä ja käyttävät erilaisia ääniä eri yksilöiden kanssa jutellessaan) ja siirtyä sen jälkeen itse rehuksi, noin viisi vuotta ennen luontaista eliniän päättymistään.

Inkerillä ei kuitenkaan ole flunssaa, se on viettänyt koko talven kanalassa eikä meillä ole ollut flunssaisia hoitolintujakaan. Sillä on todennäköisesti jonkinlainen bakteeritulehdus; sen ulosteiden normaalisti valkoinen osa on vaaleankellanvihreää. Keitän sille aamupuuron, johon pilkon tuoretta inkivääriä, kurkumaa ja valkosipulia. Juomaveteen puristan sitruunaa. Keskiviikkona se makaa paljon eikä halua syödä juurikaan. Valmistelen lapsia siihen, että kovin kauaa ei Inkerin anneta kärsiä.

Pienempi lapsi on suunniltaan surusta ja raivosta. ”Eihän minuakaan tapeta jos olen sairas! Minut viedään lääkäriin!” Minä en suostu vastaamaan kuten ehkä pitäisi: ”Mutta Inkeri on kana”. Ei se niin mene. Vastaan, että nyt keskitymme hoitamaan Inkeriä. Että koska meidän maailmamme on tällä hetkellä sellainen, että älykäs, tunteva ja hieno eläin ei voi saada hoitoa koska on kana, eikä koira tai kissa, niin meidän on itse tehtävä parhaamme, että se paranee. Kerron lapselle miten inkivääri, kurkuma ja valkosipuli auttavat (antioksidanttiset, antibakteeriset ja tulehdusta torjuvat vaikutukset, kurkumasta e.g., Barry et.al. 2009, Journal of the American Chemical Society). Vien illalla Inkerille vielä nipun persiljaa (C-vitamiini, rauta). Ja juttelen nätisti.

Thom van Dooren kirjoittaa surusta ja suremisesta osana eläimen, ihminen mukaan luettuna, ymmärrystä elämän itseisarvosta ja jaetusta vastuunkannosta. Suremista ei voi välttää eikä ilman tuskaa toisen kuolemasta voi todella ymmärtää oman elämänsä olevan toisten varassa. Mitä enemmän osaamme surra, sitä paremmin ymmärrämme mistä kaikesta tulisi pitää huolta.

Ajattelin, että siinä vasta tutkija, joka ymmärtää mistä puhun. Päätin tarjota artikkelia kyyhkyn ja variksen kuolemasta ja surusta Thom van Doorenin toimittamaan lehteen. Juttu ei ollut ihan perinteinen ja ennen sen lähettämistä kysyin päätoimittajan mielipidettä siitä sopisiko se hänen julkaisuunsa. Thom vastasi samalla tavalla kuin facebookin roskalavaryhmässä ne, joilla ei ole päivisin muuta tekemistä kuin ojentaa ja lannistaa viattoman innokkaita kanssaeläjiään: ”Hei. Lue ohjeet. Terv. Thom”.

Ohjeista selvisi, että ensin olisi pitänyt laittaa sähköpostilla av, jonka jälkeen faksilla yv ja sen jälkeen kiillottaa naapurin kengät mustalla lankilla, mutta vain jos kukaan muu ei ole jonossa ja jos on, niin pitää kirjoittaa lumeen kusemalla ”jono” ja jos se ei onnistu niin ei kukaan pakota tähän lehteen hei mitään lähettämään. Vastasin ”Hei. Lähetän muualle. Terv. Pauliina”

Torstaina Inkeri oli jo jaloillaan melkein koko päivän ja söi reippaasti. Sen ulosteet olivat edelleen velliä, mutteivät olleet muuttuneet pahemmaksi. Jatkoin superlääkepuuron syöttämistä, lisäsin valikoimaan vielä jugurtin ja banaanin. Ja juttelin kanoille, että hyvä tästä tulee. Että ei luovuteta. Joku pöpö vaan. Lapselle kerroin, että vielä odotellaan. Hän vannotti, että kanaa ei tapeta sillä välin kun hän on koulussa. Hän haluaa nähdä. Vaikka se on kauheinta mitä hän tietää.

Vuosi sitten pienemmän lapsen oma Pipsa-kana oli sairastanut jo viikkoja. Se oli sinnittellyt hienosti, mutta hiipunut koko ajan ja viimeisinä päivinä se ei enää jaksanut edes seisoa. Kerroin lapselle aamulla, että Pipsan ei saa antaa enää kärsiä enempää. Seisoimme lapsen kanssa keittiössä ja puoliso oli takapihalla lopettamassa Pipsaa. Sillä hetkellä kun lapsi ymmärsi, että hänen kanansa kuolee, hän säntäsi juoksuun kohti takaovea. Juoksi itkien ja huutaen ulos. Ei estääkseen kanan lopetusta. Vaan nähdäkseen sen mitä ei halunnut nähdä. Kokeakseen sen mitä ei koskaan olisi toivonut kokevansa. Koska mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Pipsan kaula katkaistiin ja lapsi laski kanan tuomipihlajan alle kaivettuun hautaan. Hän halusi asetella Pipsan siiven alle vielä munan.

Tänään kun lapsi tuli koulusta kerroin hänelle, että Inkerin heltta on taas pystyssä ja punainen. Ja että se on pitänyt jo pientä ääntä verkon takaa kukolle ja toisille kanoille. Että vielä ei voi tuulettaa, mutta ihan hyvältä nyt vaikuttaa.

Advertisements

4 comments

  1. Olen iloinen, että kirjoitat taas tätä blogia. Yleensä ottaen en osaa koskaan oikein kommentoida, koska mulla vaan ei ole sanoja. Onneksi sulla on! Kiitos ❤

    Liked by 1 person

    1. Kiitos! Iloista on kirjoittaa, suurimmaksi osaksi. Kiitos että luet ❤ Välillä tuntuu täälläkin päässä ettei sanoja eikä ajatuksia ole, mutta kirjoitan aina kun niitä on ja koitan olla liikaa murehtimatta mitä tulee sanottua.

      Like

  2. Hei, täällä yön pimeinä tunteina vauvan kanssa valvoessa ja ohrapuuron sekä mangosorbetin ahmimisen välissä huomasin, että olet aloittanut blogin uudelleen. Sorbetti sulaa, sillä jäin lukemaan julkaisujasi. Tuntuu laimealta mutta kuitenkin tarpeelliselta sanoa, että lähetän paljon lämpimiä ajatuksia ja universumin kaikki tsempit. Ja niin, kiitos, että kirjoitat.

    Liked by 1 person

    1. Hei Aino, mangosorbetin voittaminen on kyllä tämän vuoden kohokohtia tähän asti – kiitos. Koska siis mango ihan missä vaan tuotteessa on aika pomminvarma valinta 😉

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s