Lastenpsyka AKA “redrum”

Aamulla on seurantakäynti lastenpsykiatrisella. Lääkäri on taas vaihtunut. Hoitava lääkäri on jo neljäs kahden vuoden sisään. Me emme edes jaksa enää esittää, että haluaisimme tutustua lääkäriin. Emme usko hetkeäkään, että häntä kiinnostaa meidän elämämme. Kerromme vakiovastauksia, vastaamme vain kysymyksiin, emme jaksa selittää ylimääräistä. Koska seuraavalla kerralla lääkäri on kuitenkin taas eri ihminen. Lapselle kerrotaan, että kyseessä on ihan tavallinen seurantakäynti tutussa paikassa, mutta että ihminen on eri. Että ei tarvitse huolestua, ei mitään uutta. Verenpaineet, pituus ja paino. Ja vähän keskustelua.

Mutta lapselle uusi ihminen ja arviointitilanne on miltei pahin olemassa oleva yhdistelmä. Hän istuu tuolille takki päällä ja lääkärin ensimmäinen lause hänelle on ”Ai siihenkö sinä haluat istua”. Mietin, että oliko niistä viidestä nojatuolista joku erityisesti lapsipotilaalle varattu. Katson, mutten keksi mikä se olisi. Lääkäri katsoo lasta ja jatkaa ”Minä haluaisin tietää ketä täällä huoneessa on”. Lapsi vastaa takin sisältä ”Lihansyöjäzombieita”. Siinä kohtaa vilkaisemme puolison kanssa toisiimme: juuri nyt punnitaan se miten lääkärin käy.

Ja huonostihan hänen käy. Hän nimittäin vastaa totisena ja vakavana ”Ketkä täällä ovat zombieita? En oikein kuule sinua takin alta, voitko ottaa sen pois?” Se riittää lapselle. Hän on päättänyt, että tilanne ei tule onnistumaan. Hän alkaa häiritä meitä, puhuu päälle, sylkee ja höpöttää. Ei suostu mihinkään, ei varsinkaan riisumaan takkiaan. Lääkäri ehdottaa, että lapsi voisi istua ja piirtää. Ruskealla pöydällä on paperia ja puuvärit. En ole hetkeen todistanut absurdimpaa tilannetajun puutetta. Vaikka ymmärrän kyllä, että lapsi on erityisen haastava ja aivan saakelin ovela. Hän saa aivan kaikki aikuiset tolaltaan jos haluaa. Lastenpsykiatrit toisensa jälkeen. Niin että tälläkään ei oikeasti ollut edes mahdollisuutta – ellei hän sitten olisi tarttunut lihansyöjäzombietarjoumaan lapsen näkökulmasta oikealla tavalla. Valinnut olla lapsen puolella. Sellaiset lääkärit ovat harvassa.

Puoliso siirtyy lapsen kanssa käytävään ja minä jään käymään läpi sitä miten meillä menee. Aikaa piti olla tunti, mutta sitä onkin vain kolme varttia. Ja vaikka en kerro enempää kuin mitä kysytään, pysyn pääkohdissa, en itse kysy mitään ja jätän lähes kaiken sanomatta mitä lääkärin kuuluisi tietää loppuu aika silti. ”Minä luulin, että tämä olisi ihan vain lääkkeen uusimiskäynti. En tiennyt, että tässä tulee tätä muuta” hän toteaa.

Lapsi valuu lastenpsykan käytäviä pitkin pituuden ja painon mittaukseen ja muuttuu käytävien edetessä Jack Nicholsoniksi Hohdossa. Hän hekottaa ontosti, teeskentelee olevansa sekava ja pyörittelee silmiään. Ulko-ovella meitä vastaan tulee perhe, jonka vanhemmat katsovat minun lastani kummasti. Huomaan ulkona, että lapsi on purskuttanut suupielistään vaahtoa, joka valuu pitkin hänen leukaansa. Loistavaa, hohdokasta pikku-Jack. Ja lapsi myhäilee. Maailma on hänen sätkynukketeatterinsa.

Siinä välissä kun lapsi jätetään kouluun ja kun hän taas palaa ja on vuorossa kuljetus terapiaan, on kolme tuntia työaikaa. Töitä olisi tietysti vähintään kahdeksaksi tunniksi. Mutta tiedän, että minusta on kehittynyt varsin pätevä akateeminen palomies. Kolmessa tunnissa sammutan pahimmat tulipalot. Aloitan itsestäni. Kieriskelen lattialla kuten palavan ihmisen kuuluu ja itken täsmälleen kaksi minuuttia. Onnistuneen kieriskelysammutuksen jälkeen keitän kahvia ja vastaan jokaiseen vaativaan sähköpostiin tukahdutuspeitteellä ”Kiitos viestistäsi, selvitän asiaa ja palaan siihen mahdollisimman pian”. Vaahtosammuttimen vaahdolla ruutaan kalenterista kaikki muut merkinnät eteenpäin seuraaville päiville.

Piti kirjoittaa, piti lukea, piti kommentoida, piti suunnitella, vastata ja analysoida. Mutta lääkäri ei ymmärtänyt, että lihansyöjäzombiet ovat lapsen elämässä todellisia. Ahdistusta ja levottomuutta siitä, että hän ei ole hyvä, ei onnistu eikä tee oikein. Että aina on uusi ja outo ihminen, joka muka tietää hänestä jotakin. Haluaa tietää, vaikkei oikeasti halua tuntea. Ja vaihtuu kumminkin heti. Elävät kuolleet ovat lapselle uhka, jota vastaan hän taistelee, ja paha perii sen aikuisen, joka ei ole taistelussa lapsen puolella.

Päivä on vaikea. Pitkään aikaan vaikein. Lapsi on kuin puolisoaan pahoinpitelevä väkivallantekijä – lyö silloin kun kukaan ei näe, sinne mistä kukaan ei näe jälkiä. Kukaan muu ei kuule mitä me kuulemme eikä koe mitä me koemme. Meille ehdotetaan joskus, että josko me ylireagoimme. Että eihän lapsi vaikuta lainkaan hankalalta. Mutta tällaisina päivinä me väsymme niin, että olemme nukahtaa seisaallemme. Lapsi tarvitsee meistä aivan kaiken.

”Minun pitää jotakin tähän lausuntoon kirjoittaa sitä tukea varten. Mitä tähän laitetaan?” kysyy lääkäri. Miten sen selittää, että lapsi tarvitsee meidät koko ajan ihan kokonaan, vaikkei ole liikuntavammainen eikä kehitysvammainen, vaikka näyttää kaikille muille ihan melkein tavalliselta lapselta. ”Kirjoita siihen, että lapsi asuu yksin tyhjässä hotellissa ja uskoo, että häntä jahdataan ja haluaa tappaa kaikki”. Isompi lapsi kysyy voisiko muuttaa johonkin toiseen perheeseen. Kertoo, että rakastaa meitä, muttei jaksa asua pienemmän lapsen kanssa samassa perheessä. Ei vain jaksa. Minä kerron, etten olisi ikinä uskonut että tämä on näin vaikeaa. Etten tahtonut hänelle tällaista lapsuutta. Enkä voi luvata, että kaikki käy hyvin. Mutta että meiltä ei keneltäkään lopu rakkaus vaikka mitä tapahtuu.

Illalla tallilla ratsastan jämerällä suomenhevosella. Puoliverisen heitettyä selästä olen pyytänyt, että saisin siitä taukoa. En jaksa jännittää enää yhtään enempää. En jaksa mustelmia sekä jalkoihin että sydämeen. Haluan semmoisen tasaisen ja mutkattoman ratsun joka on ihan tavallinen ja veikeä.

Lapsi onnistuu omalla tunnillaan keventämään oikein ja pitämään kädet paikallaan. Juoksen vierellä. Minun tuntini ajan hän istuu kahviossa ja odottaa. Minä odotan, että joku juoksee kohta kertomaan kuinka lapsi käyttäytyy hankalasti. Mutta kun menen tunnin jälkeen katsomaan hän istuu uuden pienemmän lapsen kanssa sohvalla ja auttaa tätä pelaamaan Angry Birdsia. Uusi sohvalapsi on kuulemma kiva ”Ajattele, se ei välittänyt ollenkaan siitä, että mä olen ruskea. Aivan kun se ei olis edes huomannut sitä!” Uudelle sohvalapselle on kuulemma kerrottu meidän eläimistä. Ja uusi sohvalapsi kuulemma myös pitää eläimistä. Mutta nimi unohtui kysyä.

Ja illalla kerron lapselle, miten rohkea hän on ollut. Miten vaikea päivä oli, ja miten nyt on ilta ja kaikki on kuitenkin hyvin. Sanon, että rakastan valtavasti ja että olen ylpeä siitä, että hän oli hyvä kaveri uudelle sohvalapselle. Ja uskon taas itsekin, että tulee kevät ja hotellin ympäriltä sulaa jää enkä ole enää kauaa yksin.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s