Neitseellinen Roope-Ankka

Pyöräilin jäistä tietä töistä kotiin ja koetin olla kaatumatta. Koska jos murtaisin käden tai jalan en voisi ratsastaa pitkään aikaan. Ja olin sentään juuri kenties neuvotellut itselleni hevosen ylläpitoa ehkä vastaavaa kuukausisummaa kohti varmaankin ehkä hapuilevan palkankorotuksen. Kehityskeskustelussa ei pitänyt puhua palkasta, mutta vaadin palkkakeskustelun erikseen. Puolison palkkaa nostettiin kerran pyytämättä, mutta minä en usko neitseelliseen palkannousuun.

Näytin esimiehelle kuvia suomenhevosista. Osan niistä olin piirtänyt itse. Mukana oli myös hevosaiheinen kiiltokuva- ja postimerkkikokoelma. Kerroin, että olin seitsemänvuotiaasta asti kuvitellut, että polkupyöräni on hevonen. Kolmekymmentäkolme vuotta jo. Että olin pysynyt maastossa kotiin päin kiitolaukkaavan ponin selässä kilometrin kymmenvuotiaana. Vaikken ollut siihen mennessä laukannut edes kentällä kertaakaan. Näytin mustelmaista reittä, koska jotenkin sen piti kertoa omistautuneisuudesta, mutta ei se tainnut vakuuttaa. Keksin, että hevosen voisi myös hyvin perustella tutkimusinfraksi. Että tarvitsisin oikeastaan vain aika kohtuullisen palkankorotuksen, jotta voisin tehdä tutkimustyöni kannalta aivan välttämättömän hankinnan. Vetosin tunteisiin. Näytin kannettavalta YouTubesta hidastettua kuvaa laukkaavasta hevosesta ja selässä istuvasta tytöstä. Musiikki oli herkkää, mutta määrätietoisesti etenevää. Tarjosin nenäliinoja. Esimies myöntyi palkkakeskusteluun kyynel silmäkulmassa.

Vaikka ei siitä kuulemma mitään seuraisi kuitenkaan. Sillä jos palkkataulukon vaativuustasoa nostettaisiin (kuten tulee todennäköisesti tapahtumaan), laskettaisiin samalla suoriutumistasoa (vaikka niin ei tulisi tehdä), ja palkka pysyisi samana koska rahaa ei ole. Että kyllä, työstäsi kuuluisi saada suurempaa palkkaa, ja kyllä, suoriudut jatkuvasti kirkkaasti yli odotusten. Mutta älä nyt osta sitä hevosta ihan vielä.

Metallibeigen värinen kumirenkainen hevoseni väisteli liukkaat ja sukelsi vesiesteisiin rohkeasti. Poljin kotiin ja mietin, että olen nelikymppinen nainen joka on koko työuransa tähdännyt siihen, että palkka riittäisi hevosen ylläpitoon. Tehnyt ylimääräisiä hommia, suostunut kaikenlaisiin nakkeihin, kouluttautunut niin pitkälle kuin tässä maassa on mahdollista, tehnyt aina juuri halutunlaista tulosta, laittanut lapsensa kulkemaan reikäisissä vaatteissa ja liian pienissä kengissä, hiihtämään kierrätyssuksilla ja syömään pyttipannua – kasvispyttipannua, jotta lapset sairastaisivat vähemmän eivätkä vaikuttaisi hänen urakehitykseensä. Leikannut itse kaikkien hiukset jo toistakymmentä vuotta ja miltei sortunut vaarinsa säästökeinoon jättää A- ja E-kirjainten keskiviivat vetämättä, että kynät kestäisivät pidempään. Eikä vieläkään hevosta. Polkaisin vasemmalla jalalla aina vähän suuremmalla voimalla kuin oikealla, jotta säästäisin rikkinäistä oikeaa lonkkaa. Jotta se jaksaisi sinnitellä vielä ratsastuskuntoisena siihen asti, että saan oman hevosen.

Saavuin kotiin ja tein tavallisen iltapäiväkierroksen. Päästin koirat pihalle, tervehdin undulaatit, vaihdoin niille vedet ja lisäsin siemeniä. Tarkistin, että hoitoon saapunut hiiripöllö on kunnossa ja että se on syönyt myyriä. Nappasin leivänkannikoita ja menin kanalaan. Heittelin leivät kanoille ja kurkistin puluja. Seljanka-koiras istui pesässä ja Bouillabaisse (aka Pulla) –naaras kyyhötti sen vieressä. Ne olivat hautoneet kahta munaa jo jonkin aikaa. En ehtinyt laskea monesko päivä oli menossa kun huomasin isäpulun helmahöyhenten liikkuvan. Sen rinnan alta pilkisti peukalonpään kokoinen pulunpoikanen. Poikasen silmät olivat kiinni ja se möyri isänsä helmoissa niin holtittomasti heiluen, että totesin sen kuoriutuneen ihan äskettäin. Siipirikosta Seljankasta oli tullut isä.

Juoksin sisälle hakemaan pienemmän lapsen. Kurkistimme vielä yhdessä huojuvaa pienokaista ja molemmilta pääsi itku. Lapsi kuroi yhteen monta asiaa uuden lintuperheen äärellä.

”Äiti nyt on vähän niin kuin meidän vanha pulu olisi taas elossa. Se näkee tämän meidän kautta, koska se elää meissä, eikö niin. Ja se on iloinen. Ja äiti kuule. Minä olen onnellinen, että saan olla tässä perheessä. Meidän perheessä.”

Ja sitten me istuimme kanankakkaisella jakkaralla ja itkimme vielä pikkuisen ja mietin, että aivan täysin riippumatta siitä mitä tulosta teen tai paljonko saan palkkaa niin saan nyt seurata kuinka kyyhkyperhe kasvattaa ja hoitaa poikasensa. Että milläs rahalla semmoisen hankit.

Mutta sisällä sähköpostissa odotti viesti esimieheltä. Palkkaneuvottelua varten oli avattu joukko lomakkeita, jotka piti täyttää luvuilla ja perusteluilla ja listauksilla. Unohdin kanalan ällösentimentaalisen kaikkea-ei-saa-rahalla -hetken välittömästi; hieroin pieniä pulleita käsiäni yhteen ja ryhdyin hommiin. Ensin kumminkin latasin kannettavan taustakuvaksi suomenhevosen kuvan.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s