Renessanssieläimet

Nopealiikkeisiä ollaan molemmat, ja maatiaishenkisiä. Mitään turhia kotkotuksia harrasteta, mutkatkin voi ihan hyvin oikoa. Jos ottaa päästä niin purastaan vaivihkaa, muttei sen suuremmin temppuilla. Pikkuilkeyksiä. Ja ihan kaikki käy – monitoimitammoja ollaan molemmat. Renessanssieläimiä.

Jos edellisellä viikolla päättää harkita hevosen ostoa niin pitäähän se jo seuraavalla viikolla olla ostettuna. Ja kaupantekoa edeltävänä yönä herää kolmelta eikä enää nukuta. Ja seuraavana päivänä väsyttää pirusti. Se on rankkaa hommaa, hevosen omistaminen.

Pienempi lapsi on raivonnut koulussa eikä ole ehtinyt koulutaksiin. Minut soitetaan hakemaan ja kurvaan paikalle ja samaa tietä takaisin ja kaupungin toiselle laidalle, jotta lapsi ehtii terapiaan. Juttelemme matkalla tammasta. Lapsi haluaa oppia heti laukkaamaan. Ja ajamaan, ja hyppäämään, ja kaikkea ja heti. Eikä hän ole edes minun biologinen lapseni, kärsimättömyys ei voi periytyä geeneissä. Myöhästymme terapiasta juuri sen verran, että en ehdi käydä ruokaostoksilla. Isompi lapsi valittaa iänikuista kalapuikot ja ranskalaiset pikaratkaisua. Vetoan siihen, että omistan nyt hevosen. Eikä mikään haittaa yhtään. Pieni lapsi ei voi käsittää miksi en suutu siitä, että jouduin kuskaamaan häntä edestakaisin pitkin kaupunkia. ”Kuule sitä sattuu semmoista. Että suututtaa. Ei se mitään.”

Puoliso pyytää vakavaa parisuhdekeskustelua. Ei tunnu missään. Otan kuulemma kritiikkiä vastaan ihmeellisen rakentavassa hengessä. Huomautan, että ihmekö tuo, omistan nyt hevosen. Hän on vastustanut tai ainakin jarruttanut tähän mennessä joka ikisen eläimen hankkimista, mutta hevonen teki poikkeuksen. Unelmissa ei kuulemma kuulukaan olla järkeä.

Ja kuka sen tietää miten kauan näillä lonkilla edes enää ratsastaa. Että jos odotan oikeaa aikaa: että olisi rahaa enemmän, aikaa enemmän, osaisi ratsastaa paremmin. Niin jos se hetki joskus tulee niin entä jos en enää pääse selkään. Ohi meni. Olisit silloin aikaisemmin, se oikea aika oli silloin. Estettä voi lähestyä kymmenen asteen viistokulmassa ja silti hypätä, riskillä. Ainakin jos on tämmöinen tamma kuin me.

Varikset lentävät myrskypuuskissa selvästi leikitellen. Ne singahtelevat sivuliitoa ja sukeltelevat. Ne lentävät tuulen kanssa ilman että tietävät mihin se heittää.

Kotona on kuohuviinipullo. Piti kilistää suomenhevosmaljat. Mutta lapsen kaverit ovat syöneet pellilltä puolisolle tarkoitetut kalapuikot ja ranskanpotut. Napsineet vaan kysymättä mitään pellin tyhjäksi. Puoliso on joutunut käymään kaupassa toiseen kertaan, hakenut sitä ennen hiiripöllön hoitoon, koettanut pitää sitä hengissä, mutta lopulta katsonut kuinka se kuolee käsiin. Eikä töissäkään ole kuulemma ollut yhtään hyvä päivä. Kuohari jää korkkaamatta. Hevonenkin oli tunnilla kummallisen levoton, kaikki meni pitkästä aikaa pieleen.

Entä jos teinkin aivan kamalan virheen? Jos se katkaisee jalkansa huomenna? Jos se ei enää ikinä pyöristy vaan kipittää vaan? Jos en opikaan ikinä tarpeeksi, jos minusta ei olekaan varikseksi, tuuli loppuu ja lässähdän jonkun ohiajavan Opelin konepellille.

Päivän saldoksi jää yksi hevonen ja yksi korkkaamaton pullo cavaa. Niin, ja pulunpoikasten silmät aukesivat tänään. Kuudentena kuoriutumisen jälkeisenä päivänä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s