Hei lääkäri, lue tämä

(tämä on jatkoa edelliselle kirjoitukselle ja tulee ymmärretyksi suhteessa siihen)

Hei lastenpsykiatrian erikoislääkäri / erikoistuva lääkäri / sosiaalityöntekijä / laita-tähän-oma-nimikkesi. Olet valinnut valtavan tärkeän ammatin ja opiskellut aika hemmetisti. Tohtorina ja dosenttina tiedän mitä suunnilleen kahden väitöskirjan verran tutkimuskoulutusta ja erikoistumista tarkoittaa. Se tarkoittaa, että sinulla ei oikeastaan ole muuta elämää. Tiedät ja taidat valtavasti, olet asiantuntija, rakastat kirjallisuutta ja ongelmien ratkomista. Jos olet kuten minä, et aina jaksaisi tavata ihmisiä vaikka asiantuntijuutesi ytimessä nimenomaan on ihmisten kohtaaminen. Tiedän miltä se ristiriita tuntuu. Olen lapsuudentutkija, joka sietää kiusallisen vähän oikeiden elävien lasten seuraa. Tai ainakin hyvin valikoidusti.

Niin että kun kohtaat erityistä tukea tarvitsevan lapsen ja hänen perheensä, kuten meidän perheemme, en oleta, että kaikki menee heti putkeen. Itse asiassa se olisi vallan epäilyttävää. Meidän kohtaamistamme kuitenkin helpottaisi, jos sinäkin voisit lähtökohtaisesti todeta, ettei sinulla ole hajuakaan miten meidät kohdataan. Se olisi asiantuntijuutta. Se olisi lastenpsykiatriaa. Se menisi suunnilleen näin.

  1. Kun sinulle on tulossa uusi asiakasperhe, varaa kymmenen minuutin soittoaika vanhemmille etukäteen. Pyydä heitä kertomaan minkälaisen lapsen kanssa he saapuvat. Kysy heiltä mitä he ovat oppineet aiemmista lääkärikäynneistä – mitä kannattaa tehdä ja mitä kannattaa jättää tekemättä. He ovat lääkärissä käynnin asiantuntijoita, et sinä. Käytä vaikka virkettä ”En voi tietää miten toimisin lapsenne kanssa parhaiten koska en vielä tunne teitä. Autatteko minua niin pääsemme hyvin alkuun”.
  2. Ymmärräthän, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on tiivis ja usein hyvin sisäänpäin kääntynyt. He ovat puristuneet kiinni toisiinsa usein vuosia jatkuneessa, valtavan paineistetussa arjessa. He ovat yksikkö. He eivät ole tottuneet saamaan ymmärrystä tai tulemaan nähdyksi. He ovat tottuneet pärjäämään yksin. Yhtenä taistelujoukkona. Et vastaanota erikseen lasta ja tämän puolesta puhuvia vanhempia. Vastaanotat yhden tiiviin yksikön, joka kantaa mukanaan hitaasti avautuvaa historiaa. Älä odota yhdeltä tunnin tapaamiselta liikaa.
  3. Sinä asetut lapsen elämässä siihen joukkoon aikuisia, jotka arvioivat häntä. Se joukko on suuri ja loppumaton. Se joukko on ahdistava ja pelottava. Mieti miltä sinusta tuntuisi vastaavassa tapaamisessa. Vuosi toisensa jälkeen vastaavissa tapaamisissa – niitä kertyy kymmeniä jo ennen kuin lapsi täyttää kymmenen. Niissä puhuttaisiin siitä kuinka sinä olet vaikea. Joutuisit kuuntelemaan kuinka omat vanhempasi, tärkeimmät ihmiset maailmassa ja juuri ne, kenen pelkäät enemmän kuin mitään hylkäävän sinut, kertovat sinusta vaikeita asioita. Pettyisit itseesi jälleen kerran. Voit ottaa tämän huomioon niin ettet ainakaan istu tapaamisessa lehtiön kanssa ja kirjoita ylös kaikkea sanottua. Lapsi näkee sen. Se ahdistaa lasta. Käytä vaikka nauhuria ellet ehdi kirjoittaa muistiota tapaamisen jälkeen. Mieti myös tarkkaan tarvitseeko lapsen olla paikalla. Entä jos järjestäisit tapaamisen alkuun jonkun hauskan hetken lapselle ja vanhemmille kanssasi. Tarjoa vaikka pillimehut ja kysy vanhemmilta mikä heidän lapsessaan on kaikkein ihaninta. Päästä lapsi sen jälkeen odottelemaan johonkin toiseen tilaan, vaikka toisen vanhemman kanssa.
  4. Muista, että erityistä tukea tarvitsevan lapsen perhe on joutunut kertomaan asiansa sinua ennen jo kenties kymmenille eri ihmisille. Jokainen heistä on odottanut avointa ja luottamuksellista, rakentavaa asiakassuhdetta. Perhe on kenties uskonut näiden asiakassuhteiden pysyvyyteen tai toimivuuteen aluksi, mutta mitä konkarimpi perhe, sitä kyynisempiä he ovat. Älä odota varauksetonta avoimmuutta. Anna aikaa. Jos tiedät, että sinulla ei ole sitä, sano se. Ole rehellinen. Älä vaadi perhettä sitoutumaan jälleen kerran, ellet ole ihan varma, että voit myös itse sitoutua.
  5. Perheeltä, ja lapselta, on todennäköisesti kysytty jo ihan kaikki mitä keksit kysyä. Sanottu jo ihan kaikki mitä sinullakin on sanottavaa. Jotta voisit osallistua perheen hoitoon todella, tulisi sinun tunnistaa perheen asiantuntijuus asiakkaina ja potilaina ja ryhtyä työskentelemään heidän kanssaan. Käytä vaikka ilmausta ”Minulla ei ole kokemusta siitä minkälaista elämä teidän tilanteessanne on. En tiedä mikä on oikein tai mikä toimii, mutta olen valmis tekemään töitä kanssanne. Tässä menee aikaa. En odota, että luotatte minuun heti. Minä luotan siihen, että te tiedätte enemmän kuin minä”.

Me erityisten lasten perheet toivomme jaksamista ja suurta viisautta vaikeaan työhösi.

Advertisements

7 comments

  1. Kiitos! Olen se hankala äiti joka on vaatinut aina, että lapseni punnitaan ja mitataan sillä aikaa kun minä kerron kuinka vaikeaa meillä on. Lapseni on nyt 17 ja kun ammatillisessa koulutuksessa ihmeteltiin miksi hän ei kertonut tulo haastattelussa ongelmistaan, kerroin ettei pojalla ole ongelmia vaan meillä muilla. Muuta perintöä minulla ei ole annettavana kuin hyvä itsetunto ja siinä selvästi olen onnistunut……lääkäreistä ja muista kohtaamistamme ammattilaisista huolimatta.

    Liked by 1 person

    1. Kiitos. Kyllä täällä puhuu kyynistynyt konkari, sellaisiakin pitää ammattilaisten tavata. Sellainen joka joutuu pakon edessä miettimään mihin jakaa jaksamisensa ja keskittymään siihen mistä ammentaa perheensä arkeen iloa ja positiivisuutta.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s